Lasitalon emäntä

Paperi-ihmeitä Intiasta

Reetta Meriläinen — Wed, 09 Dec 2009 20:00:41 +0000

Viime viikolla Intiassa pääsi tutustumaan sellaisiinkin ihmeisiin kuin uusiin eurooppalaisiin sanomalehtiin.

Intiassa taas uusia sanomalehtiä putkahtelee markkinoille tuon tuostakin. Intia ohitti Kiinan viime vuonna ja on nyt maailman suurin sanomalehtimarkkina. Lehtien levikkikäyrät sojottavat iloisesti ylöspäin.

Intian sanomalehtien vauhti vaikuttaa niin kovalta, että etiikka on paikoin pudonnut kyydissä. Kaikki näytti olevan kaupan. Törmäsin muun muassa sponsoroituihin pääkirjoituksiin. Lukijalla saattaa olla vaikeuksia tietää, kuka milloinkin puhuu.

Mutta niihin eurooppalaisiin tulokkaisiin.

Portugalissa starttasi reilu vuosi sitten lehti, jonka nimi on i. Alku on ollut komea. Tabloidia pienempi lehti on jo valittu vuoden eurooppalaiseksi lehdeksi. Se on kerännyt myös ulkoasupalkintoja.

Lehti on hylännyt perinteisen osastojaon: kotimaa, ulkomaat, talous, kulttuuri ja urheilu. A-osassa ovat pääkirjoitukset ja muut mielipiteelliset tekstit. B-osa on nimeltään radar eli tutka. Se kertoo lyhyesti ja visuaalisesti eri aihepiirien uutisia.
C-osan nimi on zoom ja sen sivuilla mennään asioissa syvemmälle. Aihepiirien valikoima on leveä: politiikasta ja taloudesta kulttuuriin ja tieteeseen. Esimerkiksi.
D-osan nimi on mais eli enemmän. Mais sisältää menotietoja, urheilua, vapaa-aikaa, kaikkea taivaan ja maan väliltä.

Lehden toimittajista enemmistö on kolmikymppisiä. Uutistoimitus radarin toimittajat ovat kaikkein nuorimpia, alle 25-vuotiaita. Ikää ja kokemusta löytyy zoomista ja mielipideosastolta.

Lehden odotetaan olevan taloudellisesti kannattava viimeistään vuonna 2015. Jo nyt se voi kirjata yhden saavutuksen: lehden lukijoista 22 prosenttia ei ole aikaisemmin lukenut lainkaan sanomalehteä.

i on erilainen myös netissä. Uutiset eivät ole saitilla pääosassa, vaan ionline rakentuu paljolti sosiaalisen median varaan sekä tapahtumiin ja mielipiteisiin. Visuaalisesti verkkosivustokin on vahva.

Toinen eurooppalainen tulokas ilmestyy Saksassa. Berliiniläinen opiskelijakolmikko kehitti marraskuun alussa mahdottoman: räätälöidyn sanomalehden nimeltä niiu. He kumosivat uskomuksen, että räätälöity uutissisältö on mahdollinen vain netissä.

Lehden kokoaminen tapahtuu netissä. Vain etu- ja takasivu on niiun toimituksen omaa tuotantoa. Muun sisällön lehden tilaaja/ostaja klikkaa mieltymystensä mukaan niiun kumppanilehdiltä sivuina. Partnereita ovat muun muassa The New York Times, Berliner Morgenpost, Abendzeitung, Komsomolskaja Pravda, Bild ja International Herald Tribune.

Kun sivut on valittu, lehti menee digipainoon ja sieltä jakeluyhtiölle. Toistaiseksi lehteä voi tilata tai ostaa vain Berliinistä. Lehden pääkohderyhmä ovat opiskelijat.

Lehti on suurempi kuin tabloid ja pienempi kuin broadsheet. Ulkoasu on designerin painajainen, koska lehti koostuu niin erinäköisistä ja -luonteisista lehdistä.

On vaikea sanoa, menestyykö niiu. Ehdottoman mielenkiintoinen se silti on. Lukija pääsee nauttimaan kunkin lehden vahvuuksista ja lehdet saavat uusia lukijoita sekä vähän rahaakin.

Mystinen mies

Reetta Meriläinen — Wed, 11 Nov 2009 08:57:31 +0000

Noudatan nyt tiukasti 11. käskyä: älä selitä. En selitä pitkää postaustaukoa.
Uskolliset lukijat ovat jo lähettäneet montakin kautta kysymyksiä, miksi emäntä ei kirjoita. Viimeinen liikkeelle sysännyt voima olivat Ilta-Sanomien iloiset miehet Sanomatalon hississä. Veljellisen rystypuolen kehumisen jälkeen miehet suorastaan kannustivat jatkamaan blogikirjoittamista.

Helsingin Sanomat täyttää ensi viikon maanantaina 120 vuotta. Syntymäpäivää juhlitaan monin tavoin, muun muassa lehteä uudistamalla.

Helsingin Sanomain säätiö kerää muistitietoa lehden historiasta. Niissä merkeissä järjestettiin henkilökunnalle kirjoituskilpailu.
Kisan voitti Unto ”Unski” Hämäläinen kirjoituksella, joka käsitteli Kekkosen kuolinyötä sekä toimittajan työtä, tuskailua ja tunteita tuona yönä.

Aika monessa kirjoituksessa esiintyi mystinen hahmo. Milloin salaperäisenä näkymättömänä voimana milloin venekyytiä tarvitsevana tyyppinä Merisatamassa. Miehen kuvattiin näyttäneen laitapuolen kulkijalta muovikasseineen.

Samasta miehestä lähetti sähköpostia eräs entinen valokuvaajamme, joka 1968 työskenteli Hbl:ssa. Hän joutui aina maksamaan ”tuntemattoman mukavan ruotsinkielisen herran” flipperipelit Nordenskiöldinkadun jäähallissa, koska herralla ei koskaan ollut pikkurahaa.

Itselläni on samanlaisia kokemuksia 1970-luvulta jäähallin flipperin ääreltä.

Tuntematon flipperiherra ja kilpakirjoitusten mystinen hahmo on Aatos Erkko. Hänen isosisänsä Eero Erkko perusti muutamien muiden alle 30-vuotiaitten kanssa Helsingin Sanomien edeltäjän, Päivälehden, marraskuussa 1889.

Voiko voittamista harjoitella?

Reetta Meriläinen — Fri, 28 Aug 2009 13:40:58 +0000

Valkokärpässieni- ja muiden toimitushuolien lomassa olen yrittänyt analysoida Suomen yleisurheilijoiden menestymättömyyttä Berliinissä.

Ei minua askarruta se, miksei tullut mestaruuksia tai enempää pistesijoja. Enemmän askarruttaa se, mikseivät suomalaisurheilijat päässeet kauden tärkeimmässä kisassa parhaimpaansa.

Mikä typistää urheilijan alimittaiseksi silloin kun pitäisi kasvaa? Kisajännitys? Omat ja muiden asettamat paineet? Psykologian vaje?

Paineiden hallinnan pitäisi kuulua huippu-urheilijan valmennukseen ja usein kuuluukin. Joillekuille optimisuoritukseen riittää tieto omasta hyvästä kunnosta, mutta kaikille ei.

Joskus puhutaan voittamisen kulttuurista. En tiedä, onko sitä. Oletan, että voittamisen taito on monimutkaisen positiivisen takaisinkytkennän tulos. Oikeanlaisella seuralla on merkitystä, enkä tarkoita tässä urheiluseuraa.

Voiko voittamista harjoitella? Ehkä.

Näyttelijä Hannu Björkman kertoi kirjassaan Valkoista valoa, kuinka tehdä ramppikuumeesta siedettävämpi. En muista sanatarkasti, mutta ajatus meni jotenkin näin: pitää muuttaa esiintymisen lähtökulma. Ei pidä ajatella, saanko yleisön pitämään itsestäni, vaan, mitä voin lahjoittaa yleisölle.

Suomalainen yksilöurheilukulttuuri on aika sisäänpäinkääntynyt ja juro. Päälleliimattu, konsulttilähtöinen positiivisus ei yleistilaa muuksi muuta. Sietäisikö näkökulmaa säätää kohti yleisöä? Vaikka välillä muulta tuntuu, suomalainen yleisö on unohtavainen ja tyytyy pieniinkin iloihin.

Ennätyshölmöä

Reetta Meriläinen — Thu, 30 Jul 2009 12:43:39 +0000

STT:n uutishälytys on piipannut ennätystiuhaan viime iltoina. Ei, ei budjettiuutisia tai vaalirahoitusta, vaan uinnin maailmanennätyksiä Rooman MM-kisoista.
Maailman uiva nuoriso on tietysti huippukunnossa, mutta tästä ennätysten vyörystä voi kiittää ennen kaikkea kelluttavia uima-asuja. Ne kielletään ensi vuoden alusta. Jos uimapuvun nimi on Kantosiipi tai puvun kehittämiseen on tarvittu Nasankin (USA:n avaruushallinto) teknistä osaamista, on uintiväen ajattelu todella eksynyt ulkoavaruuteen.
Uima-asujen hyväksyminen oli massiivinen virhe. Virheen takia uimatilastoissa on nyt kahdenlaisia maailmanennätyksiä: kantosiivillä tai ilman. Inflatoituneilla ennätyksillä ei ole uutis- tai muutakaan arvoa. Penkkiurheilijalla on sellainen olo, että lopettakaa tuo hölmöily.
Myös uimareilta on kuultu kriittisiä lausuntoja.
Olen kerännyt listaa asioista, joilla huippu-urheilu yleensäkin nakertaa omaa nilkkaansa: doping, liian tiheään pidettävät arvokisat, vinoutunut tuotekehitys, ahneus, televisioyhtiöiden komenteluun alistuminen, johtajuusriidat…
Kansainvälisen uimaliiton (Fina) pukutouhusta voisi päätellä, että lajilla on mieltymystä itsetuhoon.

Pullaraivari

Reetta Meriläinen — Wed, 29 Jul 2009 23:05:51 +0000

Nyt riitti. Kun 90-vuotiaalta Helvi Sulkolta viedään mahdollisuus päiväkahveihin palvelutalossa, kaikkien kellojen pitäisi kilistä.
Vanhusten hoito on kaikkinensa paisuva ja viisaita ratkaisuja huutava kysymys. Kunnissa tarvitaan hyvää ongelmanratkaisukykyä. Ja joissain kunnissa on löydettykin toimivia malleja.
Vanhusratkaisuja ei voi tehdä pelkän taskulaskimen avulla. Laskimen käyttö ei vaadi paljoa luovuutta. Aivoja (sitä luovempaa puoliskoa) olisi hyvä kuunnella, samoin sydäntä. Malliksi voi miettiä, miten ja missä itse haluaisi 90-vuotiaana elää.
Siellä, missä vanhuksilta viedään päiväkahvit ja pulla, sydän on enää kovettuneen pullarusinan kokoinen. Sillä ei paljoa suoriteta.

Maan tapa ilman maata

Reetta Meriläinen — Fri, 24 Jul 2009 12:55:46 +0000

Vaalirahoitusuutisointi on edennyt. On päästy ihmettelemään pesukoneita ja suurruhtinastyylistä rahankäyttöä.

Pari asiaa hämmästyttää: tässä melkein vähiten korruptoituneessa maassa on porukoita, jotka asuvat kalustetuissa olohuoneissa, kaveeraavat sellaisten ihmisten kanssa, joilla on rahaa, valtaa tai molempia, jotka tietävät ja merkitsevät. Tästä huolimatta he eivät huomaa maa(ilma)n muuttuneen.
On totuttu ja sokeuduttukin maan tapaan. Sillä asioita perustellaan, ja tapa on olemassa. Mutta se maa ei enää ole.
Toinen hämmästelyn aihe on se, missä vaiheessa ihminen asemansa tai persoonallisuutensa takia luopuu omakustanteisesta elämästä. Alkaa elää elämää, jossa aterioille, matkoille ja muille elämyksille on aina tiedossa joku muu maksaja.
Useimmiten näin käy niille, joilla olisi eniten rahaa maksaa laskunsa. Tavis voi ylpeillä vain riippumattomuudella ja kiitollisuudenvelan puutteella.

Rikospaikalla

Reetta Meriläinen — Tue, 21 Jul 2009 10:03:34 +0000

Suosittelen lomaa, jonka aikana on vain 0-2 kalenterimerkintää. Mitäs tänään tehdään vai tehdäänkö mitään on kysymyksistä parhaita.
Ihmettelin lomalla villiä luontoa, tarkoittaa harmaahylkeitä ja merikotkia. Hylkeet havaitsee ensimmäiseksi äänen perusteella. Ne puuskuttavat ja tuhisevat. Merikotkat taas nautiskelevat hellepäivistä lentämällä korkeuksissa ympyrää ilmavirtausten mukana. Lokit vihaavat merikotkia, ja vihan kuulee.
Tuo kaikki tapahtui länsirannikolla.
Itärajan tuntumassa taas oli kansainvälinen meininki. Tuupovaarassa ja Ilomantsissa filmattiin saksalaista rikossarjaa nimeltä Tatort. Seurasimme uteliaina, kuinka Herajärven kylän pajan eteen rakennettiin ankeaa kulissia aaltopellistä ja autonromuista. En tiedä, mitä ryteikön takana nousevalle kuvauksellisen kauniille mäelle taloineen tehtiin. Nähtäväksi jää.
Mietimme, onnistuisiko livahtamaan kuviin jollain konstilla esimerkiksi postinhakureissulla tai lenkillä. Eikös saksalaissarjoissa aina ole tyly pihaa tai katua lakaiseva tyyppi, jolta saadaan ratkaiseva vihje. Missä lippalakki ja luuta?
Touhu oli yhtä jännittävää kuin Tohtori Zivagon filmaaminen Joensuun tietämillä 1965. Siitä puhutaan vieläkin. Ja tänäänhän se tulee taas telkkarista.

EU-feissarit hyökkäsivät

Reetta Meriläinen — Mon, 01 Jun 2009 07:40:22 +0000

Rautatieaseman liepeillä joutuu normaaliaikoina pujottelemaan innokkaiden feissarien väleistä. Tänä aamuna en nähnyt yhtään Amnestyn tai Unicefin kerääjää, vaan maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) karkkien ja esitteiden kera. Mångfald ger mervärde. Totta.

Heti perään houkuteltiin demareiden aamukahville. Tarjolla oli myös esitteitä ja vaalitarinaa. Teenjuojakin meinasi sortua houkutuksiin.
Vilkaisu ympärille paljasti, että aseman ovensuu oli mustanaan EU-feissareita. He eivät niinkään tehneet ovensuukyselyjä, vaan antoivat ovensuuvastauksia äänestyskoppi mielessään.
Jollei omaa ehdokasta EU-parlamenttiin ole vielä löytynyt, kannattaa altistua feissareille, propagandalle ja lukea valaisevia juttuja.
Oma puhevalta asioihin on syytä säilyttää. Eurooppa ei ole poikkeus.

Nyhjäistäisiinkö tyhjästä?

Reetta Meriläinen — Fri, 22 May 2009 13:17:46 +0000

Aamun Hesarissa professori W.Joseph Campbell (American University, Washington D.C.) esitti mielenkiintoisen selviytymiskeinon sanomalehdille:
”Sanomalehdet voivat selviytyä, jos ne supistavat itsensä sellaisiksi kuin ne olivat 1890-luvulla. Silloin ne ilmestyivät 12-18-sivuisina.”

Campbellin mukaan uusien laihojen sanomalehtien ei kannata kilpailla uutisista netin ja sähköisten kanssa, vaan niiden on annettava asioille syvyyttä ja nähtävä myös tulevaisuuteen.
Länsinaapurin aamulehdet kokeilivat lähes 30 vuotta sitten uutisten häivyttämistä. Ne vähensivät perusuutisia ja keskittyivät taustoihin, analyyseihin ja reportaaseihin. Seurauksena oli lukijoiden protesti ja levikkien lasku. Syvällinen aineisto tarvitsi uutisten kontekstin.
Uutiset ja syvällisempi aineisto eivät sulje pois toisiaan. Ne elävät hyvin rinnakkain.
Jäin kysymään, kuka uutiset tekisi, jos sanomalehtien uutistuotanto loppuisi? Sähköinen mediako yksin? Nettiinkiinkö? Jos sanomalehdet lopettavat uutisten tekemisen ja julkaisemisen, joutuvat myös uutistoimistot suuriin vaikeuksiin, samoin uutisaggregoinnilla elävät nettisivut.
Ajatus laihoista sanomalehdistä on sympaattinen. Katselin hiljan sellaisia, kun tein juttua Päivälehti-Helsingin Sanomien 120 vuoden takaisista alkuvaiheista. Uutisten osuus oli varsin pieni, mielipiteellisten ja valistavien juttujen osuus suuri. Lehtien kasvulla ja uutisten lisääntymisellä oli yhteys.
Nyt eletään aikaa, jona uutisista on tullut itsestäänselvänä pidetty perushyödyke. Geneeristä bulkkia, kuten tavataan sanoa. Niin on varmasti joskus ajateltu juomavedestäkin, ainakin täällä päin maailmaa. Ei ehkä ajatella enää.
Oli niin tai näin, joku ihmisolento ne uutiset aina tekee. Netissäkin. Eivät ne ilmesty tyhjästä, eivätkä ne ole ilmaisia, vaikkei niistä halutakaan maksaa.

Infomaani vai digitaapero?

Reetta Meriläinen — Wed, 01 Apr 2009 12:19:20 +0000

Joku ajaa Jaguarilla, toiselle kelpaa vain iPhone ja kolmas ompelee nahkahousut itse parkitsemastaan nahasta päreen valossa. Identiteetissä on monenlaista rakennusainetta.
Yritin sijoittaa itseäni trenditutkimuksessa löytyneisiin lokeroihin. Kuulunko it-eliittiin? En, sillä en käytä kännykkää tai läppäriä sängyssä.
Kuulunko infomaaneihin? En ole varma, kun on tämä blogi ja facebook-profiili. En ole vissiin teknovanhempikaan, koska katson tv-ohjelmia silloin kun ne tulevat (en tallenna), noidun, jos ovat menneet ohi tai mikä pahinta, odotan uusintoja.
En taida olla digitaaperokaan, koska kotona ei ole lankapuhelinta ja kiinnostun uusista teknosovelluksista.

Pitihän se arvata, ettei löydy lokeroa noilla oletuksilla. Ei taida olla edes identiteettiä jatkettavaksi.

Mitä tietokoneella muuten tehdään sängyssä? Digitaaperoitako?