Blogit

Valkokärpässieni- ja muiden toimitushuolien lomassa olen yrittänyt analysoida Suomen yleisurheilijoiden menestymättömyyttä Berliinissä.

Ei minua askarruta se, miksei tullut mestaruuksia tai enempää pistesijoja. Enemmän askarruttaa se, mikseivät suomalaisurheilijat päässeet kauden tärkeimmässä kisassa parhaimpaansa.

Mikä typistää urheilijan alimittaiseksi silloin kun pitäisi kasvaa? Kisajännitys? Omat ja muiden asettamat paineet? Psykologian vaje?

Paineiden hallinnan pitäisi kuulua huippu-urheilijan valmennukseen ja usein kuuluukin. Joillekuille optimisuoritukseen riittää tieto omasta hyvästä kunnosta, mutta kaikille ei.

Joskus puhutaan voittamisen kulttuurista. En tiedä, onko sitä. Oletan, että voittamisen taito on monimutkaisen positiivisen takaisinkytkennän tulos. Oikeanlaisella seuralla on merkitystä, enkä tarkoita tässä urheiluseuraa.

Voiko voittamista harjoitella? Ehkä.

Näyttelijä Hannu Björkman kertoi kirjassaan Valkoista valoa, kuinka tehdä ramppikuumeesta siedettävämpi. En muista sanatarkasti, mutta ajatus meni jotenkin näin: pitää muuttaa esiintymisen lähtökulma. Ei pidä ajatella, saanko yleisön pitämään itsestäni, vaan, mitä voin lahjoittaa yleisölle.

Suomalainen yksilöurheilukulttuuri on aika sisäänpäinkääntynyt ja juro. Päälleliimattu, konsulttilähtöinen positiivisus ei yleistilaa muuksi muuta. Sietäisikö näkökulmaa säätää kohti yleisöä? Vaikka välillä muulta tuntuu, suomalainen yleisö on unohtavainen ja tyytyy pieniinkin iloihin.

STT:n uutishälytys on piipannut ennätystiuhaan viime iltoina. Ei, ei budjettiuutisia tai vaalirahoitusta, vaan uinnin maailmanennätyksiä Rooman MM-kisoista.
Maailman uiva nuoriso on tietysti huippukunnossa, mutta tästä ennätysten vyörystä voi kiittää ennen kaikkea kelluttavia uima-asuja. Ne kielletään ensi vuoden alusta. Jos uimapuvun nimi on Kantosiipi tai puvun kehittämiseen on tarvittu Nasankin (USA:n avaruushallinto) teknistä osaamista, on uintiväen ajattelu todella eksynyt ulkoavaruuteen.
Uima-asujen hyväksyminen oli massiivinen virhe. Virheen takia uimatilastoissa on nyt kahdenlaisia maailmanennätyksiä: kantosiivillä tai ilman. Inflatoituneilla ennätyksillä ei ole uutis- tai muutakaan arvoa. Penkkiurheilijalla on sellainen olo, että lopettakaa tuo hölmöily.
Myös uimareilta on kuultu kriittisiä lausuntoja.
Olen kerännyt listaa asioista, joilla huippu-urheilu yleensäkin nakertaa omaa nilkkaansa: doping, liian tiheään pidettävät arvokisat, vinoutunut tuotekehitys, ahneus, televisioyhtiöiden komenteluun alistuminen, johtajuusriidat…
Kansainvälisen uimaliiton (Fina) pukutouhusta voisi päätellä, että lajilla on mieltymystä itsetuhoon.

Nyt riitti. Kun 90-vuotiaalta Helvi Sulkolta viedään mahdollisuus päiväkahveihin palvelutalossa, kaikkien kellojen pitäisi kilistä.
Vanhusten hoito on kaikkinensa paisuva ja viisaita ratkaisuja huutava kysymys. Kunnissa tarvitaan hyvää ongelmanratkaisukykyä. Ja joissain kunnissa on löydettykin toimivia malleja.
Vanhusratkaisuja ei voi tehdä pelkän taskulaskimen avulla. Laskimen käyttö ei vaadi paljoa luovuutta. Aivoja (sitä luovempaa puoliskoa) olisi hyvä kuunnella, samoin sydäntä. Malliksi voi miettiä, miten ja missä itse haluaisi 90-vuotiaana elää.
Siellä, missä vanhuksilta viedään päiväkahvit ja pulla, sydän on enää kovettuneen pullarusinan kokoinen. Sillä ei paljoa suoriteta.

Viime vuosituhannella, Matti Nykäsen valtakaudella, keskustelin jonkin hyppyrimäen juurella urheilueksperttien kanssa mäkihyppääjien luonteenpiirteistä.
He olivat yhtä mieltä, että mäkihyppääjältä vaaditaan erityistä persoonallisuutta. Yksi valmentajista sanoi, että mäkihyppääjällä pitää olla hurja luonto. Tuntuu koskevan myös naishyppääjiä.

Kun on elänyt puberteettia make-love-not-war -aikoina, eikä muutenkaan saa kiksejä väkivallasta, ei kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä hauskaa hakkaamisessa on.

Lukekaa, ystävät, J.M.G Le Clézion Harhaileva tähti. Se on omistettu vangituille lapsille.
Le Clézio kirjoitti romaaninsa vuonna 1992, mutta se on ajankohtainen ja ajaton. Se ei ole ajankohtaisraportti Gazasta. Se voisi olla. Se voisi olla kertomus mistä tahansa sodasta tai väkivallasta, joka ajaa lapset pois purojen, kotikatujen, isien, äitien ja vuorten turvasta. Joka painaa lapsiin lähtemättömät jäljet, ellei vie henkeä.
Harhaileva tähti kertoo tarinansa kahden tytön suulla. Se ei alleviivaa kauheuksia, minkä takia lukijalle jää tilaa oivaltaa ja ahdistua. Surra ja tulla vihaiseksi.

Viime talvena ja menneenä syksynä pääsi melkein jo unohtumaan, millaista on lumi ja jää.
Vuodenvaihteen vapailla tuli tuijotettua lunta kuin ihmettä. Kaunista! Piti nuuhkiakin.
En tiedä, voiko lumi olla osa pohjoisen ihmisen identiteettiä, mutta ainakin se on iso osa muistia.
Entäs jää!
Katselin sunnuntai-iltana Vanhankaupunginlahtea. Sen täyttivät luistelijat. Oli retki-, hokkari-, prinsessa- ja kenkäluistelijoita. Linksahtelevia nilkkoja, potkukelkkoja ja pilkkijakkaroita. Monet liukuivat takamuksillaan, ihan vaan iloaan.
Monen ikävän syvyys paljastuu vasta, kun ikävän kohde on siinä, palannut. Näin kävi lumen ja jäänkin kanssa. Kaksi hyvää syytä torjua ilmastonmuutosta.