Valkokärpässieni- ja muiden toimitushuolien lomassa olen yrittänyt analysoida Suomen yleisurheilijoiden menestymättömyyttä Berliinissä.
Ei minua askarruta se, miksei tullut mestaruuksia tai enempää pistesijoja. Enemmän askarruttaa se, mikseivät suomalaisurheilijat päässeet kauden tärkeimmässä kisassa parhaimpaansa.
Mikä typistää urheilijan alimittaiseksi silloin kun pitäisi kasvaa? Kisajännitys? Omat ja muiden asettamat paineet? Psykologian vaje?
Paineiden hallinnan pitäisi kuulua huippu-urheilijan valmennukseen ja usein kuuluukin. Joillekuille optimisuoritukseen riittää tieto omasta hyvästä kunnosta, mutta kaikille ei.
Joskus puhutaan voittamisen kulttuurista. En tiedä, onko sitä. Oletan, että voittamisen taito on monimutkaisen positiivisen takaisinkytkennän tulos. Oikeanlaisella seuralla on merkitystä, enkä tarkoita tässä urheiluseuraa.
Voiko voittamista harjoitella? Ehkä.
Näyttelijä Hannu Björkman kertoi kirjassaan Valkoista valoa, kuinka tehdä ramppikuumeesta siedettävämpi. En muista sanatarkasti, mutta ajatus meni jotenkin näin: pitää muuttaa esiintymisen lähtökulma. Ei pidä ajatella, saanko yleisön pitämään itsestäni, vaan, mitä voin lahjoittaa yleisölle.
Suomalainen yksilöurheilukulttuuri on aika sisäänpäinkääntynyt ja juro. Päälleliimattu, konsulttilähtöinen positiivisus ei yleistilaa muuksi muuta. Sietäisikö näkökulmaa säätää kohti yleisöä? Vaikka välillä muulta tuntuu, suomalainen yleisö on unohtavainen ja tyytyy pieniinkin iloihin.
4. lokakuuta 2009 kello 13.34
Syksyä suloista sinne stadiin ja Sinulle
Varmaan muistat Pielisen onnettomuuden 50 v sitten.
http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/2009/10/04/enon-mesimarja-astia-kaatuu-kumoon/
4. lokakuuta 2009 kello 19.21
”Voiko voittamista harjoitella? Ehkä.”
Tietenkin. sanotaan, esim.: joku pääsee voittamisen makuun.
Menestyksellä on itseään generoiva voima – jenkeissä, ja jenkkitaustaisissa yrityksissä tämän voi tuntea ihan läsnä olevana fiiliksenä.