Blogit

Pekingin Linnunpesässä eli olympiastadionilla huomaa, kuinka yleisurheilukilpailut ovat pikku hiljaa lähestyneet viihde/taidetapahtumaa.

Dramatiikkaa rakennetaan Stadionilla musiikin avulla. Kaiuttimista soi erityyppinen musiikki riippuen siitä, onko alkamassa juoksu vai kenttälaji. Mitaliseremonioissakin musiikkia käytetään leikkisästi. Kun kansallislauluista on selviydytty, soittajia juhlitaan soittamalla heidän kotimaansa tai kotimaanosan musiikkia. Kun Venäjän Andrei Silnov heilutteli kukkiaan palkintokorokkeella, stadionilla soi haitari.

Stadionin suuret näyttötaulut poimivat yksityiskohtia: ilmeitä, eleitä, urheilijoiden rituaaleja. On kuin elokuvaa katselisi.

Kisojen kulttuuriohjelma on yhtä mittava kuin kisaohjelmakin. On konsertteja, teatteria, näyttelyitä ja tanssiesityksiä. Yksi suurista sponsoreista on rakentanut pienimuotoisen, järkyttävän hienon näyttelyn Qin-keisarin (kuoli 210 eKr.)terrakottasotilaista.

Musiikkia ja urheilua rakastava joutuu tekemään mahdottomia valintoja: Mennäkö kuuntelemaan huippusopraano Renee Flemingiä vai katsomaan Jamaikan Salamaa, Usain Boltia.

Pekingin huikeat avajaiset ovat ohi, mitä nyt vieläkin korvissa kuuluu rumpujen kumina ja silmissä vilisevät punavalkoiset huivit.

Joukkueiden perinteinen marssi oli hauskaa, joskin pitkää katsottavaa.
Oli perinteistä joukkuepukutyyliä: hame, housut ja pikkutakki. Oli kansallisia asuja: kaftaaneita ja kaislahameita. Oli rentoilua bermudasortseissa (Bermuda) ja farkkusortseissa (Tanska).

Italialla oli hopeanhohtoiset kengät, ranskalaisnaisilla baretit.

Oli myös Suomi, joka puki naisurheilijat tyttömäisiin mekkoihin ja Unkari, joka puki naiset kukkaleninkeihin. Anteeksi vaan, mutta näytti vähemmän tyylikkäältä. Ihan kuin äiti tyttärineen olisi lähtenyt sunnuntaina kyläilemään. 1950-luvulla.

Marssia tahditti monenlainen musiikki. Oli perinteistä kiinalaista, oli afrikkalaisrumpuja ja mariachi-ryhmä Meksikosta. Ihan hyvä, mutta säkkipilliorkesteri koetteli suvaitsevaisuutta (ja korvia). Miksi, oi miksi säkkipillit?