Aina joskus tulee ilouutisia kesken arkisen pakerruksen. Näin eilen, kun Helsingin Sanomien kuvaaja Hannes Heikura sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon.
Valinta oli täysosuma tässä kuvaa suosivassa maailmassa. Kuvaajat eivät ole päässeet turhan usein Suomen Kuvalehden palkintoa juhlimaan. Edellisen kerran palkinto myönnettiin Kalle Kultalalle vuonna 1980. Muut eivät ole saaneetkaan.
Sanomalehti ontuu, ellei sillä ole vahvaa kuvailmettä, vaikuttavia kuvia. Helsingin Sanomien tilanne on tässä katsannossa oikein hyvä. Kunnon kuvia on tarjolla, kuvaa käytetään ja kuvista keskustellaan.
Lukijapalautteen perusteella kuva nostaa tunteet nopeammin ja rajummin pintaan kuin teksti. Varmin protestivyöry syntyy, jos lehden pääuutissivulla on kuva kuolleesta, verisestä eläimestä.
Heikuralla on persoonallinen, monesti palkittu tyylinsä. Kuvat erottuvat. Samaan aikaan, kun Hannes Heikura eilen pokkasi palkintoaan, Sanomatalossa keskusteltiin Suomen lehtikuvaajien paneelissa aiheesta, mitä kuvalle saa tehdä, mitä ei.
Missä kulkee kuvan sallitun ja kielletyn kuvankäsittelyn raja? Mikä on kuvamanipulaatiota? Mikä on todellisuus ja kenen?
Karkeasti ottaen sallitun raja kulkee faktoissa niinkuin jutuissakin. Vääristeleekö julkaistu kuva kuvanottohetken tilannetta vai ei? Jos kuvasta esimerkiksi poistetaan tai siihen lisätään jälkikäteen henkilöitä, esineitä, aurinko tai kuu, ollaan kielletyllä alueella. Tai jos huonohampaisesta tehdään uutiskuvassa hyvähampainen, lihavasta laiha.
Kuvan käsitteleminen teknisen ja sisällöllisen laadun parantamiseksi on sallittua. Sitähän kuvaajat ovat kautta aikain tehneet pimiössä. Digikausi tekee vain käsityövaiheesta helpomman ja saattaa houkutella vähintään harmaalle alueelle.
Toisekseen taitavaa vääristelyä on vaikea havaita. Saksien ja liiman jälkiä ei näy. Toisin oli ennen, kun lentopalloja lisäiltiin verkon ylle ja kiekkoja maaliin.
Heikura puhuu itsestään käsityöläisenä. Syystä. Ratkaisevinta kuvaajan työssä lienee kuitenkin se, mitä korvien välissä tapahtuu. Oivallus, asioiden poikkeuksellisen etevä näkeminen.
En harrasta blogissani juurikaan paljastuksia Lasitalon kiinnostavasta sisäisestä elämästä, mutta Heikurasta voinee kertoa, ettei small talk ole hänen heiniään. Häneen verrattuna Kaurismäen elokuvat ovat yhtä lärpätystä. Lakonisuudesta johtuu postauksen otsikkokin. Se oli Heikuran vastaus kysymykseen, milloin lehtikuvaaja on työhönsä tyytyväinen.
24. marraskuuta 2006 kello 8.46
Vähän jännitti maalaistoimittajana kun sai suuresta talosta
ammattilaisen kuvaajaksi juttukeikoille. Jotkut arvostivat, toiset
vähemmän työtäni. En tehnyt siitä draamaa, yritin ajetella mitä
haluan, ja siitä käsitin olevan hyötyä kun kokonaisuutta ajatteli.
Urheilukentillä oppi arvostamaan kuvaajien sitkeyttä, toiset lähti
vasta sitten pois kun hyvät otokset oli saatu. Muistan nimet.
Paras pesäpallon kuvaaja on luontokuvaajana tunnettu ja myös
kansainvälisesti palkittu nurmolainen Benjami Pöntinen.
Omia rullia oli pakko joskus lähettää. Oli hyvä kun en ollut itse
kuulemassa kun niitä eri kuvatoimituksissa tutkittiin Mitä halusi,
sillä pelkistyksellä joskus saavutti jotain mitä voi nyt katsella.
Kuvaaja on aina toimituksen, toimittajan ”armoilla” kuvatessaan,
joten hienoa että että Hannes Heikura on nyt näin palkittu.
30. marraskuuta 2006 kello 22.12
Tulin juuri Johanneksen kirkosta Helsingin Sanomien järjestämästä Cantores Minores -konsertista. Herkkä ja jouluinen tilaisuus – lämmin kiitos siitä!
Esitit aluksi tervetuliaissanat. Olin vilpittömästi iloinen, miten nuorekas ja tyylikäs olemukseltasi oletkaan! Sitä täydensi tyylikäs punainen pukusi. Ehdotankin siis, että vaihdat blogivalokuvasi tuoreempaan – voisitko laittaa journalistipalkinnon saaneen Heikuran asialle?
11. joulukuuta 2006 kello 17.22
Joskus keskustellaan siitä, onko lehtikuva huonontumassa. Minä harrastan valokuvausta. Pitäisikö minun olla huolissani Hesarin kuvien laadusta, kun siinä joskus julkaistaan minun ottamiani kuvia?
Heikuran kuvat ovat tyylikkäitä, niissä on sitä jotakin. Tämän päivän Hesarissa siivousta koskevan jutun kuvat olivat ihan jotain muuta kuin siivousta. Tuollaista kuvatakseen tarvitsee jotain muutakin kuin kameran. Siinä pääosassa ovat sielun silmät, jotka näkevät kuvan ennenkuin se syntyy.
Heikura ei ehdi joka paikkaan. Lehdessä on uutisia isolta alueelta. Tuntuu kuin kuvien määrä lisääntyisi. Oletan, että muutkin harrastelijat kuin minä lähettävät kuvia Hesariin. Jos kuvajournalismin laatu laskee, kenen on vika? Jos se nousee, kenen on ansio? Toimituksen, Heikuran vai harrastajien? Vai peräti lukijoiden, jotka odottavat joka juttuun kuvaa. Entä kenen vika on, jos roskajournalismin kuvamateriaali poikkeaa Hesarista?
En odota vastauksia, pohtiminen on riittävän hankalaa muutenkin. Lähetän edelleen ajoittain kuviani Hesariin ja sysään vastuun siellä työskenteleville.