On lämmintä ja harmaata. Ja vuoden 2006 viimeinen päivä. Sitä piti käydä juhlistamassa oikein juoksulenkillä.
Vanhakaupunginlahti näytti alakuloiselta. Pajunkissoista ja vihreästä nurmikosta huolimatta ei tunnu keväältä. Johtuu valosta. Joulukuinen valo on saitaa. Siinä ei ole lupausta.
(lisää…)
Archive for 2006
Saddam ja vuoden viimeinen päivä
Sunnuntai, Joulukuu 31st, 2006Juhlan jälkeen
Perjantai, Joulukuu 29th, 2006Se alkoi toissa päivänä hiipien ja jatkuu yhä. Ei, ei suinkaan flunssa, vaan joulun jälkeinen kaihomieli. Sitä kuvaisi parhaiten ranskan ‘tristesse’.
Miksi ihmeessä pikkujoulukausi kestää lokakuusta jouluun, mutta varsinainen joulu vain kolme päivää? Joulun kesto ei ole missään suhteessa odotteluun ja valmisteluun.
Hyvää tahtoa jaksaisi paljon kauemminkin kuin kolme päivää. Joulu saisi kestää ainakin viikon. Ja välipäivät kolme viikkoa.
No, haikailu taustalle. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin Ylen uutistoimituksesta, josta tulee maan ylivoimaisesti suurin uutistoimisto.
On erittäin mielenkiintoista seurata Ylen Uutisten tulevia aihevalintoja, nopeutta, tuoreita näkökulmia ja uutuuksia, joista HS:n jutussa vihjattiin.
Kiinnostavaa on nähdä myös, mitä kaikkea Ylen verkkopalvelujen kehittäminen käytännössä tarkoittaa. Ylellähän on ison toimittajakunnan ja uutistoimiston lisäksi runsaasti liikkuvaa kuvaa ja ääntä omasta takaa. Niitähän verkossa tekstin lisäksi tarvitaan tänä päivänä.
Ylen verkkopalveluista vastaavilla on varmasti omat ongelmansa, mutta otaksun, ettei heidän tarvitse miettiä, miten mainospaikat sijoitetaan sivuille. Ja miten ne paikat mainoksilla täytetään. Toisin sanoen, miten verkkopalvelut ja niiden kehittäminen rahoitetaan. Vähän käy kateeksi.
Nurinkurista
Keskiviikko, Joulukuu 27th, 2006On keskiviikko 27. joulukuuta. On alkanut liuku joulusta uuteen vuoteen.
Töissä joulukauden välipäivät ovat todellisia tehopäiviä. Puhelin soi harvakseen, sähköpostiin pääsee vastaamaan heti, sähköpostien liitteillekin on aikaa, asioihin ehtii perehtyä ja kaiken huipuksi ehtii postatakin. Lisää välipäiviä!
(lisää…)
Viikko jouluun
Sunnuntai, Joulukuu 17th, 2006Enää viikko jouluun, sanoo optimisti. Enää viikko ja pari päivää, niin päästään tästäkin joulusta, sanoo toinen optimisti. Hyvä, että on joulu, sanon minä.
Tein HS.fi:n kiltteystestin, ja tiedossa on viisi joululahjaa. Voin nukkua yöt rauhassa.
Henkilökohtaisista jouluperinteistä jotkut ovat jo takana: joulukonsertit, suvun pikkujoulujuhla ja ostosreissu perheen nuorimman kanssa. Periaatteessa ostoshulina joulun alla menee Danten Helvetin puolelle, mutta monilla kahvi- ja ruokatauoilla koettelemusta voi lievittää.
Olen kuunnellut joululaululevytyksiä ajalta ennen 1900-luvun puoliväliä. Havaitsin joululauluissa saman, minkä musiikin tuntijat ovat havainneet klassisen musiikin vanhoissa levytyksissä: nykyistä hitaammat tempot (tempomerkinnöistä riippumatta). Osa lauluista kuulosti hitaina esityksinä tämänhetkisiä juhlallisemmilta, osa koomisilta. Kuuntelijan kellotaajuus on muuttunut.
Uskaltaisinkohan arvella, että edessä on rauhallinen uutisviikko? Takavuosina puhuttiin hiljaisista, tapahtumattomista joulupyhistä. Tsunamin jälkeen ei enää puhuttu.
Miten?
Perjantai, Joulukuu 15th, 2006On ihan Lucky Luke -olo. Viikko on ollut sellaista menoa, ettei varjo ole pysynyt vauhdissa. Siis teoreettinen varjo, koska on ollut lähinnä pimeää ja sysipimeää. Aurinko näyttäytyi tänään perjantaina, mutta niin vähän aikaa, etten ehtinyt kokeilla varjonmuodostusta.
Miten uutinen pitäisi kertoa? Kuinka täyteläisenä, kuinka yksityiskohtaisena tarina kerrotaan? Uutisen draama? Näitä mietitään toimituksissa ja näitä mietittiin menneellä viikolla.
Paula Björkqvistin surmatapaus oli vaikea miten kertoa -tapaus. En ole varma, oliko lehdessä ollut ratkaisu -niukkasanainen ja tiivis kahden palstan uutinen -oikea. Tapauksessa ja sen taustassa oli paljon hyytäviä sekä surullisia yksityiskohtia.
En ole varma siitäkään, olisiko verisiä ja dramaattisia yksityiskohtia sisältänyt laaja uutinen ollut parempi ratkaisu. Olisiko perheen väkivaltahistoriasta pitänyt kertoa enemmän? Missä kulkee lukijan uteliaisuuden tyydyttämisen ja sensaatiomässäilyn raja? Onko yksittäisillä murhenäytelmillä jokin yleisempi merkitys, jolla laaja uutisointi voitaisiin perustella? Kuten huomaatte, kysymykset ovat helpompia kuin vastaukset.
Vähemmän murheellisiakin miten kertoa -tapauksia oli. Yksi niistä oli Venäjän postin seitsemän vuoden pituinen jakeluhäiriö.
Postiuutisen ongelma oli tietojen vähyys ja epämääräisyys: ”postikontin unohtuminen tarkemmin määrittelemättömään suomalaiseen satamaan…” Tarina varmaan jatkuu.
Omassa sarjassaan ovat monet hallinnon uutiset. Ne ovat kansalaisten kannalta hirmuisen tärkeitä, mutta niiden kääntäminen ihmisten kielelle vastaa vaativuudessaan telinevoimistelun kuusiottelua.
Puolen minuutin Audrey
Tiistai, Joulukuu 5th, 2006Uni ei meinannut tulla silmään viime yönä. Elämän ensimmäinen elokuvarooli painoi päälle.
Helsingin Sanomista tehdään videota, ja sen ohjaa Aku Louhimies. Ideana on erilainen sanomalehti(yritys)video. Kerron myöhemmin, kuinka erilainen siitä tuli.
Olin yksi lukuisista päätähdistä. Sivutähtiä ei olekaan. Osuuteni lopullisessa versiossa lienee noin 30 sekuntia, mutta silti. Jouduin esittämään itseäni, mistä tuli ekstrapaineita.
Lapsena 1950-luvulla ihailin suunnattomasti Audrey Hepburnia, siroa suurisilmäistä filmitähteä. Meissä oli samanlaista ehkä otsatukan muoto. Ajoittain.
Halusin kiihkeästi olla samannäköinen kuin Audrey. Halusin myös suuria rooleja (koulunäytelmissä). Ei oikein onnistunut. Vaaleakiharaiset ja sinisilmäiset tytöt saivat prinsessaroolit. Debytoin kyllä Prinsessa Ruusunen -näytelmässä, mutta ruusupensaana. Jonkinlainen kasvitieteellinen ihme se pensas toki oli, sillä se lauloi.
Seuraava rooli olikin jo luonnerooli vähän isompana tyttönä. Esitin rikkaan leskirouvan saksanpaimenkoiraa. Koiran nimi oli Egon. Se murisi ja haukahteli.
Tämä postaus kannustakoon teitä kaikkia lukijoita. Tie tähdeksi voi olla pitkä ja louhikkoinen, mutta lopussa sitkeys palkitaan.
Kuolematon kirje
Perjantai, Marraskuu 24th, 2006Venäläisen elokuvaohjaajan Andrei Nekrasovin koko sivun kirje ystävänsä Aleksandr Litvinenkon sairasvuoteen äärestä pysäytti kulttuurisivujen lukijan aamulla
Litvinenko kuoli yöllä. Sairasvuode muuttui kuolinvuoteeksi. Ystävä pysyi.
Teksti on rohkea, vuolas ja tarkkanäköinen analyysi Putinin Venäjästä. Se on moraalisen ankara -joka suuntaan. Länsi saa osansa. Kirjoituksen loppu on lohduton.
Kontrasti kotimaan uutissivuilla esiintyneeseen Suomen-vierailija Putiniin oli melkoinen. Kirje, Putin ja isäntä-Suomi. Ettei vain syntynyt historiaa.
Venäjän suunnalta tai Tehtaankadulta ei ole vielä kiirinyt palautetta kirjeestä. Myöskään virallinen Suomi ei ole inahtanut. Ehkä ensi viikolla, ehkä ei.
Sen sijaan kulttuuritoimitus on saanut runsaasti palautetta. Toimittaja Kirsikka Moring , jonka välityksellä kirje lehteen päätyi, oli saanut jo aamupäivällä kymmeniä ja taas kymmeniä viestejä. Kaikki kiittäviä, ylistäviä, liikuttuneita.
Tässä kaksi esimerkkiä: ”Tärkeä ja äärimmäisen ajankohtainen teksti”, ”hienoa, että kulttuurisivut kerrankin antoivat tilaa pitkälle ja pohtivalle jutulle.”
Jos Helsingin Sanomat olisi englanninkielinen lehti, maailma kohisisi tänään kirjeestä. Nyt kohina syntynee pienellä viiveellä. Kirje on luettavissa HS.fi:n englanninkielisestä palvelusta.
Nekrasovin on määrä puhua tänä iltana Helsingissä Pressiklubilla. Rohkea mies.
Aina joskus
Torstai, Marraskuu 23rd, 2006Aina joskus tulee ilouutisia kesken arkisen pakerruksen. Näin eilen, kun Helsingin Sanomien kuvaaja Hannes Heikura sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon.
Valinta oli täysosuma tässä kuvaa suosivassa maailmassa. Kuvaajat eivät ole päässeet turhan usein Suomen Kuvalehden palkintoa juhlimaan. Edellisen kerran palkinto myönnettiin Kalle Kultalalle vuonna 1980. Muut eivät ole saaneetkaan.
Sanomalehti ontuu, ellei sillä ole vahvaa kuvailmettä, vaikuttavia kuvia. Helsingin Sanomien tilanne on tässä katsannossa oikein hyvä. Kunnon kuvia on tarjolla, kuvaa käytetään ja kuvista keskustellaan.
Lukijapalautteen perusteella kuva nostaa tunteet nopeammin ja rajummin pintaan kuin teksti. Varmin protestivyöry syntyy, jos lehden pääuutissivulla on kuva kuolleesta, verisestä eläimestä.
Heikuralla on persoonallinen, monesti palkittu tyylinsä. Kuvat erottuvat. Samaan aikaan, kun Hannes Heikura eilen pokkasi palkintoaan, Sanomatalossa keskusteltiin Suomen lehtikuvaajien paneelissa aiheesta, mitä kuvalle saa tehdä, mitä ei.
Missä kulkee kuvan sallitun ja kielletyn kuvankäsittelyn raja? Mikä on kuvamanipulaatiota? Mikä on todellisuus ja kenen?
Karkeasti ottaen sallitun raja kulkee faktoissa niinkuin jutuissakin. Vääristeleekö julkaistu kuva kuvanottohetken tilannetta vai ei? Jos kuvasta esimerkiksi poistetaan tai siihen lisätään jälkikäteen henkilöitä, esineitä, aurinko tai kuu, ollaan kielletyllä alueella. Tai jos huonohampaisesta tehdään uutiskuvassa hyvähampainen, lihavasta laiha.
Kuvan käsitteleminen teknisen ja sisällöllisen laadun parantamiseksi on sallittua. Sitähän kuvaajat ovat kautta aikain tehneet pimiössä. Digikausi tekee vain käsityövaiheesta helpomman ja saattaa houkutella vähintään harmaalle alueelle.
Toisekseen taitavaa vääristelyä on vaikea havaita. Saksien ja liiman jälkiä ei näy. Toisin oli ennen, kun lentopalloja lisäiltiin verkon ylle ja kiekkoja maaliin.
Heikura puhuu itsestään käsityöläisenä. Syystä. Ratkaisevinta kuvaajan työssä lienee kuitenkin se, mitä korvien välissä tapahtuu. Oivallus, asioiden poikkeuksellisen etevä näkeminen.
En harrasta blogissani juurikaan paljastuksia Lasitalon kiinnostavasta sisäisestä elämästä, mutta Heikurasta voinee kertoa, ettei small talk ole hänen heiniään. Häneen verrattuna Kaurismäen elokuvat ovat yhtä lärpätystä. Lakonisuudesta johtuu postauksen otsikkokin. Se oli Heikuran vastaus kysymykseen, milloin lehtikuvaaja on työhönsä tyytyväinen.
Ihana ääni
Perjantai, Marraskuu 17th, 2006Anteeksi tähtisopraanot ja -tenorit,- altot ja -bassot, mutta tämän aamun ihanin ääni oli postiluukun kolahdus. Se kertoi, että bittimassat oli saatu lehtenä ulos painosta.
Eilisaamuna tuota ääntä ei kuulunut. Lehti ei tullut minulle asti, onneksi suurimmalle osalle muista.
Soitin jakelupäivystykseen ja kuulin, että kymmeneen mennessä lehti on jaettu. Uskon aina heitä, jotka sanovan aamun olevan pilalla, kun lehti jää tulematta. Aamu oli pilalla.
Oma ongelma oli kuitenkin vasta alkusoittoa, kävi ilmi myöhemmin aamulla.
Toimituksessa oli eilen katastrofin hajua. Sanomalan painossa oli ongelma. Lehden syntymisen ihme oli vaarassa. Painon ongelma koski toimitusta ja liiketoimintaa, mutta kerron tunnelmista toimituksen kannalta.
Kun tilanteen kriittisyys eilen selvisi, pidettiin klo 12.30 kriisikokous. Siinä sovittiin aikataulujen dramaattisesta aikaistuksesta ja sivumäärien supistuksesta. Hyvin moni asia meni täysin uusiksi.
Helsingin Sanomien toimitus on positiivisessa mielessä upea kriisitoimitus. Kun tilanne on todella vakava ja katastrofin ainekset olemassa, toimitus säätää itsensä kaikkein ammattimaisempaan asentoon. Ei narinaa, eikä jahkaamista, eikä lillukanvarsia. Tehdään, mitä pitää tehdä nopeasti ja osaavasti. Tällaisesta asenteesta paatunutkin pomonsielu liikuttuu.
Ja koska on kysymys sanomalehdestä, eilinen on jo ikivanhaa. Nyt tehdään huomisen lehteä. Toivottavasti soft ja hard waret pysyvät kasassa.
Postimestari
Maanantai, Marraskuu 13th, 2006Toimittajan ammatti on yksi parhaista -ainakin toimittajanuran valinneille. Useimmiten. Päätoimittajankin työ on kiehtovaa. Useimmiten.
Maanantait ovat erityisiä päiviä. En tiedä, miksi.
Otetaan nyt tämänkin maanantain alku: Herätys 6.30, flunssa ja lehden lukua. Puoli yhdeksältä töissä. Ihan Sanomatalon nurkalla oli sattunut bussikolari. Sitä piti kuikuilla.
Sitten sähköpostin kimppuun: 168 lukematonta viestiä, vaikka olin sunnuntai-iltana katsastanut postin. Sähköpostissa näkyi maanantai-ilmiö: paljon palautetta, toiveikkaita työnhakijoita, kysymyksiä toimitukselta. Oli monta pontevaa ehdotusta jutunaiheiksi: ”Koska Helsingin Sanomat ei ole vielä koskaan kirjoittanut…” , Hienoa, että lehti kiinnostaa. Tämä oli myönteinen tulkinta.
Tänä maanantaina oli poikkeuksellisen monta juttutarjousta ammattilaisilta. Tuntui kuin koko Suomen kirjoittajat olivat latautuneet pimeän marraskuisen viikonlopun ja päästäneet energiat valloilleen.
Vastailin kiltisti ja tunsin itseni tylsimykseksi. ”Emme valitettavasti…” tai ”Koska Helsingin Sanomilla on kirjeenvaihtaja…” tai ”Toimittajamme on juuri ollut Panamassa…”
Joitain tarjouksia välitin edelleen toimituksille, vaikka minusta tuntuu, että terveisin-Reetta -posti aiheuttaa hiukan ähkäisyjä vastaanottavassa päässä.
Yleensä postissa on myös tärkeilijöitä. He ovat kirjoittaneet artikkelin tärkeästä asiasta ja aloittavat: ”Tapasin eräässä tilaisuudessa päätoimittaja Virkkusen (tai toimitusjohtaja Syrjäsen/Pentikäisen)…”
Yleensä näitä kirjeitä lukiessani noituilen itsekseni. En suinkaan mainituille herrahenkilöille, vaan herttaiselle petkutukselle. Paljonpa lasketaan naisellisen tyhmyyden ja herranpelon varaan. No, joskus tietysti tapaaminen voi olla tottakin.
Päätoimittajille kannattaa tarjota kirjoituksia, jos se tuntuu lupaavalta tai jos lehdestä ei löydy muita osoitteita. Kirjoituksen kohtalon kannalta olisi varmaan käytännöllisempää lähettää kirjoitus suoraan a.o. toimitukselle. Voi olla, että tyrmäys tulee molemmilta tahoilta, mutta toimituksista se saattaa tulla nopeammin.
