Blogit

Ei voi mitään, olen alkanut suhtautua epäluuloisesti päättäjien keskustelukehoituksiin. Siitä, tästä ja tuosta pitäisi käydä keskustelua. Kansalaiskeskustelua.

Ei minulla tietenkään ole mitään keskustelua vastaan. Se on välttämätöntä. Ja siitä voi nousta tuoreita vaihtoehtoja.

Jotta keskustelun tärkeys tulisi todistetuksi, siitä pitäisi seurata jotain. Jos keskusteluun kannustetaan, päättäjäkorvien pitäisi olla auki. Muulloinkin kuin ennen vaaleja.

Helsingin Sanomat teki lokakuussa poikkeavan tempun: Lähti suureen kunta- ja palvelurakennekeskusteluun omalla puheenvuorollaan.

Kotimaantoimitus piirsi uudenlaisen kuntakartan. Siinä oli 45 suurkuntaa. Toimitus teki kunnianhimoisesti töitä perustellakseen mallin. Samalla kerrottiin nöyrästi, että tämä on yksi vaihtoehto muiden joukossa ja ettei toimitus kuvittele olevansa kunta-alan asiantuntija.

Seurasi kansalaiskeskustelua, esimerkiksi verkossa. Päättävien poliitikkojen ja virkamiesten reaktio oli mielenkiintoinen.

Osa kiitteli kohteliaasti, ehkä rehellisestikin rohkeasta avauksesta. Osa kehui mielenkiintoista mallia ja kritisoi – ihan aiheestakin. Osa pillastui: väärin keskusteltu. Miksei lehti pysynyt lestissään? Jyrääkö lehti oman mallinsa Suomeen? Epäiltiin toimituksen toimintamoraalia.

Olikin kiinnostavaa seurata lehden toisen aktiivisen puheenvuoron seurauksia. Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat käsitteli Suomen korkeakouluverkkoa, perusteellisesti ja monesta näkökulmasta.

Keskustelua syntyi siitäkin jutusta. Liekö korkeakouluväki jotenkin itsevarmempaa, sillä lehden omaehtoista ajattelua paheksuvia kannanottoja ei ole tullut. Ainakaan minun korviini.

Kuntaratkaisu on poliittisesti vaikeampi ja herkempi asia kuin korkeakouluverkon tarkastelu.

Olen pikkumaisesti alkanut uskoa, että varsin harvoin halutaan tosissaan keskustelua.

Keskustelua vaaditaan, kun asiat ovat vaikeita, päätöksenteko takkuaa ja/tai parasta ratkaisua ei uskalleta toteuttaa. Keskustelusta haetaan selkänojaa, vaikka kuinkakin huteraa.

Monesti keskustelua huudellaan paineentasaajaksi. Pannaanhan villit lapsetkin välillä pihamaalle riehumaan ja rauhoittumaan. Sitten kun ”keskustelu” on hoidettu, voidaan tehdä niinkuin oli alunperin ajateltukin, näin meidän kesken.

Joskus keskustelutoive on puhdasta demokratiateatteria. Harmi.

Koska verkon aika on nopeampi kuin reaalimaailman aika kirjoitan jo nyt ensimmäiset muistelmani lyhyestä elämästäni Blogistanissa.

Rintaääntä en tosin ole ehtinyt kehittämään yhden kuukauden bloggauskokemuksella, mutta ehkä sitten myöhemmin. Sanastonkin kanssa tekee välillä tiukkaa, kun en ole ihan varma, onko oikea muoto bloggaaja vai blogaaja. Kielikorva mieltyi bloggaajaan, se ei ole niin lähellä mokaajaa kuin blogaaja.

Journalisteiksi aikovilla oli ainakin 1970-luvulla tapana luetella alalle hakeutumisen motiiveja näin: pysyy ajan hermolla, saa matkustella, puhua kieliä ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä.

Mennyt kuukausi on ollut avartava ja mielenkiintoinen, jännittävä ja erilainen. Kaiken kaikkiaan antoisa. Tuntui, että monet ammatinvalintakliseistä toteutuivat. Virtuaalisesti ja muutenkin.

Kirjoittaminen minä-muodossa oli alkuun hankalaa. Vanhan koulukunnan journalistina olen tottunut häivyttämään itseni jutuista. Olen kuitenkin tottunut minään.

Mietin ennen blogin aloittamista, kestänkö anonyymiutta, sitä, että niin monet kirjoittavat verkossa nimimerkin suojissa. Asetelmahan ei tunnu reilulta: itse kirjoitat omalla nimelläsi ja naamasikin näkyy, monet muut lymyilevät puskissa ja ampuvat sieltä.

Ihan hyvin olen kestänyt. Minulla on fiksuja ja asiallisia lukijoita. Aika nopeasti nimimerkeille hahmottuu persoonallisuus. Eräitä vakiokommentoijia olisi kiva nähdä kasvokkain.

Olen saanut arvokasta tietoa siitä, mitä ihmiset ajattelevat lehdestä tai maailmasta yleisemminkin. Mikä Helsingin Sanomissa askarruttaa tai suututtaa? Joskus ne asiat, joista toimituksessa kiivaillaan, eivät hetkauta lukijoita lainkaan. Tai sitten toisin päin.

Vieläkin blogien syvin olemus on vähän hahmoton. Palasia alkaa kuitenkin olla kasassa. Monet muutkin miettivät, muiden muassa valtakunnanviisas Jukka Kemppinen eilisessä blogissaan.

Mediablogi kysyi, kuinka työläänä pidän blogiani ja siinä käytävää keskustelua.

En ole vielä kokenut blogia ja keskustelua ylityölääksi. Teen aika pitkää päivää ja joinakin päivinä kalenteri on törkeän ylipainoinen. Yritän kuitenkin löytää bloginkokoisen raon. Ja toisekseen minulla on vapaus kirjoittaa tai olla kirjoittamatta. Ei pakkopaitaa.

Yritän vastata mahdollisuuksien mukaan suoriin kysymyksiin ja kommentteihin, vaikkei blogi ole sähköposti. Vastaaminen ja jatkokommentointi kuuluu minusta vuoropuheluun ja sitähän blogi minusta paljolti on.

Vielä ei ole blogistressiä, blogiuupumusta saati blogiburnoutia.

Blogosfääriin mahtuisi muitakin päätoimittajablogeja. Oikein hyvin.

Sisarellisia neuvoja voin antaa blogia harkitseville: Älä aloita, jos pelkäät itsesi julkista munaamista. Varaudu purkamaan suojaustasi, sillä blogin kommentit voivat olla viiltäviä ja/tai henkilökohtaisia. Ja ne ovat kaikkien nähtävissä.

Varaudu virkaveljien ja muiden journalistien pilkkaan. Jos et ole tiennyt olevasi narsisti, nettiuskovainen tuuliviiri tai mukamas-edistyksellinen, niin blogin aloitettuasi tiedät.

Vähän se avantgarde-pottuilu on hymyilyttänyt. Jos olisin ryhtynyt blogin pitoon neljä, viisi vuotta sitten, se olisi ollut paikallaan. Ei enää.

Vastalahjaksi saa kuitenkin kaikkea sitä, mitä olen kirjoituksessa kuvaillut. Ynnä tunteen siitä, että on mukana.

Kuulun siihen heimoon, joka altistuu varmimmin ajattelulle juostessaan.

Eilen illalla lenkillä mietin, eroaako yhteiskunnallisessa mainonnassa esiintyvä alastomuus (tai väkivalta) kaupallisen mainonnan alastomuudesta.
Voiko ihminen erottaa, milloin alastomuus julistaa, milloin myy? Pyhittääkö tarkoitus keinot ja miksi alastomuus on niin voimakas ase?

Ajattelu jäi kesken, koska lenkki ei ollut edes kymmentä kilometriä.

Alastomuus jäi askarruttamaan, sillä osallistuin Hesan Nuorten Ääni -kampanjan Avoimet Foorumit -päättäjäpaneeliin. Siellä aihetta hipaistiin erään kysymyksen yhteydessä ja sielläkin käsittely jäi kesken.

Tilaisuudessa nuoret esittivät paljon pahoja eli siis hyviä kysymyksiä. Sellaisia, joihin on vaikea vastata. Etenkin täsmällisesti ja nopeasti.

Journalismissa hyvä/oikea kysymys on viisauden alku.

Siellä kysyttiin, eikö Helsingin Sanomilla voisi olla pysyvästi ”nuorten kolumni”. Palsta, jolla nuoret omine äänineen pääsisivät säännöllisesti esiin.

Lupasin viedä ehdotuksen toimitukseen mietittäväksi. Ja vien.

Mitä, miten, missä ja ketkä ovat seuraavat kysymykset. Samalla päästään miettimään sitä, kuuluuko nuorten ääni tehokkaimmin omilla erityisillä palstoilla/sivuilla vai omilla palstoilla uutissivujen sisällä.

Seuraavalla lenkillä varmaan mietin, keiden ääni kuuluu, kun puhutaan nuorten äänestä. Nuoret on aika laaja käsite.

Lukija oli lähettänyt isänpäivää koskenutta sähköpostia perjantaina.

Posti oli harvinaista lajityyppiä: ennakkohaukut. Lähettäjä oli vakuuttunut siitä, että Helsingin Sanomissa olisi isänpäivänä naistoimittajien suuria juttuja naisista ja äitiydestä. Jutuissa valitettaisiin äitien työtaakkaa, ihannoitaisiin naisia/äitejä ja sivalleltaisiin sivulauseissa miehiä.

Sunnuntain lehti oli varmaankin iso pettymys postin lähettäjälle. Isoimman, isyydestä ja isän arjesta kertoneen jutun oli kirjoittanut mies. Isyyttä käsiteltiin lehdessä muutenkin paljon, monesta näkökulmasta. Haastateltavina oli miehiä, kuvissa isiä ja lapsia.

Odotan nyt mielenkiinnolla uutta postia.

Terveisiä Madridista. Kaupungissa on meneillään yksi media-alan vuotuisista kansainvälisistä tapahtumista, IFRA:n digitaalisen julkaisemisen konferenssi. Sillä on runollinen nimi: Beyond the Printed Word.

Tämäntyyppinen konferenssi on varsin kätevä tapa päivittää alan tilanne ja omat tietonsa. Samalla pääsee tarkistamaan Helsingin Sanomien tilanteen: Ollaanko jäljessä, ajantasalla vai edellä? Tehdäänkö asioita hyvin vai huonosti, fiksusti vai hölmösti?

Konferenssit ovat myös basaari, jossa vaihdetaan, myydään, kopioidaan ja varastetaan ideoita.

Takavuosina ”uuden median” kokoontumisissa riitti sinitaivaan maalareita. Rakennettiin dollarikuvioisia pilvilinnoja. Ne pilvilinnat ovat korvautuneet järkevillä perheasunnoilla. Jotkut pilvilinnat ovat muuttunueet oikeiksi linnoiksi. Niissä asuu Google tai jokin muu perinteisen median ulkopuolelta tullut toimija.

Silti edelleen kuulee rohkeita ja innostuneita puheita. Nyt niille on myös katetta. Perinteisistäkin mediataloista löytyy menestyskertomuksia.

Alkupäivän puheenvuoroista seuloutui -jälleen kerran- vauhtikehoitus perinteisille toimijoille. Vanha vauhti ei riitä edes paikallaanpysymiseen. Vauhdin lisäksi pitää olla rohkeutta kokeilla.

Niin kauan kuin muistan vauhtia on vaadittu. Ei niinkään sokeaa koheltamista, vaan nopeita päätöksiä ja nopeita virheenkorjausliikkeitä.

”Ei meidän kannata tehdä vanhoja virheitä, vaan uusia”, vinoili Hilmar Hipp, itävaltalaisen Vorarlberg Medienhausin johtaja.

Toinen päivän puheista seuloutunut asia oli lukija, verkkokävijä, kansalainen, kuinka vain halutaan. Verkko on purkanut media-ammattilaisten ja kansalaisten välistä aitaa. Lukijat voivat päästä lähelle mediaa ja media lukijaansa, jos vain päästetään.

Mietin vain sitä, tarvittiinko ”digitaalinen vallankumous” sen ymmärtämiseksi, että lukija (= asiakas) on oikeasti tärkeä. Aivan keskiössä.

Nyt voi nukkua yönsä rauhassa. Curt ”Curre” Lindström on täällä taas, nyt valmentamassa Jokereita. Hän jatkaa siitä, mihin Waltteri Immonen joukkueen jätti.

Jos nyt joku (siis muu kuin Hjallis Harkimo) kehuu tienneensä etukäteen Lindströmin pestaamisen, hän huijaa. Harkimo yllätti.

Jos uuden valmentajan tehtävä on saada Jokerien murusiksi mennyt itseluottamus kasaan, valinta osui. Kulta-Curren maine on Suomessa vieläkin niin kova, että itseluottamusongelmat siirtynevät muihin joukkueisiin.

Siltä varalta, että muisti takkuilisi: Lindström valmensi Suomen miesten maajoukkueen ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan maailmanmestaruuteen vuonna 1995. Muistattehan: ”Den glider in…”

Autot ja rakennukset palavat Ranskassa jo kymmenettä päivää.

Päivä päivältä on tarvittu enemmän poliiseja sekä palomiehiä sammuttamaan turhautumista ja vihaa, joka on kytenyt kaupunkien köyhissä, maahanmuuttajien asuttamissa lähiöissä.

Siirtolaispolitiikasta on tullut harmaantuvassa Euroopassa kirjaimellisesti räjähdysherkkä asia. Lähes kaikki käytetyt siirtolaispolitiikan mallit näyttävät vievän törmäykseen.

Lupasin 22. lokakuuta blogissani palata poliittiseen korrektiuteen maahanmuuttaja-asioissa. Nyt palaan. Katson asiaa ennen kaikkea median näkökulmasta.

Peruslähtökohta on se, että maahanmuuttajia pitää käsitellä uutisissa samoin kriteerein kuin muitakin kansalaisia. Leimaamista pitää välttää, samoin ennakkoluulojen lietsontaa. Muukalaisvihaan tai syrjintään ei pidä antaa aineksia.

Etnistä taustaa, ihonväriä tai uskontoa ei esimerkiksi rikosuutisissa pidä mainita, ellei siihen ole perusteltua syytä. Perusteltu syy voi olla muun muassa rikoksen erikoinen luonne, yleisön turvallisuus tai epäiltyjen rajaaminen.

Maahanmuuttajia pitäisi kuunnella heitä koskevissa asioissa. Heille täytyy antaa oma ääni.

Harva siirtolainen on heti kuin kotonaan uudessa maassa. Siirtolaisuus jo sinänsä toimii eristeenä. Pelko ja ennakkoluulot eristävät lisää.

Samalla tavalla eristää kuitenkin ylenmääräinen poliittinen korrektius. Liioiteltu suvaitsevaisuus vetää rajan meidän ja muukalaisten välille (eihän niiltä voi odottaa samaa kuin meiltä). Estää maahanmuuttajia olemasta tasavertaisia kansalaisia edes teoreettisesti.

Suvaitsevuuden nimissä ei pidä sulkea silmiä maahanmuuttajien aiheuttamilta ongelmilta, rikoksilta tai häiriökäyttäytymiseltä. Ei tänne tulevan tarvitse kulttuuristaan ja uskonnostaan luopua, mutta asuinmaan lakeja ja sääntöjä pitää noudattaa. Maailmassa ei liene maita, joiden laki ja muut normit sallisivat tappamisen tai varastamisen.

Vaatimalla normaalia lainkuuliaisuutta siirtolaisilta heidät hyväksytään joukkoon. Sama koskee siirtolaisten velvollisuuksia.

”Suvaitsevuutta maahanmuuttajia kohtaan korostetaan niin paljon, että unohdetaan heidän velvollisuutensa. Suvaitsevaisuuden nimissä siis sallitaan suvaitsemattomuus (maahanmuuttajalta)”, professori Karmela Liebkind lausui lauantain Helsingin Sanomissa sivulla D2.

Maahanmuuttajien kohtelussakin järjenkäyttö on sallittua. Vaikka poliittinen korrektius välillä hämääkin, ehkä vielä tällä hetkellä muukalaiskammo on suurempi ongelma kuin yltiösuvaitsevaisuus.

Viikko on ollut tiivistahtinen, päivät pitkiä. Pää humisee tyhjyyttään.

Sen sijaan että syventyisin pohtimaan elämän suuria kysymyksiä ja painuisin kotiin lukemaan Montaignen esseitä tai Derridaa lakoan sohvalle lukemaan dekkaria (Ruth Rendell, The Chimney Sweeper´s boy).

Onneksi on pyhäinpäivä.

Elämän suurista kysymyksistä suostun pohtimaan vain sitä, vaihtuuko Jokereiden valmentaja pyhien aikana.