Ei voi mitään, olen alkanut suhtautua epäluuloisesti päättäjien keskustelukehoituksiin. Siitä, tästä ja tuosta pitäisi käydä keskustelua. Kansalaiskeskustelua.
Ei minulla tietenkään ole mitään keskustelua vastaan. Se on välttämätöntä. Ja siitä voi nousta tuoreita vaihtoehtoja.
Jotta keskustelun tärkeys tulisi todistetuksi, siitä pitäisi seurata jotain. Jos keskusteluun kannustetaan, päättäjäkorvien pitäisi olla auki. Muulloinkin kuin ennen vaaleja.
Helsingin Sanomat teki lokakuussa poikkeavan tempun: Lähti suureen kunta- ja palvelurakennekeskusteluun omalla puheenvuorollaan.
Kotimaantoimitus piirsi uudenlaisen kuntakartan. Siinä oli 45 suurkuntaa. Toimitus teki kunnianhimoisesti töitä perustellakseen mallin. Samalla kerrottiin nöyrästi, että tämä on yksi vaihtoehto muiden joukossa ja ettei toimitus kuvittele olevansa kunta-alan asiantuntija.
Seurasi kansalaiskeskustelua, esimerkiksi verkossa. Päättävien poliitikkojen ja virkamiesten reaktio oli mielenkiintoinen.
Osa kiitteli kohteliaasti, ehkä rehellisestikin rohkeasta avauksesta. Osa kehui mielenkiintoista mallia ja kritisoi – ihan aiheestakin. Osa pillastui: väärin keskusteltu. Miksei lehti pysynyt lestissään? Jyrääkö lehti oman mallinsa Suomeen? Epäiltiin toimituksen toimintamoraalia.
Olikin kiinnostavaa seurata lehden toisen aktiivisen puheenvuoron seurauksia. Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat käsitteli Suomen korkeakouluverkkoa, perusteellisesti ja monesta näkökulmasta.
Keskustelua syntyi siitäkin jutusta. Liekö korkeakouluväki jotenkin itsevarmempaa, sillä lehden omaehtoista ajattelua paheksuvia kannanottoja ei ole tullut. Ainakaan minun korviini.
Kuntaratkaisu on poliittisesti vaikeampi ja herkempi asia kuin korkeakouluverkon tarkastelu.
Olen pikkumaisesti alkanut uskoa, että varsin harvoin halutaan tosissaan keskustelua.
Keskustelua vaaditaan, kun asiat ovat vaikeita, päätöksenteko takkuaa ja/tai parasta ratkaisua ei uskalleta toteuttaa. Keskustelusta haetaan selkänojaa, vaikka kuinkakin huteraa.
Monesti keskustelua huudellaan paineentasaajaksi. Pannaanhan villit lapsetkin välillä pihamaalle riehumaan ja rauhoittumaan. Sitten kun ”keskustelu” on hoidettu, voidaan tehdä niinkuin oli alunperin ajateltukin, näin meidän kesken.
Joskus keskustelutoive on puhdasta demokratiateatteria. Harmi.
25. marraskuuta 2005 kello 11.42
Poliitikot aktivoituvat kansalaiskeskusteluun esimerkiksi verkossa lähinnä vaalien alla. Voi syystäkin epäillä motiiveja. Halutaanko oikeasti keskustella avoimesti vaiko vain vaikuttaa siltä, äänien saamiseksi?
Harva kansanedustaja tai ministeri osallistuu verkkokeskusteluihin tai kommentoi suoraan heitä koskettavia keskusteluita, edes vaikkapa Hesarin foorumissa. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi Vihreiden Jyrki J. Kasvi on melko aktiivinen keskustelija. Hän ei vain julista omassa blogissaan yksinpuhelua, vaan olen lukenut hänen kirjoituksiaan usein eri yhteyksissä.
Parhaiten keskustelua syntyy, kun sille tarjotaan laadukas foorumi, jossa ihmiset esiintyvät omalla nimellään, jollei ole erityisesti syytä nimimerkkien taakse piilotteluun. Esimerkiksi Hesarin foorumissa nimimerkkien takaa lauotaan usein suoranaista roskaakin. Eikä minusta poliitikoilta tai virkamieheltä voi vaatia omalla nimellä esiintymistä, jos heidän ”työnantajansa” eli kansalaiset eivät ole siihen valmiita.
Aikoinaan Talentumin Duuni.net teki hyvää työtä tasokkaan kansalaiskeskustelun luomiseksi. Siellä vierailivat niin kansanedustajat, ministerit kuin valtion ylimmät virkamiehet sekä yritysjohtajat. He alustivat puheenvuoroja ja osallistuivat keskusteluun. Yhtä tasokasta areenaa ei ole tullut takaisin Talentumin lopetettua palvelu.
25. marraskuuta 2005 kello 15.39
Hyvän toimittajan tunnistaa taidosta esittää oikeita kysymyksiä. Nyt päätoimittaja näyttää esimerkkiä kysymällä, mitä se poliitikkojen toivoma keskustelu oikein on.
Mitä on esimerkiksi oikeinlainen NATO-keskustelu, jota jatkuvasti kuulutetaan? Mitä IHMETTÄ se on? Onko se sitä, että joku muu aloittaa keskustelun ”arkaluontoisesta” (=joka saattaa pelästyttää äänestäjät) aiheesta, kun itse ei uskalleta nostaa kissaa pöydälle?
Onko keskustelun kuuluttaminen vain merkki pelkuruudesta?
25. marraskuuta 2005 kello 15.40
Tässä on yksi esimerkki ministerin kansalais-chatista:
http://www.otakantaa.fi/sivu.cfm?idcode=08815062-3DFA-40C9-9597-C98CD4D35743&Online=Y
Asynkroniseen keskusteluun nuo tyypit eivät uskaltaudu, koska silloin vastaaminen ei päääse ”unohtumaan”.
Suosikkini noista chateistä on tämä:
http://www.otakantaa.fi/sivu.cfm?idcode=online9989&Online=Y
ja siinä etenkin tämä kohta:
[12.10] Voisiko ministeri kertoa, mitä tässä islannikielisessä tekstissä sanotaan:Þótti hún góður formaður, útsjónarsöm, varkár en samt áræðin og vinsæl meðal háseta. Einstakt þótti að kona væri formaður á bát.
[12.11] En osaa islantia. Islantilaisten kanssa puhun skandinaviska.
[12.13] Mutta asiantuntijakokouksissa islantilaiset puhuvat omaa kieltään, kun eivät osaa skandinaaviskaa!!!
25. marraskuuta 2005 kello 16.10
”Joskus keskustelutoive on puhdasta demokratiateatteria”.. Naulan kantaan! Ja vielä harmillisempaa on se, ettei vaan joskus, vaan häkellyttävän usein.
25. marraskuuta 2005 kello 16.39
Emäntä hyvä, säikäyttiköhän epäilevä asenteesi nyt kaikki keskustelijat tältä blogilta?
Asia sinänsähän olisi keskustelun arvoinen. Itse olen tullut siihen tulokseen, että aina kun pehmotieteiden asiantuntija sanoo, että ”kannattaisi pohtia” jotakin asiaa – niin hän yrittää ohjata keskustelun sivuun itse asiasta.
Samoin kun poliitikko kehottaa keskustelemaan, se tarkoittaa selkokielellä, että asia on menossa hänen mielestään väärään suuntaan.
Siitä puhe mistä puute, hieman sovellettuna.
26. marraskuuta 2005 kello 0.50
Kansainvalistymisen myota kulttuurierotkin tulevat paremmin nakyviin. Olen itse parhaillaan Hollannissa korkeakouluopisekelijana ja pystyn tekemaan puolen vuoden ulkosuomalaisena jo jonkilaisia havaintoja:
1. Suomessa on hyvin korkea kunnioitus asiantuntijoita ja heidan tyotaan kohtaan. Tama tarkoittaa pienessa maassa ja rajatuissa kysymyksissa sita, etta yksi-kaksi henkiloa koko maassa toimii mielipidejohtajina. Asioista ollaan usein julkisesti hiljaa, silla ammattilaispiirissa uskotaan tietavan asiat kansaa paremmin.
2. Edelliseen liittyen Suomessa ei ole traditiota suunnitella keskustellen ja jatkuvasti perustellen. Toisinsanoen asioiden eteenpain vienti ei ole pragmaattista mita se monissa muissa maissa on. Jos esitykset olisivat aina hyvin perusteltuja ja avoimessa keskustelussa koeteltuja, olisi niilla paljon laajempi kannatus kansalaisten keskuudessa. Nyt virkamiskoneisto tekee hyvinvalmistellun ehdotuksensa, jonka paattajat hyvaksyvat hyvinvalmisteltuina. Kansalaiskeskutelu jaa tyngaksi ja vaikuttaa enemman ruikutukselta kuin osallistumiselta.
3. Kansalaisosallistumisesta on tullut harrastus. Suuri kansanosa kokee demokratian lahinna aanestysvelvollisuudeksi. Nuorempi sukupolvi ei valita puoluerajoista. Nyt presidenttikamppailun yhteydessa hyvin nakyy, etta ehdokkaat yrittavat myyda omaa blogaavaa tavallista itseaan. Asiat ovat hyvin vahissa. Istuva presidentti ja paaministeri yrittavat olla varovaisia, karjekkyys ja provosointi jaa paivan politiikan ulkopuolelta tulleille ehdokkaille.
En usko etteiko keskustelu ihmisille kelpaisi. Perustelevaan ja kyseenalaistavaan kultuuriin on vain suomalaisilla pitka matka. Toisen reviirille ei asiakysymyksissa helposti menna, eika ulkopuolisten mielipiteita haluta tietaa. Markkinat antavat ihmisille paljon enemman viihdykkeita ja toimintaa – demokratia on tassa havinnyt. Politiikko on muuttunut ajattelijasta suosikiksi.
26. marraskuuta 2005 kello 19.26
Jonkin verran elämänkoulun kolhimana olen oppinut arvostamaan kirkonmiehille 2000 vuoden aikana kertynyttä elämän viisautta.
”Nuorten kysymykset käsittelevät yleensä sotaa, seksiä ja seteleitä. Siinä on semmoista sähköä ilmassa, kun joutuu yhtäkkiä yllätetyksi elämän tärkeistä kysymyksistä.
Se, että on selkä seinää vasten eikä auta rimpuilla, vaan täytyy sanoa mitä ajattelee ovat tilanteita, joista pidän erittäin paljon. Ne ovat parasta piispan työssä”, toteaa Ylä-Savon ammattiopistolla vieraillut piispa Wille Riekkinen tänään Iisalmen Sanomissa.
Eivätkös nuo kysymykset askarruta vanhempanakin? Moni syntyjään tavallinen maalaispoika kulkee Helsingissä ”kypärä päässä”, elää nuoremman naisen kanssa ja laskee optiovoittojaan.
Keskusteltaisiiinko siitä miten elämänhaluinen maalaisnuori Helsingissä muuttuu kurmottavaksi ärähtelijäksi, vaikka näyttääkin Brysselissä hymyilevältä maailmanmieheltä, kuten Petteri Tuohinen euroblogissaan on kirjoittanut?
26. marraskuuta 2005 kello 20.04
Haluatte siis sanoa, että teatteridemokratiaa. Sen kannan jaan. No, olkoon kummin päin tahansa. Työväenliikkeessä on junttaamista sanottu korkeamman asteen demokratiaksi. Ruotiessaan Marxin filosofiaa Karl Popper sanoo jotenkin sihen tapaan, että saattaa olla kyseenalaista kannustaa politiikkaa, joka panee epäilemään demokratiaa yhteiskunnallisena järjestelmänä. Olisi oivallista, jos demokratian voisi jotenkin järkevästi olioida ja komentaa hiljaisuuden retriittiin ajattelemaan itseymmärrystään.
26. marraskuuta 2005 kello 20.40
Toivottavasti epäilevä asenteeni ei säikäytä keskustelijoita emännän ympäriltä, sillä kannatan vilpittömästi aitoa keskustelua. Olen innoissani blogini kommenteista, keskustelupuheenvuoroista.
Sen sijaan en pidä falskiudesta, joka monesti liittyy keskustelupatistuksiin. Minusta ei pidä pyytää keskustelua, ellei itse kykene keskustelemaan t.s. ottamaan vastaan keskustelussa nousevia asioita.
Jussin analyysi suomalaisesta keskustelumaisemasta oli erinomainen ja osuva.
Hyvä kansalaiskeskustelu antaa tilaa päättäjien perustelluille argumenteille, mutta se antaa tilaa myös kansalaisten perustelluille argumenteille.
Keskustelun rosoisuus ei ole ongelma: me olemme rosoisia. Ongelma on, jos keskustelu on täysin näennäistä. Siitä turhautuu.
28. marraskuuta 2005 kello 13.25
En usko etteiko keskustelu ihmisille kelpaisi. Perustelevaan ja kyseenalaistavaan kultuuriin on vain suomalaisilla pitka matka. Toisen reviirille ei asiakysymyksissa helposti menna, eika ulkopuolisten mielipiteita haluta tietaa. Markkinat antavat ihmisille paljon enemman viihdykkeita ja toimintaa – demokratia on tassa havinnyt.
Yksi merkittävimmistä ongelmista on se, että ihmiset eivät ymmärrä sitä, miten valtio toimii, eivätkä sitä, mitkä asiat ylipäätään ovat perustuslaillisen, demokraattisen oikeusvaltion puitteissa mahdollisia. Tyypillistä suomalaista ”kansalaiskeskustelua” on se, että raivotaan nyrkit pystyssä sellaisten vaatimusten puolesta, joita olisi mahdoton toteuttaa muilla kuin totalitaarisilla keinoilla.
28. marraskuuta 2005 kello 13.30
Þótti hún góður formaður, útsjónarsöm, varkár en samt áræðin og vinsæl meðal háseta. Einstakt þótti að kona væri formaður á bát.
Ai, muuten, jos joku jäi ihmettelemään, niin tämä kertoo naispuolisesta kalastusveneen kapteenista, jota matruusit pitivät hyvänä esimiehenä, työssä huolellisena mutta reilunrohkeana ihmisenä, joka oli suosittu alaistensa keskuudessa, vaikka naista veneen päällikkönä pidettiinkin merkillisenä asiana.
Yksi sana pitäisi tarkistaa vielä islannin sanakirjasta, mutta muuten meni vanhalla rutiinilla.
16. joulukuuta 2005 kello 15.55
Maanantaina valtuuston kokous, pitää hyväksyä budjetti vuodelle 2006.
Tärkeä rooli, muista – kansa on antanut mandaatin, pitää toimia oikein.
Mikä on oikein, mikä on kohtuullista, kas siinä pulmakysymys.
Paikallinen päätöksenteko heimon, kylän kesken vanhinta demokratiaa.
Tieto on valtaa, sen ymmärtää kunnallinen satraappi = käskynhaltija
Toisille kerrotaan, toisille ei – kuntaliitosten tilanteesta.