Asiassa on kuitenkin toinen, paljon tärkeämpi puoli. Sananvapaus toteutuu vasta silloin, kun ihmiset uskaltavat kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, omalla nimellään.

me lukijat arvostamme myös Sinun rohkeuttasi, sitä että olet laskeutunut sieltä yhteiskunnan huipulta meidän joukkoomme. Ja kiitos hyvästä Mozart-linkistä.

Heikki,

tuo oli hyvä kysymys. Se kosketti myös minua, paluumuuttajaa.

Pystymmekö olemaan niin ystävällisiä, että myös ulkosuomalaiset uskaltautuvat kirjoittamaan meidän suomalaisten blogeihin suomeksi?

Moni on toisen tai kolmannen polven maahanmuuttaja omassa maassaan tai lähtenyt Suomesta pikkulapsena, jolloin suomi ei ole enää ensimmäinen kieli. Jotkut kirjoittavat toisinaan suomeksi, toisinaan omalla kielellään. Se on oikeastaan hyvä idea.

Sama tilanne on myös monilla paluumuuttajilla. Kouluvuotensa ulkomailla viettänyt ei koe ehkä suomea äidinkielekseen ja kirjoittaa mieluiten jollakin muulla kielellä, omalla parhaalla kielellään.

Joku, muistaakseni Mette, sanoi Blogisanomain haastattelussa, että blogi on hänen mielestään kuin koti. Monikielisessä perheessä puhutaan milloin mitäkin kieltä, jos siellä on vapaa ja salliva ilmapiiri. Lapsille on tietenkin hyväksi, jos aikuiset käyttävät enimmäkseen ”ominta” kieltään, mutta meille aikuisille itse keskustelu on tärkeintä.

Jokainen, joka on joutunut vakavissaan ilmaisemaan itseään vieraalla kielellä, tietää, että kysymys on aivan eri asiasta kuin ”small talkista”.

Miten monta sukupolvea maahanmuuttajan pitää ”kotoutua” ennen kuin hän uskaltautuu nettikeskusteluihin HS:ssa?

Kokeilkaapa vaikka huviksenne asioida suomenruotsalaisten kanssa kirjoitetulla ruotsinkielellä. Pian ymmärrätte miten erikoisessa kulttuurissa olemme oppineet elämään.

Haluammeko panna ”vahingon kiertämään” ja vaatia maahanmuuttajilta virheetöntä kirjallista suomenkieltä?

Toisaalta, jos ihminen edustaa vain itseään, ei työnanantajaansa tai jotain sidosryhmää, kysymys anonyymiydestä tai nimellä kirjoittamisesta menettää hyvin pitkälle merkityksensä. Pääasiaksi nousee se, että ihminen, henkilö, elää elämäänsä, ajattelee, tuntee. Hän tekee niin riippumatta siitä, kuka hän on, ja päälimmäiseksi nousee se, mikä hän on. Se on mielestäni arvokasta, enkä näe syytä sille, että pelkän periaatteellisen konvention takia nimimerkillä blogaamista (tai muuta julkista kirjoittamista) pitäisi suoralta kädeltä paheksua.

Siinä missä omalla nimellä esiintyminen ”opettaa kirjoittamaan niin, ettei hävetä myöhemmin”, se helposti myös poistaa myös tietyn välittömyyden. Omalla nimellään ei välttämättä tule kirjoittaneeksi naistenvaivoistaan, erektio-ongelmistaan ja muista ”tavallisten ihmisten” oikeasti välillä suurtakin ahdistusta tuottavista asioista, joista kirjoittaminen saattaa kuitenkin oleellisesti lievittää ahdistusta. On pakko miettiä, kuinka moni ”rehellisesti” omalla nimellään blogaava ei sorru ajoittain pelkkään itsensä esittämiseen ja oman elämänsä siloitteluun.

Ehkä nimellä esiintyminen toki opettaa miltä toimittajasta tuntuu, mutta toisaalta, toimittajakin elää kaksoiselämää. Harvassa ovat ne journalistit, jotka eivät itseään suojatakseen sorru näyttelemään itseään.

Nimimerkillä tai omalla nimellä bloggaaminen vastaa verkkosubstanssia.

Olet jotakin, jonkinlainen toimija verkossa, jossa sinut tunnetaan ja tunnistetaan. Et ole enää kukatahansa.

Oman kokemukseni mukaan varsin maakuntalehdet suhtautuvat nuivasti varsinkin ns. journalistisiin blogeihin. Ne koetaan kilpailijoiksi vaikka asia ei näin olisikaan.

Pienet, vapaaehtoisvoimin ylläpidetyt paikallis- ja kaupunkiblogit täyttävät sen aukon, minkä elämälle vieraantuneet toimitukset ovat unohtaneet.