Koska verkon aika on nopeampi kuin reaalimaailman aika kirjoitan jo nyt ensimmäiset muistelmani lyhyestä elämästäni Blogistanissa.
Rintaääntä en tosin ole ehtinyt kehittämään yhden kuukauden bloggauskokemuksella, mutta ehkä sitten myöhemmin. Sanastonkin kanssa tekee välillä tiukkaa, kun en ole ihan varma, onko oikea muoto bloggaaja vai blogaaja. Kielikorva mieltyi bloggaajaan, se ei ole niin lähellä mokaajaa kuin blogaaja.
Journalisteiksi aikovilla oli ainakin 1970-luvulla tapana luetella alalle hakeutumisen motiiveja näin: pysyy ajan hermolla, saa matkustella, puhua kieliä ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä.
Mennyt kuukausi on ollut avartava ja mielenkiintoinen, jännittävä ja erilainen. Kaiken kaikkiaan antoisa. Tuntui, että monet ammatinvalintakliseistä toteutuivat. Virtuaalisesti ja muutenkin.
Kirjoittaminen minä-muodossa oli alkuun hankalaa. Vanhan koulukunnan journalistina olen tottunut häivyttämään itseni jutuista. Olen kuitenkin tottunut minään.
Mietin ennen blogin aloittamista, kestänkö anonyymiutta, sitä, että niin monet kirjoittavat verkossa nimimerkin suojissa. Asetelmahan ei tunnu reilulta: itse kirjoitat omalla nimelläsi ja naamasikin näkyy, monet muut lymyilevät puskissa ja ampuvat sieltä.
Ihan hyvin olen kestänyt. Minulla on fiksuja ja asiallisia lukijoita. Aika nopeasti nimimerkeille hahmottuu persoonallisuus. Eräitä vakiokommentoijia olisi kiva nähdä kasvokkain.
Olen saanut arvokasta tietoa siitä, mitä ihmiset ajattelevat lehdestä tai maailmasta yleisemminkin. Mikä Helsingin Sanomissa askarruttaa tai suututtaa? Joskus ne asiat, joista toimituksessa kiivaillaan, eivät hetkauta lukijoita lainkaan. Tai sitten toisin päin.
Vieläkin blogien syvin olemus on vähän hahmoton. Palasia alkaa kuitenkin olla kasassa. Monet muutkin miettivät, muiden muassa valtakunnanviisas Jukka Kemppinen eilisessä blogissaan.
Mediablogi kysyi, kuinka työläänä pidän blogiani ja siinä käytävää keskustelua.
En ole vielä kokenut blogia ja keskustelua ylityölääksi. Teen aika pitkää päivää ja joinakin päivinä kalenteri on törkeän ylipainoinen. Yritän kuitenkin löytää bloginkokoisen raon. Ja toisekseen minulla on vapaus kirjoittaa tai olla kirjoittamatta. Ei pakkopaitaa.
Yritän vastata mahdollisuuksien mukaan suoriin kysymyksiin ja kommentteihin, vaikkei blogi ole sähköposti. Vastaaminen ja jatkokommentointi kuuluu minusta vuoropuheluun ja sitähän blogi minusta paljolti on.
Vielä ei ole blogistressiä, blogiuupumusta saati blogiburnoutia.
Blogosfääriin mahtuisi muitakin päätoimittajablogeja. Oikein hyvin.
Sisarellisia neuvoja voin antaa blogia harkitseville: Älä aloita, jos pelkäät itsesi julkista munaamista. Varaudu purkamaan suojaustasi, sillä blogin kommentit voivat olla viiltäviä ja/tai henkilökohtaisia. Ja ne ovat kaikkien nähtävissä.
Varaudu virkaveljien ja muiden journalistien pilkkaan. Jos et ole tiennyt olevasi narsisti, nettiuskovainen tuuliviiri tai mukamas-edistyksellinen, niin blogin aloitettuasi tiedät.
Vähän se avantgarde-pottuilu on hymyilyttänyt. Jos olisin ryhtynyt blogin pitoon neljä, viisi vuotta sitten, se olisi ollut paikallaan. Ei enää.
Vastalahjaksi saa kuitenkin kaikkea sitä, mitä olen kirjoituksessa kuvaillut. Ynnä tunteen siitä, että on mukana.
21. marraskuuta 2005 kello 13.27
Terveisiä vain sinne Blogistaniin.
Minua puolestani on hymyilyttänyt oma tapani jatkaa työelämässä oppimaani tapaa pitää päiväkirjaa. Näin vanhana harmaahapsena ymmärrän vielä syvemmin muistiin merkitsemisen merkityksen. Koetan muistaa, mitä minun tulikaan muiistaa.
Blogin/päiväkirjan esittäminen julkisuuteen on reipasta itsensä altistamista kaikkien huomiolle. Näin varsinkin, jos kirjoitat omalla nimelläsi. Yksi helpottava piire sentään on: tänään on mitä luonnollisinta, että päätoimittaja kirjoittaa blogia. Viisi vuotta sitten ko päätoimittaja olisi ollut viikossa entinen päätoimittaja.
Vuorovaikutus kehittyy huimaa vauhtia nykyisen ”blogisuuntauksen” vauhdittamana. Sitä voi vain tyydytyksellä tervehtiä. Ehkäpä suomalaisista vähitellen tulee keskusteleva kansakunta kun jokaisella on sanottavaa ja jokaisen myös sallitaan sanoa sanottavansa.
21. marraskuuta 2005 kello 13.28
Itse vasta alkaneena bloggaajana (kiitän pomoani kipinästä) voisin sanoa ettei kirjoittamisesta kannata ottaa itselleen stressiä eikä pakkomiellettä. Silloin ei synny mitään. Blogihan elää kommenteilla, sitä vuorovaikutteisuutta, joihin verkkosivujen soisikin menevän hiljalleen. Mutta kanavoituvatko lukijapalautteet/kysymykset enempi blogeihin tulevaisuudessa? Kuormittaisiko se bloginpitämistä? Ihminenhän hakee vuorovaikutteisuutta ja tuntuu, että blogi on sitä enempi kuin sähköposti.
21. marraskuuta 2005 kello 14.26
Itselläni on kokemusta bloggaamisesta vain puolen vuoden ajalta, mutta kyllä siinä ajassa yhtä ja toista oppii ja omaksuu, kun avoimin silmin katsoo ympärilleen. (Lakataanko muuten toistamasta mukatietäväisiä kliseitä ”verkossa aika on nopeampi” – ihan samaa aikaahan tässä eletään, ja jos jossakin mediassa tuntuu tahti kiihtyvän niin se kuvastaa vain sitä sitä aikaisten omaksujien repäisemää etumatkaa tavallisiin kuluttajiin nähden, mikä uusien teknologioiden ansiosta on aiempaa isompi.
Vielä 80-luvulla oli kuluttajien mahdollisuus erilaiseen mediakäyttöön hiukka rajatumpi kun tänäpä. Paikallisradioiden tulemiseen vetäisin yhden aikarajapyykin, josta erilaistuminen alkoi, joku toinen vetäisi sen varmasti johionkin toiseen kohtaan.
Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, tällaiselle ex-radiojuontajalle minä – muoto ei ole vaikeus, vaan fokusoitumisen ongelma, ahnehtimisen himo. Joskus tuntuu, kuin ajaisi sisäinen pakko rekisteröidä blogiinsa kaikki omia kiinnostuksen kohteita sivuavat asiat, kai osoittaakseen itselleen ja lukijayleisölleen olevansa ajan hermolla, tai jotain. Tavoite on tietysti aika mahdoton ja älytön ja sillä tiellä se blogipurnautti pian tulisikin vastaan.
Blogien verkottuminen, kietoutuminen yhdessä isommaksi informaatiokiehkuraksi on äärimmäisen kiehtova ilmiö. Minun ei tarvitse seurata kaikkea, koska voin luottaa siihen, että N, N ja N seuraavat, ja kirjoittavat kaikesta, mikä on tärkeää.
Blogin pitäjälle muodostuu tällaisessa dynaamisesti itseorganisoituvassa työnjaossa tärkeimmäksi tavoitteeksi löytää oma niin kapea erikoisalueensa, että voi ”omistaa sen” ja olla muille se N.
Näin siis, jos ajatelee blogeja mediana yhden bloggaajan näkökulmasta. Blogit päiväkirjana, kirjoituksina kavereille ja mustiinpanoina ovat tietenkin asia ihan erikseen.
21. marraskuuta 2005 kello 14.27
Minusta olisi hyvä jos kukaan ei kirjoittaisi omalla nimellään. Kuolisi sekin turha pönötys ja naamantyrkyttäminen. Asiat ovat asioita riippumatta kuka ne sanoo.
Vanhaa paperikirjoitusta riivasikin ihmisten, persoonien ja kirjoittajien kohtuuton korostaminen. Eikö ole vain hyvä jos se täällä paremmalla puolella katoaa? Vaikka sitten häirikköjen avulla.
21. marraskuuta 2005 kello 16.42
Kokemustesi perusteella en näe kunnon syitä, miksei jokaisen sanomalehden toimituksen johdosta jonkun kannattaisi alkaa blogin avulla keskustelemaan lukijoiden kanssa. Saa nähdä, milloin saat kollegoistasi seuraa
21. marraskuuta 2005 kello 17.05
Minullekin blogin syvin olemus ja merkitys maailmankaikkeudessa on vielä hyvin hämärä.
Joka tapauksessa se helpottaa meissä monessa piilevää sanomisen tarvetta. Kuinkahan moni näitä blogeja edes lukee? Lasketaanko se kymmenissä, sadoissa vai tuhansissa?
Mitä taas tulee ”reiluuteen” sen suhteen, että esim. minä käytän vain osaa nimestäni ja Emäntä itse on esillä nimellään ja kuvallaan – niin kaikki on niin suhteellista. Ei tulisi ihan ekana mieleen, että toimittaja jää omassa lehdessään väittelyssä häviölle – aina hän saa halutessaan viimeisen sanan.
Ja nämä kirjoituksethan esitarkastetaan.
21. marraskuuta 2005 kello 18.12
Pidän ilmiöstä, jossa painettu media saa kasvot. Yhteiskunnassa on selvästi nähtävissä arvojen pehmentymistä, sekä lasitornien vaihtumista lämpöisiin puun sävyihin. Mitä Sanomataloon tulee, trendi tuli liian myöhään, mutta metaforaksi tämän tarkoitinkin.
Mielestäni omalla nimellä kirjoittaminen antaa ehdottomasti takeen jonkunlaisesta harkinnasta kommenttien takana. Julkihäpeä on rangaistuksena kautta aikain ollut tehokas keino ehkäistä vastuutonta käyttäytymistä. Se on ikäänkuin blogikirjoittajan päätoimittaja, joka vastaa julkaistavasta sisällöstä omalla persoonallaan, ottaen kantaakseen selkeästi emotionaalisen riskin, sekä mahdollisuuden joutua rimanalituksista ääritapauksessa jopa oikeustoimien kohteeksi.
Anonyymien *****kikkareiden heitto taas on helppoa, voi piiloutua ja tarvittaessa häipyä. Tällä en tietenkään tarkoita anonymiteetin tai oman nimen tuovan itseisarvoisesti arvokkaampaa sisältöä.
Samoin kaupallisen median puolella, HS:n tuleminen Blogien maailmaan. Kasvojen antaminen tarinan taakse tuo oman sävynsä kirjoitukseen. Ei voida piiloutua auktoriteettiaseman taakse, mutta samalla asema ”totuuden” välittäjänä on riskeerattu, mikäli asemaa on jonkun silmissä ollut. Kyseessä onkin ihminen. Terve ilmiö kaiken kaikkiaan, myös lähdekritiikin kannalta.
21. marraskuuta 2005 kello 19.25
Avantgarde-pottuilua, heh! Muinaiselta ja hyvin kirjavalta toimittajanuraltani (heppaohjelmia telkkariin, sarjakuvien toimittamista, käännöstöitä, kolumneja peli- ja internet-lehtiin, Mirja Pyykön taustatoimitusta, teksti-tv- ja radiouutisia, reppareita paikallislehtiin ja mitä kaikkea sitä nyt tulikaan tehtyä) muistan sen, kuinka kovin tarkkoja jo silloin ns. vakavaa journalistiikkaa tekevät kollegat olivat siitä, mitä vakavasti otettava toimittaja saa tehdä ja mitä ei.
Piti siirtyä mainostoimistoon kun kyllästyin siihen besserwisseröintiin – mainospellenä saa sentään kääntää takkia & hörhöillä ihan estotta, ja subjektiivisuuteenkin suorastaan kannustetaan
21. marraskuuta 2005 kello 20.00
Hei,
Ei kai tämä lopu, kun on tilitys. Lukion lehden käyttöön olen blogin ottanut. Aate siis leviää.
http://yrttis.pyhajoki.fi/blogs/
21. marraskuuta 2005 kello 20.14
Olen ollut pääosan elämästäni ns. vapaa toimittaja, mikä johtuu siitä, että en ole koskaan oikein tiennyt, mitä ammatikseni tekisin, jos jätetään ottamatta lukuun veturinkuljettaja ja lankkipoika Helsingin rautatieasemalla. Olen keskustellut journalistikouluksen saaneiden tai sen kesken jättäneiden kanssa ja saanut turhautuneita kommentteja, koska odotukset työn itsenäisyydestä ja luovuudesta eivät ole täyttyneet. Kenen leipää olet syönyt, sen lauluja olet laulanut. Niin olen tehnyt minäkin. Epäilemättä moni kirjoittava toimittaja on unelmiensa ammatissa. En minäkään ole sahannut oksaa, jolla olen istunut.
Teen päivyriini satunnaisesti yleisluontoisia merkintöjä, mutta varsinaista päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt. Nettipäiväkirja ei ole edes käynyt mielessäni. Kun aloin pitää lokia, en tuntenut erityisempää tarvetta pohtia kirjoittamiseni laatua tai lokinpitämisen filosofiaa. Päätin myös kirjoittaa omalla nimelläni ja hahmotin mielessäni mahdollisen lukijkunnan. Olen lähettänyt lokikirjoituksiani ihmisille, joiden tiedän olevan – tai mahdollisesti olevan – niistä kiinnostuneita. Jonkinlaista päivien ja asioiden kirjaamista tietysti harrastan, mutta ehkä se ei ankarasti ottaen päiväkirjan käsitteeseen sovi.
Aluksi en pitänyt lokissa kuvaani, sitten lisäsin sen siihen, en itsekkyyttäni, vaan informaationa. Valitsin mielestäni melko neutraalin ja vähävirikkeisen kuvan. En tiedä, teinkö oikein. Lasitalon emännän kuvasta tulee iloinen mieli. En ole kuitenkaan ryhtynyt lokini hymypojaksi. Kirjoitukseni tai niihin liittämäni kuvat täyttäkööt sen tehtävän.
Hotasten pääosin Seiskarin saaresta rantautuneessa suvussa on ollut lukuisia kalastajia, muita merenkulkijoita ja laivanrakentajia. Siksi en pidä blogia, vaan lokia.
22. marraskuuta 2005 kello 10.17
Journalistien blogeissa mielenkiintoisinta on se, että ne siirtävät toimittajan tai päätoimittajan pois diskursiivisesta valta-asemastaan enemmän tai vähemmän tasa-arvoisiksi keskustelukumppaneiksi. Etenkin Helsingin Sanomien pääkirjoituspalsta on oiva paikka ex cathedra -julistamiselle kansakunnan kaapin päältä. Ongelma kiteytyy siihen, kun pohditaan miten kansalainen voi käydä järjellistä dialogia jyrähdysmäisten pääkirjoitusten kanssa, jotka nimettöminä heijastavat koko julkaisun kantaa asiaan.
(Mikä ihme on sanomalehden kanta? Onko Hesarin kanta toimittajien kollektiivinen kanta, lehtitalon kollektiivinen kanta, konsernin kollektiivinen kanta… vai diskurssi, jossa pääkirjoitustoimittajien kollektiivinen kanta jyräytetään huomattavasti itseään suuremmalla painoarvolla ykkössivulla?)
Viestinnän laitoksen kasvattina olen jotenkin tottunut siihen, että valtamedian diskursiivisia käytäntöjä ja puhetapoja ruoditaan ainakin valtsikan piireissä hyvinkin tarkkaan. Olen myös kuullut että näin tehdään toimitusten sisällä, ja että ollaan kovastikin analyyttisiä.
Vaan siitä huolimatta lehdistä saa edelleen jatkuvasti lukea kuinka pakolaistulvat valtaavat maan ja EU-junat menevät ellei mattimyöhäinen Suomi saa ryhdistäydyttyä jämäköiden päätösten taakse. Tänään STT:n uutisessa kerrottiin töhry-iskuista. Ja yhä edelleen mielenosoittajien näkemyksistä kysytään vain viranomaisten kantoja, paitsi joskus kun mielenosoittajat pääsevät omaan pikkulaatikkoonsa.
Nyt kun on olemassa blogi, ja siten dialogi, niin haluaisin kysyä että miten näihin asioihin nyt niiden lasiseinien sisällä oikein suhtaudutaan? Onko viranomaisdiskurssin suosiminen journalististen käytäntöjen sivutuote (tarvitaan luotettava lähde äkkiä ja piiripoliisin puhelinnumero on pikavalinnassa) josta yritetään päästä eroon huonolla menestyksellä, vaiko tietoinen valinta valtiovallan pää-äänenkannattajalta?
(Ensisijaisesti syytän kyllä STT:tä, mutta heillä ei tietääkseni ole blogia. :-] Ja toki poliitikot ja viranomaiset syöttävät näitä puhetapojaan lehteen ihan itsekin.)
– Markus Montola
22. marraskuuta 2005 kello 13.49
Jatkan vähän Markuksen ideaa: on blogi, on dialogi – tämä keskustelu on siis diablogi.
Minnan kanssa olen mainonnan ja lehdenteon eroista samaa mieltä. Itse asiassa mainoskirjoittaja ja toimittaja lähestyvät aihettaan päinvastaisista suunnista.
Tähtitoimittaja Jukka Kuikka sen kiteyttikin vuoden mainostoimistossa oltuaan näin: toimittajan ja copywriterin ero on se, että toimittaja on aina oikeassa ja copy on aina väärässä.
22. marraskuuta 2005 kello 14.44
Kannatan ehdottomasti omalla nimellä esiintymistä — myös yleisökommenteissa. Ensiksikin, se on tasa-arvoista ja kohteliasta. Minulle on esittäydytty, minä esittäydyn. Toiseksi, se vaatii rohkeutta tanssia housut kintuissa tuntemattoman yleisön edessä, ja se ehkäisee kirjoittamasta ala-arvoisia typeryyksiä. Se myös opettaa hieman siitä mitä toimittaja tuntee painaessaan Send tai Lähetä Painoon.
Ja se myös opettaa kirjoittamaan niin, ettei hävetä myöhemmin.
Olen ollut perustamassa omalla nimellä kirjoittavien moderoitua keskustelupalstaa. Tähän mennessä siellä on harvoin menty jankkaamista tai monomaanista suuttumista pahempaan.
22. marraskuuta 2005 kello 16.43
Sari Rintamäelle: Ei blogini ole päättymässä, vaikka jo tilitinkin. Sovitaan, että kipeä tilitys oli ensimmäinen välitilitys.
22. marraskuuta 2005 kello 20.36
Varmasti on niin että lehden yhteydessä oleva blogi auttaa toimitusta kommunikoimaan lukijoiden kanssa. Yleisönosasto ei tähän anna mahdollisuutta.
Oman kokemukseni mukaan varsin maakuntalehdet suhtautuvat nuivasti varsinkin ns. journalistisiin blogeihin. Ne koetaan kilpailijoiksi vaikka asia ei näin olisikaan.
Pienet, vapaaehtoisvoimin ylläpidetyt paikallis- ja kaupunkiblogit täyttävät sen aukon, minkä elämälle vieraantuneet toimitukset ovat unohtaneet.
22. marraskuuta 2005 kello 22.50
Markus Montola kysyi viranomaisdiskurssin suosimisesta. Se on paljolti journalististen käytäntöjen sivutuote ja puoliautomaattiseksi muuntunut tapa tehdä, konventio. Sillä on historialliset juurensa, ovathan viranomaiset kautta aikain omistaneet tietoa. Ongelmissa ollaan, jos viranomaisdiskurssi on hallitseva ja ainoa.
Se ei ole ollut tietoinen valinta, ja siitä pinnistellään eroon niin lasitalossa kuin oletettavasti muuallakin. Ongelmahan ei rajoitu lasitaloon.
23. marraskuuta 2005 kello 12.41
Oma blogi antaa verkkoidentiteetin.
Nimimerkillä tai omalla nimellä bloggaaminen vastaa verkkosubstanssia.
Olet jotakin, jonkinlainen toimija verkossa, jossa sinut tunnetaan ja tunnistetaan. Et ole enää kukatahansa.
23. marraskuuta 2005 kello 17.05
On luontevaa, että minkä tahansa median työntekijä, kuten esimerkisi Helsingin Sanomain päätoimittaja, pitää ammattiominaisuudessaan blogia nimellään. Tuo itseään esiin ammattilaisena, joka on kuitenkin myös ihminen, joka tuntee, ajattelee, syö, väsyy ja nukkuu. Tuolloin blogi ajaa asiansa sillä tasolla, kuin voisi kuvitella että halutaankin, lievittää lukijan vieraantumista ja tuotekeskeisyyttä.
Toisaalta, jos ihminen edustaa vain itseään, ei työnanantajaansa tai jotain sidosryhmää, kysymys anonyymiydestä tai nimellä kirjoittamisesta menettää hyvin pitkälle merkityksensä. Pääasiaksi nousee se, että ihminen, henkilö, elää elämäänsä, ajattelee, tuntee. Hän tekee niin riippumatta siitä, kuka hän on, ja päälimmäiseksi nousee se, mikä hän on. Se on mielestäni arvokasta, enkä näe syytä sille, että pelkän periaatteellisen konvention takia nimimerkillä blogaamista (tai muuta julkista kirjoittamista) pitäisi suoralta kädeltä paheksua.
Siinä missä omalla nimellä esiintyminen ”opettaa kirjoittamaan niin, ettei hävetä myöhemmin”, se helposti myös poistaa myös tietyn välittömyyden. Omalla nimellään ei välttämättä tule kirjoittaneeksi naistenvaivoistaan, erektio-ongelmistaan ja muista ”tavallisten ihmisten” oikeasti välillä suurtakin ahdistusta tuottavista asioista, joista kirjoittaminen saattaa kuitenkin oleellisesti lievittää ahdistusta. On pakko miettiä, kuinka moni ”rehellisesti” omalla nimellään blogaava ei sorru ajoittain pelkkään itsensä esittämiseen ja oman elämänsä siloitteluun.
Ehkä nimellä esiintyminen toki opettaa miltä toimittajasta tuntuu, mutta toisaalta, toimittajakin elää kaksoiselämää. Harvassa ovat ne journalistit, jotka eivät itseään suojatakseen sorru näyttelemään itseään.
24. marraskuuta 2005 kello 6.10
Viranomaisdiskurssista toivoisin enemmän mielipiteitä. Asiahan koskee mitä suurimmassa määrin kielen käyttöä vallankäytön välineenä. Eikä suinkaan vähiten Suomessa.
Jokainen, joka on joutunut vakavissaan ilmaisemaan itseään vieraalla kielellä, tietää, että kysymys on aivan eri asiasta kuin ”small talkista”.
Miten monta sukupolvea maahanmuuttajan pitää ”kotoutua” ennen kuin hän uskaltautuu nettikeskusteluihin HS:ssa?
Kokeilkaapa vaikka huviksenne asioida suomenruotsalaisten kanssa kirjoitetulla ruotsinkielellä. Pian ymmärrätte miten erikoisessa kulttuurissa olemme oppineet elämään.
Haluammeko panna ”vahingon kiertämään” ja vaatia maahanmuuttajilta virheetöntä kirjallista suomenkieltä?
25. marraskuuta 2005 kello 8.34
Tuskin haluamme. Lienee myös meillä oman maan kansalaisilla on lievää tuskaa kirjoittaa oikein.
25. marraskuuta 2005 kello 10.00
Lasitalon emäntä,
me lukijat arvostamme myös Sinun rohkeuttasi, sitä että olet laskeutunut sieltä yhteiskunnan huipulta meidän joukkoomme. Ja kiitos hyvästä Mozart-linkistä.
Heikki,
tuo oli hyvä kysymys. Se kosketti myös minua, paluumuuttajaa.
Pystymmekö olemaan niin ystävällisiä, että myös ulkosuomalaiset uskaltautuvat kirjoittamaan meidän suomalaisten blogeihin suomeksi?
Moni on toisen tai kolmannen polven maahanmuuttaja omassa maassaan tai lähtenyt Suomesta pikkulapsena, jolloin suomi ei ole enää ensimmäinen kieli. Jotkut kirjoittavat toisinaan suomeksi, toisinaan omalla kielellään. Se on oikeastaan hyvä idea.
Sama tilanne on myös monilla paluumuuttajilla. Kouluvuotensa ulkomailla viettänyt ei koe ehkä suomea äidinkielekseen ja kirjoittaa mieluiten jollakin muulla kielellä, omalla parhaalla kielellään.
Joku, muistaakseni Mette, sanoi Blogisanomain haastattelussa, että blogi on hänen mielestään kuin koti. Monikielisessä perheessä puhutaan milloin mitäkin kieltä, jos siellä on vapaa ja salliva ilmapiiri. Lapsille on tietenkin hyväksi, jos aikuiset käyttävät enimmäkseen ”ominta” kieltään, mutta meille aikuisille itse keskustelu on tärkeintä.
25. marraskuuta 2005 kello 10.42
Emännän blogia seuratessani olen usein miettinyt kahta asiaa. (Molemmat ovat jo edellä olleet esillä). Ensinnä blogin pitämisen mielekkyyttä ja toiseksi omien nimien/nimimerkkien käyttöä.
Emännän blogi osoittaa mielestäni suurta viitseliäisyyttä. Että loputtomiin jaksaa kärsivällisesti selittää esim. Hesarin viime uudistuksen yksityiskohtia. Emännän mainitsema avantgarde-pottuilu on myös siedettävä, sillä besserwissereitä ja kateellisia riittää joka lähtöön, puhumattakaan kyynikoista. Toisin sanoen kyseinen blogi on mielestäni suurenmoista yleisön palvelua. Yhtä hyvin päätoimittaja Reetta Meriläinen olisi voinut jättää meidät tätä mahdollisuutta vaille.
Nimien käytöstä ja blogijulkisuudesta sen verran, että Hesarin päätoimittajana tuskin on tarvetta nimensä ja siihen liittyvän julkisuusarvon minkäänasteiseen pönkitykseen. Meille kommentoijille nimimerkki voi olla hyvä tapa olla tuomatta itseämme esille tässä(kin) yhteydessä. Asiat saavat keskustella ja nimi on lopulta identiteetin symboli. Täällä minä olen Päivänsäde ja harkitsen takuuvarmasti sanani yhtä huolella kuin jos esiintyisin omalla nimelläni. Sehän onkin vastaanottajan tiedossa ja se riittää.
25. marraskuuta 2005 kello 12.58
Voisi sanoa myös niin, että nimimerkillä kirjoittava laittaa pönkän kotiovelleen ja lähtee liikkeelle naamioituneena. Hänelle riittää, että tärkeät henkilöt tietävät, kuka hän on. Heille hän on kohtelias.
Asiassa on kuitenkin toinen, paljon tärkeämpi puoli. Sananvapaus toteutuu vasta silloin, kun ihmiset uskaltavat kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, omalla nimellään.
26. marraskuuta 2005 kello 13.11
Anna Amnell on pitkälti täsmälleen oikeassa. Nimimerkkien taakse ”naamioituvien” kirjoittajien motiiveista tai sananvapauden käytöstä muissa yhteyksissä hän ei tietenkään voi tietää mitään. Monet ovat ehkä suuriakin sananvapauden edustajia, jotka uskaltavat elämässään paljon yli tavanomaisen siviilirohkeuden. Kuten edellisessä kommentissani mainitsin, joillekin nimimerkki on joskus oiva tapa olla tuomatta itseään esille kaikissa yhteyksissä. Tarkoitin todella, mitä sanoin.
Väittäisin vielä, että kohteliaisuus näissä kommenteissa määräytyy kunkin kirjoittajan sivistystason mukaan. Ei tällaisessa blogikeskustelussa ole tärkeitä ja ei tärkeitä ihmisiä.
Asiat ratkaisevat.