Terveisiä Madridista. Kaupungissa on meneillään yksi media-alan vuotuisista kansainvälisistä tapahtumista, IFRA:n digitaalisen julkaisemisen konferenssi. Sillä on runollinen nimi: Beyond the Printed Word.
Tämäntyyppinen konferenssi on varsin kätevä tapa päivittää alan tilanne ja omat tietonsa. Samalla pääsee tarkistamaan Helsingin Sanomien tilanteen: Ollaanko jäljessä, ajantasalla vai edellä? Tehdäänkö asioita hyvin vai huonosti, fiksusti vai hölmösti?
Konferenssit ovat myös basaari, jossa vaihdetaan, myydään, kopioidaan ja varastetaan ideoita.
Takavuosina ”uuden median” kokoontumisissa riitti sinitaivaan maalareita. Rakennettiin dollarikuvioisia pilvilinnoja. Ne pilvilinnat ovat korvautuneet järkevillä perheasunnoilla. Jotkut pilvilinnat ovat muuttunueet oikeiksi linnoiksi. Niissä asuu Google tai jokin muu perinteisen median ulkopuolelta tullut toimija.
Silti edelleen kuulee rohkeita ja innostuneita puheita. Nyt niille on myös katetta. Perinteisistäkin mediataloista löytyy menestyskertomuksia.
Alkupäivän puheenvuoroista seuloutui -jälleen kerran- vauhtikehoitus perinteisille toimijoille. Vanha vauhti ei riitä edes paikallaanpysymiseen. Vauhdin lisäksi pitää olla rohkeutta kokeilla.
Niin kauan kuin muistan vauhtia on vaadittu. Ei niinkään sokeaa koheltamista, vaan nopeita päätöksiä ja nopeita virheenkorjausliikkeitä.
”Ei meidän kannata tehdä vanhoja virheitä, vaan uusia”, vinoili Hilmar Hipp, itävaltalaisen Vorarlberg Medienhausin johtaja.
Toinen päivän puheista seuloutunut asia oli lukija, verkkokävijä, kansalainen, kuinka vain halutaan. Verkko on purkanut media-ammattilaisten ja kansalaisten välistä aitaa. Lukijat voivat päästä lähelle mediaa ja media lukijaansa, jos vain päästetään.
Mietin vain sitä, tarvittiinko ”digitaalinen vallankumous” sen ymmärtämiseksi, että lukija (= asiakas) on oikeasti tärkeä. Aivan keskiössä.
10. marraskuuta 2005 kello 17.56
Laadukas sanomalehti pärjää myös ilman monimediaalisia härveleitä. Sen sijaan jokaiselle jotakin tarjoamaan pyrkivän mediatalon lienee parasta olla ajan tasalla myös erilaisten trendien suhteen. Tuskinpa kuitenkaan digitaalisuus tuo mitään olennaista lukijan ja tekijän välisen suhteen muutosta. Esimerkiksi vähänkään kantaaottavampiin blogeihin ei maailmalla voida antaa vapaata lukijoiden kommentointimahdollisuutta, koska silloin erinäiset aktivistit sabotoivat koko lokikirjan.
11. marraskuuta 2005 kello 1.03
Edellinen kommentti vaikuttaa viisaasti haastellulta ja voisi antaa aihetta asioitten syväluotaukseen ainakin jollakin tasolla. Erinäisten aktivistien lokisabotoinnista minulla on kekemusta. Google vielä kaunistaa kakkajutut omilla mainoskuorrutuksillaan. On viheliäistä, että niitä tungetaan tekstiin kommenttien yhteyteen. En tiennyt sitä vielä lokia aloittaessani. Lienisi viisasta jatkaa muualla.
11. marraskuuta 2005 kello 12.35
Keskiössä oleva lukija (=asiakas) näkee, jopa pinttyneenä musteisen sanomalehtipaperin ystävänä, että printatun sanomalehden tilaukseni on näköpiirissa olevassa tulevaisuudessa päättymässä. Mutta – tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että haluaisin samalla luopua sanomalehteni (=HS) kumppanuudesta. Haluan vain luotettavan ja relevantin sisällön itselleni haluamallani tavalla, tuoreena ja älykkäänä. Minun ja sanomalehteni suhteen vain on muututtava printtitilauksesta uudenlaiseen myös minua – eikä vain lehden taloutta – hyödyttävään muotoon. Tämä taas vaatii uutiskoneiston ja sen liiketoimintalogiikan perinpohjaisen myllerryksen. Toimittajien ammattitaidolle – tai pikemminkin keskustelutaidolle – tämä muutos asettaa uudenlaisia vaatimuksia. Eikä muutos tule olemaan helppo. HS tuntuu onneksi olevan konsernin ulkopuolisen ammattilaisen silmin oikeansuuntaisella polulla.
11. marraskuuta 2005 kello 15.00
Joukosta voi erottua edukseen kahdella tavalla. Lisäämällä vauhtia tai hidastamalla sitä. Vanhakantainen oikea toimittaminen (=asioihin perehtyminen ) saattaa olla kova sana nykyisessä leikkaa-liimaa kulttuurissa, jossa oikeaan paikkaan sijoitettu virhe muuttuu kertaantuessaan totuudeksi.
Hyvä sanomalehti on sellainen, että joka numerosta on pakko leikata jotakin talteen.
13. marraskuuta 2005 kello 9.36
jospa olisikin ollut tarjolla digitaalinen vallankumous ”ihmisen mittakaavan” ymmärtämiseksi jo kymmenisen vuotta sitten!
Olisi ainakin säästynyt aikaa ja tupakkaa, jos sen sijaan että istuskelin Tikkurilan kirjastossa päivät pitkät lukien eksistentialistisia kirjoja miltei A:sta Ö:hon Sartren romaanihenkilön tapaan, olisin voinut osallistua nettikeskusteluihin.
Tosiaalta sanotaan, että kantapään kautta oppii parhaiten. Camus´n suuri oivallus ihmisen mittakaavaan palaamisen välttämättömyydestä eurooppalaisen ajattelun pudottua holocaustin myötä pohjamutiinsa on paras selitys EU:lle, historian vakavammin otettavalle rauhanliikkeelle, kuten Havel on sitä nimittänyt.
Toinenkin Camus´n ajatus pysähdytti: molemmilla eurooppalaisen totalitarismin muodolla, niin fasismilla kuin kommunismillakin, oli historiasta löydettävisä yksi ”esikuva”, jolloin yksilöä oli voitu vaatia perustelemaan oma olemassaolonsa, nimittäin katolisen kirkon inkvisitio.
Tällaisia keskusteluja vasemmistolähtöiset itsekriittiset intellektuellit kävivät mannermaalla 1940-60 luvuilla. Mitä niistä ymmärsivät suomalaiset? Yhden Lasse Lehtisen kirjan henkilöhakemistossa Sartre mainitaan kerran: tuttavan kirjahyllyssä yksi Sartren kirja oli otsikon ”*****lukemista” alla.
13. marraskuuta 2005 kello 23.38
Nautin Hesarini viikolla sähköisesti, mutta sunnuntaisin vielä paperilla, koska aamukahvi jotenkin muka kaipaa sitä. Yhtä useammin huomaan kuitenkin hairahtuvani paperilehdestä nettiin elävämmän tilanteen perään.
Vielä kun se Aamun Verkkolehti ilmestyisi hitusen aikaisemmin, ei jäisi iltaan se selaaminen aikaisen lähdön päivinä.
Asiakkaan ymmärtämisessä Sanomalla on vielä haastetta, muuten, mikäli ystäväni kokemukset tilausmyynnistä ovat yleistettävissä: Ystävä tilaa pelkkää verkkolehtilukuoikeutta. Aika ajoin hänelle soittaa tilausmyyjä, joka kysyy, että eikö pantaisi nyt se *lehti* tulemaan.
Ei pantaisi, ei koskaan enää, vannoo hän.
Mutta lukijan näkökulmasta tekijään – onhan tämä jatkuva suora lähetys verkossa aikamoinen muutos journalismin ammattilaseille. Fiksatusta deadlinesta per juttu ollaan siirrytty reaaliaikaiseen asiantuntijuuteen. Toimittajan työ ei olekaan tuottaa määrämittainen juttu lehteen määräaikaan mennessä, vaan uusintaa ja vahvistaa vastuullaan olevan aihepiirin asiantuntijuutta 24/7 – jos vähän kärkistetään.
Lehtijuttu on kohta vain näyteikkuna siitä palvelusta, mitä verkossa on jatkuvasti saatavilla. Kommentoijien panos tuo parhaimmillaan melkoisen lisäarvon.
14. marraskuuta 2005 kello 18.18
Hyvä toimitettu sisältö pysyy hengissä jatkossakin, mutta vain niiden yritysten tuottamana, jotka tajuavat rakastaa itse sisältöä, eivätkä välinettä.
Vielä kun yritys osaa lisätä hyvän sisällön päälle mielenkiintoiset keskustelut, niin paketti on valmiina sellaisena kuin itse sen haluaisin.
Jutun, lehdessä, televisiossa, radiossa tai netissä, tulisi minusta olla aina vain aloituspiste, joka tarjoaa ihmisille sosiaalisen kanssakäymisen välineitä. Parhaat jutut tarjoavat syitä keskusteluun, tiedon etsintään tai vaikkapa tarkempaan perehtymiseen. Jutun lopullinen teho määräytyy vasta sen mukaan, millaiseksi se muodostuu lukijoiden käsittelyn jälkeen.
Menoon mukaan pääseminen vaatii totta vie vauhtia ja pikaisia korjausliikkeitä. Mutta ennen kaikkea se vaatii uskallusta tehdä välillä väärin. Ilman sitä uskallusta ei voi päästä edes kunnon vauhtiin.
14. marraskuuta 2005 kello 23.00
Pirkka tuossa edellä ilmaisi lähes kaiken, minkä itsekin aioin sanoa. Lisään vaan, että mitä enemmän välineitä meillä on, sitä tärkeämmäksi tulee sisältö.
Tehkää, hyvät ystävät, koe: Istukaa tuoliin ja miettikää, mitä jäi mieleen tämän aamun lehdestä tai tv:n koko illan tarjonnasta? Voitteko luetella edes kolme uutista juuri äsken tulleista tv- tai radiouutisista?
Itse muista aamun lehdestä vain sen, että kokoomuslaiset tappelivat naisista jollain laivaristeilyllä. Tämä oli siitä hyvä tieto, että se ei lisännyt tuskaa.
Tuija sanoi viisaasti kommentoinnin mukanaan tuomasta lisäarvosta. Olin Hesarissa töissä siihen aikaan, kun lehden yleisönosasto laajennettiin jopa aukeaman kokoiseksi palautepaketiksi. Monien toimituksen konkareiden oli vaikea myöntää, että lukijoiden kirjoituksia luettiin ahnaammin kuin heidän korkealentoisia esseitään.
Pikkuhiljaa Hesarin lukijapalsta kuihtui, ainakin pieneni. Nyt kai sama lisäarvo haetaan netin kautta. Tarkkailkaa itseänne, kun luette blogeja! Vilkaisette varsinaisen tekstin häthätää ja ryntäätte kommenttilaatikoille. Itsekään en muista, mitä arvoisa Lasitalon Emäntä sanoi tämän blogin alussa. Sensijaan muistan hyvin, mitä JPK, Pirkka ja Tuija sanoivat. Heidän vaikutuksestaan innostuin itsekin naputtelemaan.
Hmm… Itse asiassa Lasitalon emäntä teki sen, mikä emännälle kuuluukin. Hän antaa käyttöön tilat, aloittaa small-talkin, tarjoaa ohimennen lasin kuohuviiniä ja menee tyylikkäästi seurustelemaan muiden vieraiden kanssa. Me asiasta innostuneet kutsumattomat vieraat jatkamme keskustelua omassa nurkassamme. Meidän ei tarvitse edustaa, me vain viihdymme.
15. marraskuuta 2005 kello 9.42
Ehkä kannattaisi palata välineen pohtimisesta jälleen hyvän journalismin esille tuomiseen: mikä ja millainen juttu toimii, kiinnostaa yleisöä, vaikuttaa asioihin. Ymmärrettävää on toki, että nettimedia on lehtitaloille ollut iso ja pelottava arvoitus, ja onhan se mahtava muutosvoima ollutkin.
Mutta turha kantaa huolta, kyllä hyvä ja hyvin toimitettu sisältö ennen pitkää löytää yleisönsä, myös netissä. Eri asia on se, millä hyvän sisällön tuotanto nettipuolella saadaan kustannettua, suuri yleisö kun on nihkeä maksamaan nettisisällöistä, ja mainoksissakin on omat ongelmansa.
15. marraskuuta 2005 kello 13.47
Nettimedian avulla voidaan helposti tarkastella Kari Tyllilän esille ottamaa ongelmaa ja hakea siihen ratkaisuja. Mikä oli tämän päivän Hesarin paras juttu?
Yksinkertaista, rakas Tyllilä: katsotaan keskustelupalstaa jutun perässä. Suomalaisten juoppojen vierailut sairaaloissa kirvoittivat kieliä tosi räväkästi. Kannanottoja taisi olla kymmeniä. Juttu kiinnosti ja ennen kaikkea kiinnosti jutun takana piilevä ongelma.
Juttu sinänsä oli aivan normaalia uutiskamaa, ei edes erikoisen hyvin kirjoitettu. Taustoitus puuttui lähes tykkänään.
Moni sai mieleensä rauhan lähetettyään kommentin netin kautta Hesariin. He ovat kuitenkin aivan alakastia verrattuna niihin, jotka saavat mielipioteensä myös painettuun ”oikeaan” lehteen. Ei se mitään, vaikka mielipide ilmestyy päivää tai kahta myöhässä. Jos mielipiteen lähettäjälle ei tule lehteä hän käy ostamassa sen nähdäkseen omin silmin juttunsa painettuna ja voidakseen leikata sen irti. Kyllä printtimedia sentään vielä porskuttaa! Jotenkin tällaisilla kytkennöillä saadaa suurelta yleisöltä nyhdettyä Tyllilän kaipaamaa rahaa.
Ja saattepa nähdä: Jossain vaiheessa uutisia seuraavien nettikeskustelujen marginaaleihin tulee mainoksia kuin kärpäsen likaa. Ne alkavat tuottaa! Jippijaijei! Tässä käy tasan tarkkaan samalla tavoin kuin hippiaatteelle aikanaan. Ensin Carnaby Street, myöhemmin koko maailma myi Che Guevaran kuvia ja ruohoa mainostavia T-paitoja, ja myy muuten edelleenkin. Hesarille on nyt tärkeää löytää oikein ärhäköitä kommentaattoreita, joiden rähinöitä ihmiset suu virneessä lukevat. Mitä vallankumouksellisempaa, sen parempaa.
En usko, että Hesari tyhmyyttään tarjoaa ilmaista luettavaa verkossa. Jos miljoonia ei vielä sieltä tulekaan, kohta tulee, mutta luultavasti välillisesti.