Archive for 2005

Peruutuspeilistä

Perjantai, Joulukuu 30th, 2005

Vuosi vaihtuu ihan pian.
Hesari on viime päivinä katsellut peruutuspeiliin. Ainakin ulkomaan, talouden ja urheilun sivuilla on tarkasteltu mennyttä vuotta.
Lehtien vuosikatsaukset ovat pitkä perinne. Ne voi hyvällä syyllä kyseenalaistaakin. Pahimmillaan ne ovat löysää, rakenteetonta luetteloa. Parhaimmillaan ne ovat laatulukemista: kronikan, analyysin ja taitavan kerronnan yhdistelmä. Tänä vuonna onnistuttiin.

Journalismissakin lukijan nautinnon ja piinan raja kulkee tekijän osaamisen mukaan. Ei ole niin hyvää aihetta, etteikö sitä älyllisesti laiska ihminen osaa pilata. Ei myöskään ole niin kulunutta aihetta, etteikö etevä toimittaja siitä kehittäisi erinomaista juttua. Näin se vaan on.

Valoisaa ja hyvää vuotta 2006 jokaiselle teistä!

Josko edes blogin avulla?

Tiistai, Joulukuu 27th, 2005

Kipeä erkaantuminen joulusta on alkanut. Samoin työt.

Työt tosin alkoivat jo eilen illalla, kun uutistoimituspäälliköistä toinen eli Max soitti. Varkauden painossa oli ongelmia. Painokoneen ohjausjärjestelmä yski joulutauon jälkeen. Kaksi lehden neljästä osasta jätettiin suosiolla painamatta, että lukijat ehtisivät saada edes osan lehteä aamulla. Poisjääneet osat jaetaan lukijoille myöhemmin. Verkosta lehden saattoi lukea heti aamulla.

Lukijan puolesta harmitti. Näin suuria ongelmia tulee tätä nykyä harvoin, mutta aina tällainen kompastelu harmittaa.

Jouluaaton lehdessä (sivu C6) tutkija Teppo Sintonen kirjoitti kiinnostavasti (henkilökohtaisista) blogeista keinona hakea tunnustusta identiteetille. Myönnän heti, etten ollut ajatellut blogeja tuolta kannalta.

En linkkaa juttuun, koska se sijaitsee maksullisessa arkistossa. Siteeraan paria kohtaa:

”Nykyisin aseman ja identiteetin tunnustavat sosiaaliset siteet ja rakenteet ovat pitkälti löyhtyneet tai kadonneet kokonaan. Ihmisten asemat ja urat työyhteisöissä voivat vaihtua tai luhistua hyvinkin äkkinäisesti; perhe-elämän sosiaaliset siteet ja arvojärjestelmät ovat heikentyneet; alueelliset ja paikalliset sidokset ovat kadonneet kaupungistumisen ja tihenevän muuttoliikkeen vuoksi. Nämä muutokset ovat johtaneet siihen, että oman identiteetin hyväksynnästä on tullut hankittava – ei saatava – ominaisuus”, Sintonen kirjoittaa.

”Olemme siis tilanteessa, jossa yhä useampi ihminen joutuu hankkimaan identiteetilleen tunnustusta tavalla tai toisella. Internet tarjoaa tähän blogien muodossa hyvän välineen. Kun oma arkinen yksityiselämä voidaan tehdä julkiseksi, se voidaan tältä osin kokea merkityksekkäänä.”

”Toisin sanoen, oma elämä on merkityksekästä, jos ja kun joku muukin lukee siitä ja saa siitä jotain merkitystä omaan elämäänsä. Meidän elämämme – vaikka kuinka arkisen – merkitys syntyy siitä, että se tavalla tai toisella huomioidaan.”

”Kertomusta ei tee merkittäväksi tai tärkeäksi yksin sen tapahtumien sisältö, vaan se, että se tulee ylipäänsä kerrotuksi. Julkisesti kerrottu kertomus on merkittävä kertomus.”

Täytyypä pysähtyä miettimään. Ajatus siitä, että ihmisen identiteetti saisi hyväksyntänsä tuntemattoman ja näkymättömän yleisön kautta on mielenkiintoinen.

Tuija Aalto, blogisisko Ylestä, lähetti linkin toimittaja Katri Makkosen Vuosi tsunamista -videoblogiin. Uudenlaista journalismia.

Tuija tosin tuumasi sähköpostissaan, että videoblogi taitaa olla vielä toistaiseksi peruskäyttäjän ulottumattomissa lähinnä laitteiden kalleuden ja tiedonsiirtokapasiteetin hinnan takia. Kiehtovaa silti.

Kolumnipaniikki

Torstai, Joulukuu 22nd, 2005

Huomenna on aatonaatto. Suomi hiljenee jouluksi, samoin lehden toimitus. Tiedossa on lehdettömiä päiviä. Vain online-toimitus valvoo.

Vuoden 2004 tapaninpäivän jälkeen ei uskalla sanoa, ettei joulunpyhinä tapahdu mitään. Uutisilla ei ole lomia. Ne tapahtuvat kun ovat tapahtuakseen. Vain byrokratia hiljenee.

Kirjoitan jouluaaton lehteen kolumnia. Se on työlästä. Kirjoittaminen sujuu toki teknisesti yli 30 vuoden rutiinilla. Kolumneissa vain ei rutiini auta.

Olen pudonnut omaan ansaani. Sanoin vuosia sitten, että kolumnin minimivaatimus on yksi ajatus. Ja tässä sitä nyt tuskaillaan.

Journalismin kirjoitustöistä kolumnin kirjoittaminen on yksi vaikeimpia. Paitsi ajatusta kolumnilla pitäisi olla myös muoto, rakenne.

Uutisjutuissa pääasian pitää sijaita jutun alussa. Siitähän lukija uutisen helpoimmin nappaa. Kolumnissa taas pitäisi olla kiinnostava alku, keskikohta ja loppu. Kirjoituksen olisi hyvä päätyä johonkin: viisaus tai yllätys olisivat suotavat lopetukset.

Jaarittelu ei ole hyvästä. Pitkän kolumnin lukeminen käy työstä. Ajatusaihioiden pitäisi pysyä kasassa.

Kieli saisi olla persoonallista, se voi vähän poiketa selkeyteen ja yksiselitteisyyteen pyrkivästä uutiskielestä.

Ymmärtänette, että paniikki on lähellä. Levollista joulua!

Tsunamin jäljet

Maanantai, Joulukuu 19th, 2005

Sunnuntain Helsingin Sanomista kahdeksan sivua oli omistettu tsunamille. Tapaninpäivänä tulee vuosi siitä, kun maa järisi ja hyökyaallot aiheuttivat ennennäkemätöntä tuhoa, globaalin surun. Sana tsunami tuli voimalla sanastoon. Sitä ennen harvat sen tiesivät tai sitä käyttivät tässä maailmankolkassa. Sillä on murheellinen kaiku.

Yleensä suuret luonnonkatastrofit tapahtuvat niille siellä kaukana. Vaikka maanjäristyksiä ja hirmumyrskyjä kauhistutaan, ne eivät kosketa niinkuin tsunami. Suomalaisuhrit toivat kaukokatastrofin lähelle.

Sami Sillanpää kirjoitti kolumnissaan (sivu D8): ”Tieto ilman läheisyyttä ei kosketa.” Paha olla eri mieltä.

Eri tahojen tsunaminaikaista selviytymistä ”virkatehtävistä” on käsitelty runsaasti. Raportteja on syntynyt tonnikaupalla. Mediakin, mukaan lukien Helsingin Sanomat, sai aihetta itsetutkisteluun. Alkukompurointi oli yleistä, nykymaailman tietoväylät huonosti hallinnassa. Konventiot eivät toimineetkaan.

Turvautuminen virallisiin, totuttuihin tieto- ja tiedotuskanaviin jätti uutisiin ihmisenmentäviä aukkoja. Suomalaiset tiedotusvälineet turvautuivat hitaammin onnettomuusalueella olevien maanmiestensä apuun kuin esimerkiksi norjalaislehdet omiensa.

Myöskään internetin kansalaisjournalismin/blogien merkitystä ei heti tajuttu. Uskon, että jotain kuitenkin opittiin.

Kaiken kaikkiaan tsunami oli kahdentasoinen opetus: Ihmisen ei pitäisi pullistella. Laji on hyvin haavoittuvainen, kun luonto päättää näyttää. Mediankaan ei kannata pröystäillä. Tiukan paikan tullen keinot käyvät vähiin. Nöyryys on viisautta.

Aikamatkalla

Keskiviikko, Joulukuu 14th, 2005

Käväisin eilen aikamatkalla Säätytalossa. Komea talo oli osa matkaa, mutta vielä enemmän sitä olivat tapaamani ihmiset.

Näin livenä 1970- ja 80-lukujen urheilijasankareita Lasse Virenistä, Pekka Vasalasta, Pertti Karppisesta, Riitta Salinista ja Nina Holménista Hilkka Riihivuoreen ja Helena Takaloon.
Samalla muistin hämäryyksissä vilistivät Montrealin 5000 metrin finaali, Pertti Ukkolan kultamitalipaini ja hiihdon hikiset karpalonnousut. Kymmeniä dramaattisia, jännittäviä ja surullisia kuvia menneiltä urheiluvuosilta.

Oltiinpa huippu-urheilusta mitä mieltä tahansa, huippu-urheilijat rinnastuvat huippuartisteihin. He ovat tarjonneet ja tarjoavat jatkossakin emotionaalisesti vahvaa viihdettä miljoonille ihmisille.

Huippu-urheilijoita saa kiittää tuhansista palasista, jotka rakentavat kollektiivista kansallista ja kansainvälistä muistia.

Sain Säätytalon tilaisuudessa Pro urheilu -mitalin. Elinikäinen urheiluhulluus palkittiin virallisesti.

Joulussa toistuu joulu

Torstai, Joulukuu 8th, 2005

Odotan joulua. Olen koko ikäni odottanut. Tulen odottamaan vielä vanhuksenakin eli yli 90-vuotiaana.

Joulu on kaaos ja rauha. Se on touhotusta ja lepoa. Haikeutta ja toivoa.

Joulussa on toistuvia asioita. Ilman niitä joulu tuntuisi vähemmän joululta ja niiden kanssa saa kehiteltyä joulupaniikinkin, jos siihen on taipumusta. Toistoihin kiinnittyy muistoja, paljon tunnetta.

1. Karjalanpiirakat. Ne pitää tehdä jouluna itse. Ehdottomasti. Se alkoi jo 50 vuotta sitten. ”Äkkiähän myö ne sakiltaa pyöräytettää.” Äkkiä tarkoitti neljää tuntia. Äiti.

2. Suomen Turku, joulurauha, Sulo Saarits ja ”Taas kaikki kauniit muistot”. Isä.

3. Joulukuusi. Nyt sen koristelu on rauhaisaa. Takavuosina pojat onnistuivat kehittämään jok´ikisestä lasipallosta Pultavan taistelun. Kuusenjalkakin on aina lopulta löytynyt jostain. Perhe.

4. Lumiukko. Niin kiire ei ole, etteikö lumoavaa piirroselokuvaa ehtisi katsella. Aina se naurattaa ja aina se itkettää. Ihmisen elämä.

5. Lahjat. En ole minkään murrosikäni aikana onnistunut paheksumaan lahjoja. Annan niitä mielelläni ja otan mielelläni vastaan. Läheiset.

Kunniankukko ja merkit

Keskiviikko, Joulukuu 7th, 2005

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Tällä kertaa omassa juhlinnassani oli kilistelyä ja kimallusta vähänlaisesti, mutta arkistojen aarteita ja pölyä sitäkin enemmän. Perjantai on muuttopäivä.

Kynttilät sytytin ja lähetin lämpimät ajatukset isälle, jonka haaveet sota tärveli. Ja äidille, jonka nuoruus kului evakossa.

Sähköposti toi tänään palautetta Helsingin Sanomien kunniamerkkiuutisoinnista. Nythän pitkät nimilistat julkaistiin Verkkoliitteessä. Lehdessä esiteltiin vain kunniamerkit, yksi merkinsaaja ja poimintoja listoilta.

Verkkoliite on Helsingin Sanomat verkossa. Niinpä ajattelimme, että aika olisi jo kypsä verkkotilan hyväksikäyttöön myös kunniamerkkiuutisissa.

Paperilehdessä on vuosia pyritty tiiviiseen ilmaisuun. Siihen pyrkimykseen pitkät nimilistat eivät oikein luonnu. Päätimme kokeilla lehti- ja verkkoyhdistelmää niin, että lehdessä oli vähän nimiä ja verkossa kaikki.

Kunniamerkkisivuja on tehty kymmeniä vuosia. Silti meillä ei ole ollut tarkkaa kuvaa siitä, kuinka kiihkeästi lukijat kunniamerkki- ja ylennyslistoja kaipaavat ja lukevat.

Kello 11:een mennessä tiedossani oli noin 60 puhelinsoittoa ja sähköpostiviestiä asiasta. Enimmäkseen listojen puuttumista paheksuivat ikääntyneet ihmiset, joilla ei ole nettiyhteyksiä kotona tai jotka eivät käytä laajalti/lainkaan nettiä. Valitus oli täysin ymmärrettävää.

Kunniamerkkipalaute on ollut hyvin rauhallista verrattuna esimerkiksi tv-ohjelmien viivakoodin poistamisesta tulleeseen palautteeseen. Viivakoodi palautettiin.

Tänä vuonna menimme kunniamerkkiuutisoinnissa laidasta toiseen. Osasimme odottaa reaktioita. Koska lehteä tehdään lukijoille (uskokaa tai älkää), tutkimme palautteen huolellisesti. Sitten mietimme, kuinka uutisoimme vuoden 2006 kunniamerkit ja ylennykset.

Ehkä ratkaisu lymyää ääripäiden välillä.

Viva Las Vegas ja Kannelmäki!

Lauantai, Joulukuu 3rd, 2005

Lauantain Helsingin Sanomissa käsiteltiin kahta kiinnostavaa paikkaa, Kannelmäkeä ja Las Vegasia. Edelliseen visioitiin musiikillista ilmettä pilke silmäkulmassa (Kaupungin laita, sivu A21). Las Vegas-reportaasi (Meno&Paluu) kuvasi toteutunutta visiota.

Olen käynyt molemmissa paikoissa. Vegas on pelkistettyyn pohjoiseen designiin tottuneelle meluisa, kilisevä ja välkkyvä uni, joka vähän muistuttaa painajaistakin. Vegas on hurja toteunut uni keskellä autiomaata.

Kannelmäki taas on tuossa naapurissa. Ei kilise, eikä välky. Kirjoitus sai mielikuvituksen vauhtiin. Mitä jos oikeasti Kannelmäessä olisi Walk of Fame? Pitäisikö kaikkia kannelmäkiä välillä visioida sinisin värein, isosti? Arkirealismi karsii kyllä huimimmat ajatukset, mutta olisipahan mistä karsia.

Kirjoituksesta tuli kummallisten aivokulkujen kautta mieleen Päivälehti, Helsingin Sanomien kantaäiti. Lehti ajoi suuria asioita, oli vallan vahtikoira, mutta kantoi samalla huolta Suomen ja suomalaisten arjenkin kehittämisestä. Nykykielellä: Ei huono perinne.

Aarteena pimeys

Keskiviikko, Marraskuu 30th, 2005

Ystävätär Kaliforniasta oli saanut Matkailun edistämiskeskukselta Suomesta sähköistä postia. Koska hän on käynyt Suomessa monta kertaa, aavistelin ilkuntaa hänen ihasteltuaan suomalaisen talven hohtavaa, valkoista kauneutta.

Kerroin hänelle, etten tiedä, onko talvi kaunis. Olin juuri siirtynyt parin tunnin hämärästä takaisin pimeyteen. Oli pimeää ja märkää. Oli ollut tuntikausia ja tuli olemaan tuntikausia. En ole ihan varma siitä lottovoitosta, kerroin.

Pimeyden vaikutukset? Ei se vaikuta kuin sielunelämään, mielialaan, jaksamiseen, mielenterveyteen, ihmissuhteisiin ja työntekoon.

Silti marras-joulukuinen pimeys on jotain ainutlaatuista. Tällaista on harvoilla. Hellikäämme tätä. Olisimme jotain ihan muuta, jos täällä aina paistaisi aurinko.

Pimeys ja märkyys vievät ihmisen sisätiloihin, kirjoihin ja musiikkiin. Tänään pääsen kauden ensimmäiseen joulukonserttiin kuuntelemaan Cantores Minoresia ja vaikuttavaa musiikkia.

Joulun konserteissa yllyn yleensä nenäliinojen suurkulutuksen. Ei, ei nuhan vaan liikutuksen takia. Eikä niiskutus rajoitu joulunajan konsertteihin.

Verot ja viulukonsertto

Maanantai, Marraskuu 28th, 2005

Että sitä joskus ilahtuu Hesaria lukiessaan.

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina poskeni hehkuivat lukiessani talouden Verojulkisuus-juttuja sekä kulttuurin avaussivua Jean Sibeliuksen viulukonserton hidastumisesta.

Sibeliuksen viulukonsertto on yksi suurista viulukonsertoista, eikä siihen kyllästy. Minulla taitaa olla toistakymmentä levyversiota konsertosta, mutten ole koskaan hoksannut kuunnella esityksiä kronometrin kanssa. Vertailla kestoja.

Koska urheilu on musiikin ohella intohimoni, tuli viulukonserton vauhdista ja vauhdinjaosta hakematta mieleen kestävyysjuoksu ja vauhdinjako. Ja pannaan joutunut tasaisen vauhdin taulukko.

No, säveltäjä tietysti määrittää konserton esitystempot, eikä juoksuvertaus muutenkaan kestä päivänvaloa. Pieni ajatuskin maailman viuluvirtuoosien nopeuskilpailusta taktikointeineen hauskutti.

Muusikoiden vertailu kiinnosti. Hyvä David Oistrah! Pidin siitäkin, että kirjoittaja väänsi asioita rautalangasta. Aihehan ei lähtökohtaisesti ole välttämättä nk. suuren yleisön juttu.

(lisää…)