Blogit

Noudatan nyt tiukasti 11. käskyä: älä selitä. En selitä pitkää postaustaukoa.
Uskolliset lukijat ovat jo lähettäneet montakin kautta kysymyksiä, miksi emäntä ei kirjoita. Viimeinen liikkeelle sysännyt voima olivat Ilta-Sanomien iloiset miehet Sanomatalon hississä. Veljellisen rystypuolen kehumisen jälkeen miehet suorastaan kannustivat jatkamaan blogikirjoittamista.

Helsingin Sanomat täyttää ensi viikon maanantaina 120 vuotta. Syntymäpäivää juhlitaan monin tavoin, muun muassa lehteä uudistamalla.

Helsingin Sanomain säätiö kerää muistitietoa lehden historiasta. Niissä merkeissä järjestettiin henkilökunnalle kirjoituskilpailu.
Kisan voitti Unto “Unski” Hämäläinen kirjoituksella, joka käsitteli Kekkosen kuolinyötä sekä toimittajan työtä, tuskailua ja tunteita tuona yönä.

Aika monessa kirjoituksessa esiintyi mystinen hahmo. Milloin salaperäisenä näkymättömänä voimana milloin venekyytiä tarvitsevana tyyppinä Merisatamassa. Miehen kuvattiin näyttäneen laitapuolen kulkijalta muovikasseineen.

Samasta miehestä lähetti sähköpostia eräs entinen valokuvaajamme, joka 1968 työskenteli Hbl:ssa. Hän joutui aina maksamaan “tuntemattoman mukavan ruotsinkielisen herran” flipperipelit Nordenskiöldinkadun jäähallissa, koska herralla ei koskaan ollut pikkurahaa.

Itselläni on samanlaisia kokemuksia 1970-luvulta jäähallin flipperin ääreltä.

Tuntematon flipperiherra ja kilpakirjoitusten mystinen hahmo on Aatos Erkko. Hänen isosisänsä Eero Erkko perusti muutamien muiden alle 30-vuotiaitten kanssa Helsingin Sanomien edeltäjän, Päivälehden, marraskuussa 1889.

Valkokärpässieni- ja muiden toimitushuolien lomassa olen yrittänyt analysoida Suomen yleisurheilijoiden menestymättömyyttä Berliinissä.

Ei minua askarruta se, miksei tullut mestaruuksia tai enempää pistesijoja. Enemmän askarruttaa se, mikseivät suomalaisurheilijat päässeet kauden tärkeimmässä kisassa parhaimpaansa.

Mikä typistää urheilijan alimittaiseksi silloin kun pitäisi kasvaa? Kisajännitys? Omat ja muiden asettamat paineet? Psykologian vaje?

Paineiden hallinnan pitäisi kuulua huippu-urheilijan valmennukseen ja usein kuuluukin. Joillekuille optimisuoritukseen riittää tieto omasta hyvästä kunnosta, mutta kaikille ei.

Joskus puhutaan voittamisen kulttuurista. En tiedä, onko sitä. Oletan, että voittamisen taito on monimutkaisen positiivisen takaisinkytkennän tulos. Oikeanlaisella seuralla on merkitystä, enkä tarkoita tässä urheiluseuraa.

Voiko voittamista harjoitella? Ehkä.

Näyttelijä Hannu Björkman kertoi kirjassaan Valkoista valoa, kuinka tehdä ramppikuumeesta siedettävämpi. En muista sanatarkasti, mutta ajatus meni jotenkin näin: pitää muuttaa esiintymisen lähtökulma. Ei pidä ajatella, saanko yleisön pitämään itsestäni, vaan, mitä voin lahjoittaa yleisölle.

Suomalainen yksilöurheilukulttuuri on aika sisäänpäinkääntynyt ja juro. Päälleliimattu, konsulttilähtöinen positiivisus ei yleistilaa muuksi muuta. Sietäisikö näkökulmaa säätää kohti yleisöä? Vaikka välillä muulta tuntuu, suomalainen yleisö on unohtavainen ja tyytyy pieniinkin iloihin.

STT:n uutishälytys on piipannut ennätystiuhaan viime iltoina. Ei, ei budjettiuutisia tai vaalirahoitusta, vaan uinnin maailmanennätyksiä Rooman MM-kisoista.
Maailman uiva nuoriso on tietysti huippukunnossa, mutta tästä ennätysten vyörystä voi kiittää ennen kaikkea kelluttavia uima-asuja. Ne kielletään ensi vuoden alusta. Jos uimapuvun nimi on Kantosiipi tai puvun kehittämiseen on tarvittu Nasankin (USA:n avaruushallinto) teknistä osaamista, on uintiväen ajattelu todella eksynyt ulkoavaruuteen.
Uima-asujen hyväksyminen oli massiivinen virhe. Virheen takia uimatilastoissa on nyt kahdenlaisia maailmanennätyksiä: kantosiivillä tai ilman. Inflatoituneilla ennätyksillä ei ole uutis- tai muutakaan arvoa. Penkkiurheilijalla on sellainen olo, että lopettakaa tuo hölmöily.
Myös uimareilta on kuultu kriittisiä lausuntoja.
Olen kerännyt listaa asioista, joilla huippu-urheilu yleensäkin nakertaa omaa nilkkaansa: doping, liian tiheään pidettävät arvokisat, vinoutunut tuotekehitys, ahneus, televisioyhtiöiden komenteluun alistuminen, johtajuusriidat…
Kansainvälisen uimaliiton (Fina) pukutouhusta voisi päätellä, että lajilla on mieltymystä itsetuhoon.

Nyt riitti. Kun 90-vuotiaalta Helvi Sulkolta viedään mahdollisuus päiväkahveihin palvelutalossa, kaikkien kellojen pitäisi kilistä.
Vanhusten hoito on kaikkinensa paisuva ja viisaita ratkaisuja huutava kysymys. Kunnissa tarvitaan hyvää ongelmanratkaisukykyä. Ja joissain kunnissa on löydettykin toimivia malleja.
Vanhusratkaisuja ei voi tehdä pelkän taskulaskimen avulla. Laskimen käyttö ei vaadi paljoa luovuutta. Aivoja (sitä luovempaa puoliskoa) olisi hyvä kuunnella, samoin sydäntä. Malliksi voi miettiä, miten ja missä itse haluaisi 90-vuotiaana elää.
Siellä, missä vanhuksilta viedään päiväkahvit ja pulla, sydän on enää kovettuneen pullarusinan kokoinen. Sillä ei paljoa suoriteta.

Vaalirahoitusuutisointi on edennyt. On päästy ihmettelemään pesukoneita ja suurruhtinastyylistä rahankäyttöä.
Lue koko artikkeli »

Suosittelen lomaa, jonka aikana on vain 0-2 kalenterimerkintää. Mitäs tänään tehdään vai tehdäänkö mitään on kysymyksistä parhaita.
Ihmettelin lomalla villiä luontoa, tarkoittaa harmaahylkeitä ja merikotkia. Hylkeet havaitsee ensimmäiseksi äänen perusteella. Ne puuskuttavat ja tuhisevat. Merikotkat taas nautiskelevat hellepäivistä lentämällä korkeuksissa ympyrää ilmavirtausten mukana. Lokit vihaavat merikotkia, ja vihan kuulee.
Tuo kaikki tapahtui länsirannikolla.
Itärajan tuntumassa taas oli kansainvälinen meininki. Tuupovaarassa ja Ilomantsissa filmattiin saksalaista rikossarjaa nimeltä Tatort. Seurasimme uteliaina, kuinka Herajärven kylän pajan eteen rakennettiin ankeaa kulissia aaltopellistä ja autonromuista. En tiedä, mitä ryteikön takana nousevalle kuvauksellisen kauniille mäelle taloineen tehtiin. Nähtäväksi jää.
Mietimme, onnistuisiko livahtamaan kuviin jollain konstilla esimerkiksi postinhakureissulla tai lenkillä. Eikös saksalaissarjoissa aina ole tyly pihaa tai katua lakaiseva tyyppi, jolta saadaan ratkaiseva vihje. Missä lippalakki ja luuta?
Touhu oli yhtä jännittävää kuin Tohtori Zivagon filmaaminen Joensuun tietämillä 1965. Siitä puhutaan vieläkin. Ja tänäänhän se tulee taas telkkarista.

Rautatieaseman liepeillä joutuu normaaliaikoina pujottelemaan innokkaiden feissarien väleistä. Tänä aamuna en nähnyt yhtään Amnestyn tai Unicefin kerääjää, vaan maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) karkkien ja esitteiden kera. Mångfald ger mervärde. Totta.
Lue koko artikkeli »

Aamun Hesarissa professori W.Joseph Campbell (American University, Washington D.C.) esitti mielenkiintoisen selviytymiskeinon sanomalehdille:
“Sanomalehdet voivat selviytyä, jos ne supistavat itsensä sellaisiksi kuin ne olivat 1890-luvulla. Silloin ne ilmestyivät 12-18-sivuisina.”
Lue koko artikkeli »

Joku ajaa Jaguarilla, toiselle kelpaa vain iPhone ja kolmas ompelee nahkahousut itse parkitsemastaan nahasta päreen valossa. Identiteetissä on monenlaista rakennusainetta.
Yritin sijoittaa itseäni trenditutkimuksessa löytyneisiin lokeroihin. Kuulunko it-eliittiin? En, sillä en käytä kännykkää tai läppäriä sängyssä.
Kuulunko infomaaneihin? En ole varma, kun on tämä blogi ja facebook-profiili. En ole vissiin teknovanhempikaan, koska katson tv-ohjelmia silloin kun ne tulevat (en tallenna), noidun, jos ovat menneet ohi tai mikä pahinta, odotan uusintoja.
En taida olla digitaaperokaan, koska kotona ei ole lankapuhelinta ja kiinnostun uusista teknosovelluksista.

Pitihän se arvata, ettei löydy lokeroa noilla oletuksilla. Ei taida olla edes identiteettiä jatkettavaksi.

Mitä tietokoneella muuten tehdään sängyssä? Digitaaperoitako?

Johtajuus on merkillinen asia. Sekä johtajille että johdettaville. Se on tullut mieleen sekä pääministeri Matti Vanhasesta että MTK:n puheenjohtajasta Michael Hornborgista.

Parikymmentä vuotta sitten ajattelin, että urheilujärjestön johtaminen on extreme-laji parhaasta päästä. Se ei sovi heikkohermoisille, eikä tasapainoista elämää ja mielenrauhaa arvostaville.

Se tuli mieleen, kun luin Hesarista juttua siitä, millaista puheenjohtajaa MTK:hon etsitään. Puheenjohtajan pitäisi olla laajakatseinen ja sosiaalisesti taitava asiajohtaja. Hänen pitäisi hallita kokonaisuus ja maatalouspolitiikka, sietää painetta ja osata priorisoida, verkottua, lobata, sovitella, kuunnella, mutta samalla viedä määrätietoisesti asioita eteenpäin ja vielä paljon muuta.

Olen joskus miettinyt, onko johtamisen isoin haaste (vanhassa kielenkäytössä ongelma) se, että pitää johtaa, muttei saa johtaa (niin että se huomataan). Hyvän johtajan paras ominaisuus on kyky kätkeä johtaminen.