Surua ja syyllistämispeliä
9. 11. 2007 kello 18:26 Maija AaltoVerkossa suomalaisia on torstaista saakka suututtanut brittiläisen laatulehden The Timesin artikkeli, jossa tiedetään Jokelan verilöylyn syy. Sehän nimittäin on tietenkin suomalainen kansanluonne.
Artikkeli kertoo, miten asumme täällä niin kaukana toisistamme ja eristyksissä, ettemme kylmänä ja pimeänä vuodenaikana voi kohdata kuin verkossa. Toimittaja muistaa myös mainita, että suomalaiset ovat uskoneet esimerkiksi sellaiseen pimeään paikkaan kuin Tuonela.
Kuten arvata saattaa, artikkelin perässä on syystäkin äkäisiä kommenttejä. Kas kun jutussa ei mainittu niitä jääkarhuja, joita me yleensä joudumme väistelemään kaduilla.
Ei typeriä ylilyöntejä toki ihan Britanniasta asti tarvitsisi etsiä.
Tällaisen tragedian kohdatessa on hyvin inhimillistä kysyä miksi. Tavallaan niin on pakkokin tehdä. Jos ei muuten niin siksi, ettei tämä toistuisi koskaan.
Silti jotenkin hirvittää se vimma, jolla me haluamme löytää jonkun elävän, jota voisi vielä syyttää tästä. Tragediaa ei pienennetä sillä, että veriteosta syytetään YouTuben valvojaa, metallibändi Impaled Nazarenea, lukioiden filosofianopetusta, homoliittoja, Lordin musiikkivideoita, kaikkia Auvinen-nimisiä ihmisiä, kokoomusta tai edes Tehyä.
Eihän tämä toki ole tyypillistä vain suomalaisille vain kaikille ihmisille; viha synnyttää lisää vihaa, ja pelkoa, ja surua. Kriisityöntekijöillä ja opettajilla on kiireinen viikko, kun kaikkialla tarvittaisiin turvallista ja rauhallista aikuista lohduttamaan.
Syyllistämispeli kuitenkin tekee entistä surullisemmaksi.
Emme me onneksi ihan niin eristäytyneinä pimeässä elä, kuin Timesin Boyes kuvittelee. Silti, on joka tapauksessa totta että myös meistä suomalaisista liian moni saa miettiä tätäkin järkytystä yksin.
Keskustelupalstalla nimimerkki Minä vai ”ne” muotoilee minusta tärkeimmän kysymyksen kauniisti: täytänkö paikkani turvaverkossa jossa ei ole ihmisenmentäviä aukkoja?
9. marraskuuta 2007 kello 20.30
Italialainen runo Jokelaisille.
Cosa mai avrà brillato così duramente
nel chiostro melmoso della tua mente
prima che nella fornace si senta il grido, la paura;
perché, hai latrato come un cerbero alle porte dell’Ade?
Un incendio di bianca bellezza
erano quei fanciulli che hai ghermito
e ora, senza età sono odori di muschio terreno
e di morte per tutti quelli
che sentono la campana dolente
sciogliersi nel lume del dolore.
La loro vita dunque comincia, di nuovo?
Dentro un algido e innocente cesto di fiori;
dentro le onde di un Dio assente,
trattato come un ospite indesiderato
le voci dell’amore tremano.
Gli ospiti di oggi, ci fanno piangere
piegando alla loro stoltezza
ogni legge, disprezzando
le leggi dell’universo che ci mostrano soli
nel fondo torbido e oscuro del cuore dell’uomo.
10. marraskuuta 2007 kello 9.04
Vaikka ruotsalaiset tuntevat Suomen huonommin kuin suomalaiset Ruotsin, niin jotain ainakin yksi ruotsalainen tavoittaa suomalaisuudesta paremmin kuin brittiläinen toimittaja.
Anders Hellberg kirjoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten suremisen eroista Dagens Nyheterissä.
http://www.dn.se/DNet/jsp/polopoly.jsp?d=148&a=714111
10. marraskuuta 2007 kello 13.19
Väittäisin, että Times on oikeassa. Suomessa on niin paljon tahallista ja asenteellista syrjäyttämistä, semmoista että ihmisiltä viedään mahdollisuudet osallistua, esimerkiksi että harrastuksessa olisi jokin tapahtuma, mihin voisi osallistua mutta työttömän tukipäätökset ja eurot viipyvät ja venyvät niin että ei pääse. Ellei työssäkäyvän tutuissa ole lähtijöitä, ei uusia yhtään mistään voi löytää lähtemään mukaan.
Sitten kun aktiivinen työnhakija, kouluttautuja, harrastaja ja yhteiskunnallinen osallistuja, oli työssäkäyvä tai työtön on saatu ahdistettua olemaan itsekseen ja viikonlopun ilta koittaa ja on lukenut, käynyt kävelyllä, katsonut telkusta ohjelman, hakenut näkemänsä tuoreen ilmoituksen työpaikkaa, ja jotakin olisi aika tehdä, niin jos vaikka parikympin budjetilla erotiikkaa katsoo aikansa kuluksi,niin sitten osoitellaan sitä, että katsokaa nyt - näin nämä työttömät vain toimivat. Että pitäisi toimia toisin, tehdä jotakin. Yhtään ei katsota sitä, onko pidetty yhtään huoli mahdollisuuksista osallistua.
Ihminen voi mennä käväisemään elokuvissa, ja yksinäinen on filmin jälkeen yksin. Voi mennä käväisemään konsertissa, ja väliajalla tai konsertin jälkeen ei ole ketään kenen kanssa jakaa ajatus siitä miten viulut soivat, vaan pelkästään paluu kotiin. Missään ei voi tutustua kehenkään, muodostua uusia ystävyyksiä, tavata ihmisiä jotka puhuisivat ja juttelisivat, kysyisivät kävelylenkille. Voi mennä kielikurssille ja opetella Venäjää, ja kaikki ovat kurssilla jo ennestään tuttuja tai pareja, tai ystävät hakevat heti kurssilta omiin menoihinsa ja yksinäinen on jälleen yksin.
Jos poikkeaa käymään iltasella pubissa, ihmiset ovat valmiissa ystävyysryhmissään, hyvin sulkeutuneita muita kohtaan. Vapaita ihmisiä tutustumaan on äärimmäisen vähän. Ystävystymiseen etenkin, korkeintaan ihmiset vaihtavat muutaman sanan jostakin ja jatkavat menoihinsa. Ihmiset eivät tutustu ystävyksyäkseen, sitä harvoin tapahtuu edes työpaikoilla, vaan ihmisillä on vain ne omat elämänsä ja kiireensä. Jos on muuton, eron, liikkuvan elämän, työttömyyden, tiukan taloustilanteen, tai työkiireiden vuoksi menettänyt toimivan lähipiirin, niin ei sitä edes tilanteen kohentuessa saa korjattua takaisin. Aikuisella iällä kun ystävystyminen on Suomessa liki mahdotonta.
Kaikkialla vaikuttaa olevan, verkkoa myöten, käynnissä lähinnä vaade äärimmäisen yksinkertaisesta höpöttämisestä, mielipiteitä ja näkemyksiä ei saisi olla. Miehille kenen tahansa naisen pitäisi aina kelvata miehelle, riippumatta siitä onko rasta, gootti, raskaasti ylipainoinen tai alkoholisti, tai muutoin valittaa turhaan naisen ja elämänkumppanin puutetta. On oma vika, jos elämä, asuinalue, menot ovat sellaisia, että aveciksi ei käy Marilyn Mansonin näköinen nainen.
Ihmisille viisastellaan, syyllistetään, osoitellaan ja alennetaan sen perusteella ja mukaan millä resurssein nämä joutuvat toimimaan, toisaalta sen perusteella, että niinkuin nämä eivät mitään yrittäisi, jos päätyvät hetken viihdykettä hakemaan, vaan väitetään etteivät mitään muuta teekään. Siihen sitten uskotaan niin, että käytetään perusteena siihenkin ettei esimerkiksi töitä edes anneta.
Ihmisiä ajetaan käsittämättömiin yksinäisyyksiin ja heidät itsensä syyllistetään siitä täysin. Kuka tahansa menisi elämässä ja osallistuisi, tekisi välillä halpareissun viikonlopuksi 150e ja hotelli kaksi yötä 80e vaikka Bukarestiin, jos vain saisi ne pienetkin mahdollisuudet olla elämässä mukana ja elää, mutta tekivät ihmiset ihan mitä tahansa yrittääkseen saada paikan auringossa, aina heidät syyllistetään sen perusteella miten resurssien puutteessa aikansa käyttävät jaksaakseen seuraavaan päivään.
Miehet yrittävät löytää seuraa erilaisiin menoihin, tapahtumiin, tarjota vaikka vähistään laadukkaan ja hyvän kunnollisen ravintola-illallisen, elokuvan, ja vaikka oluset päälle, mutta naiset eivät anna pienintäkään mahdollisuutta, pelkäävät, jännittävät, uskovat vain kauhutarinoihin, vaikka miehet kuinka ilmoittaisivat että ihan vain tutustuen ja ellei nappaa niin hei sitten ja no hard feelings.
Asiallisuus, yhteiskunnallinen vastuunkanto, tietyt elämän vaatimukset, että vaikkapa kännykkäfirman rahoitusjohtaja ei voi toimia seuranhaussa kuin putkimies, niin kaikki se kaadetaan ihmisten omaksi syyksi, ja kaikenmaailman suttuiset vääräleuat pahentavat tilanteita vittuilemalla että on liian kranttu, on niin vaikeaselkoinen, vaativa maun suhteen, tai mitä lienee, pitäisi olla ja elää vain kuin liukuhihnaduunari ja ottaa aina mitä kohdalle osuu tai sitten on elämän rennosti ottavien laajan ystäväpiirin omaavien yksinkertaisia louskuttavien ja oluetta lautapelejä pelaavien ykkösvihollinen ja eristettävä yksinäisyyteen ihminen.
Ne jotka vastustavat Timesin artikkelia, eivät tiedä mistä puhuvat. He suhteuttavat vain oman elämänsä yleiseksi, ja kieltäytyvät näkemästä maailmaa ympärillään, niin että sitä ei ole olemassakaan, koska heidän kohdallaan niin ei ole. Tai että se on aina vain ihmisten oma syy. Missään muussa ei voi olla vikaa. Jokaisen pitäisi vain elää kuin pellossa ja viimeistä päivää, ellei niin on väärässä. Muita näkemyksiä ei hyväksytä.
31. maaliskuuta 2009 kello 21.36
Pelottavan karu ja jossain mielin todellinen kertomus siita kuinka meidan yhteisunnassamme yksinainen voi todella olla yksin. Olen seurannut niin nuoria, murrosikaa lahestyvia lapsia kuin vanhempia suomalaisia ihmisia ja tullut siihen tulokseen, etta ihminen loytaa toisesta aina jokin asian, jota arvostella. Aina sita ei sanota aaneen, silla sehan olisi epakohteliasta, mutta usein sen ajatuksen ihmisista aistii. Missa on se ajatus, etta jokainen ihminen on hyva ja arvokas. Mita sen on valia jos etuhampaasta puuttuu pala tai kengat on kuluneet.
Olen joskus miettinyt voisiko kirkon ja uskonnon haihtuminen suomalaisten elamasta jotenkin vaikuttaa siihen etta yksilo jatetaan usein yksin? Toisaalta kannustetaan yksilollisyyteen ja puhutaan yksilon oikeudesta, mutta onko samalla voinut kayda niin, etta yhteison voima on unohdettu. Lahimmaisesta valittaminen ei nimittain mielestani tarkoita vain perheenjasenista huolehtimista vaan myos naapurin, tyokaverin ja bussikuskin huomioimista. Onko meilla todellakin liikaa ystavia ja laheisia? Kannattaako sulkea ovet ystavyydelta ja vain toisen ihmisen tuomalta lammolta?