Taistelija, voittaja, kulttisankari ainakin kolmessa NHL-kaupungissa. Mestari, ammattilainen, aikaansa ja muita jääkiekkoilijoita edellä kuntoharjoittelussa, ruokavaliossa ja otteluihin valmistautumisessa. Gary Roberts ilmoitti tiistaina lopettavansa pelaamisen NHL:ssä 22 kauden jälkeen.
Jääkiekkoilijoilla on tunnetusti kova kivunsietokyky. Monet jääkiekossa tavallisiksi luokitellut loukkaantumiset eivät haittaa useimpia ammattilaiskiekkoilijoita ollenkaan. Haavat, mustelmat, pienten luiden murtumat…nenä tai sormi – no problem.
Toisen pelaajan luistimen terä nirhaisi kerran Bostonissa Eddie Shorelta korvalehden irti. Eddie käveli ympäri Bostonia korva kädessään etsien lääkäriä, joka suostuisi ompelemaan sen takaisin paikalleen. Lopulta sellainen löytyi.
”Just give me a mirror, Doc”, sanoi kovapintaisista kovapintaisin Eddie. ”Anna minulle peili, jotta näen, että ompelet sen takaisin oikeaan paikkaan.”
Edmontonissa kerrotaan vieläkin, siis vieläkin, tarinaa vuoden 1926 playoffseista, joissa Edmonton Eskimosin nuorella Eddie Shorella oli niin paha ventti jalassaan, että hänen luistimensa täyttyi verestä. Eddie vetäisi lääkärin määräyksen vastaisesti tikit irti jalastaan ja pelasi Victoria Cougarsia vastaan. Cougars voitti pelisarjan, mutta hävisi Stanley Cupin seuraavassa sarjassa Montreal Maroonsille.
Eddie Shore oli tavallaan pioneeri, jonka esimerkin perusteella jääkiekkoilijat eivät anna periksi pienistä vielä tänäkään päivänä. Shorella on epävirallinen NHL-ennätys vuodelta 1929, hän oli mukana viidessä eri tappelussa saman ottelun aikana. Shore vietiin viidennen tappelun jälkeen sairaalaan Montrealissa samalla ambulanssilla kahden viimeisimmän vastustajan kanssa.
Eddie sai NHL-uransa aikana 978 tikkiä, 16 nenämurtumaa, viisi leukamurtumaa. Eddie Shore pelasi 50-55 minuuttia ottelussa ollen NHL:n paras luistelija ja paras puolustaja ennen Norris-palkintoa yli kymmenen vuoden ajan.
On olemassa jääkiekkoloukkaantumisia, joita pelaaja ei voi syrjäyttää olankohautuksella. Kuten revenneet nivelsiteet. Vaikka olen nähnyt pelaajia, jotka yrittävät pelata silti. Sitten on vielä kaksi tai kolme sellaista, jotka pakottavat jääkiekkoilijan miettimään uudelleen ammatinvalintaansa. Jatkuvat aivätärähdykset ovat tällainen loukkaantuminen.
Tai kuten Gary Robertsin tapauksessa. Niskavamma, joka säteili selkärankaa pitkin alaspäin ja aiheutti käsivarsien ja sormien puutumista. Ei hyvä. Roberts oli vuonna 1994 tällaisen loukkaantumisen ja ammatinvalintansa uudelleen evaluoinnin kohdalla.
Keväällä 1994 Gary Roberts oli pelannut NHL:ssä kahdeksan kautta. Gary oli kotoisin Torontosta – oikeastaan esikaupunki Whitbystä – jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet jo ennen hänen syntymäänsä Newfoundlandista. Hän alkoi luistella heti kun oppi kävelemään kuten jääkiekon kotimaassa on tapana.
Gary oli sen tyyppinen junnu, joka jo 10-vuotiaana näytti ihan pelaajalta. Montreal Canadiensin fanina – perustuen uskoakseni itäkanadalaisiin vanhempiin – hän kantoi pelipaitaa #10, Guy Lafleurin kunniaksi. Myöhemmin ammattilaisena Calgaryssä hän onnistui saamaan saman pelinumeron.
Samassa Whitbyn vuonna 1966 syntyneitten joukkueessa Garyn kanssa pelasi myös Joe Nieuwendyk. Kerran ollessaan vielä poikia Joe ja Gary olivat Markham-nimisen Toronton esikaupungin hallilla. Hockey Night in Canada oli juuri kuvaamassa siihen aikaan NHL-pelien erätauoilla näytettyä ”Showdown”-rankkarikisaa ja pojat olivat tietenkin kiinnostuneita. He löysivät Toronto Maple Leafsin Lanny McDonaldin rikkoutuneen mailan. He ihmettelivät miten painava Lannyn maila oli.
Vuonna 1984 Roberts voitti Kanadan A-junnumestaruuden eli Memorial Cupin Ottawa 67´s:in kanssa, legendaarisen junnuvalmentaja Brian Kilrean opissa. Samana kesänä Calgary Flames varasi Garyn ensimmäisellä kierroksella, 12. varausvuorolla. Kesän 1984 draftissä ykkösenä varattiin Laval Voisinsissä 282 pistettä 70 ottelussa tehnyt Mario Lemieux.
Gary pelasi Kanadan paidassa junnujen MM-kisat vuonna 1996 ja onnistui ottamaan paikan Flamesin NHL-kokoonpanosta vuotta myöhemmin. Ensimmäinen puoli vuotta ammattilaisena meni AHL:n Moncton Golden Flamesissa, jonka ykkösketjussa pelasi 22-vuotias Brett Hull ja tälle nappisyöttöjä heitellyt taitava myöhemmin Lappeenrannassa jääkiekkouransa lopettanut Doug Kostynski.
NHL:ssä Gary Roberts näytti heti alusta alkaen siltä kuin hän todella kuuluisi ammattilaisjääkiekkoon. Hän oli lahjakas ja intensiivinen kuin mikä. Hän pelasi kovaa – viiden ensimmäisen täyden NHL-kauden jäähysaldot 282, 250, 222, 252 ja 207. Hän toi voittajan asenteen hyvässä nousussa olleeseen joukkueeseen tullen nopeasti tärkeäksi osaksi sitä.
Hän oli mukana voittamassa Stanley Cupia 1989. Kolme vuotta myöhemmin hän teki vasta toisena NHL-pelaajana yli 50 maalia (53) ja yli 200 jäähyminuuttia (207) samalla kaudella. Pittsburgh Penguinsin Kevin Stevens teki saman samalla kaudella.
Mutta vuoteen 1994 tultaessa kova fyysinen pelityyli oli ottanut veronsa. Gary Robertsin tyyli pelata jääkiekkoa oli ikäänkuin jahdannut häntä ja lopulta saanut hänet kiinni. Seuraavien kahden kauden ajan hän missasi suurimman osan peleistä niskavammansa vuoksi. Hän yritti aina paluuta liian aikaisin ja ongelma vain pahentui.
Lopulta Gary ei pystynyt edes pitämään haarukkaa kädessään. Siinä vaiheessa hän ymmärsi, että jotain oli pahasti vialla. Oli vuosi 1996. Gary Roberts pelkäsi vaurioittavansa selkärankaansa pysyvästi. NHL:ssä pelaamisen jatkaminen oli tässä tilanteessa jo riski. Hän lopetti ammattilaisjääkiekkoilun ja meni niskaleikkaukseen.
Kuntoutuksen aikana entinen ammattilaiskiekkoilija teki jotain, mitä tavallinen kansalainen samassa tilanteessa ei ehkä tekisi. Hän harjoitteli kovaa ja vahvisti fysiikkaansa. Vasta kolmekymppisenä hänen tavoitteenaan oli vain pystyä elämään tavallista elämää ilman jatkuvaa kipua.
Tässä vaiheessa Roberts ohjattiin Colorado Springsissä vastaanottoaan pitävän kiropraktikko Michael Leahyn hoitoon. Leahy käytti uutta ”active release”-nimistä hoitomenetelmää ja kuin ihmeen kaupalla hoiti lopulta Gary Robertsin täysin terveeksi.
Kovan fyysisen kuntoharjoittelun ja terveitten elintapojen ja nyt siis ihmeparantaja Leahyn ansiosta Roberts sai uuden ajatyksen: Hän oli valmis palaamaan kaukaloon. Perusteellisten testien jälkeen hänet todettiin pelikykyiseksi. Seuraava tehtävä olikin löytää NHL-seura, joka olisi halukas ottamaan riskin/antamaan mahdollisuuden.
Carolina Hurricanes oli juuri aloittamassa pelit uudessa NHL-kaupungissa muutettuaan Carolinaan Hartfordista. GM Jim Rutherford uskoi Robertsin olevan pelaajan, joka pystyy tuomaan apua jos ei muuten niin henkisellä puolella joukkueelleen. Hän teki kaupat Calgary Flamesin kanssa hankkien Garyn ja maalivahti Trevor Kiddin. Albertaan lähtivät Andrew Cassels ja nuori maalivahti Jean Sebastien Giguere.
Gary Roberts palkitsi Carolinan luottamuksen pelaamalla kolme vahvaa kautta. Mutta kesällä 2000 hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sopimuksen kotikaupunkinsa Toronto Maple Leafsin kanssa. Roberts toi nyt jo tavaramerkiksi kehittyneen lähestymistapansa jääkiekkoon mukanaan Hogtowniin.
Torontossa Gary Valk pelasi paidalla numero 10. Ennen harjoitusleirin alkua Roberts näppäili puhelun Calgaryn lähellä sijaitsevalle hevosranchille. Hän pyysi Lanny McDonaldilta lupaa ottaa tämän vanhan paidan #7. ”Robs, se olisi minulle suuri kunnia”, vastasi mursuviiksinen Lanny.
Gary Robertsin täydellinen omistauminen fyysiseen harjoitteluun ja otteluihin valmistumiseen ja hänen ammattilaisasenteensa toivat oman lisänsä hyvään Leafsin joukkueeseen, joka Garyn toisella Leafs-kaudella onnistui pääsemään itäisen konferenssin finaaliin häviten kovassa pelisarjassa tutulle Carolina Hurricanesille.
Toronto Maple Leafs oli todella kova kaudella 2001-02. Joukkue kokosi 100 pistettä runkosarjassa. Jos Leafs olisi onnistunut pudottamaan 91-pisteen Carolinan konferenssifinaaleissa, Stanley Cupin finaalissa oltaisiin nähty klassinen Original-6 pari Toronto vs. Detroit Red Wings.
Gary Roberts oli nostanut pelitasoaan playoffseissa, mutta joutui maksamaan siitä kovan hinnan. Kauden päätyttyä hänen molempiin olkapäihinsä tehtiin leikkaukset ja sen jälkeen alkoi kuukausien piinallinen kuntoutumisjakso. Roberts teki lopulta paluun jäille kauden 2002-03 lopulla.
Hänen paluunsa nosti hänen statuksensa Torontossa kulttisankarin asemaan. Torontossa joukkuekaveriksi tuli lapsuuden ystävä Joe Nieuwendyk, jonka kanssa Gary oli voittanut Stanley Cupin Calgaryssä jo 1989.
Myöhemmin Roberts ja Nieuwendyk tekivät samanaikaisesti sopimukset Florida Panthersin kanssa pelaten Miamin lämmössä vuodet 2005-07. Kevään 2007 siirtotakarajalla Pittsburgh Penguins nappasi Robertsin joukkueeseensa. Hänestä tuli nopeasti yksi joukkueen johtajista. Pennsylvanian taisteluista, otteluista Philadelphia Flyersia vastaan tuli entistäkin kuumempia yhteenottoja.
Joulukuun 11. 2007, jo 41-vuotias Roberts haastoi itseään lähes puolta nuoremman Flyersin Ben Eagerin tappeluun tämän iskettyä Georges Laraquea päähän törkeällä kyynärpäätaklauksella. Laraque ei tule ensimmäisenä mieleen pelaajana, jota joukkuekavereitten pitää suojella, mutta Gary Roberts puuttui tilanteeseen tavalla, joka puhutti NHL-faneja pitkään.
Penguinsin kanssa hän nousi vielä keväällä 2008 Stanley Cup-finaaliin saakka, mutta Detroit Red Wings oli selvästi parempi.
Tässä vaiheessa Gary Roberts 41-vuotiaana soturina oli Pittsburghin kotiyleisön kulttisankari. Katsojat saapuivat otteluihin ”WWGRD” (What would Gary Roberts do?) kyltein. You Tube on täynnä kunnianosoituksia Robertsille tältä ajalta.
Kesällä 2008 Roberts teki uransa viimeisen sopimuksen Tampa Bay Lightningin kanssa. Yksi pääsyistä siihen, että Lightning halusi 42-vuotiaan Garyn pukuhuoneeseensa täksi kaudeksi oli se, että he halusivat ykkösvaraus Steven Stamkosin oppivan ammattilaisjääkiekkoilijan tapoja Robertsilta.
Tampan pudottua playoffkisasta jo hyvissä ajoin Roberts toivoi vielä kerran pääsevänsä playoffseihin jonkin muun joukkueen kanssa. Lightning asetti hänet siirtolistalle. Robertsin sopimus, joka sisälsi $1.25 miljoonan peruspalkan ja $10.000 bonuksen jokaisesta pelatusta ottelusta päälle osoittautui lopulta liian kalliiksi – halukasta ottajaa ei enää löytynyt.
Niinpä Gary Roberts ilmoitti virallisesti lopettavansa jääkiekon viime viikon tiistaina.
Viimeiseksi NHL-otteluksi jäi vieraspeli Calgaryssä eli samassa paikassa missä kaikki oli alkanut, maaliskuun ensimmäisenä.
Roberts jätti NHL:n tyytyväisenä, hän sanoi olevansa nyt 42-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin silloin 30-vuotiaana joutuessaan lopettamaan ensimmäisen kerran. Ainoa pieni toteutumatta jäänyt unelma oli voittaa Stanley Cup Torontossa.
1224 NHL-ottelua, 438 maalia, 471 syöttöpistettä, 909 pistettä, 2560 jäähyminuuttia. 13 yli 20-maalin kautta, 4 30-maalin kautta, yksi yli 40- ja yksi yli 50-maalin kausi. Gary Roberts pelasi playoffseissa 13 keväänä. Hän teki 93 pistettä 130 playoffottelussa.
Kolme kertaa NHL:n tähdistöottelussa. Masterton-palkinnon voittaja kerran. Vain kaksi muuta pelaajaa NHL:n historiassa on urallaan tehnyt yli 400 maalia ja ottanut samalla yli 2500 jäähyminuuttia. Nämä muut olivat Pat ”The Little Ball of Hate” Verbeek sekä Robertsin viimeinen NHL-valmentaja Rick Tocchet.
Lopettamispäivänään pitämässään puhelinhaastattelussa NHL-medialle Gary Roberts muisteli ensimmäistä harjoitusleiriään Calgary Flamesin kanssa. Roberts tuli ammattilaiskiekkoon juniorikiekkoilusta. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kuntoharjoitteluun tai ruokavalioon.
Amerikkalaisen yliopistokiekkoilun ja NHL:n legendaarisimpiin valmentajiin kuuluva Bob Johnson sai luonnonlapsen silmät avautumaan. Badger Bob teki Robertsista esimerkin leirillä. Gary ei pystynyt vetämään kuin yhden leuan kuntotesteissä. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi.
Johnsonin kohtelu ei tuntunut hyvältä, mutta tästä lähtien Gary Roberts oli aina yksi NHL:n kovakuntoisimmista pelaajista. Seuraavan syksyn leirillä hän veti jo 16 leukaa. Hänestä tuli ajan mittaan todellinen ekspertti huippu-urheilijan elämäntavoissa, ruokavaliossa ja kuntoharjoittelussa.
Viimeisiksi omiksi muistoiksi Robertsista jäivät Pittsburgh Penguinsin Edmontonin vierailu marraskuussa 2007 sekä Tampa Bay Lightningin vierailu kaksi viikkoa sitten.
Aamuharjoitusten jälkeen Gary muisteli toimittajien kanssa kovia Albertan taisteluja Calgary Flamesin ja Edmonton Oilersin välillä vuosia sitten. Roberts myönsi noitten ottelujen pelottaneen häntä. Hän tiesi joutuvansa tappeluihin aivan varmasti.
Molemmilla vierailuilla hän jaksoi kehua NHL:n uuden sukupolven tähteä Sidney Crosbya. ”Muut seuraavat mitä hän tekee, miten hän harjoittelee, mitä hän syö ja mitä hän tekee salilla. Kun he näkevät miten kovasti hän tekee työtään muut eivät voi kuin seurata perässä”, sanoi Roberts Sidistä.
Roberts kertoi mitä tapahtui Penguinsin pukukopissa aina ennen ns. vapaaehtoisia aamuharjoituksia. Jos Sid veti luistimet jalkaansa, kaikki muut tekivät saman. Kukaan ei kehdannut jäädä pois.
Tampa Bay Lightningin aamuharjoitusten jälkeen pari viikkoa sitten Edmontonissa Gary kertoi, ettei hän koko pitkän NHL-uransa aikana koskaan nähnyt yhtä täydellisesti lajille omistautuvaa jääkiekkoilijaa kuin Sidney Crosby.
Roberts kertoi olleensa loukkaantuneena samaan aikaan Crosbyn kanssa Pittsburghissä viime kaudella. Sid ei pystynyt luistelemaan, mutta hän vietti suuren osan päivästä hallilla harjoittelemassa silti. Hän teki hallin käytävän betonilattialle esteradan, jossa hän yksin harjoitteli mailataitojaan pallon kanssa, 45 minuuttia kerrallaan.
Gary Roberts jättää NHL:n yhtenä sen kunnioitetuimmista taistelijoista. Mestarina ja esimerkillisenä urheilijana. Hän teki pitkän uran kovalla peräänantamattomalla työllä.
Sidney Crosby ja Steven Stamkos voivat jonain päivänä kertoa oppineensa yhdeltä parhaista.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.
Lähteet: Gary Robertsin Conference Call, Andrew Podniekin kirja ”Players”, Brett Hullin kirja ”Shootin` and Smilin`”, TSN, Edmonton Journal, Edmonton Sun, ESPN.com, The Globe and Mail, Gary Robertsin haastattelut marraskuussa 2007 ja kaksi viikkoa sitten.
13. maaliskuuta 2009 kello 15.42
Tosiaan hieno ura Gary Robertsilla olisi varmasti halunnut lopettaa stanley cupiin (kukapa ei haluaisi).
Robertsille varmaan löytyisi töitä NHL:stä jonkinlaisena ”trainerinä” tai koutsinakin. Eiköhän niin käykkin.
13. maaliskuuta 2009 kello 18.48
Nerokasta Jouni!! kiitos
13. maaliskuuta 2009 kello 22.48
”In the beginning there was nothing…then Gary Roberts high-sticked that nothing in the face and said ”Get a job”. That is the story of the universe.”
Sääli että Toronto ei hankkinut Robertsia takaisin, niin hän olisi voinut päättää uransa hieman arvokkaammin
14. maaliskuuta 2009 kello 12.09
Hieno juttu hienosta pelaajasta. Taattua Jounia.
14. maaliskuuta 2009 kello 14.49
Loistava kirjoitus, taas kerran. Tykkään lukea tätä blogia ja olen niin jo tehnyt jatkoajan ajoilta asti.
Pakko kysyä tuosta Shoresta, tuo 50-55 minuuttia per ottelu, onko kirjoitusvirhe vai totta? Sillä jos on totta, niin on kyllä ollut luunkova tapaus kyseinen mies.
14. maaliskuuta 2009 kello 20.58
Melvillen oma poika Eddie Shore pelasi tuon verran, koska oli hyvä luistelija, eikä siihen aikaan nyt ihan sama tempo ollut kuin nykyään.
Koutsina Shore oli brutaali ja NHL-joukkueet käyttivät Springfieldiä uhkana. ”Ellei pelisi parane, niin lähdet Springfieldiin!” Aika usein peli parani, heh.
Gary Roberts oli warrior loppuun saakka, sillä vielä Bostonia vastaan veteli nuoren Stuartin kanssa matsin wanhojen hyvien aikojen kunniaksi. En nyt muista oliko uran viimeinen matsi, mutta yksi viimeisimpiä. Olisi ollut hienoa, jos Buds tai Flames olisi miehelle tilaa rosteristaan vielä löytänyt, mutta ei tässäkään mitään vikaa ole – upea karriääri.
Siviilissä tuli hieman lunta tupaan, mutta ilmeisesti kaikki on nyt honky dory.
16. maaliskuuta 2009 kello 12.57
Kiitos kommenteista.
Eddie Shore pelasi todellakin noin paljon. Siihen aikaan ei pidetty vielä virallisia tilastoja samalla tavalla kuin nykyisin, mutta asiasta on tehty paljon mainintoja vuosien varrella.
Eddie oli toisaalta brutaali valmentaja, GM ja omistaja. Pelaajayhdistys perustettiin alunperin Shoren pelaajien ryhdyttyä lakkoon.
Toisaalta kaksi ystävikseni laskemaani entistä Springfieldin pelaajaa kehuu Shorea ylistävästi. Hän oli ehkä brutaalin kova, mutta hänen sanaansa saattoi aina luottaa. Ja hän oli yksi parhaista opettamaan jääkiekkoa, vierailevat venäläisvalmentajat tekivät paljon muistiinpanoja Eddien harjoituksista ja peleistä.
Kun ensimmäisiä neuvostojoukkueita tuli myöhemmin kiertueille Kanadaan, paikalliset sanoivat heti heidän pelaavan kuin Eddie Shoren opettamalla tyylillä.
Olen aina ihmetellyt, ettei markkinoilla ole yhtään Eddie Shoresta tehtyä kirjaa. Tarinoita on niin paljon.
Gary Robertsin tyylisiä pelaajia harvoin tulee vastaan. Hän oli harvinainen pelaaja, koska hän osasi tehdä maaleja, hän saapui peleihin aina pahat mielessä ja hän piti vastustajien huomion aina korkealla.
Edmonton Oilersin presidentti Kevin Lowe sanoi olevansa iloinen, ettei hän vasempana pakkina joutunut pelaamaan suoraan Robertsia vastaan.
Toimittajat itse asiassa vitsailivat Robertsille tuosta tappelusta häntä itseään 18 vuotta nuorempaa Mark Stuartin kanssa tämän vieraillessa viimeistä kertaa Edmontonissa pari viikkoa sitten.