Reikä kankaassa – 1970-luvulta tuttu, yksinkertainen vaatekappale ilmestyi taas katukuvaan

| Julkaistu 2. 12. 2011 12:48

Viimeksi 1970-luvulla lapset puettiin ponchoihin. Nyt klassikkovaate on saanut uusia nuoria faneja, kun kaupat ovat ponchoja täynnä: ulkoponchoja, sisäponchoja, neuleponchoja. Monissa on värikäs, folk-henkinen kuviointi.

Alun perin poncho on Etelä-Amerikan intiaanien vaatekappale. Se on talven ja kylmien seutujen vaate, jonka tiivis kudottu villakangas suojaa kylmältä ja kostealta. Päivällä se toimi päällysvaatteena, yöllä huopana.
 
Nykyäänkin ponchon aika koittaa syksyllä, kun ilmat alkavat viiletä ja vartalo kaipaa lisää lämmittäviä kerroksia.

Yksinkertaisimmillaan poncho on suorakaiteen mallinen kangas, jonka keskellä on pyöreä aukko pääntietä varten. 1900-luvun alussa eläneen etnologi Max Karl Tilken mukaan kaikki paita- ja puseromallit ovat kehittyneet joko ­ponchosta tai vartalon ympärille käärittävästä viitasta. Jos se on totta, nykymuodin vakiovaate tunika on sekin yksin ponchon jälkeläisistä.

Muotivillitys ponchosta tuli ensimmäisen kerran 1960-luvun lopulla. Hippimuoti rakasti kaikkea etnistä nigerialaisista koruista marokkolaisiin kaftaaneihin ja intiaaniponchoihin.

Tämän syksyn poncho-muodissa on kyse enemmän 1970-luvun nostalgiasta kuin hippeilystä. Samaan trendiin kuuluvat niin ikään 1970-luvulta tutut lerppalieriset huopahatut ja leveät housunpuntit. Ketjuliikkeiden muotioppaat ja muotilehdet neuvovat pukemaan ponchon leveälahkeisten housujen kanssa, mutta Helsingissä kukaan ei näy tottelevan. Ponchon alla on joko tutut pillipuntit tai hame ja sukkahousut. 1970-lukuinen look päästä varpaisiin on monelle liikaa.

Ponchot liittyvät myös villi länsi -huumaan, joka näkyi etenkin New Yorkin muotiviikolla amerikkalaisten suunnittelijoiden näytöksissä.

Vaikka poncho oli etenkin miesintiaanien vaate, ei helsinkiläismiesten päällä ponchoja ole näkynyt. Onneksi, voi moni huokaista. Mielikuva Kolmen sepän patsaalla soittavasta inkaorkesterista ponchoviittoineen taitaa istua tiukassa.

Peeta

Peeta Peltola, 23
Suvilahti, Helsinki

”Ihastuin tämän Lindexin ponchon huppuun, kuvioon ja mukavan maanläheisiin väreihin. Tein ponchoon itse kädentiet. Yleensä yhdistän ponchoon kiilakorot ja sukkahousut. Lempiasusteeni on hattu, mutta jos puen sen ponchon kanssa, näytän siltä kuin olisin menossa meksikolaisiin teemajuhliin. Olen pitänyt sitä myös syystakkien kanssa, mutta talvitakin päällä se voi näyttää liian tönköltä, saa nähdä.”

Maria

Maria Klemetti, 30
Sörnäinen, Helsinki

”Sain ponchon vuosia sitten poikaystävältäni, joka osti sen alun perin itselleen. Hän käytti ponchoa ehkä kerran. 2000-luvun puolivälissä käytin perinteisempiä inkkari-henkisiä ponchoja. Pidän nykyisen ponchoni Versace-henkisyydestä – se on so­pivasti överi. Minulle poncho on klassikko, jokasyksyinen ilmiö. Se on niin käytännöllinen ja yksinkertainen vaate, melkein kuin huivi. Haaveilen hupullisesta sadeponchosta.”

Jaana

Jaana Saraste, 48
Väinölänkatu, Helsinki

”Mulla on ponchoja ihan tajuttomasti. Minut on puettu niihin pienestä saakka. Äitini oli vaate­hullu ja teetti meille ponchoja neulekoneilla, jotka olivat silloin myös uusi juttu. Minulle teetettiin koko setti, poncho ja housut, aurinkoisen oranssista langasta. Ponchot ovat hulda huolettomia. Mutta eivät ne helppoja ole. Välillä on vaikea keksiä, mitä tuulenpitävää laittaa ponchon alle.”

Sateensuojat – Kun on harmaata ja sataa, saa olla värikäs

| Julkaistu 30. 9. 2011 12:09

Käytännöllisyys on muotia. Kumisaappaita ei ole hävetty vuosiin, ja nuoret miehet ovat oppineet käyttämään kalosseja. Värikäs ja näyttävä sadetakki suojaa ja ilostuttaa harmaana sadepäivänä. Koska sadetakki ei ole joka päivän vaate, siihen sopii villimpi ja leikkimielinenkin kuosi.

Sadetakki on ikivanha keksintö. Kankaita on yritetty saada vedenkestäviksi jo satojen vuosien ajan. Ensimmäisen läpimurron teki skotlantilainen Charles Macintosh, joka keksi päällystää takkikankaan nestemäisellä kumilla. Vuonna 1851 Bax & Company kehitti aquascutumin, kemiallisesti vedenpitäväksi käsitellyn villakankaan, josta tuli suosittu Krimin sodassa. Toisen maailmansodan jälkeen sadetakkeihin alkoi löytyä kevyempiä materiaaleja, kuten PVC ja nylon.

Nyt sadetakin asemaa uhkaavat tekniset urheiluvaatteet, jotka pitävät sadetta mutta eivät ole yhtä kömpelöjä ja hiostavia kuin sadeasut. Tyylistään tarkat jaksavat onneksi pukeutua sadesäälläkin. Vuokon ja Marimekon retrot sadetakit ovat sateisen kaupungin komistuksia.

Suomen suosituin sadetakki lienee Rukan klassinen sadeanorakki. Kun Aleksi Bardy vaatetti Ultra Bra -yhtyeen kirkkaankeltaisiin sadetakkeihin Sinä lähdit pois -kappaleen videolla vuonna 1997, tuli Rukan takista muoti-ilmiö. Keltaista vilkkui katukuvassa ähkyyn asti.

Nyt videosta on tarpeeksi aikaa eikä keltainen enää kyllästytä. Moni parikymppinen on ottanut vanhan lapsuustakin uudelleen käyttöön. Rukan sadeasuissa on nostalgiaa ja turvallisuuden tunnetta. Lapsuuden sadeasu on vanhemmiten hauska muistuma menneestä. Keltainen ei ole kuitenkaan Rukan myydyin väri, vaan turvallisempi tummansininen.

Jasmine Julin-Aro on vastannut Rukan sadeasujen suunnittelusta vuodesta 1988. ”Rukan sadetakki syntyi olympiavuonna 1952”, hän kertoo. ”Tehtaan johtaja ja omistaja Roger Störling ajoi moottoripyörällä sateessa Helsinkiin ja harmistui kastuessaan. Hän teki kaavoittajan kanssa nykyisen takin esiäidin. Sittemmin takkia on päivitetty joka sesonki uusin värein, mitoitus on muuttunut ja materiaali on kevyempää ja joustavaa.”

Arja

Arja Rantala, 32
Laivakatu, Helsinki

”Ostin Marimekon vanhan sadetakin kirppikseltä 1999. Se on luultavasti 60- tai 70-luvulta. Se peittää polvet ja toimii fillaroidessakin. Haluaisin täydentää asun vielä sadehatulla, mutta kukaan ei tee hauskoja sadehattuja. Sadeasua on kiva käyttää. Laitan takin, saappaat ja 10-Gruppenin sadesään laukun aina, kun luvassa on sadetta. Kumisaappaita pitää olla kahdet, toiset kaupunkiin, toiset maalle ja kalaan.”

Maki

Maki Kusakabe, 31
Humalniementie, Helsinki

”Sadetakkini on kotimaastani Japanista. Minä Perhonen -merkin takki on lasten malli. Kuosin nimi on Sunny Rain, aurinkoinen sade. Vaikka takki on kevyt, se pitää hyvin vettä. Käytän kumisaappaina mustia ratsastussaappaita, mutta tämän takin kanssa ne ovat liian raskaat. Haaveilen löytäväni kirpputorilta vanhan Marimekon sadetakin ja Nokian korolliset kumisaappaat.”

Hertta

Hertta Päivärinta, 28
Telakkakatu, Helsinki

”Ostin sadetakin Valtterin kirpputorilta 2000-luvun alussa. Se oli isoa mammamallia. Muodissa olivat lyhyet ja kapeat takit, joten lyhensin ja kavensin sen. Nyt vähän kaduttaa. Takkini menee niin pieneen tilaan, että sen voi ottaa käsilaukkuun mukaan, jos on pienikin sateenuhka. Pidän myös sen kuosista. Pilkut ja pallot eivät ole koskaan epämuodikkaita.”

En ole muovia enkä kallis – Kangaskassit ovat muoti-ilmiö, jolla on ympäristötietoinen viesti

| Julkaistu 2. 9. 2011 11:32

Missä nuorisoa kokoontuu, siellä roikkuu olkapäiltä puuvillaisia kangaskasseja. On blankoja, painettuja ja itse koristeltuja. Kassilla voi liputtaa kaupan, vaatemerkin tai tapahtuman puolesta. Joka elokuu katukuvassa näkyvät Flow-festivaalin mainoskassit. Ennen tehtiin festaripaitoja, nyt myös festarikasseja.

Kangaskassitrendi alkoi Helsingissä jo viitisen vuotta sitten, mutta tänä kesänä kankaisia kasseja on ollut enemmän kuin koskaan. Kangaskasseja käytetään, koska ne ovat käytännöllisiä ja halpoja, jopa ilmaisia. Kangaskassilla viestitään ympäristötietoisuutta:  se on kertakäyttöisen muovikassin korvike ja haastaja.

Ruotsalainen insinööri Sten Gustaf Thulin keksi muovikassin vuonna 1960. Aluksi muovikassia pidettiin ihmeellisenä keksintönä, mutta vähitellen sen haitat alkoivat paljastua, ja sille alettiin hakea vaihtoehtoja.

Vuonna 2007 muovikassi sai kovan kolauksen. Brittiläinen suunnittelija Anya Hindmarch suunnitteli yhdessä hyväntekeväisyysjärjestö We Are What We Don kanssa kangaskassin, joka julisti kyljessään I’m Not A Plastic Bag (En ole muovikassi). Kasseja jonotettiin kauppojen ovilla, ja pian markkinoille ilmestyi kopioita. Viiden punnan kasseja myydään yhä eBayssa moninkertaiseen hintaan.

Kangaskassi ei ole välttämättä muovikassia ekologisempi vaihtoehto. Sen valmistukseen kuluu enemmän energiaa ja luonnonvaroja. Mutta kangaskassi on tyylikkäämpi.

Tuote- ja palvelumuotoilija Tommi Moilanen Aalto-yliopistosta on tutkinut kangaskassien yleistymistä osana lopputyötään. ”Kangaskassia käytetään aluksi kauppakassina, ja siitä käyttö laajenee muihin tilanteisiin. Kun tavaroita on liikaa taskuihin mutta liian vähän reppuun, valitaan kangaskassi.”

Halpiskassin valinta kertoo asenteista, arvoista ja samastumisesta tiettyyn ryhmään, sanoo Moilanen. Kangaskassin kantaja ei välttämättä vastusta brändejä ja merkkituotteita, vaikkei kallista merkkilaukkua ostakaan. ”Halvan kassin käyttö ei tarkoita, etteikö voisi käyttää satoja euroja vaikka iPhoneen.”

Juulia
Juulia Lahdenperä, 23
Korkeavuorenkatu, Helsinki

“Sain kassin ilmaiseksi opetusalan Educa-messuilta. Pidän sen sarjakuvamaisista hahmoista.Siinä on enemmän jujua kuin valkoisessa peruskassissa. Kassi on myös hyvin iso. Omistan varmaan 20 kangaskassia. Suurimman osan olen saanut ilmaiseksi. Kangaskassi kuuluu kesään. Nahkalaukku tuntuu silloin raskaalta ja hiostavalta. Kun koulu alkaa ja pitää roudata kirjoja, siirryn takaisiin nahkalaukkuun.”

Riku
Riku Hyppönen, 21
Puutarhakatu, Helsinki

“Ostin tämän kassin, kun vanha tuli niin täyteen roskaa, etten jaksanut enää tyhjentää sitä. Marssin sisään Gilles et Dadan liikkeeseen, ja tämä oli malleista ensimmäinen, joka iski silmään. Tykkään abstrakteista kuvioista. Tämä näyttää myös vähän pöllöltä. Yksi kassi kestää 3–6 kuukautta. Kun vanha menee rikki, ostan uuden. En koskaan pese kangaskassia. Aikaisempi kassini oli tutun levymerkin mainoskassi.”

Emilia
Emilia Mäenmaa, 16
Porthaninkatu, Helsinki

“Löysin kangastilkun koulun varastosta. Leikkasin Pluton kuvan irti, koska olen lukenut paljon Aku Ankkoja ja Pluto on suosikkini. Pyysin ystävääni ompelemaan kassin ja kiinnittämään Pluton siihen. Koska osa asuistani on aika vakavia, on kiva, että kassissa on leikkimieltä. Minulla on paljon laukkuja, mutta kangaskassia käytän kesällä lähes joka päivä. Se on rento, ja sen voi heittää huoletta maahan.”

Lahkeet poikki – Vanhoista farkuista leikellään kesäshortseja

| Julkaistu 1. 7. 2011 15:12

Hullua, että farkkushortseja myydään kaupoissa. Lähes jokaisen kaapissa on yhdet risat farkut, joista voisi itse väkertää kesän ykköspukineen. Uusin villitys on korkeavyötäröiset, pussittavat farkkushortsit, joita nuoret naiset leikkaavat vanhempiensa vanhoista 90-luvun housuista. Poikien suosituin malli on kapeampi ja loppuu juuri polven yläpuolella.

Farkkushortseissa kiteytyy kesään kuuluva vapaus: Ne voi tehdä itse – nopeasti ja yhdellä saksen heilauksella. Materiaaliksi kelpaavat vaatekaapin kulunein pari. Farkkushortsit ovat rennot, rokahtavat, vähän villitkin.

Farkkushortsit ovat rokkifestareiden vakioasu. Jos kylmä yllättää, naiset voivat virittää shortsien alle sukkahousut ja rohkeimmat pukeutujat kuviolliset leggingsit. Usein farkkushortsien parina on värikkäät kangastossut, helppo kesäjalkine.

Leikatut farkkushortsit olivat kuumaa muo­tia edellisen kerran 1970-luvun alussa. Silloin ­oli oleellista jättää lahje siistimättä. Käytössä se ­rispaantui sopivan hippimäisesti. Tänä kesänä shortsien lahkeet rullataan tai käännetään. Netissä kiertää tee se itse -ohjeita, jotka opastavat farkkushortsien tekoon ja tuunaamiseen. Muodikkaimmat shortsit ovat vaaleita ja vähän risoja. Kulumia ja reikiä voi tehdä raastinraudoilla, saksilla tai millä tahansa teräesineillä.

Shortsit-sana tulee sanoista short trousers. 1800- ja 1900-luvun alussa pikkupojat puettiin yleisesti shortseihin. Kun pojat saavuttivat puberteetin, he saivat pitkät housut. Siksi miehet eivät koskaan käyttäneet shortseja. 1930-luvulla shortseja alettiin käyttää yleisemmin, mutta vain ulkotöissä ja urheillessa.

Shortsit eivät ole vieläkään kaikkialla toimistokelpoiset. Keväällä Japanin hallitus yllätti uusilla pukeutumissuosituksillaan: hallitus toivoo, että maan toimistotyöläiset pukeutuisivat kesähelteillä aiempaa kevyemmin, jotta konttorien jäähdyttämiseen kuluisi vähemmän rahaa ja energiaa. Jopa polvimittaiset shortsit ovat nyt virallisesti sallittuja.

Riina Heinonen, 17. Tähtitorninmäki

Riina Heinonen, 17
Tähtitorninmäki, Helsinki

“Sain farkut ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta viime syksynä. Leikkasin ne shortseiksi, koska niissä oli surkeat lahkeet – joku oli itse ommellut farkkuihin käänteet mustalla langalla. Pidän näiden shortsien korkeasta vyötäröstä ja väristä, joka ei ole tasaisen sininen. Pidän pussimaisen väljistä farkku­shortseista. Omistan paljon kuviollisia paitoja ja leggingsejä, joihin siniset shortsit on kiva yhdistää.”

Kaisla Kääriäinen, 17. Ratakatu

Kaisla Kääriäinen, 17
Ratakatu, Helsinki

“Leikkasin nämä äidin vanhoista ysärifarkuista. Kaikki kaveritkin etsii vanhempien vanhoja ­farkkuja, jotka voisi leikata shortseiksi. Parhaat farkkushortsit on korkeavyötäröisiä. Mitä vaaleammat ja kuluneemmat, sen parempi. Kun shortseihin yhdistää kuviolliset sukkahousut, ei näytä niin tylsältä ja värittömältä. Farkkushortsit on täydelliset kesään: mukavat, monikäyttöiset ja helpot.”

Meri Karvonen, 17. Johanneksenpuisto 
Meri Karvonen, 17
Johanneksenpuisto, Helsinki

“Täydelliset farkkushortsit on hyvä löytyä jokaisen kaapista. Minulla on aina käynnissä sellaisten metsästys. Farkuista leikatut shortsit on harvoin hyvänmallisia. Nämä ostin Uffista, kun olin 12-vuotias. Nyt etsin shortseja erikoisella 80-luvun tör­ky­kuosilla. Rikkinäiset ja revityt shortsit sopivat tähän asuun, joka on muuten konttorirottamainen. Miehille so­pivat polvipituiset shortsit yhdistettynä polvisukkiin.”

Raitapaidan ikuinen paluu – Se on täällä taas, kuten joka kesä

| Julkaistu 3. 6. 2011 10:55

Raitapaita on yksi pukeutumisen peruspilareista, sanovat alan oppaat. Raitapaita on ajaton mutta tänä kesänä myös muodikas. Sitä käyttävät niin miehet kuin naiset, bisnespukeutujat kuin teinitytöt. Jokakeväinen lehdissä liputettava muoti-ilmiö on merimies-look, johon raidat kuuluvat olennaisena osana.

Alkujaan, 1700-luvun lopulta lähtien, raitapaita olikin merimiesten vaate, kirjoittaa Michel Pastoureau raidan kulttuurihistoriaa käsittelevässä kirjassaan The Devil’s Cloth. Raidallisessa vaatteessa erottui helposti – siksi raita taitaa olla myös vankien vaate.

Laivojen kansilta raita kulkeutui ensin rantaelämään, sitten urheilun ja vapaa-ajan vaatteeksi. 1800-luvulla uimapuvut, uimakopit, pyyhkeet, rantatuolit ja muu rantarekvisiitta oli raidoitettua. Ehkä tämän vuoksi raitaan yhdistyy edelleen tiettyä eleganssia ja tyyliä. Raita on raikas, huoleton, kesäinen, iloinen ja urheilullinen.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, tämän vuoden katumuoti kapinoi raitojen merihenkisyyttä vastaan. Katupukeutujat tekevät kaikkensa peitelläkseen vaakaraitojen merellisyyttä, vaikka muodikkain raitapaita on merihenkinen ja sini- tai mustavalkoraitainen. Raitaan yhdistetään jotakin vastakohtaista, kuten maastokuosia, nahkaa tai korkeat korot.

Muodin historia tuntee lukuisia ikonisia raitapaidan käyttäjiä. Heitä olivat Coco Chanel, Pablo Picasso, Brigitte Bardot, James Dean ja Andy Warhol. Vuonna 1917 Chanel omaksui raitapaidat Bretagnen kalastajilta ja yhdisti ne väljiin suoriin housuihin, ja kaksi vuotta sitten ilmestynyt Coco Avant Chanel -elokuva toi sukupuolettoman raitapaita-tyylin uudestaan ihmisten tietoisuuteen. Edie Sedgwick yhdisti raidat 60-luvulla mustiin trikoisiin, Picasso ruutuhousuihin ja Jean-Paul Gaultier 1980-luvulla kilttiin.

Suomalaiset ovat kasvaneet Marimekon Tasaraitoihin. Jonkinasteista paluuta on Annika Rimalan suunnittelema Tasaraitakin tänä keväänä tehnyt. Sitä on näkynyt jopa sellaisten muodikkaitten nuorten päällä, joihin tavataan liittää sana hipsteri.

MUOTIHeli

Heli Paakkonen, 27
Pernajantie, Helsinki

“Omistan niin paljon raitavaatteita, että niiden haalimista pitää jo välttää. Raidat vain iskevät ensimmäisinä silmääni kirpputoreilla ja kaupoissa. Raidoista saa jämäkkyyttä ja ryhtiä asuihin.  Tämä mekko on nyt lempiraitavaatteeni. Yleensä yhdistän mekkoon jotain muun tyylistä, kuten maastokuosia rikkomaan muuten liian klassista tai merimieshenkistä vaikutelmaa.”

MUOTISaara

Saara Haapanen, 25
Punavuorenkatu, Helsinki

“Pidän raidoista, koska ne ovat rentoja, raikkaita, androgyynejä ja klassisia. Joka kevät raidat alkavat näyttää hyviltä. Raidoista tulee kesä kaupungissa -fiilis. Edellinen sinivalkoinen Nanson raitapaitani on 10 vuotta vanha. Se oli ensin äidilläni, sitten minulla, sitten taas äidillä, sitten poikaystävällä ja nyt minulla kulahtaneena yöpaitana. Viime talvena löysin ilokseni tämän vanhan laivastopaidan.”

MUOTIElinaS

Elina Suoyrjö, 31
Fredrikintori, Helsinki

“Vierastan kuoseja, mutta raitaa käytän. Olen mustavalkoraidan ystävä – värillisistä raidoista en pidä. Raidat ovat parhaimmillaan, kun muu asu on pelkistetty. Käytän raitaa kerrallaan vain yhdessä vaatteessa. En voisi pukeutua raitapaitaan, raitamekkoon ja raitasukkiksiin. Ihastuin tämän Permanent Vacationin Monkille suunnitteleman mekon raitoihin, alaosan tulppaanimuotoon ja nappeihin.”

Kotihousuissa kaupungilla – Yhtäkkiä colleget ovatkin katu-uskottavat

| Julkaistu 1. 4. 2011 11:34

Keväällä 2009 muotiblogeissa alkoi näkyä tutunnäköistä tavaraa, harmaata collegekangasta. Bloggaajien intohimon kohteena eivät sentään olleet tavanomaiset collegehousut, vaan sofistikoitunut kaupunkiversio.
Uudet city-kollarit eroavat lököttävistä collegehousuista monella tavalla: Niiden kangas on ohuempaa ja siten paremmin istuvaa, ja vyötärökaitaleessa ja taskuissa on hauskoja yksityiskohtia. Haarat roikkuvat alhaalla haaremihousujen tyyliin, lahkeet kapenevat alaspäin, ja nilkoissa voi olla jopa vetoketjut.

Yksi tärkeimmistä tekijöistä uuden housutyypin takana on ollut ranskalainen suunnittelija Isabel Marant, joka on aloittanut viime vuosina monia muitakin housuvillityksiä. Toinen on amerikkalainen Alexander Wang, sporttisen luksustyylin taitaja. Marant yhdisti harmaat collegehousut nahkabuutseihin, Wang useimmiten korkoihin. Sittemmin omat versionsa collegehoususta tekivät muun muassa Rag & Bone, Bottega Veneta ja Stella McCartney. Kesällä 2010 jo pikamuotiketjutkin tarjoilivat omia versioitaan.

Koska collegehousut on alun perin urheiluvaate, tyylitietoinen yhdistää niihin jotakin täysin päinvastaista: tappajakorot, piukan jakun tai kauluspaidan. Oikeat kengät ratkaisevat. Lenkkitossuilla tyyli menee kirjaimellisesti metsään.

Collegehousumuoti on osa 1900-luvulla alkanutta kehitystä, jossa vaatteet ovat muuttuneet jatkuvasti rennommiksi, epämuodollisemmiksi ja sporttisemmiksi. Urheiluvaatteita käytetään yleisesti arkivaatteina, ja muotisuunnittelijat hakevat inspiraatiota urheilun maailmasta.

Collegepaidat ja -housut ovat myös klassikoita, joihin muoti palaa toistuvasti.

Tutkija Lotta Lewenhaupt kirjoittaa, että jo vuonna 1906 tavataan ensimmäisen kerran trikoosta tehty collegepusero, jossa on pyöreä kaula-aukko. Malli yleistyi, kun sitä alettiin käyttää 1930-luvulla amerikkalaisissa collegeissa urheilu- ja vapaa-ajan vaatteena – siitä se sai nykyisen nimensäkin. Pohjoismaihin collegepaita tuli 1950-luvulla teinimuodin yleistyessä.

Näyttää siltä, että harmaasta collegepaidasta on tulossa myös kevään 2011 hitti. Mitä housut edellä, sitä paita perässä.

Irene
Irene Naakka, 25
Fabianinkatu, Helsinki 

”Etsin pitkään tällaisia housuja nähtyäni vastaavia muotiblogeissa. Oli vaikea löytää hyviä collegehousuja, koska harvat istuvat hyvin. Pidän kontrastista, joka syntyy kun tällaiset lökäpöksyt yhdistää siistimpiin vaatteisiin. Collegehousut toimivat, kun ne ovat asun ainoa sporttinen elementti. Kokeilen melkein kaikkia uusia trendejä, mutta taustalla on aina oma tummanpuhuva ja ronski tyylini.”

Amanda
Amanda Halonen, 23
Aleksanterinkatu , Helsinki

”Ostin housut työpaikaltani Gina Tricotista viime kesänä. Housut ovat ylenpalttisen mukavat ja näyttävät hyviltä – hyvä kombinaatio. Käytän näitä luottohousujani töissä ja koulussa, kesällä ja talvella, jolloin alle voi laittaa vaikka kolmet leggingsit. Koska housujen meleerattu väri tekee asusta arkisen, suosin näiden kanssa istuvampaa ja siistimpää yläosaa, esimerkiksi kauluspaitaa.”

MaijaK
Maija Kietäväinen, 22
Yliopistonkatu, Helsinki

”Housuni ovat alelöytö Onlysta. Hamstraan kotihousuja, koska viihdyn kotona, mutta käytän collegehousuja myös muualla. Ne käyvät millä tahansa säällä, ja näin talvisin alle mahtuu paljon kerroksia. Ne on helppo asustaa siisteiksi lisäämällä asuun väriä ja naisellisuutta esimerkiksi korkkareilla tai koruilla. On hauska leikitellä vastakohtaisuuksilla.”

Perinnebuutsit – Nuoret naiset löysivät lapikkaat

| Julkaistu 4. 2. 2011 11:36

Lapikkaat eivät ole enää vain isäntämiesten asuste. Ne ovat päätyneet myös luovan luokan jalkaan. Helsingissä lapikkaita käyttävät etenkin kolmikymppiset naiset.

Lapikkaiden renessanssi alkoi pari vuotta sitten. Se huomattiin myös Töysän kenkätehtaalla. ”Nuoret naiset ovat innostuneet lapikkaista. Pienempiä naisten kokoja saa tehdä entistä enemmän. Lapikkaiden suosio on retrobuumia. Se lähti viriämään Nokian Jalkineiden Reino-aamutossun vanavedessä”, kertoo Töysän kenkätehtaan Harri Mäkelä.

Töysän tehdas on valmistanut perinteisiä suomalaisia jalkineita, kuten lapikkaita, jatsareita ja tanhukenkiä, pian 80 vuoden ajan. Yhtä perinteikäs yritys on Ruotsin puolella Pajalassa toimiva Kero. Siinä missä Töysässä käytetään naudannahkaa, Pajalassa materiaalina on poronnahka. Ruotsissa on alettu tehdä lapikkaista myös moderneja versioita: kirkkaanpunaisia ja yli polven ulottuvia rock-henkisiä saappaita. 

Suomalainen Oy Avec-Shoe Ltd eli entinen Parkanon jalkine on Suomen toinen teollinen lapikasvalmistuttaja. Parkanolaiset ovat kajonneet myös lapikkaan muotoon. Saapasta on yksinkertaistettu ja virtaviivaistettu. Myös värien käyttö on kokeellista: ensi talven mallistossa on valkoinen, musta ja punainen lapikas.

Teräväkärkisiä pieksuja on käytetty Suomessa 1700-luvulta lähtien, kertoo Tampereen museoiden tutkija Anne-Mari Lehto. Pieksu-sana tulee jalkineen materiaalista, joka on piestyä eli parkittua nahkaa. 1800-luvulla pieksusta tuli yleisjalkine ja siitä alettiin käyttää nimitystä lapikas. Malli säilyi samana vuosisatojen ajan, mutta lapikkaissa oli paljon paikallisia erikoispiirteitä. Valmistustaito siirtyi suvussa, isältä pojalle.

Edellisen kerran lapikkaat olivat muotia 1970-luvulla. Yksin Parkanon jalkine teki lapikkaita yli miljoona paria. 1970-luvun lapikasbuumi oli osa kansainvälistä folklore-muotia. Myös puukengät ja cowboy-saappaat olivat huudossa. Tehtiinpä Suomessa jopa kahden perinnekengän yhdistelmiä, huopaisia lapikkaita.

Lapikkaista pidetään taas, koska ne ovat nostalgiset, perinteiset ja suomalaiset. Monet lapikkaan uusiokäyttäjistä muistavat jalkineen lapsuudestaan.  

Mutta eivät kaikki lapikkaita rakasta. Sen on huomannut myös näyttelijä Jani Toivola, yksi lapikasmuodin aloittajista. ”Lapikkaani ovat herättäneet yllättävän paljon tunteita. Pidin niitä televisiossa Idolsin kolmannella tuotantokaudella keväällä 2007”, Toivola muistelee. ”Saappaista puhuttiin sen jälkeen keskustelupalstoilla ja radio-ohjelmissa, hyvällä ja pahalla.”

Aniko

Anikó Kuikka, 24

Toinen linja, Helsinki

“Sain lapikkaat äidiltäni. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Pari vuotta anelin, ennen kuin sain nämä itselleni. Pidän lapikkaista, koska ne ovat niin perinteisen suomalaiset, mitä muu tyylini ei ole ollenkaan. Pidän eri aikakausien suurimmista hiteistä ja stereotyyppisistä elementeistä, kuten 80-luvun olkatoppauksista. Aikaisemmin käytin toppakenkiä.”

Maija

Maija Louekari, 28

Paavalinpuisto, Helsinki

“Haaveilin monta vuotta lapikkaista. Tänä jouluna sain lapikkaat viimein joululahjaksi äidiltäni, joka osti ne Oulun ranta-aitan käsityöliikkeestä. Pidän lapikkaiden kippurakärjistä, perinteestä, suomalaisuudesta, persoonallisuudesta ja klassisesta väristä. Kaikenlainen kansanperinne ja perinteiset käsityöt, kuten kirjotut lapaset, ovat kiinnostavia.”

Noora

Noora Shingler, 29

Johanneksenpuisto, Helsinki

“Ostin lapikkaani kirpputorilta. Olin jonkin aikaa miettinyt, että perinnekengät olisivat kivat, koska uusien talvikenkien konsepti on mahdoton: ne ovat joko rumia goretex-kenkiä tai ne eivät kestä talvisäässä. Ennen kenkäkaupoissa tuoksui nahka, nyt niissä haisee muovi. Kun pukeutuminen on kiinni tässä päivässä, lapikkaat tuovat kontrastia.”

Armeijan vihreissä – Trendien etulinjassa liikutaan lämpimissä takeissa

| Julkaistu 7. 1. 2011 14:10

Jos pakkasessa paleltaa, kannattaa apua hakea sieltä, missä materiaalien tuotekehitys on aina ollut pisimmällä: armeijasta. Takki, jossa sotilas tarkenee, auttaa siviilinkin talven yli.

Tunnetuin armeijatakki lienee Yhdysvaltojen ilmavoimien pilottitakki MA-1. Amerikkalainen Alpha Industries kehitti pilottitakin 1950-luvun lopulla. Suihkumoottorin käyttöönoton jälkeen lentäjät tarvitsivat uuden, lämpimämmän takin. Klassisessa pilotissa on oranssi vuori ja päällinen vedenpitävää nylonkangasta. Myöhemmin takista kehitettiin hupullinen pitkä malli maavoimien käyttöön.

Pilottitakista on tullut oikeistolaisten uusnatsien tunnusmerkki, mutta esimerkiksi itähelsinkiläinen rap-artisti Notkea Rotta on usein poseerannut se yllään, samoin tv-juontaja ja tyyli-ikoni Maria Veitola. Voi arvata, että uusnatsit pitävät pilottitakin sotilaallisuudesta, Notkea Rotta lähiöassosiaatiosta ja  Veitola paitsi muhkean vaatteen lämpimyydestä myös kontrastista, jonka miesmäinen parka tuo naiselliseen tyyliin.

Jenkkitakkien lisäksi kaduilla voi bongata muidenkin armeijoiden ylijäämätakkeja: saksalaisia, ranskalaisia, tanskalaisia. Maastonvihreä muoti on levinnyt myös vaatekauppoihin, joiden tangoissa roikkuu mustien ja ruskeiden perustakkien rinnalla vihertävää ulkovaatetta.

Armeijavaatteiden suosion voi laskea osaksi utilitytrendiä. Utility tarkoittaa esimerkiksi hyötyä ja käyttökelpoisuutta, ja nimenomaan käyttökelpoisia armeijan asusteet ovat. Jokainen yksityiskohta palvelee jotain funktiota. Vihreä väri suojaa maastossa, oranssi vuori kiinnittää huomion onnettomuuden sattuessa. Materiaalit ovat parhaimpia ja tarkoitukseen sopivimpia.

Utility- ja armeija-trendin näkyvä merkki on myös lampaannahkaiset lentäjäntakit. Ne olivat syksyn hitti niin näytöslavoilla, muotiblogeissa kuin ketjumyymälöissäkin. Burberryn klassikkotakit myytiin loppuun net-a-porter.com-nettivaatekaupassa huolimatta 1 895 punnan hinnasta. Kuuluisimmat lentäjäntakit ovat kuitenkin yhdysvaltalaisia. G-1- ja M-445-lentäjärotsit olivat edellisen kerran muodissa 1980-luvulla. Silloin syynä taisi olla Tom Cruise ja Top Gun -elokuva.

Voisiko nykyisen armeijamuodin taustalla olla ekologia? Kuluttajat on jo aivopesty haluamaan kestäviä, ekologisia vaatekappaleita. Armeijan varusteet, jos mitkä, on tehty kestämään kovaa käyttöä mieheltä miehelle.

On kutkuttavan ristiriitaista, miten muoti voi kaapata kuvastoonsa välillä jotakin näin epämuotimaista. Armeijamuoti onkin eräänlaista antimuotia: pukeutumista, jolla ei haluta imponeerata, vaan suojautua, pärjätä ja selviytyä.

Antonia

Antonia Stackelberg, 27
Korkeavuorenkatu, Helsinki

“Tanskalaisen Barded-merkin parkani perustuu vanhaan jenkkiarmeijan takkiin. Takissa on kaksi irrotettavaa vuorta: tikkivuori ja kaniturkkivuori, joten tästä saa oikeastaan kolme erilaista takkia. Takki on monikäyttöinen, hyvännäköinen ja siinä on autenttinen fiilis. Tämä takki on erilainen, ei liian urheilullinen eikä asiallinen. Takkini on täydellinen.”

Kirsikka

Kirsikka Tykkyläinen, 30
Hallituskatu, Helsinki

“Minulla on takana monen vuoden mittainen vihreiden takkien ketju. Murrettuun vihreään on helppo yhdistää muita värejä, etenkin kirkkaita. Hankin tämän Saksan armeijan vanhan takin pari viikkoa sitten. Pidän sen tyköistuvasta mallista, joka sopii tällaiselle pitkälle naiselle. Yhdistän takkiin usein jotakin siistimpää tai hameen ja korot.”

 Konsta

Konsta Ojala, 31
Nilsiänkatu, Helsinki

“Tämä on paras takkini ikinä, mukavan lämmin. Ainoa miinus on se, että takin kanssa pitää käyttää reppua – Public Enemy -selkäprintti on tämän ikäiselle vähän liikaa. Ostin takin 10 vuotta sitten, kun elin räppiaikaa ja tyyliin kuului kaikkea räppikrääsää. Omistan yhteensä 15 takkia, joita käytän tasapuolisesti.”

Ruutua rinnassa – Ruutupaidan sisältä paljastuu vanha skeittari

| Julkaistu 3. 12. 2010 14:30

Miesten katumuoti on aikuistunut. Kun ennen jokapojan päällä oli college-paita tai huppari, on nyt tilalla siistimpi ja huolitellumpi ruutupaita.

Ruutupaidan renessanssi alkoi viitisen vuotta sitten. Muotivillityksen voi osittain selittää vaihtelunhalulla – niin kuin aina. Ilmiön takaa löytyy myös kaksi edelläkävijäryhmää, muusikot ja skeittarit. Musiikkilehdistä on tullut mainioita ruutukuosikatalogeja: ei popparia ilman ruutupaitaa ja pillifarkkuja. Mutta jo ennen musamiehiä ruutupaita oli skeittarien tunnusmerkki.

1990-luvun puolivälistä lähtien ruutupaidasta tuli skeittaajien vaate. Monet alan huiput olivat kotoisin Yhdysvaltain länsirannikolta, Los Angelesista tai San Franciscosta. Länsirannikolla vaikutti myös amerikanmeksikolaisten chicano-kulttuuri, jossa tärkeää on näyttää siistiltä. Tähän tarkoitukseen sopivat mainiosti jäykähköistä ja kestävistä materiaaleista tehdyt työmiesvaatteet kuten juuri ruutupaidat. Edullisia työvaatteita oli myös helppo hankkia uusia, kun vanhat vähän kulahtivat. Heiltä skeittaajat omaksuivat kauluspaidan univormukseen.

Ruudut ovat yksi vanhimpia tapoja koristella kankaita ja vaatteita. Niin kauan kuin ihminen on osannut kutoa kankaita ja värjätä lankoja, kankaita on koristeltu ruuduin ja raidoin.

Napitettava, kauluksellinen ruutupaita taas on leimallisesti amerikkalainen vaate. Uudelle mantereelle 1700-luvulta lähtien saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset käyttivät ruutupaitoja työvaatteenaan karjatiloilla, pelloilla ja tehtaissa. Pehmeästä flanellipaidasta tuli etenkin metsureiden tunnus. Ruutupaitoja tekivät nykyäänkin tutut farkkumerkit: Lee, Levi’s ja Wrangler. 

Skeittareille ruutupaita sopi, koska se oli urheilullinen olematta urheiluvaate. Skeittaukseen liittyi kapinallisuutta: ei haluttu näyttää urheilijoilta, vaikka skeitatessa hiki tulikin. Napit avaamalla sai tuuletetuksi hikeä, ja työvaatteeksi tarkoitettu flanellipaita kesti skeitatessa. 

Myös grungen yhdeksi tunnusmerkiksi tuli flanelliruutupaita. Grunge syntyi Yhdysvaltojen länsirannikolla, kun nuhjuisen ja välinpitämättömän tyylin luonut Kurt Cobain perusti Nirvana-yhtyeen vuonna 1987. Vuonna 1993 muotitalot olivat jo napanneet ruutupaidat catwalkeille.

Ruutupaidalle kävi kuten monille alakulttuurin symboleille: se kaupallistettiin, ja siitä tuli massojen muotia. Skeittari voi silti pitää paitaa vuosikymmenestä toiseen. Ruutupaita on klassikko, joka pysyy.

Lauri

Lauri Vassinen, 35
Tarkk’ampujankatu, Helsinki

“Olen käyttänyt ruutupaitoja jo niin kauan, ettei niihin liity enää mitään statementia. Eka ruutupaitani taisi olla paksu Haltin paita, joka hankittiin vuonna 1989 Pukevasta, niin kuin kaikki muutkin vaatteet tuolloin. Amerikkalaiset skeittivideot ja kylmä ilma sen tekivät. Ruutupaita on skeittareiden heimotunniste. Tyylini ei ole muuttunut 90-luvun alusta, mitä nyt housujen leveys on järkeistynyt.”

Erik

Erik Lehtola, 26
Korkeavuorenkatu, Helsinki

“Aloitin skeittaamisen 11-vuotiaana. Siitä lähtien ruutupaidat ja lippikset ovat olleet osa tyyliäni. Skeittaus on ollut niin iso osa elämää, että tyyli on jäänyt. Kai siinä oli pientä uhmakkuutta, kun meni kouluun kesät talvet pipo tai lippis päässä. Ennen isoja ruutupaitoja piti metsästää tarjoustaloista ja marketeista. Skeittimuoti kaupallistui ja valikoima laajeni vasta 2000-luvulla.”

Masa

Masa Suominen, 35
Albertinkatu, Helsinki

“Skeittaus on muovannut tyylini. Olin 15 vuotta henkeen ja vereen skeittari. Flanelli ja kauluspaidat ovat kuuluneet siihen skeneen aina. Lippis ja kauluspaita kulkevat käsi kädessä. Ruudullisessa flanellipaidassa viehättää sen anonyymiys: siitä ei näy päälle, edustaako se ylityylikästä katumuotia, perinteistä pukeutumista tai supermarketien tarjontaa. Nyt päälläni on oman Grey-merkin lippis ja paita.”

Mitta maksimissa – Hameenhelmat ovat nyt niin alhaalla, ettei alemmaksi pääse

| Julkaistu 1. 10. 2010 11:18

Sanotaan, että muodit vaihtuvat yhä nopeammin. Mutta välillä muotien läpilyöminen vaatii aikaa ja totuttautumista. Vielä viisi vuotta sitten ajatus ihoa nuolevista pillifarkuista puistatti – nyt pillejä ei näemmä saa pois jalasta millään.

Hameenhelmoissa on koettu samankaltainen ilmiö. Muotilehdet alkoivat tuputtaa ajatusta nilkkapituisista mekoista ja hameista pari vuotta sitten, mutta vasta viime kesänä pitkiä helmoja alkoi ilmestyä katukuvaan.

Muotimaailman edelläkävijät, muotibloggaajat, innostuivat poseeraamaan maksimekoissa ja -hameissa jo kevättalvella. Varauksetta hekään eivät uutta hameenmittaa omaksuneet. ”Vaikka olen aika vakuuttunut siitä, että maksimekko näyttää oikeasti hyvältä vain superpitkän ja hoikan päällä, on mun pakko saada omani silti”, tilitti Fashionweek-blogin Johanna helmikuussa.

Maksihelmojen himo synnytti lopulta mielenkiintoisia innovaatioita. Meidän Pariisi -blogin Anna keksi maksinhimossaan pukeutua yöpaitaan, Marimekon klassiseen Tasaraitaan.

Mikään uusi asia pitkä hame ei tietenkään ole. 1900-luvun alkuun asti naisilla ei juuri muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Käsite maksihame syntyikin vasta 1960-luvun lopulla, kun hameenhelmat olivat ensin nousseet minimittaan ja sitten taas laskeneet, ensin midi-mittaan puolisääreen, sitten maahan asti. Maksihameet olivat oleellinen osa 1960–1970-lukujen hippi-lookia.

Sen jälkeen maksihameet häipyivät, kunnes ne tekivät 1990-luvun puolivälissä lyhyen paluun osana grunge-muotia. Tyyliin kuului epämääräinen pipo, pitkä boheemihame ja ruutukuoseja.

Vaikka maksimuoti on purrut suomalaisiin hitaisiin, on tunika ja leggings -tyylistä yllättävän luonteva laskeutua maksimuotiin. Pitkä mekko tai hame on kuin tunika: yhtä turvallinen, helppo ja myös armeliaan peittävä.

”Tunika- ja minimekkomuoti on jyllännyt jo niin monta vuotta, että maksipituus oli ainoa riittävän erilainen vaihtoehto”, selittää muun muassa Vero Modaa ja Vilaa maahantuovan Bestsellerin Anu Makkonen. Mutta minimitta ei kuole, vastaa Seppälän suunnittelija Päivi Nykänen. ”Ja uusimpana trendinä nousee midi.”

Sini
Sini Peisanen, 19
Nervanderinkatu, Helsinki

“Ihastuin tämän mekon väriin, läpikuultavaan kankaaseen ja sulkamaiseen kuvioon. Olen pitänyt pitkistä helmoista jo pari vuotta, mutta vasta vuosi sitten hurahdin niihin kunnolla, kun näin Lontoossa pitkähihaisen yksinkertaisen trikoomekon. Seuraavaksi haluaisin paksun, talvisen ja lämpimän maksihameen. Pidän maksimekoista, koska ne ovat helppoja käyttää ja sopivat arkeen ja juhlaan.”

Emilia
Emilia Neva, 26
Kiasma, Helsinki

“Ostin mekkoni kaksi vuotta sitten Tukholmasta. Kangas on mukavaa ja mekko selkeä,  yhtä linjaa päästä varpaisiin. En ole hametyyppiä, mutta maksimekot olivat luonnollinen jatkumo pitkistä paidoista ja tunikoista, joita käytin pitkään. Ennen pelkäsin maksimekkojen juhlavuutta, naisellisuutta ja goottihenkeä, mutta olen oppinut yhdistämään niihin rentoja juttuja, kuten pipon ja tennarit.”

Siiri
Siiri Raasakka, 20
Toinen linja, Helsinki

“Löysin Marimekon vanhan hameen vuosi sitten äitini vaatekaapista. Pidän hameesta, koska se on vähän ällöttävä. Kuosi ja mate­riaali ovat jotenkin hallitsemattomia, ja hame on Jukka Rintalan suunnittelema – en kuulu hänen kohderyhmäänsä. Kauhistelin hametta jo 90-luvun alussa, kun äiti hankki sen. Pidän yksinkertaisista, ajattomista vaatteista, joilla on tarina. Kuten tällä hameella.”