Uutisanalyysi: Mäntsälän kapinallisilta puuttui kansan tuki

| Julkaistu 7. 3. 2012 8:27

HS:n seuranta Mäntsälän kapinasta päättyy.

Mäntsälän kapinassa oli 80 vuotta sitten kaikki vallankaappauksen idut. Aseistautunut miesjoukko esti sosiaalidemokraattisen kansanedustajan puheen, linnoittautui suojeluskuntatalolle ja alkoi painostaa maaherraa ja sisäministeriä eroamaan.

Tuekseen Mäntsälän miehet saivat jyrkän oikeistolaisen, ulkoparlamentaarisiin keinoihin tottuneen lapuanliikkeen.

Lapuanliike vaati koko hallituksen eroa. Vaatimustaan se tehosti liikekannallepanokäskyllä. Sitä noudatti 6 000 miestä eri puolilla maata.

Kapina kesti runsaan viikon ja päättyi sunnuntaina 6. maaliskuuta 1932 joukkojen hajaantumiseen ja johtajien pidättämiseen. Pian kapinan jälkeen lapuanliike lakkautettiin.

Kapinan lopputulos poikkeaa ajan eurooppalaisesta valtavirrasta.

“Muualla kriisit päättyivät joko konservatiivien tai radikaalien vallankaappauksiin. Euroopassa oli 1930-luvulla vain kymmenkunta demokratiaa”, muistuttaa dosentti Vesa Vares Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta.

Suomessa konservatiivinen vallankaappaus olisi tarkoittanut sitä, että presidentti P. E. Svinhufvud olisi Mäntsälän kapinan kaltaisen selkkauksen yhteydessä ottanut vallan yhdessä armeijan kanssa.

“Radikaali kaappaus Saksan tai Italian malliin olisi puolestaan johtanut lapuanliikkeen tai sen seuraajan IKL:n diktatuuriin”, Vares luonnehtii.

Mikä tyrehdytti kapinan ja suojasi nuoren tasavallan demokratiaa?

“Johtajan puute”, sanoo dosentti Lasse Laaksonen Helsingin yliopistosta.

Kapina sai sotilasjohtajan lapuanliikkeen pääsihteeristä, entisestä yleisesikunnan päälliköstä K. M. Walleniuksesta, mutta riittävän vahvaa poliittista johtajaa ei noussut esiin.

Lapuanliikkeen Vihtori Kosolasta oli vuonna 1932 paras terä poissa. Kokoomuslainen presidentti ja laillisuusmies Svinhufvud taas asettui lapualaisten suureksi pettymykseksi avoimesti kapinallisia vastaan. Kenraali C. G. E. Mannerheim kannatti kulisseissa hallituksen eroa, mutta ei pannut julkisuudessa arvovaltaansa likoon kenenkään puolesta.

Myös ajankohta oli väärä. Lapuanliike oli vuonna 1932 jo syönyt eväänsä.

“Kapina oli radikaalin oikeistosuuntauksen epätoivoinen, osin spontaani loppuleimahdus”, Laaksonen tulkitsee.

Lapuanliike syntyi vuonna 1929 reaktiona kommunistien toimiin. Kommunistit ottivat ohjeensa Moskovasta, valmistelivat vallankumousta ja harjoittivat työmaaterroria, valkoisten puolella taistelleiden työntekijöiden painostusta.

Moskovassa vuonna 1918 perustettu Skp oli kielletty. Kommunistit kuitenkin osallistuivat vaaleihin vaihtelevien peitejärjestöjen nimissä. Myös kommunistiset lehdet nousivat lakkautuksen jälkeen jaloilleen kuin mitkäkin feeniks-linnut.

Pulakauden kärjistämissä oloissa lapuanliike lähti panemaan tälle kaikelle pistettä.

Aluksi liikkeen tavoitteita tuki koko porvarillinen kenttä. Sosiaalidemokraatit olivat hiljaa. Kommunisteja Sdp ei tahtonut puolustaa, mutta kuten Vares sanoo, “pelkona oli, että kukas onkaan seuraavana vuorossa”.

Suopeimmin lapuanliikkeeseen suhtautui kokoomus. Lapualaisten ajateltiin pelkällä olemassaolollaan siirtävän poliittista kenttää oikealle ja pitävän keskustaoikeiston kokoomuksen pihdeissä.

“Lapuanliike oli kokoomukselle samaa mitä punakaartit vuonna 1917 Sdp:lle tai kettutytöt nykyvihreille: hankalia, kun menevät liian pitkälle, mutta pohjimmiltaan hyvällä asialla. Ulkoparlamentaarinen moottori omien tavoitteiden ajamiseen”, Vares luonnehtii.

Väkevimmillään lapuanliike ja myös kokoomus olivat vuonna 1930. Kokoomus sai silloin suuren vaalivoiton ja pääministeriksi oman miehensä P. E. Svinhufvudin. Svinhufvudin hallitus toteutti laillisin keinoin lapuanliikkeen päätavoitteen, ajoi eduskunnassa läpi kommunistilait.

Kommunistilakien säätämistä edelsi kova ulkoparlamentaarinen painostus väkivaltaisine kyydityksineen ja murhineen.

Kesällä 1930 Helsinkiin marssi 12 000 talonpoikaa, monella aseet mukana, mutta piilossa. Marssia vastaanottamassa Senaatintorilla oli presidentti L. K. Relanderin rinnalla lapualaisten ikioma “kosoliini” Vihtori Kosola.

Samoihin aikoihin kommunistilakien säätämisen kanssa, lokakuussa 1930, väkivalta huipentui tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditykseen. Tämä vei lapualaisilta kansan ja myös keskustaporvareiden tuen. Kommunistit oli saatu kuriin, mutta kurittajista, “hulinoitsijoista”, oli tullut uusi ongelma.

Lapualaisten viimeisenä voittona voi pitää oman – tai omaksi luullun – miehen, vuoden 1918 valkoisen valtionhoitajan Svinhufvudin valintaa presidentiksi 1931.

“Mäntsälä oli jo auttamattoman myöhässä”, Vares sanoo.

Perimmäisenä syynä oikeistoradikalismin tappioon ja demokratian voittoon Vares pitää pohjoismaista laillisuusperinnettä. Suomalaiset joutuivat autonomian aikana miettimään, miten erottua itsevaltaisesta Venäjästä. Vastaukseksi nousi skandinaavinen yhteys.

“Laillisuus, kansalaisyhteiskunta ja sivistyneet tavat”, Vares luettelee.

“Perinne erotti suomalaiset konservatiivit 1920–1930-luvuilla monesta muusta Euroopan maasta. Plus, että meillä oli vahva keskusta ja sosiaalidemokraatit. Sekin pakotti konservatiivit sopeutumaan.”

Matti Huuskonen
Helsingin Sanomat