Uutisanalyysi: Mäntsälän kapinallisilta puuttui kansan tuki

| Julkaistu 7. 3. 2012 8:27

HS:n seuranta Mäntsälän kapinasta päättyy.

Mäntsälän kapinassa oli 80 vuotta sitten kaikki vallankaappauksen idut. Aseistautunut miesjoukko esti sosiaalidemokraattisen kansanedustajan puheen, linnoittautui suojeluskuntatalolle ja alkoi painostaa maaherraa ja sisäministeriä eroamaan.

Tuekseen Mäntsälän miehet saivat jyrkän oikeistolaisen, ulkoparlamentaarisiin keinoihin tottuneen lapuanliikkeen.

Lapuanliike vaati koko hallituksen eroa. Vaatimustaan se tehosti liikekannallepanokäskyllä. Sitä noudatti 6 000 miestä eri puolilla maata.

Kapina kesti runsaan viikon ja päättyi sunnuntaina 6. maaliskuuta 1932 joukkojen hajaantumiseen ja johtajien pidättämiseen. Pian kapinan jälkeen lapuanliike lakkautettiin.

Kapinan lopputulos poikkeaa ajan eurooppalaisesta valtavirrasta.

“Muualla kriisit päättyivät joko konservatiivien tai radikaalien vallankaappauksiin. Euroopassa oli 1930-luvulla vain kymmenkunta demokratiaa”, muistuttaa dosentti Vesa Vares Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta.

Suomessa konservatiivinen vallankaappaus olisi tarkoittanut sitä, että presidentti P. E. Svinhufvud olisi Mäntsälän kapinan kaltaisen selkkauksen yhteydessä ottanut vallan yhdessä armeijan kanssa.

“Radikaali kaappaus Saksan tai Italian malliin olisi puolestaan johtanut lapuanliikkeen tai sen seuraajan IKL:n diktatuuriin”, Vares luonnehtii.

Mikä tyrehdytti kapinan ja suojasi nuoren tasavallan demokratiaa?

“Johtajan puute”, sanoo dosentti Lasse Laaksonen Helsingin yliopistosta.

Kapina sai sotilasjohtajan lapuanliikkeen pääsihteeristä, entisestä yleisesikunnan päälliköstä K. M. Walleniuksesta, mutta riittävän vahvaa poliittista johtajaa ei noussut esiin.

Lapuanliikkeen Vihtori Kosolasta oli vuonna 1932 paras terä poissa. Kokoomuslainen presidentti ja laillisuusmies Svinhufvud taas asettui lapualaisten suureksi pettymykseksi avoimesti kapinallisia vastaan. Kenraali C. G. E. Mannerheim kannatti kulisseissa hallituksen eroa, mutta ei pannut julkisuudessa arvovaltaansa likoon kenenkään puolesta.

Myös ajankohta oli väärä. Lapuanliike oli vuonna 1932 jo syönyt eväänsä.

“Kapina oli radikaalin oikeistosuuntauksen epätoivoinen, osin spontaani loppuleimahdus”, Laaksonen tulkitsee.

Lapuanliike syntyi vuonna 1929 reaktiona kommunistien toimiin. Kommunistit ottivat ohjeensa Moskovasta, valmistelivat vallankumousta ja harjoittivat työmaaterroria, valkoisten puolella taistelleiden työntekijöiden painostusta.

Moskovassa vuonna 1918 perustettu Skp oli kielletty. Kommunistit kuitenkin osallistuivat vaaleihin vaihtelevien peitejärjestöjen nimissä. Myös kommunistiset lehdet nousivat lakkautuksen jälkeen jaloilleen kuin mitkäkin feeniks-linnut.

Pulakauden kärjistämissä oloissa lapuanliike lähti panemaan tälle kaikelle pistettä.

Aluksi liikkeen tavoitteita tuki koko porvarillinen kenttä. Sosiaalidemokraatit olivat hiljaa. Kommunisteja Sdp ei tahtonut puolustaa, mutta kuten Vares sanoo, “pelkona oli, että kukas onkaan seuraavana vuorossa”.

Suopeimmin lapuanliikkeeseen suhtautui kokoomus. Lapualaisten ajateltiin pelkällä olemassaolollaan siirtävän poliittista kenttää oikealle ja pitävän keskustaoikeiston kokoomuksen pihdeissä.

“Lapuanliike oli kokoomukselle samaa mitä punakaartit vuonna 1917 Sdp:lle tai kettutytöt nykyvihreille: hankalia, kun menevät liian pitkälle, mutta pohjimmiltaan hyvällä asialla. Ulkoparlamentaarinen moottori omien tavoitteiden ajamiseen”, Vares luonnehtii.

Väkevimmillään lapuanliike ja myös kokoomus olivat vuonna 1930. Kokoomus sai silloin suuren vaalivoiton ja pääministeriksi oman miehensä P. E. Svinhufvudin. Svinhufvudin hallitus toteutti laillisin keinoin lapuanliikkeen päätavoitteen, ajoi eduskunnassa läpi kommunistilait.

Kommunistilakien säätämistä edelsi kova ulkoparlamentaarinen painostus väkivaltaisine kyydityksineen ja murhineen.

Kesällä 1930 Helsinkiin marssi 12 000 talonpoikaa, monella aseet mukana, mutta piilossa. Marssia vastaanottamassa Senaatintorilla oli presidentti L. K. Relanderin rinnalla lapualaisten ikioma “kosoliini” Vihtori Kosola.

Samoihin aikoihin kommunistilakien säätämisen kanssa, lokakuussa 1930, väkivalta huipentui tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditykseen. Tämä vei lapualaisilta kansan ja myös keskustaporvareiden tuen. Kommunistit oli saatu kuriin, mutta kurittajista, “hulinoitsijoista”, oli tullut uusi ongelma.

Lapualaisten viimeisenä voittona voi pitää oman – tai omaksi luullun – miehen, vuoden 1918 valkoisen valtionhoitajan Svinhufvudin valintaa presidentiksi 1931.

“Mäntsälä oli jo auttamattoman myöhässä”, Vares sanoo.

Perimmäisenä syynä oikeistoradikalismin tappioon ja demokratian voittoon Vares pitää pohjoismaista laillisuusperinnettä. Suomalaiset joutuivat autonomian aikana miettimään, miten erottua itsevaltaisesta Venäjästä. Vastaukseksi nousi skandinaavinen yhteys.

“Laillisuus, kansalaisyhteiskunta ja sivistyneet tavat”, Vares luettelee.

“Perinne erotti suomalaiset konservatiivit 1920–1930-luvuilla monesta muusta Euroopan maasta. Plus, että meillä oli vahva keskusta ja sosiaalidemokraatit. Sekin pakotti konservatiivit sopeutumaan.”

Matti Huuskonen
Helsingin Sanomat

Malan ja Wallen haaksirikko – loppunäytös Tähtitorninmäellä

| Julkaistu 6. 3. 2012 20:00

Kellokosken selkkauksen jälkeen kolonnan matka jatkuu kohti Helsinkiä suojeluskuntien ylipäällikön Malmbergin ja presidentin lähettilään Rihtniemen johdolla.

Etummaisen auton takapenkillä Malmberg ja kapinajohtaja Wallenius, jääkärikenraalimajurit Mala ja Walle, juovat viskiä. Helsingissä he ovat niin päissään, etteivät osaa antaa autonkuljettaja August Weckströmille selvää vastausta, minne ajetaan.

Lopulta ajetaan Tähtitorninmäen juurelle.

Sieltä Weckström vie Walleniuksen poliisilaitokselle ja Malmbergin kotiin. Kotiinpaluustaan Malmberg ei muista mitään, mutta arvelee, ettei voinut olla kovin huonossa kunnossa, kun kerran vaatteet on siististi yöllä taiteltu.

Autonkuljettaja Weckström ei malta pitää matkan tapahtumia omana tietonaan. Malmberg joutuukin perustelemaan käytöstään jälkeenpäin presidentti Svinhufvudille: miksi korkea upseeri suoritaa saamaansa tehtävää humalassa ja vielä kieltolain aikaan.

Malmbergin vastaus kielii ihmistuntemuksesta: ”Herra presidentti, jos kysymyksessä olisi ollut kenraali Wilkama, joka on jumalaapelkäävä, olisin ottanut mukaan Raamatun, mutta kun kysymyksessä oli kenraali Wallenius, otin mukaani muutamia pulloja whiskyä.”

Presidentti tiedustelee myös, mitä Malmberg ja Wallenius tekivät Tähtitorninmäellä.

”Herra presidentti, halusimme, ennen kuin ajoimme poliisikamarille, tehdä käynnin Haaksirikkoisten patsaalle.”

Kellokoskella kuohahtaa – aseita heristellään vielä kerran

| Julkaistu 6. 3. 2012 19:00

 Kellokoskella antautujien autokolonnaa odottaa yllätys. Tien yli on vedetty piikkimatto. Everstiluutnatti Lennart Melander joukkoineen on saanut presidentiltä antautumissopimuksen kanssa ristiriitaisen käskyn: kapinalliset on Kellokoskella riisuttava aseista ja johtajat pidätettävä heti.

Tilanne kiristyy vielä kerran räjähtämispisteeseen. Kapinallisten autoista nousee aseistettuja miehiä, ja tienvarren parakeista juoksee Melanderin sotilaita konekivääreineen.
Kapinajohtaja Wallenius on raivoissaan, mutta pyrkii rauhoittamaan miehiään laulattamalla näillä Kuullos pyhä vala -laulua. Kolonnaan vastaan tullut suojeluskuntien ylipäällikkö Malmberg soittaa samaan aikaan kiireen vilkkaa presidentti Svinhufvudille.

Kapinalliset uhkaavat perua antautumisensa ja alkavat jo kääntää autojen nokkaan takaisin Mäntsälään päin. Tässä tilanteessa presidentti joustaa: kapinallisia ei luetteloida eikä heiltä viedä aseita eikä johtajiakaan pidätetä Kellokoskella.

Tämän jälkeen matka saattaa jatkua kohti Helsinkiä.

Pohjalaiset jäävät kolonnasta Järvenpäässä, missä he siirtyvät Pohjanmaan-junaan. Kotimatka taittuu kapinallisia varten varatuissa vaunuissa, valtion vapaalipuilla.

Wallenius vaihtaa autoa

| Julkaistu 6. 3. 2012 18:00

Suojeluskuntien ylipäällikkö Lauri Malmberg viettää sunnuntain vastaisen yön Tuusulan päällystökoululla, samoin everstiluutnantti Elja Rihtiniemi, joka oli presidentin lähettiläänä neuvotellut mäntsäläläisten kanssa. Lopullinen sopu antautumisen ehdoista syntyy sunnuntaina iltapäivällä. Rihtniemi lähtee tämän jälkeen Mäntsälään hakemaan vangittaviksi julistettuja kapinajohtajia sekä Mäntsälään vielä jääneitä joukkoja.

Malmberg lupaa tulla kolonnaa vastaan Kellokoskella. Hän on saanut presidentiltä erityistehtävän. Malmbergin on määrä pidättää toinen kenraalin arvoinen mies, lapuanliikkeen pääsihteeri Kurt Wallenius.

Malmbergin auto kohtaa kolonnan Kellokosken pohjoispuolella. Auto ja kolonna pysähtyvät, minkä jälkeen kapinajohtaja Wallenius siirtyy sopuisasti Malmbergin autoon.

Malmberg ja Wallenius, Mala ja Walle, ovat molemmat jääkärikenraalimajureita. He tuntevat toisensa vuosien takaa.

Kotiutuminen alkaa – miehiä luikkii kotiin metsiä myöten

| Julkaistu 6. 3. 2012 17:00
Ryhmäkuvassa kapinan loppupuolella

Ryhmäkuvassa kapinan loppupuolella

Mäntsälän suojeluskuntatalolta alkaa lähteä miehiä kotiin jo sunnuntain vastaisena yönä, enimmät sen jälkeen, kun kapinajohtajat Kurt Wallenius ja Vihtori Kosola ovat yöllä kehottaneet joukkoja antautumaan. Liikenne on vilkasta erityisesti Mäntsälän eri kyliin, lähikuntiin ja Etelä-Hämeen suuntaan. Osa poistuu autoilla, osa jalan aluksi metsiäkin myöten, Helsingin Sanomat kertoo maanantaina 7. maaliskuuta.

Suojeluskuntatalolle jää johdon lisäksi 100–150 miestä lähinnä Etelä-Pohjanmaalta ja Helsingistä. He lähtevät aseineen ja varusteineen autokolonnassa kohti Helsinkiä noin kello 17.
Helsingin miesten on määrä hajaantua koteihinsa, Pohjanmaan miesten taas siirtyä Järvenpäässä kotimatkalle Pohjanmaan-junaan.

Kahdeksan kapinajohtajan – muun muassa Walleniuksen ja Kosolan – on antautumissopimuksen mukaan määrä ilmoittautua Helsingissä poliisille. Kaksi johtajista päättää kuitenkin viitata kintaalla sopimuksen tälle kohdalle. Jo ennen kapinaa muilutuksista etsintäkuulutetut Artturi Vuorimaa ja Kosti-Paavo Eerolainen päättävät edelleen jatkaa pakoilua.

Wallenius laulattaa loppulaulun – ”Kytösavun aukeilla mailla on kansa, mi”

| Julkaistu 5. 3. 2012 23:00

 Presidentin lähettiläs eversti Elja Rihtniemi ja hänen neuvottelijaparinsa everstiluutnantti Martti Wichman saapuvat lauantai-iltana Mäntsälän suojeluskuntatalolle siinä luulossa, että kaikki olisi selvää ja kapinallisten antautuminen sujuisi kuten puhelimessa on aiemmin päivällä sovittu.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Armeijan saartorengas herättää levottomuutta niin kapinajohdossa kuin miehissäkin. Osa uhoaa mieluummin kaatuvansa viimeiseen mieheen kuin antautuvansa.

Kireässä tunnelmassa kapinalliset onnistuvat puristamaan neuvottelijoilta ja edelleen presidentti Svinhufvudilta vielä yhden myönnytyksen: joukot saavat poistua kotipaikkakunnilleen omien johtajiensa alaisuudessa.

Sopimus syntyy, mutta nyt pitää vielä saada miehet suostumaan ehtoihin. Presidentin lähettiläs Elja Rihtniemi nousee suojeluskuntatalon lavalla ja pitää lyhyen puheensa. Reaktio on raivokas, näyttää siltä, että ”Rihtniemi revitään kirjaimellisesti kappaleiksi”.

Tilanne laukeaa vasta, kun lapuanliikkeen pääsihteeri, kenraalimajuri Kurt Wallenius hyppää lavalle, vaatii hiljaisuutta ja panee miehet laulamaan lapuanliikkeen omaa ”Kansainvälistä”, Vilppulan urhojen muistolle -laulua.

”Kytösavun aukeilla mailla on kansa, mi”, kohoaa miesten kurkuista. Pian tämän jälkeen, puolilta öin, saattaa väsynyt Rihtniemi ilmoittaa antautumisen ehdot presidentin esikuntaan.

Mäntsälän Kärkijoukkojen viimeinen sotapäiväkirjamerkintä on sekin lauantailta. Se kuuluu seuraavasti: ”Neuvotteluja ja yhteys Helsinkiin. 5.3.32, LOPPU.”

Kapinallisille tarjotaan kompromissia

| Julkaistu 5. 3. 2012 19:00

 

 

Mäntsälä on motissa, mutta miten motti laukaistaisiin ilman verenvuodatusta.

Everstiluutnatti Elja Rihtniemellä, valtiovallan pitkin kapinaviikkoa käyttämällä tunnustelijalla ja lähettiläällä, on ehdotus. Sen hyväksyvät sekä Rihtniemen esimies, suojeluskuntien ylipäällikkö Lauri Malmberg että Tasavallan presidentti Svinhufvud.

Kapinallisten tulee tunnustaa suojeluskuntain johdon käskyvalta. Tämän jälkeen joukot kuljetetaan omille kotiseuduilleen suojeluskuntien valvonnassa aseineen kaikkineen. Kapinallisten johtajien on määrä ilmoittautua poliisiviranomaisille. Johtajiksi lasketaan siis Vihtori Kosola, Kurt Wallenius, Iivari Koivisto, Arne Somersalo, Walde Sario, Kosti-Paavo Eerolainen, Paavo Susitaival ja Artturi Vuorimaa .

Ratkaisu näyttää olevan lähellä, kun Mäntsälästä saadaan puhelimeen Arne Somersalo, lapuanliikkeen äänenkannattajan Ajan Sanan päätoimittaja. Hän hyväksyy ehdot kapinallisten puolesta.

Kapinamieli hiipuu – johtajat “sikahumalassa”

| Julkaistu 5. 3. 2012 11:00

 Mäntsälässä kapinamieli alkaa lauantaina hiipua. Johtajille tulee soittoja muun muassa suojeluskuntien yliesikunnasta. Niissä kapinallisia kehotetaan antautumaan. On jo selvää, mille puolen mielialat ovat kallistuneet alkuviikon epäröinnin jälkeen niin armeijan upseeristossa kuin suojeluskuntien johdossakin. Kapinan purkauduttua Jyväskylässäkin Mäntsälä on nyt eristetty ja yksin.

Kapinallisten tunnustelijoilta virtaa suojeluskuntatalolle viestejä siitä, miten sotilaita liikkuu yhä lähempänä kirkonkylää. Saartorengas Mäntsälän Kärkijoukkojen ympärillä kiristyy kiristymistään.

Osa miehistä tekee tilanteesta omat päätelmänsä. Lauantaina Kärkijoukkojen esikunnalle jätetään tavallista enemmän eli noin 30 loma-anomusta. Miehet perustelevat niitä muun muassa perhesyillä ja asioiden hoidolla.

Mäntsälään keräytynyt lapuanliikkeen johto ei sekään enää ole terävimmillään.

Alkoholia kuluu kapinan loppupäivinä runsaasti, mistä on runsaasti läsnäolijoiden kertomuksia. Yksi kapinallisten komppanianpäälliköistä, eteläpohjalainen Anton Eonsuu todistaa Iivari Koiviston olleen loppupäivinä mihinkään kykenemättömässä ”pöhnässä”.

Kurt Wallenius ja Vihtori Kosola taas ovat ”sikahumalassa”, Kosolalla lisäksi ”hermot loppu”, Eonsuu kuvailee.

Pihkala lentää Jyväskylään

| Julkaistu 5. 3. 2012 9:00

 Presidentin lähettiläs, kansanedustaja Martti Pihkala, lentää lauantaiaamuna Jyväskylään purkamaan Keski-Suomen kapinapesäkkeen rippeitä. Mukana lentää hänen veljensä, sittemmin urheilujohtajana tunnettu Lauri ”Tahko” Pihkala.

Martti Pihkala pitää kaupungin suojeluskuntatalolle kokoontuneille miehille pitkän puheen. Vaikutusvaltaa hänellä on, onhan moni kuulijoista kansanedustajan tuttu.
Tulostakin tulee, ainakin Pihkalan omien, julkaisemattomien muistelmien mukaan. Myös Helsingin Sanomat tietää kertoa sunnuntaina 6. maaliskuuta, miten Jyväskylän suojeluskuntatalolta on lauantaina lähtenyt omnibusseilla ja kuorma-autoilla miehiä omiin pitäjiinsä. Iltayöstä suojeluskuntatalon ylimmän kerroksen ikkunat olivat jo pimeinä ja luultavasti kaikki kapinalliset palanneet koteihinsa, lehti raportoi.

Huhu itsemurhahyökkäyksestä – Vastarinta sallittu vasta Malmilla

| Julkaistu 5. 3. 2012 6:00

 Perjantain ja lauantain välisenä yönä sotaväen päällikkö Aarne Sihvo saa kuulla tiedottajaltaan Mäntsälästä huolestuttavia uutisia: kapinaleiri on hajoamistilassa, ja johto suunnittelee lopullista provokaatiota. Vajaan 300 miehen osaston on määrä lähteä ”vielä tänä yönä tapattamaan itsensä”.

Pitkin viikkoa lujana esiintynyt Sihvo osoittaa tässä tilanteessa, että osaa olla myös varovainen. Hän antaa selvät Uudenmaan rykmentille ja erityisen vaikeassa paikassa olleelle kapteeni Heikkisen komppanialle. Lue koko artikkeli »