Richard Yates: Revolutionary road
Kirsi Piha | Julkaistu 15. 2. 2009 12:11Aina joskus törmää siihen väitteeseen (faktaan?), että maailman kaikki juonet on jo käytetty. Mies ja nainen rakastuvat, menevät naimisiin, jotain tapahtuu, dramaattinen loppu jne. Ja sitten joskus törmää kirjoihin, joissa voi olla sama juoni kuin jossain muussakin kirjassa, mutta jonka kerrontatapa tekee siitä ainutlaatuisen.
Helmikuun kuukauden kirja, Richard Yatesin Revolutionary Road (suom. Markku Päkkilä) on sellainen. Terävä, älykäs ja omaperäinen kerronnaltaan. Loppuratkaisua myöten.
Frankin ja Aprilin tarinaan lukija tulee jonkinlaisessa viimeisen toivonkipinän hetkessä. Pikkukaupungin näytelmän ensi-illassa Aprilista ensin irtoaa häivähdys jotakin erinomaista, ihmeellistä. Kunnes tämäkin menee pieleen ja näytelmä on vain yksi amatöörimäisesti näytelty näytelmä yhdessä amerikkalaisessa ahdasmielisessä pikkukaupungissa. Jossa April on jumissa niin fyysisesti kuin avioliittonsa kautta psyykkisesti.
Revolutionary road kertoo Frankista ja Aprilista, jotka sisimmässään ovat vallankumouksellisia, erilaisia kun kaikki muut kaupunkilaiset, parempia, niitä, jotka muuttavat maailmaa. Arki on vain tukahduttanut kaiken erikoisuuden, paremman tavoittelun ja unelmat. Avioliittokin on sellaisessa tilassa, että Frank käy aidoimmat ja todellisimmat keskustelut päässään ja Aprilille hän sanoo sen, mikä on turvallisinta, keikuttaa vähiten venettä. Sillä Frank tuntuu koko ajan olevan peloissaan, että April jättää hänet.
“Hän oli hankkinut pohjattoman ikävän työpaikan näyttääkseen, että hän kantoi vastuunsa niin kuin perheellisen miehen kuuluikin, ja muutti ylihintaiseen herraskaiseen asuntoon osoittaakseen kypsää uskoaan sellaisiin asioihin kuin järjestys ja hyvä terveys, hankki toisenkin lapsen todistaakseen, ettei ensimmäinen ollut ollut vahinko, osti talon maalta, koska se oli seuraava looginen askel ja hänen täytyi todistaa itselleen, että hän pystyi siihen. Todistamista todistamisen perään ja vain siksi, että hän oli nainut naisen, joka oli jollakin kumman tavalla pakottanut hänet pysyvästi puolustuskannalle, joka rakasti häntä silloin kun hän oi kiltti, joka teki elämällään mitä huvitti ja joka saattaisi koska tahansa – se juuri oli kaikkein helvetillisintä – joka saattaisi koska tahansa tulla siihen johtopäätökseen, että jättäisi hänet. Niin mieletöntä ja yksinkertaista se oli.”
Oikeastaan koko kirja kertoo todellisuuden ja odotusten välisestä kuilusta. Frank miettii päässään elämänsä kohtauksia, jotka sitten vääjäämättä tuottavat oikeassa elämässä pettymyksen:
“Vika oli siinä, että koko kaupungissa vietetyn pitkän päivän ajan “niin tylsässä työssä kuin kuvitella saattaa” kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli saanut voimaa tulevan illan tapahtumista elättelemistään mielikuvista: hän menisi kotiin ja nostelisi nauravia lapsiaan korkealle ilmaan, siemaisisi cocktailin ja rupattelisi varhain katetussa illallispöydässä vaimonsa kanssa, veisi vaimonsa koululle käsi rauhoittavasti tämän jännittyneellä ja lämpimällä reidellä (“Voi että Frank, kunpa minua ei hermostuttaisi niin kamalasti!”), istuisi sitten lumoutuneena ja ylpeänä, nousisi esiripun laskettua seisomaan ja yhtyisi myrskyisiin suosionosoituksiin, työntyisi lopulta posket punoittaen ja hieman rähjääntyneenä riemuitsevaan ihmisjoukkoon näyttämön takana, painaisi ensi töikseen kyynelehtivän vaimonsa huulille suudelman (“Voi kulta, menikö se oikeasti hyvin? Menikö se ihan oikeasti hyvin?”), ja kotimatkalla he pysähtyisivät ottamaan yhdet Shep ja Milly Campbellin ihailevassa seurassa ja puristaisivat toisiaan kädestä samalla kun juttelisivat esityksestä. “
Samalla tavalla kuin Frankilla on odotuksia elämänsä arjesta, on Aprililla odotuksia omassa elämässään. Kotirouvana oleminen kyllästyttää eivätkä lapset riitä luomaan elämään sisältöä. April tuntuu syyttävän elämänsä sisällöttömyydestä Frankia, mutta katastrofaalisen näytelmäsuorituksen jälkeen April saa kuin saakin itsestään irti suunnitelman, joka voi muuttaa koko perheen elämän. Perhe muuttaisi Pariisiin. Pois pikkukaupungin pölyisestä ja epä-älyllisestä ilmapiiristä heille sopivimpiin kultturelleihin ympyröihin. Alun jälkeen tämä tuntuu olevan kuin piristysruiske myös avioliitolle. Yhtäkkiä pariskunnalla on oikea yhteinen tavoite sen sijaan, että molemmat vetäisivät omiin suuntiinsa. Vai onko?
Frank saa suunnitelmasta niin paljon itsevarmuutta, että alkaa oikasti menestyä työssään. Toisaalta Pariisissa paljastuisi sekin, ettei hän osaa ranskan kieltä toisin kuin on väittänyt. April olisi Pariisissa töissä, Frank saisi aikaa, mutta mihin. Aika aikaisessa vaiheessa alkaa tuntua, että Frank tietoisesti tai tiedostamattaan alkaa livetä suunnitelmasta. Ja sitten April alkaa odottaa lasta ja kaikki romahtaa.
Kirja on kiinnostava siksi, että se on kerrottu varsin rehellisesti. Frankin ja Aprilin hyvät ja varsinkin huonot puolet kuvataan terävästi, mutta osoittelematta. Myös muista ihmisistä kerronta on raa’an rehellistä. Cambpellit kuvataan yksinkertaisina lupsakoina, mutta toisaalta eivätkö he ole ihan samanlaisia kuin Frank ja April? Eivät vain luule itsestään liikoja. Toisaalta yllättäen Shep ilmaisee lopputragedian jälkeiset tunteet selvimmin samalla itseään tarkkaillen:
“Itkeminen helpotti ja tuntui hyvältä, eikä hän edes yrittänyt lopettaa vähään aikaan, kunnes tajusi lopulta, että nyyhkytykset olivat muuttuneet hivenen väkinäisiksi ja että hän liioitteli niiden voimaa nytkähtekemällä tarpeettomasti. Lopulta häntä alkoi hävettää ja hän kumartui laskemaan lasinsa nurmikolle, otti taskusta nenäliinan ja niisti nenänsä.
Itkemisessä oli olennaista lopettaa ennen kuin se muuttui typeräksi. Suremisessa oli olennaista tehdä siitä loppu silloin kun se oli vielä rehellistä, silloin kun se vielä merkitsi jotain. Se oli niin helppo pilata: jos itseään ei pitänyt kurissa, alkoi helposti liioitella nyyhkimistään tai kertoilla jotakin Wheelereistä murheellinen, sentimentaalinen hymy naamalla – Frank oli niin urhea – ja mitä helvetin hyötyä sellaisesta muka oli?”
Kaiken kaikkiaan Yatesin henkilöt tarkkailevat itseään terävästi ja kriittisesti. Siksi kirjassa on kiinnostava tunnelma. Toisaalta huvittava ja toisaalta traaginen. Kaikenkaikkiaan inhimillinen. Kirjassa on myös mahtavia tapoja sanoa jotakin. Esimerkiksi kireyttä kuvataan upeasti näin:
“Frank puri hammasta. Hampaiden juuret tuntuivat kietoutuneen hiusjuurten kanssa samaksi kiristäväksi vyyhdeksi.”
Frank taas on jotenkin lapsellisen hauska pohtiessaan itsensä löytämistä. Pariisissa vihdoinkin saisi tehdä sitä mistä pitää (toisin kuin se pohjattoman ikävä työpaikka).
“’Minulla on sinulle vain yksi yksinkertainen kysymys: mistä sinä pidät?’
‘Sen kun tietäisin’, Frank sanoi, ‘niin minun ei tarvitsisi lähteä Eurooppaan ottamaan siitä selvää’.” Yatesin kirjassa hahmot etsivät jostain muualta sitä mikä on oman elämän tarkoitus.
Kirja oli Yatesin esikoisromaani, joka ilmestyi vuonna 1961. Kirjan tarina ei tunnu kärsineen ajasta juuri lainkaan. Sanotaan, ettei Yates esikoisensa jälkeen kirjoittanut koskaan yhtä hyvää kirjaa. Rima kyllä nousikin heti korkealle. Niin elävä, riipaisevan todentuntuinen ja herättäväkin kirja on. Ihmeellistä, että tämä on suomennettu vasta nyt. Ja nytkin ilmeisesti siksi, että joku keksi tehdä kirjasta elokuvan, jossa pääosissa ovat Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio. Hyvä, että edes nyt.
Mitä piditte?
15. helmikuuta 2009 kello 15.46
Myönnän tarttuneeni tähän kirjaan täynnä ennakkoluuloja, mutta jo muutaman sivun jälkeen innostuneeni kirjailijan onnistuneesta epätodellisen, tyhjän lähiöelämän kuvauksesta!
Imre Kertesz kirjoittaa Kaleeripäiväkirjassa pseudotodellisuudessa elävästä funktionaalisesta ihmisestä:
\\\” Yksittäinen elämä on etukäteen suunniteltu, sen paikka on määrätty, sen täytyy vain täyttää paikkansa. Niinpä kukaan ei koe omaa todellisuuttaan vaan ainoastaan oman funktionsa, ja ilman oman elämänsä eksistentiaalista kokemista ihminen jää ilman omaa kohtaloa, työtehtävää oman itsen parissa. Funktionaalinen ihminen ei tunne ihmisen sisäistä moraalijärjestystä vaan ainoastaan oman kootun maailmansa rajan; mainitun pseudotodellisuuden.\\\”
\\\”… funktionaalisen ihmisen elämä kuluu kuin hyvin eristetyssä koeputkessa.\\\”
Nämä Kerteszin luonnehdinnat ja laajempikin erittely selventävät minulle sitä lähiöelämää, jonka kuvauksen Yates mestarillisesti toteuttaa. Niin April ja Frank kuin heidän naapurinsakin ovat kuin piirroksia; harjoiteltuja ilmeitä ja eleitä myöten. Vain yhdelle, maanisdepressiiviselle skitsofreenikolle, sallii kirjailija sekä persoonallisen pukeutumisen että terävät, luonnolliset huomautukset ja kysymykset!
Itsekeskeisyyttä, omahyväisyyttä, tekoreippautta…. loputtomiin!
\\\” Revolutionary Hillin asuinaluetta ei ollut suunniteltu tragedian näyttämöksi. Edes öisin alueella ei näkynyt synkkiä varjoja eikä kolkkoja silhuetteja ikäänkuin niin olisi ollut tarkoituskin. Se oli yhtä järkähtämättömän pirteää valkoisten ja pastellinväristen talojen lelumaata…\\\”
Lopun ratkaisu, jossa Yates antaa Aprilin menehtyä, jäi mietityttämään. Oliko se romaanin kokonaisuuden kannalta tarpeen - munusta ei - vai oliko ehkä silloinkin (1955, jossa kirjan sanotaan taphtuvan) yhteiskunnassa meneillään aborttikeskustelu ja tämä teos kirjailijan kannanotto siihen!?
En halua kirjaa hyllyyni. Yksi lukeminen riittää, mutta hyvä, että tuli luettua!
Tavallaan huvittavaa on sekin, miten helppo on sijoittaa nämä ihmiset ja tapahtumat \\\”oikeisiin\\\” kulisseihin, niin laaja kirjo amerikkalaisia sarjoja on TVstä tullut katseltua.
15. helmikuuta 2009 kello 17.03
Kirja ei ravistellut, vaikka näinkin kaikki elementit ja kirjan päähenkilöt ovat ikäisiäni.Niinhän se on, että elämä tuppautuu hautautumaan arjen rutiinien ja kaiken pikkusälän alle. Pitäisi elää valtavan tarkkaavaisesti, ettei huomaamattaan kulkisi vain lauman mukana kauas tavoitteistaan. Ja kuinka julmia ja kyynisiä Frank&April olivat omia tunteitaan kohtaan! Armottomia itselleen.
Juttelin tänä aamuna mummoni kanssa puhelimessa ja sivusimme myös kirjan teemaa. Hän kertoi, kuinka eläkkeellä, kun on onnekkaasti aikaa, terveyttä ja säästöjä, joutuukin kohtaamaan oman keskinkertaisuutensa. Sisältä ei löydykään henkistä voimaa muuttaa ja toteuttaa kauankin sydämessään hellimiä muutoksia. Ehkä sitä voimaa ei ole ikinä omista luulotteluista huolimatta ollutkaan. Mielestäni aika vapauttavaa ajattelua. Ehkä myös pakon sanelemaakin.
Paikanvaihdos, jos ei nyt ihan Pariisiin, tekee terää. Mekin muutimme pari vuotta sitten takaisin keskustaan. Lähiöelämässä on hyvin vähän virikkeitä (lisääntyminen ehkä ainoa), itsensä aktivoiminen on työlästä. Nyt ajattelen, että olimme mekin hulluja kun annoimme kaventaa elämäämme pelkäksi töistä kotiin-lähikauppaan-sohvalle-triangeliksi. En tiedä, miksi sitä ei saanut kammettua itseään sieltä reservaatista.. ehkä kun sieltä piti aina lähteä, sekin on oma vaivansa. Käynnistysvaihe yleensä on. Nyt keskustassa kaikki on lähellä, matkan varrella.
Hieno alustus Kirsi. Kiitos.
15. helmikuuta 2009 kello 17.44
Seija, minustakin tuo seikka, että Yates antoi ainoastaan “mielisairaan” kertoa “totuuksia oli liian osoitteleva. Se oli oikeastaan ainut tyylirikko minkä kirjasta löysi. Liian ennalta-arvattava. Miksi aina pitää olla “hullu”, että kertoo totuuden?
Harri, olet oikeassa. Kirjassa itse asiassa huomiotaherättävää on Aprilin ja Frankin julmuus, armottomuus ja vaativuus itseään kohtaan. Siksi Campbellit ehkä olivat onnellisempia? (Vai olivatko?) Jotenkin Frank ja April eivät edes tuntuneet tavoittelevan onnea vaan rimpuilivat pois “tavallisesta” elämästä kokeakseen elävänsä. Eikä siinä mitään järkeä kai ole.
Jännää muuten Harri oli se, että kun me muutimme lähiöstä keskustaan päin, kaikki sanoivat, että ei voi muuttaa kun on lapsia. Sitten kun lapset ovat isoja se on ihan ok, jopa haluttavaa. Meillä on huvittava tapa joskus perustella valintoja epätosilla tavoilla. Ikäänkuin lapsilla olisi absoluuttisesti parempi elämä muualla kuin keskustassa…
15. helmikuuta 2009 kello 17.47
Kuulostaa Kirsin esittelyn perusteella, että juuri nyt on loistava aika julkaista ko. teos. Se taitaa kertoa aika monen suomalaisen (pariskunnan) arjesta tänään täällä Suomessa. Peiliä yhdelle jos toisellekin mutku- ja sitku -elämää eläville, sitä oikeaa elämää odottaville.
15. helmikuuta 2009 kello 17.55
Ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, että olin erittäin ennakkoluuloinen tämän kirjan suhteen. Amerikkalainen kulttikirja, 40 vuotta vanha, Hollywood-elokuvan ajankohtaistama, nämä eivät ole omiaan herättämään kiinnostustani. Ja vielä Richard Ford, jonka kirjoja olen tottunut pitämään tylsyyden synonyymina, kirjoittaa jälkisanat. Nyt, viikko lukukokemuksen jälkeen alan olla valmis tunnustamaan epäluuloni turhaksi. Pieni ehkä tässä kyllä vielä on.
Frank ja April ovat kumpikin vanhempiensa “uhreja”. Frank oli iäkkäiden vanhempien iltatähti, jota ei jaksettu kasvattaa, April hylättiin suoraan synnytyksestä vaihtuvien hoitotätien huostaan. Kumpaakin kalvaa “ylimääräisenä”, “liikana” olemisen tunne. Kumpaakin riivaa haave johonkin kuulumisesta tai sitoutumisesta, mutta kyvyttömyys sellaiseen. Yhdessä olevana pariskuntana heitä ehkä kuvaa Tuomari Nurmion säkeet “Me kierrämme toisiamme kuin taivaankappaleet, yhtä ylpeinä, yhtä yksin, ympärillämme ikuinen yö”. Niin kovin amerikkalaista on loppupuolella esiin tulleet puheet psykoanalyysin hyödyllisyydestä, mutta kukapa tietää, jos siitä tällaisten neurootikkojen kohdalla hyötyä olisikin.
On ainakin kaksi asiaa, jotka minua tässä kirjassa häiritsevät. Ensinnäkin, tarvittiin skitsofreenikko totuuden näkijäksi ja totuuden laukojaksi. Mielisairas ihminen tosin voi nähdä kanssaihmisten läpi siinä missä kuka tahansa, ja hänellä ei välttämättä ole estoja myös ilmaista käsitystään. Mutta kuitenkin, minun mielestä mielikuvitukseton ratkaisu. Toinen ja pahempi ongelma: April kuvittelee voivansa aiheuttaa itselleen turvallisen keskenmenon kumiruiskun avulla. Yates käsittelee tätä kuin se olisi lääketieteellisesti mahdollista. Minä en usko sitä, eikä uskonut sairaanhoitaja ystävänikään, äiti itsekin, jonka käsitystä kysyin. Aioin kysyä tätä asiaa vielä kaveriltani, joka sentään on lääketieteen tohtori, jahka hän palaa maailmalta kotiin. Keskenmeno voidaan varmasti aiheuttaa itselle, mutta ei turvallisesti. Romaanin menetelmä on muka turvallinen, kunhan se tehdään ajoissa. Tämä on minusta aika keskeinen asia romaanissa ja päähenkilöiden suhteessa, ja loppuratkaisunkin kannalta tärkeä, joten siinä kohdassa faktojen pitäisi olla kohdallaan. Minä vielä tämän selvitän.
Pohdin vielä sitä pientä ehkää, mutta kyllä pääsääntöisesti olen tyytyväinen että Yatesin kirjan luin. Elokuvaa en kyllä jaksa ajatellakaan katsovani.
15. helmikuuta 2009 kello 18.40
Kirsin alustus oli taas niin kattava, että tuntuu, että mitäpä tästä sen enempää…
Pidin kirjasta kyllä paljon. Ehkei se ollut ravistuttava, eikä kovin “herättäväkään”. Mutta teksti oli nautittavaa. Ensimmäinen sivu oli järkyttävä pettymys; tällaista? Kammottavan tylsää ja huonosti kirjoittettua! Ehdin jo ajatella, että käännös on varmaan tosi surkea. Ei ollut. Mutta tuo alku ei sytyttänyt ollenkaan. Sisäänpääsy siis vähän kesti, mutta palkitsi myöhemmin.
Yates kirjoittaa ihastuttavan armottomasti, mutta silti jotenkin ilmavasti ja läpinäkyvästi. Hän kirjoittaa (perhe)suhteista selkeällä äänellä, suorin sanoin. Kun esim. Shields puhuu (kirjoittaa) rauahllisella, melkein hiljaisella äänellä, niin Yates’n ääni on kovempi.
Ajankuva oli osuvaa, ei ihme, että tästä on tehty elokuva. Niin näkyväksi Yates oli hahmonsa ja ympäristön kirjoittanut. Sääliksi kyllä kävi tuon ajan miestä. Mikä taakka tuo miehisyden vaatimus on ollut.
Hyvin Yates oli myös onnistunut eri henkilöiden näkökulmien vaihteluissa. Vaikka Frank oli tässä “pääosassa”, oli Aprilin, Shepin, rva Givingsin nahkoihin myös helppo vaihtaa.
Samaa mieltä olen Seijan ja Kirsin kanssa siitä, että Johnin ottaminen mukaan tarinaan oli jopa vähän turhaa.
Vaikka olen itsekin kokenut lähiöelämän (1,5 vuotta kestin, en yhtään enempää, eikä onneksi mieskään) ja palanut keskustaan, en silti lähtisi tuomitsemaan lähiöitä, saatikka ihmisiä jotka niissä asuvat. Kuka minä olen sanomaa, elivätkö naapurini onnellista, antoisaa ja mielekästä elämää? Ymmärrän sen ajatuksen mikä Frankilla ja Aprililla oli ja tunnistan siitä iteni nuorena. Silloinhan vain sellainen elämä jota itse piti elämisen arvoisena, oli se ainoa fiksu ratkaisu. “Rivitalo, farmariauto, 2 lasta ja kultainen noutaja Espoossa” elämä oli kauhistus (on vieläkin) ja ennen kaikkia sitä havittelevat ihmiset mitättömiä tylismyksiä : )
Luojan kiitos ihminen kasvaa vanhetessan! ; D
15. helmikuuta 2009 kello 19.07
Revolutionary Roadissa kaikkein murheellisin hahmo oli mielestäni Mrs.Givings. Hänen täytyi hinnalla millä hyvänsä pitää kulisseja yllä. Loppujen lopuksi hylkäämällä poikansa mielisairaalaan.
Muuten elämä lähiössä oli juuri sellaista kuin se elävässä elämässkin oli ja kenties on vieläkin.
Sivulla 182 on Frankin kuvaus siitä minkälaisena hän haluaisi avioliittonsa olevan aina: unexcited, companionable, a mutual tenderness touched with romance.
Kuulostaa hyvältä minunkin korvaani.
1955 ei tehokkaita ehkäisymenetelmiä ollut saatavilla ja aborttikeskustelua käytiin kuumemmin kuin nyt.
Sekä Frank että April olivat sitä mieltä, että lapset tulivat liian aikaisin.
Elämä jäi elämättä.
Nyt ehkäisyongelma on ollut ratkaistu jo vuosikymmeniä mutta olemmeko tulleet onnellisemmiksi?
15. helmikuuta 2009 kello 19.08
Lohduton kuva 50-luvun lähiöelämästä USA:ssa pahimmillaan. On tarpeeksi vaurasta, että pystytään elämään mukavasti, mutta se elämä kumisee tyhjyyttään. Tupakkaa vedetään ja grogeja kumotaan joka käänteessä, sitten ajetaan autolla kotiin ja jatketaan juomista naapurien kanssa. Hyvä muistomerkki tuosta ajasta, raaán rehellinen kuvaus, kuten Kirsi sanoi, ei mitään hymistelyä, mutta uudesta ajasta on jo merkkejä, April haluaa töihin ja Frank mainostaa tietokoneita. Heillä on suuret luulot itsestään, April on kaunis ja luulee olevansa hyvä näyttelijä, jotain erikoista, enemmän kuin muut, Frank nuori lupaus mutta osoittautuu töissä vetelehtiväksi nössöksi. Jos työ oli tylsää, miksei hän hakenut parempaa?
Molempien, mutta varsinkin Frankin kuva on ironinen. Aprilistä sanotaan: “hänen eleensä olivat kuin klassisella kaunottarella.” Ei ihan tärkein ominaisuus kotirouvalle. Ja Frankistä: “Ensinnäkin hän tiesi omaksuneensa uuden puhetavan, aiempaa hitaamman ja harkitumman, soinniltaan syvemmän ja sujuvamman.” Ja aina peilin ohi kulkiessaan hän ihasteli itseään: ..”hän näki peilikuvassaan lupaavasti idullaan olevan aidon persoonan.” Ärsyttäviä päähenkilöitä molemmat. Frank ei nimensä mukaisesti ollut kovin “frank”, hän suunnitteli aina etukäteen, mitä sanoisi kenellekin mutta puhui sitten ihan muuta. Syrjähyppyään hän kohtelee itsekkäästi ja raivostuessaan lyö vaimoaan. Riidat ovat raivoisia, mutta aina välillä keskustelut sujuvat amerikkalaiseen tapaan hyvin ja hellittelynimiä käyttäen. Frank ei vaikuttanut kovin halukkaalta päästämään Apriliä töihin ja kuvittelee, miten vaimo Pariisissa tulisi kotiin räätälin tekemässä puvussa, piikkikoroissa ja nuttura niskassa. Lapset eivät ole paljon esillä ja usein he ovatkin naapurin rouvan hoteissa. Lopuksi he joutuvat kokemaan äitinsä lapsuuden kohtalon, hylätyksi tulemisen.
Kaikki alkoi hyvin, mutta miksi mikään ei tuntunut miltään, elämähän oli kuitenkin muodollisesti kunnossa? Frank ja April jäivät sinne epärealististen unelmiensa tasolle, eivät kasvaneet aikuisiksi hyväksymään arkielämäänsä eikä heillä ollut voimaa muutokseen. Muutto Pariisiin oli tavallaan luova idea, mutta se olisi ollut pakoa. Aprilin kuolema ratkaisi sen, ettei muuttoa tarvinnut toteuttaa. Frank alkoi menestyä vähän kuin vahingossa, mutta entinen elämä oli jo särkynyt. Hyvin kirjoitettu kirja, jota jäi miettimään.
15. helmikuuta 2009 kello 19.10
Niin, kirjassa rimpuiltiin päämäärättömästi. Kohti jotakin erilaista, vielä hahmotonta. Kun päämääräksi tuli Pariisi, elämä näyttäytyi hetken onnellisena.
Kirsi, samaa meillekin kerrottiin: Lapsi ei sovi keskustaan. Ja kuinka lapsi kuolee heti muuttoviikolla; jää auton alle, raiskataan, pahoinpidellään, eksyy, mysteerisesti häviää.. ihan hyvin on mennyt, vaikkei hampaaseen olekaan asennettu gprs-sirua, koska hullut irrationaaliset juopot kidnappaajat saattavat väijyä hänen kävellessä puiston halki päivittäin kouluun.
15. helmikuuta 2009 kello 19.17
Asiasta toiseen: Antti, oletko nähnyt Mike Leighin
erinomaista elokuvaa Vera Drake? Siinähän tragedia
on juuri se, että kovin äidilllinen nimihenkilö tekee abortteja jonkinlaisilla kumiruiskuilla varmana sitä, että metodi on
turvallinen. Vaan kuinkas sitten kävikään…
15. helmikuuta 2009 kello 19.33
Lähiöelämä on monelle aika itsestään selvä vaihtoehto. Lapsen syntyessä ja kasvaessa tulee aika äkkiä johtopäätökseen, että asuinneliöitä on oltava tuplasti. Halvinta on muuttaa lähiöön (oikeastaan keskustan lähellä oleviin kerrostaloghettoihin, mutta eihän semmoisesta unelmoi.)
Muistan itsekin ajatelleeni, että hemmetti, tilavan, mielekkään kerrostalo-osakkeen hinnalla saa komean omakotitalon! Että ilman muuta omaan rauhaan, omien seinien sisälle. Meille se oli virhe.
15. helmikuuta 2009 kello 19.57
Minusta romaanin mielisairas edusti jotakin muuta kuin mielisairasta. Mielestäni hän edusti yleensäkin sellaista ihmistä, joka on päässyt eroon yksilöiden elämää ohjaavasta ympäristön pakkopullasta omalla tavallaan eli sairastumalla. April myös yritti päästä pois ja etsi ratkaisua, mutta mies petti hänet. Hänellä ei sitten ollutkaan muuta ratkaisua ulospääsyyn, kuin oman elämänsä uhraus. Selkeä ja läpinäyvä ratkaisu, jotenkin kaavamainen, mutta ajoi asiansa. Tämän kaltainen kirjallinen ratkaisu edustaa varmaankin sitä vuosikymmentä ja ajanjaksoa, jolloin romaani on kirjoitettu.
Postmodernisteilla on taas omat keinonsa ongelman kuvaamiseen.
Mitä aborttiin tulee pumpulla tehtynä… Keinoa on käytetty vuosikymmeniä. Kohtuun pumpataan ilmaa tai jotain kemikaalia (saippuaa esim.) ja sikiö tulee ulos. Sikiönlähdettäjät käyttivät sitä tehdessään abortteja köyhille, pulaan joutuneille tytöille ja varmaankin pitivät sitä turvallisena keinona. Ilmeisesti kotiinkin on myyty aborttisettiä, kuten elokuvasta ilmenee. Tästä aiheesta on tehty elokuva Vera Drane vuonna 2004. Elokuva oli tosi hyvä ja koskettava ja se kannattaa katsoa, jos eteen sattuu. http://www.imdb.com/title/tt0383694/
15. helmikuuta 2009 kello 22.04
Pieni mutta kiinnostava uutinen tänään Helsingin Sanomissa:
Anne Frankin viimeinen elossa oleva suojelija täytti sata vuotta
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Anne+Frankin+viimeinen+elossa+oleva+suojelija+t%C3%A4ytti+sata+vuotta/1135243550452
»Otto Frank pidätti henkeä ja kysyi: ’Miep, haluatko ryhtyä huolehtimaan meistä, jos piiloudumme?’ ’Totta kai’, vastasin. Kerran pari elämässä vaihdetaan katseita, joita ei voi sanoin kuvata. Meille kävi silloin niin. En minä ole sankari. Ei minussa ole mitään erityistä. Halusin vain tehdä, mitä hän pyysi ja silloin tuntui, että niin oli tehtävä.» – Miep Gies kirjassa Historiaa nykypäiville: Anne Frank (Anne Frankin talo, 1999).
Miep Gies kertoi laajasti kokemuksistaan kirjassaan Anne Frank, suojattini (Tammi, 1988). Kirjassa on Isaac Bashevis Singerin sanat: »Tämä kirja on kauniisti kirjoitettu; sen kirjoittaja on ihminen, joka todella välittää lähimmäisistään.»
Saksalainen kirjailija Ernst Schnabel kirjoitti 1950-luvulla Anne Frankin elämäkerran Tyttö nimeltä Anne Frank (Tammi, 1959). Kirjassa on kohta, jossa Annen päiväkirjassa esiintyvä herra Kraler (oikealta nimeltään Viktor Kugler) kertoo seuraavan jutun:
»Vaimoni ja minä kävimme Frankien luona juuri ennen kuin he piiloutuivat piharakennukseen. Muitakin ystäviä oli tullut heidän asuntoonsa Merwedepleinin varrelle. Illallisella Anne ja vaimoni istuivat vierekkäin. He juttelivat vilkkaasti, sillä he ymmärsivät hyvin toisiaan. Sitten tarjottiin keittoa. Anne kertoi juuri jotakin vaimolleni. Äkkiä hän vaikeni ja katsoi vaimoani silmiin, ja vaimonikin laski lusikkansa lautaselleen ja katsoi Annea vaieten. He katsoivat toisiaan kauan eivätkä puhuneet mitään, kunnes Anne yhtäkkiä katsoi meitä ja sanoi kovalla äänellä: ’Nyt rouva Kraler ja minä olemme puhuneet toistemme kanssa, vaikka kukaan ei ole sitä kuullut.’»
Itävaltalainen historioitsija ja toimittaja Melissa Müller julkaisi Anne Frankin elämäkerran Anne Frank: päiväkirjan salaiset sivut (Gummerus, 1999). Kirja päättyy Miep Giesin sanoihin:
»Minä pelastin Annen päiväkirjan, ja niin hänen suurin toiveensa kävi toteen. ’Haluan olla iloksi ja hyödyksi ihmisille, jotka elävät ympärilläni mutta jotka eivät kuitenkaan tunne minua’, Anne kirjoitti päiväkirjaansa 25.3.1944 suunnilleen vuotta ennen kuolemaansa. ’Minä haluan elää kuolemani jälkeenkin.’ Ja 11.5.1944 hän kirjoitti: ‘Sinähän tiedät, että hartain toiveeni on tulla toimittajaksi ja myöhemmin kuuluisaksi kirjailijaksi.’ Päiväkirjansa kautta Anne elää edelleen.»
Niistä kaikista, jotka kautta historian ovat vainon ja koettelemusten aikana meitä muistuttaneet ihmisarvosta, Anne Frankin ääni kaikuu velvoittavimpana. – John F. Kennedy
15. helmikuuta 2009 kello 23.45
Kirsi, kirjoitit hienossa alustuksessasi, että koko kirja kertoo todellisuuden ja odotusten välisestä erosta. Varmasti näinkin, mutta se kertoi myös päähenkilöiden kyvyttömyydestä saada yhteyttä omiin tunteisiinsa. Kulissien piti olla kunnossa, sisältö oli toissijainen asia. “Voi pojat, että minussa riittäisi tekemistä kallonkutistajalle”, Frankilla oli tapana “vitsailla” ystävilleen. Ja Aprilin perhe oli niin onneton, ettei Frank “ollut varma, oliko hän allapäin, koska Aprilin tarina oli niin onneton, vai kateellinen koska se oli niin paljon dramaattisempi kuin hänen oma tarinansa”. Ei tässä ole kyse lähiössä asumisesta, arjen tylsyydestä, erikoisuuden tavoittelusta tai edes Pariisiin muuttamisesta, vaan tunteiden kuolemisen psykodynamiikasta. Ei pariskuntamme rakastanut toisiaan alun alkaenkaan, koska sitä taitoa heillä ei ollut. Heitä itseään ei oltu rakastettu, luulisin. Frank valehteli sinnikkäästi itselleen. April havahtui ensin elämänsä ja tunteidensa pysähtyneisyyden tilaan, mutta teki siitä väärät, vaikkakin loogiset johtopäätökset, traagisin seurauksin. Tragedia kumpuaa siitä siitä, ettei kummallakaan ollut kykyä tai rohkeutta eritellä rehellisesti omia tunteitaan. Onpa tämä nyt vaikea sanoa, mitä tarkoitan, mutta se nyt on ainakin selvää, että ihmissuhteet on vaikea laji, jossa harva onnistuu. Eikä kukaan täydellisesti. Se, että Wheelerien lapset olivat niin statisteja tässä tarinassa, oli hyvin kuvaavaa vanhempien tunne-elämälle.
16. helmikuuta 2009 kello 6.00
Olen ilmaissut itseäni huonosti, kun sekä Kirsi että Jane tulkitsevat minun tarkoittavan, että Johnin hahmo kirjassa olisi häiritsevä tai torjuttava. Tarkoitin kyllä aivan toista. Hänet on Yates mielestäni asettanut todenpuhujaksi teeskentelyn ja epäaitouden keskelle. Hän on se aukko muurissa, josta valo pääsee sisään! Sele tarkoittanee samaa!?
Muistattehan! There has to be a hole in everything so the light gets in!
Asia, joka myös mietitytti lukiessa ja jälkeenkin päin oli todella runsas alkoholin käyttö! Itäisessä naapurissamme ajattelua ja etenkin yhteistä jutustelua ja vakavampaakin tahditetaan vodkalla, mutta Revolutionary Hillillä virtaavat brandy, whisky, sherry, vermutti jne., jne…
Jopa niin, että Frank parikin kertaa sulkeutuu yksin pohtimaan elämänsä ratkaisuja ja nappaa mukaansa koko pullon - ei siis keskustella tai pyritä yhdessä rentoutuen ratkaisuihin, vaan yksin turtumukseen. Eikä siitä mitään ratkaisua tulekaan!
16. helmikuuta 2009 kello 10.14
Antti on varmasti oikeassa siinä, että kyvyttömyys syvempiin tunteisiin oli epäonnistumisen perimmäinen syy, Aprilhän ottikin Frankin vain, koska tämä oli nuori lupaus, joka voisi viedä hänet piireihin ja Frank Aprilin pitkien säärten ja hohtavan tukan vuoksi. Lisäksi tuli siis vielä pettymys toiseen ja itseen, kun unelmat eivät toteutuneet. Molemmat elivät elämänvalheessa.
16. helmikuuta 2009 kello 10.36
Ei kai sillä ole merkitystä uskonko minä tai uskotko Sinä Antti johonkin menetelmään v 2009, kun USA:ssa siihen uskottiin kirjailijan kuvaamalla 1950-luvulla. Turvallinenhan se ei ollut, mutta useimmiten toimi.
Aborttikeskustelu taitaa muuten Yhdysvalloissa olla juuri nyt paljon kuumempaa kuin 50-60 -luvuilla!
Tutultahan romaani tuntuu, koska lähiöelämä meillä on naisten työssäkäyntiä lukuunottamatta hämmästyttävän samankaltaista aina vaan.
Airaksisen kirja olisi tämän jälkeen arvioituna saanut ehkä syvemmän käsittelyn lukupiirissä.
16. helmikuuta 2009 kello 10.37
Ensiksi on sanottava, etten vielä ole lukenut kirjaa. Kävin katsomassa elokuvan, joka on erittäin hyvä. Suosittelen lämpimästi! Uskaltaudun kuitenkin nyt tähän keskusteluun kirjaa lukematta, sillä teemat vaikuttavat samoilta.
Kirsin ja Antin yhteenveto todellisuuden ja illuusion ja toisaalta tunteiden käsittelemisen vaikeudesta olivat hyvin sanottuja kiteytyksiä myös elokuvan osalta. Tarina kertoo mielestäni myös nykyisinkin tavallisesta juurettomuudesta ja sisältä kumpuavasta tyytymättömyydestä. Ihmiset ovat hukassa omassa elämässään ja etsivät itseään ja elämänsä sisältöä, joka voisi määrittää heidän ihmisyytensä arvon. Näin oli myös Aprilin ja Frankin laita. Onnellisuus oli piilossa aina jossakin muualla kuin siinä eletyssä tai koetussa. Tästä syystä en usko, että April ja Frank olisivat olleet yhtään onnellisempia kaupungissa asuessaan tai Pariisiin muuttaessaan. En myöskään usko heidän olleen onnellisia eläessään unelmiensa kaltaista elämää, sillä he olisivat kaivanneet tavallisen lapsiperheen elämää. Ruoho on vihreämpää naapurin puolella -sanonta sopiikin hyvin kuvaamaan elokuvan ja ehkä kirjankin ihmiskuvaa.
Henkilöt näkivät toisissaan myös ne toteutumattomiksi jääneet unelmat, jotka katkeroittivat ja entisestään lisäsivät keskinkertaisuuden tunnetta omassa elämässä. Tämä vaikutti myös siihen, miten naapurit toisiinsa suhtautuivat. Jokainen näki toisissa onnellisuuden tai toisaalta lähössä elävän perheen keskinkertaisuuden, mutta koki itse olevansa joko onnettomampi tai eritysempi muihin ihmisiin verrattuna.
En usko ylipäätään, että lähiöelämä sinänsä oli keskeinen. Se vain oli hyvä miljöö keskinkertaisuuden ja tyytymöttämyyden näyttämöksi. Toisaalta lähiö toimi mielestäni tässä tarinassa pienenä kyläyhteisönä, jossa jokainen tiesi toisensa asiat ja jossa vaadittiin tiukasti tietynlaista muotissa elämistä. Siitähän lähiöissä ei ole kuitenkaan kysymys. En rinnastaisi tarinaa nykylähiöihin tai siihen, millaisia ihmisiä lähiöissä asuu. Miksi ylipäätään pitäisi arvottaa elämänmuotoja keskenään. Tästä ei tarinassakaan ollut mielestäni kysymys vaan pikemminkin kuvitelmista ja stereotypioista, joilla ihminen voi tehdä muiden ja oman elämänsä onnettomaksi. On varmasti totta, että moni haikailee omakotitaloa, yhtä totta on, että moni kaipailee perhettä, julkisuutta, ylipäätään onnellisuutta. Tästä elokuvassakin oli kysymys: ulkoisista puitteista haettavasta onnesta sisällä olevan tyhjyyden täyttämiseksi.
Elokuvasta vielä: parisuhteen kipupisteiden kuvaus oli kerrassaan tuskallisen todentuntuista. Luulenkin, että jokainen katsoja löytää jonkin elementin, joka osuu omaan parisuhteeseensa. Tarina puhuttelee ja pistää miettimään elämää ja ihmisyyttä. Odotan mielenkiinnolla kirjan lukemista ja näiden ajatusten kehittelyä itse tekstissä.
16. helmikuuta 2009 kello 11.28
Lempeän julma kertomus! En muista pitkään aikaan lukeneeni kirjaa, jonka koko henkilögalleria olisi ollut yhtä luotaantyöntävä – ja samaistuttava. Frankia ja Aprilia on helppo ymmärtää, vaikka samalla tekee mieli huutaa: herätkää pahvit! Yatesin maisemaikkuna tarjoaa näkymän inhimilliseen rimpuiluun, pelkoon ja älylliseen epärehellisyyteen, joka on ajatonta. Yates luultavasti virnistäisi kyynisesti haudassaan jos kuulisi, että maapallomme on saavuttanut keskiluokkaistumisen erään saturaatiopisteen kun yli 50% maailman väestöstä voidaan lukea tähän ”kuluttavaan massaan” (tai sitten ei, tutkimuksen taustoja en tunne). Kirja iskee välillä vyön alle, Wheelereiden pönötys, haaveilu Pariisiin muutosta (minnekä muualle!), täydellinen irrallisuus itsestä ja toisistaan osuu epämiellyttävästi maaliin. Toivoa Yates ei anna. Vain April, nimensä mukaisesti lupaus kesästä, kypsyy yhteen itsenäiseen päätökseen. Kuolema tai hidas kuivettuminen paikoilleen, siinä Yatesin vaihtoehdot. Kirjailija on ollut nuori mies esikoisensa ilmestyttyä, se selittänee pessimismiä ja näköalattomuutta. Vanhemman oikeudella on helppo todeta, että näkökulma on sittenkin vain yksi monien joukossa. Keskiluokkainen tyhjyys ei liene sen tyhjempää kuin muukaan inhimillinen hapuilu - toki ajan amerikkalaisena ilmiönä se on ollut herkullinen aihe. Itseään voi juosta pakoon yhtä hyvin keskustassa kuin periferiassakin - tai sitten Nurmijärvellä. Hyvä lukukokemus puun takaa!
16. helmikuuta 2009 kello 12.40
Näyttävät siis faktat olevan kohdallaan Aprilin keskenmenon/abortin suhteen. Piinallisen epätoivoinen ratkaisu, joka on loogisessa linjassa romaanin juonenkehittelyn ja ihmiskuvauksen kanssa. Minua hämäsi, että kirjassa puhuttiin (kaunistellen?) keskenmenosta, kun kyse oli abortista. Joka sellaiseen ryhtyy, haluaa varmaankin vakuutella itselleen, että se on turvallista. Kai tuollaisia konsteja naiset joutuvat vieläkin käyttämään, monillakin tahoilla maapalloamme.
Ei siis tartte vaivata tohtoriystävääni tällaisella kysymyksellä. Ei hän olisi sitä tiennyt kuitenkaan, hän on urologi.
16. helmikuuta 2009 kello 13.38
Edelleen kirjaa lukematta ja elokuvaa näkemättä, tämän keskustelun pohjalta olen sitä mieltä, että tarina on vahvasti tässä ajassa.
Eija G:n lainaus “Aprilhän ottikin Frankin vain, koska tämä oli nuori lupaus, joka voisi viedä hänet piireihin ja Frank Aprilin pitkien säärten ja hohtavan tukan vuoksi.” tuo mieleen tämän lehden toisessa blogissa käyty keskustelu. Siis kun Rosa Meriläinen värjäsi tukkansa blondiksi. Uskomattoman monessa kommentissa naiset kertoivat olevansa mieluummin blondeja, koska miehet katsovat enemmän blondien perään. Saavat siis paremmin miehiä.
Voi hyvänen aika! Ei ihme, että nettitreffipalstat ja -chatkeskusteluareenat ovat täynnä (varsinkin parisuhteessa olevia) ihmisiä, “joilla on kaikki hyvin”, mutta ei kuitenkaan mikään. Ja mitä siellä ensimmäiseksi kysytään naiselta: millainen olet? joka tarkoittaa, oletko tumma vai vaalea, mitkä ovat mittasi. Samaa ennättävät miehetkin itsestään kertomaan. Siis jos siitä lähdetään parisuhdetta rakentamaan, niin tyhjyyttään kumisevat niiden tulevien pariskuntien kotien seinät. Ja siitä taitaa tämäkin kirja kertoa, vai…
16. helmikuuta 2009 kello 15.38
Mikäli Revolutionary Roadin takaliepeeseen on uskomista, niin Kurt Vonnegut on todennut tästä teoksesta, että se on ”Oman aikani Kultahattu…” Olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä. ”Niin se käy”.
F. Scott Fitzgeraldin kuuluisimmassa romaanissa Kultahattu, The Great Gatsby, joka on filmattu ainakin neljästi, eletään tosin vasta Amerikan kiihkeää ja levotonta 20-lukua. Tässäkin kirjassa raha ja varallisuus ohjaavat ihmisten elämää, samoin rakkaussuhteitakin solmitaan ristiin rastiin. Kirjassa kerrotaan kauniiden ja rikkaiden nuorten elämästä New Yorkin ylellisessä esikaupungissa. Kuitenkaan kaikki ei mene niin kuin halutaan, ihmissuhteet kärjistyvät ja monta henkeä vaativa tragedia syntyy.
April näytteli connecticutilaisessa amatööriryhmässä naispääosaa, Gabriellea. Kyseessä on Robert Emmet Sherwoodin aikanaan menestystä saavuttanut Broadway-näytelmä Kivettynyt metsä. V. 1936 tästä näytelmästä tehtiin myös elokuva The Petrified Forest (Bette Davis, Leslie Howard, Humphrey Bogart). Tässä näytelmässä Gabrielle saa kuolevalta Alain Squierilta ikään kuin testamenttina matkan Ranskaan, jonne Gabrielle on aina haaveillut pääsevänsä.— Yates ei kerro tätä yksityiskohtaa, en ainakaan huomannut—. Tätä Alainia, joka oli kulkuriksi ryhtynyt kirjailija, kirjassamme joutui ensi-illassa esittämään tanakka, kaljuuntunut ohjaaja, ”hassu pikkumies”, koska ”oikea” näyttelijä oli sairastunut.
Roolimuutoksen täytyi olla kova isku kunnianhimoiselle Aprilille. Roolissaan Gabriellena hän oli kovin ihastunut Alainiin. Kenraaliharjoitukset olivat menneet niin hyvin ja nyt hän joutui oikeastaan yksin kannattelemaan koko esitystä. Shep Campbellista toisessa miespääroolissa, gangsteritappajana ei myöskään ollut mihinkään. ”Hän ei muistuttanut lainkaan lainsuojatonta, vaan pikemminkin kohteliasta kauppa-apulaista, joka päivysti tiskinsä takana paidanhihat kyynärpäihin käärittyinä.” Esityksestä tuli fiasko, etenkin Aprilin mielestä.
Minua jäi Aprilin kohtalo kirjassa askarruttamaan. Laukaisiko epäonnistuminen ensi-illassa lopullisesti hänen tulevan elämänsä tragedian? Saiko hän vaikutteita esittämästään roolista myös omaan elämäänsä? Aineksia tragediaan oli tosin jo kasautunut vuosien mittaan runsaasti, unelmat olivat jo monella tavalla ehtineet kariutua. Hänellä ei tainnut olla lapsuudessaankaan edes yhtä ainoaa rakastavaa ja läheistä läsnäolevaa ihmistä.— Claire-täti? Hän ei tainnut riittää—. Aprililla itsellään oli kaksi lasta, mutta hänen rakkaustankkinsa näytti olevan melko tyhjä niin lapsiaan kuin puolisoaankin ajatellen.
Minä en oikein tuohon asuinaluevastakkainasetteluun usko. Kyllä onnettomia ihmisiä löytyy niin maalta kuin kaupungista ja siltä väliltä. Uskon kyllä, että riittävän hyvät elämänolosuhteet voivat edistää hyvän elämän löytymisessä. Mutta mikä on riittävän hyvää toiselle, voi olla kauhistus toiselle. ”Kivettyneitä polkuja ja metsiä” voi löytyä mistä vain.
Elokuvaa tästä kirjasta en taida minäkään viitsiä mennä katsomaan. Minun mielestäni muuten Apriliksi olisi sopinut paljon paremmin Angelina Jolie (tai ainakin minä näin hänet Jolien kaltaisena) kuin Kate Winslet. Senhän takia ehkä voisinkin mennä sen elokuvan katsomaan! Winslet sopii minusta taas mainiosti Lukijaan. Ainakin paremmin kuin ensin suunniteltu Nicole Kidman. Mitä mieltä te olette näistä roolimiehityksistä?
Tuo näytelmäkappale Kivettynyt metsä alkoi saada mielessäni tärkeitä merkityksiä tämän kirjan suhteen, koska romaanin viimeisellä sivulla kerrottiin näin:”Ja se kamala kivetty polku, joka päättyy kuralätäkköön keskelle pihaa — minkä ihmeen takia kukaan ihminen haluaa pilata tonttinsa sillä lailla?”
Ainoa teeskentelemätön hahmo kirjassa oli mielestäni psyykkisesti sairaaksi diagnosoitu John Givings. Olihan siinäkin jotain hämminkiä, ehkä hahmo oli liian karikatyyrimainen tai muuten vain jäänyt kirjailijalta keskeneräiseksi.
Styron näyttää löytäneen kirjasta huumoriakin (takalieve). Minä en löytänyt sitä paljon muusta kuin nimistä ja sivulta 217, jossa John ollessaan kylässä Wheelereillä sanoo mm. näin ”Näyttää siltä, että täällä asuu ihmisiä.” ”Jaa”, Frank sanoi. ”Kiitos.”
Olen sitä mieltä, että Richard Yates oli liian julma April Wheelerille.
16. helmikuuta 2009 kello 15.40
Kirjan alussa oli yksi vihje tulevasta, näytelmän nimi Kivettynyt metsä. Kivettyneitä olivat ihmisten tunteetkin. Johnin äiti varsinkin oli melkein pelottava. Eipähän tuo vierasta ole nykypäivänäkään.
16. helmikuuta 2009 kello 16.53
Kirja on minulla vielä vähän kesken, mutta tekee mieli sanoa jotakin.
Kirja on kirjoitettu yli 40 vuotta sitten, mutta kuten muutkin täällä ovat todistaneet, se voisi olla suomalaista tätäpäivää, lähes. Mutta jotenkin ahistaa, näiden ihmisten puolesta, kun heistä olisi muuhunkin, elämään ihan omaa elämäänsä, tunteella. Ihan kuin Frank haaveilisi oopperalaulajaksi ja menisi karaokebaariin tai Idols-kisaan tai jotain. Mutta kaikkeen onnistumiseen tarvitaan työtä ja vaivannäköä. (En puhu nyt Frankin satunnaisesta onnistumisesta leipätyössä! Ja kuten Eija G sanoi, miksi hän ei hakenut parempaa! Ei sellaista työtä kannata tehdä, jota ei voi tehdä hyvin!)
Välillä kirja on kylmäävä, mutta ehdottomasti hyvin ja taitavasti kirjoitettu. Kylmäävää minusta on lasten osa, pikemmin osattomuus, näkymättömyys. Ja sitten se, että kaikki myyvät itsensä niin halvalla, vaihtavat itsensä valheisiin ja tyhjiin puheisiin. Olisin jo jättänyt sen kesken, sivuuttanut nämä ihmiset elämänvalheessaan, mutta kun kirja on niin totuudellinen ja taitavasti tehty, siihen uskoo ja sen ottaa todesta.
16. helmikuuta 2009 kello 16.57
Kommentit edellä valaisevat asiaa, jota ehdin ihmetellä: romaanin alun näytelmän merkitystä koko kirjan kannalta. Sillä oli siis oma sanomansa. Kiitos valaisusta, Lene ja Eija!
17. helmikuuta 2009 kello 8.57
Eihän se asuinpaikasta ole kiinni, ovatko ihmiset onnellisia vai onnettomia, mutta pikkukaupunki- tai lähiöasuminen on jotenkin tyypillisesti amerikkalaista, on oma talo ja naapurit, joiden kanssa seurustellaan tiiviisti. Siitä saa helposti sellaisen sisäänpäin lämpiävyyden teeman, pitää olla samanlainen kuin toisetkin. Jotenkin tästä kirjasta tuli mieleen amerikkalaiset 50-luvun filmit. 50-luvulla vielä saattoi ehkä ottaa rennosti työpaikoilla kuten Frank, ainakin se on muuttunut, ja sitten tietysti alkoholinkäyttö on vähentynyt, ainakin työaikana ja tupakoiminen, ainakin Amerikassa. Luin juuri Pamukin Herr Cevdet och hans söner, Pamukin ensimmäinen 70-luvulta, ei kovin hyvä sukupolvikuvaus, ja siinäkin sytytetään tupakka vähän väliä, vaikka henkilöt siitä itseään moittivatkin. Tähdellisempääkin kertomista kirjoissa pitäisi olla, mutta onhan se osa ajankuvaa. Huvitti vähän, miten minua itseäni lukijana alkoi ärsyttää tuo romaanihenkilöiden jatkuva tupakointi!
17. helmikuuta 2009 kello 12.15
Kiitos Kirsi kirjan analysoinnista.
Minä pidin kirjasta niin että kadun kovasti kun annoin sen eteenpäin.
Luin englanninkielisen version kirjasta.
Siinä Mrs.Givings kuvasi Wheelerien taloa vanhaksi, pieneksi, vaikeasti myytäväksi ja halvaksi.
Siitä huolimatta ei Frankilla ei oikein olisi ollut varaa taloon.
Eikä tämä talo kuulunut siihen lähiöön, he olivat ulkopuolella ja katselivat niitä katuja, joiden varsilla paremmin toimeentulevat asuivat.
Se, että he eivät kuuluneet joukkoon tuli monesti esiin.
Sisäänpäin lämpiävä tämä lähiö, niinkuin miljoonat kaltaisensa olivat.
Näen silmissäni nämä pastellisävyiset talot, jokaisessa picture window olohuoneessa ja split levels kerrosten välissä. Minä jopa muistan miltä näissä taloissa tuoksuu.
Ja ihmiset, miten samanlaisia kuin Wheelerit. Ollaan muotissa, oltava samanlainen kuin naapuri. Mutta sisimmässään jokainen elättelee parempaa kuvaa itsestään.
Ja raskauden pelko, aina läsnä. Abortti oli rikos, josta hengissä selvittyään rangaistiin.
Siitä, muistuttaako kirja elämää tämänhetkisissä suomalaisissa
lähiöissä en osaa sanoa mitään. Naisten työssäkäynti on huima eroavaisuus ja muuttaa asetelmaa.
17. helmikuuta 2009 kello 16.08
Kun menee tiettyihin kaupunginosiin, joihin nuoret perheet rakentavat unelmatalojaan, niin eipä juuri talo toisestaan eroa. Ja joka talon pihalla samanlainen tila-auto. Ja jokainen perhe lähtee hiihtolomallaan Rukalle tai Leville, ellei sitten Thaimaaseen. Ja isät tekee pitkää päivää ja vaimot yrittään selvitä arjesta. Ja listaa voisi jatkaa, kyllä kirjassa kuvatunlaista vertaisryhmän kanssa yhteneväistä elämää siellä vietetään. Ja lopputuloksena on lasten pahoinvointia - jopa velkoja sysätään lasten kontolle, kuten olemme viime päivinä teeveestä kuulleet. Ja vanhempien pahoinvointia, kun mikään ei riitä, kun pitää näyttää ulospäin “kuinka hyvin meillä menee”. Ja itselle sisäsyntyisemmin merkittäviä asioita suunnitellaan tehtävän, kun jäädään eläkkeelle varhemmin tai myöhemmin.
Voooi voooi, sanoo Leo 2v, ja levittelee merkitsevästi käsiään silloin kun hänellä ei kaikki mene niinkuin juuri sillä hetkellä toivoisi. Hän jo aavistaa mistä on kysymys. Elämässä.
17. helmikuuta 2009 kello 20.01
Kerttuli, enpä lähtisi ihan noin raskaaseen yleistykseen. Pahoin- ja hyvinvointia on joka puolella, kaupungin kortteleissa, omakotitaloissa, maalla ja kaupungissa. Asuinympäristö voi vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta eri ihmisille erilainen ympäristö sopii vain paremmin. Eri elämänvaiheissa voi nauttia eri asioista, tämäkin on aika tavallista. Lähiöissä asuu ihan onnellisia ja hyvin erilaisia ihmisiä.Milenekiintoista sen sijaan on erikoisuuden tavoittelu: miksi pitäisi olla jotenkin poikkeava, erikoinen ja erottua joukosta? Se jos mikä on nykyaikaa. Harva uskaltaa tunnustaa elävänsä ihan vain taviselämää ja olevansa siihen ihan tyytyväinen. Aprilkin kuvitteli olevansa parempi kuin naapurinsa. Ylhäältä katseltuaan hän ei nähnyt itseäänkään. Todellisuus ja haaveet sekoittuivat toisiinsa.
Pahoinvointia on siellä, missä ihminen on tyytymätön elämäänsä ja pettyy toistamiseen eikä osaa elämäänsä muuttaa tai löytää hyvää sieltä, missä sitä on nähtävissä. Tästä oli elokuvassakin kysymys.
Roolituksista vielä: Winslet teki uskomattoman hyvää työtä Aprilin roolissa ja sopi siihen mielestäni kuin nakuttettu. DiCaprion poikamaisuus ensin hieman häiritsi, mutta lopulta sekin toimi. Tärkeintä roolituksessa kuitenkin oli se, miten näyttelijöiden työ oli saumatonta ja uskottavaa. Jos elokuvissa unohtaa olevansa elokuvissa ja unohtaa katsovansa näyttelijöiden työtä, on elokuvalla silloin jotakin annettavaa. Todella voin suositella!
17. helmikuuta 2009 kello 21.07
Minäkään en ole vielä lukenut Yatesin kirjaa, mutta en malta olla
osallistumatta keskusteluun, kun itse olen viettänyt viimeiset
kymmenen vuotta jumissa amerikkalaisessa pikkukaupungissa.
Tosiaan, esim. Cheeverin kirjoissa amerikkalaiset polttavat
kaiken aikaa, ja yleensä kädessä on tupakan lisäksi myös
viskilasi. Sekä Cheeverin, että Updiken kirjoissa henkilöillä
on myös paljon aikaa käydä kylässa, pitää kutsuja, harrastaa
musiikkia, savenvalantaa (60-luvulla!), pallopelejä jne.
Tuollaiset kuvaukset eivät vastaa nykytodellisuutta, Updike itsekin sitä pohdiskeli joissain 2000-luvun esseessään.
Nykyisin kaikilla on kiire, miehillä töissä ja naisilla vapaa-
ehtoistöissä. Naapurinrouvat, joiden omien sanojensa mukaan
ei tarvitse käyda töissa, pyörittavat kaupungin koulujen ja
vanhainkotien toimintaa, osallistuvat hyväntekeväisyyteen,
pitävät toisilleen Raamattu-piiriä, lukevat lastenkirjoja, jotta
tietävät ovatko ne lapsille sopivia ja pelaavat bridgeä.
Hupaisaa on, että he ovat niin kiireisiä, ettei ruuanlaittoon,
siivoukseen ja puutarhanhoitoon jää lainkaan aikaa, tämä asia
on muuttunut sitten 50-luvun.
Talleyrand kai sanoi, että saimme sanat, jotta voimme peittää
ajatuksemme. Tämän periaatteen amerikkalaiset ovat omak-
suneet, ja ilmeisesti se käy ilmi myös Yatesin kirjassa.
Aamulla naapurilla kaikki on “great” ja “wonderful”, illalla
tehdään itsemurha.
Nabokov teki unohtumattomia havaintoja 50-luvun Amerikasta
kirjoissaan Pnin ja Lolita. Valitettavasti hän ei päässyt rouva-
kerhoihin mukaan, mies kun oli. Nykykirjailijoista erinomaista
satiiria kirjoittaa Lorrie Moore. Hän julkaisee kirjoja vain
harvoin, käsittääkseni uusi kirja ilmestyy tänä vuonna.
Ne jotka pitävät Todd Solondzin elokuvista, pitävät
varmaan myos Mooresta, huumori on mustaa.
18. helmikuuta 2009 kello 8.30
Mielenkiintoinen Utelias tuo kuvauksesi Nykyamerikasta. Kiirettä pitää, meillä sentään on vielä hidastakin elämäntyyliä. Niissä 50-luvun filmeissä pikku rouva tosiaan oli aina keittiössä esiliina edessä ja juoksutti heti ensimmäiseksi töistä palaavalle miehelleen cocktailin. Nykyisin “ruoanlaitto” on sitä, että pannaan pakastevuoka uuniin, ja usein syödäänkin ulkona lounas ja kotona sitten vain pala paahtoleipää, ettei lihoisi. Grillausta sentään harrastetaan joskus.
E-pillerin tulo 60-luvun alussa oli suuri vedenjakaja, epätoivotut raskaudet jäivät vähemmälle ja samoin epätoivoiset abortit.
18. helmikuuta 2009 kello 11.26
Utelias,
Kovin samanlaiselta kuulostaa lähiörouvien elämä 2000-luvulla kuin 50-luvullakin. Kirjassa mainitaan ohimennen “cleaning ladies”, päiväapulaiset.
60-luvulla he vielä olivat enimmakseen American-African tai PuertoRicosta.Nykyisin kai enimmäkseen muista maista.
Puutarhoja kävivät hoitamassa miehet tai huonompiosaiset koululaiset.
Bridgea pelattiin ja hyväntekeväisyyttä harjoitettiin.
Tämän kirjan päähenkilöt ovat 30- vuotiaita, nykyisin iässä, jossa vasta ruvetaan miettimään perheen perustamista.
Ei ihme, että Frank ja April haluavat muutosta elämäänsä mutta taloudellisesti se oli mahdotonta.
18. helmikuuta 2009 kello 12.00
Seija, pahoittelut, ymmärsin sinut väärin. Itse olin samaa mietä kuin Antti, mieleltään sairas kertomassa “totuuksia” siksi, että ns. terveet eivät ymmärrä oli tylsän ennalta-arvattava ratkaisu. Olisin odottanut Yatesilta enemmän. Sele, olet varmasti oikeassa, että John mieleltään sairaana edusti yatesin näkökulmasta ihmistä, joka sairastumalla pääsi eroon muiden ihmisten kärsimästä vertailusta ja sitä kautta onnettomuudesta. Siinä mielessä vertaus oli minusta epäonnistunut, että mielisairaalassa on kyllä päässyt eroon tuosta, mutta samalla on päässyt eroon myös kaikesta mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämäänsä sillä sairaus ohjailee elämää. Mutta ehkä Yates halusikin sanoa meille, että elämä suljetussa mielisairaalassa on samankaltaista kuin elämä elämässä, johon on jumiutunut vain siksi, että pyrkii samaan kuin muutkin eikä seuraile omia polkujaan?
LeenaU, oli kiinnostavaa, että otit esille Mrs. Givingsin murheellisen elämän. Hänhän oli se pölpöttävä pulska kukkahattuinen nainen (ei siis ehkä ollut näitä, mutta edusti tätä stereotypiaa), joka myös tiesi naapureistaan kaiken. Ja toisaalta eli elämää, missä poika oli mielisairaalassa ja toisaalta mies passiivisagressiivisena laittoi kuulolaitteensa kiinni milloin lystäsi. Kukaan näistä yatesin hahmoista muuten ei jotenkin tuntunu tulevan kuulluksi omassa elämässään.
Kiinnostavasti kuten Tula ja Eija G:kin mainitsevat molemmat päähenkilöt olivat aika ärsyttäviä. Itseään täynnä olevia ja toisaalta itsestään suuria luulottelevia. Ja kuitenkin sitä jotenkin toivoi, että Pariisin projekti onnistuisi. Vaikka tyylilajista arvasi, ettei tämä tarina pääty hyvin. Frank minusta suhteen alusta lähtien pelkäsi, että vaimo tajuaakin hänen mitättömyytensä ja siksi vaimo kannatti pitää kotona. Ettei tämä saa ajatuksia ulkoapäin, pysyy kotirouvana. Samalla Frank tuli tukahduttaneeksi Aprilin, joka hetkeksi sai jostain suuremmasta kiinni Pariisin-suunnitelman kautta.
Antin analyysi siitä, että onnettomuus johtui omasta tunnemaailman köyhyydestä oli valtavan hieno! Wheelerien lapset olivat jännällä tavalla tosiaan näkymättömiä. Ihan kuin heitä olisi ollutkaan. Mutta eikö ole niin, että jos ei kykene itseään rakastamaan, voi olla vaikea tuntea rakkautta lapsiaankaan kohtaan.
Karoliina hienosti sanottu: “Pahoinvointia on siellä, missä ihminen on tyytymätön elämäänsä ja pettyy toistamiseen eikä osaa elämäänsä muuttaa tai löytää hyvää sieltä, missä sitä on nähtävissä.”
Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta voisinpa mennä katsomaankin.
18. helmikuuta 2009 kello 12.37
Taloudelliset seikat olivat epäilemättä osasyynä, ja aika suurenakin, unelmien romahtamiseen, kovin tavallista nytkin, ja aina, toisaalta Frank olisi hyvällä koulutuksellaan voinut hankkia itselleen parempipalkkaisen ja mielekkäämmän työpaikan mutta juuttui apaattisena väliaikaiseen työhönsä. Perheen perustaminen tuli hänelle varmaankin liian varhain, vaikka kaikki siihen aikaan menivät nuorina naimisiin. Frank tyytyi nopeasti saatavaan mielihyvään, alkoholin suomaan ja sihteerin ihailuun, vaikkei tytöstä välittänytkään. Aprilille olisi todella toivonut parempaa.
Muuten luin jostain, että lapset oli jätetty kokonaan pois elokuvasta. Pitääkö se paikkansa? Olivat he kuitenkin tärkeä, vaikka aika näkymätön osa kokonaisuutta “oma talo, hyvin hoidettu ruohomatto ja kaksi sievää lasta”.
18. helmikuuta 2009 kello 16.31
Olipa kokemus katsoa tuo elokuva, joka pohjautuu Sherwoodin näytelmään Kivettynyt metsä, siis tuo Howardin, Davisin ja Bogartin tähdittämä. Satuin löytämään sen kirjastosta.
Nyt tulee vain mieleeni, että jos Yates on senaattori Robert Kennedyn puheitten isä, niin sitten Robert Emmet Sherwood on Revolutionary Roadin isäpuoli. Niin paljon yhtäläisyyksiä voi kyllä helposti jäljittää. Ts. ei mitään uutta auringon alla.
Richard Ford RR:n jälkipuheessa viittaa New York Timesin kirjallisuuskriitikko Anatole Broyardin ” kaikkea muuta kuin imartelevaan Yates-esseeseen”. Broyard kysyy mm. ” Onko Yatesin näkökulma metafyysinen vai entomologinen?” Broyardin mielestä kahtaalle, symboliseen ja kirjaimelliseen, kurottava romaani ei onnistu kummassakaan tavoitteessaan kovin hyvin. Ford on toista mieltä, niin kuin olemme jälkipuheesta voinee lukea.
18. helmikuuta 2009 kello 17.33
Olisin kysynyt puolestani lapsista kirjan osalta? Mikä oli lasten rooli kirjassa?
Mieheni kanssa puhuimme nimittäin elokuvan jälkeen, että aviopari eli aivan kuin lapsia ei olisi ollutkaan. Lapset näkyivät muistaakseni pari kertaa, mutta eivät olleet läsnä arjessa millään tavalla eivätkä vanhemmat heistä puhuneet. Se stereotyyppinen tyhjän elämän täyttäminen lasten saavutuksilla ei näkynyt ainakaan elokuvassa lainkaan. Oikeastaan lapset olivat elokuvassa vain tuota tavis-lähiö -kuvaa varten.
18. helmikuuta 2009 kello 18.15
Karoliina! “Milenekiintoista sen sijaan on erikoisuuden tavoittelu: miksi pitäisi olla jotenkin poikkeava, erikoinen ja erottua joukosta? Se jos mikä on nykyaikaa.” Siinähän se paradoksi onkin, että monet haluavat olla yksilöllisiä (perheitä) ja kaikki ihan samalla tavalla. Yksilöllisen epäyksilöllisiä. Ja niinkin on, että vielä löytyy onnellisiakin perheitä. Eri porukoissa kun on ruvettu miettimään onnellisia perheitä/pariskuntia nimillä, ni yllättävän vaikeaa se tuntuu kuitenkin olevan.
Mutta juu, kyllähän pahaa oloa, elämän tyhjyyttä on kaikkialla. Lähiöissä tai pienempien kaupunkien tietyissä kaupunginosissa sen vaan näyttäytyy niin selvästi. Tuntuu, että joka toinen katu voisi olla Miinakenttäkatu. Juu, olen hurahtanut yhdysyhdyssanoihin ; )
18. helmikuuta 2009 kello 19.04
Ei se lasten rooli iso ollut kirjassakaan, sehän siinä olikin hämmästyttävää. Usein mainittiin vain, että he olivat naapurin rouvan kaitsettavina, esim. kun se John tuli käymään. Frank kyllä kuvitteli töistä lähtiessään, miten hän heittelisi lapsia ilmaan kotiin tultuaan. Aprilistä tuli mieleeni, että hänhän kyllä yritti saada miestään innostumaan ja se olikin tietysti ainoa tapa siihen aikaan perheenäidille vaikuttaa asioihin, kun ei itse voinut toimia kodin ulkopuolella. Korkeintaan Pariisissa! Ja saattoivat he nuorina ollakin ihastuneita toisiinsa, mutta tunteet eivät syventyneet ja niinhän sanotaan, että kun rahat ovat vähissä, niin rakkaus lentää ulos ikkunasta.
18. helmikuuta 2009 kello 19.49
En ole lukenut kirjaa, nähnyt vain elokuvan. Mutta jos elokuva on vähänkin kirjalle uskollinen, vertaan Yatesia Tsehoviin ja Kolmeen sisareen, missä sisaret rimpuilevat miesten ehdoilla rakennetussa staattisessa maailmassa. Yatesilla Moskova on vain muuttunut Pariisiksi. Sisaria ovat naapuruston naiset.
Näin elokuvan kahden keski-ikäisen miehen kanssa, joilla molemmilla on tyttäriä eli näköjään silmää naisnäkökulmalle. He ymmärsivät elokuvan kotirouvakulttuurin ahdistavuuden kritiikkinä aivan kuin minäkin. Päähenkilöitä mielestämme olivat April sekä molemmat naapuriperheiden aviovaimot. Sokerina pohjalla elokuvan lopussa profiloitui naapuriperheen vanha herra, joka katkaisi välinsä kestämättömäksi kokemaansa todellisuuteen sulkemalla kuulolaitteen vaimon puhuessa. Hän oli saanut enemmän kuin osansa naissukupuolta /vaimoa tyhmistävästä 50-luvun amerikkalaisesta unelmasta.
Yhteiskunnallinen juonne elokuvassa on terävyydessään ihastuttava. Kuitenkaan mitään ei alleviivata - mistä kertoo elokuvan nähneiden (kirjan lukeneiden?) lukupiiriläisten tulkintojen heterogeenisuus. Myös Suomessa 1950-luvulla rakennetut metsälähiöt (Tapiola, Karakallio jne.) perustuivat ideologiaan, jossa äitien paikka oli kotona ja lapsilla turvalliset kasvuolot. Valistuneet yhdyskuntasuunnittelijat ottivat tietenkin mallin USA:sta! Pian alettiinkin puhua vihreistä leskistä, mutta meillä ilmapiiri ei ollut kuitenkaan koskaan niin ahdistava ja yhdenmukaistava kuin jenkeissä. Naisten rooli oli väljempi ja työssäkäynti alkoi olosuhteiden pakosta olla hyväksyttyä - vaatihan sotakorvausten maksaminen naisten työpanosta. Samaan suuntaan vaikutti \\\”lastentarhalaitoksen\\\” perustaminen. Meillä Suomessa ei myöskään ole koskaan ollut rouva Matti Virtasia tai rouva Harri Lahtisia, vaan naisetkin ovat saaneet pitkään olla yksilöitä. Aprilin oli kaltaistensa naisten tavoin pyrittävä kaikessa tukemaan miestään. Kun mies tyytyi vähään eikä ilmeisesti parempaakaan pystynyt, April näki ainoana pelastuksenaan Eurooppaan muuttamisen. Siellä hän pääsisi töihin ja kiinni todelliseen elämään. Euroopassa naisen asema oli toinen, vapaampi. Myös lasten hoitoon hänellä oli valmis suunnitelma.
Koimme, että elokuvassa lapset olivat tietoisesti taka-alalla koska haluttiin pitää vaimon ja miehen problematiikka selkeänä ja alleviivata Aprilin itsenäistymään pyrkivää persoonaa. Toisaalta 50-luvulla suhtautuminen lapsiin oli vähemmän hössöttävää; heiltä vaadittiin vähemmän. Lapset olivat eräällä lailla itsestään selviä, kilttejä ja kurissa kasvatettuja.
Skitsofreenikkomiestä tarvittiin sanomaan Aprilille elokuvan ehkä yksi tärkeimmistä repliikeistä: \\\”En ainakaan haluaisi olla tuo (odottamasi) lapsi!\\\” Olen muutenkin samaa mieltä niiden kanssa, jotka pitävät hahmoa osuvana ja perusteltuna, koska koko ajan liikutaan McCarthyn ajan suvaitsemattomassa ja tekopyhässä Amerikassa.
Odotan että pääsen lukemaan kirjan. Jos sen tendenssi kovin poikkeaa elokuvasta, olen valmis ylistämään elokuvaa yhä ponnekkaammin.
April puhui innostuneesti Pariisista, hän pääsisi siellä töihin eli kiinni oikeaan elämään.
18. helmikuuta 2009 kello 20.54
Olipa kiva lukea kommenttejanne, kiitos niistä. Minä pidin kirjasta kovasti, sen kielestä, tarinasta, joka piti otteessaan tiiviisti. En ole vielä ehtinyt käydä katsomassa elokuvaa, mutta aion kyllä mennä pikapuoliin. Kirjaa lukiessani minua mietitytti se, että se oli kirjoitettu jo 1960-luvulla, mutta vasta nyt siitä on tehty elokuva. Minusta kirja oli kirjoitettu hyvin “elokuvallisesti”, jos tällaista käsitettä nyt voi käyttää. Näin vähän väliä sieluni silmin Kate Winsletin ja Leonardo DiCaprion Aprilin ja Frankin rooleissa. Voin erinomaisesti kuvitella Frankin puhe- ja kävelytyylin DiCaprion esittämänä.
Hieno kirja siis ja elokuvaa odotellen….
19. helmikuuta 2009 kello 11.59
En usko siihen, että lapset olisi jätetty elokuvassa sivuun pariskunnan kuvauksen vuoksi. Luulen pikemminkin, että lapsien sivussaoleminen viittasi Aprilin haluttomuuteen saada lapsia. Ensimmäinen lapsi oli se syy, miksi pariskunta muutti lähiöön toteuttamaan amerikkalaista unelmaa. Myös Pariisin haave romuttui raskaaksitulemisen myötä. Lapsiasia päätti myös Aprilin elämän. Näin kun mietin, lapset olivat tavallaan läsnä tyytymättömyyden ja haaveiden murskaajien roolissa, vaikkei heitä elokuvassa juuri näkynytkään.
19. helmikuuta 2009 kello 14.28
TuulaS, elokuva oli Aprilin näkökulmasta, kirja taas Frankin. Elokuva muuten on uskollinen kirjalle. Sama repliikki: ‘En ainakaan haluaisi olla tuo (odottamasi) lapsi!’ on myös kirjassa. Kysehän ei ollut siitä, etteikö jonkun olisi totuus kirjassa/elokuvassa kerrottava vaan miksi sen henkilön piti olla niin alleviivattu, ilmiselvä, että ilman muuta tuon suusta sen totuuden kuulee..
19. helmikuuta 2009 kello 14.31
…heti kun se skitsofreenikko esiteltiin kirjan sivuilla, ainakin minulle oli selvää hänen tarkoituksensa/tehtävänsä henkilögalleriassa.
20. helmikuuta 2009 kello 15.50
No nythän se kirja on pakko lukea, jotta tietää, mitä Frank ajattelee… vai ajatteliko Frank ehkä enemmän elokuvassa kuin kirjassa?
Harri (ja Kirsti): ehkä 2000-luvun valistuneelle yleisölle suhde hulluihin totuudenpuhujiin on ratkaisevasti erilainen kuin 1950-luvun ihmisille. Yates on saattanut olla ensimmäisiä airuita, joka halusi tuoda skitsofreenikot esiin muulla kuin äärimmäisen ennakkoluuloisella ja sovinnaisella tavalla. 50-luvulla ei voinut myöskään puhua psyyken lääkkeistä, jotka tasasivat mielialoja ja kesyttivät totuudenpuhujia. Eli se oivallus, mikä saattoi vielä olla raikasta 50-luvulla, on tökeröä ja moneen kertaan nähtyä meidän vuosisadalla.
Yatesin lukeminen ja leffan katsominen vaatii näköjään tiukkaa mentaalista pysyttäytymistä kuvatussa ajassa. Lepsuminen on ymmärrettävää, koska sitä joutuu käymään keskustelua itsensä kanssa koko ajan. Siksikin Yatesin teos on niin lumoava! Elokuvan visuaalisessa maailmassa oltiin uskomattoman tarkkoja pientenkin visuaalisten yksityiskohtien suhteen (sisustukset, autot, juomat ym). Niin varmaan tehtiin myös henkisen ilmaston kohdalla, ja siksikin ihailen elokuvaa suuresti. ¤ Tulee mieleen kesken kaiken kerettiläinen ajatus, että olisi hauska seurata keskustelua esim. Shakespearen teoksista, jos ne käännettäisiin vasta nyt! Romeon ja Julian hybristä varmaan paheksuttaisiin suuresti…
On muuten tosi mielenkiintoista lukea näitä kommentteja ja huomata, miten paljon lukijat projisoi mennen ajan kertomusta nykyaikaan ja omaan elämäänsä. Itse 50-luvun lapsena tunnistan elokuvan myötä tuon ajan kipupisteitä. Muistan, kuinka isäni aikoinaan vaati kiihkeää ja lahjakasta äitiäni jäämään kotiin pikku tytärtään hoitamaan. Niin hän teki, ja mitä kaikkea siitä sitten seurasikaan….
20. helmikuuta 2009 kello 19.25
Harri, juuri näin minäkin Johnin koin. Enkä kyllä usko, että tässä aika on “tehnyt kepposia”, vaikka varmasti 60-luvulla mielisairaisiin suhtauduttiin täysin toisin kuin nykyään. Mutta silti sanoisin, että hahmo oli liian alleviivatusti kirjoitettu. Mutta se oli pieni miinus muuten oikein hyvässä kokonaisuudessa.
21. helmikuuta 2009 kello 10.40
Kaunis ajatus, Jane, että psyykkisesti sairaisiin suhtauduttaisiin nykyään ‘täysin toisin’ kuin ennen. Jotkut suhtautuvat, onneksi, ja ainakin teoriassa. Käytännössä… hmm…
21. helmikuuta 2009 kello 15.53
Kerttuli, aika moneen asiaan suhtaudutaan nylyään aika erilailla kuin esim. 60-luvulla. Kirjan “teemoista” esim. röökaamiseen ja viinanjuontiin työpäivän aikana, molempien käyttöön raskaana ollessa jne. Kuten täälläkin on moni sanonut, nehän suorastaan hyppäävät silmille, eivät enää kuulu tähän päivään. Ihmisten asenteet ovat muuttuneet. Samoin asenteet naisen työssäkäyntiin, varmasti myös mielisairauksiin.
22. helmikuuta 2009 kello 12.29
Yksi syy varmasti siihen, että kirja edelleen on luettava ja että siitä tehtiin elokuva on se, että tarina on ajankohtainen myös tämän ajan ihmiselle ja puhuttelee myös tässä ajassa.
24. helmikuuta 2009 kello 9.10
Kuukauden kirja teki itseeni poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Minä koin tämän hienosti kerrottuna pienieleisenä tarinana haaveiden kaatumisesta ja elämän tyhjyyteen törmäämisestä. Kuten täällä on jo kirjoitettu moneen otteeseen, amerikkalaisia päähenkilöitä vaivaavat paljolti samat ongelmat kuin meitä tänään. Meillä riittävässä vauraudessa kasvaneilla sukupolvilla tuttuja keskusteluteemoja ovat suuresta keskiluokasta irtisanoutuminen, ajoittaiset (toivottavasti edes hitusen häpeälliset) ylemmyyden tuntemukset ”seiskakansaa” kohtaan, yhdenmukaisuuden muotista irtisanoutuminen, omien tavoitteiden toteutuminen vain siksi, että ymmärtää niiden tyhjänpäiväisyyden.
Mietin lukiessani Frankin ja Aprilin elämän ja omien isovanhempieni elämän välistä kontrastia 1960-luvulla. Heidän elinympäristönsä ja varmasti sosiaaliset normitkin olivat kyllä erilaisia. Kun joskus tuskailin isovanhemmilleni 30-vuotiskriisin pauloissa, he vain naureskelivat ja sanoivat, ettei heidän ”nuoruudessaan” ollut aikaa potea kyseistä ikäkriisiä, silloin muutettiin maalta kaupunkiin, rakennettiin kotia ja Suomea. Mitähän meidän sukupolvi rakentaa kun välillä tuntuu, että 30-vuotiaana kaikki on jo valmista?
Kirjan hahmot olivat mielestäni mielenkiintoista jatkumoa vaikkapa pari kuukautta sitten hypnoottisesti tuijottamalleni Mad Menille. Paljon taitaa tämän saman aikakauden tv-sarjan Donald Draperissä olla lainattuja piirteitä Frankiltä (hyvin palkattu työ, työ yhteiskunnallisen muutoksen eturintamassa, työpaikalta löytyvä rakastajatar, lapsuus korostetun ei-haluttuna jälkeläisenä, vaimon passittaminen psykologille). Ehkä tätä Mad Men –vertailua vasten olin jopa hämmästänyt siitä millaisen hahmon Yates oli Aprilista luonut. TV-sarjassa kun kaikki vaimot oli kuvattu uhrautuvina, lähiöissä hitaasti unelmineen pystyyn kuolevina täydellisinä vanhempina ja puolisoina. April oli muuta maata, mainio hahmo kaikessa mutkikkuudessaan!
Hämmästelin itse Kirsin tavoin Frankin taipumusta käydä keskusteluja itsensä kanssa ja muotoilla sanansa tarkasti siten, ettei vene keiku. Frankin tapauksessa tunsin häntä kohtaan jotain myötätuntoa. Esimerkiksi Frankin piirre työssä ollessaan miettiä sitä kuinka hän kotiinpäästyään haluaa jakaa kokemaansa Aprilin kanssa muistutti siitä, että kaikki tunteet toista kohtaan eivät ehkä olleet vielä kuolleet. Käytännössä kotikeskustelut olivat kylmiä ja ahdistavia eikä avioliiton tilasta sinänsä paljon jäänyt spekuloitavaa.
Vaikka kirja oli mielestäni paikoitellen erittäin hauska satiirisuudessaan, se herätti myös vinon pinon kysymyksiä onnellisuudesta (ainakin paljon enemmän kuin tammikuun kirja). Kannustiko kirja kapinoimaan ja etsimään onnea sieltä mistä sitä ei yleisesti odota löytävän? Onko yhteiskunnalliset käytösnormit syytä jättää vähemmälle huomiolle ja toimia spontaanimmin unohtaen Amerikkalainen unelma kiiltävine pintoineen? Onko perinteisten arvojen kunnioittaminen hyvästä vai pahasta? Onko onnellisuuden etsiminen ja tunteminen edes tavoiteltavaa ja tärkeää?
24. helmikuuta 2009 kello 19.41
Mika, loistava kommentti. Hyvin mielenkiintoinen. Teoksessa kertautuvat teemat, jotka soveltuvat useampiin aikakausiin. Ne kuuluvat osana elämään ja tekevät teoksesta ajattoman.
Sangen mielenkiintoinen on kysymyksesi, “onko onnellisuuden
etsiminen edes tavoiteltavaa”. Ehkä petämme itseämme etsiessämme ns. onnea. Tämä myytti onni/ onnellisuus, mistä niin paljon nykyään puhutaan, onkin ehkä vain kangastus. Tyytyväinen se ihminen, jonka ei tarvitse etsiä onnea. Haldor Laxnesin romaani Uudelleenlöydetty paratiisi sivuaa tätä teemaa. Näin sen elokuvana kauan kauan sitten. Ihminen jättää kaiken tutun ja rakkaan, näkee maailmaa, kokee uutta, palaa takaisin vuosien kuluttua ja huomaa, että se, mistä oli aikoinaan luopunut ja minkä oli jättänyt taakseen, olivatkin ne ihmissuhteet ja se ympäristö, missä hän oli pystynyt olemaan kaikkein tyytyväisin ja onnellisin.
24. helmikuuta 2009 kello 21.14
Mielenkiintoinen kirja ja mielenkiintoinen keskustelu.
Revolutionary Road ei ollut miellyttävä, mutta ei yhtä raastavakaan, kuin esimerkiksi Hosseinin Tuhat Loistavaa Aurinkoa.
Pidin kerronnasta erittäin paljon. Lähiöelämä ja henkilöhahmot tulevat (ulkoisesti) lähelle pikkuruisten, tarkkojen yksityiskohtien myötä. Kirjailija antaa ajan ja kerronnan hidastua kuvaillessaan tärkeää kohtausta, ja lukija voi nähdä sielunsa silmin kyseisen kohtauksen ilman, että tämä olisi millään tavalla tylsää tai häiritsevää. Esim:
\\\”He closed the door and started toward her with the corners of his mouth stretched tight in a look that he hoped would be full of love and humor and compassion; what he planned to do was bend down and kiss her and say \\\’Listen: you were wonderful.\\\’ But an almost imperceptible recoil of her shoulders told him that she didn\\\’t want to be touched, which left him uncertain what to do with his hands … .\\\”
Mutta kaikesta tästä yksityiskohtaisuudesta huolimatta henkilöhahmot jäävät luonteltaan hieman valjuiksi, varmaan juuri monien mainitseman varauteneisuutensa ja näyttelemisensä vuoksi. Mielenkiintoisin, ja aidoin, on Shep Campbell. Kirsi lainasi jo hänen osuvia mietiskelyjään surusta alustuksessaan.
Frank ja April ovat todella julmia omia tunteita arvioidessaan, mutta eivät kuitenkaan kovin rehellisiä. Tai Aprilista en oikeastaan osaa sanoa, hän jää näennäisesti keskeisestä roolistaan huolimatta mysteeriksi, sillä häntä kuvataan loppua lukuun ottamatta muiden kautta. Pitää ehkä mennä katsomaan elokuva, jos se vuorostaan kertoo Aprilin tarinan. Frankin tavanomaisuus pilkottaa tekosarkastisen oman elämänsä mollauksen takaa herkullisesti.
Pidin ensin Kirsin tavasta kuvata kirjaa tarinana \\\”todellisuuden ja odotusten välisestä kuilusta\\\”. Mutta onko se sittenkään sitä? Eikö osa ongelmaa ole juuri se, että Wheelerien unelmat / odotukset ovat niin epämääräisiä — pelkkiä utuisia harhakuvitelmia? Eiväthän he edes tiedä, mitä Pariisista hakevat, kuten kommenteissa on jo todettu.
Kun yhtälöstä poistetaan konkreettiset toiveet paremmasta, jäljelle jää vain tukahduttava tyytymättömyys omaan elämään ja itseensä. Loppuratkaisussa Frank ja April valitsevat erilaiset — mutta kumpikin itselleen ominaiset — tavat paeta tätä tyytymättömyyttä.
2. maaliskuuta 2009 kello 13.47
Ehdottomasti mielenkiintoinen kirja! Ja kirja oli parempi kuin elokuva. Kuten täällä aiemmin on todettu kirja on kerrottu Frankin suulla ja elokuva Aprilin silmin. Kirjassa on kerrottu enemmän tapahtumiin johtavista syistä ja ympäröivistä tapahtumista, henkilöiden menneisyys ja niiden aiheuttamat paineet selventävät tulevien valintojen perusteita.
Minulle Frankista ja Aprilista tuli mieleen nykyajan julkkikset; naimisiin mennään suurella tohinalla lyhyen tuttavuuden jälkeen, ikuista ja ainutlaatuista rakkautta ulkopuolisille julistaen - kun hääkakun kynttilät on puhallettu ja arjen harmaus asettuu kotiin, ei yhteistä tahtoa tehdä työtä suhteen eteen olekaan olemassa.
F ja A eivät astelleet tietään yhdessä eivätkä edes rinnakkain, tuskin samalla polullakaan. He olivat kuin rooleja omien elämiensä käsikirjoituksessa. He olivat todellisia sitku- ihmisiä. Kun haaveet ovat päälleliimattuja ja ulkopuolelta annettuja, ei ole olemassa joustavuutta, uutta toimintamallia tai selviytymiskeinoa muutostilanteisiin.
4. maaliskuuta 2009 kello 19.25
Palatakseni vielä Lukupiirin viime viikkojen pääasiaan, Revolutionary Roadiin, seuraavassa joitain kokemuksiani kirjasta tehdystä elokuvasta.
Tämä taisi olla ensimmäinen näkemäni elokuva, joka mielestäni vastasi täydellisesti vastaavaa lukemaani kirjaa. En kokenut pienintäkään pettymystä niin kuin esim. Kimpassa-elokuvan tai Suden vuosi-elokuvan kohdalla. Tämä elokuva oli myös yhtä surullinen kuin alkuperäinen kirja. Todella traaginen.
Pidin erityisesti Leonardo DiCaprion roolisuorituksesta. Hän loi sotaveteraani Frankista juuri sellaisen hahmon, johon olin kirjassakin tutustunut. Hän oli todella kirjan Frank, säteilevä, poikamainen, keveä. Jykeviä profiilikuviakin hänestä vilahteli ihan kuin olisi haluttu kertoa Frankin purentaharjoitusten tehokkuudesta. Kävelytyyli ja savukkeen tyylikäs tarjoaminen, kaikki olivat Frankia. Aviomiehenä Frank yritti kovasti ymmärtää ja miellyttääkin romanttisissa haaveissa elävää vaimoaan. Frank ei kuitenkaan ollut intellektuelli eikä neropatti, vaikka kovasti Aprilin mieliksi yritti. Ylennyskin tuli täysin sattumalta. Mutta hän olikin ehkä luova hullu. (Ei, ei, eivät nämä luonnehdinnat ole missään nimessä toisiaan pois sulkevia. Voihan joku olla kaikkea tällaista tai ei mitään tai jotain näistä tai jotain muutakin.)
Jos DiCaprio teki Frankista onnistuneesti elävän, niin Winslet teki tehokkaasti ja ammattitaidolla Aprilista kuolleen. Hän loihti Aprilista kivettyneen ja epävakaan persoonan, joka eli loppuun
saakka omissa illuusioissaan, joissa hän ja Frank olivat aivan jotain erityistä. Oliko hän luovasti hullu, mutta raskas? Timo Airaksinen sanoi tuolla tammikuun kirjan kohdalla Simone Weilistä, että ”hän on raskas, niin kovin raskas.” Samaa sanoisin Aprilista.
Winsletin puoliso Sam Mendes oli ohjannut taitavasti tämän elokuvan. Metsäkohtaukset risukkoisessa, hoitamattoman lehtimetsän tapaisessa puistossa olivat hyvin vaikuttavia. Tuo onnettoman avioliiton ”Kivettynyt metsä” symboloitiin ehkä näin… Myös, samoin kuin kirjassa, viimeisenä aamuna perheen keittiö oli niin valoisa ja aurinkoinen — varjoineenkin. Ja samalla ilmapiiri myrskyisän viimeisen riidan jälkeen oli yhtä pelottavan harmoninen kuin kirjassa. Katsoja sai aavistaa, että April oli tehnyt kohtalokkaan päätöksensä.
Elokuvan musiikista pidin kaikkein eniten. Thomas Newmanin musiikki ja 50-luvun hitit myötäilivät elokuvan tapahtumia hyvin kauniisti. Kun bolero Sway alkoi soida siellä valtatiekapakassa, olisi mieli tehnyt lähteä mukaan tanssimaan. Aprilkin vain sillä hetkellä mökötti Shep Campbell vierellään.
Elokuva vaikutti hyvin realistiselta ajankuvalta.
Sitten vielä tämän elokuvan innoittamana yksi toiveikas huokaus: Kunpa täällä Suomessakin näkisi enemmän hyvin pukeutuneita miehiä…pukumiehiä…