Kirjailijan geeni?
Kirsi Piha | Julkaistu 28. 12. 2007 12:29Katselin pari päivää sitten Laila Hirvisaaresta kertovaa dokumenttia. Se oli mielenkiintoinen kuvaus kirjailijan elämästä vaikka Hirvisaari sinänsä ei minulle ole läheinen kirjailija. Itse asiassa huomasin katsoessani ohjelmaa, etten taida olla lukenut yhtäkään Hirvisaaren kirjaa…
Kirjailija kertoi ohjelmassa mm. taustatyön tekemisestä, omasta arkipäivästään ja siitä mistä ideat kirjoihin ovat syntyneet. Jäi kuva valtavan ahkerasta kirjailijasta, joka elää kurinalaista elämää ja samalla selvästi tekee ammatikseen sitä mistä nauttii.
Kari Levolan toimittamassa kirjassa Kirjailijan työmaat on myös Laila Hirvisaaren kirjoitus. Siitä jäi mieleeni juuri häneltä yksi asia. Hän sanoo kirjailijuuden olevan synnynnäistä. ”Käsitykseni kirjailijaksi tulemisesta on tämä: kirjailijaksi synnytään, kirjailijaksi ei ryhdytä.” Hän perustelee mielipiteensä omien kokemustensa kautta mm. siitä että on 8-vuotiaana jo kirjoittanut pieneen siniseen vihkoon, että ”minusta tulee kirjailija.”
On toki mahdotonta olla Hirvisaaren omien kokemusten kanssa eri mieltä. Jos ihminen kokee, että on syntynyt kirjailijaksi, näin varmasti on. Jotenkin haluaisin ajatella kuitenkin, ettei kirjailijaksi varsinaisesti synnytä, joskaan ei myöskään ainoastaan ryhdytä. Uskoisin, että ihmisellä on jonkinlaisia taipumuksia, joista yksi voi olla kirjallinen, toinen musiikillinen tai vaikka matemaattinen. Elämän mittainen haaste on löytää oma lahjakkuutensa ja vielä suurempi haaste uskaltaa tehdä siitä ammattinsa. (Sitten on toki sellaisia monilahjakkuuksia kuten vaikkapa Hannu Väisänen, joka onneksi uskaltaa olla kaikkea!) Uskon kuitenkin, että kirjailijaksi pitää myös ryhtyä. Voi olla vaikka kuinka lahjakas kirjoittaja, jolla ei esim. ole Hirvisaaren kurinalaisuutta ja kirja jää syntymättä. Tai sitten voi hyvin kirjoittaa kirjan ilman minkäänlaista lahjakkuutta. Sinänsä julkaistu kirja ei ole enää kirjailijuuden merkki maailmassa missä kaikenlaisia opuksia ilmestyy koko ajan.
Joulun alla MTV3 lähetti ohjelmaa missä kirjailijat puhuivat kirjailijuudesta. Myös siitä, onko oikein, että kuka tahansa kutsuu itseään kirjailijaksi. Hirvisaari edusti tuolloin samaa kantaa kuin Mikko Rimminen; miksi tuntea mustasukkaisuutta kirjailijuudesta. Ei se ole hyvältä kirjailijalta pois, että joku toinen kutsuu itseään kirjailijaksi vähän heikommin perustein. Meitä saattaa ärsyttää se , että Susanna Sievistä tai Susan Kurosta kutsutaan kirjailijoiksi, mutta jos ei itse pidä Sievistä tai Kurosta kirjailijana, voi olla käyttämättä tuota termiä. Kirjailijuus on sinänsä hankala määritellä. Ehkä jopa täysin subjektiivinen suure.
Siitä ole ainakin melko varma, etteivät kyseiset ”kirjailijat” syntyneet kirjailijoiksi. En kyllä usko, että Hirvisaarikaan. On vaadittu paljon muutakin kuin pelkkä kirjailijan geeni, että on saanut aikaan yli 30 romaania ja pystyy elämään kirjailijuudellaan.
28. joulukuuta 2007 kello 14.27
Olen ehkä taipuvainen ajattelemaan (salaa), että kirjailijaksi voi syntyä mutta se ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö kirjailijaksi voisi kasvaakin. Kyse on kai lähinnä siitä, missä vaiheessa tuntee pakottavaa tarvetta ilmaista itseään kirjoittamalla ja huomaa kykenevänsä tekemään sen ymmärrettävällä tavalla. Jos oivallus tapahtuu hyvin nuorena, tai kirjailija muistaa sen tapahtuneen nuorena, termi tuntuu osuvalta. Tietysti on monia sinikantisia vihkoja, joissa lukee: “Minusta tulee kirjailija” vaikka omistajasta ei koskaan sellaista tullutkaan. Niitä ei vain kukaan tahdo muistella…
Totuushan on se, että luovan prosessin lisäksi romaanit vaativat rutkasti raakaa työtä. Pitkiä öitä koneen ääressä, pitkiä päiviä arkistoissa, kirjastoissa, divareissa. Siinä vaiheessa voi moni lahjakaskin geeni ripustaa rukkaset naulaan.
Ja siinä, Kirsi, olet asian ytimessä, että julkaistu kirja ei enää välttämättä ole mikään todistuskappale lahjakkuudesta. Ja toisaalta, juuri valtavan työmäärän vuoksi on Suomessakin varmasti (ainakin) muutamia oikeasti lahjakkaita kirjailijoita, jotka eivät ole koskaan julkaisseet mitään. Kurinalaisuutta on oltava, muuten kaikki jää kesken.
Mutta siinä Laila on oikeassa, että kirjailijaksi ei voi niin vain ryhtyä, jos ei laarin pohjalta löydy jotakin eväitä, synnynnäisiä tai hankkittuja.
28. joulukuuta 2007 kello 17.10
Jos kirjailijaksi synnytään, on ilmeisesti jokin korkeampi voima päättänyt, että Laila Hirvisaaresta tulee kirjailija. Upeaa. Mutta kysymys kuuluu, miksi juuri hän on Valittu? Haiskahtaa eräänlaiselta kalvinismilta.
Sääli niitä tuhansia kirjailijoita, jotka eivät tienneet 8-vuotiaana, että heistä tulee kirjailijoita. Etenkin sitä yhtä (oliko algerialainen?), joka oppi lukemaan vasta aikuisena, ja tekaisi sen jälkeen pienen maailmanmenestyksen.
En ole lukenut yhtään Hirvisaarta, mutta koska hänen ajattelunsa on tuota luokkaa, en tule lukemaankaan.
29. joulukuuta 2007 kello 16.28
JP Koskinen, kompastelen parhaillaan Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen -kirjaa hitaasti mutta varmasti eteenpäin ja siinä on eräs lause, joka minusta sovellettuna sopii kirjailijuuteen varsin hyvin: “Korkeaa ihmistä ei tee korkean tunnon voimakkuus, vaan sen kestävyys.” Sovellettuna kirjailijaa ei tee sittenkään ajatus siitä, että “minusta tulee kirjailja” vaan tuon tunnon ja ajatuksen kestäyys silloin kun sitä punnitaan arjessa. Näin varmaan kaiken muunkin kanssa.
30. joulukuuta 2007 kello 19.29
Kyllä, se on totta. Kestävyyttä tarvitaan, sillä vastatuulta on yleensä enemmän kuin myötäistä. Määräsatamaan pääse harvoin pelkällä myötätuulella.
31. joulukuuta 2007 kello 9.08
Katsoin myös Hirvisaaresta kertovan ohjelman ja puuttumatta “kirjailijan geeni” keskusteluun, haluan esittää muutaman huomion. Hirvisaari kuvaa ja kirjoittaa karjalaisuudesta, toiseudesta, vieraudesta. Kirjat ovat syntyneet jostakin tällaisesta. Hän kuvaa niitä tuntoja, joita karjalaiset sisä Suomeen muuttaneet, pakko muuttaneet pakolaiset kokivat. Tuskin tämän päivän hesalaiset nuoret miehet voivat samaistua kovinkaan helposti niihin. On helpompi lukea toiseuden tarinoita Eurooppaan sijoitettuna. Niitähän on kyllä ja niitä arvostetaan.
Äitini omistaa kaikki Hirvisaaren kirjat. Ne ovat arvopaikalla kirjahyllyssä. Hän pääsi varmaankin hetkeksi omaan sielunmaisemaansa kirjoja lukiessaan. Nyt äiti ei enää näe, niin ei voi lukea. Yritin kerran itsekin lukea, ajattelin, että siitä vaan järjestyksessä… en voinut, oli niin tuskallista ja itkin. Sellaistako karjalaisten elämä oli sodan jälkeen? varmaan vielä pahempaa. Luen sitten joskus, kun on itkun hetki,
Mitä tulee Hirvisaaren kirjojen teemoihin. Ne väistämättä liittyvät karjalaisten elämään: Pietari, tsaarius, Valamo, Mannerheim ym. ei hän ole niitä keksinyt ollakseen myyvä. Ne elävät muistoina vanhojen karjalaisten elämässä ja valokuvissa.
Me toisen polven karjalaiset törmäämme niihin, kun alamme hahmotta ihan ikiomaa identiteettiämme. Mistä olemme tulleet ja miksi olemme tällaisia? Miksi meillä ei ole vanhoja sukuhopeita joulupöydässä tai sukujen vanhoja astiastoja. Meillä on jotain muuta… paljon arvokkaampaa… ja Hyvää Uutta vuotta Kirsi Pihalle ja kiitos tästä piiristä, vaikka kirjat tulevat aina niin eri järjestyksessä kuin omat lukemani. Luin juuri RAJA kirjan, onko kellään ollut siitä jotain kommentteja? Olisi mukava lukea niitä.
31. joulukuuta 2007 kello 11.20
Luitko Rajan dokumentin innoittamana? Pulkkisen Rajahan sai Hirvisaari-palkinnon. HIrvisaari kehui Pulkkista niin, että itsekin ajattelin lukea tuon kirjan, joka jostain syystä on jäänyt lukematta.
31. joulukuuta 2007 kello 14.44
Olen lukenut yhden Hirvisaaren kirjan, mutta en pitänyt sitä erityisenä karjalaisuuden kuvauksena, vaikka tapahtumat taisivat sijoittua Kannakselle. Hänen kirjojensa myynti sitä luokkaa, että ostajia on pakko olla laajemmista kansalaispiireistä.
Minusta ehdoton ykkönen karjalaisten kuvaajana on Eeva Kilpi, jolta taas olen useita kirjoja lukenut.
1. tammikuuta 2008 kello 11.25
Olen samaa mieltä kuin Kopsu, että eeva Kilpi on erinomainen karjalaisuuden kuvaaja. Hänen kirjaojaan minäkin olen lukenut. Uskon silti, että karjalaiset ovat olleet kantava kannatteleva voima Hirvisaaren lukijoina.
2. tammikuuta 2008 kello 18.30
Kirjailijan, kuten minkä tahansa muunkin luovan alan ammattilaisen, täytyy tuntea kutsumusta, sisäistä pakkoa ilmaista itseään; Niin huonosti siitä maksetaan. Sisäistä motivaatiota ja itsekuria täytyy olla rutkasti, yksin on puurrettava ja ongelmat ratkaistava useimmiten itse, samoin on osattava tasapainoilla itsekriittisyytensä kanssa (onko työ hyvää, kiinnostavaa, valmista?)
Lisäksi on elettävä “valot päällä”, kiinnostuneesti ja uteliaasti, hoksottimet ja antennit jatkuvasti havaitsemassa ja analysoimassa ympäristöään ja itseään. Kyllä taiteilijaksi täytyy jollakin tavalla syntyä, ei itseään voi ikuisesti muistuttaa “havannoimaan”. Myötäsyntyistä tämän täytyy jollakin tasolla olla. Itse suoritushan on tekninen taidonnäyte, jonka voi oppia.
3. tammikuuta 2008 kello 14.25
“karjalaisten elämä oli sodan jälkeen? varmaan vielä pahempaa. Luen sitten joskus, kun on itkun hetki,” ajattelee Pirkko K. Olemme itkeneet koko ikämme - emme ole voineet valita.
No, olen karjalaisevakon lapsenlapsen lapsi 58 v ja on käsittämätöntä, etteivät suomalaiset ole ajatelleet, miltä meistä - myös lapsenlapsista - tuntuu kun aikanaan suvun koko omaisuus jäi sinne ja tuttavat hajaantuivat. Pohjalaiset, hämäläiset eivätkä varakkaat Uusmaalaiset käsitä, millaista on ollut varattoman elämä.
3. tammikuuta 2008 kello 15.45
Harri, sanoit, että kirjailijan täytyy tuntea kutsumusta; niin huonosti siitä maksetaan. Siinä tapauksessa siivoojat ovat takuulla syntyneet siivoojiksi.
Eikä luovan ihmisen tarvitse itseään muistuttaa havannoimaan. Kyllä se taipumus kasvaa mukana.
Vielä: jos itse suoritus on mielestäsi pelkkä tekninen taidonnäyte, olet ymmärtänyt kirjailijuudesta yhtä paljon kuin kärpänen ydinfysiikasta.
3. tammikuuta 2008 kello 16.48
Harri, edellisen kommenttini viimeinen virke on tietysti naurettava. Olisin voinut vähän lievemminkin ilmaista itseäni, todeta vain olevani eri mieltä.
En olisi muuten palannut kommenttiini, mutta yhtäkkiä muistin, etten taida itse kovin paljon tietää kirjailijuudesta, tai kirjoista. On hyvin mahdollista, että unohdan tämän harmillisen seikan taas uudelleen, mutta se on sen ajan murhe.
3. tammikuuta 2008 kello 18.28
Hmm, itse en tulkinnut Harrin lausetta ihan noin. Pikemminkin ajattelin hänen tarkoittavan, että monesti voisi kuvitella, että kirjailijan elämä on jotenkin taloudellisesti helppoa (vertailukohtina Liza Marklundit ja JK Rowlingin kaltaiset kassamagneetit ja kansainväliset vetonaulat) kun karu totuus on se, että jokaista Marklundia kohti on tuhansia sellaisia, jotka eivät elä kirjoillaan. Tästähän mm. Hannu Raittila on kirjoittanut paljon ja samoin Kari Levolan toimittama Kirjailijan työmaat käsittelee tätä problematiikkaa (se on muuten hyvä kirja jos haluaa jotakin ensikäden tietoa kirjailijana olemisesta eikä sisällä pelkästään narinaa).
Näin ollen kirjailijan täytyy kokea kutsumusta, ettei lakkaa kirjoittamasta sillä ihminen tuppaa olemaan sellainen, että toivoo vähän kiitosta ja palkkaa työstään oli työ sitten siivousta, kirjoittamista tai vaikkapa opettamista tai sairaiden ihmisten hoitamista. Silloinkin kun on kutsumus johonkin sitä koetellaan arjessa. Ja moni kirjailija todennäköisesti raastaa hiuksiaan asuntolainan eräpäivänä. Eikä Harri kaiketi sitä tarkoittanut, ettei tiukkaa voi olla muillakin. Minusta Toni, vedit mutkat suoraksi ja yhdistit kaksi asiaa väärin: ei kutsumus tule siitä, että siitä maksetaan huonosti. Vaan kutsumuksen tulee olla vahva, ettei pyri vaihtamaan ammattia.
3. tammikuuta 2008 kello 18.32
Kun nyt rupesin olemaan kanssasi Toni eri mieltä : ), niin vielä tuosta havainnoinnista. Uskon, että havainnoimaankin toki kykenee oppimaan ja siinä kehittymään. Luulen vain, että toisilla on siihen luontaisempaa kiinnostusta, jolloin se on kyllä melko paljon tehokkaampaa. Kirjailijat usein puhuvat esimerkiksi keskustelujen sivusta seuraamisesta ja muistiinmerkitsemisestä. Vaikka pidän itseäni havainnoijana, en oikeastaan koskaan muista kuulleeni mitään vaikka varmasti olen kuullut pelkästään ratikkamatkoilla parin dialogin, jopa romaanin ainekset.
3. tammikuuta 2008 kello 19.26
Toni, tunnen monta taiteilijaa, jotka siivoavat (tai esim. täyttävät kaupan hyllyjä) iltaisin. Päivisin he tekevät taidettaan. Harva jaksaa kahta työtä vuosikausia, siinä on se kutsumus, tekemisen pakko. Aivan kuten Kirsi jo kertoi.
Taas kirjoitusprosessista, jota itse pelkistin tekniseksi suoritukseksi.. Nyt on kysymys mielestäni laadullisista asioista: Itse luen mielelläni surkeaa tekstiä, jos ajatus on kirkas ja kiinnostava. Sisällötöntä en, oli se sitten kuinka hienosti muotoiltua tahansa. Ehkä paras esimerkki löytyisi nykytaideteoksesta, joka lopulliselta ulkoasultaan on kömpelö ja helppokin. Silti työn idea itse suorituksen takana on niin puhutteleva, että ulkoasu on täysin toisarvoinen. Paremmaksi kirjoittajaksi voi opiskella, suoritustaan voi hioa - kunhan on jotain omaa sanottavaa!
Ja tästä pääsenkin luovuuteen/lahjakkuuteen/geeniin, minusta suurimmasta osasta meistä ei tule koskaan kirjailijaa, vaikka olosuhteet olisivat kuinka suotuisat (vaikkei meistä tänne kirjoittavista taida kukaan olla aivan Gaussin käyrän keskeltä.) Harva on TARPEEKSI lahjakas. Hyvin harva jaksaa lahjakkuutensa lisäksi kehittää taitoaan niin pitkälle, että hyvä kirja syntyisi.
(Outi Nyytäjää mukaillen) minua ärsyttää tämä vääränlainen demokraattisuus, jossa kaikkien on oltava kaikessa samalla viivalla. Joillakin on kirjoittamisen lahja, suurimmalla osalla ei. Ei tällä ole mitään tekemistä ihmisarvon kanssa.
3. tammikuuta 2008 kello 23.15
Harrin syy-seuraus-suhde oli, että pitää tuntea kutsumusta tehdäkseen jotain josta maksetaan huonosti. Samalla logiikalla siis siivoojat tuntevat kutsumusta alalleen.
Itse olen lukenut monen kirjailijan puhuvan pakkomielteestä. Tai jopa siitä, ettei muutakaan osaa: lieneekö itseironiaa tai vähättelyä. Ja olisiko kutsumus synonyymi kunnialle tai maineelle. Arvostukselle, jota ei ole ikinä saanut. Kompensaatiota toisin sanoen.
Havainnointiin saattaa olla joskus jopa niin yksinkertainen selitys kuin luontainen arkuus tai ujous. Mutta ekstrovertitkin oppivat takuulla havainnoimaan, kunhan motivaatiokynnys ylittyy.
Harrin kanssa olemme täysin erilaisia lukuihmisiä. Minulle muoto tulee ensin, vasta sitten sisältö. Miksi lukisin surkeasti kirjoitettua tekstiä, jos vaihtoehtoja on olemassa.
Miten määritellään lahja? Varmaa on, että apina ei ole saanut geneettistä lahjaa kirjoittamiseen, mutta ei apina myöskään oppimalla tule kirjailijaksi.
Olen vahvasti sitä mieltä, että kirjoittava ihminen tulee, ei synny, ja tuleminen tapahtuu olosuhteissa
4. tammikuuta 2008 kello 15.56
Toni, toki voit tehdä johtopäätöksiä sanomisistani, mutta omalla vastuulla
Mutta C’mon Toni, pakkomielteinen, maaninen taiteilijakuva kuuluu 1800-luvun romantiikan ajan ihanteisiin, eivätköhän taiteilijat ole ihan tavallisia pulliaisia kuten muutkin.
Minä haluan uskoa Pikku-Mozartiin, lahjakkuus on ainakin kerran maailmassa ollut synnynnäistä.
4. tammikuuta 2008 kello 16.08
Ja ethän ollut tosissasi sanoessasi, että muoto on tärkeämpää kuin sisältö? Miksi lukea kauniita lauseita, jos niissä ei ole mitään sisältöä?
4. tammikuuta 2008 kello 21.44
Harri, ei sillä ole merkitystä minkä aikakauden ihanteisiin pakkomielle kuuluu, sillä pakkomielle sisältyy ihmisluontoon vuosisadasta riippumatta, toisilla vähemmän, toisilla enemmän; kuten niillä kymmenillä nykykirjailijoilla, jotka ovat sanoneet siitä iloisesti kärsivänsä.
Ja olin aivan tosissani. Sisältöä maailma on tulvillaan, sisältöä tulee ovista ja ikkunoista, sisältöä kuulee kotona, baareissa, kaduilla ja tavarataloissa, sisältö alkaa aamulla eikä pääty edes illalla. Sisältöä ei pääse pakoon, se juoksee rinnallamme ja jopa ohittaa meidät. Mutta muoto on harvinaista ylellisyyttä. Vasta muoto avaa sisällön. Ilman muotoa me emme olisi mitään.
7. tammikuuta 2008 kello 17.29
Ajattelin pakkomiellettä kaiken nielevänä voimana. Elämässä on muutakin kuin työ (puoliso, lapset, laskut, kaupassakäynti, auton vuosihuolto.. itse vars. Elämä), pakkomielle on jotenkin pidettävä kurissa. Mutta ymmärrän mitä Toni tarkoitat.
Minulta kun puuttuu sisältöä, sitä oikeaa substanssia, laajaa perspektiiviä. Ehkä siksi etsin sitä kirjoista(kin).
7. tammikuuta 2008 kello 18.41
Miksi kirjoitan? Koska pääni kutoo tarinoita. Koska näkemäni unet ovat liian vahvoja, jotta voisin niiden vain antaa olla. Haluan ottaa aivojeni kehittelemät kuvajaiset ja riuhtaista ne olevaisuuden puolelle, jotta voin jakaa ne halukkaiden lukijoiden kanssa ja laittaa hyllyyn itse kirjoittamani kirjan. Jo lapsena lumouduin toisten kirjoittamista kirjoista, ja minua, kuten montaa muutakin, on riivannut aina halu kokeilla itsekin jännältä tuntuvia asioita.
Sarjakuvien piirtäminen ja öljyvärimaalaaminen eivät oikein toimineet minun kohdallani. Kirjoittaminen toimi paremmin. Siitäpä siis sielunelämän varoventtiili.
Miksi siis kirjoitan? Kysykää, miksi hämähäkki kutoo seittinsä.
8. tammikuuta 2008 kello 1.51
Pazi, on hienoa, ettet kirjoita rahan, maineen tai kunnian vuoksi, vaan kärpästen vuoksi. Onnea kärpäsjahtiin!
Salvador Dali hänkin rakasti kärpäsiä. Hän väitti pystyvänsä maalaamaan paremmin kärpästen ympäröimänä. Tämän huomion hän teki kaadettuaan vahingossa fiksatiivia päälleen, mikä houkutteli satoja kärpäsiä hänen iholleen. Kyetäkseen maalaamaan millintarkasti hänen oli otettava huomioon jokaisen surisijan vähäinenkin liikahdus ihollaan: näin kärpäset pakottivat Dalin keskittymään työhönsä uskomattoman dalimaisen valppaasti.
8. tammikuuta 2008 kello 22.33
Pazi, edellinen kommenttini ei sitten ollut naljailua eli suomeksi sanottuna vittuilua. Se oli huonoa huumoria, joka jostain syystä on takertunut minuun ja jäänyt huonoksi ystäväkseni, jolle en raaski näyttää ovea.
9. tammikuuta 2008 kello 0.35
Haa! Vaikene, moukka!
(Työntää miekan humoristisen hahmon sisälmyksiin ja jatkaa ylevää puhettaan silmät kuumeisesti hohtaen.)
9. tammikuuta 2008 kello 13.37
On hyvä, että joillain on kirjailijan geeni (ks Pazin teksti), niin että meillä muilla on lukemista. Itselläni ei ole - en ole kirjailija. Ollakseen hyvä kirjailija pitää olla geeni, lahjakkutta, sinnikkyyttä, ja kunnianhimoa. Jos jokin näistä puuttuu ei luultavasti ole ainakaan edes keskinkertainen kirjailija. Jos on vielä nöyryyttä voi olla jopa suuri kirjailija. Jos on näistä pelkkä geeni, on lähinnä diletantti, mutta vaikka olisi kaikki muut niin silti tuskin on kirjailija - vaikka voi kyllä olla, mutta harvoin. Itselläni noista on lähinnä vain pieni annos lahjakkuutta (95p yo aineessa), muita ei.