Mitä lukeminen minulle sitten merkitsee?

Kirjallisuus ei ole minulle mitään juhlallista vaikka onkin kiehtovaa. Kirjallisuus on minulle enemmän kuin arkista näkkileipää. Ja on mahdollista, etten aina huomaa milloin olen tekemisissä todella hienon, käsintehdyn näkkileivän kanssa. Sillä minua ei ole koulutettu arvioimaan leipää. Rupesin vain syömään.

Kirjat ovat minulle tapa oppia asioita. Niin tunne- kuin tietopuolella. Kirjat voivat opettaa esimerkiksi sitä kuinka joku toinen asioita ajattelee. Kirjallisuuden henkilön kautta tai kirjasta keskustelun kautta voi käsitellä arkoja asioita, joita on ehkä vaikea käsitellä mutkikkaissa ihmissuhteissa.

Kirjat voivat viihdyttää. Kirjat voivat herättää ajatuksia. Kielteisiä, pelottavia, myönteisiä, elämää muuttavia, yhdentekeviä, ohimeneviä, tunnistettavia, vieraita, empatiaa herättäviä.

Toiset ovat visuaalisia. Minä en kovin. Minä hahmotan maailmaa kirjaimin.

Suurimpia pettymyksiä koen tajutessani, etten kykene ilmaisemaan tunnetta tai ajatusta sanoin. Ja toisaalta suurimpia iloja on huomata, että joku siihen pystyi. Ja voin samaistua tuohon. Löytää ehkä uuden näkökulmankin.

Minulle kirjallisuus ja kirjat eivät ole rakennetta, tyylilajeja tai kirjallisuushistoriaa. Olisi varmasti jos kykenisin niitä arvioimaan. Olen äimistynyt kun joku osaa löytää symboliikkaa, mitä minä en löytänyt. Olen innoissani kun joku osaa asettaa kirjan jonkun kirjailijan tai kokonaisen kirjallisen suuntauksen viitekehykseen.

Koen liian usein sanaan kirjallisuus liitettävän piirteitä mitkä pikemminkin sulkevat ihmisiä pois kuin pyrkivät osallistamaan ihmiset lukemiseen. On mahtavaa, että on olemassa palstoja, ohjelmia ja lehtiä, joissa kirjallisuudesta osataan puhua korkealentoisesti ja silti kiinnostavasti. Tämä palsta ei ole sellainen minun osaltani. Onneksi te lukupiiriläiset olette opastaneet ja auttaneet.

Kuinka tämä palsta syntyi? Tämä palsta syntyi siksi, että minusta on innostavaa kuulla muiden käsityksiä lukemastani kirjasta. Tai saada vinkkejä siitä mitä kannattaa lukea. Tällaista tarkoitusta varten on olemassa satoja lukupiirejä. Olen liian vähän seurallinen ja vielä vähemmän haluan täyttää kalenteriani, jotta olisin hyvä lukupiiriläinen silloin kun kokoonnutaan viinilasilliselle. Niinpä mietin, olisiko mahdollista perustaa lukupiiri nettiin. Sellainen, jossa voi käydä mutkatonta keskustelua kirjoista ja lukemisesta, jakaa tietoa ja mielipiteitä. Osallistua silloin kun se sopii omiin aikatauluihin.

Mutta oikeastaan tämä palsta syntyi vasta siitä ja silloin kun te lukupiiriläiset aloitte osallistumaan keskusteluun. Välillä on ollut leppoisaa, välillä on ollut myrskyisää. Aina kiinnostavaa. Tove Janssonilla ei ehkä olisi nimikkoseuraa ellei se olisi tullut täällä puheenaiheeksi. Se nyt on sitten eri asia pitääkö tuota hyvänä vai huonona seikkana… Nettisivut muuten www.tovejanssonseura.fi

Lukupiiristä on muodostunut todellinen yhteisö, ihmisiä, jotka ovat olleet alusta asti mukana, matkan varrella mukaan tulleet, joku on pitänyt taukoa, joku lähtenyt kokonaan pois muihin puuhiin ja kiinnostuksen aiheisiin ja uudet tuttavuudet, jotka ovat vasta nupuillaan. Lisäksi olen saanut jatkuvasti kommentteja ihmisiltä, jotka seuraavat blogia ahkerasti vaikka eivät itse keskusteluun osallistukaan. Eija G, tuo kadehdittavan paljon lukeva päättelyni perusteella pikkukaupungissa asuva alusta asti mukana ollut. Kosher, josta tuntuu siltä, että jokainen päivä on paras päivä ja joka jaksaa luoda myönteistä henkeä. Reeta Karoliina, Pirkko K, Antti.

Harrin kuolinpesäkirjasto oli kiintoisa projekti. Ja siitä muuten tulisi mahtava kirja kun valottaisikin jonkin ihmisen elämäntarinan sen perusteella millainen kirjasto hänellä on, mitä omistuskirjoituksia löytyy, millaiisia alleviivauksia tai töhryjä.

Jossain vaiheessa mukana olivat keskustelua hämmentävä ja terävöittävä Toni, Mermaid, Jim, Tuovi, Late, Kristina A, Mimi, Jane, Kopsu, Uus’maalainen, Kerttuli, Lene, Lukutoukkanen, Jommi Leppälä, Juha, Polgara, Liisamamma, Päivi, Mette, Amalia, seija, Punahilkka, Päivyt, AL, Kaikkitietävä. Edelleen keskustelua käyvät mm. Utelias, Hdcanis, Violeta, joka välissä vaihtoi nimeäkin ja moni muu.

Mieleen ovat jääneet niin monet asiat, että niitä ei kaikkia oikein voi mainita. Ainakin keskustelu Sofi Oksasen kanssa Puhdistuksesta, Anssi Kela ja kirja-arviomme, Kjell Westö, Jari Järvelä, Margaret Atwoodin vastaukset. Jokainen keskustelu kirjasta kirjailijan kanssa on ollut todella kiinnostava niin myös viimeiseksi jäänyt Yli-Juonikas.

Tämä on viimeinen postaus ainakin toistaiseksi. Lukupiiri minun johdollani loppuu tähän. Vaikka kuinka haluaisin olla mukana, en pysty tällä hetkellä sellaiseen tekemiseen kuin mitä ansaitsisitte.

4,5 vuotta, 873 postausta, 21.650 kommenttia.

Tulen pitkään muistamaan miltä on tuntunut kun on tullut katsomaan kommentteja. Tai kun on sormet täristen kiukkuisena vastannut jollekin… Tai kun on ehkä vähän jopa ruvennut liikuttumaan.

Kiitos teille lukupiiriläiset näistä vuosista ja kaikesta siitä hyvästä mitä olette tuoneet lukemisen maailmaan. Ehkä tapaamme jollain kirjafoorumilla jatkossa. Sillä johonkinhan tämä kirjahulluus on aina purettava : )

Alla vastaukseni. Terveiset kaikille Lukupiiriläisille, kiitokset hyvistä kysymyksistä ja aurinkoista kesää

t. Jaakko Yli-Juonikas

1. Miksi halusit kirjoittaa tästä aihepiiristä kirjan?

Teoksessaan Suomalaisia unissasaarnaajia Aarni Voipio mainitsee Orivedellä sattuneen välikohtauksen: ”muuan sosialisti” oli saapunut Eino Teräksen unisaarnatilaisuuteen ja lyönyt saarnaajaa kasvoihin halolla niin, että tältä oli irronnut hampaita. Paikalla olleiden lahkolaisten kertoman mukaan Eino ei ollut kuitenkaan havahtunut horroksestaan vaan jatkanut saarnaa häiriintymättä, mitä pidettiin todisteena hänen horrostilansa yliluonnollisuudesta. Tämä kiehtova ja koominen tilannekuva jäi kummittelemaan itsepintaisesti mieleeni. Päästäkseni siitä eroon kirjoitin aiheesta kirjan.

2. Miten kiinnostuit näin erikoisesta aiheesta?

Taisin vastata tähän edellä. Toisaalta aiheen valintaan vaikutti myös edellinen romaanini Valvoja. Ajattelin, että Eino Teräksen tarinasta tulisi luonteva sisarteos Valvojalle.

3. Luitko paljon sen ajan tekstejä, kun kieli vaikuttaa niin aidosti, ja kautta linjan, vanhahtavalta?

Luin melko paljon vanhaa tietokirjallisuutta, sanomalehtiä ja viihdelukemistoja. Aikakauden kotimaisia klassikkoja, joista suurin osa edustaa yhteiskunnallista realismia, en pyrkinyt jäljittelemään. Editointivaiheessa kustannustoimittajani Antti Arnkil osallistui kielen hienosäätöön merkittävästi.

4.Miksi valitsit kaikista horros- tai unisaarnaajista juuri Eino Teräksen? Tunnetko hänen myöhempiä vaiheitaan?

Edellä mainittuun historialliseen yksityiskohtaan (siis halkovälikohtaukseen) törmääminen sysäsi kirjoitusprosessin liikkeelle. Horrossaarnaajia tutkinut Aarni Voipio kertoo Teräksen menneen 1920-luvun alkupuolella naimisiin ja muuttaneen vaimoineen Yhdysvaltoihin. Tämän tarkemmin en ole perehtynyt hänen elämänvaiheisiinsa. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa ehkä etsiä Siirtolaisinstituutista tietoja Einon Amerikan-vuosista.

5. Kirjassa on aina kiinnostavaa se, mitä jätetään sanomatta. Miksi et kerro oikeastaan mitään Einon puheista? Olivatko ne ehkä uskonnollisia, minkä voisi päätellä tilaisuuden aluksi lauletuista laulujen nimistä, vai poliittisia tai jotain muuta?

Valvoja-romaanin päähenkilön todellinen esikuva oli täysin epäuskonnollinen 60-luvun alun hömppäjulkkis. Romaanissa päädyin kuitenkin esittämään Toimi Silvon eräänlaisena hengellisenä totuudenetsijänä. Uneksijaa kirjoittaessani sain ajatuksen teosparin peilikuvamaisuudesta: päätin kuvata kiihkokristillisen Eino Teräksen toimintaa ja elämänpiiriä kokonaan ilman uskonnollista sanastoa. Esimerkiksi unisaarnoista käytän säännönmukaisesti nimityksiä ”unipuhe” tai ”horrospuhe”, kirkko on ”suuri rakennus josta kuuluu vaimea urkujen soitto”, ja niin edelleen. (Sielu-sanan kohdalla tein säännöstä poikkeuksen, koska tarinan tapahtuma-aikaan sitä käytettiin myös psykologian eli ”sielutieteen” käsitteenä.) Periaatepäätöksestäni seurasi, etten voinut siteerata Einon unisaarnoja, jotka edustivat ajalleen tyypillistä kristillisten lahkojen retoriikkaa. Teräs myös julkaisi kyseisiä saarnoja painettuna vuonna 1926 omakustanteessa nimeltä Taivaallisia viestejä.

6. Mitä tahdot kirjallasi sanoa? Sitäkö, että ihmiset juoksevat laumoittain kaikenlaisten kohuilmiöiden perässä niin nyt kuin aiemminkin?

Mielestäni romaanimuoto ei ole kovin kustannustehokas tapa välittää ”sanottavaa” tai ”sanomaa” lukijalle. Esimerkiksi mielipidekirjoitukset, (mainos)iskulauseet tai nettikeskustelujen kommentit sopivat tiiviytensä ansiosta paremmin tähän tarkoitukseen. Kirjailijan elämänviisauden tai ideologisen tendenssin sijasta romaani voi perustua esimerkiksi pelkkään kielellä tai rakenteilla leikittelyyn. Uneksijassa yritin rakentaa fiktion maailmaa erikoisten historiallisten nippelitietojen ympärille ja saada näin aikaan kielellisesti vieraannutetun, epätavanomaisen ja koomisen tulkinnan kyseisestä aikakaudesta.

7. Oletko lukenut Aarni Voipion Suomalaisia unisaarnaajia?

Olen kyllä. Luin myös pari muuta Voipion unisaarnaaja-aiheista kirjaa. Ne sisältävät tärkeää lähdeaineistoa – lähes kaikki tietoni Eino Teräksen henkilöhistoriasta ja toiminnasta ovat peräisin Voipiolta. Hän kirjoitti unisaarnaajista myös väitöskirjan, johon en tosin ole tutustunut.

8. Kauanko kirjoitit tätä kirjaa?

Ensimmäinen käsikirjoitusversio syntyi yllättävän vaivattomasti parissa kuukaudessa (muiden töiden ohessa). Kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa hioimme sitten tekstiä muutamaan kertaan. En osaa tarkasti arvioida, kuinka paljon aktiivista kirjoitusaikaa editointikierrokset mukaan lukien käytin Uneksijan parissa.

”Painajaisunista voi oppia myös nauttimaan”, sanoo Kristian haukotellen. ”Eikä se aina vaadi edes opettelua. Minä ainakin tunnen yleensä tavattoman syvän huojennuksen, kun havahdun levottomista unista. Tarpeeksi ahdistavan painajaisunen jälkeen jaksan kohdata aikaisempaa tarmokkaammin tosielämän koettelemukset. Ja vastaavasti kauniista toiveunista herääminen jättää mieleeni pitkäkestoisen synkeyden tunteen.”

Jaakko Yli-Juonikkaan kirjassa päähenkilö Eino, jos ymmärsin oikein, on jonkinlainen unissapuhuja, uneksija, joka kiertää Suomea erilaisissa kokouksissa nukkumassa. Eino näkee samaa unta missä nuorta tyttöä hirtetään. Eikä hän koe huojennusta herätessään.

”Hän oppi, että valveen ja unen rajaa vartioi selittämätön kauhu. Päästäkseen sen ohi ymmärryksen on sammuttava.”

Kirja tuntuu itsekin tapahtuvan jossain unen ja valveen välimaastossa, jossa alussa en ymmärtänyt koko tarinasta mitään. En edes sitä, että onko Eino nyt sitten mies vai nainen kun välillä puhuttiin mekosta mutta nimi on selvästi miehen. Kun lukemista jatkoi, tajusi sen, että tässä puhutaan välillä unesta, mutta niin todellisen tuntuisesti, ettei sitä ihan ehkä tajua. Joka tapauksessa kirja käsittelee unia ja unennäkemiseen liittyviä asioita. Kuinka tosia ne ovat?

”Ihmiset näkevät unia useimmiten yksin. Unessa yksilön kätketty sisäinen maailma aukeaa jonkinmoisena kuva-arvoituksena hänen silmiensä edessä. Mutta toisaalta voi myös moni ihminen nähdä samaa unta yhtä aikaa. Aina kun ihmisjoukko muodostaa yhteisen joukkotajunnan, muotoutuu sille luonnollisesti myös yhteinen unielämä. Välttämättä ei ihmisyksilö voi suoraan tuota unta havainnoida, sen sisällys paljastuu ehkä vasta myöhemmin tiedemiehelle ihmisjoukon jälkeensä jättämissä merkeissä. Suomen kansan näkemistä unista Kalevala on luultavasti suurin ja ihmeellisin. Ainakin se on suurin ja ihmeellisin niistä Suomen kansan unista, joista meille on jäänyt perimätietoa.”

Samalla kun tarinassa käsitellään vähän politiikkaa ja paljon unia, on tarina myös jonkinmoinen rakkaustarina. Eino löytää Saaransa. Minä en ymmärtänyt tästä kirjasta mitään. Auttakaa!

Henry James (1843 – 1916) oli amerikkalainen kirjailija, joka asui Englannissa yli 50 vuotta. Naisen muotokuva (The Portrait of a Lady), kuten useimmat muutkin Jamesin kirjat, kertoo amerikkalaisista Euroopassa. Naisen muotokuva ilmestyi  jatkokertomuksena vuosina 1880-1881 ja  kirjana 1881.  1900-luvun alussa James teki kirjaansa tuhansia pieniä muutoksia. Uusi, minun lukemani  versio ilmestyi 1908.  En tiedä, kumpi versioista on suomennettu. Asian voi tarkistaa esim. Mme Merlen nimestä, alkuperäisessä versiossa hänen nimensä on Geraldine, uudemmassa Serena.

Naisen muotokuvan sankaritar on nuori amerikkalainen Isabel Archer, joka saapuu Englantiin tätinsä perheen luokse. Isabel on poikkeuksellisen kaunis, älykäs ja itsenäinen, joten lähes kaikki kirjan miespuoliset henkilöt rakastuvat häneen ensisilmäyksellä ja lopullisesti. Isabelin serkku Ralph Touchett päättää leikkiä Jumalaa tai Paholaista ja ylipuhuu kuolemaisillaan olevan isänsä jättämään puolet tämän huomattavasta omaisuudesta Isabelille. Ylipuhuminen ei ole vaikeaa, sillä Isabel luonnollisesti on hurmannut  paitsi kirjan kertojan myös molemmat Herra Touchettit. Ralphin ajatus on, jos on,  että rikkaana Isabel voi elää kuten tahtoo, eikä joudu solmimaan avioliittoa rahan vuoksi. Odotetusti Isabelin elämä ei noudata hänen serkkunsa suunnitelmia. Vaikka Isabel ei nai rahaa, hänet naitetaan ja naidaan rahan takia. Avioliitosta tulee onneton.

Henry James osasi kuvata sekä konkreettisia että abstrakteja asioita taitavasti, pitkät kuvaukset ovat mielestäni kirjan parasta antia. Erityisen mielelläni luin Isabelin mielenliikkeistä romaanin loppupuolella. Vaikka pidän Naisen muotokuvan tarinaa ahdistavana, on kirjassa myös huumoria: Mme Merle kertoo Isabelille Gilbert Osmondin tuntevan Italian paremmin kuin kukaan muu ”paria saksalaista professoria lukuunottamatta”. Isabel kertoo tädilleen, että ”amerikkalainen herrasmies” Caspar Goodwood ennätti viipyä Firenzessä vain päivän. Täti siihen, että tuollainen herrasmies todellakin on amerikkalainen. Isabelin täti Rouva Touchett ja Osmondin sisar Kreivitär Gemini  ovat mielestäni kirjan selväjärkisimmät henkilöt.  Molemmat naiset ovat hauskoja ja virkistävän suorapuheisia hahmoja, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Henrietta Stackpolen ja Herra Bantlingin tarina on puhdasta komediaa.

Kirjan miespuoliset hahmot koin tukahduttavina. Keski-ikäinen Lordi Warburton rakastuu

Isabeliin heti ensi tapaamisella ja kosii tätä melkein saman tien. Isabel ei tietenkään hyväksy kosintaa, kukapa tahtoisi mennä naimisiin lähes tuntemattoman, kovin ailahtelevaiselta  vaikuttavan miehen kanssa. Uskomatonta on, ettei Lordi Warburton kirjan loppuun mennessä pääse eroon sydänsuruistaan. Lordi Warburtonia paljon vaikeampi tapaus on raivostuttava Caspar Goodwood. Isabel antaa miehelle rukkaset monta kertaa, mutta Goodwood kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita ja ilmestyy kerran toisensa jälkeen häiritsemään Isabelia ja esittämään tälle vaatimuksia. Isabel on Goodwoodille pakkomielle, jota James valitettavasti ei mitenkään perustele. Isabelin kosijoista ainoa siedettävä on Gilbert Osmond, joka ei kiirehdi, ei vaadi  mitään, ei saa mustasukkaisuuskohtauksia eikä vaikuta omistushaluiselta ja joka ymmärtää jättää Isabelille tilaa hengittää. Ei siis ihme, että Isabel erehtyy naimaan Osmondin. Naituaan Isabelin Osmondilla ei enää ole mitään syytä olla hurmaava ja pian käy ilmi, että pariskunta on eri  mieltä lähes joka asiasta.

Osmondin tyttären Pansyn avutonta ja lapsellista hahmoa pidän kirjailijan sadismina. Avuton ja lapsellinen voi olla, mutta Pansyn kohdalla James liioitteli.  Pansy-parka on tyttö vailla ominaisuuksia ja omaa tahtoa. Hänen avuttomuuttaan ei  voi selittää sillä, että hän eli luostarissa 15-vuotiaaksi. Niin teki myös esim. Teresa Guiccioli, joka 17-vuotiaana tuli erinomaisesti toimeen kahden keskimääräistä huomattavasti vaikeamman ihmisen – miehensä kreivi Guicciolin ja rakastajansa Lordi Byronin –  kanssa. Pidin siitä, että James kuvasi nunnat sympaattisiksi ja järkeviksi. Pansyn joutumisessa luostariin kirjan loppupuolella ei siten ole mitään melodramaattista, pikemminkin kyseessä on kiukuttelevan egoisti-isän pateettinen voimannäyte.

Naimisissa oleva Isabel on masentunut ja lamaantuneen oloinen. Hiljainen valtataistelu Osmondin kanssa on uuvuttavaa, mutta Isabel alistuu manipuloitavaksi ihmeen helposti.

Hänen kirjan alussa moneen kertaan mainitusta itsenäisyydestään ei ole kuin rippeet jäljellä. Pansyn auttaminen ei omissa ongelmissaan piehtaroivaa Rouva Osmondia kiinnosta. Auttamisen sijaan hän itsekkäästi käskee tyttöä tottelemaan isäänsä. Aivan kuin Isabel olisi vähitellen muuttumassa toiseksi Madame Merleksi. Vastoin miehensä tahtoa hän kuitenkin  lähtee Englantiin kun Ralph on kuolemaisillaan. Englannissa sankarittaremme saa aikaa ajatella elämäänsä ja kerätä voimia, Caspar Goodwoodista on riesaa kuten aina. Vaikka Isabel voisi jäädä Englantiin, hän päättää palata Roomaan miehensä luokse. Päätös herättää kysymyksiä. Tunteeko Isabel itsensä niin voimakkaaksi, että pystyy puhumaan miehelleen suoraan? Miksi alistumisesta on  tullut hänelle niin tärkeä asia? Nauttiiko hän siitä? Ajatteleeko Isabel avioliitostaan, että joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön? Romaanin alussa Rouva Touchettia kuvaillaan itsekkääksi, koska hän asuu suuren osan vuodesta Firenzessä erossa puolisostaan. Tuleeko Isabelista kelvoton ja moraaliton nainen, jos hän ehdottaa miehelleen vastaavaa järjestelyä?

Naisen muotokuva on mielenkiintoinen, ärsyttävä  ja ajatuksia herättävä kirja, josta on aivan pakko päästä vaihtamaan mielipiteitä!

Kysymys: Kuvaatte paljon kirjoissanne syyllisyyttä. Käsittelette sitä kiinnostavasti myös mm. esseekokoelmassanne Guilt About The Past. Voiko mielestänne kansakunnan aitoa yhteistä syyllisyyttä olla vai onko syyllisyys viimekädessä kuitenkin yksilön kokemus?

Vastaus: Syyllisyys on henkilökohtainen kokemus. Mutta jos monella ihmisellä on sama tai samankaltainen syyllisyydentunne, on kokemus kollektiivinen. Jos samaan kansakuntaan kuuluvat ihmiset jakavat tällaisen kollektiivisen kokemuksen syyllisyydestä, voidaan kansakunnalla ajatella olevan yhteinen syyllisyys.

Kysymys: Kansallisvaltioiden merkityksen katoamisesta puhutaan paljon, voiko syyllisyys pitää kansakuntaa tai ryhmää yhdessä?

Vastaus: Jokainen jaettu kokemus voi olla yhdistävä tekijä niin ryhmässä kuin kansakunnassakin. Mutta en usko syyllisyyden olevan tarpeeksi vahva side yhdistämään kansakuntaa. Kansakunnan yhdessä pitäminen vaatii myös muunlaisia jaettuja, positiivisia, kokemuksia ja muistoja kuin myös jaettuja toiveita.

Kysymys: Teoksessanne Viikonloppu on mukana suuri määrä henkilöitä. Oliko teillä henkilöiden määrän tai heistä käytetyn kuvailun takana joku tietty tavoite? Esittävätkö kirjan henkilöt Nyky-Saksan suhtautumista terrorismimenneisyyteensä vai jotain muuta?

Vastaus: Minulla ei ollut mitään piilotettua agendaa kirjan lukuisten henkilöiden takana. Mutta kirjan henkilöiden keskusteluissa ystävät esittävät sellaisia näkökulmia Nyky-Saksan terrorismimenneisyyteen, joita koen olevan sekä oman sukupolveni kuin myös nuorempien sukupolvien saksalaisten keskuudessa.

Kysymys: Miltä teistä kirjailijana tuntuu oman kirjan siirtyminen valkokankaalle elokuvaksi? Olitteko mukana elokuvan tekemisessä ja miellyttääkö lopputulos teitä?

Vastaus: Elokuva on aina muunnelma kirjan teemasta. Niinpä kirjailijana, kuin myöskään lukijana, ei tulisi odottaa löytävänsä elokuvasta omia mielikuviaan vastaavaa kuvausta. Stephen Daldry (toim. huom. Lukija-elokuvan ohjaaja) on luonut kirjastani kauniin elokuva-muunnelman. Hän ja käsikirjoittaja David Hare ottivat minut myös ystävällisesti mukaan moniin Lukija-elokuvan tekemisen vaiheisiin.

Kysymys: Kuinka paljon omaa tai perheenne kokemuspohjaa kirjoistanne löytyy?

Vastaus: Kirjailijan henkilökohtaiset kokemukset ovat kaikissa hänen kirjoituksissaan mukana. Kirjat eivät kuvasta kirjailijan elämää, mutta kirjailijan elämä värittää hänen teoksiaan.

Kysymys: Minkälaisia kirjoja itse luette, lempikirjailijanne?

Vastaus: Minulla ei ole yhtä suosikkikirjailijaa. Palaan aina uudestaan ja uudestaan 1800-luvun kirjallisuuden, kuten Fontanen, Kellerin, Raaben, Tolstoin, Tschechowin, Hawthornen ja Jamesin pariin. Pyrin myös lukemaan nykykirjallisuutta, teoksia, joita olen kuullut tai lukenut kehuttavan erityisen hyviksi. Välillä törmään johonkin kerrassaan loistavaan kirjallisuuteen, kuten Marilynne Robinsonin kirjoihin.

Polte on siinä samaa taattua McEwania kuin ennenkin, että sen keskiössä on ihmisen käyttäytymisen tarkkailu. Kirjan päähenkilö Michael Beard on vähän vastenmielinen naistenmies, opportunisti, idealisminsa myynyt (jos sitä on joskus ollutkaan) tutkija ja tiedemies, joka suunnittelee laihdutuskuuria ja lihoo koko ajan. McEwan ei ole tehnyt Beardista ilmastonmuutosskeptikkoa, joka olisi kapea rooli, josta olisi helppo olla jotain mieltä. Sen sijaan Beard on vain mukavuudenhaluinen, omassa henkilökohtaisessa elämässään vähän epäonnistunut ja työelämässään kaavoihin kangistunut ja tylsistynyt. Ilmastonmuutos sentään mahdollistaa rahoituksen saamisen omalle instituutille. Kun sitten vastaan tulee aurinkoenergiasta innostunut kollega, alkaa tapahtua. Mutta ei ihan niin kuin voisi kuvitella.

McEwan kirjoittaa ensin tarinaan omituisen kuoleman ja sen jälkeen vasta asiat alkavat edetä. Lopputuloksena on tutkija, joka on ”lainannut” kuolleen kollegan tutkimustulokset ja haluaa saavuttaa niillä julkisuutta ja arvostusta. McEwan kuvaa kaikki ihmiset paljaimmillaan, noloissa tilanteissa, ”väärien” ajatusten kautta, itsekkäinä ja alastomina. Samalla se avaa kiinnostavan ikkunan ihmisyyteen yleensä, mutta myös itseen. McEwanin kaunistelemattomuus on virkistävää ja kun tähän liittää hyvän tarinan viitekehyksen tuloksena on ison laadun kirja.

Kirjan loppu oli pieni pettymys. Kaikki menee pieleen, hyvä voittaa pahan tai ainakaan paha ei pääse pullistelemaan vääryyksillään. Olisin toivonut jotain vähemmän ennalta arvattavaa. Mutta ehkä McEwanin tavaramerkki ei olekaan koskaan ollut ”yllättävät” loput vaan yllättävät ja sitä kautta tuiki tavalliset ihmiset, ihmisen mieli ja sen kummalliset tiet ja tavat.

Joukossa on hauskaa tilannekomiikkaa kuten tarina junassa syödyistä perunalastuista. Ja toisaalta jälkeenpäin keskustelu siitä, oliko tämä oikea kokemus jos samanlainen tarina kiertää erilaisina versioina. Ja Beardin pieni epäily siitä, sattuiko tätä lainkaan.

Hyvä kirja. Mitä mieltä olitte?

Millainen lukija olet?

Luen paljon lehtiä ja muistioita sekä jonkin verran työhön liittyviä kirjoja. Kaunokirjallisuutta luen enimmäkseen lomilla, mutta yöpöydällä on aina jokin kirja kesken. Suosikkejani ovat suomalaiset naiskirjailijat, mutta toki tartun miestenkin teoksiin. Dekkareita luen enimmäkseen ruotsiksi.

Mitä lukeminen sinulle merkitsee?

Luen oppiakseni asioista ja rentoutuakseni. Kirjojen lukeminen vie ajatukset pois töistä ja arjesta.

Mitä kirjaa luet juuri nyt ja miksi? Tai viimeksi, kenties nyt ei ole ollut aikaa lukea mitään…

Luin viimeksi Olli Jalosen Poikakirjan.

Mikä kirja sinulla on jäänyt viimeksi kesken?

Risto Uimosen Pääministerin puhuva pää. En jaksanut lukea edeltäjieni edesottamuksista yhteen putkeen, mutta luen sen varmaankin loppuun viimeistään lomalla.

Mitä kirjaa olet viimeksi suositellut ja kenelle? Miksi?

Riikka Pulkkisen Totta. Suosittelin sitä ystävälleni Lilli Paasikivelle, koska kirja on erinomaisesti kirjoitettu. Mielestäni se on viime vuoden paras suomalainen kirja.

Mikä kirja on tehnyt sinuun lapsuudessasi vaikutuksen?

Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Kirjan tarina vei mennessään ja teki vaikutuksen, vaikka tieteiskirjallisuus ei ominta lajiani olekaan.

Kuvaile kirjahyllyäsi. Sanotaan, että jos näkee toisen kirjahyllyn, tietää millainen tämä on – millainen siis olet sen perusteell a?

Olen hyvin suomalainen, sillä kirjahyllystäni löytyy aika paljon viime vuosien Finlandia-palkittuja ja -ehdokkaita. Olen poliitikko, sillä politiikan maailma tunkee hyllyistäni myös esiin.

Kuka kirjallisuuden henkilö olisit ja miksi?

Peppi Pitkätossu, koska hän on maailman vahvin tyttö ja pystyy tekemään mitä itse haluaa. Se on kadehdittava asema poliitikolle.

Keneltä haluaisit itse kysyä nämä kysymykset?

Paula Lehtomäeltä, sillä minua kiinnostaa, onnistuuko hän raivaamaan tilaa kirjojen lukemiselle.