Luettaisiinko maaliskuun kirjana Bernhard Schlinkin kirja Viikonloppu (suom. Leena Vallisaari)? Vai olisiko muita kiinnostavia ehdotuksia? Toinen vaihtoehto voisi olla Jonathan Safran Foerin kirjoittama kirja Eläinten syömisestä?
Keskustelu alkaa siis 15.3.
Onpa Wsoy:llä muuten aika niukasti esitelty kirjat nykyään. Yhden kappaleen takakannen myyntipuhe ja hinta. Jotenkin odottaisi kustantajalta vähän enemmän.
Italo Calvino ei petä koskaan vaikka Marcovaldo ei ehkä Calvinon kirjoista parhaimmistoa olekaan. Silti Calvinon mielikuvituksellinen tapa tarkastella arkisia asioita on aina virkistävää. Marcovaldo on työmies, joka asuu kaupungissa, mutta tuntuu kaipaavan luontoa. Ja joka on kyllästynyt ainakin vaimoonsa ehkä myös lapsiin. Tarinat ovat pieniä, vähän irrallisiakin, joita näennäisesti yhdistää se, että kyse on samasta miehestä ja hänen elämästään ja toisaalta se, että eletään samassa kaupungissa, joka muuttuu vuodenaikojen mukaan. (lisää…)
Huomasin juuri, että en olekaan postannut tammikuun kirjaa vaan ainoastaan maininnut siitä yhden postauksen yhteydessä vastatessani kommenttiin.
Tammikuun kirjana on siis perinteiseen tapaan Finlandia-voittaja eli tällä kertaa Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Keskustelu alkaa 15.1.
Rimminen on luvannut vastata kysymyksiin.
Huomenna blogissa saattaa olla jotain toimintakatkoksia, mutta torstaina kaiken pitäisi olla kunnossa. Pahoittelut tästä.
Melkein 200 sivua pelkkiä kysymyksiä. Eikä mitään sellaista yksi kysymys/sivu tahtia vaan sivut täynnä kysymyksiä.
Kuten esimerkiksi:
Were you a thumb sucker? Would you rather argue with people or not? Can you think of a musical instrument useful in murder other than piano wire? (lisää…)
Utelias oli 19.000:s kommentoija ja sai vanhan kaavan mukaan tehtäväkseen arvioida kirjan meille. Kiitos jälleen siitä. Ohessa Uteliaan arvio:
Sana Krasikov syntyi Ukrainassa 1979. Hän vietti lapsuutensa Georgiassa ja Yhdysvalloissa, opiskeli ensin Cornellin yliopistossa ja myöhemmin Iowa Writers’ Workshopissa. Vielä vuosi (One More Year) on Krasikovin ensimmäinen novellikokoelma, osa novelleista on alunperin julkaistu muualla, kuten lehdissä The New Yorker ja The Atlantic Monthly. Kokoelma ilmestyi englanniksi vuonna 2008 ja suomeksi ilahduttavan nopeasti jo vuotta myöhemmin. Luin kokoelman englanniksi, joten en kommentoi suomennosta. (lisää…)
Sanotaan, että ”puhtaus on puoli ruokaa”. Voisiko kirjoissa sanoa, että kauneus tai kirjan ulkoasu on ainakin pieni osa lukukokemusta. Olemme täälläkin monta kertaa käsitellyt myös kirjan ”pintapuolisia ominaisuuksia”, sen kantta, kannen kauneutta ja toisaalta sen kykyä tuoda kirjasta juuri se ydinviesti esille.
Suomen Kirjasäätiö on nyt lakkauttanut tukensa Suomen kirjataiteen komitealle, joka on yli 60 vuotta valinnut Suomen kauneimmat kirjat. Vuoden kauneimmat kirjat -kilpailu on lopetettu. Ja vaikka pelkkä kilpailu tai tuki ei tee kirjan kannesta kauniimpaa saati että vaikuttaisi sen sisältöä parantavasti, on silti sääli jos myös kirjan kaunista ulkomuotoa ei arvosteta. Itse kävin allekirjoittamassa asiasta nettiadressin täällä. Jos kiinnostaa, käykää tekin.
Mikä muuten on kaunein tai kauhein kirjan kansi mihin olette törmänneet?
Normaalissa tapauksessa tänään alkaisi keskustelu tammikuun kirjasta. Mutta tässä kävi nyt niin, että tammikuulle ei ole kirjaa. Tai voisihan sitä itse asiassa vielä äkkiä keksiä näin aamutuimaan jonkun pienen novellin, josta voisimme jo keskustella iltapäivällä. Se saattaisikin olla ihan jännittävä tapa käsitellä kirjoja jatkossa… Mutta kun toni ei pidä niistä novelleista ja niitä on jo luettu. Runoissa on vähän sama ongelma. (lisää…)
Kirjailija Larry McMurtry käsittelee elämäänsä kiinnostavasta näkökulmasta, kirjojensa kautta, kirjassa Books – a memoir. Ei kirjoittamiensa kirjojen kautta vaan niiden joita on ostanut, omistanut, vaihtanut tai myynyt. McMurtry on elämänsä aikana paitsi myynyt kirjoja myös kerännyt itselleen melkoisen kirjaston; 28.000 kirjaa. Hän toteaa niistä:
”Forming that library, and reading it, is surely one of the principal achievements of my life.” (lisää…)
Usein kun puhutaan siitä, mikä on huonoa kirjallisuutta, päädytään lausumaan yksi nimi. Dan Brown. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin epäilyttävän moraalittomia tai edes objektiivisesti valtavan huonosti kirjoitettuja. Ehkä siksi, että siinä vasta epäilyttävää onkin, että esimerkiksi Da Vinci -koodia on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta. Sitä lukevat ihmiset ympäri maailmaa 50 eri kielellä. Niinpä se on jotain ”massakirjallisuutta”. Kun vielä kahdesta kirjasta (Da Vinci -koodi ja Enkelit ja demonit) on tehty elokuvat, joissa pääosissa ovat Tom Hanks ja Aurdey Tautou, on tämä ehkä vähän vielä tuomittavampaa. (lisää…)
Olet selaamassa aiheen Yleinen arkistoa.
