Blogit

Huomasin juuri, että en olekaan postannut tammikuun kirjaa vaan ainoastaan maininnut siitä yhden postauksen yhteydessä vastatessani kommenttiin.

Tammikuun kirjana on siis perinteiseen tapaan Finlandia-voittaja eli tällä kertaa Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Keskustelu alkaa 15.1.

Rimminen on luvannut vastata kysymyksiin.

Ohessa vastauksia lukupiiriläisten kysymyksiin Timo Airaksiselta:

Onko Timo Airaksinen oikeasti sitä mieltä, että synti, rikos ja pahe ovat kokonaan eri asioita? Ja ajatteleeko hän, että kirkko tietää tai on tietävinään, mitä synti on, vai tietääkö hän sen peräti itse? Onko hän vielä siinä vaiheessa, jossa kysytään, että onko tanssi syntiä? Minusta nämä termit ovat sisäkkäisiä. Syntiinkin voi suhtautua kevyesti, vai eikö muka voi?

-On ne eri asioita. Kaikkeen voi suhtautua kevyesti. Ja kirkko tietää mikä on syntiä. Jos ei kuulu kirkkoon, voi syntiin todellakin suhtautua kevyesti. (lisää…)

Lohduton elämänkuva. Vai onko? Sitä tuli miettineeksi koko tämän kirjan lukemisen ajan. Kirja on siis Lukupiirin tammikuun kuukauden kirja, Timo Airaksisen kirjoittama Hulluuden houkutus. (lisää…)

Kaiken tämän lahjapaperoinnin keskellä tartun tonin ajatukseen kuukauden kirjasta. Tammikuu on juuri sopiva aika pohtia onnellisuutta ja hulluutta. Eli tammikuun kirjana on Timo Airaksisen Hulluuden houkutus. Keskustelu alkaa 15.1.

Tammikuun kirjana oli Hannu Väisäsen Toiset kengät ja kirjailija Hannu Väisänen lupasi myös vastata lukupiiriläisten kysymyksiin. Omasta puolestani olen häkeltynyt Väisäsen kiinnostavista, perusteellisista ja ystävällisistä vastauksista. Ne valottavat erinomaisesti kirjan (ja kirjailijan) taustoja ja ajatuksia. Siitä kiitos myös kysyjille, jotka osasivat kysyä mielenkiintoisia kysymyksiä. Kiitos kaikille. Tuli iloinen mieli.

Ja voilà, Väisäsen vastaukset: (lisää…)

Muistathan, että luet seuraavaa postausta ja siihen liittyvää viestiketjua omalla vastuullasi. Koska Hannu Väisäsen Toiset kengät on Lukupiirin kuukauden kirja, tässä saattaa olla, kuten nykyään muodikkaasti sanotaan, “juonipaljastuksia”.

Täytyy ensin tunnustaa. Muistaakseni Arto Virtanen kehui Toiset kengät –kirjaa jo aikoja sitten ja silloin hankin sen. Se pyöri tuossa kirjahyllyn, sohvapöydän ja yöpöydän väliä vähän aikaa. Pari kuukautta sitten aloitin sen. Pääsin ensimmäisen merikohtauksen loppuun ja kirja jäi kesken. Myin kirjan koulun myyjäisissä. Jokin siinä kuitenkin jäi kaivelemaan. Hankin toisen. Hyvä että hankin. (lisää…)

Westö lupasi tammikuun aikana vielä vastata lukupiiriläisten kysymyksiin. Ilmeisesti jo edellinen vastaus oli hyvin tyydyttävä, suoraan Westölle esitti lisäkysymyksen vain Heikki. Lisäksi moni pohti syytä vieraskielisiin lauseisiin. Tässä vielä kirjailijan vastaukset näihin kysymyksiin:

Heikki kysyi, onko suunnitelmissa kirjoittaa romaani 1950-60-luvun tunnelmille? Ja Leijat ei ole hänestä vastaus.

Westö: No sehän on juuri unelmani. Vielä yksi tämäntapainen, eeppinen, ja nimenomaan sellainen, jossa lähestyisin sotienjälkeisiä vuosikymmeniä, kaikista mieluiten ehkä iskelmän ja muun populaarikulttuurin kautta. Sitten muuttuisin minimalistiksi, ja alkaisin kirjoittaa tiiviimpiä, ohuempia kirjoja. Katsotaan mitä kohtalo suo. Mutta elämänsä vihkiminen tälle (kirjoittamiselle) on monisyistä, omituista, eikä takeita ole mistään. Voi käydä niin, että minun luomisvoimani ehtyy, ja joku muu kirjoittaa tuon uneksimani kirjan. Olen muuten Heikin kanssa samaa mieltä siitä, että Leijat ei ole vastaus, sillä on puolensa, mutta silmieni edessä siintää jotain aivan muuta.

Muutama pohdiskeli miksi suomennoksessa käytettiin vieraskielisiä kirjepätkiä.

Westö: On kaksi mahdollista vastausta, yksi hakee tukea sen ajan kulttuurista, yksi on tiukan henkilökohtainen. Se ensimmäinen: sen ajan porvaristo/yläluokka oli kansainvälinen tavalla, joka on ollut vaarassa hukkua (ellei ole jo hukkunut) tänä englanninkielen ylivallan aikana. Eccun, Nitan, Lucien ja Cedin tapaisten ihmisten kuului osata ilmaista itseään sujuvasti sekä ranskaksi että saksaksi, ja sorrosta ja sitä vastaan kohdistetuista protesteista huolimatta monet puhuivat myös hyvää venäjää. Sen sijaan englanti oli siihen aikaan oudompi kieli, harvojen käyttämä. Se henkilökohtaisempi vastaus on sitten se, että minä rakastan vieraita kieliä ja ujutan niitä mielelläni kertomuksiini silloin kun se sopii tarinaan. Ranskankielen taitoni on kuitenkin niin minimaalinen, että sen kielen kohdalla kysyn aina neuvoa, pienimmissäkin asioissa. En kuitenkin haluaisi pitää tuota ratkaisuani – vieraskieliset kirjepätkät – snobbailuna, vaan se kuuluu kuvaamani aikaan, se tuo lisäväriä, eikä lukija kuitenkaan menetä mitään tarinalle elintärkeätä, vaikka nuo muutamat lauseet jäisivätkin ymmärtämättä.

Camunen pohtii syytä lukea Westöä. Kannattaako vai ei? Ovatko ne, jotka pitävät kirjasta sokeasti kulttuurieliitin mielipidettä seurailevia myötäilijöitä?

Sokaistumistahan on itse varsin hankalaa havaita… Aika absurdia on kuitenkin jos täytyy älyllisen periaatteen vuoksi olla eri mieltä kirjasta, joka on sattunut voittamaan kulttuuripalkinnon. Joskus kirja voi olla monella tasolla hyvä. Niin kulttuuripoliittisesti kuin henkilökohtaisesti koettuna. Minusta tämä on kumpaakin. Mutta tämä on toki subjektiivinen mielipide. Ainakin minulle tämä keskustelu avasi kirjasta myös asioita, joita pelkän oman kokemuspiirin kautta en olisi huomannut.

Jos kootaan kommentteja vastaamaan siihen, mitä kirjasta löytyy, minusta tuntuu, että löysimme 3 päälinjaa kirjan sanomasta: (lisää…)

Jäin vielä pohtimaan sitä mitä Westö-keskustelussa pohdittiin, kuinka sidoksissa valintamme ovat aikaan missä elämme. Siihen liittyen mietin vielä Cedin elämää. Annukka pohti, olisivatko Cedin kovat piirteet tulleet koskaan pintaan ilman sisällissotaa. Mikä takaa, ettei itse näin äärimmäisen kokemuksen jälkeen ja kautta olisi kovettunut, hakenut kostoa sokeasti, muuttunut julmaksi. Se on minusta mielenkiintoinen kysymys. Cedin tragediahan oli vielä se, että ne muutamat hetket, milloin kohtalo olisi voinut kääntyä, hukkuivat häneltä (vaimo lähti synnyttämään).

Halusiko Westö antaa meille kaikille synninpäästön? Halusiko hän kaikkien erilaisten kohtaloiden avulla tuossa ajassa todeta, että ihmisillä on omat selviytymiskeinonsa ja aina me emme edes voi niitä valita (Eccu ja masentuminen). Siinä missä Lucie L tuntui pinnalliselta hän tekikin valintoja, jotka olivat oikeita. Cedikin yritti selviytyä, mutta toisella tavalla kuin Eccu, joka tuhosi itsensä.

Epilogin loppukin pani tätä vääjäämättömyyttä miettimään. Westön sanoin: “He eivät tienneet että heitä odottivat jälleenrakentamisen ja vaikeiden muutosten vuodet ja että he taivaltaisivat ne vuodet periksi antamatta, he nöyrtyisivät ja suorittaisivat kaikki tehtävät jotka heille annettiin, mutta hintana oli tuo katkeruus joka jäi heidän kasvoilleen iäksi.”

Taitaa olla sentään hyvä, ettei tiedä mitä kaikkea tulevaisuudella on annettavana.

Varoitus: tästä lähtien kirjasta keskustellaan siten, että myös juoni paljastuu. Jos sinulla on kirja kesken etkä halua tietää mitä lopussa tapahtuu, lue äkkiä ja palaa vasta sitten.

Tammikuun kirja siis oli Westön Missä kuljimme kerran.

Muutama (vaikka ihan lyhyesti ei näin monisyistä kirjaa kyllä voi kommentoida…) kommentti keskustelun pohjaksi:

Lukukokemuksena: Aluksi haastava. Jos kirjan jätti kesken, saattoi siihen tarttuminen tavallisen kiireisen työpäivän jälkeen väsyneenä tuntua ylivoimaiselta. Ja kun taas tarttui, sitä ei oikein voinut päästää käsistään. Kannattaa ehdottomasti lukea intensiivisesti.

Hahmot: Erityisesti ”rakkaiksi” tulivat Lucie L, Eccu ja Allu. Ja erityisesti Ivar. Tavallaan sivuhenkilönä. Kuitenkin kun katson merkintöjä taaksepäin, Ivar sanoi minusta kaikkein hienoimmat lauseet koko kirjassa, kuten: “Kun kumarrun maahan, käteni voi tuntea mukulakivien lämmön niillä kaduilla, joilla kerran kuljit.”

Eccu. “Hän huomasi ensimmäistä kertaa eläessään että molemmat vanhemmat elivät hänessä. Hän tunsi miten sekä levoton pohtija että elämänläheinen seikkailija yrittivät raivata itselleen tilaa hänen sisimmässään ja miten ne pälyilivät epäluuloisesti toisiaan.” Tässä hahmo, joka kantoi koko maailman tuskan itsellään, ei päässyt 1918 tapahtumista eroon. Hahmo, jonka taistelua omasta sielustaan seurasi jännittyneenä ja teki mieli huutaa, älä mene Cedin kanssa! Jollain tavalla minusta kirjan traagisin hahmo. (lisää…)