Joskus se, että lukee kirjailijalta ensimmäiseksi teoksen, joka jää kunnolla mieleen ainutlaatuisena onkin kirous. Amélie Nothombin suhteen saattaa olla käynyt niin. Luin häneltä ensimmäiseksi kirjan Vaitelias naapuri, josta pidin erittäin paljon. Vaitelias naapuri oli kirja, jossa oli ainutlaatuisen outo tunnelma ja hyvin onnistunut, outo tarina. Nöyrin palvelijanne oli myös kiinnostava kaikessa karmeudessaan, Antikristasta en enää pitänyt lainkaan. Odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Huhtikuun kuukauden kirjana siis Samuraisyleily (suom. Lotta Toivanen)
Samuraisyleily on kirja toiseen kulttuuriin tutustumisesta mahdollisimman syvällä tavalla, rakastumalla. Amélie opettaa ranskaa japanilaispojalle, johon rakastuu. Oikeastaan rakastuminen on liian voimakas sana. Loppujen lopuksi tuli tunne, että Amélie vain leikitteli pojalla, käytti hyväkseen. Tarina on kuitenkin tarina romanssista, poikaan ja Japaniin. Ehkä sukellus Japaniin tässä muodossa olikin kirjan parasta antia.
Tunnelma ei ollut pettymys. Nothomb käsittelee itseään, omia tunteitaan ja mielenliikkeitä samankaltaisella oudolla tavalla kuin aiemmissakin kirjoissaan. Kirjassa oli myös osioita, jotka lukija pystyi aistimaan poikkeuksellisen vahvasti, kuten Amélien varsin yksityiskohtainen ja fyysinen kiipeilyretki Fuji-vuorelle.
Ei tämä ehkä ollut suuri kirja, mutta miellyttävä ja kiintoisa lukukokemus silti. Pidän edelleen Nothombin yltiörehellisestä tavasta analysoida itseään ja ennenkaikkea reaktioitaan muihin ihmisiin, kultttuureihin ja tapoihin. En ole koskaan käynyt Japanissa. Kirja kyllä innosti siihen. Sitä paitsi kaikkien kirjojen ei tarvitse olla suuria. Elämyksen voi saada silti.
Hesarin kritiikki täällä aiemmin jo mainittiinkin vähemmän mairittelevana, se löytyy täältä.
Mitä piditte?
