Ylen Strada teki ohjelmaa kritiikistä, johon haastatteli minuakin. Ideana oli pohtia sitä, mitä kritiikki itse asiassa enää on mainostekstien ja tavallisten ihmisten arvioiden välimaastossa. Onko kritiikillä, ja tällöin tarkoitetaan ammattikritiikkiä, enää mitään tilaa tässä mielipiteiden kakofoniassa ja kuka niitä enää viitsii seurata.
Haastattelu sattui sopivasti juuri sen jälkeen kun olin lukenut Putte Wilhelmssonin kirjan Turmio ja Perikato. Sen jälkeen voi ainakin todeta sen, että kritiikki ei suinkaan ole kuollut vaan elää hyvin ja joskus, ehkä parhaimmillaan, aika persoonallisellakin tavalla. Itse en ole aina Wilhelmssonin tyylistä pitänyt, monessa kritiikissä hän kertoo mistä ei pidä, mutta harvemmin mistä pitää. Se tuntuu näkökulmana joskus vähän tunkkaiselta ja joskus pelkurimaiseltakin. Eikö kriitikko voisi laittaa itseään alttiiksi ja kertoa mikä on hyvää? Oikeastaan ainoa kirjailija, joka sai suitsutusta oli Arto Salminen ja erityisesti hänen kirjansa Paskateoria. Toisaalta Wilhelmsson on jonkinlaisella missiolla liikkeellä, hän haluaa paljastaa tyhjyyden, korulauseisen tekstin mitättömyyden, sen, ettei keisarilla ole vaatteita. Tai ehkä jotain ihan muuta mitä en ole vain ymmärtänyt…
Tämä kritiikin kuolema -keskustelu nousee aina silloin tällöin jostain kummallisesta tavallisten lukijoiden ja ammattilaisten vastakkainasettelusta. Ikään kuin se, että tavalliset lukijat vaihtavat mielipiteitään lukemistaan (ja joskus lukemattomistakin) kirjoista veisi ammattikritiikiltä jotakin pois. Ainahan ihmiset ovat kirjoista puhuneet, tykänneet, inhonneet, joskus hyvien perustelujen kera ja joskus aivan subjektiivisesti vain siksi, että tuntui siltä. Nyt kun keskustelut ovat siirtyneet kirjoitetuiksi mm. tänne verkkoympäristöön, niistä on tullut joillekin jonkinlainen uhka, keskustelunaihe, oikean ja ammattimaisen kritiikin hautajaiset.
Lukijat luottavat usein toisiinsa enemmän kuin kriitikoihin. Se ei johdu ammattitaidosta vaan siitä, että lukija saattaa kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta toiseen lukijaan ja sitä kautta luottaa tämän makuun. Ammattikritiikki on kuin teatteriesitys, se vaatii keskittymistä. Samalla kun se antaa lukijalle kiinnostavaa perspektiiviä ja ammattimaisen näkemyksen, se myös vaatii sen vastaanottamista, mielen, joka jaksaa keskittyä kirjoista puhumiseen syvällisellä tasolla. Voi olla, että aina ei sitä jaksa.
Ja toisaalta lukijat ovat ehkä oppineet luottamaan myös itseensä ja omaan makuunsa. Jorma Uotinen sanoi tv:ssä puhuessaan tanssiohjelmasta, että pitäisi luottaa siihen, miltä esitys itsestä tuntuu. Arvioida voi ja pitääkin varmasti tekniikkaa ja muita ammattimaisia asioita, mutta viimekädessä oma kokemus ratkaisee sen, pitääkö vai ei. Lukijana tietty voi sanoa, että usein ammattitaitoisesti rakennettu tarina on juuri se, mikä tekee kokemuksesta eheän ja palkitsevan. Ei tarvitse tietää välttämättä tarkasti mikä siinä on pielessä, tietääkseen, ettei se toimi.
Ja sitten on makuasioita. Esimerkiksi Putte Wilhelmssonin arvio Peter Hœgin Hiljaisesta tytöstä oli paitsi tyrmäävä, keskittyi myös tyrmäämään kaikki ne, jotka kirjasta pitivät. Wilhelmsson on kriitikkona ammattilainen, mutta toisaalta kirjoittaa tietoisesti niin, että se herättää tunteita, ”viihteellistää” siis kritiikkinsä, tekee siitä kiinnostavaa. Ja aika tyly hän on kaikkia kohtaan: ”Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset lukevat Harry Potteria. Heistäkin on hauskaa kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he siksi kuuluva johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit.”
Ainakin yhden asian voi todeta jos pikaisesti vertaa nykykritiikkiä vaikkapa 50-luvun kritiikkiin Lassi Nummen (jatkan tällä kielioppilinjalla…) kirjoista. Ennen oltiin kovin kohteliaita. Nyt ollaan kovin pisteliäitä. Ennen oltiin hyvin arvostavia, nykyään ehkä vähemmän. Kirjailijatkin ovat laskeutuneet jalustoilta. Tai heidät on laskettu jalustoilta. Ehkä kriitikoihinkin voi siis jo suhtautua vähemmän vakavasti ja todeta, että erilaiselle ja eri tasoiselle kritiikille on varmasti aina tilaa.
23. marraskuuta 2010 kello 21.24
Lukijavertaiskritiikin hyvä puoli on se, että niitä on saatavilla usein runsaastikin, ja niitä kirjoitetaan enemmän halusta sanoa jotain kuin että tilinauhan perässä kirjoitetaan jotain vaikkei olla välttämättä luettu koko kirjaa…
Huono puoli on sitten se, että harva vertaiskriitikko on järin hyvä kirjoittaja (toki heitä löytyy), ja kriitikkojen taustasta, mausta tai asiantuntevuudesta voi esittää vain summittaisia arvioita (Googlella tuli 1,36 miljoonaa osumaa fraasille ”I love Twilight” ja 2,51 miljoonaa fraasille ”I hate Twilight”).
Streetteamit eivät myöskään tuo lisää uskottavuutta ilmiölle, saati sitten esim. Amazonin käytäntö nostaa esiin niitä positiivisia arvioita ja haudata negatiiviset.
Mutta joo, kyllä niitä hyviäkin vertaiskriitikoita löytyy, ja joillain kulttuurin alueilla ei ole edes mielekästä seurata mitä mieltä ”viralliset” kriitikot ovat.
Suurin ongelma kritiikille ainakin Suomessa on kovin rajoittunut kenttä. Hesari suurimpana sanomalehtenä dominoi sitä mistä puhutaan ja mitä sanotaan, monet lehtiryppäät kierrättävät samoja kritiikkejä kaikissa lehdissä kun se on halvempaa, ja moni on päätynyt vain laittamaan yhden kappaleen juonikuvauksia ja perään 1-5 tähteä.
Vaikka Kirsikin tässä havainnoi että Suomessa julkaistaan vuosittain valtava määrä kirjoja, niin suhteellisen pieni osa niistä saa mitään huomiota lehtikritiikeissä ja vain pari hassua saa niin paljon huomiota että voidaan puhua keskustelusta (käytännössä tähän tarvitaan joku mehevä skandaali).
Toinen ongelma on sitten se negatiivisuus, älykkään kuvan antaa itsestään haukkumalla kaiken. En minä sitä Amazon-hymistelyäkään jaksa mutta siinä vaiheessa kun mikään ei ole koskaan hyvin niin kannattaisi vaihtaa alaa.
23. marraskuuta 2010 kello 22.08
Kirsi, tein juuri pitkän postauksen aiheesta. ja samalla linkitin toiseen kirjablogiin, jossa aihetta käsitellään myös.
Viimeksi tämä keskustelu muistakseni alkoi ns. ammattikriitikoiden närkästyksestä;-)
Jorma Uotinen on Porista ja saman lukion käynyt kuin minäkin, hän sen tietää: Pitää luottaa siihen, miltä itsestä tuntuu.
Arvsotelu on kuitenkin subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enmpää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
24. marraskuuta 2010 kello 9.57
Enpä tiedä paljoakaan kirjakritiikeistä kun en niitä juurikaan lue. Mutta musiikki- ja elokuvakritiikeitä tulee luettua jonkin verran, ja niissä on ainakin havaittavissa päinvastaista ilmiötä, eli kaikki on aina ”parasta ikinä”. Tuntuu ettei kriitikoilla ole oikeasti munaa haukkua tuotoksia, varsinkin jos tekijänä on jokin tunnettu artisti/taiteilija. Liian paljon paistaa vain se, että kriitikko pelkää pallinsa puolesta ja haluaa miellyttää tiettyjä piirejä. Lisäksi suurin osa kritiikeistä on luultavasti ostettu. Tämä on havaittavissa etenkin kansainvälisissä julkaisuissa, ainakin Hesarissa vielä toistaiseksi on sanottu asiat niin kuin ne ovat. Suomi kun on sen verran pieni markkina-alue, ettei täällä liene kannattavaa ostaa kritiikkejä. Mutta tosiaan, kun suurin osa arvioista on neljää tähteä, menee koko kritiikeistä maku.
24. marraskuuta 2010 kello 15.45
Affag, minulle taas tulee mieleen, että kriitikko on käsittänyt asemansa niin, että ellei hän ‘hauku’ yhtä lujaa kuin Jukka Kajava aikoinaan, hänellä ei ole tulevaisuutta.
Tällaisen kohtalon on kokenut mm. Richard Powersin Laulut joita lauloimme, joka on mielestäni upein rasismin vastainen teos jälkeen Harriet Beecher-Stowen Tuomo sedän tuvan.
Myötähäpeän mitä kriitikot krijoittavat!
24. marraskuuta 2010 kello 19.42
Riippuu vähän mitä mediaa seuraa, mutta olen kyllä huomannut saman että leffa- ja musiikkikritiikeissä mennään helpommin sen yltiöpositiivisuuden puolelle. Ehkä osansa on siinä että joitain erityisjulkaisuja lukuunottamatta noiden alojen kriitikoilla ei ole tarvetta verhoutua siihen negatiivisuudesta tulevaan älykkyyden naamioon, ja myönnettäköön myös että noita arvosteluja varmaankin ”ostetaan” enemmän (mainostulot jne).
24. marraskuuta 2010 kello 20.06
Kyllähän kritiikkiä tarvitaan niin kauan kuin kirjallisuudelta odotetaan muutakin kuin viihdearvoa. Kritiikki ei toki tarkoita pelkkää arvostelua ja tähtien antamista (kuten populäärikulttuurin tuotteiden saralla on tapana), vaan julkaistujen teosten ja kirjailijoiden sijoittamista taiteenalan historiaan, esteettisiin ja filosofisiin virtauksiin sekä aikaan. Tähän tarvitaan lukeneisuutta ja ammattitaitoa.
Jorma Uotinen on toki oikeassa, että vain subjekti voi arvioida oliko lukemus miellyttävä, mutta ei taidetta tule arvioida vain mutu-tuntumalta. Verkostahan näitä arvioita löytyy pilvin pimein, mutta karkeasti arvioituna suurin osa tavallisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään ovat täysin yhdentekeviä.
Valitettavasti esimerkiksi HS:n kulttuurisivut käsittelevät nykyään lähinnä kaikenlaista populääriroskaa ja kritiikki elää lähinnä pienissä taidelehdissä ja Kiiltomato.netissä.
24. marraskuuta 2010 kello 21.49
Minusta on kiva lukea kirja-arviointeja. Jos tunnen kirjailijan tuotantoa, pähkäilen ollaanko tuotantolinjalla vai uutta latua avaamassa. Tai miksi kriitikko kirjoittaa mitä kirjoittaa, yrittääkö älyttää itsensä ylemmäksi, onko tympääntynyt koko hommaan vai tosissaan. Kyllä kritiikit minuun vaikuttavat, tietenkin. Mutta ei ole kovin vakavaa, jos ”hairahdun” lainaamaan uutukaisen ylistyksen innoittamana, enkä tykkääkään. Monta hyvää kirjaa on jäänyt kesken. Liian monta on aloittamatta.
24. marraskuuta 2010 kello 22.39
Samaa mieltä kuin Tula: on kiva lukea kritiikkejä, varsinkin kirjoista. Luen myös musiikkikritiikkejä. Kirjoista olen utelias lukemaan, mitä nyt ilmestyy, mitä kotimaiset kirjailijat tekevät, miten onnistuvat nyt ulkomaisista ne, joista olen hyvin kiinnostunut.
Luen Hesarin kirjakritiikeistä varmaan suurimman osan – on sitten toinen asia, etten muistakaan niitä, kun törmään johonkin uuten tekijään kirjastossa ja ihmettelen, mistä kirjailija on tuttu; se johtuu iästä ja muistini kehnoudesta.
Luen myös ilolla Kiiltomadon kritiikkejä ja niistä erityistä mielihyvää tuntien kehitysmaiden kirjailijoiden ja länsimaihin muuttaneiden kolmannen maailman kirjailijoiden kirjoista, sillä kokemuksen mukaan Kiiltomato esittelee sellaista kirjallisuutta, samoin kuin Maailman kuvalehti eli Kumppani, Kehitysyhteistyön palvelukeskuskuksen lehti. Jos olen erityisen utelias jostakin kirjasta, haen vielä netistä arvioita. En pysty valitettavasti lukemaan kaikkia kirjoja joista arvioinnit luen, mutta tahdon ainakin tietää… Olen ollut kirjastonhoitaja ja tarvitsin tällaista tietoa.
Ja kyllä, minustakin kritiikki on aika usein huolimattomasti tehtyä, epäinformatiivista. Toisaalta – jos sitä luetaan vähän, ei kai kriitikoille ole kovinkaan palkitsevaa sitä hienosti kirjoittaa.
Joskus on ihanaa törmätä toisen kirjailjan kirjoittamaan esseehen tai arvioon kollegastaan, kuten minulle kävi kun olin lukenut Don DeLillon romaanin Valkoinen kohina. Se oli minusta niin merkillinen kirja, ja löysin netistä Leena Krohnin innostuneen esseen siitä.
25. marraskuuta 2010 kello 10.45
Lueskelin Kansallisteatterin Mr.Vertigo esityksen nähtyäni siitä julkaistuja kritiikkejä. Ylistäviä, häikäistyneitä yksiäänisiä…?? Löysin jopa itsemurhalauseen, jossa kriitikko kirjoitti esityksen seuraavan uskollisesti Austerin kirjaa!
Vasta kun luin HS:n Suna Vuoren kritiikin, aloin uskoa, että olimme nähneet saman esityksen. Hän esitti kysymyksiä sekä esitykselle että katsojalle. Se miten hän kommentoi lopetusta, vastasi myös hyvin omia tuntemuksiani. Ei valmista: kaksijakoista päänvaivaa, nautintoa ja närkästystä.
Hyvästä kritiikistä kiitän! Ellei ole tahtoa laatuun, ei pidä kirjoittaa.
25. marraskuuta 2010 kello 15.51
Hyvin kirjoitettuja arvosteluja on hauska lukea, pelkät juoniselostukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Kirjallisuudesta kirjoittaminen on valitettavasti vähentynyt päivälehdissämme, mutta netistä löytyy monenkielistä asiantuntevaa lehtikritiikkiä. Tolstoin kuolinpäivänä 20.11. matkasin Lufthansalla, ja Die Zeit ja Frankfurter Allgemeine huomioivat tuon 100-vuotismuiston näyttävästi. Edellisessä oli kokonainen sivu, jälkimmäisessä kolme sivua ”maailman parhaasta kirjailijasta”, kuten todettiin. Niitä oli ihana lukea.
Leena Krohn on kirjoittanut innoittuneesti myös Camus´n Rutosta, – oli pakko lukea se uudelleen. Valkoinen kohina sai lisämerkitystä hänen analyysistään, mutta Alamaailma on tehnyt minuun sittenkin suurimman vaikutuksen.
Kiiltomatoa ja Parnassoa tulee seuratuksi, ja Violetan tavoin luen useimmiten myös konserttiarvostelut, vaikka harvoin jaksankin lähteä paikan päälle.
25. marraskuuta 2010 kello 17.36
Luin Joel Haahtelan romaanin Perhoskerääjä.
En juurikaan löytänyt teoksesta arvosteluja, vaikka teos oli ollut aikoinaan Runeberg-ehdokkaanakin. Ehkäpä etsin huonosti.
Oikeastaan oli ravitsevaa etsiä itse.
Teos oli vallan taitava, hienostunut. älykäs. Haahtelan tyyli surullisentasaista ja mukaansa vievää. Siihen sulautui. Juoni ja teemat jäivät mieleen kaivelemaan. Miten yksinäinen ihminen voi olla? Miksi ihmiseen iskee pakkomielle? Onko suhde mahdollista aloittaa alusta?
Saksalaissyntyinen mies testamenttaa perhoskokoelmansa ja omaisuutensa suomalaiselle. Miksi? Kertoja lähtee jäljittämään saksalaisen elämää ja historiaa. Matkalla selviää paljon muutakin. Kirja on matka, sekin. Imöpressionismia, surrealismia, unia ja mystiikkaa.
En ihmettele, että Joel Haahtelaa on uusimmassa teoksessaan Katoamispiste kiehtonut Raija Siekkinen. He kirjoittavat paljolti samalla tavalla: surullisenkauniisti. Katoamispiste odottaa lukemista. En ollut koskaan aiemmin lukenut Joel Haahtelaa.
Kritiikistä sen verran että olen etsinyt myös maakuntalehtien kritiikkejä ja joskus löytänyt oivallisia Keskisuomalaisen, Aaamulehden, Savon Sanomien. Turun Sanomien jne. kritikkejä puhumattakaan Kiiltomadon, HS:n ja Parnasson arvosteluista. On myös hutkaistuja. Ja joskus monen teoksen yhteisarvostelu kisimittää: yhdestä teoksesta muutaman riviä, sekin esittely. Tilanpuutetta? Mikä on tärkeämpää?
25. marraskuuta 2010 kello 20.36
Myös pidän noiden kirjallisuusesseiden lukemisesta ja ovat inspiroineet lukemaan kaikenlaista…
Ja kritiikeissä huomauttaisin siitä että lukemispäätökseen ei niinkään vaikuta se, että onko kriitikko pitänyt siitä kirjasta vai ei. Tärkeämpää on se, että kriitikko kertoo tarpeeksi että se kirja voidaan sijoittaa jotenkin laajempaan kontekstiin tyyliltään, pyrkimyksiltään, vaikutteiltaan jne. ja että niitä vahvuuksia ja heikkouksia tuodaan esiin. Ja jos nuo osuvat yksiin sen suhteen mikä minua kiinnostaa, niin sitten haluan lukea.
Hyvä kritiikki kuvaa millainen se kirja on, riippumatta siitä onko kritiikki myönteinen vai kielteinen.
Olen lukenut kritiikkejä jotka ovat ylistäneet jonkun teoksen maasta taivaisiin mutta ovat korostaneet sellaisia piirteitä jotka eivät minua kiinnosta tai jotka koen negatiivisina, ja tällöin ymmärrän pysyä kaukana (esimes se Herra Darwinin puutarhuri vaikuttaa hyvin vahvasti tällaiselta kirjalta), ja toisaalta olen lukenut varsin kielteisiäkin arvioita joissa kuitenkin sanotaan ne oikeat sanat joilla mielenkiintoni saa heräämään…
25. marraskuuta 2010 kello 21.15
Eija G, älä nyt pahastu, mutta aina Alamaailmasta muistan sinut!
ei, kun tuon, että pidät siitä!
Puolustuksekseni pitää sanoa, että Valkoinen kohina oli ensimmäinen DeLilloni, enkä ole vieläkään päässyt Alamaailmaan asti.
25. marraskuuta 2010 kello 22.31
Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Pätee niin pahassa ja hyvässä. Kun jotain tarpeeksi ylistetään, muutkin päättelevät ettei tuota saa eikä voi kaltoin käsitellä aiheestakaan. Pätee vaikkapa joka paikan palkittuun Sofiin. En ole vielä jaksanut lukea yhtäkään hänen kirjaansa loppuun niiden puuduttavuuden takia. Puhdistus -näytelmä Lahdessa on pitkästyttävä floppi. En usko olevani ainoa, joka näkee ja kokee keisarin alastomuuden, palautteet ovat olleet sen suuntaisia, mutta mielipiteitä ei uskalleta sanoa, kun pelätään poikettavan kaavasta.
26. marraskuuta 2010 kello 13.36
Havaitsen parhaillaan, mikä tai kuka on minulle paras taikka vaikuttavin kriitikko: radion kirjallisuusohjelmat! Kuuntelen juuri Kirjakerhoa, jossa käsitellään Hannu Mäkelän kirjaa Kivi ja Erik Wahlströmin kirjaa J.L. Runeberg.
Koska 1) heillä on älykkäät – tai sitten minun tasolleni sopivat – toimittajat – ei turhia kirjallisuuskritiikkitieteen oppisanoja, vaan tavalliselle kirjallisuudenharrastajalle suunnattu 2) arviointeihin liittyy usein ääneen luettuja katkelmia (lukijoina näyttelijöitä). 3) joskus heillä on arvostelurinki, jossa saattaa olla mielenkiintoisesti erilaisia persoonia. Kuulen joskus korvissani jonkun arvioijan äänen, kun näen kirjan xxx kirjakaupassa.
Tietenkään en muista näitäkään kritiikkejä iankaikkisesti, mutta yllättävän usein vanhoistakin radiojutuista pulpahtaa mieleen jokin lause. Mutta avain on se, että kriitikko onnistuu koskettamaan minua jotenkin. Tässä olen samaa mieltä kuin hcdcanis.
Missä muuten lienee Utelias? Onko hän kadonnut suureen maailmaan?
26. marraskuuta 2010 kello 14.29
Niin, Nuori Voima -lehdessä on huolella tehtyjä, pitkiä arvosteluja. Hyvä Nuori Voima!
Ja sitten joissakin runouslehdissä.
Ja joskus on aikaa lukea eri blogien kiinnostavia kirjoituksia.
Kuten nyt esim. tämän blogin!
Ainakin tämä blogin.
Voi vertailla omia kokemuksiaan.
Hienoa, esim. että Kirsi, Violeta, hdcanis ja Eija G. kirjoittavat kokemuksistaan. Kiitos.
26. marraskuuta 2010 kello 16.39
Violeta, kiitos muistamisesta! Olen ollut hiljaa, kun minulla ei ole ollut oikeastaan mitään sanomista. Kävin Suomessa viimeksi kesällä 2009, eikä minulla ole edes käynyt vieraita tänä syksynä, joten en ole aikoihin lukenut mitään suomeksi. Jouluna tilanne toivottavasti korjaantuu. Tosin Joulupukki, joka lukee kirjat ennen kuin lähettää ne minulle, on jo ilmoittanut ettei suinkaan ole 27-vuotias vaan pikemminkin Aila Meriluodon ikäinen. Taitaapa jäädä joulukuun kirja tällä kertaa lukematta.
Olen lukenut Lord Byronin kirjeitä koko syksyn. Niitä on yhteensä 11 osaa, tänään aion lopettaa yhdeksännen. Byronin kirjeet, kuten myös hänen runonsa, ovat harvinaisen inhimillisiä.
Mitä suureen maailmaan tulee, pikemminkin voin lähettää Lukupiirille terveisiä pienestä maailmasta. Kävin nimittäin viime viikonloppuna häissä John Updiken kotikaupungissa Massachusettsin Ipswichissä. Olisin etsinyt Updiken entisen kotitalon, mutta lapsillani oli häissäkin riittävästi kestämistä
(kauluspaidat, puheita, aikuisten ruokaa eli kummallisia kastikkeita). En muuten häissä inahtanutkaan Updikesta
(uskottomia pariskuntia ja/tai avioeroja lähes joka kirjassa)
tai Byronista (kirjallisuuden historian epäonnisin avioliitto ja sen
mukaiset mielipiteet).
26. marraskuuta 2010 kello 22.20
Hauskaa, kun Utelias löytyi! Tervetuloa. Voihan tänne heittää terveiset, vaikkei asiaakaan aina olisi!
En olisi arvannutkaan, että Lordi Byron oli niin ahkera kirjeiden kirjoittaja! Ja ahkera olet sinäkin, kun olet kohta kaikki hänen kirjeensä lukenut.
Suomessa myös tarvittaisiin nyt joku inhimillinen tyyppi, joka ei olisi homovastainen, rasisti, maahanmuuttajavastainen tai muuten vain vastainen, täällä on koleaa sekä ilmaston puolesta että henkisesti.
No, ehkä vaalien ohi pääseminen helpottaa vähän. Mutta kun koko Euroopassa taitaa olla aika epäinhimillinen mielipideilmasto nykyisin.
Mutta jos tarkoitit, että saatat lukea Meriluodon kirjaa jouluna, niin se on varmaan mielenkiintoinen sekin, vaikkei olisikaan 27-vuotias uussuomalainen.
Hyvää jatkoa edelleen Byronin kera ja kenties Meriluodon kera. Älä saa minkäänmerkkistä flunssaa, laita villahousut (kuten äitini aina kehotteli) ja pojillekin tarpeeksi vaatetta! Minäkin luin Updikea joskus nuoruudessa, mutta en muista siitä paljon. Byronia olen lukenut vain jonkin runon ja tiedän, että hän kuoli Kreikassa.
27. marraskuuta 2010 kello 15.14
Minäkin ilahduin kovasti Uteliaan terveisistä! Kerro vaan aina välillä, mitä olet puuhaillut. Byronia en tunne ollenkaan, mutta Updike´ia luin viime talvena sinun innoittamanasi ja pidin oikein kovasti. Ehkäpä luen vielä jotain Byroniltakin, yllytyshullu kun olen.
Minä olen vieläkin tavaillut matkalta mukaan tarttuneita paksuja kirjallisuusliitteitä, uudelleenkin. Ihmettelin lukiessani erästä FAZ:in artikkelia Tolstoista, että näinkö runollisesti saksalainen kriitikko kirjoittaa, aloittaa ja lopettaa syksyisen luonnon kuvauksella, mutta sitten huomasin, että kirjoittaja olikin v. 2008 valtion kirjapalkinnon 1000-sivuisella opuksellaan Der Turm, Torni, voittanut Uwe Tellkamp. Ruotsalaisetkin lehdet sitä Tornia ovat ylistäneet, vaikkei sitä vielä ole käännettykään. Eepikkona UT rakastaa Tolstoita, miten hänen henkilöhahmonsa ”irtaantuvat paperista ja tulevat tuttaviksi” ja miten hyvin Tolstoi aloittaa joka kappaleen ja tekee kohtauksen eläväksi. ”Hänen kirjoissaan on koko maailma.”
Saksalaiset kriitikot ovat verranneet Tellkampia Thomas Manniin ja Alfred Döbelniin, vilahtaapa James Joycenkin nimi tässä yhteydessä. Tellkamp syntyi Dresdenissä 1968 lääkäriperheeseen ja joutui asepalvelunsa aikana viranomaisten silmätikuksi vallitsevan järjestyksen vastaisella asenteellaan, jopa niin, että menetti yliopistopaikkansa. Torni kuvaa niitä vuosia, 1982 – 89, mutta onneksi muuri romahti, ja Tellkamp saattoi jatkaa lääketieteen opintojaan. Nyt hän on ollut muutaman vuoden päätoiminen kirjailija.
Maalla, saaressa, yksin ystävän huvilalla Sotaa ja rauhaa ja Anna Kareninaa tätä artikkelia varten uudelleen lukiessaan hän huomaa, miten lapsuuden päivien lukuhimo palaa ja hän toteaa: ”Kyllä paksut kirjat ovat ihania, kun ne ovat hyvin kirjoitettuja.”
Tässä vielä tämä artikkelikin, jos joku jaksaa lukea:
http://www.faz.net/s/RubD3A1C56FC2F14794AA21336F72054101/Doc~E6FE2575195A94407AB91C6AAE4100308~ATpl~Ecommon~Scontent.html
27. marraskuuta 2010 kello 17.42
Kirjoitin pitkän tekstin lordi Byronista, mutta jostain syystä systeemi ei huolinut sitä. Lähetin jopa yhden Aale Tynnin runon.
Utelias, en ihmettele että luet lordi Byronin kirjeitä. Hänen elämänsä on niin kiehtova että elokuviakin on tehty.
Byronismi on saanut seuraajia ainakin Pushkinista ja Lermontovistä.
Lordi kirjoitti yhden version don Juanista.
En jaksa kirjoittaa uudestaan pohdintojani, mutta kiva kuulla aina sinusta ja lukemisistasi, Utelias.
27. marraskuuta 2010 kello 18.14
LORD BYRON,
NYT EMME KÄYSKENNELLÄ
(suomentanut Aale Tynni)
Nyt emme käyskennellä
me myöhään yöhön saa,
sydän vaikka hellä,
kuu yhä kimaltaa.
Kuluvat miekan huotra
ja sielun asumus.
Hengähtää sydän tahtoo,
levätä rakkaus.
Yö vaikka on rakastavaisten
ja varhain sarastaa,
nyt emme käyskennellä
kuun loisteessa saa
(P.S. Itse olisin kääntänyt; ”levähtää rakkaus” ja ”loistehessa saa”!)
27. marraskuuta 2010 kello 19.05
Eija G, Uwe Tellkampista en ole kuullutkaan, kiitokset lukuvihjeestä. Olen nyt niin jumissa jossain 1800-luvun alkupuolella, että seuraan ajankohtaisia asioita tavallistakin huonommin. Oletan, että tämän vuoksi kuulun klingeläiseen ylimystöön (löysin termin Panu Rajalan blogista pari viikkoa sitten ja se huvittaa minua). Klingeläinen kuulostaa hyvältä, ylimystöstä en tiedä, ainakin Byronin ajan aateliset olivat melkoisia tyhjäntoimittajia, paitsi Byron, joka kirjoitti runoja vaikka koko yön juhlista palattuaan.
Byronista voisin kirjoittaa miten paljon tahansa, varsinkin kun en ole tavannut ketään, joka olisi häntä lukenut, eli en ole päässyt hänestä keskustelemaan. Byron kirjoitti erinomaista satiiria. Pitkä runoteos Don Juan, missä Byron irvailee mm. avioliittonsa, lakimiestensä, perheensä lääkärien, Wordsworthin (Wordswords, Turdsworth, kirjoittaa B),
Coleridgen ja Bob Southeyn kustannuksella, on loistava. Lyhyempi teos Beppo on samantyylinen ja siis myös hauska. Childe Harold’s Pilgrimage koostuu neljästä osasta. Pidän erityisesti kahdesta viimeisestä. CHP:ssä Byron kuvaa Venetsiaa hyvin kauniisti, jotenkin tuli mieleen Brodskyn Veden peili. Byronin tyttärelleen Adalle (jota hän ei nähnyt sen jälkeen kun tämä oli kuukauden ikäinen) kirjoittamat säkeistöt (myös CHP:ssä) ovat riipaisevan surullisia. The Vision of Judgment on parodia Bob Southeyn saman nimiselle runolle, jonka tämä kirjoitti kun kuningas Yrjö III kuoli. Runo on hauska, vertailun vuoksi aion etsiä jostain Southeyn alkuperäisen. Byronin runot
sisarpuolelleen Augustalle ovat kauniita, samoin heprealaiset sävelmät (joihin on sävelletty musiikki). Byronin runokokoelmaa The Corsair en ole lukenut. Kokoelmaa myytiin sen ilmestymispäivänä (1814) 10 000 kappaltetta. Oletan, että tämä runoteoksen myyntiennätys on yhä voimassa. Melkoinen saavutus!
27. marraskuuta 2010 kello 19.53
Byronin suhde Englantiin oli hiukan hankala. Byron oli
mielipiteiltään lähinnä liberaali, hän vastusti orjuutta, kannatti Ranskan vallankumouksen ihanteita, ihaili Washingtonia ja Napoleonia, inhosi Wellingtonin herttuaa ja Robespierreä. Byronin ajan Englanti oli jonkinlainen poliisivaltio, Ranskan vallankumouksen aatteitten leviäminen tukahduttetiin kovin ottein. Parlamentti oli välillä koolla, välillä ei, Habeas Corpus oli välillä voimassa, välillä ei. Maa alkoi teollistua ja työpaikkojen menetystä pelkäävät työläiset rikkoivat tehtaitten koneita.
Ensimmäisessä ylähuoneessa pitämässään puheessa Byron
vastusti koneitten rikkomisesta seurannutta kuolemanrangaistusta. Myöhemmin hän esim. äänesti katolilaisten (hyvin huonon) aseman parantamisen puolesta. Lehdistö, kustantajat ja kirjailijat saivat olla varpaillaan, mitä tahansa ei sopinut julkaista. Byronia radikaalimpi Shelley
julkaisi opiskeluaikoinaan ateismia puolustaneen kirjoituksen. Tämän vuoksi hänet erotettiin yliopistosta ja myöhemmin hän samasta syystä menetti lastensa huoltajuuden. Kuningas Yrjö III taisi olla mielenvikainen, kuningatar ja sukulaiset tappelivat vallasta (kuningatar joutui ”Bill Clinton – Monica Lewinsky”-tyyppiseen uskottomuusoikeudenkäyntiin) ja korruptio rehotti.
Seuraavassa pätkä Bepposta eli Byronin ajatuksia Englannista:
‘England! with all thy faults I love thee still,’
I said at Calais, and have not forgot it;
I like to speak and lucubrate my fill;
I like the government (but that is not it);
I like the freedom of the press and quill;
I like the Habeas Corpus (when we’ve got it);
I like a parliamentary debate,
Particularly when ’tis not too late;
I like the taxes, when they’re not too many;
I like a seacoal fire, when not too dear;
I like a beef-steak, too, as well as any;
Have no objection to a pot of beer;
I like the weather, when it is not rainy,
That is, I like two months of every year.
And so God save the Regent, Church, and King!
Which means that I like all and every thing.
28. marraskuuta 2010 kello 12.10
Leena Lumi: On se onnetonta jos Jukka Kajava on noin pahoittanut mielesi. Hän oli kuitenkin eräs ammattitaitoisimmista kriitikoista, eikä taatusti vain haukkunut arvosteluissaan. Myöskään lukiessa ei silmässä saa olla mustaa pilkkua. Ei suuntaan eikä toiseen.
28. marraskuuta 2010 kello 13.07
Voi Utelias, kyllä kannatti kysellä sinun perääsi.
Nyt en ehdi kuin kiittää kauniisti Byronista, palaan varmaan asiaan!
Kiitos myös Kostille. Toivoisin kovasti, että tämä Systeemi palauttaisi sinulta pihistämänsä Byron-kirjoituksen!
28. marraskuuta 2010 kello 13.50
Violeta, lohduttaisiko tämä? Jossakin Suomessa on kuuleman mukaan pikkaraisen seurakunnan upouusi kirkkovaltuusto, jonka ylivoimainen äänikuningatar elää rekisteröidyssä parisuhteessa ulkomaalaisen naisen kanssa. Todellisuus on usein mediatarua ihmeellisempää, onneksi
28. marraskuuta 2010 kello 17.49
Minusta eilinen Mr. Vertigo oli ihana teatteriesitys, oikea runsaudensarvi. Heti alussa tunsi siirtyvänsä taikamaailmaan, kun näyttämö, jolla istuimme, pyörähti hitaasti liikkeelle, ympärillä oli kymmenittäin palavia kynttelikköjä ja musiikki lisäsi tunnelmaa, joka pian muuttui melkein pelottavaksi ja räminää ja räiskettä oli vähän liikaa, mutta vain hetken. Lähes kolmetuntisen esityksen aikana katsoja vietiin aistien tunnetilasta toiseen, sai lähentyä ja loitota, fyysisestikin. Yhtään ei pitkästyttänyt, päinvastoin, toivoi näytelmän vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun Ihmepoika Waltin kidutus kävi liian raastavaksi, seurasi seesteinen jakso, pieniä vitsejä, valaistuksen ilotulitusta tai rauhoittavaa musiikkia. Kakkavitsi oli vähän pitkitetty, mutta sopihan se yhteyteensä ja esiintymisen pelko tuli ”konkreettisesti” valotetuksi mutta myös palvottuna olemisen addiktoiva nautinto.
Useimpien lukemieni kriitikoiden kanssa olin samaa mieltä, hieno näytös. Se nyt ei kylläkään pidä paikkaansa, että esitys olisi seurannut uskollisesti Austerin kirjaa, päinvastoin, paljon oli runoiltu lisää, mutta esim. paikallisväri sopi hyvin fragmentaariseen kokonaisuuteen ja muutkin ohjaajan painotukset kelpasivat minulle. Auster varmaan vähän ihmettelee, missä mennään, jos tulee esityksen katsomaan. Olennainen oli mukana erittäin hyvin esitettynä ja kokonaisuus oli vaikuttava. Se oli nautittava ja viihdyttävä ilta ja herätti myös kysymyksiä, joita jäi pohtimaan. Ja sehän nyt ei liene pahasta?
Tiistaiksi on vielä lippu oopperan Kuolleen kaupungin esitykseen, joten odotettavissa toinen suuri nautinto lyhyelle aikaa. Sitten voikin taas antautua kirjanautinnoille.
29. marraskuuta 2010 kello 0.17
Nyt minulle kävi kuin Kostille, koko sepustus katosi ja karkasi johonkin bittiavaruuteen! Se ärsyttää, tiedän että se kannattaisi kopioida ennen tallentamista, mutta nyt minulla ei ollut aikaa ennen kuin kello kaksitoista yöllä.
Sanoin kadonneessa kirjoituksessani Uteliaalle, että katkelma Bepposta on hauska. Ja että minua hämmästyttää, että britit olivat silloin ja ovat mielestäni myös nyt monissa asioissa konservatiiveja ja ikäänkuin jättäytyvät jälkeen kehityksestä ja heittäytyvät hankaliksi lahjakkaiden ja kehityskelpoisten kansalaistensa asioissa, sellaisten kuin Lordi Byron.
Ja sanoin, että Utelias on kiltti kun kertoo meille Byronista asioita joita emme tienneet.
Ja sanoin, että suomeksi on käännetty yksi Byronin kirja, Kolme runokertoelmaa (Korinton piiritys, Mazeppa ja Chillonin vanki) vuonna 1922.
29. marraskuuta 2010 kello 1.07
Kosti, kiitokset suomennoksesta jälleen kerran! ”Nyt emme käyskennellä” on lyhyt runo, mutta jää vaivaamaan ajatuksia,
ainakin minun. Siinä on sellaista Byronille tyypillistä hiukan raukeaa melankoliaa, josta erityisesti pidän. Naputtelenpa sen vielä englanniksi:
So, We’ll Go No More A Roving
So, we’ll go no more a roving
So late into the night,
Though the heart be still as loving,
And the moon be still as bright.
For the sword outwears its sheath,
And the soul wears out the breast,
And the heart must pause to breathe,
And love itself have rest.
Though the night was made for loving,
And the day returns too soon,
Yet we’ll go no more a roving
By the light of the moon.
29. marraskuuta 2010 kello 11.19
# Leena Lumi kirjoittaa:
23. marraskuuta 2010 kello 22.08
Kirsi, tein juuri pitkän postauksen aiheesta. ja samalla linkitin toiseen kirjablogiin, jossa aihetta käsitellään myös.
Viimeksi tämä keskustelu muistakseni alkoi ns. ammattikriitikoiden närkästyksestä;-)
Jorma Uotinen on Porista ja saman lukion käynyt kuin minäkin, hän sen tietää: Pitää luottaa siihen, miltä itsestä tuntuu.
Arvsotelu on kuitenkin subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enmpää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
->
Juuri näin olen itsekkin pohtinut ja yrittänyt pysyä mahdollisimman rehellisenä ja avoimena, vaikka se pelottavaa onkin:
http://50kirjaavuodessa.blogia.fi/2010/06/12/viimeinen-vuosi-nuoruudestani-50-kirjaa-jotka-muutivat-maailmaa/
29. marraskuuta 2010 kello 18.38
Kritiikkiä ei ole se, kun selostetaan juurta jaksain kirjan juoni, teatteriesityksen kulku, konsertin kapplevalinnat jne. Ne tiedot ja taustat kykenee kuka tahansa meistäkin hankkimaan.
Kritiikin pitää olla kannustavaa, mutta rehellistä. Asiat olisi sanottava niin kuin kriitikko ne kokee; mikä on ollut hyvää, mikä vähemmän hyvää, mikä huonoa. Myös kriitikon parannusehdotukset olisivat suotavia. Jos kirja on kirjoitettu huonosti ja on sisällöltään sekava, on se sanottava, mutta senkin asian voi sanoa hyvin monella eri tavalla. Parannuksia ja korjauksia ehdotellen. Hyvä ja asiallinen kritiikki on parasta, mitä taiteilijalle voi tapahtua. Se ohjaa näkemään omaa työtään toisten silmin ja on siksi erittäin arvokasta. Kirjan kirjoittaja, näyttelijä jne. ovat usein sokeita omille maneereilleen. Kill your darlings – se on tekijöille niin vaikeaa, hyvästä kritiikistä sen voi oppia. Hyvä kritiikki kohottaa taiteen tasoa.
29. marraskuuta 2010 kello 20.08
Tula, uskomatonta. Kyllä lohduttaa, kiitos.
29. marraskuuta 2010 kello 20.48
Aikamoisen listan olet Äysky ottanut luettavaksesi yhteen menoon, mutta onhan siellä monenlaisia helmiäkin. Itse olen lukenut noista vain kymmenkunta – enkä ole ihan varma, luinko Canterburyn tarinat kokonaan opiskeluaikana. Nyt kuitenkin voisi hakea kirjastosta Dickensin Joululaulun niin ehtisi täksi jouluksi. Luen parhaillaan Roberto Bolanon paksua opusta 2666, ja sielläkin se mainitaan ”täydellisenä kertomuksena”.
Utelias, pidän englantilaisesta huumorista, ja sitähän on tuossakin Englanti-runossa. Googlettamalla löytyy runonpätkiä suomeksikin ja myös ”quotes”.
29. marraskuuta 2010 kello 22.07
Äyskyn lista on kiinnostava, tosin sanoisin että joukossa on muutamakin jotka eivät nykylukijalle ole kovinkaan merkityksellisiä, ainakaan jos ei samalla pysty lukemaan kontekstia niiden ympäriltä (ja pari sellaista joiden löytäminen voi olla aika haastavaa).
Ja henkilökohtaisella tasolla merkittävät kirjat ovat sitten eri asia ja ne ovat henkilökohtaisia…
Ja palatakseni aiheeseen, parastaikaa luen Flannery O’Connorin kirjoitelmakokoelmaa, jossa tämä puhuu paljon lukijoiden asenteista ja kyvystä lukea…
”However, I feel that the teacher’s role is more fundamental than the critic’s. [...F]or the reading of literature ever to become a habit and a pleasure, it must first be a discipline. The student has to have tools to understand a story or a novel, and these are tools proper to the structure of the work, tools proper to the craft.”
30. marraskuuta 2010 kello 2.29
Violeta, en tiedä olenko kiltti vaiko häirikkö kun kirjoittelen tänne ihan asiaan liitttymättömistä aiheista. Byronista
kirjoittaminen on kuitenkin hauskempaa kuin kaikki ne asiat, joita minun oikeasti pitäisi tehdä. En muuten tiennyt, että Byronia on käännetty suomeksi noin vähän. Korinton piiritystä ja Mazeppaa en ole lukenut, Chillonin vanki on sellainen romanttinen ja traaginen vankilatarina.
Eija G, Byron oli hyvin huumorintajuinen, huumoria on sekä runoissa että kirjeissä. Byron oli myös eläinrakas.
Cambridgen opiskelijat eivät jostain syystä saaneet pitää koiria, niinpä Byron hankki kesyn karhun. Byron vaihtoi lääkäriä ja kirjoitti ohimennen ystävälleen, ettei lääkärillä ole enää potilaita, koska potilaita ei enää ole (kolme oli kuollut
muutaman viikon aikana). Toinen ystävä ei vastannut Byronin kirjeeseen riittävän nopeasti, joten Byron kirjoitti tälle: ”Minulla on suru ilmoittaa, että isäntäni kuoli eilen…”, allekirjoituksena oli William Fletcher (Byronin palvelija). Fletcher oli mielenkiintoinen henkilö hänkin. Hän oli Byronin mukana jo tämän ensimmäisellä matkalla Välimeren maissa. Kun Byron jätti Englannin, Fletcher lähti hänen mukanaan seitsemäksi vuodeksi Italiaan. Byronin kuoltua Fletcher palasi Lontooseen,
missä hän perusti pastatehtaan. Tehdas ei kuitenkaan menestynyt, ilmeisesti Fletcher oli 150 vuotta aikaansa edellä.