Blogit

Finlandia-ehdokkaiden ja varsinaisen Finlandia-voittajan julistamisen välissä voi olla hyvä hetki summata vähän raatikokemuksia.
Raadissa oli siis kanssani tänä vuonna puheenjohtajana toiminut Marianne Bargum ja Lari Kotilainen. Molemmat olivat minulle uusia, mutta varsin kiinnostavia ja mukavia tuttavuuksia.

Luettavia kirjoja oli reippaasti yli 100. Aikaa oli oikeastaan syksy. Kesällä jo tiputteli muutamia kirjoja, mutta syksyn aikana posti toi sellaiset 10 viikossa. Koska itselläni oli muitakin töitä, lukeminen keskittyi iltoihin ja viikonloppuihin. Niin tiivistä se silloin oli, että perhe lähti mieluiten useimmiten viikonlopuiksi karkuun… Alussa oli pientä epävarmuutta, että voiko tämä ylipäätään päättyä hyvin. Kuinka kaiken ehtii lukea mitä pitää lukea?

Itse lukukokemus oli kiinnostava. En tiedä pystyisinkö ihan vapaaehtoisesti, ilman annettua tehtävää, ryhtymään tähän urakkaan, mutta kyllä se oli kiinnostava näkökulma suomalaiseen kirjallisuuteen. Lukea lähes koko paketti Suomessa vuoden aikana kustannettua kaunokirjallisuutta. Mukaan mahtuivat varmaan kaikki kustantamot ja myös muutama omakustanne.

Pidän itseäni aika ahkerana suomalaisenkin kirjallisuuden seuraajana ja lukijana. Yksi isoimmista havainnoista oli ehkä se, kuinka iso osa sittenkin jää aivan katveeseen. On kirjoja, joista me emme kyllä koskaan kuule, emmekä niihin missään törmää. On sitten makuasia, tykkääkö niistä törmätessään vai ei, mutta iso osa jää kyllä aivan tuntemattomiksi. Se kyllä herättää kysymyksen myös siitä, että miksi kustannetaan niin paljon kirjoja jos niiden myyntimenestykseen ja näkyvyyteen ei kuitenkaan kauheasti haluta panostaa.

Täälläkin jossain vaiheessa käytiin keskustelua suomalaisesta kirjallisuudesta. Oli muutamia, jotka eivät halua lukea sitä lainkaan sen synkkämielisen sävyn takia. Täytyy sanoa, että tuollainen jonkinlainen raskassoutuisuus ehkä paistoikin läpi. Jonkinlainen ”suomalainen” tyyli käsitellä perheongelmia, parisuhdeongelmia, ylipäänsä aika paljon ongelmia.

Raadissa huomasi sen, että hyväkin kirjallisuus jakaa kovasti myös mielipiteitä. Toinen tykkää kuvailevammasta tyylistä, toinen niukemmasta ilmaisusta. Me emme kuitenkaan joutuneet äänestämään mistään vaan keskustelimme sopuisasti kuusi mielestämme parasta kirjaa. Marianne sanoikin puheessaan, että tehtävä on aika julma. Se kävi mielessäni myös kun katselin varsinaisen valitsijan, Minna Joenniemen, lähtöä ehdokkaiden julkistamistilaisuudesta. Kuusi kirjaa kassissa ja aika mahdoton tehtävä. Me löimme kyllä raadissa vetoa valinnasta, mutta en voi sitä tässä paljastaa.

Raadin perustelut kirjoista laitoinkin tänne jo valintapäivänä, mutta vielä muutama sana valituista.

Joel Haahtelan kirjaa Katoamispiste on käsitelty lukupiirissäkin keväällä. Se oli hieno kirja, missä kauniilla tavalla käsitellään kirjailijuutta ja sen hankaluuksiakin. Haahtelalla on runollinen tyyli, visuaalinenkin niin, että kieppuva sateenvarjo jää mieleen.

Markus Nummeakin on täällä Lukupiirissä käsitelty aikaisemmin. Nummi on kirjoittanut aikaisemmin kirjat Kadonnut Pariisi ja Kiinalainen puutarha. Ehkä raadin perustelujen lisäksi voisi Nummen Karkkipäivästä sanoa sen, että on kyllä hämmästyttävää kuinka erilaisia Nummen kaikki kolme kirjaa ovat. Kuinka saman kirjailijan kynästä voi tulla niin tyyliltäänkin erilaisia teoksia! Se osoittaa kyllä huikeaa lahjakkuutta.

Riikka Pulkkisen Totta on kirja, josta eniten täälläkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Ja ehkä kuitenkin ei-kirjallisin perustein. Pulkkinen on kirjailija, josta on puhuttu ja puhutaan paljon. Kun Pulkkiselta ilmestyy kirja hän on kaikissa naistenlehdissä kysyttyä tavaraa ja osaa myös käyttää ”myyntitilaisuudet” hyvin hyödyksi. Totta on kuitenkin tästäkin huolimatta huikean hyvä kirja.

Mikko Rimmisen suomi on aivan häikäisevän hienoa. Rimminen keksii uusia suomen kielen sanoja joka sivulla ja saa sen vielä näyttämään vaivattomalta. Kun lukee Nenäpäivää, tulee oikein into keksiä uusia sanoja vain huomatakseen, ettei se olekaan ihan niin helppoa. Rimminen osaa myös todella hienosti asettua jollain tavalla syrjäytyneen ihmisen elämään. Niin, ettei saa tätä näyttämään yhtään säälittävältä.

Kohuttu Alexandra Salmela ja 27 eli kuolema tekee taiteilijan on erilainen kirja. Se pistää silmään ja erottuu kielellisesti ei siksi, ettei se olisi hyvää suomen kieltä vaan siksi että siinä on erilainen sävy. Siinä on jotain sellaista räiskyvyyttä ja iloa, jota vähän kaipaisi lisää suomalaiseen kirjallisuuteen.

Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä on vaikuttava. Vaikuttava sillä tavalla, että se jää mieleen kummittelemaan. Se on tarkoituksellisestikin julma, terävä ja inhottavakin. Runebergistä maalataan vähemmän mairitteleva kuva. Mieleen jää kuva esimerkiksi Runebergistä kalastamassa lintuja. Se tuo myös persoonallisella tavalla esiin sen kuinka vaivaannuttavaa se on vähän kaikille osapuolille kun joku nostetaan korokkeelle.

Muutama sana vielä kuusikosta. Eräs toimittaja moitti heti julkistamistilaisuudessa siitä, että kuudesta vain kaksi on naista. No, tämä ei ole mies/nais -palkinto vaan kirjallisuuspalkinto. Itse myönnän, etten kyllä kiinnitä kirjailijan sukupuoleen huomiota. Toinen toimittaja sanoi vähän moitiskelevaan sävyyn listan olevan kirjakauppiaiden mieleen. Se ilmeisesti sisälsi jonkin piikin kaupallisuuteen. Eikö se ole hyvä, että ihmiset myös ostavat hyviä kirjoja? Ei raati mitään parempia jättänyt valitsematta siksi, etteivät ne olisi ”myyviä”. Ja vielä se vihoviimeinen myytti. Valitaanko aina yksi ruotsinkielinen. En osaa sanoa muista raadeista, mutta kielikään ei ollut tämän raadin kriteeri. Hyvä kirjallisuus oli. Ja se on toki subjektiivinen asia.

Tuon kuuden kirjan ulkopuolelle jäi moni todella hyvä kirja, joita voi hyvillä mielin suositella luettaviksi. Esimerkiksi täälläkin käsitelty Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Asko Sahlbergin He, Seija Ahavan Eksyneen muistikirja, Taina Teeriahon Kesän tunnit, Märta Tikkasen Emma ja Uno, Arne Nevanlinnan Hjalmar, Taneli Viljasen Toisto, Maria Syvälän Koti, Leena Landerin Liekin lapset, Kreetta Onkelin Kutsumus, Katriina Ranteen Minä, sisareni, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, Markku Rönkön Lounge, Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen, Peter Franzenin Tumman veden päällä, Markku Pääskysen Enkelten kirja, Hannu Mäkelän Kivi, Tiina Piilolan Mahdollisten maailmojen paikka, Olli Jalosen Poikakirja, Hannu Väisäsen Kuperat ja koverat, Juha Itkosen Seitsemäntoista, Saara Kesävuoren Tarvitse minua, Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, Elina Tiilikan Punainen mekko.
Joku kysyi, että pitikö raadissa tehdä kauheasti kompromisseja. Ei. Jokaisen kuuden valitun takana voi seistä hyvillä mielin. Silloinkin kun tietää, että ne saattavat mennä moneen pukinkonttiin. Ne ovat todella hyviä kirjoja. Jännittää vähän minkä Joenniemi valitsee…

Aihe: Aiheeton | 6 kommenttia »