”Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”
Kuukauden kirjana ollut Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan. Romaani, jossa berniläinen latinanopettaja Raimund Gregorius lähtee etsimään näennäisesti portugalilaista Amadeu Pradoa, mutta oikeasti kaiketi itseään. Jos elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee, mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle.
Nainen sillalla, portugalin kieli, sattumalta käsiin osunut kirja. Kaikki tämä yhdessä saa Gregoriuksen jättämään turvallisen (ja jollain lailla myös ihan tyydyttävän) elämänsä ja lähtemään yöjunalla Lissaboniin etsimään kirjan kirjoittajaa, Amadeu Pradoa. Lähes pakonomaisesti Gregorius etsii ihmisiä, joilla on ollut jokin yhteys tähän – kuten paljastuu – jo kuolleeseen kirjoittajaan. Lähes pakonomaisesti hän haluaa myös tietää millaista olisi olla Amadeu Prado, josta hänellä on kirjan liepeessä oleva vakavailmeinen kuva.
Kirjassa on vierauteen ja tuttuuteen liittyviä kiinnostavia oivalluksia. Jotain hienoa ja samalla kiinnostavaa on esimerkiksi siinä kuinka hän saa aivan erilaiset silmälasit kuin mitä hänen pitkäaikainen silmälääkärinsä ja ystävänsä on hänelle jo vuosikaudet määrännyt. Kuinka hän haluaa tehdä itsestään tyylikkäämmän, mutta ei sitten voikaan olla uusissa vaatteissa, tuo vieras identiteetti alkaa oikein ärsyttää häntä. Ja toisaalta kun hän palaa kotikaupunkiinsa, kuinka hän kuvaa katuja ja paikkoja eikä tunnista kuvista enää mitään. Lähtöpaikkakin on muuttunut. Kun muutos alkaa, sitä ei voi pysäyttää. Kokemukset Lissabonissa muuttavat Gregoriuksen tapaa nähdä kaikki, itsensä, muut, kotinsa, työnsä.
”On virhe, järjetön väkivaltaisuus, jos keskitymme tähän paikkaan ja tähän aikaan vakuuttuneina siitä, että se käsittää kaiken olennaisen. Tärkeää olisi liikkua varmasti ja tyynesti, kohtuullisen leikkisästi ja kohtuullisen surumielisesti, ajallisesti ja paikallisesti avartuneessa sisäisessä maisemassa, joka me olemme. Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”
Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri ja hän taas on toiminut mm. filosofian opettajana. Parhaat filosofiset pohdinnat tässä kirjassa annetaan juuri Amadeu Pradon kirjan kautta. Niiden kautta myös Gregorius pohtii elämää, omaansa ja muiden.
Aivan loistava kirja. Sellainen, josta riittää pohdittavaa monesta näkökulmasta. Mitä piditte?
3. syyskuuta 2010 kello 18.42
Pohdittavaa tässä kirjassa on todellakin, ainakin minulle itselleni.
Ensimmäiseksi on tunnustettava ilmeisin asia, joka sai minut ahnaasti takertumaan tähän kirjaan. Tunnen sen lähestyvän minua melkein vaarallisella tavalla, tarkoitan ulkoisesti eli juonen tasolla. Olen itse äkillisesti kiinnostunut vieraasta maasta, Kreikasta, siinä määrin että opiskelin sen kielen, joka ei ole ihan helppoa. En ole suinpäin hylännyt leipätyötä enkä sännännyt kiinnostukseni kohteeseen asumaan, mutta jos olisin ollut edes Gregoriuksen verran varakas, olisin varmaan tehnyt niin.
Tämä kirja on hyvin kiehtova. En ole vieläkään sulattanut lukukokemustani täysin, koska minun on vaikea hahmottaa mitä mikin lukemassani merkitsee, mutta nautin kirjasta ihan suunnattomasti. Vaikken ymmärräkään sitä!
Se kuvaa ansiokkaasti ihmistä, joka tulee ulkopuolelta ja tutustuu, vähin erin, löytämänsä kirjan kautta tai muuten, Salazarin diktatuurin aikana Portugalissa eläneisiin ihmisiin. Ihmisistä merkittävä osa oli mukana vastarintaliikkeessä, osa piirin ihmisistä on jo kuollut. Päähenkilö Amadeu on lapsena ja nuorena kuin sadun tai kansantarun hahmo, sädehtivä sankari jolle kaikki oli liian helppoa ja joka oli paras kaikessa mitä teki. Hänen ystävänsä Jorge oli omalla tavallaan myös ihailtava. Vähitellen eri henkilöhahmot saavat kasvoihinsa todellisuuden varjoja ja valoja, kielteisiäkin piirteitä, ystävät muuttuvat vihollisiksi, kateus, mustasukkaisuus ja väärinymmärrykset sotkeutuvat kuvioihin.
Mutta tuntuu että kirjan syvin sisältö on kuitenkin muualla, se sisältö joka saa minut rakastamaan tätä kirjaa. Minua harmittaa, etten tullut tuntemaan sitä salaperäistä naista, joka seisoi alussa siellä Bernin sateisella sillalla. Minua harmittaa, että Amadeu ja hänen isänsä eivät onnistuneet puhumaan toisilleen elämänsä aikana. Ihmiset ovat todellisia, jään kaipaamaan heitä. João Eca, sakinpelaaja, jää mieleeni hahmona jota edes jollakin tavoin tahtoisi auttaa. Häneltä Salazarin tyrmissä murskattiin kädet, ja hän rakasti musiikkia.
Minun pitäisi todella joutua autiolle saarelle – tai vankilaan, eristyksiin – kolmeksi kuukaudeksi mukanani vain tämä kirja, jotta saisin aikaa tutkia joka sivun niin tarkkaan kuin haluaisin. Tässä maailmassa, joka on täynnä himoitsemiani kirjoja, en saa sellaista tehdyksi.
3. syyskuuta 2010 kello 20.33
Siinä hetkessä, kun juhlavan paksun kirjan sain käsiini, iloitsin!
En tunne Mercieriä entuudesta, mutta olin jo lukenut innostuneita arvioita kirjasta ja hyvää toki tahtoo kerralla paljon!
Eikä lukeminen tuottanut pettymystä – päinvastoin.
Jo rooliinsa luutuneen, hyvin taitavan ja kunnioitetun vanhojen kulttuurikielten opettajan ryntääminen suoraan kateederiltaan junaan ja portugalilaisuuteen antaa hyvän alun elämän eri käänteitten mielekkyyden pohtimiseen. Lapsenomainen innostuminen ei luisu missään kohtaa kliseiseksi, vaan täydentyy yhä uusien ihmisten kanssa käydyissä keskusteluissa. Gregorius itse ja hänen junassa kohtaamansa liikemies ystävystyvät ja vaikka tällä suhteella ei itse juonen kanssa ole juuri tekemistä, se päätyy raikkaaksi aikuisiän toverisuhteeksi.
Mercier antaa Gregoriukselle monia Pradon tuttuja matkaoppaiksi tämän selvitellessä ihailunsa kohteen elämää ja ajatuksia. Ja juuri näissä erilaisissa kertomuksissa on niitä helmiä, joita haluaa painaa mieleensä omiksi oppaikseen.
Samalla, kun Pradon henkilökuva aukeaa, saadaan myös monipuolinen kuvaus Portugalin lähihistoriasta. Se jättää vallan tarpeen tutustua asioihin toisiakin teitä!
Pidän kirjaa yhtenä parhaista, mitä olen kuluneen vuoden mittaan lukenut. Tutustuin kirjaan kirjastolainana, mutta kyllä se pitää omaksikin hankkia – kestää varmasti monia lukukertoja.
3. syyskuuta 2010 kello 23.02
Aloitin kirjan lukemisen, mutta nuo Amadeu Pradon kirjan lainaukset alkoivat tökkiä. Niistä tuli mieleen Paul Coelho. Ehkä pitäisi vain yrittää sitkeästi jatkaa…
Ensimmäisen kerran sata ekaa sivua Saramagoa teki tiukkaa, mutta sitten se imaisi. Kävisikö tämän kanssa myös niin?
4. syyskuuta 2010 kello 10.29
Tämä oli aivan loistava kirja ja nautin sen lukemisesta todella paljon. Minua kiinnosti jo kirjassa se, että päähenkilö oli latinan ja klassillisen kreikan opettaja – latina on kieli jota olen opiskellut 7-luokalta lähtien. Se, että vanha ja kangistunut kirkonkirjojen kieli kohtaa eloisan ja huulilta lentävän portugalin, oli jo itsessään niin mahtava kontrasti että hullaannuin aivan. Pradon pyrkimys hyvyyteen ja hänen jatkuva oma kyseenalaistamisensa ja epävarmuutensa olivat omalla lailla hellyyttävän tuntuisia, mutta niidenkin takaa pisti piikki: joka iskee, kun haluaa varmistaa, että jokin asia, jota rakastaa pysyy itsellään ikuisesti. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli eittämättä Finis Terraen tapahtuma, suolaisen meren rannalla ihmiset olivat pyytetttömiä ja menettäneet ivan äänestään koska olivat joutuneet näkemään maailman ainoastaan positiivisessa valossa; jos kaikkia myrskypilviä laskisi, ei näkisi sitä niiden välissä paistavaa aurinkoa.
Luettua iski melankolinen todellisuus: voi olla ettei eteeni törmää yhtäkään kirjaa enää joka aikaansaisi näin suuren ilon ja olisi näin taitavasti kirjoitettu.
4. syyskuuta 2010 kello 16.53
Kirsi hyvä,
olet varmaankin epähuomiossa kirjoittanut otsikoksi ”Yöjuna Mercier” etkä ”Yöjuna Lissaboniin”.
Ei se mitään, minäkin huomasin sen vasta tänään iltapäivällä. Kun olettaa mitä jossakin pitäisi lukea, sille tulee sokeaksi ja lukee oletuksensa mukaisesti.
4. syyskuuta 2010 kello 19.46
Kiitos Violeta : )
5. syyskuuta 2010 kello 10.43
Olen ollut Mercierin ihailija jo vuosien ajan, i.e. luen hänen teoksiaan saksaksi. Vielä hurjempi keski-ikäisen lukeneen ja kaavoihinsa kangistuneen miehen kehitystarina kerrotaan kirjassa ”Perlmanns Schweigen” ja siinä on kiehtovaa asiaa kielien opiskelusta, kielien kääntämisestä ja tieteellisen tekstin plagioinnista. Jos Tuure vain suinkin osaat saksaa, niin suosittelen lämpimästi.
5. syyskuuta 2010 kello 10.58
Minä väsyin Mercierin romaaniin, koska sen jokainen lause on niin harkittu. Kirja kertoo nahjuksesta, joka harkitsee kaikki siirtonsa, ja alkaa tehdä harkitsemattomia päätöksiä. Kaikki kerrotaan niin harkitusti, että mikään ei muutu, kaikki jatkuu samalla tavalla tarkkaan harkitulla linjalla. Tapahtumapaikoista ja -ajoista ja tarinan aiheestakin tulee mieleen Tabucchin Kertoo Pereira. Tämän päähenkilö oli myös asiansa harkitseva nahjus, toimittaja, joka lopussa paljastuu eläväksi ihmiseksi. Mundus ei minun silmissäni muuttunut. Samoin kuin ei muuttunut vapaustaistelija Pradokaan, joka vastasi Pereiran nuoria aktivisteja. Hänestäkään Mercier ei antanut elävää kuvaa, ainoastaan eteerisellä ja romanttisella tavalla täydellisen ihmisen kuvan, joka ei minua jaksanut kiinnostaa. Lääkäri, joka pelastaa ihmishengen, ja pohtii teinkö oikein! Olkoonkin että pelastettavana oli Lissabonin teurastaja ja kiduttaja ja vihollinen. Ongelmanasettelu oli minun silmissäni epäuskottavaa.
Esimerkkinä harkitusta lauseesta: avasin äsken romaanin, ja silmiini osui tämä. ”Aivan hänen tajuntansa perällä, sen äärimmäisellä laidalla ja hieman epäselvänä Gregoriuksen mielessä kävi ajatus, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, joka liikkui kapealla sillalla nykyisen, näkyvän elämänsä ja toisen, kaikessa näkymättömyydessään ja ajallisessa etäisyydessään paljon todellisemman maailman välillä ja ettei tarvittu kuin kevyt töytäys, ja hän suistuisi sillaltaja katoaisi peruuttamattomasti veljensä kanssa viettämäänsä menneeseen elämään.” Sivu 153. Tuntuu että joka lause on tällä tavoin mielenkiinnottomaksi kaluttu ja harkittu
KariR mainitsi Coelhon ja siitä sain viitekehyksen tälle romaanille. Uskokaa, että tein kaikkeni jaksaakseni lukea tämän loppuun, mutta en jaksanut. En kuitenkaan vielä luovu romaanista, jonain päivänä sen vielä otan esiin. Koska todennäköistä on, että en ole vain ymmärtänyt lukemaani. En luovu siitä senkään vuoksi, että ostin sen suosikkimyyjältäni, jolle vihdoin sain sanottua pari hauskaa sanaa.
5. syyskuuta 2010 kello 16.17
Antti: Mercier = Peter Bieri on filosofian professori ja hänen saksansa on tosiaan hyvin hyvin harkittua, sivistynyttä. Internetistä löytyy yksi hänen juhlapuheensa ”Wie wäre es, gebildet zu sein?”. Sen luettuaan ymmärtää hänen sivistynyttä lauseenmuodostustaan. ”Perlmanns Schweigen”-kirjassa päähenkilö on myös sivistynyt nahjus — joskus mietin onko niin, että filosofian professori itse unelmoi päähenkilöidensä kaltaisista irtiotoista, mutta toteuttaa niitä vain paperilla?
5. syyskuuta 2010 kello 17.19
Kirjassa on rutkasti elämän ymmärtämiseen liittyviä eksistentiaalisia pohdintoja, joiden ääreen oli hyvä pysähtyä.
Yksi teemoista on kohtaaminen: itsensä kohtaaminen, toisten ihmisten, elämän. Pidin mm. kohdista, joissa kuvattiin niitä hetkiä, jolloin kosketus ympäröivään elämään tuntuu etäiseltä, kaikki tapahtuu jonkun usvan läpi tai kuin olisi ilmatyyny itsen ja muun maailman välillä.
Myös irtautumiseen ja vapautumiseen liittyi hienoja pohdintoja. Irtautumista totutusta kuvaa Gregoriuksen matkakin, joka (tämä kehystarina) unohtui minulta usein jäädessäni miettimään kuvattuja ajatuksia.
Amadeun pitämä kristinuskoa kritisoiva puhe oli minusta loistava.
Uusien vaatteiden ja silmälasien hankkimiseen liittyvät kohtaukset olivat hienoja kuvauksia ristiriidasta uudistumishalun ja vanhasta irtipäästämisen välillä.
Kirjassa on hieno ajatus koti-ikävästä: että ihminen ei enää kestä matkan aiheuttamia uusia ajatuksia; matka järisyttää tottumuksia liikaa, tulee pakonomainen tarve päästä takaisin turvaan, turvaan omaa itseään.
Viehättävä ja karu asia, joka Amadeun tarinassa korostuu, on se, että ihmisen elämä kuluu siinä, että hän yrittää korjata lapsuudessaan saamia haavoja. Vanhempien vaatimusten aiheuttamia tuntemuksia kuvataan monin tavoin, Amadeu hakee rauhaa muiden odotuksilta.
Välillä uuvuin kirjan lukemiseen, sitä olisi voinut tiivistää. Paikoin ihmisten nimet menivät mielessäni sekaisin ja hataraa muistiani häiritsi enemmän, jos toisessa kohti henkilöstä käytettiin sukunimeä ja toisessa kohti etunimeä.
Jos ajattelen vielä hetken kirjan alkua ja satunnaista kohtaamista sillalla, tulee olo, että sattumia kannattaa kuunnella, että niille kannattaa antaa tilaa.
5. syyskuuta 2010 kello 19.16
En kaikkia yksityiskohtia enää muista, kun ostin ja luin romaanin jo loppukeväällä – helppolukuinen ja viihdyttävä se ilman muuta on. Minään kovin syvällisenä mestariteoksena en tätä kyllä pidä, vaikutelma on vain vahvistunut, kun lukemisesta on aikaa ja olen monia ”parempia” kirjoja lukenut sen jälkeen. Kaiken kaikkiaan jotenkin kliinistä tekstiä, viihdettä enemmänkin. Mieleeni tulee myös Coelho, joka mielestäni kirjoittaa aika teennäisiä juttuja. Ja jossain tätä verrattiin myös Ruiz Zafònin Tuulen varjoon.
5. syyskuuta 2010 kello 21.58
Kirja alkoi aika hauskasti tapoihinsa piintyneen pedagogin muotokuvalla ja kuinka sattuma saa hänet poikkeamaan radikaalisti rutiineistaan niin, että hän jättää vanhan elämän taakseen. Kerrasta poikki. Myös minua kiehtovat sanat – ja myös portugalin kielen ääntämys suhuäänteineen! Fadoja kuuntelee mielikseen. Portugalin kieli tekstin lomassa kiinnosti niin, että pitänee mennä ostamaan vielä yhden kielen oppikirja!
”Se että sanoilla on teho, että ne panevat jonkun liikkeelle tai pysäyttävät tämän, saavat jonkun nauramaan tai itkemään: se oli ollut hänestä jo lapsena salaperäistä eikä ollut koskaan lakannut ihmetyttämästä häntä.” Ei ihme, että hän lumoutui Amadeun, sanojen kultasepän kielestä: ”..hänestä oli tullut ihminen, joka laski kaikki vieraat sanat kultavaa´alle ja takoi omia sanoja.”
Gregorius, Mundus, Papyrukseksikin kutsuttu, oli elänyt säästöliekillä, kuin sivussa omasta persoonastaan, mutta nyt hän oli matkalla pois elämästään! Hieno junamatka.
Lissabonissa raitiovaunumatka hautausmaalle toi elävästi mieleen muistoja omalta matkalta, mutta sitten vähitellen alkoi tökkiä. Amadeun tekstikatkelmat olivat enimmäkseen tylsiä ja aika uskomatonta, että Gregorius olisi noin vain tavannut kaikki Amadeun lähipiirin ihmiset. Se ajankuva oli kyllä kiinnostava vastarintaliikkeineen, salakokouksineen ja muutamine henkilöineen. Päädyin samaan kuin Antti: Gregorius ei muuttunut varsinaisesti miksikään sen alun heittäytymisen jälkeen. Nuorena hän oli tuntenut uhmaa, jopa raivoa tärkeilevää ja pintapuolista maailmaa kohtaan, siksi hän oli aluksi toiminut vain sijaisena ja suorittanut loppututkinnonkin vasta 33-vuotiaana vaimon painostuksesta. Vaimo sitten jättikin tylsimyksen, joka uppoutui opettamiinsa vanhoihin kieliin. Hänestä kehittyi todellinen asiantuntija, jota oppilaat näyttivät arvostavan, ainakin jotkut.
Oli siinä jonkinlaista eletyn elämän tarkastelua ja ehkä lopun epämääräinen suunnitelma asettua asumaan Espanjaan oli merkki uudesta alusta.
Minua kiinnostavien kielten lisäksi kirjassa oli viittauksia kirjallisuuteen, mm. Pessoan Levottomuuksien kirjaan, joka on ”kuin Marcel Proust olisi kirjoittanut Montaignen esseet.” ”Pessoa kirjoitti ajatuksia, jotka olivat yksinäisempiä kuin yksikään ajatus, joka oli tullut maailman tietoon ennen häntä tai hänen jälkeensä.” Kirjojen lukijoista todettiin: ”Oli ihmisiä jotka lukivat ja niitä toisia. Oliko joku lukija vai ei-lukija, sen huomasi pian. Sitä suurempaa eroa ei ihmisten välillä ollutkaan.” Niinköhän?
Gregorius halusi tietää millaista oli elää Amadeus Pradona ”lähentyäkseen sen ymmärtämisen välityksellä maailmaa”. Mutta oppiko hän ymmärtämään itseään? Papyrus jäi aika paperiseksi, mutta hän herätti kyllä vähän sympatiaa ja sääliä. Prado ei ollut ollenkaan elävä ihminen. Ammatin hän oli valinnut isänsä toiveen mukaisesti ja se kai oli hänen tragediansa – ”tietoisuus siitä, ettei enää voi tulla siksi, joksi on pyrkinyt, niin me olimme loppujen lopuksi tulkinneet kuoleman pelon.” Myös Pessoalla oli se tunne ettei ollut tullut siksi miksi oli tarkoitettu, koska ei ollut pystynyt opiskelemaan tarpeeksi taloudellisten vaikeuksien vuoksi eikä myöskään hänen runojaan arvostettu hänen elinaikanaan, vaikka sitten myöhemmin on todettu, että neljä Portugalin kirjallisuuden parasta runoilijaa ovat Fernando Pessoa.
Siis, osaksi kiehtova, osaksi kuiva tämä kirja.
6. syyskuuta 2010 kello 11.35
Sanna Aro, en missään tapauksessa väheksy tai vähättele Mercier/Bierin harkitsevaa kieltä, kielenkäyttöä enkä varsinkaan sivistystä. Minusta hän alleviivaa näitä tekstissään. Hän ei ota pienintäkään riskiä sen suhteen, että hän jotenkin epäonnistuisi aikeessaan kirjoittaa suurromaani. Mutta minä olen sitä mieltä, että suuri teksti syntyy riskejä ottamalla, ikaankuin pakottamatta ja viilaamatta. Kirjoittaja tarvitsee eräänlaisen flow-tilan johdattaakseen lukijansakin sellaiseen. Mercier harkitsee, selittelee ja jopa jankuttaa, hän antaa kovin tosikkomaisen kuvan itsestään. Flow-tilavaikutelman luominen voi olla pitkäkestoinen prosessi. Muistaakseni Junot Diaz sanoi, että meni monta vuotta siihen, että teksti alkoi vaikuttaa hetkessä syntyneeltä. Mercieriltä on mennyt monta vuotta siihen, että teksti vaikuttaa juuri sellaiselta, siis että että sen syntymiseen on mennyt pitkä harkinta-aika. Tai mistä minä tiedän, on siihen voinut mennä lyhytkin aika.
Minulla oli romaania aloittaessani selkeästi väärä asenne. Korjaan sen, ja aloitan romaanin sitten alusta. Sitten joskus.
6. syyskuuta 2010 kello 12.30
Paula, myös minusta Amadeun analyysi uskonnosta oli hieno. Siinä kuvastuu mielestäni ajatus, että ihmisen ei pitäisi ylipäätään omaksua ylä- tai ulkopuoleltaan ajatustottumuksia, lainkaan ajattelematta itse mitä ne sisältävät.
Amadeun luonne oli erikoislaatuinen. Hänellä oli hyvin humanistiset ja korkeat periaatteet, hän vaati erityisesti itseltään päjon – liian paljon jopa, osoittaen tietynlaista yli-ihmisuskoa tai ainakin ylimielisyyttä (hänen oli oltava kaikessa ylivertainen, osittain vanhempien vaatimuksesta). Mutta silti jotkut ihmiset vaikuttivat häneen yllättävän paljon. Varsinkin ne naiset, joita hän elämässään arvosti.
Minulle jäi hämäräksi se, mikä voima lopulta liikutti Gregoriusta, mikä sai hänet tuntemaan ihan alussa, portugalilaisen naisen tavattuaan, että jotakin muuttui, mikä sai hänet lähtemään Portugaliin; ja Portugalissa hän usein unissakävijän varmuudella totteli ilmeisesti jotakin aavistusta tehdessään päätöksiä ja tavatessaan ihmisiä. Monet ihmisethän kyselivät näitä ”miksi”-kysymyksiä häneltä, mutta mielestäni selvää selitystä ei tule.
Vai johtuiko kaikki Gregoriuksen puhkeavasta sairaudesta, joka loppupuolella aiheutti huimausta sekä koko miehen arvaamatonta käytöstä?
6. syyskuuta 2010 kello 12.47
Mitenkä huolimattomasti luinkaan näitä viestejä aamulla, kun en huomannut lainkaan Eija G:n kirjoitusta! Mielenkiintoista sanottavaa on kaikilla muillakin, mutta Eijan kirjoituksessa minut tavoitti erityisesti tämä:
”Ammatin hän oli valinnut isänsä toiveen mukaisesti ja se kai oli hänen tragediansa – ‘tietoisuus siitä, ettei enää voi tulla siksi, joksi on pyrkinyt, niin me olimme loppujen lopuksi tulkinneet kuoleman pelon.’ Myös Pessoalla oli se tunne ettei ollut tullut siksi miksi oli tarkoitettu, koska ei ollut pystynyt opiskelemaan tarpeeksi taloudellisten vaikeuksien vuoksi [...]”
Tämä tietynlainen pettymys elämään oli tehnyt minuunkin vaikutuksen. Tunnustan itsekin leikkineeni ajatuksella: entä jos ensimmäinen elämä olisikin vain harjoitus, ja sitten saisi ihan ”oikeesti” elää toisen elämän, mutta siten että muistaisi kaiken aikaa sen harjoituksen?
6. syyskuuta 2010 kello 13.40
Antti: ei kaikkien tarvitse pitää harkitusta, sivistyneen professorin kielestä. Olet oikeassa, että Mercieriltä kenties puuttuu heittäytyminen — voi olla, että hän jo aloittaessaan tietää tarkkaan mitä kirjan lopussa tapahtuu.
6. syyskuuta 2010 kello 20.40
Tuo heittäytymismääritelmä ei oikein kolahtanut. Aika moni kirjailija aloittaa lopusta tai ”tietää” eli on päättänyt lopun tapahtumat aloittaessaan kirjoituksen. John Irving jopa kirjoittaa kirjansa viimeisen lauseen ensimmäiseksi.
Pidän tätä vain toimintatapana, eräänlaisena ammattitaidon osoituksena. Heittäytyminen sopii nuoren kirjailijan esikoisromaaniin.
Eihän tämä ole oikein juoniromaani, enemmän pohdiskelua, filosofointia, ” toisaalta ja toisaalta”.
Romaani sopii hyvin meille gerontologisella osastolla, tai ainakin niille meistä joilla muistisairaus ei ole vielä kovin pitkällä, ihan niin kuin vaikka Saramagon myöhäisen kauden romaaneista useimmat. Elämän koko kuva on helpompi hahmottaa kun on omansa lähes elänyt.
I
6. syyskuuta 2010 kello 22.19
Mielenkiintoinen tuttavuus joka tapauksessa tämä filosofi. Puheessaan sivistyksestä, Sanna Aron suosittelemasta, Mercier mainitsee mm. että sivistys alkaa uteliaisuudesta.(Huom., Utelias!) Määrätynlaista uteliaisuutta on myös se, että haluaisi tietää, millaista olisi kasvaa jollain toisella seudulla, toisella kielellä, toisena aikana, toisessa ilmastossa; millaista olisi jossain toisessa ammatissa ja toisessa sosiaaliryhmässä; se, että ymmärtää syvästi ja laajasti inhimillisen elämän eri mahdollisuuksia. Mm. näitä näkökantojaan hän on siis valottanut tässä kirjassaan.
Mikä sai Gregoriuksen yhtäkkiä muuttamaan elämänsä suuntaa? Kai se oli se Kirsin aivan alussa lainaama Amadeun lause siitä että käytämme vain pienen osan resursseistamme. Tätä kirjaa pitänee lukeakin jonkinlaisena filosofisena trillerinä, henkilökuvia ei ehkä ole tarkoitettukaan erityisen eläviksi. Juonihan oli ihan viihdyttävä, jännittäväkin, ja junamatka oli hyvin keksitty elämän metaforana. Minä intouduin sivutuotteena portugalin kielestä ja Pessoasta. Amadeun osuudessa oli kyllä minustakin vähän KariR:n mainitsemaa coelhomaisuutta. Kristinuskon vastainen puhe sen sijaan oli loistava, kuten Paula totesi, ja kohtaus meren rannalla koskettava, kuten Tuure kirjoitti innoittuneessa postauksessaan. Eniten pidinkin kirjan alusta ja lopusta.
Luin lyhennelmän siitä Bierin/Mercierin sivistyspuheesta, ja sehän oli erinomainen. Alkukielellä ne lauseet pääsevät oikeuksiinsa. Pitkät virkkeet sopivat saksan kieleen ja Mercier arvostaa kielen kauneutta: ”Nyt sinäkin pakenet kirjoihin, äiti oli sanonut, kun poikakin alkoi lukea. Gregoriukseen oli sattunut, kun äiti näki asian niin eikä ymmärtänyt hänen puhettaan hyvin muotoiltujen lauseiden lumosta ja valovoimasta.”
7. syyskuuta 2010 kello 14.30
Yritin sinnitellä pitkään ennen kuin tulin tänne lukemaan kommentteja. Olen päässyt kirjassa noin kolmisen sataa sivua eteenpäin ja en meinaa millään jaksaa loppuun. Huojentavaa, että täällä oli myös kriittisiä kantoja. En tiedä mikä kirjassa ärsyttää, jotenkin se on liian laskelmoiva ja harkittu, kuten Antti sanoikin jo. Kaikki se symboliikka uusien silmälasien ja vaatteiden ostossa, ja filosofointi Pradon tekstien kautta. Ei vain uppoa. Tykkään totta kai huolitellusta kielestä, mutta tämä meni liian pitkälle. Portugalin historiaan jäi kyllä jano, siitä plussaa.
Minua ei oikeastaan kiinnosta, miten kirja päättyy, tunnen että olen saanut sen mitä minun on mahdollista siitä irti saada. Tylsää sinänsä, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun ehdin lukea kirjaa vielä, kun lukupiirin keskustelu on käynnissä.
7. syyskuuta 2010 kello 21.26
Virrat ihmiselämäin
kiiruhtavat kohti merta —
kuolemaa —
ylhäisyys ja mahti näin
häipyy, lopun löytää kerta.
Sinne vuolas virta käy,
virta tyyni juoksultansa,
pieni vuo.
Siellä eroja ei näy:
rikkaat miehet, köyhä kansa —
sama tuo.
Helvi Vasara ja Aale Tynni ovat suomentaneet tämän espanjalaisen, 1400-luvulla eläneen runoilevan aatelismiehen Jorge Manriquen säkeen. Tämä säe kuuluu hänen tunnetuimpaan runoelmaansa, joka on laaja valitusruno kirjailijan isän kuoleman johdosta.
Minusta on erittäin kultivoitunutta ja kirjan sisältöön sopivaa, että Pascal Mercier on valinnut tuon säkeen alkuosan kirjansa ykkösmotoksi.
Yöjuna Lissaboniin sisältää huimaavan runsaasti ideoita ja ajatuksia. Pääteemana pitäisin Raimund Gregoriuksen, 57-vuotiaan klassisten kielten opettajan rajua kasvukriisiä. Gregorius nimittäin oivalsi eräänä aamupäivänä muutaman tapahtuman kautta, että ”haluan tehdä elämässäni vielä muutakin”. Hän oli myös ilmeisesti hyvin kyllästynyt rooliinsa opettajana ja ”Munduksena”. Jopa Florence, hänen entinen vaimonsa, oli kohdellut häntä jo kotonakin samoin kuin häntä kohdeltiin koulussa ”Bernin kaupungin yleisenä omaisuutena”. Ilmeisesti hänen oma identiteettinsäkin alkoi olla hukassa. (Merete Mazzarella muuten pohtii aivan upeasti roolin ja identiteetin eroa uusimmassa kirjassaan!)
Kirjan pääteemana voisi myös tietysti olla kaunissävelkulkuinen portugalin kieli. Tai yleensäkin intohimo kieleen.
Mercierin teoksessa varsinkin henkilögalleria Lissabonissa oli mielestäni aika puisevasti ja kaavamaisesti kuvattu. Ensin oltiin sveitsiläiselle muukalaiselle yrmeitä, kopeita ja pidättyväisiä. Sitten kyllä lämmettiin ja vuolaan virran tavoin avauduttiin tälle kummalliselle laupiaalle samarialaiselle, joka empaattisesti jaksoi kuunnella näitä yksinäisiä kovia kokeneita iäkkäitä ihmisiä ja joka jopa oli lähtenyt heidän palvomansa henkilön jalanjälkiä tutkimaan, ikään kuin pyhiinvaellusretkelle. Melkein jokaisella Gregoriuksen tapaamalla henkilöllä olikin joitain Amadeuun liittyviä reliikkejä näytettävänään. ”Tulkaa, näytän teille jotain”, kehotti heistä melkein jokainen.
Mieleeni tuli näitä kohtaamisia lukiessani jopa Pessoan tarkoin varjelema puinen arkku, josta löytyi hänen kuolemansa jälkeen n. 30 000 käsikirjoitusliuskaa. Muutenkin lukiessa välähteli mielessä vieno ajatus, lieneekö Mercier kenties Pessoa-jäljittelijä.
Amadeu de Prado ei juurikaan minua hurmannut. Uskoiko hän edes rakkauteen? Hänen ystävänsä ja vastarintatoverinsa Jorge O´Kelly ainakin oli ymmärtänyt, että niin ei ollut. Prado piti rakkautta kitschinä. ”Oli vain nämä kolme asiaa, ja vain ne, hänellä oli tapana sanoa: intohimo, mieltymys ja turvallisuuden tunne. Ja kaikki ne olivat katoavaisia.” Vain lojaalius oli Pradon mielestä tärkeää.
Minusta tämän kuvitteellisen lääkärin ja kirjailijan, Amadeu de Pradon muistiinpanot Sanojen kultasepässä ja muissakin teksteissä olivat lähinnä Pessoaa jäljittelevää pohdintaa. Lisäksi vielä puuduttavan ikävää ja itsestäänselvyyksiä latelevaa. Otsikot niissä olivat kyllä kauniita ja runollisia.
Surullisin kohta kirjassa mielestäni oli, kun Gregorius lausui vaimolleen viisivuotisen avioliiton päätteeksi: ”Et sinä minua koskaan tarkoittanut” eikä vaimo ollut inttänyt vastaan.
Hienoin ja ylväin kohta oli, kun loppututkintoonsa valmistautuva Amadeu pelasti perheen yhteisellä aterialla lihapalaan henkitorvessa tukehtumassa olevan 19-vuotiaan sisarensa Adrianan suorittamalla kylmäverisen ammatillisesti ja ilman asiallisia välineitä lääketieteellisen toimenpiteen, koniotomian. Sen jälkeen vasta perheen isäkin pystyi kauhusta kankeana soittamaan ambulanssin.
Hauskin kohta oli, kun Gregorius ja posliiniliikemies Silveira osallistuivat Silveiran aatelisen suvun arvokkaisiin pönötysjuhliin. Gregorius joutui olosuhteiden pakosta lainaamaan Silveiran housuja, jotka olivat aivan liian pitkät. ”Mutta ruokapöydässä häntä alkoi yhtäkkiä riivata piru, ja hän puhui kielitaitojensa todisteeksi hepreaa, kreikkaa ja berninsaksaa sekaisin keskenään ja haltioitui käsittämättömistä sanayhdistelmistä, jotka kävivät minuutti minuutilta mielettömämmiksi.” Muuta hauskaa ei kirjassa sitten juuri ollutkaan, vaan kaikki oli haudanvakavaa.
Filosofi Peter Bierin kynä ei mielestäni oikein taipunut kaunokirjalliseen ilmaisuun ainakaan tässä hänen pseudonyyminä kirjoittamassaan teoksessa. Olisikohan hänen pitänyt vain kuvata, kuvata? Eikä selittää ja selittää…
7. syyskuuta 2010 kello 22.34
Kiitos kaikille hienoista kommenteista. Kun sain kirjan käteeni uppuduin lumoutuneena siihen. Ihmettelin, että löydän toisen, Pamukin Viattomuuden museon jälkeen, miehen kirjoittaman kirjan, johon ihastun.
Kirjan alku ja päähenkilön persoona, asenne elämään ja kieleen on erityisen kiinnostavaa. Luin suurella kunnioituksella kunnes eksyin jonnekin Lissabonin kaduille ja ihmisiin, jotka eivät kiinnostaneet minua. Olisin halunnut kuulla enemmän päähenkilön omaa ääntä, hänen omia ajatuksiaan enkä sitä pakoa, pakkomiellettä Toiseen, omaan menneisyyden Varjoonsa.
Jäin sinne ja väsyin. Olin pettynyt itseeni kunnes luin teidän ajatuksianne. En ollut ainoa. Kuten Antti, palaan kirjaan uudestaan, ihan varmasti, mutta nyt en jaksa niitä kaikkia, anteeksi vaan, tekopyhiltä tuntuvia pitkiä ja paatoksellisia kohtia.
Luen parhaillaan Makisen uusinta ja taas miesten puhetta. No, katsotaan miten se menee, ei liiku samoissa tasoissa kuin Lissabonin juna. Makinen ironisoi kaikkea, itseään eniten.
Seuraavaksi odottaa Anja Snellmanin uusin. Varmaan mielenkiintoinen, mutta onkohan sen monen kirjoituskerran jälkeen muokattu niin ettei vain hermostuteta ketään osapuolta.
Hyvää syksyn alkua kaikille!
8. syyskuuta 2010 kello 8.56
Lenelle kiitos hyvistä huomioista! Hannele, sivuilla 200 – 300 lukeminen kaihersi minulla eniten, – jos vielä haluat jatkaa. On tämä ollut sikäli hyvä kuukauden kirja, että on tullut monenlaisia mielipiteitä ja olihan siinä kirjassa yhtä ja toista mielenkiintoista, mutta pakolla ei tietysti kannata jatkaa.
Tuli mieleen eräs toinen edesmenneen runoilijan elämää esiin kaiveleva kirja, nimittäin Byattin Riivaus. Se oli elävä, runollinen ja ihana, jännittäväkin, mutta ne runot eivät kyllä olleet ihan helppoja.
Yöllä herättyäni luin pätkän Pessoan Alberto Caeirona kirjoittamaa pastoraalista Lammaspaimenta, ja silmät suljettuani olin heti siinä maisemassa, kevyessä unessa, laittamassa piknik-liinaa vanhan tammen juurelle! Tässä se kohta, lukijalle osoitettu:
Tervehdin kaikkia jotka minua lukevat
ja kohotan leveälieristä hattuani
kun he näkevät minut ovellani
kun vaunut ovat juuri päässeet harjanteen laelle.
Tervehdin heitä ja toivon heille aurinkoa
ja sadetta kun sade on tarpeen,
ja että heillä olisi kotonaan
avoimen ikkunan ääressä mieluinen tuoli
jolle istuutua lukemaan runojani.
Ja että he niitä lukiessaan ajattelisivat
että minä olen jotakin luonnollista -
esimerkiksi ikivanha puu
jonka varjoon he lapsena
yhtäkkiä istuutuivat leikeistään uupuneina
ja kuivasivat kuumottavan otsansa
raidallisen nutun hihaan.
8. syyskuuta 2010 kello 11.31
Tuo mottoruno viittaisi siihen, että Mercier oli tarkoittanut Gregoriuksen kuolemaan piakkoin, ja olihan hänellä niitä huimauskohtauksia, mutta ennen elämän loppua hän ehti herätä ja kokea jännittäviä asioita toisten ihmisten kautta. Kuinka vaan.
Violetalle piti sanomani, että minunkin pitäisi opetella jokin kieli kunnolla kuten sinä olet tehnyt eikä rynnätä aina uuteen, mutta sanat ja kielet nyt vain kiehtovat, tuntuu hauskalta osata vähänkin jotain uutta kieltä.
8. syyskuuta 2010 kello 15.48
Eija G, itse olen haaveksinut ranskan tai italian opiskelusta, ja Mercier taisi antaa tälle toiveelle uutta potkua.
En muuten muista toista kirjaa, jossa olisi kielen opiskelu otettu näin keskeiseen asemaan. Ja minusta oli hyvä, että se kuvattiin näin hauskaksi. Kielten opiskeluhan on hauskaa, jos sitä voi heti soveltaa käytäntöön.
Minäkin nautin Lenen mielipiteistä, kiitos!
9. syyskuuta 2010 kello 11.05
Löysin eilen Yöjunan etsiessäni flunssalukemista kirjastosta. Yhdistin mielessäni toiveet sisällöstä Paul Therouxin Suuri junamatka -kirjaan, jonka olen kuunnellut kaseteilta pari kertaa työmatkoilla.
Olen ihastunut Lissabonin matkaan! Tällaista en osannut odottaa, ensimmäiset sata sivua menivät siivillä. Ei matkailukirja vaan mielenmatkakirja.
Luin vain Kirsin johdannon ja voin yhtyä tässä vaiheessa toteamukseesi: loistavaa kerrontaa.
9. syyskuuta 2010 kello 19.22
Hannele ja Pirkko K! Itse olen ainakin ottanut sen asenteen, että jos kirja on huono, niin en lue väkisin. En koe siitä huonoa omatuntoa. Joskus on tullut väkisin luettua kirja loppuun, koska kuvittelin, että niin pitää tehdä.
Jonkun huonon kirjan (en muista mikä) jälkeen harmitti, että olin tuhlannut siihen aikaa ja silloin päätin, että kirjan lukemisen voi keskeyttää.
Kirja ei voi olla itsetarkoitus, vaan sen on ansaittava lukijansa. Parempi lopettaa huono kirja kesken ja aloittaa uusi.
Huonojakin kirjoja kuitenkin tarvitaan, sillä eihän hyvää voi määritellä ilman huonoa.
10. syyskuuta 2010 kello 21.37
Päähenkilö kokee murroksen, jonka seurauksena hänen elämänsä muuttuu täysin. Tämä on lempiteemani ja tässä kirjassa se tarjoillaan herkullisesti. Tarinan alkuosassa on hieno imu. Mutta jossakin kohdassa, jota en tarkemmin osaa määritellä, vauhti alkaa hiipua ja tarinan kulku käy perin epäuskottavaksi. En ole Portugalissa käynyt, enkä tiedä sikäläisten ihmisten mentaliteetista, mutta meilläpäin ainakin puolet ihmisistä olisi vetänyt oven kiinni Munduksen nenän edestä jo ennen kuin ihmisten pään sisälle pääsyn takaava passi eli Pradon kirja olisi ehtinyt esille. Monessa kohtaa henkilöiden kohtaamiset tuntuvat teennäisiltä. Tarinassa on kuitenkin lukuisia hienoja hetkiä ja kyllä se ajattelemisen aihetta tarjoaa. Tosin suurin osa Pradon mietelmistä ja analyyseistä on minusta kovin pinnallisia, mukaanlukien Pradon ylioppilasjuhlapuhe.
12. syyskuuta 2010 kello 14.50
Mistä on peräisin Kirsin kirjoituksen alussa oleva sitaatti? Onko se Mercier’in? Se muistuttaa antropologi Glifford Geertzin sitaattia: ’Ehkä merkillisin asia ihmisyydessä on se,
että tulemme tähän maailmaan varustettuina elämään tuhansia erilaisia elämiä, mutta päädymmekin vain
yhteen elämään.´
Käytän sitä omassa blogi kirjoituksessani ”Berlusconin äiti” joka kertoo asumisesta Roomassa.
http://www.blogi.kelles.net
25. syyskuuta 2010 kello 11.14
Olipa hauska lukea kommentteja tästä kirjasta josta pidin niin paljon! Jo heti luettuani ajattelin, että haluan lukea sen joskus uudelleenkin ja nyt teidän ajatuksenne vahvistavat tunnetta.
Tajusin, etten ole kiinnittänyt huomiota kuin pieneen osaan kaikesta siitä, mitä kirjassa on käsitelty, eli toisella lukukerralla varmaan löytyy vielä vaikka mitä ”uutta”.
Se, mikä minulle nousi päällimmäiseksi, oli hullaantuminen vieraisiin kieliin. Olen aina itse tuntenut melkein muuttuvani eri ihmiseksi riippuen siitä, mitä kieltä puhun, ja oli kivaa lukea jostakusta toisesta, jolle kieli tuntuu olevan yhtä tärkeä osa minuutta.
Ymmärrän joidenkin hermostumisen kirjan kielen viimeisen päälle hiottuun muotoon, itselleni kävi samoin lukiessani Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teosta. Mutta Mercierin kielestä vain nautin täysillä!
27. syyskuuta 2010 kello 21.06
Pitkästä aikaa tämäntyylinen teos. Tunnustan, monasti meinasin jättää kesken, mutta silti jokin sai minut aina vaan jatkamaan. Tiedä sitten, mistä se johtui, mutta luin kuin luinkin kirjan loppuun. Ja vaikken kaikkea välttämättä ymmärtänytkään, oli jollain tavalla hieno lukukokemus! Uskaltaisikohan itsekin joskus heittäytyä tuolla tavalla tuntemattomaan ja käyttäytyä aivan toisin, kuin sinun on totuttu käyttäytyvän
29. syyskuuta 2010 kello 0.35
Mielenkiintoinen lukukokemus. Hieman häiritsi samankaltaisuus ”Tuulen varjon” kanssa, mutta lopulta kirjat olivat kuitenkin aika erilaisia. Yöjuna Lissaboniin oli sekä Gregoriuksen että Pradon tarina, mutta kirjan pituudesta huolimatta kummankaan tarina ei täysin auennut.
Hissukka-Gregoriuksen irtiotot olivat hervottomia. Ihmisiä vyöryi vauhdilla ja kirjassa oli loistavia kohtia. Kyyneleet tulivat silmiini, kun Gregorius kulautti kuuman teen suuhunsa (vaikka kohtausta toistettiin liian monta kertaa) ja minustakin Pradon jumalaa kritisoiva puhe oli yksinkertaisesti hieno. Jorgen suru siitä, ettei hän enää ehdi oppia pianon soittoa oli liikuttava.
Vaikka kirjan toinen kertoja oli kirjan ja kirjeiden kautta Prado, oli häntä vaikea oppia tuntemaan. En ymmärtänyt hänen tuskaansa. Isä toki vaikutti vaativalta ja etäiseltä, mutta äidin asettamat odotukset jäivät avautumatta. Isän ja pojan kirjeenvaihto oli mielenkiintoinen. Näkisin, että lapsettomana Prado ei päässyt eroon lapsen roolista. Isänä hän olisi ollut varmasti ollut armollisempi omille vanhemmilleen. Isän kirje pojalleen oli yllättävän avaava. Viimeinen lause vain oli aivan järkyttävä. Riipaisevaa oli mielestäni, ettei Prado koskaan ilmeisesti ajatellut Maria Joaoa elämänkumppanikseen.
Minustakin lauseet olivat joskus niin pitkiä, ettei niitä vain jaksanut käsitellä. Kirjassa olisi hurjan monta kohtaa, johon tarttua ja jota pohdiskella, mutta en taida nyt jaksaa. Ehkä myöhemmin, mutta epäilen. Loppu oli ”aaargh”. Mitä, mitä, mitä?
2. lokakuuta 2010 kello 22.25
Luin kirjan ensimmäisten kommenttien innoittamana lomalukemisena. Olin aivan järkyttävän pettynyt, vaikka jokin kirjassa imaisi mukaansa niin että lukemiseen ei montaa iltaa lopulta mennyt. Imu oli jotain samankaltaista kuin jotain davintsikoodia lukiessa – kirjailija on osannut joitankin koukuttamisen tekniikoita. Yritin tiivistää kokemusta sisarelleni: Paulo Coelho goes tuulen varjo – voi tuntea itsensä älylliseksi vaikka lukee dekkarirakennetta. Lällyfilosofista ”pohdintaa”, jonka kirjailija huomatessaan liian lällyksi ja keskenkasvuiseksi naamioi sen lääkärin nuoruudenpuheeksi (kas kun sekin sattui niin kätevästi löytymään). Väsyin loputtomaan asioiden kuvailuun tyyliin ”miehen pään asennosta näki kuinka hän toisaalta yhtä ja toisaalta toista mutta ei ollenkaan kolmatta ja neljättä”. Kielen opiskelukin oli jotenkin niin päälleliimattu juttu, onneksi sattui että päähenkilö olikin jo vaikka kuinka monen kielen tuntija niin kävi sitten niin näppärästi tämäkin opiskelu. Ihan keskustelemaankin pystyi vaikka kenen kanssa vain pari viikkoa sen jälkeen kun oli kuullut kieltä ensimmäistä kertaa käytettävän. Ja kääntämään niin monisyistä ihan filosofista tekstiä!
Minuakin ihmetytti kovin miten helposti pradon tunteneet ihmiset lissabonin kokoisesta kaupungista löytyivät ja kuinka suopeasti suhtautuivat sekopäämundukseen (lempinimestä tuli mieleen 50-luvun tyttökirjat). Onneksi päähenkilöllä sattui olemaan rahaakin sen kielipään lisäksi niin todellisia ongelmia matkantekoon ja eestaasseilaamiseen ei tullut.
Lissabonin kuvauskin vaikutti turhalta koristelulta. Kadunnimien, kaupunginosien ja paikallissanaston namedroppailu ei loppujen lopuksi tuonut mitään lisäarvoa kirjaan, se ei vaikuttanut erityisen syvälliseltä tai viimeistellyltä. Portugalin olisi voinut ihan muutamalla tempulla vaihtaa miksi tahansa toiseksi maaksi eikä se olisi viikon turistimatkaa kummempaa taustatyötä vaatinut.
Isfahankin oli jotenkin päälleliimattu juonenkäänne, puhumattakaan päähenkilön loppupuolen valokuvausinnosta tai huimauksesta (lääketieteelliset epätarkkuudet aneurysma- ja huimaustaudinkuvauksissa olisi voinut hyvin helposti korjata edes jonkinasteisella taustatyöllä…).
Minua ehkä ärsytti eniten se, että kirjassa käytettiin samanlaisia rakennusaineita – sivistys, eurooppalaisuus, kieli, ymmärtäminen, toisen, ei läsnäolevan, ihmisen ajatusten tutkiminen – kuin kaikkien aikojen suosikkikirjassani W. G. Sebaldin Austerlitzissä, mutta halvasti, puisevasti ja epäuskottavasti.
4. lokakuuta 2010 kello 22.47
Saksan kieli sattuu olemaan lauserakenteeltaan kovin erilaista kuin omamme. Mercier ei kuitenkaan yllä Saramagon monipolvisuuteen; molemmat ovat erinomaisia lauseiltaan.
Filosofiproffamainen kirja totta kai. Epäuskottavuudet Mercier kuittaa sillä, että molemmat päähenkilöt ovat neroja opiskelussa. Uskottavaksi sen lajin nerouden tekee molempien lapsekas vammaisuus omien läheissuhteittensa kanssa. Kirjailija antaa heidän pohtia niitä filosofisina asioina, mutta lukija pystyy näkemään ne psykologisemmin.
Katolisen uskon ja perhekäsityksen vaikutukset on rakennettu annettuina romaaniin. Omat edellytyksemme kaikkien siihen liittyvien asioitten ymmärtämiseen ovat puutteelliset.
En keksi mihin maahan Pradon tarinan voisi noin vain siirtää. Katolista (sekä kreikan- että roomanuskoista) diktatuuria kyllä on ollut monessa maassa. Salazarin hallinto vain on ainoa joka mädäntyi paikoilleen niin että vallankumous voitiin tehdä neilikat kiväärinpiipuissa. Espanjassa prosessi kesti Francon jälkeen vuosikymmeniä.
19. lokakuuta 2010 kello 23.01
Variety-lehti kertoi keväällä, että arvostettu tanskalainen elokuvaohjaaja Bille August aikoo filmata Mercierin Yöjunan. Elokuvan filmaus on suunniteltu alkavaksi vielä tämän vuoden lopulla Lissabonissa.
V. 1998 August ohjasi Victor Hugon romaaniin Kurjat perustuvan elokuvan. Tämän hienon rakkaudesta, rohkeudesta ja taidosta antaa anteeksi kertovan tarinan päähenkilöitä esittivät elokuvassa mm. Liam Neeson, Geoffrey Rush ja Uma Thurman.
Onpa hauska mielessään kuvitella tämän uuden elokuvan näyttelijäkaartia. Kuka sopisi Raimund Gregoriukseksi, kuka Amadeu de Pradoksi jne.
22. lokakuuta 2010 kello 19.36
Luin Yöjunaa Lissaboniin ensin Savossa sitten Oulunkylässä ja lopulta Jyväskylässä ja aina yöaikaan.
Jos Pradon tarinat sattuivat väsymyksen hetkeen, niin uni voitti tai harppasin Gregoriuksen tarinaan. En jaksanut loputtomia pohdintoja ja filosofointia. En vain saanut kiinni tästä runoilija-lääkäristä joka tuntui paperiselta. Tosin Adrianan pelastaminen lihapalaan tukehtumiselta antoi ytyä Pradon henkilökuvaan. Minulle kerrottiin, että kuvatunlainen toiminta kuuluu lääkärioppeihin ja kuivamustekynän hylsy on sopiva kanyyli.
Olisiko niin, että Doxiades ja muutamat naishenkilöt edustavat kirjassa järjen ääntä, ja nämä kaksi miespuolista päähenkilöä näyttävät mitä voisi tapahtua jos olisimme valmiita ylittämään arkisen ajattelun.
10. marraskuuta 2010 kello 20.32
Käytin tämän kirjan lukemiseen epätavallisen kauan aikaa. Useimmiteni iltalukemiseksi varaamani kirja toimii hyvin unilääkkeenä, olipa millainen bestseller tahansa, mutta Yöjuna imaisi matkaansa ja karisti unet. Lukemisen tahti ei ollut kiivas, mutta teksti imaisi sisäänsä poikkeuksellisella voimalla. Minulle Pradon tekstikatkelmat toimivat hypnoottisesti; omat kokemukseni kulkivat niiden rinnalla ja ymmärsin helposti, mitä Prado kulloinkin tarkoitti ( tai melkein aina). Huomasin usein ajattelevani, että `juuri noinhan se on, sitä minäkin`! En kokenut tekstiä lainkaan jaarittelevaksi. Tämän kirjan ostan itselleni ja luen sen vielä monta kertaa ja teen oikein alleviivauksia ! Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin jälkeen monet kirjat ovat olleet aika vaisuja lukukokemuksia ja olen oikein kiitollinen, että pääsin tämän junan kyytiin. Kiitos Kirsi!