16 vastausta artikkeliin “Fjodor Dostojevski: Idiootti”

1. Kosti kirjoittaa:
   14. heinäkuuta 2010 kello 10.13

   Dostojevskin Idiootin hyvä ihminen ruhtinas Myskin lie ollut esikuvana monen kirjailijan hahmoille.

   Ensinnä tulevat mieleen Henri Michaux’n Plume, Mika Waltarin Felix onnellinen ja Aitmatovin viaton pappisseminaarilainen.

   Esikuva alkaa jo Jeesus Nasaretilaisesta, ehkä kauempaakin.

2. Antti kirjoittaa:
   14. heinäkuuta 2010 kello 12.00

   Taisi olla Hannu Marttila, joka äskettäin kirjoitti, että jokaisen kirjallisuuden ystävän tulee lukea Idiootti kerran vuosikymmenessä Minä olen näin toiminut, ehkäpä useamminkin, viimeksi Olli Kuukasjärven uuden suomennoksen ilmestyttyä. Yksi asia on vaivannut minua kaikkina näinä lukukertoina: romaanissa oleva Ippolit Terentjevin tilitys. Olen aina lukenut romaanin ihmetellen sen voimaa ja sisäänsä imevää kiihkeyttä, mutta tätä lukua en ole milloinkaan jaksanut kunnolla lukea. Ensi kertaa romaanin luettuani luin tietenkin myös tuon 40-sivuisen jakson, ja päätin että kun luen teoksen uudelleen, keskityn tähän lukuun paremmin. Nyt uuden suomennoksen ilmestyttyä ajattelin, että nyt sen merkitys varmaan jotenkin selviää. Mutta ei, hyppäsin taas yli. Kysynkin nyt, onko tuossa luvussa jokin syvä merkitys romaanin kokonaisuudelle, joka on minulta jäänyt huomaamatta?

3. kris kirjoittaa:
   14. heinäkuuta 2010 kello 13.38

   Hoi HS! On tämäkin blogi. Kai nyt kuka hyvänsä osaa ottaa kirjan hyllystä ja kirjoittaa siitä pari riviä. Ottakaa tähän tilalle joku, jolla on oikeasti kaunokirjallista kompetenssia, vaikka Sofi Oksanen tai ihan kuka vaan. Maksetaanko tällaisesta mielikuvituksettomuudesta ja laiskuudesta? Siksikö tässä on joku vanha poliitikko, että sellainen suostuu ilmaiseksi bloggaamaan?

4. Tii kirjoittaa:
   19. heinäkuuta 2010 kello 9.58

   Miksi ei olisi parempi olla onnellinen ja hölmö? Vastaus lienee yksinkertainen: hölmöksi heittäytymälläkään ihminen ei voi välttää kärsimystä. Se joka elää saa maistaa elämää niin hyvässä kuin pahassakin. Se joka elää, kärsii, vaikka hetkittäin onnellisuus voikin tulvahtaa ja täyttää koko olemuksen.

   Kärsimys on meidän länsimaistuneessa teknis-taloudellisessa ilmapiirissämme kuoleman kaltainen tabu. Kuolemaa voidaan meillä käsitellä tilastollisesti tai tekniikkana – miten kuolla miellyttävästi – tai ”megatrendinä”, kuten Annamari Sipilän HS-kolumnissa. Kuoleman syvin merkitys elämälle ei tunnu käyvän edes mielessä. Ei sovi kysyä, miksi on kuolema. Vaikenemalla kuolemasta ja kärsimyksestä voi luulla ne välttävänsä. Siinä on mahtava itsepetos. Silmänsä saa ehkä auki lukemalla Idiootin ja varsinkin lukemalla legendan suurinkvisiittorista Karamazovin veljeksissä. Siinä on Dostojevskin teodikea: miksi on olemassa pahuus?

   Dostojevskin lukeminen muuten ei ole mikään kärsimys, kuten monet kuvittelevat. Dostojevskihan esittää niin rakastettavasti sen, miten naurettava ihminen on suuressa itsepetoksessaan ja kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tässä on loistokas juuri Idiootti.

5. Teemu kirjoittaa:
   23. heinäkuuta 2010 kello 8.26

   Idiootti – kirjailijan omakuva. Kuvaus meistä kaikista löytyvistä erilaisista kerrostumista.
   Paras koskaan lukemani kirja.

6. juha kirjoittaa:
   24. heinäkuuta 2010 kello 1.35

   Olen lukenut Idiootin kahdesti ja nähnyt sen elokuvankin. Ostin kirjan itselleni vähän aikaa sitten ja luen sen ehkä taas joskus 2-3 vuoden sisään… Kunhan inspis iskee ja aikaa löytyy…

   Joka tapauksessa Idiootti on Dostojevskin paras kirja. Vaikka on se pitkä. Mielestäni kirjassa on kuitenkin paljon huumoria. Dostojevskia riivaa taas ajatus hyvästä ihmisestä (kuten jeesus tai rangaistuksen sonja).

   Dostojevski tuntuu kysyvän, että kuka on lopussa se, jonka ihmiset tunnustavat arvokkaaksi. Fiksu ja itsekäs, vai epäitsekäs ja idiootti. Nopeat voitot, vai tarkkanäköisyys siitä, mitä onnellisuuteen kuuluu? Vai onko idiootti sittenkin itse lopulta se häviäjä? Naisten kanssa ei näet onnistu. Ja kuten raamatussa sanotaan: ”jos minulla ei olisi rakkautta….”. Vaikka toisaatla jeesus-hahmolle ei tietysti kuulukaan avioliitto ja pari lasta.

   Joka tapauksessa tätä voi ajatella monesta eri suunnasta.

7. Antti kirjoittaa:
   25. heinäkuuta 2010 kello 15.10

   Joskus kuulee sanottavan, että Dostojevskin kirjat ovat synkkiä, epätoivoisia ja raskaita. Ei voi kieltää, ettei niissä ole näitäkin piirteitä, mutta ei missään nimessä pidä unohtaa Fjodoria satiirikkona, nimenomaan gogolilaisessa mielessä. Hän koskettaa lukijansa nauruhermoja aivan vastustamattomalla tavalla. Hänen kanssaan pitää päästä samalle aaltopituudelle Tiin ja Juhan tavoin: pitää oppia nauramaan yhdessä Dostojevskin kanssa – itselleen. Kenellä on Idiootti käsillään, katsokaapa esim. kolmannen ja neljännen luvun alkusivut. Nämä ovat silkkaa satiiria Gogolin hengessä. Niissä armottomasti mutta lämpimästi kuvataan romaanihahmojen kautta meidän itsepetostamme ja suuruusharhaamme.
   Idioottia lukiessani olen ajatellut, että se hyvää ihmistä kuvatessaan varoittaa meitä uskomasta liikaa omaan hyvyyteemme tai mahdollisuuksiimme olla hyviä. Pahuutta ylläpitää ihmisessä sen kieltäminen itsessä, sen siirtäminen pois itsestä. Vihollista on helpompi vastustaa, kun sen tunnistaa. Ja tunnustaa osaksi itseä. Tätä meille opettaa erityisesti Suurinkvisiittori-runoelma.

8. Hannelen kirja-paratiisi kirjoittaa:
   25. heinäkuuta 2010 kello 23.31

   meiän lukupiiri puhuu tuosta syksyllä, täytyypä tilata.

9. Eija G kirjoittaa:
   30. heinäkuuta 2010 kello 17.31

   Nyt minäkin olen päässyt onnesta osalliseksi, kun olen saanut käsiini Idiootin uusimman suomennoksen. Tshehovin novellit olivat kesken, mutta maltoin jättää ne, ja hetihän Idiootti imaisikin mukaansa. Rikos ja rangaistus on upea kirja, mutta jotenkin olen aina rakastanut Idioottia enemmän, ehkä siksi että siinä on huumoriakin. Hauska huomata, että meitä on muitakin. Nyt voi vain iloita siitä, että kirjassa on yli 800 sivua. Täytyypä tarkata noita Antin ja muiden näkökulmia lukiessa (ja viidestä ampiaisen pistosta toipuessa).

10. Tii kirjoittaa:
    1. elokuuta 2010 kello 19.13

    Antti kysyy, mitä Idiootin Ippolit oikein paasaa. Ippolitin tilitys on sellaista ihmisen kuolevaisuuden kokemuksen kuvausta, jota en ole missään muualla kirjallisuudessa kohdannut. Dostojevskilla on ainutlaatuinen kyky ilmaista ihmisen kokemus omasta kuolevaisuudestaan ja ihmetys siitä, että elää – mutta silti on kuoltava. Ippolitilla on nuorena kuolevan ihmisen sisäinen kokemus sellaisenaan, puhdistettuna taloudellis-teknisistä näkökulmista eli tilastoista, teknologiasta, demografiasta, epidemiologiasta, ekonomiasta ynnä muusta sen sellaisesta.

    Kuolemasta kirjoittaessaan Dostojevski ei hämmenny länsimaisen ihmisen tavoin liialliseen järkiperäisyyteen vaan tavoittaa kokemuksellisen kuolevaisuuden, sen miltä tuntuu että tietää kuolevansa. Mielestäni se on ihmisen kaikkein merkillisin ja kaikkein järjettömin kokemus ja siksi kaikkein vahvin silloin kun uskaltaa antaa sen tulla.

    Ruhtinas Myskin kehottaa Ippolitia kulkemaan kuolevaisuudelle välinpitämättömien ihmisten ohi ja antamaan heille anteeksi heidän onnellisuutensa. Siispä kuolevaisuudesta ei tulisi paasata niille, jotka eivät kuolevaisuuden kokemusta halua kavahtaa. Tulisi sen sijaan kääntyä dostojevskilaisten sielujen puoleen, sillä heille elämän ja kuoleman mysteeri on alati läsnä. Dostojevskilaisen on vain niin vaikea tunnistaa toinen dostojevskilainen. Kai meitä sitten on niin harvassa.

11. Lene kirjoittaa:
    1. elokuuta 2010 kello 20.41

    Olinpa hypähtää hyvästä mielestä kattoon, kun huomasin, että Dostojevskin Idiootti on täällä! Tämä mielestäni maailmankirjallisuuden yksi parhaimmista teoksista on melkeinpä ainoa kirja, joka on minulle erittäin rakas. Se tuo mieleen myös suloisia muistoja.

    Dostojevski on äärimmäisyyksien tai voisiko sanoa vastakohtaisuuksien kuvauksissaan mestarillinen: usko ja järki, hyvä ja paha, rakkaus ja viha, alistuminen ja kapina, valot ja varjot luovat tästä teoksesta sotkuisine, melkein liioittelevan epätodellisine ihmishahmoineen ja -suhteineen mahtavan kokonaisuuden, joka varmasti ravistelee jokaista lukijaa tunkeutuen luihin ja ytimiin asti.

    Olli Kuukasjärven suomennokseen olisi varmaan myös mielenkiintoista tutustua.

12. Eija G kirjoittaa:
    2. elokuuta 2010 kello 16.45

    Idioottia uudelleen lukiessa korostui kolme seikkaa, lapset, kirjan elokuvallisuus ja kuoleman läheisyys erityisesti kuolemaan tuomitun kannalta. Aikaisemmasta en muistanut ollenkaan, miten paljon Ruhtinas Myshkin piti lapsista Sveitsissä ollessaan ja oikeastaan seurustelikin vain lasten kanssa, koska he ymmärsivät asiat oikein.
    Ja sitten tuli ajatelleeksi, että Dostojevski kirjoittaa kuin paraskin käsikirjoittaja, varsinkin kirjan alkupuolella. Joskus meno on ihan karnevalistista ja melkein melodraamaa, mutta lukija nauttii. Tämä varmaan johtui siitä, että D. kirjoitti tekstiä julkaistavaksi osissa ja se oli tietysti aina lopetettava koukuttavasti. Monet kohtaukset suorastaan näki silmissään, eikä ihmekään, kun on nähnyt sen loistavan TV-filminkin.

    Sitten se kuolema. Jo heti alussa Ruhtinas kertoo nähneensä Ranskassa mestauksen ja pohtii sitä tuomitun näkökulmasta.
    “Mutta suurinta, kaikkein pahinta tuskaa eivät ehkä tuotakaan haavat vaan varma tieto siitä että tunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin kuluttua, sitten puolen minuutin kuluttua, sitten aivan kohta, sitten juuri nyt – henki erkanee ruumiista, että sen jälkeen et ole enää ihminen ja että se on aivan varmaa; pääasia on siis että se on varmaa. Kun pääsi on asetettu terän alle ja kuulet miten se kirskahtaa pääsi yläpuolella, juuri tuo neljännessekunti on kaikkein hirvein. – - – Tappaminen rangaistuksena murhasta on kohtuuttoman paljon suurempi rangaistus kuin itse rikos. – - – Ehkä onkin olemassa joku, jolle on luettu kuolemantuomio, jonka on annettu kärsiä jonkin aikaa ja sanottu sitten: “Mene, sinulle on annettu anteeksi.” Sellainen ihminen voisi ehkä kertoa siitä. Myös Kristus puhui sellaisesta tuskasta ja kauhusta. Ei, ihmistä ei saa kohdella niin!”
    Tässä Dostojevski kirjoittaa omasta kokemuksestaan, sillä hänhän jo seisoi mestauslavalla huppu päässä, kun Tsaarin armahdus tuli viime hetkellä.

    Kristuksen kärsimykset tulevat esiin useissa kohdin, erityisesti siinä taulussa, jonka Ippolit näki Rogozinin luona. Taulu kuvaa ristiltä otettua Kristusta, jonka kasvoilla häilyy kidutusten tuska ja kärsimys, kasvot ovat pöhöttyneet ja mustelmilla, silmät kierossa. Kuoleman valta, johon kaikkien pitää alistua, siirtyy katsojaan aivan pakostakin. Ruhtinas on nähnyt saman taulun Rogozinin kodissa ja aikaisemmin Sveitsissä. Dostojevskiinkin tuo Holbeinin – muistaakseni – maalaus oli tehnyt Sveitsissä suuren vaikutuksen.

    Kuolema on siihen aikaan hyvin tavallinen vieras, tässä kirjassakin, orpoja on siellä täällä, mutta sitten on vielä tämä yksi kuolemaantuomittu, Ippolit, jolla on muutama kuukausi elinaikaa, sitten muutama viikko, lopun odottelua. Kun hän viimein tajuaa aikansa rajallisuuden, hän alkaa ihmetellä muita ihmisiä, jotka eivät tee mitään elämälleen, vaikka sitä on edessä ehkä 60 vuottakin, valittavat vain. Kuoleman odotus ilmeisesti alkaa käydä sietämättömäksi, siitä se itsemurhan puolustuspuhe. Loppujen lopuksi ei käy selville, oliko Ippolit tosissaan aikonut ampua itsensä vai halusiko vain saada ylimääräistä lohdutusta ystäviltään. Minulla on vielä yli 200 sivua lukematta, ehkäpä siellä jotain valkenee.

    Tänään silmäilin kirjastossa Turun Sanomia, jossa kerrottiin entisen oppilaani Elina Brotheruksen uudesta näyttelystä, jossa on sata kasvokuvaa hänen viime kesänä alkaneen sairautensa ajalta. Lääkkeet muuttavat jotenkin kasvoja, ja näiden kuvien avulla hän on halunnut tutkia kuolevaisuuttaan. Sellainen tietoisuus on hätkähdyttävää nuorelle ihmiselle mutta yhtä hyvin meille kaikille.
    Dostojevski tuo sen tietoisuuden meidän eteemme. Hän sanoo jossain kohtaa: “Mitä on onni? Olennaista on elämä, yksinomaan elämä.”

13. Liisa Koski kirjoittaa:
    29. syyskuuta 2010 kello 17.12

    Hei Antti erityisesti

    Minäkin olen miettinyt tätä Ippolitin tunnustuksen merkitystä.
    Näitä sisäkertomuksia on kirjassa muutama:Myskinin kertoo Mariesta Jepantsinien aamiaishuoneessa, Totskin kertomus
    elämänsä häpeällisimmästä teosta Nastasja Filipovnan syntymäpäivillä ja sitten Ippolitin testamentti kesähuvilassa.Kun on säälistä ja myötätunnosta ihmisten kesken kertovasta romaanista kyse, nämä kolme sisäkertomusta muodostavat mielestäni kolminaisuuden: teesin, antiteesin ja synteesin aiheesta.

    Dostojevskin suuret romaanit ovat kuin suuria sinfonioita, joissa teemoja käsitellään monesta näkökulmasta ja monilla
    soittimilla. Ja ne teemathan ovat niitä tärkeimpiä: miten on elettävä suhteessa itseensä ja muihin ihmisiin, miten on mahdollista kun elämä on niin ihanaa ja me ihmiset kuitenkin teemme siitä yhtä helvettiä toisillemme.

    Olen lukenut tätä kirjaa Idioottia myös useampia kertoja elämässäni monien vuosien välein ja aina se on muuttunut mielessäni kuin kaleidoskooppi eri kuvioiksi. Ostin juuri Olli Kuukasjärven uuden suomennoksen ja aion lukea sen lokakuun aikana 2010.

    Ensi maanantaina 4.10.2010 on Metsätalolla kaikille avoin
    luento: Tomi Huttunen esittelee Dostojevskin Idioottia ja Eeva Luotonen Riivaajia.

14. Antti kirjoittaa:
    5. lokakuuta 2010 kello 9.22

    Kiitos Liisa Koskelle arvokkaasta luentovinkistä, joka ehti tietoisuuteeni vasta nyt eli vain vähän liian myöhään. Mutta samalla sain vinkin luennosta jolle ehtii: professori Pekka Pesosen jäähyväisluento aiheesta ”Mistä ihmiset elävät – venäläisen kirjallisuuden kysymyksiä ja vastauksia”. Paikka on sama ja aika 13. 12. klo 18.15. Minulla on tallessa Pekka Pesosen Hesarissa julkaistut Dostojevski-artikkelit 80-luvun alusta saakka.

15. manu kirjoittaa:
    22. tammikuuta 2011 kello 20.09

    Näistä kommenteista tulee se mielukuva, että kun luemme ”klassikkoa”, siihen pitää ladata ties mitä merkityksiä. Kirjahan on kertomus miehestä (ei mikään harvinaisuus), joka ei ymmärrä naisia ja kuitenkin jollain lailla rakastaa kahta heistä; katstrofihan siitä tulee. Jos joku, ei välttämättä vanha työkaverini ja ystäväni Olli K, karsisi homman 250 sivuun, siinä vasta vetävä tarina. Niinhän Mikan kirjoilla aina tehtiin jenkeissä ja paranivat vain.

16. Veikko kirjoittaa:
    29. elokuuta 2011 kello 18.01

    Nautin lähes loppuun saakka: uskomattoman moni-ilmeinen kuvaus ihmissuhteista ja aikansa kulttuurista silloisesta Venäjästä sosiaalisine luokkaeroineen. Ehkä kaikkein koskettavin kohta itselleni oli ”Idiootin” kuvaus kenraalin tyttärille mestauslavalle joutuvan ihmisen kärsimysten yksilöinnissä. Kaikkein yllättävin – ja vastenmielisin – puolestaan kirjan loppuratkaisu!