Kuukauden toisena kirjana (tai oikeastaan voisi sanoa ainoana sillä toisesta lintsattiin…) oli ”yleisön pyynnöstä” György Dragománin Valkoinen kuningas (suom. Outi Hassi). Dragománista todetaan kirjan liepeessä, että hän on Unkarin nuoren polven tärkeimpiä kirjailijoita ja hänen kerrontatapansa on ainakin voimakas ja häiritsevä. Häiritsevä sellaisella tavalla, että tunnelma jää hyvin elävästi mieleen häiriköimään.
Dzsáta on yksitoistavuotias poika, joka elää jossain kuvitteellisessa Itä-Euroopan kommunistisessa valtiossa. Isän ”kollegat” ovat käyneet hakemassa isän tärkeisiin tehtäviin ja Dzsátasta on tullut perheen mies. Kirjan ensimmäinen tarina, tulppaanit, on minusta ehkä yksi hienoimpia. Tarinan avulla kerrotaan Dzsátasta paljon; kuinka hän haluaa tehdä äidilleen hyvän mielen, kuinka hän elää vielä valheessa, luulee (vai luuleeko edes enää?), että isä tulee takaisin piakkoin ja jossa kaunis kohtaus siitä kuinka poika kerää äidille kukkia muuttuukin yhtäkkiä ihan toisenlaiseksi tulkinnaltaan.
Dzsátan kotimaa on korruptoitunut, köyhä ja ihmiset ovat raakoja, niin lapset kuin aikuisetkin. Dragomán piirtää kuvaa ihmisestä kenties pahimmillaan, itsekkäänä ja ilkeänä, suorastaan pahana. Kovin montaa hyvää ihmistä ei tarinassa ole, muutama pieni tai lyhyt inhimillisyyden pilkahdus esiintyy silloin tällöin. Dzsátan elämässä on isää ikävöivän äidin lisäksi etäinen ja ikävä isoisä, sairaalloinen isoäiti ja ystävät, jotka ajoittain tuntuvat joltain ihan muulta. Leikit eivät tunnu leikeiltä, jalkapallon pelaaminen ei ole iloista ja kaiken yllä leijuu jotain pahaa ja pysyvää. Isoisäkin kehottaa pojanpoikaa lähtemään maasta heti kun pystyy.
Isä on koko ajan läsnä vaikka ei olekaan paikalla. Äidin itkussa, isoisässä, valokuvassa. Ehkä yksi riipaisevimmista kohdista on se, missä työmiehet pilailevat Dzsátan kustannuksella ja vaikka tämä tietää, ettei tulossa oleva mies ole hänen isänsä, toivoo sitä silti. Lopussa isä palaa, mutta vain hetkeksi. Kirja jättää lukijan epätietoisuuteen siitä mitä tapahtuu. Ainakaan Dzsáta ei anna periksi.
Minulle tapahtui kiinnostava asia tämän kirjan lukemisen suhteen. Aloitin kirjan ja se tuntui jotenkin hyvin tutulta. Ihan kuin olisin koko ajan arvannut, mitä kohta tapahtuu. Enemmän kuin itse tapahtumat, tunnelmassa oli jotain hyvin tuttua. Aika pian huomasinkin, että olen lukenut kirjan sittenkin aikaisemmin. Minulla ei vain ollut siitä lukemisesta mitään muistikuvaa. Mutta heti kun aloin lukea, tunnelma ja sitä kautta myös tarina palasivat nopeasti.
Mitä mieltä olitte?
1. maaliskuuta 2010 kello 22.02
Pidin kirjaa ennen kaikkea lapsuuden kuvauksena. Jotain yleispätevää oli Dzsátan maailmassa. Olkoonkin, että kommunistinen järjestelmä on luonut päähenkilön poikavuosiin tavallista raaemman taustan. Dragomán onnistui välittämään varhaisnuoruuteen kuuluvan hetkessä elämisen, vaikka sielua painaa jatkuva suru, epävarmuus ja pelko. Näistä pelko oli voimakkaana läsnä rajuissa leikeissä ja suru tietysti isän kaipauksessa.
Kertojana Dragomán on erinomainen. Hänen pitkät lauseensa vyöryvät ja limittyvät sujuvina, kuvailevina.
Vilkaisin Kirsin linkittämää arvostelua Kiiltomadosta. En ymmärtänyt lainkaan Tiina Raevaaran kritiikkiä siitä, että tarinat selittävät liikaa viitatessaan toisiinsa, sillä kirjassa ei ollut nimeksikään selittämistä. Suorastaan hölmö oli hänen näkemyksenä hienoisesta oidipaalisuudesta, koska Dzsátalle lankesi (lankesiko edes?) isän rooli perheessä. Toisin kuin Raevaara, pidin Valkoista kuningasta yhtenä selkeänä tarinana, episodimaisena kylläkin.
2. maaliskuuta 2010 kello 3.36
Helppo, hilpeä, hauska oli minun lukukokemukseni. Luin kirjan nopeana välipalanomaisena hengästyttävänä jatkumona. Lukiessani oletin kirjan olevan omaelämäkerrallinen ja kuvaavan Unkarin sosialistihallinnon pula-aikaa kirjailijan kotimaan mukaan vaikken toisaalta ollut koskaan kuullut että Unkarissa olisi ollut niin ankeaa kuin muissa sosialismin jonotustasavalloissa. Kirjasta tuli mieleeni Herta Müllerin Sydäneläin, mutta tätä Dragomania pidän parempana kuvauksena Romanian sosialismista, Müller on paljon raskaampaa ja vaikeampaa luettavaa. Ja tuntuu rypevän jotenkin enemmän synnyinmaansa traagisessa menneisyydessä, pois lähti Müller ja myös kirjan poikaa isoisä kehottaa ottamaan hatkat maasta. Tässä kirjassa oli hulvaton pintaote, itäblokin sosialismin todellisuuden muistaminen oli toisaalta melkein ahdistavaa, väkivallan oletin olevan normaalia sosialistivaltojen poikain elämänmenoa, miksei vaikka Suomenkin sillä en minä tiedä poikalasten leikeistä mitään. Sanallisia väkivaltauhkailuja oletin myös normaaliksi miesten väliseksi kanssakäymiseksi ihan missä maassa vaan, toisaalta ne kuulostivat sellaiselta italiaistyyppiseltä haukkuva koira ei pure -mesomiselta, tosin olihan siellä naistenkin räksytystä. Kyllä minä kirjasta pidin, mutta ei siitä jää ikuista muistoa mieleeni. Suomentaja oli tehnyt ilmeisen hyvää työtä koska kirja maistui ihan kuin alunperin suomeksi kirjoitetulta, luontevaa suomen kieltä siis.
2. maaliskuuta 2010 kello 5.41
Eräs ystäväni vilkaisi tätä kirjaa kun se kulki mukanani ja totesi, että ei lue tällaisia kirjoja ollenkaan. Ja tämä on siis kaveri, joka lukee paljon kaikenlaista. Ymmärrän jotenkin sitäkin. Toisin kuin Tuovi, en pitänyt tätä ollenkaan hilpeänä ja hauskana lukukokemuksena. Itse asiassa se oli aika ahdistava. Dragomán osasi ilman erityisiä valokeiloja ja fanfaareja, aika eleettömästi ja pienin teoin osoittaa pohjalla olevan raakuuden. Mikä ahdisti ehkä siksi, että ihmisethän ovat samanlaisia joka paikassa ja olosuhteet saavat meistä raakoja, itsekkäitä ja julmia. Onko se nyt sitten uutinen? Ei varmaankaan, mutta ei se siitä vähemmän ikävää tee.
Minäkään en ihan ymmärtänyt tuota kritiikkiä irrallisuudesta. On totta, että näitä olisi kenties voinut lukea irrallisina, melkein kuin novelleina. Mutta toisaalta ne nivoutuivat toisiinsa ja keräsivät mukanaan jännitteen aina viimeiseen lukuun asti.
Vaikka tämä kertoi lapsen näkökulmasta tarinan ja vaikka kuten HS:n arviossa todettiin, tätä kirjaa on verrattu Tarina kärpästen herrasta -kirjaan, minusta sittenkin kirjan ehkä kauhein anti oli se ilkeys mihin aikuiset pystyivät suhteessa lapsiin. Lapsilla aina välillä leikki lähtee käsistä ja tulee rumaa jälkeä (pojilla ehkä enemmän fyysistä, mutta kyllä tytöt pystyvät todella karmeaan ilkeyteen toisiaan kohtaan psyykkisellä tasolla), mutta silloin ollaan jo alitettu ihan todella alhainen rima kun aikuiset kohtelevat lapsia kuten Dragománin tarinoissa.
2. maaliskuuta 2010 kello 8.34
György Dragomán: Valkoinen kuningas
Kirja oli kyllä eräänlainen poikakirja, niin paljon siinä kuvattiin poikien raisuja, joskus hengenvaarallisiksikin muuttuneita leikkejä ja monenlaisia kummallisiakin tilanteita, joihin päähenkilö joutui, mutta kieli oli aikuisten kirjan. Pidin niistä pitkistä, joskus sivukaupalla jatkuneista lauseista. Ja Outi Hassi ansaitsi kääntäjän palkintonsa.
Tulppaanikertomus oli sydämeen käypä, eikä poika siinä vielä tajunnut aikuisten pahanilkisyyttä, mutta sitä saatiin runsain mitoin seuraavissa kertomuksissa. Jalkapallovalmentajan väkivaltaisuus tarttui lukijaankin niin, että olisi tehnyt mieli ottaa sitä sadistista miestä kauluksesta ja ravistella! Opettajatkin olivat kamalia. Poikaa pitivät kuitenkin pinnalla äiti ja usko siihen, että isä vielä palaisi. Loppu oli sikäli aika lohduton, isää vietiin pois, pääsisikö koskaan elävänä takaisin? Poika oli kuitenkin neuvokas, varmaan hän selviytyisi elämässään tavalla tai toisella.
Tämä kirja antaa vielä karmeamman kuvan totalitäärisestä valtiosta kuin Hertta Müllerin kirjat. Ihmiset ovat raaistuneita, lapsetkin leikeissään, vaikka pojat varmasti saavat kokea jonkinasteista väkivaltaa ja kiusaamista kaikkialla. Jotain yleispätevää niissä poikien leikeissä oli, jalkapalloa, sotaa ja aarteen etsintää, nuuskimista, jännitystä. Vehnäpellon sodassa tunsi melkein olevansa mukana! Ainoa vieras aikuinen, joka osoitti ymmärrystä ja myötätuntoa, oli se Hakkuri, joka majassaan hoivasi satoja pikkulintuja. Olivatko ne pienet sirkuttajat jonkinlaisia symboleja sille, että elämän kauneus oli vangittuna? Ja mieshän selitti, että linnut itse asiassa vihasivat toisiaan. Isoisä taas antoi hyvän ja tärkeän neuvon: lähde pois tästä maasta.
Erikoinen kirja, mutta hyvä, hyvin kirjoitettu. Siinä oli vähän lämpöä, paljon pelottavia tilanteita, kylmiä tai vihamielisiä ihmisiä, farssia lopun hautajaisissa. Kokonaisuutena ahdistavaa luettavaa, mutta olihan siinä jotain mustaa huumoriakin. Kertomukset liittyivät minusta hyvin yhteen, mutta olisi ne voinut lukea erillisinäkin, novelleina.
2. maaliskuuta 2010 kello 10.20
Alkupuolella olin vähällä jättää kirjan kesken, tapahtumat tuntuivat kestämättömän ankeilta – lapsia kohdeltiin kaltoin, heihin kohdistuva arjen väkivalta tuntui kohtuuttomalta. Tarjoutuva tulkinta, että aikuiset kohtelevat lapsia väkivaltaisesti, koska ovat itse valtion väkivaltakoneiston armoilla, tuntui tylsän suoraviivaiselta. Sitten tekstiin alkoi tulla sävyjä ja kerroksia lisää, lukeminen helpottui. Varsinaisesti hilpeänä en voi tätä teosta pitää, mutta musta huumori sentään alkoi pilkahdella.
Aluksi virkkeiden pituus tuntui häiritsevältä, mutta myöhemmin sitä ei enää huomannut, niin luistavasti teksti kulki. Samoin lukujen irrallisuus kiusasi minua alkuun, mutta loppua kohden kokonaisuus hahmottui hyvinkin eheäksi. Teksti siis kasvoi, syveni, sai ulottuvuuksia – olin hyvilläni etten jättänyt kesken.
D:sta kehkeytyi hyvin sympaattinen hahmo. Hän on turvaton, mutta yritteliäs, usein uhkarohkea rämäpää. Pelko saa tämän tästä yökkäämään, mutta hän ei väistä eikä pakene. Vaikka tapahtumissa oli kyse todelllisista raakuuksista, välillä olin tunnistavani myös melkoista paisuttelua, siis kuvatessaan D:n kokemusta teksti eteni hyperbolan suuntaan. Goldingin Kärpästen herraa en pysty tämän romaanin yhteydessä näkemään, sen sijaan minulle tuli jossakin kohdassa mieleen Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Paisuttelu ja liioittelu sopinee kuvaamaan erityisen hyvin juuri D:n ikäisten poikien maailmaa?
Syvyyttä tekstiin ja D:n hahmoon toivat myös muutamat mystissävyiset tapahtumat. Hakkari, outo lintumies ja yhteisössä hyljeksitty, osoittaa ymmärtävänsä D:n isään liittyvän surun ja auttaa tätä peilin avulla näkemään isän kaukana Tovavalla. Mystiseksi jää myös tapahtuma toveri suurlähettilään talossa, jossa D kohtaa shakkiautomaatin, jonkinlaisen neekerirobotin ja pelaa tämän kanssa shakkia. D. häviää mutta sieppaa itselleen yhden shakkinappulan, valkoisen kuninkaan. Jotakin poikamaista (11 v) näissäkin? Koin että näiden ainesten kautta teksti väläytti toivoa: ihmisessä (ja rämäpäisissä seikkailevissa pojissa – ennen kaikkea heissä!) on jokin irrationaaliselta sillä hetkellä vaikuttava voima tai kyky jota käyttämällä selviytyy kasvottoman uhkan kynsissä?.
Ilman lukupiirin antamaa vinkkiä tuskin olisin tullut tarttuneeksi tähän kirjaan. Kiitos siis vinkistä!
2. maaliskuuta 2010 kello 17.26
Kirjasta ei minulle tullut mieleen niinkään Kärpästen herra, ehkä enemmänkin Poika raidallisessa pyjamassa. Dzsáta oli niin naiivi ja huoleton hölmö. Sankariksi kirjoitettu. Luulisi, että moinen irrationaalinen jatkuva väkivalta olisi jo jättänyt jälkiä 10-vuotiaan pojan psyykeen.
Luin kirjan viime iltana ja nopealukuinen ja sujuva, suoraviivainen, sitä se todella oli. Itä-blokin ankeiden kliseiden kavalkadi. Ajatukset kirjan suhteen eivät ole vielä selkiytyneet, heti kirjan lopetettuani pidin kirjasta, mutta yön yli nukuttuani en ole enää niin varma.
2. maaliskuuta 2010 kello 17.41
Voisiko kirja olla aikuisille kirjoitettu satu? Neuvokas pikkusankari pahojen aikuisten maassa?
2. maaliskuuta 2010 kello 22.31
Minulla lienee sitten ilmeisen kieroutunut huumorintaju…. Mutta on ihan totta että luin kirjaa aika hilpeällä mielellä. Tempauduin niihin poikien välisiin kahnauksiin oikeastaan aika innoissani, aluksi piti esimerkiksi lukea vain pikku pala kirjaa (kun muutakin elämää, ruuanlaittoa ja tiskausta ja semmoista on) ja sitten huomaankin että olen puolivälissä kirjaa noin tunnin puolentoista lukemisen jälkeen, niin onhan tuo teksti silloin aika mukaansatempaavaa ja hyvin soljuvaa, kaunista suomen kieltä.
En ottanut kirjaa ihan todesta, vaan näin siinä nimenomaan tuota Punahilkankin mainitsemaa poikakirjamaista liioittelua. Sitäpaitsi luin lapsena olisikohan tshekkiläisiä tai jotain itäeurooppalaisia poikakirjoja, joissa oli vastaava meno päällä, räjäyteltiin puoli kylää taivaan tuuliin ja oli kättä ja jalkaa paketissa. Kokonaisuutena kirja ei ahdistanut, koska se kuvasi sosialistimaiden menneisyyttä eikä nykyisyyttä, paikoitellen vilahti mielessä lukiessani ehkä tunne, jota voisi määritellä sanoilla kyllästyminen, ahdistustuminen ja/tai tylsistyminen itäblokin kurjuudesta lukemiseen, Mülleriä kun olen äskettäin lukenut. Müllerin lukemisesta tuli enempi ahdistava olo sillä hänen teksteissään (tai ainakaan Sydäneläimessä) ei juuri huumori pilkistele. Romania ja Müller tulivat mieleen salaisesta palvelusta ja/tai urkkijoista mainittaessa.
Ja mitä tulee siihen ettei kirjan väkivalta (oliko sitä nyt oikeasti kauhean paljon?) minua järkyttänyt (siten kuin ilmeisesti olisi pitänyt), niin enemmän minua nykyään järkyttää kuvallinen väkivalta. Tai ainakin aiemmin järkytti, saattaa olla, että olen turtunut siihenkin jonkin verran kun olen kiinnostunut ja paljon lukenut rikoksiin, oikeusjuttuihin ja onnettomuuksiin liittyviä nettisivustoja, joissa on toinen toistaan makaaberimpaa väkivaltaan ja kuolemaan liittyvää aineistoa. Viimeksi muistan järkyttyneeni perusteellisesti kun vuosi puolitoista sitten luin erästä ulkomaalaista 2000-sivuista esitutkintapöytäkirjaa, jossa törmäsin ruumiinavausraporttien yhteydessä murhattujen pienten lasten ruumiinavauskuviin. Vastaavia ei muissa eteeni tulleissa julkisissa aineistoissa ole koskaan ollut. Jonkin aikaa sitten tutustuin netissä ruumiinavauksien tekemiseen, joka ensimmäisen kohdalla järkytti kyllä muttei enää seuraavan. Ja mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän tässä järkyttyy mistään. Maailman epäoikeudenmukaisuudet järkyttävät ja masentavat minua kyllä kuten äsken kerroinkin Valkoisen tiikerin yhteydessä. Mutta tästä Dragomanin kirjasta jää päällimmäiseksi päähän pyörimään se hirtehishuumori.
Olen osittain samaa mieltä Toni siitä Kiiltomadon arvostelusta. Vilkaisin sitä myös eilen arvostelua kirjoittaessani ja ihmettelin, että missä kohden niissä tarinoissa muka selitetään ja viitataan toisiinsa, en ainakaan lukiessa huomannut erityisemmin. Parin ekan tarinan jälkeen tulkitsin teoksen novelli- tai tarinakokoelmaksi, olin ikään kuin ensin vähän pettynyt että ai jaa ei tämä olekaan yhtenäinen lukuromaani.
Tulppaani-tarinasta en ollut erityisemmin otettu. Mutta tarina nimeltä Viipaleet oli mielestäni herkullinen monessakin mielessä: henkari-ja pyykkipoikamyyjäpojalla oli oikeat kauppamiehen otteet jo 6-vuotiaana ja lasten välisen kateuden kuvaus oli erinomaisen hupaisa. Niin ja kastanjat Keski-Euroopan muodossa Heissi Marroni (ja saa Lontoossakin kuumia kastanjoita) ja erilaisissa jälkiruuissa ovat todella herkullisia, maistakaa, jos ulkomailla tulee tilaisuus. Sota-tarina oli myös hauska peltojen poltteluineen.
Onhan itäblokkilapsuudessa muuten ollut monia positiivisiakin piirteitä: liikuntaa näyttää ainakin olleen riittävästi, jalkapallon peluuta ja kaivuuhommia ja sen sellaista. Eivätkä lapset siten ainakaan ole olleet lihavia sohvalla makoilevia töllön- tai konsolipelintuijottajia. Siellähän on sitä paitsi noudatettu Tom Hodgkinsonin Joutilaat vanhemmat -kasvatusfilosofiaa jo ennen kuin se on ollut olemassakaan (öö, siis tuotteistettu ja kaupallistettu) ja pantu lapset töihin aikuisten makoillessa (vrt. esim. tarina Hakkuri kirjan alussa).
2. maaliskuuta 2010 kello 23.30
En ole vieläkään saanut Dragomanin kirjaa käsiini, kirja kyllä kiinnostaa. Kirjoittelen kommentteja sitten joskus, kun saan kirjan luettua.
3. maaliskuuta 2010 kello 7.50
Se on totta, Punahilkka, Valkoisessa kuninkaassa oli samanlaista kirjallista liioittelua kuin Vittulanjänkän poikien puuhien kuvailussa, mutta jälkimmäinen oli kuoliaaksi naurattavan hauska, siinä ero. Tuovi, se vehnäpeltosota EI ollut minusta hauska vaan pelottava, ja siinä se poikajengi voisi tuoda mieleen Kärpästen herran.
Dragománin itsensä mukaan tämä kirja ei ollut omaelämäkerrallinen, ei siis sillä tavalla ”tosi”, ja mielikuvitustahan siinä olikin vähän kuin sadussa, ne lintumiehet ja shakkiautomaatit. Jotain vaikutusta kirjailijan omalla lapsuudella on varmasti ollut ainakin ilmapiirin luomisessa. Olihan siellä nyt väkivaltaa, poikien leikeissä ja suhteissa ja se valmentaja ja lähettiläskin, hakkaa naisen verille, ja sitten kaikki henkinen väkivalta, poliisit, opettajat ja työmiehet, jotka puijasivat Dzátaa ja pakottivat pojat tekemään omia raskaita töitään.
Ihan mukava kirja se oli minusta lukea, kaikkinensa.
3. maaliskuuta 2010 kello 9.09
En tunnistanut kirjassa Harrin mainitsemaa satua, koska kaikki olivat pahoja, lapset ja aikuiset. Tarkemmin: niin sanotusti pahoja, sillä ihmiset olivat yhteiskuntarakenteen tuotteita, jonkun mielestä uhreja.
En kokenut kirjaa itäblokin ankeiden kliseiden kavalkadina, sillä ankeus oli enemmän yleismaailmallista; ankeutta, joka sisältää henkistä rikkautta, mielikuvituksen mammonaa.
Ajattelen samoin kuin Eija G. Suurin osa kirjan väkivallasta oli poikaleikkien rajuutta, valtaa ja alistumista; samaa, jota tapahtuu joka päivä eri puolilla maailmaa poikaporukoissa. Tämän vuoksi asetun Tuovin linjoille: väkivalta ei ahdistanut erityisemmin, opettajien vallankäyttöä lukuun ottamatta.
Episodeista ja hahmoista mieleen painuivat lintumies, vehnäpellon sota, henkaripoika, raa’asti Dzsátan kustannuksella pilailevat työmiehet, vihainen ja vieraantunut isoisä ja herkänvahva äiti. Lopun hautajaisfarssista pidin kovin.
Päähenkilö Dzsáta oli jännittävä persoona. Samaan aikaan hölmistynyt ja viisas. Hyväksyvä ja ihmettelevä.
3. maaliskuuta 2010 kello 10.39
Hei! Hauskaa että Valkoisesta kuninkaasta keskustellaan, vaikka ilmestymisestä on jo kulunut jonkin verran aikaa. Rakastuin kirjaan ensi lukemalla ja oli onnellinen tehtävä saada suomentaa se. Vinkki: käykää ihmeessä kirjailijan kotisivulla http://www.gyorgydragoman.com, sieltä löytyy tekstejä, kritiikkejä ja haastatteluja monella kielellä.
Sitaatti ruotsalaisen Pia Ingströmin haastattelusta:
”Romanen är en berättelse om mina värsta rädslor, de som inte blev verklighet men som väldigt lätt kunde ha blivit det.”
3. maaliskuuta 2010 kello 16.46
Tässä on Pia Ingströmin koko haastattelukin, jos jotakuta kiinnostaa:
http://www.hbl.fi/text/kultur/2009/10/21/d33732.php
Hauskaa, että tulit mukaan, Outi Hassi!
3. maaliskuuta 2010 kello 19.44
Kirja on minulla vielä kesken. En ole varma, luenko loppuun. Uskaltaudun silti kommentoimaan.
Drágoman kirjoittaa taitavasti. Kielellisesti kirja on hyvä, pitkä lause ja pilkutus toimivat ja varsinkin aivan kirjan alku on mielestäni hienosti kirjoitettu.
Sitten alkaa mäiske. Väkivallan vyörytys, joka varmastikin on tarkoituksellista, joskaan tämä tarkoitus ei vielä ole selvinnyt minulle.
Olen muutoinkin alkanut viime aikoina ajatella, että täytyy olla tarkka, mitä päähänsä päästää. En pystynyt lukemaan väkivaltakuvauksia kepeästi, minua ne eivät naurattaneet. Kun näkee päivittäin työssään sen, mitä väkivalta ja sille jatkuva altistuminen saa aikaan, on aika vaikea ajatella asiasta kevyesti. Ja ei, väkivaltaisuus ei ole poikien ”normaalia” olemista.
Mietin paljon väkivaltakuvauksia ja siten, miten ne oli kirjoitettu. Eivät ne ehkä niinkään ahdistaneet vaan ne olivat tylsiä. Harri kuvasikin niitä jo edellä hyvin. Minulta herpaantui mielenkiinto tuossa vyörytyksessä. Aloin hyppelehtiä kohtiin, jossa tilateet ovat ohitse. Jotenkin puukolla viiltäminen, veren roiske, pahoinpitely oli kaukana sadusta. Mieleeni tulikin Oksasen Puhdistus. Kirja sisälsi varmasti vähintään saman verran väkivaltaa, mutta sitä oli kuvattu mielestäni taiten. Mässäilyn sijaan kuvattiin kokemusta, selviytymistä, ihmiseen jätettyjä jälkiä.
Eri mieltä olen myös siitä, että kyseessä olisi lapsikuvaus. Mielestäni kyseessä on pikemminkin aikuisen ajatus lapsikuvauksesta. Mietin useissa kohdissa, että tässä ei ajattele lapsi vaan aikuinen. Toisaalta paikoin poikien näkökulma vilahteli kyllä raikkaasti.
Ja totta. Ehkä olen tosikko, mutta ihan mielelläni tässä tapauksessa.
3. maaliskuuta 2010 kello 20.37
Ensin: Kirjoitin vahingossa ”ruotsalaisen” Pia Ingströmin haastattelusta, mutta Pia Ingström on tietenkin suomalainen. Kiireestä johtunutta huolimattomuutta, anteeksi!
Väkivallasta: tähän asti se on ollut Dragománin pääaihe (Valkoinen kuningas on hänen toinen romaaninsa). Mutta eihän tästä kirjasta ihan oikeasti kovin veristä tekstiä löydy! No joo, kissa kyllä tapetaan, ja se onkin karmeaa. Voiko väkivallan ytimeen päästä näin pienten tarinoiden kautta? Voiko väkivaltaa purkaa siitä kertomalla? Vai onko tämäkin romaani viihdettä? Siitä voisi kyllä kiistellä. Minusta kaikkein väkivaltaisin on kirjan loppu, ja se mitä lukija uskaltaa kuvitella tapahtuvaksi sen jälkeen.
Tietääkseni Dragomán kirjoittaa nyt myös lastenkirjaa, ja kuulemani perusteella se on hervottoman hauska.
3. maaliskuuta 2010 kello 21.38
György Dragomán on kirjoittanut mielestäni taidokkaan löyhän romaanin. Nuo kirjan novellinomaiset kertomukset liittyvät aika höllästi yhteen. Toisaalta ne pystyvät silti pitämään yllä yhden ja saman kiinnostavan kysymyksen koko kirjan matkan: Tuleeko isä takaisin vai ei? Näin ainakin minulla säilyi herpaantumaton mielenkiinto kirjan loppuun saakka. Tosin kirjailijan tekstikin on kauniin runollista.
Minäkin pidin eniten Tulppaaneista, sen kielen kauneudesta ja pienen pojan kuvauksesta. Pojan rakkaus äitiin ja kadonneeseen isään sekä katoamisen myötä pojalle näin langennut ravisteleva kohtalo kuvataan taitavasti.
Kirja kaikkine hirveyksineen ja mielettömine väkivaltoineen
(esim.”uudelleenkoulutus”) sopisi varmaan aika hyvin minkä tahansa diktatuurin kuvaukseksi. Tonavan maininta monta kertaa tuossa kirjassa nyt sitten asettaa mielikuvitukselle hieman rajoituksia. Mutta diktatuurissakin lapsetkin ovat lapsia ja leikkivät mitä leikkivät. (Tässä tapauksessa nuo leikit olivat aika vastenmielistä luettavaa.) Tosin minulle tuli kirjasta myös mieleen lapsuuden seikkailukirjat, ne tosin paljon säyseämpinä.
Minusta lapsen näkökulma tulee melko onnistuneesti esiin läpi koko kirjan. Joskus häivähti kyllä mielessä toisenlainenkin ajatus. Dzsáta vaikutti joskus liian varhaiskypsältä. Mutta vanhenihan hän jo kirjassa näiden raskaiden kokemusten ja vanhempien kavereiden myötävaikutuksella parisen vuotta.
— Valkoisen norsunluisen kuningasshakkinappulan varastaminen oli jotenkin liikuttavaa. Dzsáta toivoi siitä itselleen maagista onnenkalua, jonka avulla hän voisi voittaa sotapelit.
Dragomán myös liioittelee ja antaa mennä vauhdikkaasti, varsinkin kaikissa poikien leikeissä ja toilauksissa. Ymmärrän hyvin Tuovin mielipiteen myös kirjan huumorista ja paikoin hauskuudestakin. Sellainenkin juonne kirjassa on.
Hieno kirja tämä oli. Eikä varmaan ollut aivan helppoa kirjoittaa 11-13-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Minun käsittääkseni.
Todella fiksua, että pienten kielialueiden kirjoja suomennetaan.
Oli myös mielenkiintoista lukea Outi Hassin Dragomán-haastattelu. http://gyorgydragoman.com/?cat=10&language=
3. maaliskuuta 2010 kello 22.09
Enhän minä Karoliina nyt väkivallalle nauranut, jos nyt millekään varsinaisesti nauroin kirjaa lukiessani, hymyilytti pikemminkin. Esimerkiksi henkaripojan pikkuvanha tyyli. Ja kertojanääni oli kaikkinensa pikkuvanhan humoristissävyinen.
Mutta alla olevaa kritiikkiä lukiessani kyllä nauroin ääneen pari kertaan Tibor Fischerin arvioille. Hän ei ole ihan vakuuttunut Herta Müllerin tyylistä vielä parin englanninnoksen luettuaan. Dragománia hän sen sijaan kehuu aivan kritiikin lopussa paremmaksi Ceausescun ajan synkän/ julman mielipuolisuuden (grim lunacy) kuvaajaksi. Mülleristä Fischer sanoo että ”kaikista Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajista Müllerillä näyttäisi olevan minimalistisin/ pelkistetyin (rudimentary) tyyli. Nobel-komitean perusteluissa siihen viitataan ‘proosan aitoutena’. Paljon tätä aidommaksi proosaa tuskin pystyy saamaankaan, jolleivät sitten Dan Brown ja Barbara Taylor Bradford pistä paremmaksi /muodosta poikkeusta.” Muistuttaa Martin Amisin terävänilkeää tyyliä. Fischerin mukaan ”Müllerin tekstit ovat kuin Thomas Hardya lyhennettynä 6-vuotiaille”. Olen lukenut tuon Fischerin mainitseman kylpytarinan (loput kokoelman tarinoista on lukematta – vielä) ja en minäkään siitä oikein mitään irti saanut. Vähän helpottaa kun joku on samaa mieltä kuin minä Mülleristä. Täysin huono hän ei ole, mutta jotenkin mitäänsanomaton:
http://www.guardian.co.uk/books/2009/oct/24/passport-herta-muller-book-review
Mutta tämä seuraava juttu oli silti mielenkiintoista luettavaa Müllerin Securitate-kokemuksista. Ja eihän se olekaan mitään historiaa, Romanian uusi salainen palvelu vai mikä lie on työllistänyt entisiä Securitate-porukoita, että siellä niitä vieläkin on. Onkohan metoditkin samat … Ja tuo majuri Tinu kuulostaa todella oudolta puolustellessaan Securitaten toimia. Müllerin Securitate-kansiossa oli muuten vain 914 sivua:
http://www.guardian.co.uk/books/2009/nov/26/herta-muller-psychosis-romanian-agent-spied
3. maaliskuuta 2010 kello 22.32
Karoliina, sinä sen sanoit: ”tässä ei ajattele lapsi vaan aikuinen.” Minäkin ‘kuulin’ aikuisen ajattelun rivien takana. Siitä se tunne kavalkaadista, yhden pojan elämässä tapahtui liian paljon liian ajatellusti; kaikki mahdolliset väkivallan muodot, fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen, löytyivät. Aineellinen puute, vanhempien henkinen ja konkreettinen poissaolo jne. Olivatko pahantekijät uhreja, aivan varmasti, mutta haluan uskoa ihmisten hyvyyteen, haluan uskoa, että Hakkuri asuu suurimmassa osassa meitä ja sadistiset, henkisesti häiriintyneet kusipäät ovat olematon vähemmistö paineenkin alla.
Ehkä itä-blokin kauheuksien kertomiseen löytyy jo kaavoja ja konventioita? Minä ainakin olen jo lukenut tämän kirjan muiden kirjoittamana. Kirja ei tuonut uusia näkökulmia, eikä muuttanut ajatteluani. Ehkä kirja on kommunistisen totalitarismin alle jääneiden ihmisten yhteistä surutyötä? Näitä tarinoita on toistettava ja toistettava, että niistä pääsisi yli?
4. maaliskuuta 2010 kello 15.15
Vielä tuosta Kärpästen herraan vertaamisesta: Vilkaisin Wikipedia-sivuilta analyysiä siitä ja varmaankin samalla tavoin kuin sen teoksen pojista voi sanoa, että Ralph edustaa demokratiaa, Jack totalitarismia, joku kansaa, joku absoluuttista pahuutta jne., niin Valkoisen kuninkaan pojista ja/tai muista henkilöistä voisi analysoida kuka edustaa noita samoja ominaisuuksia. Mutta -nyt kun aloin lukemaan Kärpästen herraa, oli lainassa sattumalta – niin muuten en sanoisi Dragománin teoksen sitä muistuttavan.
4. maaliskuuta 2010 kello 16.02
Anteeksi taas kerran ”a:n ja ”o:n pilkkujen puuttuminen. Minustakin tuntuu silta, etta kertomukset ita-blokin kurjuuksista alkavat toistaa itseaan. Onhan se ymmarrettavaa, nykyinen kirjailijasukupolvi kay lapi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, eri ihmisten kokemukset olivat samantapaisia. Minua kuitenkin kiinnostaisi lukea vaihteen vuoksi kirjoja naiden maiden nykymenosta, ei niinkaan menneista vuosikymmenista. Tietaako kukaan hyvia romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuisivat vaikkapa 2000-luvun Unkariin tai Puolaan?
4. maaliskuuta 2010 kello 17.08
Ainakin Viron nykyrunoilijat kirjoittavat nykyisestä Virosta. Jos kirjoittavat Neuvostoliiton ajoista, kirjoittavat mustalla huumorilla ja hauskasti.
On ilmestynyt esim. suomennettu valikoima ”Ajattelen koko ajan rahaa” Viron nykyrunoutta. Runoilijoita ovat mm. Jürgen Rooste, Mats Traat, Hasso Krull, Karl Martin Sinijärv, Toomas Liiv, Eeva Park, Elo Viiding jne.’
Kuka muuten muistaa 90 -luvun virolaisen kirjallisuuden suuren nimen Emil Toden?
Onko niin vähän suomennettu?
Entä elokuva? Kai sentään elokuvaa.
4. maaliskuuta 2010 kello 20.58
Kosti, kiitokset vastauksesta. Kaikki mainitsemasi runoilijat ovat minulle tuntemattomia. Taitaapa olla niin, että ainoa lukemani virolainen runoilija on Marie Under. Nuorempana luin paljon Underia. Englanniksi lukeminen alkaa taas kyllästyttää, kun seuraavan kerran olen Suomessa, voisin lukea virolaisia. Virolaiset kiinnostavat, parasta olisi, jos kirjassa olisivat alkuperäiset runot ja käännökset vierekkäin, sukulaiskieli kuulostaa lystikkäältä, vaikka en sitä ymmärrä. Emil Todea en muuten muista lainkaan, oi voi.
5. maaliskuuta 2010 kello 9.14
Minä en pitänyt Dragomanin romaania varsinaisena lapsuuden kuvauksena, vaan kuvauksena lapsuudesta aikuisten sotkemassa maailmassa. Kyseessä on lasten kokemus ja reaktio aikuisten muodostamaan dogmaattiseen ja fundamentalistiseen totuusyhteisöön, jollaisia on rakennettu ja voidaan rakentaa omankin arkemme sisälle. Sellaisia poliittisia ja uskonnollisia yhteisöjä esiintyy Amerikan raamattuvyöhykkeellä, Irlannin katolisessa kirkossa, islamistifundamentalismissa. Pietarsaaren uskonyhteisössä, meidän erilaisuutta ja muukalaisuutta torjuvissa yhteisöissä, jos tarkkoja ollaan, niin jopa omissa perheissämme. Tästä näkökulmasta Outi Hassin esiin tuoma Pia Ingströmin lause on hyvin totta ja mahdollista. Kun poika joutuu kutsumaan isoisää tittelillä ”toveri puoluesihteeri”, se pitää sisällään ison tarinan siitä, miten tähän on tultu. Se ei ole lapsen elämää, kyllä se kuvaa meitä aikuisia.
Jos oikein tarkkoja ollaan, tällainen dogmaattisen totuusyhteisön syntyminen voi olla idullaan jopa meidän lukupiirissämme, kun aletaan moralisoimaan ja tuntemaan myötähäpeää toverin tavasta kirjoittaa ja olla mukana yhteisössämme. Jos ja kun alkaa esiintyä lausetta ”olet väärässä”, ollaan jo lähellä sitä.
Valkoisen kuninkaan loppuratkaisu oli minusta hieno ja monitahoinen kehotus ja jopa vaatimus sen pohtimiseen, miten elämä voi tästä jatkua. Aasinsillan kautta pohdin Hotakaisen Ihmisen osan loppuratkaisua. Siinä muodostettiin oikeutettuun kostoon itsensä oikeuttava yhteisö, joka kokee toimineensa oikein.
5. maaliskuuta 2010 kello 11.15
Pia Ingströmiltä on itseltäänkin juuri ilmestynyt kirja, Äitiä ikävä, joka kiinnostanee ainakin naisia, joiden äiti on kuollut. Ne tunteet ja kokemukset ovat hyvin yleispäteviä. Ingströmin kritiikitkin Hbl:ssä ovat hyvin asiantuntevia ja kiinnostavia.
Todella, se ”toveri puoluesihteeri” oli pysähdyttävä. Kyllä minusta näistä asioista on hyvä vielä kirjoittaa, en minä ainakaan tiedä tarpeeksi. Ja voi olla tyytyväinen omaan elämäänsä, kun lukee, missä kauheissa oloissa ihmiset toisaalla ovat joutuneet elämään.
Tämän kirjan luettuani ajattelin, että tässä on vuoden paras kirja, jopa, niin voimakas tunnekokemus se oli minulle, ehkä siksi, että päähenkilö oli lapsi, mutta sitten rupesin vetämään vähän takaisin. Olin sentään ehtinyt lukea tämän vuoden puolella monta klassikkoa, Updikea, Nabokovia, Tolstoita, Careyn Oscar ja Lucindan, Amisiä ja Naipaulia, mutta sitten ajattelin, no, uusista kirjoista, ja toistaiseksi. Tulossa on varmasti vielä monta hyvää.
5. maaliskuuta 2010 kello 11.32
Harri. Lapsen elämässä tapahtuu. Kaikki hämmentävät asiat rynnivät tietoisuuteen lyhyessä ajassa.
Pohdin sitäkin, että onko tässä hivenen länsimaisen ihmisen ylimielisyyttä. Koetaan itäblokki yhtenä suurena rakennelmana. Kun on lukenut muutaman kirjan itäblokista, on lukenut ne kaikki. Tässä mielessä voisi sanoa, ettei Sofi Oksanen tuonut mitään uutta itäblokin kauheuksien kuvaajana.
5. maaliskuuta 2010 kello 16.08
Toni, luin jostain, että saksankielistä kirjallisuutta käännetään englanniksi vain vähän, ja että vielä nykyäänkin lähes kaikki saksalaiset kirjat, jotka Yhdysvalloissa savat edes hiukan huomiota, kertovat natseista ja juutalaisvainoista. Ärsyttää tämä yhteen aikakauteen juuttuminen. Lukisin mielelläni romaanin, joka ajoittuisi esim. Saksan yhdistymiseen ja sitä seuranneeseen kauteen.
Tuli sitten mieleen, että tuleeko itäblokin kauheuksista kirjallisuuteen samanlainen ikuisuusaihe. Olen lukenut 1900-luvun venäläisiä (romaaneja, runoja, muistelmia, esseitä, kirjeitä, elämäkertoja) aikoinani sen verran, että aihe on tuttu ja olen kärsimätön. Lukijana haluan mennä ajassa eteenpäin, haluan jatko-osan ja vastauksen kysymykseen ”Mitä sitten tapahtui?”.
5. maaliskuuta 2010 kello 19.29
Uuh, aloitanko alusta – jälleen yksi teksti virtuaalitaivaan tuulissa!
On ollut mielenkiintoista huomata, että tämä kirja jakaa mielipiteitä näin vahvasti. Ehkä tämän voi ajatella olevan yksi hyvän kirjan merkeistä. En tiedä, mihin Antti viittasit, mutta ei kai täällä mitään oikeaa tai väärää ole, erilaisuutta vain.
Tuovi, olet varmasti oikeassa, ettei kirjassa määrällisesti ollut ehkä sen enempää väkivaltaa kuin monessa muussakaan teoksessa. Minua häiritsi kuitenkin määrän sijaan kuvaustapa. Yksityiskohtaisuus toi mieleeni väkivaltaviihteen, elokuvakohtaukset ja mäiskepelit. Ehkä tästä syystä kirjan lukemisesta tuli epämiellyttävää. En kykene katsomaan elokuvissakaan niitä kohtauksia, joissa veri lentää ja mätke kuuluu.
Drágoman kuvaa väkivaltaa hyvin kuvallisesti. Hänen näkökulmansa on teoissa ja niiden raportoinnissa kokemuksen sijaan. Oksanen tekee saman psykologisesti, uhrin näkökulmasta kuvaamalla niitä keinoja, joita uhri käyttää paetakseen tilanteesta, selvitäkseen ja slilyäkseen hengissä. Siinä mielessä, toni, ajattelen Oksasen tuoneen kerronnallaan jotakin uutta, vaikkei aihe tai sisältö uutta ehkä ollutkaan.
6. maaliskuuta 2010 kello 15.28
Utelias, romaanitaide vaatii kenties aikaa kertoakseen luontevasti murroksista. Näin epäoleellisuuksilla on mahdollisuus karsiutua. Jos Saksasta puhutaan, minua kiinnostaisivat vuodet heti sodan jälkeen. Minkälaista henkistä ja aineellista ahdistusta siellä olikaan.
Tietysti ymmärrän, jos on liian kanssa lukenut itäblokki-kirjallisuutta.
Karoliina, epämiellyttävyydestä huolimatta etenkin elokuvateollisuus kaipaisi väkivaltaa, jossa veri leiskuu ja ihmiset vammautuvat; jospa se eliminoisi edes muutaman turhan katulyönnin.
6. maaliskuuta 2010 kello 18.56
Karoliina, kannattaa aina joko 1) kirjoittaa suoraan Wordissä ja kopioida valmis viesti juuri päivitetylle Lukupiiri-sivulle tai 2) kopioida viesti (Ctrl+A ja Ctrl+C) ja viedä vaikka Wordiin (Ctrl+V) jossain vaiheessa, jos kirjoittaa pitkälti tai 3) muistaa painaa tuota roskapostivarmenteen vierellä olevaan napinkuvaa saatuaan kirjoituksensa valmiiksi jolloin roskapostivarmenne päivittyy ja viesti ei häviä minnekään.
Mitä tähän Valkoiseen kuninkaaseen tulee vielä niin minulle siitä välittyi päällimmäisenä tämä Risto Niemi-Pynttärinkin havaitsema poikien elämänilo:
http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/gy%C3%B6rgy-dragoman-valkoinen-kuningas/451054
Niemi-Pynttäri nimittää kirjan tyyliä lyyriseksi proosaksi. Ehkä tekstissä tosiaan on tiettyä runollisuutta, sujuvan soljuvaista ja lennokasta se ainakin oli.
Eija G, tämä kirja on minullakin toistaiseksi parasta mitä suomen kielellä olen tänä vuonna lukenut, mutta paras kirja tänä vuonna on ehdottomasti Oryx and Crake, mikään kirja ei ole tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin se. Se sai miettimään tämän planeetan tulevaisuutta ja tekemään konkreettisia, pieniä muutoksia omassa elämässäni. Ja Atwood ei siinä kuitenkaan saarnaa. Toisin kuin rinnakkaisteoksessa (The year of the flood), joka ei valitettavasti aivan yllä O&C:n tasolle, petyin ihan vähän kirjaan (kuten jo aiemminkin taisin todeta) vaikka kokonaisuutena loppujen lopuksi pidin siitä. Useimmat kirjan mieshahmot ovat niin huvittavan stereotyyppisiä ja ohuita ettei voi kuin nauraa niiden epäuskottavuudelle (kuten raiskaajapahis Blanco). En myöskään pitänyt siitä miten kirja tuputtaa hengellisyyttä ja ekokristillisyyttä, miten se pursuaa saarnoja ja virsiä joka toisen luvun alussa. Ne olivat mahdottoman tylsiä lukea, säälin suomentajaa, joka ne joutuu kääntämään eli suomeksi vääntämään vaikka miksei kohtalaisen helpolla saa runoiltua vastaavaa loppusoinnullisuutta suomeksikin. Tässä lukunäytettä, jos jotakuta kiinnostaa, auf Englisch, 10 sivua; proosa on hyvää lukuunottamatta saarnoja ja virsiä:
http://www.yearoftheflood.com/pdf/yotf_reading_sample.pdf
8. maaliskuuta 2010 kello 14.10
Minullekin kirja oli enemmän novellikokoelma kuin romaani, vaikka tietty yleiskuva ja -sävy kokonaisuudesta paljastui.
Kertoja oli mainio vesseli, ehkä hieman liian rehellinen pikkupojaksi kertoessaan, miten oikeasti pelkäsi tai ihastui, vaikka ulospäin näyttelikin koko ajan coolia. Novellien eheys oli ainoa asia, jossa kirjailija tuntui antaneen periksi kirjailijantarpeilleen, kertojan kustannuksella. Ne olivat liian eheitä, kokonaisia tarinoita pojanklopin kertomaksi (tästä ”Afrikka”-luku ehkä parhaana esimerkkinä).
Muuten kertoja oli erinomainen ja uskottava, kirjan parasta antia — pidin häntä enemmän aitona lapsena kuin Karoliina ja Harri. Huomioni kiinnittyi Eija G:n tavoin erityisesti vehnäpellossa käytävään sotaa, tajunnanvirtaa hipova kerronta loi mielikuvan, että ryömimme Dzsatan vierellä palloa hakemaan sotamaalin maku suussa kirvellen.
Ei minulle kirjasta tullut mieleen Kärpästen Herraa. Dzsataa vastaavaa kertojaa en ole ennen tavannut (Vittulanjänkä on lukematta) — kuvattu maailma muistutti lähinnä Orwellin 1984-teosta.
Karoliinan vertaus videopelejen ja muiden mäiskekuvauksiin sai miettimään. En siihen lukiessa kiinnittänyt huomiota, mutta kyllähän väkivallan kuvauksissa oli välillä samanlaista liioittelua. Sen voi sitten itse kukin visualisoida kuten haluaa…
Tuovi, pidin itse kovasti Oryx ja Crakesta (vaikka Atwoodin ylivoimaisesti paras teos on edelleen mielestäni Sokea Murhaaja) — suosittelisitko siis Year of the Floodia, vai latistaako se turhaan hienoa tarinaa?
9. maaliskuuta 2010 kello 12.08
Late, no jos pidät lukunäytteestä (linkki ed. postauksessani), niin kaipa sitten suosittelen. Uusi kirja on siis naisten näkökulmasta kirjoitettu, ja porukkaa on niin paljon, että menin välillä sekaisin kuka on kuka vaikka pääasiassa kaksi naista, Toby ja Ren, tarinaa kertovat. Välillä piti muun muassa lukiessa miettiä että olikos Ren siis Bernice vai Rebecca. Voisit ehkä vilkaista myös amazon co uk:sta ja amozon comista arvioita kirjasta, jakaumaa on 1-5, niin että eniten on niitä jotka ovat pitäneet kirjasta. Ainakin se on mielestäni parempi kuin Alias Grace, johon enemmän kyllästyin. Handmaid’s Talesta pidin. Ja Blind Assassiniä en ole lukenut, hyllyssä se kyllä on ollut iät ja ajat. Nyt Oryxista ja Crakesta innostuttuani ajattelin sen ja muut Atwoodit lukea. Edible Womanin olen tainnut myös lukea joskus, en tiedä oikein pidinkö siitä, taisin pitää sitä kummallisena, täytyisi varmaan tämän päivän aivoilla lukea se uusiksi.
9. maaliskuuta 2010 kello 21.28
Niin, tästäkin kirjasta saisi eittämättä vahvasti ja visuaalisesti ihon alle menevän mäiskepläjäyksen, jossa verta ja inhottavia yksityiskohtia ei säästeltäisi. Toimisiko?
12. maaliskuuta 2010 kello 13.44
Oli kulunut jonkin aikaa Valkoisen kuninkaan lukemisesta, kun lukupiirin keskustelu alkoi, ja jostain syystä tavoistani poiketen katsoin ensin muiden kommentit. Hämmennys oli suuri, koska minulle ei ollut jäänyt mieleen minkäänlainen väkivaltaisuus ja toiset näkivät sen kirjan pääsisältönä. Olinko nukkunut lukiessani? Piti lukea uudelleen muutama ensi luku.
Kun sitten pidin silmällä väkivaltaisuutta, huomasin sitä toki. Koin kuitenkin paljolti kyseessä olevan sellaisen asian, joka minun lapsuudessani ilmeni mm. kouluhammaslääkärillä pelottelussa. Jutut siitä, millainen hammaslääkäri olisi, olivat niin karmeita, että muistan moisen kauhukokemuksen vieläkin. Kuvaus siitä vetäisi vertoja esim. kohtaukselle, jossa opettaja haluaa keskustella Dzsátan kanssa ampumakilpailusta. Sitä odottaa pahempaa kuin tapahtuu.
Viljapeltotaistelu oli mielestäni samankaltainen. Pelot ja aikeet olivat vakavampia kuin se, mitä todella uskallettiin tehdä. Tämä todella mukaansatempaava luku toi mieleeni lapsuuteni ”sodankäynnin” meidän talojen ja vähän kauempana sijaitsevan taloryhmän poikien välillä. Metsässä hiivittiin ”aseistautuneena” toisia vaanien ja ihan tosissaan, pahaa odottaen, mutta eipä niissä taisteluissa koskaan tapahtunut sellaista, mitä niistä puhuttiin. Aikuisten silmin kaikki olisi näyttänytkin toiselta, mutta lapsen sisäisessä mielenmaailmassa tosi oli kyseessä. Vieläpä sellainen ”lasten” tosi, josta tiedettiin olla puhumatta aikuisille.
Olipa minun lapsuusaikanani lasten ruumiillinen kurituskin vielä yleistä Suomessakin, tavallisissa perheissä. Opettajien ja muiden aikuisten oikeus komentaa ja pitää kuria vieraillekin lapsille oli itsestään selvyys, puhumattakaan siitä pelonsekaisesta kunnioituksesta, jota lapset tunsivat esim. ankaria tai vihaisia aikuisia kohtaan.
Niinpä väkivaltaisuus ei siis erityisesti pistänyt minulle silmään lukiessani, vaan lukukokemusta leimasi lapsen mielenmaailman onnistunut kuvaus, hieno kieli ja jotenkin muistelumainen nostalginen tunnelma. Kärpästen herra ei tullut mieleen, sen lukemisesta on tosin jo kauan, mutta syystä tai toisesta minulle tuli mieleen Amarcord-mainen tunnelma, jos muistatte Fellinin elokuvan. Tästä näkökulmasta ymmärrän hyvin esim. Tuovin kokemuksen huumorista ikään kuin rivien väliin kirjoitettuna.
18. maaliskuuta 2010 kello 14.18
Aija,
Ei minuakaan väkivaltaisuus häirinnyt. Sitä enemmän ajatellessani huomasin sen kuvauksen tosiaan aika graafiseksi, kuten Karoliina totesi, mutta se sopi hyvin kirjan tarinaan — olihan teksti muutenkin yksityiskohtia tarkasti kuvailevaa.
Kuten täällä on jo todettu, pikkupoikien elämähän ON väkivaltaista. Ainoastaan auktoriteettien hurjat väkivallalla uhkailut häiritsivät. Ei siksi, etteivätkö he moista kieltä olisi voineet käyttää, vaan siksi, että se olisi ollut äärimmäisen typerää. Kyllähän sen tietää miten käy, jos huutaa sutta muutaman kerran liikaa… Mutta ehkä uhkauksien värittely olikin Djatan (englanninkielisessä käännöksessä tämä oli kertojan nimen kirjoitusasu) koltiaismaista liioittelua. Se hänelle suotakoon.
13. huhtikuuta 2010 kello 14.37
Vasta nyt sain luetuksi tämän kirjan. Se oli pari viikkoa kesken, sillä varsinkin alkupuolella kirja oli sillä tavalla ahdistava, että pelkäsin tosiaan ahdistuvani siitä liikaa. Minua ahdisti eniten aikuisten väkivaltaisuus ja pahantahtoisuus ja puhdas ilkeys. Loppupuoli sujui helpommin, en tiedä olinko sitten itse tottunut kerrontatapaan.
Monet täällä ovat jo kertoneet lukukokemuksestaan samaan tapaan kuin itse koin. Lisäisin mukaan sellaisen kommentin jota ei ollut muilla. Olen lukenut äskettäin Franz Kafkaa, viimeksi Linnan. Valkoisen kuninkaan alkupuolta lukiessani muistin lukevani edelleen Linnaa, kunnes tokenin kun kerronta olikin minä-muodossa. Jotenkin sama tunne siitä, että maailmaa ei voi hallita, se käyttäytyy epäjohdonmukaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, kaikki kääntyy kuitenkin lopulta päähenkilölle epäedullisesti. Surrealistinen ja absurdi maailma.