Lukeminen on yleensä yksinäistä puuhaa. Se suoritetaan mielellään hiljaisuudessa ja se tapahtuu silmien kautta ihmisen mielessä.
Lapsena meille luetaan ääneen. Iltasatuja, päiväsatuja, runoja ja riimejä. Kun opimme lukemaan itse, lukemisesta tulee intiimiä, omaa, jollain tavalla muulta maailmalta suljettua toimintaa. On itse asiassa vähän sääli, että lapsille ääneen lukeminen loppuu sittenkin liian aikaisin. Onhan se kuitenkin aika kiva tapa olla yhdessä.
Romanttisissa tarinoissa taas miehen rakkaus naiseen saa jonkinlaisen äärimmäisen todistusvoiman siitä, että mies lukee jotakin naiselle ääneen. En tiedä kuinka yleistä tämä normaalimaailmassa on, mutta ainakaan omalle kohdalle ei ole sattunut. Enkä nyt tiedä kuinka luontevalta se muutenkaan tuntuisi…
Jännällä tavalla ympyrä sulkeutuu vanhana. Omassa lähipiirissä on ollut pitkä sairausaika, joka viime viikon sunnuntaina sitten päättyi siihen vääjäämättömään loppuun. Kun ihmisen mieli on jo hauras, muisti ei oikein toimi ja muutenkin oleminen ja puhuminenkin on jo fyysisesti hankalaa, on ehkä vaikea keksiä mitä ”jutella” tällaisen läheisen kanssa. Jopa, että kuinka olla lähellä. Se kun tuppaa olemaan nykyihmiselle niin vaikea hyväksyä, että ihan hiljaakin lähellä oleminen on arvokasta ja lohduttavaa.
Ääneen lukeminen voi olla erinomainen tapa olla lähellä. Varmuuden vuoksi kuitenkin tässä tapauksessa kannatti lukea runoja ja novelleja sillä romaani saattaisi jäädä kesken. Eino Leinoa. On yllättävän helpottavaa paitsi lukea myös ihan selvästi kuunnella ääneen lukemista. Toiselle ihmiselle lukemisesta tulee yllättävän läheinen olo.
Pahoittelut siitä, että olen ollut poissaoleva, mutta puolustukseksi sanottakoon, että olen harrastanut kuitenkin lukemista vaikka vähän eri tavalla kuin normaalisti.
8. helmikuuta 2010 kello 11.18
Voi Kirsi,
Osanottoni!
Ja kuinka kauniisti kerroit ajasta jota saitte viettää yhdessä!
Ne ovat kalliita, kauniita hetkiä.
Ääneen lukeminen toiselle on laatuajan viettämistä hänen kanssaan.
Omat iäkkäät vanhempani ovat tästä erinomainen esimerkki. Toisen näkö kun on heikentynyt toinen lukee hänelle ääneen. Ensin luetaan otsikot sanomalehdestä, ja siitä sitten valitaan kiinnostavat artikkelit. Myöskin yhdessä luetaan mielestä kirjaa, pikkuhiljaa muutama sivu kerrallaan.
Ääneen lukeminen on hienoa, monesti tekstistä saa irti enemmän kun sen myös kuulee. Harvassa ovat minunkin elämässäni ne, joiden kanssa tämä järjestely toimii, mutta on kuin onkin parikin ystävää, joiden kanssa moinen traditio on syntynyt.
Suosittelen.
8. helmikuuta 2010 kello 11.18
Osanottoa, Kirsi. Kyllä Sinua on kaivattu.
Viisas neuvo ja varmaan aika vähän käytetty.
8. helmikuuta 2010 kello 12.16
Lämmin osanottoni, Kirsi.
Olet jakanut aikaasi kunnioitettavasti.
Tärkeimmät asiat ensiksi.
8. helmikuuta 2010 kello 15.18
Kosti sen osasi sanoiksi pukea! Minunkin osanottoni.
Hyvä vihje lukea vanhukselle runoja, se tuo varmasti tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta.
8. helmikuuta 2010 kello 15.22
Osanottoni Kirsi. Voimia.
8. helmikuuta 2010 kello 15.52
Myös minun osanottoni, Kirsi.
Lapsille lukeminen on hauskaa. Nyt kun molemmat omani osaavat ja tahtovat itse lukea, luemme yhdessä entistä harvemmin. Siksi olikin mukava lukea Mauri Kunnaksen Koiramäen Marttaa ja Ruuneperiä viime perjantaina. (Kaikki tietoni Runebergistä muuten perustuvat kyseiseen teokseen.)
Klassisissa tyttökirjoissa (Montgomery, Alcott jne) poika voi vaikka sopivasti taittaa jalkansa ja tyttö sitten istuu vuoteen äärellä vienolla äänellä lukien.
Aunen vanhemmista tuli mieleeni iäkäs sukulaispariskunta. Vaimon näkö oli ollut hyvin huono jo vuosia. Mies siten luki hänelle ääneen Anna Kareninan, Sodan ja Rauhan ja vaikka mitä. Vaimo välillä sanoi, että mies väsyy kun lukee ääneen niin paljon, mutta mies aina vastasi, että hyvänen aika, mitä muuta hän sitten tekisi, totta kai hän lukee ja mielellään.
8. helmikuuta 2010 kello 16.04
Kiitos Kirsi, kun jaksoit tulla tänne. Sinua on kovasti kaivattukin; hyvä että olet tallella.
Olet menettänyt jotain hyvin tärkeää. Ole huoleti, osasit varmaan olla ihan ”oikein” sairasvuoteen äärellä.
Kokemuksesta tiedän, että surussa kaikki sanat ovat pieniä, mutta ota vastaan lämpöinen osanottoni.
8. helmikuuta 2010 kello 17.31
Kirsi,
Liitän pienen lisäni Lukupiirin osanoton joukkoon. Kosti varmaan ilmaisi parhaiten meidän kaikkien tunnot.
Vanhoja ajankuvauksia lukiessa (Uteliaan mainitsemien Alcottin ja Montgomeryn lisäksi tulee ensimmäisenä mieleen Austen ja Tolstoi) tulee mieleen, että näköradio on vienyt meiltä ääneen lukemisen. Mutta läheisyyttä ja yhdessäoloahan se nimenomaan on. Onko sama löhötä sohvalla vierekkäin ja tuijottaa yhdessä töllöä, kuin istua vierekkäisissä nojatuoleissa toisen lukiessa ääneen toiselle? En tiedä.
8. helmikuuta 2010 kello 19.55
Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
– Tsurayuki-
Kirsi, voimia sinulle ja läheisillesi.
8. helmikuuta 2010 kello 20.07
En ole paljon ottanut osaa mielenkiintoisiin keskusteluihinne, mutta ääneen lukemista voin täydestä sydämestä suositella.
Kun mieheni kanssa aloimme seurustella, luimme useita kirjoja ääneen. Luimme vuorotellen vierekkäin pötkötellen. Siinä oli jotain taianomaista läheisyyttä, joka on erityisesti jäänyt mieleeni. Kun samaan aikaan naurattaa, kun innostuu samalla hetkellä… Luimme vähän kaikkea, yhtenä esimerkkinä Tove Janssonia – ja koko joukon eroottisia klassikoita (joita ei ehkä päästy alkua pidemmälle…
)
Vakavasti ottaen minusta lukeminen yhdessä ei ollut ollenkaan sama juttu kuin leffan tai tv-ruudun tuijottaminen yhdessä. Ainakin minusta tuntui, että yhdessä lukiessa oli enemmän yhdessä. En tiedä, että kukaan tuttavistamme olisi lukenut ääneen kokonaisia kirjoja. Yksi kaverimme luki kuulemma yhden novellin kumppanilleen. – Kokonaisen elokuvan ehtii nähdä kahdessa tunnissa. Kokonaista kirjaa ei lue kahdessa tunnissa. Kyse taitaa olla myös ajasta.
Kun oli raskaana enkä jaksanut edes katsoa televisiota, kuuntelimme musiikin lisäksi äänikirjoja. Ei sama asia, mutta ei sekään hullumpi vaihtoehto ääneen lukemiselle. Äänikirjoja kuuntelen nykyisin lähinnä juoksulenkillä. Mutta en nyt lavenna tätä äänikirjoihin vaan lukemisesta vielä.
Inhosin ja jännitin koulussa, kun piti lukea ääneen, mutta kahdestaan mitään tuollaista kammoa ei ollut. Sitäpaitsi olen yhdessä työpaikassa joutunut joskus lukemaan ääneen pätkiä kirjoista ja huomasin, että kotona treenaamisesta on ollut hyötyä. Ei koskaan jännitä lukea julkisesti.
Mutta jos on oikein nopea sisälukutaito, ääneen lukeminen voi olla piinallista. Silmä ehtii viittä riviä pidemmälle kuin ääni kulkee, tai sitten kuuntelijan täytyy yrittää pysyä pikajunan perässä. Ääneen lukeminen ja kuunteleminen vaatiikin tietoista hidastamista ja kärsivällisyyttä, koska itse olisi luultavasti lukenut jutun ääneti jo ajat sitten loppuun.
Nykyisin luen ääneen lähinnä lapselleni. Useimmiten mielelläni, joskus vähemmän. Ehkä eläkkeellä on sitten aikaa lukea taas joku pitkä aikuisten satu ääneen.
9. helmikuuta 2010 kello 8.58
Jaksamista Kirsille!
Minun isoisäni vetelee viimeisiään, mikä saattaa tarkoittaa vuotta tai kymmentä, mutta hänen päänsä on jo kuin reikäjuusto, mikä tuntuu läheisistä surulliselta. Isoäidistä isoisäni reikäinen ajattelu on tehnyt entistä hullumman ja sisukkaamman, sillä hän suuttuu jokaisesta unohduksesta ja toistosta. Kun tilannetta pääsee seuraamaan sivusta, ei välillä tiedä itkeäkö vai nauraako; siis parempi nauraa ja yrittää saada heidät nauramaan.
Hieno ajatus lukea ääneen. Se vaatii rohkeutta ja osallistumista.
9. helmikuuta 2010 kello 10.11
Huomentapäivää!
Tuo toiselle ääneen lukeminen on erittäin oiva tapa olla yhdessä. On selvää, että lapsille on hyvä lukea paljon ääneen eikä sitä saisi unohtaa vielä sittenkään, kun lapsi itse on lukutaitoinen! Sitä lämpöä ja läheisyyttä!
Sama pätenee aikuisiinkin. Sen ovat varmaan hoksanneet myös näyttelijäpariskunta Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman. He nimittäin kertoivat jossain lehtihaastattelussaan lukevansa kirjaa toisilleen ääneen ja vielä ”vierekkäin pötkötellessä” (cornfloweria lainatakseni).
HS:ssa oli 23.1.2010 sykähdyttävä juttu otsikon Henkilökohtaista, Kulttuuritoimittaja herkistyy, alla. Leena Becker kertoi kuinka suuressa suosiossa lukutilaisuudet ovat Berliinissä. Istutaan kynttilän valossa, viiniä, olutta, lattea tai teetä juoden gallerioissa, kapakoissa, kirjakaupoissa tai kirjallisessa salongissa Berliinin Haus der Kulturen der Weltissä ja kuunnellaan ihmeellisiä, absurdeja, surullisia tai jopa kauhua herättäviä tarinoita.
Toimittaja kertoi, että tällaisessa lukuillassa oli äskettäin vierailemassa Romanian unkarilaiseen vähemmistöön kuulunut, nykyään Unkarissa asuva kirjailija György Dragomán, jonka saksaksi käännetyssä romaanissa Der weisse König kerrotaan pienen pojan silmin ajasta Ceauşescun Romaniassa.
Valkoinen kuningashan on tuo Kirsin ”yleisön pyynnösta” valitsema toinen helmikuun kirja.
9. helmikuuta 2010 kello 11.02
Oman surun käsittelyä helpottaa kun on voinut olla läheisen mukana loppuun asti. Vaikka lukea, ylipäätään hyvästellä, kiittää yhteisestä ajasta. Minun mummoni sairastui, kuoli ja haudattiinkin muutaman viikon matkani aikana (ennen kännykkäaikaa). Olen mummon kasvattama poika, ja minulle jäi tästä piikki elämää kaikertamaan, melkeinpä tänne asti. Tärkeä asia jäi hoitamatta.
9. helmikuuta 2010 kello 17.18
Olen samaa mieltä kuin Antti eli oli hyvä Kirsi että sait olla läheisesi lähellä ja jättää jäähyväiset olemalla läsnä, lukemalla jne. Minulle kävi erittäin rakkaan lähisukulaisen kanssa vähän samoin kuin Antille ja se jaksaa surettaa aina vaan, asia pyörii mielessä vielä vuosien päästä. Jaksamista.
Lapsille on aivan hirmu hauska lukea, se on hauska iltarutiini, joka rauhoittaa lapset hyvin uneen, ei mene kuin pari minuuttia kun ovat unessa lukemisen loputtua. Nautin niin lapsille lukemisesta, että saatoin aikoinaan lukea tunninkin kerrallaan (lopussa ääni rupesi tosin menemään), jos meillä oli hyvä ja paksu kirja menossa. Lukemisen avulla sai lapset kohtalaisen aikaisin sänkyynkin. Sääli tosiaan että se loppuu niin varhain, kun lukutoukkalapset haluavat itse lukea kirjat nopeammin omatoimisesti.
9. helmikuuta 2010 kello 19.28
Minulla on tapa lukea vaimolleni ja pojalleni silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Poika on 15 v ja kuuntelee ja kommentoi välissämme. Usein hän nimenomaan tulee ja sanoo – lue! (juuri sitä mitä satun sillä hetkellä lukemaan – utelias sielu…)
Viime aikoina olen lukenut mm. Vladimir Kaminerin Berliini-kirjoja (hauskoja juttuja), Matti Klingen päiväkirjaa, Thomas Bertrandin Haaskiota (huippu) ja – Kirsi Pihan Medicien vieraana (vaimon suosikki, sopivan mittaisia tarinoita.)
Kesämökillä luetaan Nortamon Raumlaissi Jaarituksi, joita äitinikin luki meille omassa lapsuudessamme. Niitä luetaan joka kesä, uudestaan samoja tarinoita ja aina ne naurattavat. Suosikki on Tasalan muorin dalongaup (kuinka Tasalan muori huutokaupassa vahingossa talon osti)
9. helmikuuta 2010 kello 21.37
Otan osaa Kirsi ja voimia!
Ääneen lukeminen on ihanaa!
10. helmikuuta 2010 kello 9.57
Minusta on ollut todella ihanaa löytää ääneen lukeminen lapsenlapseni kanssa. Alle 2 kuukautta vanhana hän joskus tuijotti lumoutuneena kun luin Tiitiäisen satupuuta. Nyt 1-vuotiaana hän selvästi nauttii lukemisen kuuntelusta ja tarkasti katsoo minua ja ilmeitäni selvittääksensä mistä on kysymys, jos emme lue kuvakirjaa.
Lastenkirjat ovat minusta muuttuneet kovin visuaalisiksi. Ne ovat erilaisia kuin lasteni ollessa pieniä. Hyvää esimerkki on ”lapsi lääkärissä” kirja 1970-luvulta ja nykypäivänä. Ero on todella suuri. Värien rikkaus ja tekstin yksinkertaistaminen ovat edenneet pitkälle.
Kirjojen merkitys oli ehkä toinen aiemmin ennen visuaalisen kulttuurin valtakautta. Aikanaan luin silloiselle poikaystävälleni ääneen kirjoja, ainakin tärkeimmiltä osin, kun hän teki käsillään jotain. Siinä pystyi keskustelemaan kirjasta lukemisen edessä välillä. Se oli reaaliaikainen hieman yksipuolinen lukupiiri. Nyt nuoret katsonevat elokuvia kotona dvdnä
En kaipaa menneitä aikoja muuten kuin huomaamalla, että ääneen lukemisen kokemus voi palata uudestaan.
10. helmikuuta 2010 kello 21.47
Ei kannata lopettaa lapsille lukemista turhan aikaisin. Tiitiäisen satupuusta minäkin (mekin) aloitimme ja tänään sain loppuun Taru sormusten herrasta ääneenluennan.
Tytär lukee omia kirjojaan omaan tahtiinsa ja yhdessä luetuista tulee yhteisiä. Ääneen lukiessa edetään verkkaisesti ja tarina vie eri tavalla kuin itsekseen ahmiessa.
Aikuisten kesken tätä ei tule harrastettua, ainakaan vielä. Vaikka ajatus viehättää niin niin ei vain tule tehtyä.
11. helmikuuta 2010 kello 10.37
Osanottoni Kirsi.
Jossakin tapauksesa lukemisen sijasta laulaminen tavoittaa sen häilyvän olemassaolon, johon lähimmäinen vajoaa. Virret erikoisesti ovat sitä pohjakerrosta, johon meillä terveemmillä on mahdollisuus päästä.
Lukemisessa voi olla sen verran vierasta ellei sitä ole koskaan aikaisemmin harrastettu, että sairas ihminen ei ota sitä vastaan. Yhdesä lukemiseen pitäisi totuttautua jo paljon ennen vaikeita aikoja. Mietin joskus onkohan kaikki television katselu sairasvuoteella tarpeen. Tarvittaisikohan vapaaehtoisia lukijoita ja tietysti laulutaitoisia laulattajia pitkäöaikaispotilaiden vuoteiden ja kroonikkotuolien äärelle.
11. helmikuuta 2010 kello 20.17
Kirsille osanottoni,
toivottavasti Suomen vanhustenhuollosta ei jäänyt pelkästään huonoa kuvaa.
11. helmikuuta 2010 kello 22.18
Voin myös suositella ääneenlukemista kumppanin kanssa ja varmasti niille, jotka eivät vielä tai enää itse pysty.
Kumppanin kanssa pötkötellessä on mukavaa kun saa välillä kuunnella toisen ääntä ja välillä voi itse eläytyä kertomiseen. Alkuun se tuntuu vaivalloiselta, mutta on lopulta erittäin hauskaa.
No, vähiin se on taas jäänyt – aikanaan luimme mm. Pohjantähteä näin ja sitä kautta siitä oli myös helppo keskustella.
Automatkoilla on myös ollut kiva kuunnella äänikirjoja, jos vaan löytää hyvän kirjan kuunneltavaksi.
Olemme myös harrastaneet satujen keksimistä kumppanille – se se vasta vaivalloista on, mutta sitäkin hauskempaa, varsinkin kuulijasta – tai no riippuu sadusta…:)
12. helmikuuta 2010 kello 18.50
Jone, hei tuo satujen keksiminen kumppanille tai ystävälle on tosi kiva ajatus.
Toinen tapa on sellainen jatkokertomus, johon molemmat tai koko porukka, jos on isompi joukko koolla, osallistuu.
Ystäväpiirissä olemme joskus harjoittaneet tätä: yksi aloittaa tarinan ja kertoo sitä muutaman lauseen ja pysähtyy yht’äkkiä lauseen keskelle. Seuraava jatkaa lauseen loppuun ja sitten kertoo tarinaa myös muutaman lisälauseen verran. Ja taas haluamassaan paikassa pysähdys… ja tarina kehittyy sitä mukaa.
Näistä kertomuksista on tullut aika hauskoja ja joskus ihan mielettömiä. Yksi yrittää kehittää murhamysteeriä ja toinen muuttaakin sen kesyksi tarinaksi, että se olikin vain onnettomuus.
Idea toimii hyvien kaverien kesken luovassa ilmapiirissä, illanistujaisissa, synttäri- tai muissa tilaisuuksissa.
Myös lapsiporukalla tämä on erinomainen ajanviete.
Jälleen kerran: suosittelen! Hauskaa tarinan kerrontaa!
12. helmikuuta 2010 kello 18.55
Surun sinisiä siipiä sinulle, Kirsi! Ja voimia!
Lukemisessa ääneen ne välittyvät, nekin mitä emme oikein muutoin osaa pukea sanoiksi…