Utelias oli 19.000:s kommentoija ja sai vanhan kaavan mukaan tehtäväkseen arvioida kirjan meille. Kiitos jälleen siitä. Ohessa Uteliaan arvio:
Sana Krasikov syntyi Ukrainassa 1979. Hän vietti lapsuutensa Georgiassa ja Yhdysvalloissa, opiskeli ensin Cornellin yliopistossa ja myöhemmin Iowa Writers’ Workshopissa. Vielä vuosi (One More Year) on Krasikovin ensimmäinen novellikokoelma, osa novelleista on alunperin julkaistu muualla, kuten lehdissä The New Yorker ja The Atlantic Monthly. Kokoelma ilmestyi englanniksi vuonna 2008 ja suomeksi ilahduttavan nopeasti jo vuotta myöhemmin. Luin kokoelman englanniksi, joten en kommentoi suomennosta.
Kokoelman kahdeksan novellia kertovat entisen Neuvostoliiton alueelta Yhdysvaltoihin muuttaneista ihmisistä. Vuosilukuja novelleissa mainitaan vain satunnaisesti, mutta oletan, että useimmat novellien henkilöistä vaihtoivat mannerta 80-luvun lopussa tai 90-luvulla. Muuttoon oli monia syitä. Jotkut muuttivat saadakseen paremman työpaikan, toiset pakenivat kotimaansa tai omia ongelmiaan, jotkut vain kaipasivat vaihtelua tai tahtoivat kokeilla onneaan uudessa ympäristössä. Monet henkilöistä muistuttavat minua joskus tuntemistani ihmisistä. Novellin Better Half nuorelle tarjoilijatytölle olin jo antamassa kootut neuvoni kunnes muistin, ettei vastaavassa tilanteessa ollut suomalainen tuttavanikaan niitä huolinut. Ensimmäinen asia, mihin kirjassa kiinnitin huomiota, oli sen osuva nimi. Uskon, että useimmat ulkomailla pitkään asuneet ihmiset ovat joskus huokaisseet: ”Vielä vuosi…”. Sitten asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan ja lähtölaskenta täytyy aloittaa alusta. Näin käy joillekin Krasikovin henkilöistä.
Maahanmuuttaja-aiheen vuoksi on luonnollista verrata Krasikovia Jhumpa Lahiriin. Siinä missä Lahiri tyypillisesti kertoo Yhdysvalloissa asuvien hyväpalkkaisten intialaisten miesten ikuista koti-ikävää potevista vaimoista ja kahden kulttuurin välillä tasapainoilevista lapsista, Krasikovin henkilöiden elämäntilanne on huomattavasti vaikeampi. Useimmat potevat rahapulaa, toisilla ei ole työtä, työlupaa tai viisumia, elämä voi olla pahasti solmussa sekä uudessa, että vanhassa kotimaassa. Silti pitää selviytyä, tavalla tai toisella. Ei ole yllättävää, että Lahirin novelleissa on enemmän lämpöä ja huumoria kuin Krasikovin, jonka tekstissä huumori esiintyy pieninä pilkahduksina siellä täällä.
Toinen Lukupiirin joulukuun kirjoista oli Nam Len novellikokoelma Merimatka. On mielenkiintoista, että myös Nam Le opiskeli Iowa Writer’s Workshopissa. Oppilaitoksen täytyy olla hyvä, kun sieltä valmistuu kaksi etevää, varhaiskypsää ja aivan erilaista novellikirjailijaa kutakuinkin samoihin aikoihin. Nautin Nam Len mielikuvituksesta ja novellien aiheitten monipuolisuudesta. Aihevalinnan monipuolisuudessa Krasikov ei voi kilpailla Nam Len kanssa. Sen sijaan hän vaikuttaa sekä Lahiria että Nam Letä tarkemmalta ihmisluonnon havainnoijalta. Henkilöitten käymät lyhyet keskustelut kertovat paljon ja usein se, mikä jää sanomatta, kertoo vieläkin enemmän. Krasikovin henkilöitten mielenliikkeiden kuvaus onkin novelleissa olennaisempaa kuin heidän etninen taustansa. Kahden kulttuurin yhteentörmäystä Krasikov ei kuvaile, onneksi minulle, jota aihe ei olisi kiinnostanut. New Yorkissa asuvista georgialaisista kertovien novellien ajattomuus ja yleismaailmallisuus viehättää.
Eniten ehkä pidin kokoelman toisesta (Maia in Yonkers), neljännestä (Asal) ja kuudennesta (Debt) novellista, vähiten kahdesta viimeisestä. Ainoa negatiivinen kommenttini liittyy novellikokoelman henkilöitten ihmissuhteisiin. On vain lievää liioittelua sanoa, että useimmat henkilöt välittivät olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa ainoastaan hyötyäkseen näistä. Eikö lähes jokainen ihminen sentään ole kiintynyt ainakin johonkuhun toiseen ja useimmilla on ainakin yksi ystävä? Aivan kaikista ihmisistä ei yritetä hyötyä. Krasikovin naishahmot hallitsevat laskelmoinnin jalon taidon. Miehet, oli heidän kansallisuutensa ja uskontokuntansa mikä tahansa, ovat melkoisen itsekeskeisiä ketkuja. Olisi mielenkiintoista, jos Krasikov välillä unohtaisi hyötyajattelun ja kirjoittaisi seuraavaksi vaikkapa ystävyydestä, uskollisuudesta, säälistä tai intohimosta. Mitä sanottavaa hänellä olisi vähemmän kyynisistä ihmissuhteista?
Mielestäni parasta Krasikovin novelleissa on niiden loppuun asti viimeistelty tyyli. Hyvän novellikirjailijan tulee osata ilmaista paljon vähin sanoin. Krasikovilla tämä taito on, kuten myös taito piilottaa rivien väliin lukijan löydettäväksi, jos ei ihan puolta elämää, niin paljon kuitenkin. Hänen otteensa on oikeastaan yllättävän kepeä, kun muistaa, miten vaikeissa tilanteissa novellien henkilöt rimpuilevat. Tarinoitten rauhallisen surumielinen tunnelma ja henkilöitten kokemat pettymykset tuovat mieleeni William Trevorin. Jään uteliaana odottamaan Krasikovin seuraavaa kirjaa.
18. tammikuuta 2010 kello 6.42
Sait minut kiinnostumaan vaikka nämä kuulostavat vaikeilta novelleilta. Aion lukea kunhan saan käsiini, varsinkin kun Jhumpa Lahirit tuli silloin vuosi sitten luettua ja Nam Lekin on odotuksessa. Harmi kun ei näy kirjastossa englantiversiota; Helene Bützow kuitenkin tekee tietääkseni taattua suomennostyötä. Amazon.comin ykkösen antanut lukija ihmettelee, että onko novelleissa todella kyse nimenomaan maahanmuuttajien kurjuudessa tarpomisesta vai voisiko kyseessä olla yleismaailmallinen ihmisen kurjuustila, mitä mieltä olet, Utelias? Hänelle tuli Arundhati Roy näistä novelleista mieleen, onkohan siinä perää, te ketkä olette teoksen lukeneet?
18. tammikuuta 2010 kello 8.24
Aloitin tämän kyseisen Sana Krasikovin: Vielä vuosi-kirjan varsin innostuneena ja odottavana takakannen tietystikin paljon hehkuttaessa kirjaa, mutta totesin ensimmäisen novellin luettuani: Tämä ei ole minulle tehtyä. Ensimmäinen novelli oli tarkkaa kuvausta, mutta niin pitkästyttävää, että olin helpottunut kun tajusin: Minun ei tarvitse tälläistä lukea novelliakaan enempää ja olen vapaa sulkemaan kirjan.
18. tammikuuta 2010 kello 8.44
Erityisesti tuo lause, että Krasikovilla on taito ilmaista paljon vähin sanoin, herätti kiinnostukseni. Sitä pohtiessani huomasin ajattelevani Arto Salmisen teoksia, jotka ovat kyllä romaanin puolella, mutta parhaimmillaan ja tehokkaimmillaan juuri tuon taidon ansiosta. Ne kuvaavat ihmisiä, jotka ovat eräällä tavalla ulkopuolisia ja maahanmuuttajia omissa elämissään. Samoin ajattelin (yllättäen) Hotakaisen Ihmisen osaa, ja sen kuvausta ihmissuhteista yhteiskunnassamme. Siinä ihmiset hakivat hyötyä toisistaan, mutta eivät pelkästään kyynisessä mielessä.
18. tammikuuta 2010 kello 9.25
Kiitos Utelias, kiinnostavan kuuloinen tuttavuus. Varmasti tutustun. Minua taas kiinnostaisi kyllä se, miten henkilöiden etninen tausta näkyy heidän toimissaan ja ajatuksissaan uudessa maassa. (Ehkä ymmärsin Utelias sinut väärin, kun sanoit, että henkilöiden etninen tausta ei sinua kiinnostaisi). Se on kiinnostavaa Lahirin teoksissa, samoin joululomalla lukemassani Menetyksen perinnön Bijun kokemukset NY’sta peilaten hänen taustaansa. Minua kiinnostaisi ”venäläinen” näkökulma elämisen taistelussa Amerikassa. (niputan nyt törkeästi kaikki ent. NL alueen ihmiset samaan kastiin)
En todellakaan ole mikään Venäjän saati venäläisen mielenlaadun asiantuntija, mutta maassa aika usein (työ)matkoilla käyvänä ja muutamia Suomessa asuvia venäläisiä tuttavia omaavana, minulla on mielestäni pieni käsitys heidän ”ominaislaadustaan”. No ohhoh, hävettää itseänikin.
Minua kuitenkin kiinnostaa nimenomaan heidän näkökulmansa. Jotenkin ymmärrän tuon ”kaikesta on hyödyttävä” asenteen. Minusta ei ole ihme, että se on tiukassa, kun miettii kuinka vähän aikaa Neuvostoliiton hajoamisesta on. Tilaisuuteen on tartuttava heti kun sellainen kohdalle sattuu ja pidettävä tiukasti kiinni. Näkyyhän se Venäjällä tänä päivänä esim. törkeänä korruptiona ja kiristämisenä. Ja nyt en tietenkään tarkoita sitä, että KAIKKI venäläiset toimisivat näin, en todellakaan. Mutta luulenpa, että jokunen sukupolvi menee, ennen kuin tilanne siinä maassa (meidän käsityksen mukaan) normalisoituu.
18. tammikuuta 2010 kello 14.31
Kiitos Utelias!
Ulkopuolisuuden kokemus on tietysti hämmentävä ja pelottava olotila, mutta samalla se on rikastuttava matka toiseuteen ja itseyteen.
18. tammikuuta 2010 kello 17.16
Tuovi, taisin liioitella kirjan henkilöitten vaikeuksia, osa heistä (tietokoneita hyvin tuntevat) ovat menestyneet uudessa kotimaassa ihan hyvin. Osalla vaikeudet ovat muita kuin taloudellisia, tai oma vikansa (koulu kesken ja tarjoilijaksi jne).
Henkilöt eivät myöskään helposti hätkähdä ja ottavat tilanteet rauhalllisesti. Mistään kurjuuden kuvauksesta siis ei ole kyse.
Jane, kyllä henkilöitten etninen tausta tulee novelleissa ilmi. Monilla on esim. hiukan ambivalentti suhde uskontoon. Novelleissa on sekä juutalaisia että kreikkalaiskatolisia henkilöitä, että ainakin pari muslimia. NL:n hajoamisen jälkeen uskonnot alkoivat joitakuita kiinnnostaa. Yhdenkin pariskunnan mies alkoi hiukan kiinnostua juutalaisuudesta, hänen vaimosna taas alkoi pitää pientä ristiä taskussa (kaulassa ainoastaan kun luuli sairastuneensa), molemminpuolista nälvimistä tuosta seurasi.
Henkilöt katsovat kelloa ja ajattelevat, että nyt Tbilisissä kello on jo neljä iltapäivällä, voisin soittaa kotiin. Yksi rouva muutti New
Yorkiin, kun mies Georgiassa otti toisen vaimon. Se kuulemma on laitonta, mutta lakia ei noudateta.
Kun sanoin, ettei tausta ole olennainen, tarkoitin ehkä sitä, että esim. etnisten ruokien kuvauksia kirjassa ei ole, onneksi hahmot eivät myöskään kommentoi amerikkalaisia sapuskoja. Uuden ja entisen kotimaan vertailua novelleissa ei myöskään ole.
Yksi mies tapaa entisen, jo kuolleen, tyttöystävänsä aikuisen tyttären. Ensin tytär suhtautuu mieheen ystävällisesti. Tytär aina kuvitteli, että suhteen kariutuminen johtui hänen äidistään, mies kuitenkin mainitsee, että meni naimisiin toisen kanssa, jotta saisi oleskeluluvan Leningradiin. Tyttären suhtautumista kommenttiin ei kuvailla, mutta on selvää, että kommentin jälkeen hän suhtautuu mieheen paljon kylmemmin. Tällaiset mielialan ja tunnelman muutokset Krasikov kuvaa upeasti. Tätä tarkoitin kun kirjoitin, että henkilöitten mielenliikkeiden kuvailu on heidän etnistä taustaansa tärkeämpää.
18. tammikuuta 2010 kello 18.43
Jane, Hesarin kuukausiliitteessä oli vuosia sitten juttu siitä, miten Kirkaan voi törmätä kaikkialla Helsingissä. Joku kuulemma oli heittänyt tuolin parvekkeelta alas ja tottakai se oli osunut Kirkaa päähän. Minun tilanteeni taas on sellainen, että heittäisinpä tuolin missä tahansa kaupungissa miltä tahansa parvekkeelta, niin takuuvarmasti se osuisi jonkun Amerikassa asuvan venäjänjuutalaisen päähän. Tämänkin vuoksi Krasikov kiinnosti minua ja oli mielenkiintoista verrata hänen havaintojaan omiini.
Krasikovin henkilöt kai olivat venäläisiä, ukrainalaisia ja georgialaisia. Välillä ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat keskenään.
Taksinkuljettaja luuli yhtä Moskovassa käymässä ollutta naista virolaiseksi. En tiedä, puhuiko nainen venäjää georgialaisittain vai kuuluiko puheessa se, että hän oli viettänyt lapsuutensa Amerikassa.
Amerikkaan lapsena muuttaneet venäläiset alkavat muuten olla sen ikäisiä, että esikoisromaaneja voi olla tulossa. Kuulin toisesta nuoresta kirjailijasta, Irina Reyn (sukua runoilija Jevgeni Reynille?) kirjoitti romaanin (muistaakseni) nimeltä What happened to Anna K. Kirja kertoo jonkinlaisen version Anna Kareninasta, henkilöt ovat New Yorkiin muuttaneita Buharan juutalaisia. En ole lukenut kirjaa, sitä kehui minulle tuttavani, jonka kirjamakua en sen paremmin tunne. Kuppikuntia on monenlaisia, minua huvitti tuo buharanjuutalaisuus, jotenkin en olisi arvannut, että heitä on niin paljon, että pystyvät muodostamaan oman yhteisön New Yorkiin.
18. tammikuuta 2010 kello 19.29
Utelias, hieno juttu, että otit arvostelussasi vertaukseksi Lukupiirissä käsiteltyjä kirjailijoita ja teoksia — se auttaa myös meitä, jotka emme ole Krasikovia (vielä) lukeneet, ymmärtämään novellikokoelmaa ehkä hieman paremmin.
18. tammikuuta 2010 kello 19.47
Hyvä ja selkeä esittely ja vertailu, Utelias! Saatanpa lukea Krasikovin kirjan, jos osuu kohdalle. Aiheet kiinnostavat ja mainitsit, että novelleissa on ihmisluonnon havainnointia, viimeistelty tyyli ja että kirjailijalla on sanottavaa rivien välissäkin, niinhän hyvässä novellissa pitäisi olla. Se jo sanoo jotain, että monet kertomuksista on ensin julkaistu The New Yorkerissa, ei siihen mitä tahansa oteta.
18. tammikuuta 2010 kello 21.15
Ja täältähän näitä etsivä löytää maistiaisiksi, New Yorkerin sivuilta ja englanniksi:
The Repatriates:
http://www.newyorker.com/fiction/features/2008/04/21/080421fi_fiction_krasikov
The Companion:
http://www.newyorker.com/archive/2005/10/03/051003fi_fiction
Utelias, se kurjuus/misery oli pikemminkin kotoisin lukemastani Amazonin arvostelusta, jossa ykkösen lätkäissyt kommentoija nimitteli kokoelmaa otsikolla immigranttidystopiaa ja ihmetteli onko maahanmuuttajilla jotain omanlaistaan kurjuutta vai voisiko kurjuus olla yleismaailmallista. Itse asiassa taidan tykätä tuosta repatriatesista, luin sivun verran ja opin uuden englannin sanankin: covey = poikue, parvi. A covey of lawyers lienee lakimiesparvi tai -poppoo paitsi ettei ole hajuakaan tyylilajista, pitäisi tutkia synonyymisanakirjoista tms. että onko kyseessä ala-, -ylä vai jonkun muun tyylinen ilmaisu, jos tätä kääntäisi suomeksi. Tässä siis havainnollistan teille suomentajan työtä kun välillä tuntuu ettei täällä arvosteta aina tarpeeksi kun tulee niitä kommentteja, että ”eikö vaan voi kääntää suoraan miettimättä ja tulkitsematta yhtään mitään”
18. tammikuuta 2010 kello 22.25
Tuovi, The Companion ja The Repatriates ovat molemmat mukana kokoelmassa. Pidin molemmista, vaikka jälkimmäisen novellin Grisha oli mielestäni kuvattu liiankin epämiellyttäväksi. Hyviä huomioita, esim. Grishan vaimo Lera kertoo lennosta New Yorkista Moskovaan: …”They sat me next to one of those Russian candy bars in pink sweatpants. She tapped my shoulder whenever she had to get up and pee. No ‘excuse me.’ No ‘thank you.’ Tap tap…”
Maahanmuuttajilla on varmasti omanlaistaan kurjuutta, ei välttämättä taloudellista. Krasikovin henkilöistä osa on tullut ’tilapäisesti’ Amerikkaan ansaitsemaan rahaa. Lapset jäävät Georgiaan. On siinä olemista, lapsethan syyttävät vanhempiaan poissaolosta ja joutuvat hankaluuksiin. Osa on kokenut sisällissodan. The Companion-novellin Ilona ajattelee itseään ja Thomazia ”… refusing to feel sorry for themselves because neither of them had lost three limbs or an eye.” Tämä kuvaa Krasikovin henkilöitten elämänasennetta yleisemminkin, he kieltäytyvät vaipumasta epätoivoon, pahempaakin on koettu tai olisi voitu kokea, aina selviydytään kun ei liikaa hötkyillä.
Vaihtelu virkistää. Oli mukavaa lukea novelleja, jotka eivät järkyttäneet. Toisaalta olin hiljattain hohottanut kyllikseni lukiessani Philip Rothin romaania Sabbath’s Theater. Krasikov ei naurattanut, mutta sai minut hymyilemään; välillä myötätunnosta, välillä vinosti ja välillä ymmärtäen.
19. tammikuuta 2010 kello 8.56
Kiitos Uteliaalle hyvästä esittelystä, syvällisestä tietämyksestä ja paneutumisesta! Tsemppiä!
19. tammikuuta 2010 kello 9.16
Tuoville kiitos linkeistä! Pitääpä lukea, vaikka inhoankin pitkien tekstien lukemista ruudulta. Maahanmuuttajilla on varmasti monenlaisia paineita, vaikkei aina taloudellisiakaan. Eräskin tyttö muutti Pietarista Suomeen kymmenisen vuotta sitten paksu, puoli metriä pitkä letti niskassaan. Jonkin ajan kuluttua se oli leikattava, kun tukka alkoi lähteä niin paljon. Kilpailuyhteiskunnan stressi ja vaatimukset, kahden uuden kielen opettelukin, sen kai saivat aikaan, sitä ennen hän oli viettänyt aikansa kotikaupunkinsa yliopiston turvallisten seinien sisällä ja tutkijan kammiossa.
Elämän tilanteen suurista muutoksista voi saada hyviä novelleja.
19. tammikuuta 2010 kello 15.23
Olen täällä silloin tällöin hehkuttanut Sundqvistin jalkapalloblogia, ja nyt on siellä artikkeli, joka selittää, miksi! Koska tässä käsitellään novelleja, lukekaapa tämäkin:
http://blogit.hs.fi/sundqvist/hyvaksikaytetysta-pikkupojasta-east-endin-kuninkaaksi
Erityisesti taannoisen jalkapallojoukkueemme jäsenet ja kannattajat, tämä on kuin meille kirjoitettu. Erityisesti sinulle Utelias, joukkueemme sielu!
19. tammikuuta 2010 kello 15.36
Utelias, kiitos jälleen uuden kirjailijan esittelystä. Tuoville kiitos linkeistä.
Luin Companionin äsken ja luen sen toisenkin myöhemmin.
Täällä on jo mainittu Jumpa Lahir ja mielestäni jotain samanlaista novelleissa on.
Mielelläni lukisin kokonaisia kirjoja näistä selviytymistarinoista.
Sana Krasikow näkyi saaneen kirjallisuuspalkintojakin, joten toivottavasti hän kirjoittaa edelleen.
19. tammikuuta 2010 kello 22.51
Companionissa oli herkullisen alakuloinen tunnelma. Ilona olisi henkilönä kantanut kokonaisen romaaninkin.
Repatriatesissa Grishan hahmon epämiellyttävyys hiersi minuakin. Toisaalta sen ymmärtää, sillä kertomus keskittyy Leran näkökulmaan, mutta toisaalta Lerasta ei saa kovin kummoista kuvaa, kun tämä on niin pitkään täysin sokea miehensä sikamaisuudelle. Takaisin kotimaahansa (repatriate on itse asiassa loistava sana) palaavien ajatuksia pidän aina erittäin mielenkiintoisena. Kiinnitin huomiota samaan erinomaiseen lentokonekuvaukseen kuin Utelias. Omituista tosin oli, ettei Lera kokenut vanhassa kotimaassaan yhtään mitään hyvää. Vai johtuiko tämä siitä, että muisto oli Grishan saastuttama?
Lukemisen arvoiset novellit, suurkiitos Tuoville linkeistä!
20. tammikuuta 2010 kello 18.03
Jalkapallojoukkueen sielu! Kauniisti sanottu Antti, kiitokset!
Late, monet Krasikovin novelleista olivat herkullisen alakuloisia. Ei suuria tunteita, lukijan ei tarvinnut jarkyttya. Pidin siita. Grisha oli tosiaan ikava tapaus. Toisaalta oli mielenkiintoista seurata, miten harkotusti ja jarkevasti han aina toimi (hankki tyopaikan USAsta ja laittoi paperiasiat kuntoon ennen muuttoaan, vaihtoi toita heti kun sai pysyvan oleskeluluvan jne.). Kun han sitten palasi Venajalle, kaikki harkinta unohtui, luulen, etta parin kuukauden kuluttua Grisha on puilla paljailla. Yksitoista vuotta (vai paljonko se olikaan) ulkomailla, han ei enaa hallinnut nykymenoa Moskovassa.
21. tammikuuta 2010 kello 14.39
Luin ne The New Yorkerin novellit ja pidin kummastakin. Kyllä siellä Iowan kirjoittajahautomossa hyviä kirjailijoita tehdään. Krasikov oli jopa saanut vähän jännitystä kertomuksiinsa. Ihmissuhteet olivat pääosassa, mutta kyllä ne kertoivat yhtä ja toista maahanmuuttajan arjestakin. Jotkut pärjäävät hyvin, toiset eivät saa koulutustaan vastaavaa työtä vaan joutuvat hanttihommiin. Meillä Suomessahan tämä korostuu, kun työnhakijoiden pitäisi osata suomea hyvin, eikä se käy ihan kädenkäänteessä. Uskonnollisuus tai ainakin rituaalit ja huuhaa-uskotkin ovat Venäjällä nyt ”muodissa”, kun se oli pitkään ollut kiellettyä, ja se tuli tässäkin esiin. Nämä naiset kyllä pärjäävät, miten elämä sitten heitteleekin, se tuli selväksi. Miehillä on vaikeampaa. Grishakin oli ehkä jonkinlainen uusien olosuhteiden uhri, vaikka vähän hassulta tuntui, että järkevä ihminen noin muuttuisi.
Olen lukenut vähän Anna-Lena Laurénin kirjaa Kaukasuksesta, jossa hän on kierrellyt paljon, I bergen finns inga herrar, Vuorilla ei ole herroja, ja siellä tulee kyllä esiin mielenkiintoisia seikkoja elämästä noissa maissa nykyisin. Esim. Dagestanissa on 2,5 miljoonaa asukasta ja kokonaista 36 virallista kansallisuutta, lisäksi pieniä, muutaman sadan ihmisen kansanryhmiä. Joka kansalla ja klaanilla on omat lehtensä ja jokainen on myös sukunsa ja klaaninsa edustaja, aina. Ihmisiä kidnapataan ja ammutaan ja kosto elää. Islamistuminen etenee. Laurénilla on siellä ystäviä ja tuttavia, joiden avulla hän on saattanut haastatella ihmisiä suhteellisen turvallisesti, sillä perheen vierastakin suojellaan kuin oman suvun edustajaa. Ylpeitä, kauniita, itsepäisiä, anteliaita, julmia ja traagisia kaukaasialaisia ihmisiä ja kansoja.
27. syyskuuta 2010 kello 21.43
Sain vihdoinkin hankittua (ja myös luettua) tämän Krasikovin kirjan. Ensimmäisen novellin luettuani olin pettynyt; tätäkö joku vertaa jopa Jhumpa Lahiriin.
Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä seuraavat novellit olivat parempia ja lopulta pidin kirjasta aika paljon. Itse pidän kyllä enemmän Lahirista, Krasikov on jotenkin lakoonisempi ja suorasanaisempi. Lahirilla on mielestäni ”tiiviimpää ja täydempää” tekstiä, siihen on helpompi upota ja sanoissa lillua.
Uteliaan esittely osui kyllä nappiin, helppo sanoa nyt kirjan lukeneena : )
Jotenkin niiden tavallaan lohduttomien tarinoiden jälkeen jäi kuitenkin lähes aina tunne ”kaikki järjestyy”, olkoon se vaikka kunnianosoitus ”Neuvostonaisen” neuvokkuudesta. : )