Usein kun puhutaan siitä, mikä on huonoa kirjallisuutta, päädytään lausumaan yksi nimi. Dan Brown. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin epäilyttävän moraalittomia tai edes objektiivisesti valtavan huonosti kirjoitettuja. Ehkä siksi, että siinä vasta epäilyttävää onkin, että esimerkiksi Da Vinci -koodia on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta. Sitä lukevat ihmiset ympäri maailmaa 50 eri kielellä. Niinpä se on jotain ”massakirjallisuutta”. Kun vielä kahdesta kirjasta (Da Vinci -koodi ja Enkelit ja demonit) on tehty elokuvat, joissa pääosissa ovat Tom Hanks ja Aurdey Tautou, on tämä ehkä vähän vielä tuomittavampaa.
Olen jo muutamaan kertaan sanonut, että minusta esimerkiksi Da Vinci -koodi oli erinomaisen viihdyttävä kirja. Siinä ei kieltämättä rakenteellisesti ollut mitään yllättävää vaan se eteni kutakuinkin niin kuin lukijana kuvittelikin. Mitään Grisham-maisia yllätyksiä ja käänteitä siinä ei juurikaan ollut. Se liikkui kuitenkin kiinnostavassa maailmassa. Se eteni hyvin. Se viihdytti jopa koukutti. Siitä tehty elokuva oli jotain niin kömpelöä, epäuskottavaa ja huonoa, että harvoin näkee.
On pakko myöntää, että kun sitten Enkelit ja demonit suomennettiin Da Vinci -koodin jälkeen, hypistelin sitä kirjakaupassa ja taisin ostaakin sen, mutta en jaksanut sitä lukea. Todennäköisesti se lojuu jossain mökin hyllyssä odottamassa sitä hetkeä kun tylsistyminen on maksimaalista, kaikki lukeminen on lopussa eikä Huovisen Hamstereitakaan jaksa moneen kertaan vuodessa sentään lukea. Mutta en minä sitä siksi jätä lukematta että miljoonat lukevat. Vaan siksi, että kirjoja on niin paljon, että niin kauan kuin on valinnan varaa, tartun todennäköisesti johonkin muuhun kirjaan.
Viimeisimmässä Anna-lehdessä oli Dan Brownin haastattelu. Tässä hän itse asiassa kertoi kiinnostavasti kuinka tämä arvoitusten ja koodien maailma on alkanut: lapsuuden jouluista.
Joulupäivänä kuusen alla ei ollut lahjoja vaan kirjekuori, jossa oli ratkaistava koodi, joka sitten johti seuraavaan jne, kunnes palkintona oli lahja. Isä opetti matematiikkaa ja opetti lapset rakastamaan koodeja ja arvoituksia. Äiti taas oli kovasti uskonnollinen.
Mutta palataan kysymykseen. Mietin, että miltä tuntuu olla ihmisenä symboli ns. huonolle kirjallisuudelle? Ymmärrän, että sitä vähän pehmentää kirjoista ja elokuvaoikeuksista saadut rahat ja varmasti sekin, että voi aina ajatella niin, että vaikka kriitikot eivät pitäisikään, ihmiset kuitenkin lukevat ihan järjettöminä massoina. Silti epäilen, että jossain Dan Brownin päässä nakertaa sellainen ajatus, ettei häntä arvosteta tarpeeksi. Ja sellainen, että miksi ne pitävät hänen kirjojaan yliarvostettuina ja haluaisivat ihmisten mieluummin lukevan jotain muuta. Että onko joku koodi vielä löytymättä, jolla kirjasta tulisi sellainen, että vaativatkin lukijat rakastaisivat. En minä tietenkään tiedä miltä tuntuu olla Dan Brown. Mutta se on myönnettävä, että aina jos keskustelussa käsitellään yhdentekevää kirjallisuutta, joka jostain omituisesta syystä on saanut ansiotonta arvonnousua, yksi nimi tulee esiin: Dan Brown.
Kuinka moni muuten on jo lukenut tai aikoo lukea Brownin uusimman kirjan Kadonnut symboli?
Kuinkahan klassikot muuten syntyvät? Onko olemassa mahdollisuus, että meidän ajastamme klassikoksi jääkin esimerkiksi Dan Brownin Da Vinci -koodi?
11. tammikuuta 2010 kello 10.03
Hei,
luin Brownin teoksen Kadonnut symboli välipäivien ja uuden vuoden aikana. Olin tätä aikaisemmin lukenut Da Vinci -koodin, Meteoriitin sekä Enkelit ja Demonit -teoksen.
Näistä yhteensä neljästä teoksesta suosikkejani ovat Enkelit ja Demonit sekä Kadonnut symboli. Ne käsittelevät mieltäni kiehtovia asioita ja ovat minulle ennen kaikkea enemmänkin viihteellisiä aiheeseen johdattelevia tietokirjoja, kuin perusromaaneja. Myönnettäköön, että ei Brown ihan esim. Perez-Reverten tasolle pääse jännityksen tai henkilöhahmojen luomisessa, mutta mies osaa silti käsitellä ja ilmaista välillä hyvinkin vaikeatajuisia asioita yleisöä kiinnostavilla tavoilla. En juurikaan lukemisen aikana pohdi juonta tai lähde arvuuttelemaan, että ”jaahas, tuolle käy varmasti noin”. On paljon mukavampaa olla ajattelematta juonta ja antaa kirjailijan kuljettaa minne vain tahtoo. Kaippa Brown sitten sopii tähän oikein hyvin.
Jännitysromaanien tehtävä on viihdyttää. Brown sopii tähän joukkoon erinomaisesti.
11. tammikuuta 2010 kello 10.06
Luettu on, Tavinskin toistoa…. vähän eri yhteyksin. Oli pakko lukea, kun muuta uutuutta ei ollut saatavissa (ja senkin takia, että voi mollata *virn*). Eli ei mitään uutta, samoja ideoita ja osittain henkilöitäkin.
Toisaalta, parempi lukea EDES Dan Brownia kuin ei mitään =D
11. tammikuuta 2010 kello 10.06
Hei,
kirjailijat elävät kirjamyynnillä, joten D Braun lienee kateuden ja vähättelyn kohde juuri tuosta syystä. Onnittelut kirjailijalle, kyllä hän kuten muutkin kirjailijat ovat sen työllään ansainneet.
Olen lukenut nämä kaksi; Enkeleitä ja demoneita, Da Vinci-koodi. Kyllä niissä molemissa alussa tempautui mukaan, mutta en jaksanut sitten sitä takaa-ajoa, enkä koodien ratkaisua…olivat vielä hyvin samanlaisia. Koukuttaminen ei jatkunut kirjan loppuun.
Kirjoista tehdyt elokuvat ovat vaatimattomia verratuna materiaaliin, näyttelijöihin, ohjaajaan…ihmettelin missä vika? Oletin, että D Braun on jo alunperin ajatellut filmatisointia. Ehkä en kuulu kohderyhmään, enkä ole pohjois-amerikkalainen???
Mutta kyllä Rooman matkaa mielessäni tein ensimmäisen kirjan jälkeen ja toisen jälkeen matkailin ympäri Eurooppaa.
Britti-tutkijat tosin pitävät Agatha Christien kirjoissa toistoa niiden vetovoimana!?
Ja niin D Braunina olo olisi taloudellisesti huoletonta!
11. tammikuuta 2010 kello 11.43
Jouluna avasin kaksi pakettia, jotka ovat miltei toistensa vastakohtia, Hyryn Uuni ja Dan Brownin Kadonnut symboli. Uunia luin muutaman sivun, mutta en luultavasti aio ikävystyä sen pidemmälle. Kadonnutta symbolia pidän avaamattomana kirjahyllyssä säällisen ajan ja kiikutan sen kuuttomana yönä roskikseen: antikvariaatissa siitä tuskin saisi euroakaan, kenties 30 senttiä, jos kirjayrittäjä on hyvällä päällä.
Dan Brownista olen kuullut niin paljon huonoa, että se on vaikuttanut päätökseen olla lukematta häntä elämäni aikana. Kirsin suositus tuskin auttaa tähän, sillä hänhän on tunnetusti Paulo Coelhon ystävä.
Mutta ei viihde ole pahasta pieninä määrinä, etenkään jos sitä ei ota suonensisäisesti. Minä saan viihdetarpeeni elokuvista ja televisiosta, mutta jos kirjoista puhutaan, vaikkapa sellaisista kirjoista kuin Simo Rantalaisen Hyvät, pahat ja munat. Tällaiset kirjat lukaisee nopeasti ja ne tyydyttävät uteliaisuuteni pitkäksi aikaa. Nyt esimerkiksi olen saanut yhdeltä taholta yhteiskunnallisesti niinkin merkittävää tietoa, milloin Saku Tuominen iski silmänsä Kirsi Pihaan.
Mistä tulikin mieleeni, että Kirsi taitaa vieläkin olla hämmennyksissä tapahtuneesta, sillä on enää neljä päivää aikaa lukea tammikuun kirja, joka toivottavasti ei ole yli tuhatsivuinen jättiläinen.
11. tammikuuta 2010 kello 11.55
Koska olen vähän snobbaileva lukija, en tietenkään ole lukenut Dan Brownin kirjoja. Toisinaan kyllä kipuan alas tornistani ja luen suuren suosion saaneita teoksia, esim. Harry Pottereita, jos en muuten, niin tietääkseni mistä niissä on kyse. Brown ei kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut tarpeeksi.
Toisaalta tarkastelen kirjallisuuden maailmaa myös siitä näkökulmasta, että olen tehnyt töitä kirjojen parissa (kirjakaupassa ja kustantamossa). Tästä katsottuna Brownien ja vastaavien olemassaolo on hyvä asia. Mieluummin toki toivoisin, että ihmiset lukisivat jotain muuta, mutta kuitenkin hyvä, että edes Brownia (tai Remestä, Hirvisaarta tms.). Kirjallisuuden myyntiluvut ovat usein niin pieniä että veikkaan, että ilman oppikirjoja ja bestsellereitä saisimme ns. laatukirjallisuutta vieläkin vähemmän. Jännityksellä tosin seuraan, miten kustannusalan myllerrys ja uusien kunnianhimoisten pienkustantamoiden tulo vaikuttaa asiaan.
11. tammikuuta 2010 kello 12.02
Dan Brownin viimeisin on parilla sanalla kuitattuna pitkäveteistä hölynpölyä.
Olen aina suhtautunut huhuina liikkuviin ”tietoihin” vapaamuurareiden riiteistä naureskellen. Nyt Dan Brownin kertoman mukaan ne ovat vielä naurettavampia kuin osasin edes kuvitella. Aikuiset miehet leikkimässä halloweenia ihan tosissaan. Eikö yhteiskunnassa hyvissä asemissa olevilla äijillä ole tähdellisempää tekemistä?
Mitä itse kirjaan tulee on se harvinaisen tylsä ja kovin vähän mielenkiintoa herättävä. Kömpelä suomennos ei asiaa auta.
Kun olin lukenut noin 150 sivua totesin, että mitään ei ole vielä tapahtunut eikä taida tapahtuakaan. Demonihahmo, jonka syntyperä oli helppo arvata, oli täysin epäuskottava. Epäuskottava oli myös tämä käsipuolena sohiva Peter kuten tiedenaista markeeraava sisarensakin. Langdon taas on jonkinlainen yhdistelmä Teräsmiestä ja Väinämöistä.
Sen sijaan uskon että tiedot taikaneliöstä viihdyttävät sudokun ratkaisijoita. Samasta asiastahan on kyse.
Toisaalta, jos roska myy, niin siitä vaan! Sehän on markkinatalouden laki.
11. tammikuuta 2010 kello 12.02
Enpä tiedä miltä Brownista tuntuu, luultavasti huolettomalta, kuten Tapani toteaa.
Mutta minusta tuntuu, että harmillisinta (ja toisaalta huvittavinta) aiheessa on se, että hän väittää tarinoidensa historiallista taustaa faktuaaliseksi. Jokuhan saattaa uskoa väitteeseen. Itselläkin, kun tiedot ovat hataria, meni kohtuuttomasti aikaa monien epäilyttäviltä kuulostavien yksityiskohtien tarkistamiseen. (Ettei vahingossa tulisi väläyteltyä Brown-”tietoja” missään yhteydessä.) Tietokirjoiksi ei Brownin teoksista ole paitsi jos on salaliittoteoreetikko.
Historian lisäksi Brownilla ei ole hanskassaan myöskään nykyaika, biologia, maantiede, tekniikka eikä oikein edes kieli.
Esimerkiksi Econ lukeminen on parhaimmillaan paljon hauskempaa (mutta ei aina) sillä hänen huuhaansa, esimerkiksi Baudolinossa, on totta vain kirjan kansien välissä.
11. tammikuuta 2010 kello 12.33
Kädetön juttu;
… ja hei kaikille!
Luin ”The Lost Symbol” -opuksen alkukielellä saman tien kuin se tiensä lentoaseman bestseller-hyllylle löysi (minulla on paha tapa ostaa kirja per lento). Minusta kirjan lynttäys on enimmäkseen turhaa kuorolaulua, huomattavasti huonompiakin teoksia myydään miljoonapainoksin.
Silti: Brownin tuoreimmassa minua jälleen sekä jurppii että hiukan liikuttaa niin tarinan juin sankarinkin mekaaninen eteneminen: kummallinen tilanne > shokki > käsittämätön koodi > nerokas ”eideettisistä” superaivoista sinkoava ratkaisu; ja sama uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan… Tosin sama kaavahan toistuu myös Brownin muissa kirjoissa, joten yllättyneeksi en voi itseäni väittää, enkä siksi petetyksikään.
Ärsyttävintä opuksessa on kuitenkin täydellinen epäloogisuus yhdessä ”shokeeraavassa” yksityiskohdassa. Kun sankari löytää irtonaisen käden, jonka omistajan uskotaan/toivotaan olevan yhä hengissä, kenellekään ei tule mieleen, että kättä voisi kenties kohdella muunakin kuin todistusaineistona. Kirurgithan ovat jo kauan onnistuneesti liittäneet irronneita raajoja ja niiden osia takaisin alkuperäiseen sijaintipaikkaansa.
Miksei sankari ensimmäisenä hoida ystävänsä kättä pakkaseen, tai mitä lääkärit nyt sitten suosittelisivatkaan? Lopulta ystävä nimittäin löytyy hengissä. Kirjasta puuttuu tyystin kohtaus, jossa ystävä mojauttaa eheällä kädellään luuvitosen kooditaiturin leukaperiin kiitokseksi käden jättämisestä mätänemään. Todella kädetön juttu…
Vastaavia epäloogisuuksia teoksesta löytyy valitettavasti useampiakin. Niiden ruotiminen avaisi kuitenkin kenties juonta liikaakin ja aiheuttaisi siksi palstan lukijoissa aiheellista tuohtumusta, joten jääkööt sikseen.
Sivuhuomiona mainittakoon, että luen paraikaa Sophie Hannahin kirjaa ”The Other Half Lives”, joka on kerronnaltaan ja älykkyydeltään aivan eri planeetalta. Vaikka kirja ei miellyttävä olekaan, sen psykologinen ote on niin intensiivinen ja oivaltava, että sitä on juonikudelman hyytävyydestä huolimatta ilo lukea. Olkaamme tyytyväisiä, että Hannahinkin kirjat ovat nykyään korkealla myyntilistoilla – se kertoo hyvää lukijoista!
11. tammikuuta 2010 kello 12.39
Luin äskettäin Dan Brownin Meteoriitin. Aiemmin olen lukenut Da Vinci-koodin. Kirjat olivat rakenteeltaan hyvin samanlaisia. Pariskunta, joka saa tietää maailmanluokan salaisuuden ja joutuu takaa-ajon kohteeksi ja lopussa vielä rakastuminen. Ilmeisesti tämä on Brownilla tällainen resepti? Valmiita reseptejä käytetään kirjallisuudessa yllättävän paljon. Kirjoja ikään kuin rakennetaan oikeista osista. Keksitään päähenkilöt, kohokohdat, käänteet etukäteen ja sitten vain sijoitetaan ne johonkin tarinaan. Tavallaan se on tylsää, mutta toisaalta, joskus on vain mukava lukea jotain nopeasti samaan tapaan kuin katsoisi amerikkalaisen elokuvan. Joskus se on vain yksinkertaisesti hauskaa, eikä sen muuta tarvitse ollakkaan.
11. tammikuuta 2010 kello 12.43
Aikamoisia asiantuntijoita täällä kommentoimassa. Tyypillistä, että juuri kirjablogissa lytätään poikkeuksellisen suosittu kirjailija.
Itse luin DB:n symboli -kirjan välipäivinä ja melkein piti pissata pulloon, kun ei meinannut ehtiä nousta sohvalta vessaan. Jos kirja koukuttaa, niin se on jollain tavalla onnistunut. Kyseessä on viihdekirja ja sellaisena aivan upea, samoin kuin Da Vinci koodikin.
Tunnistan tämän kitisijäryhmän omasta kaveripiiristäni. Samoja tyyppejä, jotka menevät katsomaan elokuviin Bondia ja laskevat elokuvassa esiintyvät epäjohdonmukaisuudet ja mahdottomuudet. Ikävä on elämä jos ei osaa viihteestä nauttia.
11. tammikuuta 2010 kello 12.49
Miten niin Dan Brownia pidetään yleisesti huonona kirjailijana? Muun muassa kunnianarvoisa The Times -lehti valitsi hra Brownin Da Vinci koodin vuosikymmenen sadan parhaan kirjan listalla sijalle kymmenen.
Mutta kun tulee se yhdestoista kirja, niin arvatkaapas kenen se oli.
No ei kenekään muun kuin erään sangen vähäpätöisen harrastelijaskribentin Leo Tolstoin tekele Sota ja rauha!
11. tammikuuta 2010 kello 13.14
Da Vinci -koodi oli erittäin viihdyttävä ja kun seuraavan kerran kävin Milanossa, seisoin ekstrakauan herkän, kauniin ja vaikuttavan Cenacolon edessä… ja kyllä, on se nainen.
Kirjan pölhöydet (selittelyt, kömpelyydet, rakastumiset, yksiulotteiset ihmishahmot, lapsellisuudet juonessa) ohitti, koska taidehistoria ja historia oli paikoin hyvinkin mielenkiintoista.
Toinen syy oli se, että DB oli kunnon populaarikirjailijan tavoin rakentanut juonen elokuvamaiseksi (tai saippuasarjamaiseksi) niin että jokainen luku loppui avoinaiseen, jännittävään kohtaan.
Meteoriitti ja Enkelit & demonit menivät rantalukemisina ja unohtuivat saman tien. The lost symbol jäänee avaamattomaksi.
11. tammikuuta 2010 kello 13.40
En ole lukenut Brownin kirjoja, joten en kommentoi niitä. Niiden sijaan kommentoin sitä, minkä Brown on paljastanut koodipakkomielteensä taustaksi: lapsuuden joulut. Piti ensin ratkaista koodeja, jolla ansaittiin sitten lahjat. Siis lahjahan on lahja, ei sitä ansaita tai saada palkintona! Brown on lapsena joutunut isää miellyttääkseen ansaitsemaan omat lahjansa? Tästäkö nousee Brownin käsitys romaanista (ja elämästä): pitää olla mieliksi isälle eli suurelle yleisölle? Äidin uskonnollisuus vielä mausteeksi: ole kiltti ja miellyttävä, niin kyllä Jumalakin palkitsee. Näinkö se on mennyt? Ja mieliksihän Dan on osannut olla, joten luultavasti hänestä tuntuu mahtavalle olla Dan Brown. Ja saa tietenkin tuntuakin, mutta minua ei huvita palkita häntä ostamalla kirjan. Lahjan saattaisin antaa, jos joskus satutaan samaan mestaan kaljalle.
11. tammikuuta 2010 kello 13.47
Da Vinci -koodi viihdytti, ja Enkelit ja demonit oli minusta piirun parempi. Ja olen minä ne kaksi muutakin lukenut, mutta ne olivat sitten tylsempiä.
Lost Symbolista en ole ihan varma tulenko lukemaan, tämänkertainen aihe ei minua niin kiinnosta ja muuten se formaatti on noissa kirjoissa ollut sen verran sama että tuskinpa tässäkään sitä murretaan…eli saattaa olla että luen sitten joskus jos kirjastossa tms. vastaan tulee, tai saatan olla lukematta. Sen verran sujuvia page turnereita kirjoittaa herra Brown kuitenkin, että varmaan jos sen aloittaa niin sen lukee sitten myös loppuun…
Olen tästä tainnut mainitakin joskus täälläkin, mutta kyllä, minusta se että joku kirja tai muu kulttuurituote saavuttaa noin massivista suosiota nostaa sen automaattisesti mielenkiintoiseksi, koska se kertoo sen jonkin asian meidän ajastamme, sen mikä on tärkeää. Se ”Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä” vertaus on toki huvittava mutta ymmärtää asian täysin väärin: kärpäselle paska _on_ hyvä asia. Samaan tapaan tuolla tavalla myynyt ja keskusteltu kirja on selvästi monelle ollut se mitä on kaivattu.
Oma ehdotukseni muuten mistä Da Vinci Koodissa on kyse, samoin kuin Coelhossa, on kaipuu uskonnollisuuteen ja mystiikkaan mutta niin että ne ovat yksilöllisiä kokemuksia, eivät niinkään osa mitään järjestäytynyttä uskonnollista liikettä…pikemminkin nämä esitetään pahoina ja tukahduttavina voimina. Kysymys kuuluukin, mikseivät ne hienot ja älykkäät ”oikeat” kirjailijat ole osanneet kirjoittaa tuosta teemasta vetäviä ja älykkäitä kirjoja?
Ja se historia, taide- mukaanluettuna, on toki mainio asia vaikkei ihan totta olekaan…mutta tuolla toisessa viestiketjussa jo mainitsinkin että joissain kirjoissa ne kysymykset ja ajatukset joita kirjasta tulee ovat tärkeämpiä kuin se mitä siinä kirjassa oikeasti on.
Samaan tapaan olen varma että jos vaikka Calvinon Kosmokomiikka olisi miljoonamyyjä niin kaikki foorumit olisivat täynnä nillittäjiä jotka valittaisivat että ei se universumin synty ihan noin mene ja hahmotkin ovat yksiulotteisia ja tarinassa ei ole päätä eikä häntää…tai kun eräskin kuningas Arthurin aikoja käsittelevä kirja tuli arvosteltavaksi niin useampikin kriitikko katsoi aiheelliseksi käyttää huomattavan osan tekstistään sen toteamiseen että ei sitä kuningas Arthuria oikeasti ollut olemassa, ainakaan sellaisena kuin niissä taruissa kuvataan.
Ja kateus on toki aina hyvä käyttövoima. kyllähän kuka tahansa osaisi kirjoittaa sujuvan jännitystarinan, mutta eivät vain viitsi kun niistä miljoonamyynneistä voisi mennä taiteellinen uskottavuus.
11. tammikuuta 2010 kello 13.49
Onneksi me saamme kitistä — toiset kehnoista kirjoista ja toiset toisten kitinästä.
Hetken ihmettelin, jotta kuinkas Sota ja rauha ja Da Vinci -koodi ovat samalle vuosikymmenelle päätyneet. Onko ajassa aukko? Uudesta käännöksestä tietysti oli kyse.
Da Vinci tosiaa löytyy ko. listan sijalta 10. Kenen lista tämä on, ei oikein selviä. Jutussa puhutaan ”panel”ista. Mutta samalla sivulla on myös linkit Kriitikkojen listaan, joten ilmeisesti kyseessä ei ollut kriitikkopaneeli. Toinen kiinnostava linkki oli Vuosikymmenen viisi huonointa kirjaa -listalle. Tällä listalla Da Vinci -koodi onkin sitten päässyt ykköseksi! (Sadan kirjan lista)
11. tammikuuta 2010 kello 14.15
En pidä itseäni mitenkään sofistikoituneena lukijana, hömppää on mukavaa ajanvietettä. Dan Brownin kirjat olen lukenut kaikki, englanniksi ja tätyy sanoa että niissä häiritsevät monet asiat. Ensinnäkin Da Vinci koodin väittämät, etenkin kun kirjailija itse haastatteluissa kertoo niiden olevan historiallista faktaa. Väitteet on kumottu monta kertaa mutta tieto ei varmaankaan tavoita kaikkia ihmisiä. Juoni on kaikissa kirjoissa sama, mutta itse voi ehkä siihen puuduttavuuteen vaikuttaa niin ettei lue kaikkia kirjoja peräkkäin kahden päivän aikana kuten minä tein.
Kaikkein eniten tökkii kuitenkin kirjoitustyyli: On kuin elokuvakäsikirjoitusta lukisi. Niin laskelmoitua ja päämäärähakuista tyyliä on vaikea olla inhoamatta. Monet kirjat ovat varmasti elokuvakäsikirjoituksen tyylisiä mutta kaikista se ei paista niin läpi kuin Browinin kirjoista.
11. tammikuuta 2010 kello 14.48
hdcanis lausui mielipiteenään, että selittävänä tekijänä Dan Brownissa tai Coelhossa on ihmisten ”kaipuu uskonnollisuuteen ja mystiikkaan mutta niin että ne ovat yksilöllisiä kokemuksia, eivät niinkään osa mitään järjestäytynyttä uskonnollista liikettä…”. Siinä oiva selitys sille, että voin sanoa vieroksuvani tällaista kirjallisuutta. Lapsuuteni kului pakkouskovaisuudessa, eikä mikään saisi minua ”kaipaamaan” minkään uskonnon helmaan. Mielestäni Brown myös väärinkäyttää da Vincin nimeä, hän oli monipuolinen nero eikä ansaitse tulla rahastuksen välineeksi.
Olen lukenut da Vinci -koodin. Minusta se oli uskomattoman kehnosti sutaistua soopaa. Koukutukset olivat niin isoja operaatioita, että valaskin olisi moiset havainnut. Annan itselleni sen verran arvoa, etten omaa aikaani tuhoa moisella rahantekomeiningillä. Jos Coelho on tähän verrattavaa, en aio lukea hänen kirjojaan. Tällainen ei minua kiinnosta.
Kuvittelisin, että Dan Brownina tuntisin jatkuvaa omantunnontuskaa niiden hakattujen metsien vuoksi, jotka kaatuivat dollarinmetsästykseni takia.
11. tammikuuta 2010 kello 14.51
Mä Anttia komppaan… Tulkintasi on hyvinkin todennäköinen selitys.
Hdcanis ja minä ajattelemme eri tavoin. Ja toimimmekin kai. Hän totesi, että ‘minusta se että joku kirja tai muu kulttuurituote saavuttaa noin massivista suosiota nostaa sen automaattisesti mielenkiintoiseksi, koska se kertoo sen jonkin asian meidän ajastamme’.
En ole innostunut danbrowneista enkä bb-taloista enkä apassionatoista, vaikka niistä tuntuvatkin innostuvan yllättävät ihmiset. Jokusen ajatuksen saatan tuhlata miettimällä, miksi niin tapahtuu, että tyhjyys kiinnostaa, ja teorioitakin minulla on, mutta
whose care. Päivitellä voin, mutten muuttaa mitään. Voin vain valita omat tekemiseni. Tyhjyydestäkin jossain muodossa tykkään, mutten kirjoissa, elokuvissa enkä teeveessä. Ainakaan noissa.
Kun keskustelu liippaa menestyskirjoja, niin enpä voi olla suosittelematta FSTltä tulevaa Kirjaohjelmaa. Norjalaiset ovat tehneet hulvattoman hauskan ohjelman, ainakin ensimmäisen jakson perusteella. Aion katsoa sitä jatkossakin. Toinen osa tulee ensi sunnuntaina klo 16.55.
http://www.nrk.no/programmer/sider/bokprogrammet/
Ohjelmassa kokeiltiin mm. reseptiä, kuinka kirjoittaa menestysromaani 4 viikossa. Aika lailla erilainen ns. vakava ohjelma.
11. tammikuuta 2010 kello 14.57
Itse olen lukenut vain Da Vincin kun sen eräänä jouluna lahjaksi sain, itse en ikinä haluaisi kirjoja roskiin heittää. En pitänyt kirjaa kummoisenakaan. En sanoisi sitä huonoksi sillä kyllä huonomminkin kirjoitettuja kirjoja löytyy. Se oli ehkäpä enemmänkin mitään sanomaton. Luen mielummin kirjoja mitä voin vihata kuin kirjoja mistä minulla ei ole mitään sanottavaa.
Tässä Brown ”ilmiössä” itseäni ehkäpä eniten harmittaa se, että ihmiset lukevat moisen kirjan kaikkien niiden loistavien teosten sijaan jotka eivät saa moista suitsutusta osakseen.
11. tammikuuta 2010 kello 15.01
Da Vinci -koodin olen lukenut, siinä oli mielenkiintoisia käänteitä
yltäkylläisyyteen asti. Jännityksellä odotin loppuratkaisua ja pettymys oli suuri.
Eläminen Dan Brownina on varmaankin taloudellisista huolista vapaata mutta mikä saa hänet kirjoittamaan samalla formaatilla kirjan toisensa jälkeen.
Syy ei voi olla rahassa, luulisi ensimmäisenkin kirjan tuoton riittävän
muutaman ihmiselämän tarpeisiin.
Eikö hän halua tehdä mitään muuta vai haluaako hän vain katsoa kuinka kauan suosio kestää? Aikaahan näidenkin kirjojen kirjoittaminen vie.
Tulee mieleen että puutarhan hoito voisi olla ihanaa lämpimässä ilmastossa, eikä kukaan kirjoittaisi alentuvia arvosteluja hänen tavastaan kirjoittaa.
Helppoa sanoa täältä kaukaa ruohonjuuritasolta.
11. tammikuuta 2010 kello 15.11
No, en seuraa BB-talon toimintaa, vaikka tiedänkin miten se ohjelma suurinpiirtein toimii (ja aikoinaan brittien BB-talon touhuja katsoin muutaman jakson verran). Ja Coelholta olen lukenut noin neljänneksen yhtä kirjaa, jäi kesken kun rupesi tökkimään liian pahasti. Mutta olen ainakin sen verran lukenut, ja toisen käden tietoja onkin sitten riittänyt.
Mutta kerttuli, se mitä minä yritin sanoa että se nimenomaan ei ole tyhjyys joka kiinnostaa, kiinnostus kohdistuu johonkin vaikka joskus se voikin olla aika vaikea huomata tai se ei välttämättä sovi omiin ennakko- tai sopivuuskäsityksiin.
Ennemminkin tyhjyyttä löytyy niistä kirjoista joita kukaan ei lue, vaikka ne olisivatkin teknisesti hienosti toteutettuja ja saattavat jopa apuraharaatia miellyttää.
11. tammikuuta 2010 kello 15.21
En ole lukenut yhtään Dan Brownin kirjaa, mutta joku kyläilijä on jättänyt Da Vinci-koodin hyllyyni. Voi olla, että luen sen vielä joskus. Minuakin häiritsee Da Vincin nimen käyttö kirjassa, kirjailija olisi saanut jättää Da Vincin rauhaan.
Miltä sitten tuntuu olla Dan Brown? Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Jos olisin kirjailija, julkaisisin ainoastaan salanimellä, en koskaan antaisi haastatteluja jne. Olisin siis aika erilainen persoona kuin Brown. 80 miljoonan myydyn kirjan jälkeen nauttisin hiljaa rahoistani (vaan osaisinko nauttia niin valtavasta omaisuudesta, tuskin, saisin kauhean stressin kun miettisin, mitä sillä pitäisi tehdä), ostaisin asunnon meren rannalta ja pari muuta suosikkikaupungeistani. Kyllä siinä tekemistä riittäisi.
Ihmettelen, olisiko mahdollista pitää kirjailijan henkilöllisyys salassa, jos kirjoja tosiaan myytäisiin kymmeniä miljoonia. Tietääkö kukaan bestselleriä, jonka kirjoittaja ei ole tiedossa?
11. tammikuuta 2010 kello 15.52
No, jopas oli taas turhanpäiväistä lässytystä turhanpäiväisestä aiheesta. Mikä sinällään ei ole yllätys kun otetaan huomioon se, että inspiraatio oli haettu naistenlehdestä.
Dan Brown on oman kirjallisuus genrensä edustava kirjailija. Hänen haukkumisensa on merkki siitä, että hänen tuotoksiaan arvoidaan sellaisen genren kriteerien mukaan mihin ne eivät kuulu. Tällaisen kritiikin esittäminen ilmentää sublimaalisella tasolla kritiikin esittäjän snobismia, halua tulla identifioiduksi kulttuurieliittiin vaikkei siihen kuulukaan.
Naistenlehden \\\’haastattelu\\\’ on markkinointi höpinää. Dan lässyttää ne lässytykset, joita naistenlehden lukijakunta haluaa lukea. Tämän lässytyksen tarkoituksena Danillä on muodostaa \\\’symppis\\\’ mielikuva itsestään tämän lehden lukijakunnan muodostavan demografisen ryhmän sisällä, toiveenaan tämän edistävän hänen seuraavan teoksen myyntiä.
Bloggari siirtää naistenlehden lässytyksen tässä muidenkin kuin naistenlehdenlukijoiden tietoisuuteen. Ikävä kyllä se ei enää toimi tässä laajemmassa demografisessa ryhmässä. Naistenlehtien lukija kunta nauttii nostalgis-sentimentaalisesta höpötyksestä muut eivät.
Miltä tuntuu olla Kirsi Piha? Ei yhtä rikas kuin Dan Brown, eikä edes mieskään? Tai amerikkalainen, tai edes yhtä fiksu kuin Dan? Kirsi Piha on luultavasti ihan tyytyväinen typerys. Ei turhan fiksu, mutta sehän ei naiselle sovikaan. Jos Kirsi esittäisi älykkäämpiä kannanottoja ja välttäisi kanamaista kaakatusta, niin miehet kokisivat Kirsi Pihan uhaksi omalle hegemonialleen. Kirsi on hyvä nainen, joka tunnollisella tyhmän esittämisellä takaa yhteiskunnan harmonian.
Hyvä Kirsi! Kipaisepas nyt keittämään kahvia!
11. tammikuuta 2010 kello 16.10
Lapsista ilmeisesti kasvatetaan menestyjiä, jos heitä treenataan jossain asiassa perusteellisesti pienestä pitäen, ajatellaan vaikka Michael Jacksonia tai Jussi Björlingiä. Dan Brown taas on saattanut hyödyntää niitä koodejansa, tai isän koodeja! Mikäpä siinä, kun lukijoitakin löytyy miljoonittain ja sellaisille(kin) kirjoille on tarvetta. Totta kai se kertoo jotain ajastamme, jos jostakin ilmiöstä tulee hirveän suosittu, mutta eihän siihen kaikkien tarvitse mennä mukaan. Siinä kyllä jää vähän keskustelujen ulkopuolelle, jos ei tunne tällaisia ilmiöitä.
hdcanis olet varmaan oikeassa siinä, että Coelhon ja Brownin yksilöllinen mystiikka ja puhuttelee nykyajan maallistuneita ihmisiä, jotka kokevat elämänsä jotenkin tyhjäksi, kaipaavat ihmeitä ja mysteereitä. Uudessa kirjassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat Kari Enqvist puhuu uskon stailauksesta itselle sopivaksi jonkinlaiseksi kevytuskoksi. Suosittelen, Violeta, se teksti on kirkasta ja selkeää, kieli erinomaista ja lisäbonuksena kirjallisuusviittauksiakin!
11. tammikuuta 2010 kello 20.49
Oi Eija G, kiinnostaa! (varsinkin ne kirjallisuusviittaukset!) Olen kyllä ajatellut Enqvistiä, ja nyt laitoin siitä varauksenkin. Voi tätä ihanuutta, juuri kävin lainaamassa seitsemän kirjaa – valehtelijan luku – ja entisiäkin on huima pino.
Mutta en aio stailata edes kevytuskoksi!
Useimmat ihmiset, joiden kanssa olen Dan Brownista puhunut, sanovat vain halunneensa tutustua ilmiöön, ovat sanoneet pettyneensä. Ehkä ne tiesivät tai arvasivat minun mielipiteeni ja myötäilivät.
Oletko Eija lukenut Houellebecqiä? Melenderiä haastateltiin radiossa ja hän mainitsi mieltyneensä. Lainasin 2.
11. tammikuuta 2010 kello 21.13
Heinäsirkkamies, kiitettävä osallistuminen itseltäsi tähän turhanpäiväiseen länkytykseen
Päivän parhaat naurut! Kiitos!
11. tammikuuta 2010 kello 21.25
Miltä tuntuu olla Dan Brown? No todella hyvältä tietysti! Kirjat myyvät kuin häkä ja suosiota riittää. Ja tuskin Brown itseään minään William Faulknerina pitää. Joten en usko harhaluuloja olevan omista kyvyistä.
Brown kepeä viihdekirjailija Da vinci koodin perusteella. Kirja menettää kiinnostavuuttaan loppua kohden, mutta Brown on keksinyt aiheen, joka kiinnostaa miljoonia ja taas miljoonia. Siinä mielessä lahjakas mies, siis. Ei siinä joidenkin kirjallisuusharrastelijoiden nyrpistely paina.
11. tammikuuta 2010 kello 21.26
Ei fiktiivisen teoksen historiallisella tai muulla totuudellisuudella tai täsmällisyydellä ole erityistä merkitystä, ellei siitä tehdä pointtia, kuten Brown on tehnyt.
Vaikea on uskoa, että Brown oikeasti uskoo kirjoittavansa historiallisiin faktoihin perustuvaa jännäriä. Helpompi uskoa, että kyse on markkinoinnista tässäkin: räväkkiä väitteitä aroista aiheista (=uskonto, muualla kuin Suomessa), joihin varmasti tartutaan — ja kauppa käy. Väitteitä, joita hän ei edes enimmäkseen ole itse keksinyt, vaan jotka perustuvat väärennettyihin tai kyseenalaisiin lähteisiin.
Jos hän toisaalta uskoo näihin faktoihin, on tilanne kai lähinnä huvittavan murheellinen.
Molempi pahempi. Ja eniten ikävää on se, että tuntuu siltä ettei tässä arvosteta sen kummemmin todellisuutta kuin mielikuvitusta, jotka ovat hienoja asioita molemmat.
Mitä tulee miljoonaan kärpäseen, niin en ole vakuuttunut että kyse on kaipuusta vaan ajoituksesta ja markkinoinnista. Mikä tietysti kertoo jotakin, mahdollisesti tärkeää, ajastamme. Eihän Brown näitä teorioita ja salaseuroja ole (puhun siis Da Vinci -kirjasta kun en muita ole lukenut) itse keksinyt, mutta on onnistunut yhdistämään niitä sopivasti (ei hän siis kyvytön ole) ja saanut vähän apua muilta.
Eikä hän muuten ole ensimmäinen, joka on kaunokirjallisesti käsitellyt esim. graalin legendaa ja Jeesuksen jälkeläiskysymystä. Jo 80-luvulla ruotsalainen PC Jersild käytti tätä samaa kuviota Viideskymmenes vapahtaja -romaanissaan. Eipä tainnut aiheuttaa kummoistakaan kohua. Mutta ei tainnut olla kovin iso mainosbudjettikaan.
Ikävää olisi elämä jos viihteestä pitäisi nauttia.
11. tammikuuta 2010 kello 21.36
Violeta, eikö ollutkin tänään mielenkiintoinen lähetys Nadjan huoneesta. Tommi Melender on vallan symppis ajatuksineen ja Flaubert-kirjoineen ja -kirjeineen. Täydet pisteet hänelle. Hänen bloginsa Antiaikalainen on yleensä myös erittäin kiintoisaa luettavaa, tiedät varmaankin. Laitoin Ranskalaisen ystävän kirjastosta oitis varaukseen. Mutta ensin täytyy tutustua Markus Lassinpoika Nummen Kadonneeseen Pariisiin, jonka sain tänään.
Joko pian saamme tammikuun kirjan, Kirsi? Vai uudistuksetko hiidastavat?
Dan Brownille toivon menestystä edelleen saman vaimon kanssa. Luin minäkin tuon hassun höpsön Anu Partasen artikkelin Annasta.
11. tammikuuta 2010 kello 21.38
Violeta, en ole lukenut Houellebecqiä ja unohdin sen Melenderin haastattelunkin. Lisäksi tietokoneeni ilmoittaa, että ”mitään äänentoistolaitetta ei ole asennettuna,” ei siis pääse areenalle. Joulusiivouksessa taisin jotenkin vioittaa noita johtoja tai jotain, nyt odotan vain poikaa käymään. Jossain radion lukupiirin lähetyksessä tuota ranskalaista kehuttiin. Hän on kai jonkinlainen kauhukakara?
11. tammikuuta 2010 kello 22.17
Eija G, en tiedä vielä mitään, muuta kuin takakannessa sanotaan ettei hän ‘’säästele lukijaa vaan kuvaa yhteiskuntamme rujoja puolia provosoivasti satiirin ja inhorealismin keinoin” (Mahdollinen saari). Lupaavaa? Kamalaa? Toinen kirja, Alkeishiukkanen, lupaa: ”musta huumori, ronski kielenkäyttö ja provosoivat seksikuvaukset tekevät Alkeishiukkasista rappion mehukkaan analyysin”.
Lene, luin Ranskalaisen ystävän joulukuussa, kirja jotenkin järkytti minua asenteidensa vuoksi mutta Melender kiinnostaa samaan aikaan. Kirjan alussa on aika raju kuvaus, siihen liittyy mm. ihmiskauppaa, ja siitä saan painajaisia. Mutta asiat ovat kirjassa tätä päivää, ongelmat ovat ihan tätä päivää. Eli ehkä minä reagoin tämän päivän maailman kamaluuteen. Kirjan Flaubert- ja Baudelaire-sympatiat ovat tietysti mukavia.
Markus Nummen Kadonnut Pariisi oli minusta valloittava kirja, kun sen 90-luvulla luin. Sitä toista kirjaa en ole lukenut, siksi en kirjoittanut siihen ketjuun.
12. tammikuuta 2010 kello 0.11
En tiedä, nakertaako Dan Brownia arvostamisen puute, mutta ennenkuulumatonta se ei olisi. Arto Paasilinnaa kotimainen arvostamattomuus on järsinyt aina, etenkin Ranskan-menestyksen jälkeen.
Minusta kirjailija voisi olla tyytyväinen itseensä, jos saa osakseen joko arvostusta tai taloudellista menestystä. Molempien osuminen yhdelle kirjailijaihmiselle on harvinaista ja vaatimukset tähän ovat jo vähän röyhkeitä. Oikeastaan kirjailija saisi olla tyytyväinen itseensä, jos on ylipäätään julkaissut jotain; siitäkin huolimatta, että paskaa sataa niskaan kriitikoilta tai täältä tai minulta tai sinulta.
Kivasti Heinäsirkkamies viskeli sivistyssanoja, mutta yhdyssanojen kanssa tuli hivenen haparoitua. Samaten Kirsi Pihan postauksen sisäistämisessä olisi parantamisen varaa.
Eikö Dan Brown vaihtanut kustantajaa, jonka satsauksen jälkeen menestys vasta alkoi? Hesarissa siitä oli juttua, mutta niin lähti artikkeli päästä kuin viihdekirjallisuus ja venäjänkieliset sanat konsanaan.
Ja mitä tulee kysymykseen, en haluaisi olla Dan Brown, koska minulla olisi kauhea työ opetella suomea voidakseni kommentoida Lukupiiriin. Nyt voin tehdä sen tuosta vain, ilman järkeä ja älyä, mikä onkin tullut todettua moneen kertaan ja useammalta taholta.
12. tammikuuta 2010 kello 9.44
Varmaankin tuntuisi aika makeelta olla Dan Brown. Tuskin miestä pidetään huonon kirjallisuuden symbolina. Taikka jos pidetään, on varmaan mukavampaa surra sitä ökyrikkaana kuin jos pitäisi surra sitä pennittömänä.
Miltä sitten tuntuisi olla Kirsi Piha? En tiedä, kun en ole koskaan ollut Kirsi Piha.
Toisaalta, miltä tuntuu olla nainen? Sen tiedän, koska olen yksi sellainen. On kivaa olla nainen. Koska saamme keittää kahvia. Kahvin keittämisessä on se hyvä puoli, että siten voimme toteuttaa itseämme. Onhan olemassa pannukahvia, suodatinkahvia, espressoa, maitokahvia, kermakahvia ja muita variaatioita näistä. Osoittaa luovuutta jos pystymme tuottamaan kivan ja nautinnollisen kahvikupposen. Sen ääressä on kiva keskustella naistenlehdistä lukemiamme juttuja. Myöskin todelliset kahvin terveyttä kohentavat vaikutukset ovat tulleet meidän naisten tietoisuuteen viime aikoina. Jos juomme n. viisi kupillista kahvia päivässä on sillä paljonkin terveydellisiä etuja. Muistimme ja aineenvaihduntamme pysyvät virkeinä.
Toisin sanoen tuntuu hyvältä olla nainen.
Nauttikaamme tästä lumisesta päivästä!
12. tammikuuta 2010 kello 9.51
‘’[ei] säästele lukijaa vaan kuvaa yhteiskuntamme rujoja puolia provosoivasti satiirin ja inhorealismin keinoin’’ on kyllä takakansiblurbbina hyvä tapa saada minut olemaan lukematta kirjaa.
Mutta joo, eipä Brown ole ensimmäinen henkilö joka noita teemoja käsittelee, mutta sitten herääkin kysymys miksi vaikkapa PC Jersild ei myynyt miljoonia. Markkinoinnilla on toki oma osuutensa, mutta toisaalta maailmassa markkinoidaan monia kirjoja, ja toisaalta muistelen Da Vinci Koodin nousseen aluksi esiin enemmän sleeper-hittinä ja markkinointi lähti kunnolla liikkeelle vasta siinä vaiheessa kun kirja oli jo saanut liikevoimaa (saatan muistaa väärin).
Kun Orqwithin luukaupunki vyöryi oman maailmamme päälle, Rebis kysyi kahdelta kardinaalilta ”Why is there something instead of nothing?” ja osoitti luukaupungin mahdottomuuden. Kysymys on aiheellista esittää aika ajoin myös itselleen, ainakin se on hedelmällisempi kuin ”mikseivät kaikki maailman ihmiset ole samaa mieltä minun kanssani?”
Minusta ihmiset ovat kiinnostavia ja jännittäviä. Joskus jännittävämpiä kuin ne asiat joita he oikeasti tekevät.
Kansanvalistusseuran Lukupiiri-osastolta haluaisinkin nyt kysyä että mitä ne kaikki tavattoman hienot kirjat sitten ovat joita niiden miljoonien ihmisten pitäisi lukea ja mistä puhua Brownin sijaan? Mieluummin ei sellaista joka ei ”säästele lukijaa vaan kuvaa yhteiskuntamme rujoja puolia provosoivasti satiirin ja inhorealismin keinoin”, ja jos järkevälle ihmiselle tarjoaa vaihtoehdoiksi Joycen, Proustin ja hammastikkuja kynsien alle niin järkevä ihminen ottaa sen vähiten kivuliaan vaihtoehdon…
Ja sitten kun nämä hienot ehdotukset on esitetty, niin jatkokysymys: miksi tätä hienoa kirjaa ei sitten lueta miljoonamäärin?
12. tammikuuta 2010 kello 11.11
Miksi-kysymykset ovat kiehtovia. Hankaluutena se, ettei vastauksia usein löydy. Tai ehkä sekin on hyvä puoli.
Ihmiset saavat lukea, yksin ja massoittain, mitä haluavat ja niinhän me teemmekin. Ja he myös.
Ja sitten jutellaan niistä, niin kuin me tässä nyt Brownin tekosista. Monien muiden lisäksi, ei sen/niiden sijaan. Ei kyse ole toisiaan poissulkevista asioista.
Miksi Brown, miksei Jersild? Tai Hugo Pratt, jonka Corto Maltese on samoja teemoja sivunnut. Markkinointi ja ajoitus ovat minun ehdotuksiani, mutta eivät varmasti ainoita syitä siihin miksi juuri tästä nimenomaisesta teoksesta tuli hitti. Varmaan alkukielelläkin on tekemistä asian kanssa. Mutta sitä minä lähinnä ajoin takaa Jersildin mainitessani, että ei kyse ole pelkästään niistä asioista, joita kirjassa käsitellään.
Hmmm. Joycea olen lukenut, Proustia aikonut, mutta hammastikkuja en olekaan vielä kokeillut.
12. tammikuuta 2010 kello 11.48
Bravo, Aune!
12. tammikuuta 2010 kello 13.17
Aune!! Kiitos TÄMÄN päivän nauruista! : )
Olen Brownilta lukenaut vain Da Vincin, ja se oli kelvollinen toimintapläjäys. Tosin se riitti tätä lajia, en usko että niin paljoa pitkästyn, että lisää olisi tarve lukea (tuon Da Vincin sain anopilta). Arvosanaksi antaisin varmaan noin 7.
Vielä vähän kesken olevassa Päistikkaa kirjassahan tutkitaan (Alankomaiden) 1500-luvun taidetta, mutta ilman (suurempia) salaliittoja. Oikein viihdyttävä, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen teos! Ja muutaman kerran parempi kuin Da Vinci. Että esim. tähän voisi aikansa mieluummin pistää kuin Dan Browniin.
12. tammikuuta 2010 kello 14.10
Miksi-kysymyksiin on aina hyvä ainakin yrittää pohtia vastausta, mieluiten jopa niin että on valmis astumaan niiden omien ennakkokäsitysten ulkopuolelle (”Brown menestyy koska ihmiset ovat niin tyhmiä” on toki loistava argumentti jos tarkoituksena on taputtaa elitistisessä hengessä itseään selkään että olenpas minä nyt fiksu ihminen, mutta minään todellisuuteen perustuvana havaintona se on valitettavasti vähintäänkin riittämätön jos ei täysin väärä).
Markkinoinnilla on epäilemättä aina se hieman kohottava voima jolla erotellaan ne kirjat jotka edes osa ihmisistä lukee niistä joita juuri kukaan ei lue, mutta ei se itsessään riitä, väitänmä.
Sisällön, ja myös kielen perusteella paras vertailukohta taitaa olla se kirja jota Brown on lainaillut aika surutta, (populaari)tieteellinen Holy Blood and Holy Grail olikosenyt 80-luvulta. Joka sai kohtalaista huomiota harrastajilta muttei mikään valtaisa menestys ollut. Aihe on kuitenkin sopivan provokatiivinen…eli mitä Brown teki eri lailla?
Ensinnäkin, Brown kirjoitti jutun jännärimuotoon, kohtalaisen sujuvaan sellaiseen. Hahmot täyttivät tehtävänsä, oli menoa ja meininkiä ja paljon lyhyitä lukuja joissa oli cliffhangerit paikallaan.
Toinen on se asia jota tarjosin jo ylempänä, Brownin kirja osui paremmin tähän zeitgeistiin, nykyiseen individualistiseen uushenkisyyteen siinä missä 70-80-luvulla Jeesus kiinnosti vain harvoja ja Maria Magdalena vielä harvempia. Oliko kyseessä onnenkantamoinen että juuri tämä kirja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan vai hyvä vainu, sitä emme saa selville jos ei Brown onnistu siinä uudestaan. Ja jos ei Brown niin sitten joku muu olisi täyttänyt sen ekologisen lokeron.
Joka tapauksessa, yhdistelmä sitä mistä kirjoitetaan, miten kirjoitetaan, missä olosuhteissa kirjoitetaan ja hiukka hyvää tuuria.
Tuosta vaistosta tuli mieleen vertailukohdaksi toinen kirjailija jolla on myös löytynyt provokaatiota, joka myös on fiktionalisoinut toisten tieteellistä työtä ja jolla on useamman kirjan osoittamana hyvä zeitgeist-vainu eli Anja Snellman/Kauranen.
Ja musiikin puolelta malliesimerkki tästä on Madonna, jolla se savoir-faire (kirjaimellisesti tulkittuna) on ylittänyt musiikillisen lahjakkuuden…
Ja jos sallitte mielen harhailun, siirryn sitten Gore Vidalin valitteluun siitä että suuri osa kirjallisuudesta on nykyään akateemisten kirjailijoiden kirjoittamaa joissa kerrotaan mitä akateemisessa maailmass atapahtuu akateemisille ihmisille ja jota ihailevat vain muut akateemiset kirjallisuudentutkijat. Siihen tilanteeseen päästään kun kaikki noudattavat sitä ”write what you know”-periaatetta mutta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin kirjallisuudentutkimuksen norsunluutornin…
Satunnaisena haja-ajatuksena vielä…ihmettelin vähän aikaa sitten että suomeksi käännetään ja on käännetty ihan kohtalainen määrä tuota Arthurianaa sivuavaa tavaraa mutta jostain syystä ne perusteokset, Maloryn Morte d’Arthur, Chretienin romanssit ja Prose Lancelot ovat yhä kääntämättä…hämmentävää.
12. tammikuuta 2010 kello 15.29
Useampi kirjailija – mutta en valitettavasti muista yhtään ketään nimeltä, oisko ainakin AL Härkönen – on kertonut löytäneensä kirjansa aiheen siten, että joku asia on alkanut askarruttaa mieltä, tullut vastaan sieltä ja täältä, eikä ole antanut rauhaa ennen kuin on alkanut siitä kirjoittaa. Monesti väittävät aiheen olleen sellainen, jota eivät ole lähemmin tunteneet, mutta jonka tutkiminen kiehtoi.
Olen kuullut myös niitäkin väitteitä, että pitää kirjoittaa sellaisesta asiasta minkä tuntee. Monet suomalaiset dekkaristit eivät tunne sitä maailmaa, josta kirjoittavat – poikkeuksiakin on kuten Marko Kilpi. Muut käyttävät apunaan alan ammattilaisia, poliiseja, asianajajia tms. ja käyvät tunninparin vierailuilla vaikkapa poliisilatoksella saadakseen todellisuudentuntua teokseensa tai testatakseen kuvitelmiaan siitä mitä siinä maailmassa tapahtuu. Kuten suosittu Leena Lehtolainen tai tälläkin saitilla aikanaan piipahtanut Max Manner.
En ole lukenut vuosiin dekkareita enkä tiedä siitä, pitävätkö niissä faktat kuinka hyvin paikkansa. Teeveesarjoissa ainakin termejä käytetään huolimattomasti, esimerkkinä kaiketi ikuisesti väärinkäytettävä termi ‘ehdonalainen tuomio’. Sitä kyllä käytetään väärin jopa uutisissa. Useimpia se ei häiritse, koska terminologia ei ole tuttua. Mutta ikävästi se vahvistaa maallikkojen termien väärinkäyttöä.
Itseäni hävettäisi, jos kirjassani esittämäni faktat eivät pitäisikään paikkansa. Vaikka fiktiota kirjoittaisinkin.
Kiinnostavaa kyllä on, että nimenomaan dekkarit (danbrownit ja remekset) yltävät useimmin suuriin myyntilukuihin. Mikä niissä vetoaa? Pelkkä keveys ja helppolukuisuus ei riitä selitykseksi. Onko se lohdullista, että kirjojen henkilöille tapahtuu enemmän tai vähemmän kauheita tai ei-toivottavia juttuja ja ihanaksi lopuksi arvoitus ratkeaa, selitykset ja syylliset löytyvät?! Luoko se uskoa, että meidän omatkin ongelmamme ovat niiden mysteerien rinnalla ratkaistavissaolevankokoisia – kirjojen sivulla homma hoituu parinsadan sivun kuluessa?! Vai onko se mukava kuulla, että jollakulla menee vieläkin huonommin kuin itsellä?! Vai onko toisten ongelmiin paneutuminen hyvä pakokeino omasta elämästä?!
Ehkä niinkin. Ehkä ei.
12. tammikuuta 2010 kello 21.04
Olen täsmälleen samaa mieltä kuin greatgal, että huonoksi Da Vincin teki se, että se ei ollut ”kirja” vaan todellakin elokuvakäsikirjoitus. Se tuli ensi metreiltä mieleen, eikä ajatuksesta päässyt irti. Eipä todellakaan yllättänyt, että elokuva tulla putkahti pikapikaa markkinoille. Selvä peli.
13. tammikuuta 2010 kello 6.37
Kiinnostavaa on se, että Dan Brownin kirjoja aika moni pitää toistona. Toisaalta, kuten täällä joku taisi mainitakin, monen dekkarin osaltahan juuri toisto on se mitä haetaan. Agatha Christiessä me luotamme siihen eräänlaiseen toistoon, tuttuuteen, samoin Maigret-kirjoissa, Grishameissa, Remeksissä ja monissa muissa dekkareissa. Donna Leonin kirjoissa oleellista ei ole se kuka murhasti kenet vaan se mitä siellä syödään ja mitä keskusteluja meille tutussa perheessä käydään. Toisto on monelta osin sitä mitä haetaan. En osaa sanoa Brownin toistosta ja sen luonteesta mitään koska olen lukenut vain sen yhden.
Coelhoa ja Brownia ei oikein voi verrata minusta keskenään. Mutta siinä hdcanis on oikeassa, että molemmat käsittelevät asioita ”hengellisestä” näkökulmasta jos näin voi sanoa. Mutta Brown lähinnä virallisen uskonnon näkökulmasta ja ”paljastaen” uskonnon pahuuksia ja Coelho tällaisesta yksilöllishengellisestä näkökulmasta. Mutta jos haluaa ihan toista näkökulmaa, suosittelen Kari Enqvistin kirjaa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, jonka annoinkin virtuaalilahjana Eija G:lle, ja jota Eija ilmeisesti ihan oikeassa elämässä alkoi lukea, kiva jos pidät! Enqvist käsittelee tätä uskontoteemaa hyvin kiinnostavalla tavalla.
Myös se on kiistatta kiinnostavaa, että mikä tekee kirjasta koukuttavan (Holy Blood and Holy Grail suhteessa Da Vinci -koodiin). Kuinka joku kirjailija saattaa tehdä samasta aiheesta oman kirjansa, jota lukevat kymmenet miljoonat ihmiset. Ja voiko siitä haastaa kirjailijan oikeuteen jos ei itse ole saanut aiheesta irti sellaista menestystä?
Mutta minä menen nyt keittämään kahvia.
13. tammikuuta 2010 kello 9.27
Miksi ihmiset lukevat Dan Brownia? Yksiselitteinen vastaus on laiskuus. Samasta syystä ihmiset menevät Hesburgerille. Mutta en minä heitä tuomitse, helppous on sallittava ihmiselle, tyhmyyden laiskanlinnassa on usein mukava lojua.
Kirsi, paras Auster on sinulta lukematta?
Päivän nauruista kun täällä on puhuttu, minä kerron omasta naurustani. Se syntyi spontaanisti päivän lehden parissa, Eija-Riitta Korhosen maailmanhistorian kömpelöimmästä metaforasta.
Karisman ohitusleikkaus.
Herrajumala.
Help me.
Help me.
Help me.
Karisma.
Ohitusleikkaus.
13. tammikuuta 2010 kello 9.33
No herrajumala, onko se vielä paraskin?!? Perskutti, nyt se on sitten hankittava pikapuoliin.
Minua ei naurata tänään mikään.
13. tammikuuta 2010 kello 9.36
Onko sen iäkkään euroedustajan nimi Korhola?
Olen niin sekaisin kaikenmaailman karismoista, että nimet menevät miten sattuu.
Mutta pankaa nimi mieleen. Eija-Ritta. Hänen kariaksettomasta suustaan saamme vielä upeita metaforia, sellaisia joiden rinnalla itse Matti Nykänenkin kalpenee.
13. tammikuuta 2010 kello 9.45
Luettu on sekä Da Vinci koodi että tämä uusi Kadonnut symboli. Ensimmäinen viihdytti suuresti, jälkimmäinen lähinnä pitkästytti.
Sitten päähenkilö joutui elävänä lasiarkkuun, johon johdettiin liuosta eli sitä samaa jossa Leena Krohnin filosofi kellui omassa huoneistossaan. Tässä oli vain erona se, että henkilö joutui umpisukkeluksiin eli kuoli. Kirjailija jopa kertoo miltä kuolema tuntuu.
Mutta päähenkilöhän ei voi kuolla, ja liuoksen kokoomus paljastui sellaiseksi, jossa ihminen voi säilyä hengissä. Brown kertoo mitä liuos on ja miten keuhkot siihen reagoivat ja sieltäpä miespuolinen päähenkilö heräsi kohti uutta juonenkäännettä.
Liuosseikkailu saattaa olla vaarallista, mutta uskonpa monen Washingtonin kävijän silmäilevän kiinnostuneena hallintorakennuksia, joiden sisätiloihin Brown kätkee salaisuuksia.
13. tammikuuta 2010 kello 10.29
Kyllä minullakin aivot menivät vähän solmuun siitä karisman ohitusleikkauksesta! Näinä päivinä on kuitenkin saanut olla iloinen, ettei viime vuonna tarvinnut käydä terveyskeskuksessa täällä – hm – Karjaalla…
13. tammikuuta 2010 kello 10.35
kerttuli,
Uskon, että luemme dekkareita juuri siksi, että rikos ja se mikä johtaa rikokseen ihmisen mielessä ja toimissa on kiinnostavaa. Omassa elämässä emme yleensä tunne ketään, joka myrkyttää isoäitinsä tai nukkuu ase tyynyn alla. Se maailma on jotenkin kiehtovaa, samalla niin lähellä, mutta silti kaukana. Samasta syystä kauhistelemme näitä tosielämässä tapahtuneita ampumis- ja myrkytyssurmaajien töitä. Se on jotenkin niin kamalaa ja pelottavaa, mutta silti niin inhimillistä. Aina ajattelee, ettei itse sellaiseen pystyisi, mutta kuitenkin tietää sisimmissään, että meissä jokaisessa piilee jossain siellä alla potentiaalinen peto.
Toinen syy on tietysti se itsestään selvä: on kiva yrittää ratkaista se rikos ja löytää syyllinen, tai jos kirjan tarina koko ajan rakentuu rikosta kohden, arvailla kuka tullaan murhaamaan ja kuka sen murhaa. On kiva sitten kun on oikeassa, tai harmittaa kun ei keksinyt syyllistä.
tonin kanssa samaa mieltä olen siitä, että yksi tosi yleinen syy lukea dekkareita ja browneja ja sen tyyppistä kirjallisuutta on laiskuus. Emme jaksa keskittyä kirjaan, jonka tiedämme vaativan enemmän. Haluamme rentoutua ja tuttu rikoskirjailija takaa sen, että kirjan parissa varmasti viihtyy. Ja juuri kirjailijan tuttu tyyli ja se eräänlainen toisto on turvallista ja ei tarvitse alkaa alusta tutustumaan, että missä tässä on kysymys. Alustukset on tehty jo aiemmissa kirjoissa.
Itse luen dekkareita varmaan kaikkista näistä syistä. On kiva olla henkisesti laiska, vapaalla. Jouluna tuli luettua pari hyvää dekkaria. Silti, rikokseenkin kyllästyy, tekee mieli jotain muuta vaihteen vuoksi. Dekkaripinoni on hälyttävän matala, ollut jo pidempään.
Nyt tekee mieli lukea rakkaudesta.
13. tammikuuta 2010 kello 11.21
No täytyy kyllä tunnustaa, ettei tulisi mieleenkään haluta olla Dan Brown.
Salvador Dali antoi aikoinaan hyvän vastauksen, kun eräs nainen tuli hänen luokseen ja sanoi;
”Minusta te olette hyvin kiehtova.”
Dali vastasi;
”Kiitos, niin minustakin.”
13. tammikuuta 2010 kello 11.34
Dekkarien ja jännitysten viehätyksestä, luulen minäkin että se että niissä kirjoissa on loppu vetoaa moneen. Se loppu ei välttämättä ole mitenkään erityisen onnellinen, esim. Christiellä monissa kirjoissa lähinnä ambivalentti ja joissain tapauksissa jopa traaginen, mutta se on loppu. Ja niissä kirjoissa on alku, ja keskikohta.
Tässä yhteydessä voi tarkastella vaikkapa Aristotelesta ja tämän runousoppia, katharsiksen käsitettä yms. Dekkari lajityyppinä tapaa noudattaa hyvin voimakkaasti tuota alku-keskikohta-loppu-draaman kaarta ja tarjoaa sen katharsiksen, vaikka samaa tekevät myös mm. romanttinen viihdekirjallisuus tai vaikkapa historialliset romaanit ja elämäkerrat, kaikki lajityyppejä jotka ovat sen ”rahvaan” suosiossa. Enemmän lukevalle tuollainen kovin lineaarinen toistuva rakenne saattaa käydä rasittavaksi, ainakin jos ei osaa tarkastella sitä mikrorakennetta, miten sitä rakennetta varioidaan ja mitä muuta siellä käytetään.
Ja jos ei Aristotelesta usko niin sitten voi tarjota perään vaikkapa Joseph Campbellin Hero With Thousand Faces -teoriat myyttien rakenteesta…jotka myös jyskyttävät eteenpäin kuin juna pisteestä A pisteeseen B.
Aika monella ihmisellä on niitä omia turvallisuusvyöhykkeitä joiden piirissä toimitaan ja joiden ulkopuolelle päädytään kovin haluttomasti, ja siihen malliin myös silloin kun minulle tulee sellainen olo että nyt voisin lukea tarinan jossa on henkilöitä, sujuva tyyli plussaksi laskien, niin dekkarihyllystä sellainen tarttuu käteen aika suurella todennäköisyydellä. Varmaan myös sieltä romantiikkahyllystä, ja vanhemmat klassikot kelpaavat myös. Nykyproosassa taas jos tuota etsii niin sattumanvaraisella otannalla suurella todennäköisyydellä lyö kätensä paskaan, koska nykyprosaistit ovat niin paljon fiksumpia kuin Aristoteles, Campbell ja kumppanit ja tarinan rakenne on tiätsä niinku tosi vanhanaikaista.
Tai sitten voi katsoa televisiota, jossa aika moni kirjoittaja yhä noudattaa draaman kaarta.
Toki aika ajoin haluaa lukea myös muunlaisia kirjoja…mutta jos lähden tarkastelemaan noita toisessa postauksessa mainitsemiani kirjoja mitä olen lukenut tänä vuonna, miten hyvin niistä löytyy alku, keskikohta ja loppu:
Christien Mystery of Blue Train tottakai toteuttaa tämän, Christie on hyvänä dekkaristina rakenteen mestari jopa silloin kun lähtee leikittelemään sillä. Kuvaavaa on että Christie kirjoitti salanimellä myös muutaman romantiikkakirjan ja olisi myös epäilemättä osannut sutaista vetävän historiallisen romaanin jos vain olisi viitsinyt.
Guareschin Isä Camillo hoitaa homman myös kotiin, parissa ensimmäisessä luvussa esitetään tilanne ja peruskysymykset, sitten niiden suhteen tapahtuu asioita ja lopuksi tilanne päättyy.
Sparkin The Prime of Miss Jean Brodie…aika hyvä, vaikka hankalasti liikutaankin rinnakkain monella eri aikatasolla, kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja toistoa käytetään tehokeinona, mutta kyseessä on silti selkeästi tarina. Alku on ehkä hieman turhan hidas, muutama ensimmäinen sivu vietetään reippaasti sumussa.
Umberto Econ Kuningatar Loana on vähän hankalampi tapaus, Eco kyllä harrastaa vetäviä suht suoraviivaisia juonia (kts myös Ruusun nimi, Foucaultin heiluri), mutta en ole oikein ikinä ollut tyytyväinen niihin kirjojen lopetuksiin (Eco ei olisi ainoa, tiedän kyllä muitakin mainioita kirjailijoita jotka eivät oikein ikinä ole osanneet lopettaa kirjojaan). Toisaalta noissa kahdessa muussa mainitussa Econ kirjassa myös kirjan alku on ollut aikamoista tyhjäkäyntia, kun taas tässä on hyvinkin tehokas alku (kertojan herääminen sairaalasta muistinsa menettäneenä on aina sähäkkä aloitus, joskin Zelaznyn Nine Princes of Amber vetää sen tilanteen vielä hurjemmaksi).
Ja sitten on Ishiguron Silmissä siintävät vuoret, joissa on takaumia, syklinen aikakäsitys ja jatkuva epämääräinen tila jossa on tapahtunut muutos. Täysin toivoton.
Jos kirjallisuustutkijoiden mielipiteitä tarkastelisi, niin arvostuksen määrä menisi tasan vastakkaiseen suuntaan. Mutta nykyiset kirjallisuustutkijat ovatkin niin paljon fiksumpia kuin Aristoteles.
Henkilökohtaisesti minä siis kuitenkin pidin noista kaikista viidestä kirjasta, ihailen Christien arkkitehtonisuutta ja rakenteen hallintaa (samaan tapaan kuin olen viehättynyt vaikkapa tiukasti sidotusta No-teatterista) mutta suuresti ihailemiini kirjailijoihin kuuluu myös vaikkapa Leena Krohn, jolta ei tule mieleen yhtään romaania jossa olisi ollut tarina (no, ehkä Datura…ja Valeikkuna jos oikein kovasti ponnistelee sen nähdäkseen).
Toisaalla musiikissa minua viehättävät rytmi ja melodia, mutta myös atonaalisuudessa ja ambientissa on oma viehätyksensä…
18. tammikuuta 2010 kello 14.45
Enää muista niin tarkkaan, mutta eikö Vatikaani jostain Da Vinci koodin ja Enkelit&Demonit yksityiskohdasta ollut ärähtävinään? Kadonnut symboli tuntuu vatikaanin nuoleskelulta tuon kaksikon jälkeen. Tämän viimeisen voi hyvin jättää lukematta, ei menetä yhtikäs mitään. Katsoo sitten leffan jos muistaa sitten joskus kun se telkkarista tulee.
1. helmikuuta 2010 kello 18.05
Luulenpa, että moni ”älykkökirjallisuutta” kirjoittava keksisi mielellään Dan Brownin tapaan kaavan, joka myy. Taide on hieno asia, mutta eläminen maksaa. Kyllähän harlekiiniromaanit aina myyvät paremmin kuin hyryt koskaan tulevat myymään. Viihde on viihdettä, ja juuri sellaisena parhaimmillaan. Se on sitten aivan toinen juttu, että ihminen ei elä pelkästä viihteestä.
Mutta Brown on kyllä onnistunut siinä, missä niin moni tieteentekijä on epäonnistunut: tieteen popularisoinnissa. Sen hän on tehnyt siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Da Vinci-koodi vilisee asiavirheitä, puolitotuuksia ja katteettomia väitteitä. Mutta sehän onkin romaani! Brown on kyllä kirjoittaessaan tiennyt, että eksegetiikka ja historiantutkimus tietävät enemmän ja toisin, mutta kirjailija päättää itse tarinastaan. Se on tarina ja sellaisena pysyy. Mutta kun ihmiset Da Vinci-koodin myötä ovat kiinnostuneet historiasta, Brown ehkä teki osaltaan tutkimukselle ja sen tulosten leviämiselle isomman palveluksen kuin historian popularisoinnissa yleensä surkeasti epäonnistuvat humanistit tai teologit pitkään aikaan.
Kirjallisista ansioista voi olla montaa mieltä, mutta välillä on ihan mukava lukea danbrowneja. Ne toimivat samoin kuin muukin hömppäviihde.
Jos olisin Dan Brown, nauraisin taskut täynnä rahaa ja kaasuttaisin auringonlaskuun uudella Mustangilla. Mutta kun en ole, harmin paikka.
13. maaliskuuta 2010 kello 17.04
Olen lukenut Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodin ja Kadonneen symbolin. Siitähän ei pääse mihinkään, että kirjat ovat täysin saman kaavan mukaan kirjoitettuja ja kolmannella kerralla se alkoi jo puuduttaa. Koukuttaa Brown kyllä osaa ja kun tähän yhdistää lyhyet luvut, niin Brownin kirjat ovat erittäin sopivia laiskalle ja miksei myös kiireiselle jos vaan malttaa jättää kesken.
Mutta muuten en oikein osaa arvostaa Brownia. Kaikki on niin viimeisen päälle selitettyä ettei vahingossakaan voi jäädä mitään tajuamatta. Hahmot hämmästelevät, kummastelevat jatkuvasti jotain ja ”yllättäviä” oivalluksia työnnetään vastaan joka nurkan takaa. Brownilla on myös tapana toisella itseään ja jos jotain henkilöä esimerkiksi kuvataan lihaksikkaaksi niin lihaksista muistetaan mainita lähes joka kerta kun kyseinen hahmo mainitaan. Hahmoissa ei myöskään ole juuri nimeksikään syvyyttä eikä heidän motiiveissaan tunnu usein olevan päätä eikä häntää. Lapsenomainen on ehkä se sana jolla kuvaisin hänen kirjoitustyyliään.
Sekin Brownissa usein häiritsee, että kirjat suorastaan vilisevät pienempiä ja suurempia asiavirheitä eikä se saa uskomaan esitettyjen ”faktojen” todenmukaisuuteen vaikka kirjan alussa väitetäänkin kaiken perustuvan todellisuuteen. Käytännössä aina kun Brown kirjoittaa aiheesta josta tiedän jotain niin mukana on virheitä. Jossain kuvattiin Brownin taustatutkimusta osuvasti sanoissa ”mile wide, inch deep” eli hän tykkää heitellä pieniä yksityiskohtia sieltä sun täältä mutta jos mennään yhtään syvemmälle niin paljastuu ettei hän oikeasti ole ymmärtänyt mistä kirjoittaa.