”Kirja on meidän ajallemme epätyypillinen pitkään harkittu väite, pitkä puheenvuoro. Kirjan kirjoittaminen kestää jopa vuosia. Jokainen kunnianhimoinen kirjailija ajattelee, ettei minun kirjani ole vain tämän syksyn väite, vaan myös vuoden 2015, ehkä jopa syksyn 2050 syksyn väite. Kirjan idea ei ole purkaantua syksyssä tai viikossa.” Juha Hurme, Suomen kuvalehti vko 50.
Tämän viikon Suomen kuvalehdessä on itse asiassa useita mielenkiintoisia kulttuurijuttuja. Helsingin Juhlaviikkojen uusi vetäjä, Erik Söderblom, kertoo kiinnostavista visioistaan Helsingille ja juhlaviikoille. Sen lisäksi lehdessä on pitkä kirjajuttu, jossa käydään läpi vuoden 2009 kirjoja, joita toimitus on poiminut vuoden varrelta. Jutun yhteydessä on mielenkiintoinen haastattelu kirjailija, teatterintekijä Juha Hurmeesta. Aiheena on kirjallisuus, mutta vielä erityisemmin kirjallisuuskeskustelu.
Kirja on pitkä väite ja sen pitäisi kestää aikaa. Varmasti näin jos kirja on perusteltu, kiinnostava ja – niin – jos se kestää aikaa. Eikö ole kuitenkin niin, että hyvä kirja kestää, sen väite, sen ajatukset jäävät elämään. Eikö klassikko ole puhtaimmillaan juuri sitä? Onko pelättävissä, että kun julkaistujen kirjojen määrä koko ajan kasvaa, hyvätkin puheenvuorot ja tärkeätkin väitteet jäävät huomaamatta? Vaikka se on mahdollista, en oikein usko sitä. Kertakäyttöpuheenvuorot ovat lyhytaikaista hupia, aiheuttavat hämmennystä, raivoa ja kiihkoa. Mutta ajatuksia herättävät puheenvuorot säilyvät. Ja voivat hyvin pulpahtaa vuoden 2015 syksyllä uudelleen esimerkiksi jonkun muun väitteen provosoimana. Tai siksi, että ne ovat koskettaneet niin montaa ihmistä. Joskus ilman kohua ja keskustelua.
Kirjallisuuskeskustelua Hurme arvostelee siksi, että keskustelussa harvoin puhutaan siitä mikä kirjassa on kiinnostavaa ja sen sijaan puhutaan siitä onko kirja hyvä vai huono. ”Sellaista keskustelua en ole huomannut, jossa mietittäisiin, miten meidän taas kerran niin kriisinen, hurja ja pelottavakin maailmamme heijastuu suomalaiseen kirjallisuuteen. Jossa ei keskusteltaisi siitä, onko kirja hyvä vai huono, vaan onko kirja kiinnostava.”
Toisaalta Hurme on sitä mieltä, että kirjallisuuskeskustelu on aina ollut surkeaa eikä tämä ole mikään meidän aikamme ilmiö. ”Esimerkiksi Aleksis Kiven teosten ympärillä käyty keskustelu oli yhtä ala-arvoista kuin nykyinenkin. Ongelma on ikuinen, ja siihen jokainen hyvä kirja on protestinomainen haaste.”
On hyvä, että Hurmeen kaltaiset henkilöt ravistelevat kirjallisuuskeskustelua, mutta normaalilukijan näkökulmasta en sanoisi, että tilanne on näin synkeä. Ihmiset puhuvat kirjoista, niiden merkityksestä ja niiden tarinoiden yhteydestä omaan elämäänsä tai yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Julkisuudessa saattaa olla, että keskustelu tuntuu olevan ohi viikossa tai parissa, mutta se ei aina tarkoita sitä, että kirjan väite tai ajatus olisi unohtunut. Tässä kiireisessä ja pinnalliseksikin väitetyssä elämässä minusta tuntuu, että ihmiset itse asiassa keskustelevat aika paljonkin asioista, välittävät ja pyrkivät vaikuttamaankin.
Ja ehkä keskusteluun nykykirjailijoista aina vääjäämättä vaikuttavat kirjailijat henkilöinä. Siksi voi olla helpompaa suhtautua kirjan sanomaan vasta jälkikäteen tai jos kirjailija on vaikkapa ulkomaalainen, joka ei heilu kirjallisilla kokkareilla eikä anna haastatteluja, joista paljastuu kirjailija ihmisenä. Ainahan se ei ole miellyttävä yllätys. Tai sitten suhtautuminen kirjoihin on myönteinen osin siksi, että pitää kirjailijan persoonasta tai siitä mikä julkisuuden kautta on välittynyt. Kuinka moni pystyy lukemaan kirjailijan kirjaa etäällä kirjailijasta jos tämä on voimakkaasti muutoin läsnä? Kuinka se voisi olla vaikuttamatta myös suhtautumiseen kirjailijan pitkään väitteeseen eli kirjaan.
12. joulukuuta 2009 kello 16.02
Korvaani särähti pahasti tuo lause, että kirja on pitkä väite. Ja aivan oikein, Nykysuomen sanakirjan mukaan väite on ”varmana esitetty käsitys t. toteamus; sellaisen sisältävä lausuma; väittämä, väitös, teesi”. Tällaisia väittämäkirjoja olen silloin tällöin lukenut, jos olen ne loppuun asti saanut. Keskustelua en ole havainnut niiden herättävän, lähinnä tuota hyvä-huono väittelyä. Johonkin aiempaan meidän keskusteluumme viitaten sanon, että kirja, siis hyvä ja keskustelua herättävä kirja, on pitkä dialogi, jota kirjailija käy itsensä ja (potentiaalisten) lukijoidensa kanssa. Hurme sanoo, että harvoin keskustellaan siitä, mikä kirjassa on kiinnostavaa. No harvoinhan pelkkä väite on kiinnostava. Kun kirjaa koskeva kirjallisuuskeskustelu on ohi viikossa tai parissa, se minun mielestäni tarkoittaa vain sitä, että kirjailija on esittänyt väitteen, joka jo itsessään ja terminä estää oikeanlaisen keskustelun, dialogin. Klassikko on kirja, joka ei väitä mitään, vaan provosoi lukijansa kokemaan jotain ja väittämään jotain lukukokemuksensa pohjalta.
Tämä liittyy läheisesti naapurissa käytävään kiintoisaan keskusteluun oikeista ja vääristä tulkinnoista. Kirja pitkänä väitteenä ei provosoi tulkintoihin. Se provosoi näitä eipäs-juupas inttämisiä. Minä pidän siis termejä väite ja kertakäyttöpuheenvuoro toistensa synonyymeina.
13. joulukuuta 2009 kello 13.34
Tässä tätä huonoa kirjallisuuskeskustelua lisää.
Ei se riitä, että kirja on tematiikaltaan kiinnostava, jos kirja on kirjoitettu epäkiinnostavasti, toisin sanoen huonosti.
Orwellin Eläinten vallankumous on kirjoitettu kiinnostavasti, allegoriana totalitarismista. Siksi se on pysynyt klassikkona.
Ei kirjan tarvitse herättää kirjallisuuskeskustelua. Tärkeämpää on, että kirja herättää keskustelua maailmasta, ihmisestä, yhteiskunnasta.
13. joulukuuta 2009 kello 14.04
Kiitos Kirsi ja Antti!
Olen pitänyt Juha Hurmeen ajatuksista eri medioissa. Pitäisi lukea Suomen Kuvalehden haastattelu kokonaan. Haastattelusta jotkut kohdat poimittuna a) korostavat kärjekkäitä ja raflaavia sanomisia b) myös haastateltava kärjistää saadakseen veret ja vedet liikkeelle, joksus jopa niin sanotusti kohkaa.
Paljolti Hurme puhuu taas asiaa (sitaattien perusteella).
Emme elä samaa aikaa kuin vaikkapa 90 vuotta tai 50 vuotta sitten, jolloin joku yksi kirja saattoi saada aikaan laajan yhteiskunnallisen keskustelun.
Nyt kirjoja ilmestyy niin paljon, että joku kirjailija/kirja huomataan usein vasta kirjailijan kuoltua (esim. Arto ¨Salmisen tuotanto). Jos Salminen halusikin näyttää realistisen, naturalistisen, räävittömän, absurdin Suomen, on melkein saman tekevää halusiko hän esittää pitkän väitteen vai kesustella. Minusta tuntuu, että hän halusi sekä näyttää, väittää että keskustella.
Antin analyysi pitkästä väitteestä on hyvä ja tarkentava. Pitkä väite noin käsitettynä ei ole kaunokirjallisuutta vaan manifesti. Kaunokirjailija ei parhaimmillaan ehkä julista vaan näyttää epäkohdat kiertoilmauksin ja siirtää johtopäätökset lukijalle. On realisteja, naturalisteja, jotka ovat aikoinaan vaikuttaneet maailmassa koko yhteiskunnan kehitykseen. Nykyisin käy niinkin että satiirikot käsitetään väärin, koska elämme ironia- ja oikeasti -aikakautta. Tietenkin on monenlaista poliittista ja rakkauskirjallisuuttakin´.
Vähän kaikessa on oikeudenkäynnin makua.
Anais Nin vertasi ihmissuhdetta oikeudenkäyntiprosessiin : ”Jokaisessa ihmissuhteessa tulevat vastaan syytökset, vastasyyökset, tulkinta ja tuomio”. Siis, kannattaako suhdetta jatkaa.
Silläkin uhalla, että jos sanot, sanot kuitenkin väärin. Viittaan Tonin ja Kerttulin jne. keskusteluihin ihmissuhteista naapuriotsakkeiden alla.
Samalla tavalla kun kirjailija kirjoittaa kirjan esteettiseksi taideteokseksi, pitkäksi tai lyhyeksi väitteeksi, keskustelun alustukseksi, syytökseksi tai kuvaelmaksi ajasta, hän toivoo ja odottaa keskustelua, vastaväitteitä, kiitosta tehdystä vaivalloisesta ja rakkaasta työstä. Kaikkia teoksia ei löydetä. Ajoissa tai ollenkaan.
Me täällä Lukupiirissä edistämme osaltamme kirjallisuuden asiaa.
Ja keskustelua käydään netissä, opistoissa ja kujilla. Myös lehdissä, monen mielestä ei tarpeeksi.
13. joulukuuta 2009 kello 17.11
\\\”Onko pelättävissä, että kun julkaistujen kirjojen määrä koko ajan kasvaa, hyvätkin puheenvuorot ja tärkeätkin väitteet jäävät huomaamatta?\\\”
On mahdollista ja varmasti niin tapahtuukin. Teoksia julkaistaan niin paljon, että mikään media ei voi millään ottaa käsittelyyn kuin pienen osan. Varmasti jalkoihin jää paljon hyvää ja/tai tärkeää. Ja kun kirjakaupat tuovat tyrkylle tervot ja hietamiehet, niin itsekseen eivät ainakaan massat kirjoja ilman esilletuontia löydä. Ehkä ja toivottavasti tärkeät teokset löytyvät joskus aikan saatossa.
\\\”Kirjallisuuskeskustelua Hurme arvostelee siksi, että keskustelussa harvoin puhutaan siitä mikä kirjassa on kiinnostavaa ja sen sijaan puhutaan siitä onko kirja hyvä vai huono\\\”
Tästä olen täysin eri mieltä kuin Hurme. Juuri kirjan kiinnostavuudestahan puhutaan. Ja kiinnostava kirja on useimmiten myös \\\”hyvä\\\”. Aihe tekee kirjasta kiinnostavan, ja siitä -sisällöstähän- useimmiten puhutaan. Ehken vain ymmärrä -ja todennäköisesti näin- Hurmeen mielipidettä.
toni osuu ytimeen sanoessaan, että kirjallisuskeskustelu on tarpeetonta ja keskustelu maailmasta on tärkeää.
Silti olen sitä mieltä, että esim. Hesarisa saisi olla paljon laajemmat ja taajemmat kirjallisuussivut. Liian harva kirja pääsee lehtien sivuille ja niillekin aivan liian suppeasti käsiteltynä. ONNEKSI on Lukupiiri!
13. joulukuuta 2009 kello 17.37
Aika erikoinen juttu, Kosti. Juuri tänään olen tilannut nettikaupasta Arto Salmisen kootut teokset itselleni joululahjaksi. Juuri tällainen mielikuva minulla on hänestä ollut: hän halusi näyttää, väittää ja keskustella. Tässä kolmiyhteydessä ei ole mitään siitä julistavasta väitteestä, jollaisena tuon Hurmeen lauseen kuulin (tietenkin pitäisi lukea koko haastattelu). Salminen on kaihertanut mieltäni jo jonkin aikaa, ja nyt päätin ottaa riskin oikein kunnolla ja tilata koko paketin. Sait Kosti minut uskomaan entistä vahvemmin, että kannatti ottaa riski.
14. joulukuuta 2009 kello 15.49
Ihanaa, että Arto Salminen saa uuden lukijan, Antin, ehkä jopa ihailijan.
Itse olen kuulunut faneihin jo vuosia, Paskateoriasta eli vuodesta 2001. Sitä olen monesti ihmetellyt, miksi niin harvat hänen kirjoihinsa tarttuvat. Vaikka kriitikot ilmeisesti häntä arvostivat. Kustantaja onneksi uskoo Salmiseen vieläkin, koska on kootut teokset koonnut. Minulla ne on erillisinä kaikki.
14. joulukuuta 2009 kello 19.52
Kerttuli, hinta ratkaisi! Salmiset maksavat divarissakin 20E/kpl, ja tämä kootut paketti 80E. Säästän siis ainakin 40E, jolla voin ostaa jonkin kivan kirjan tai jopa kaksi. Vaikka lasisen laulukirjan. Sitäpaitsi ymmärsin, ettei nuo Salmisen kootut ole yksissä kansissa, vaan erillisinä kirjoina yhdessä paketissa. Saa nähdä. Pääasia on kirjojen sisältö, ei missä muodossa ne ulos tulevat.
15. joulukuuta 2009 kello 10.14
Olen tonin kanssa samaa mieltä siitä, että tärkeämpää kuin puhua kirjallisuudesta on puhua maailmasta. Mutta eikö kirjojen voisi ajatella olevan samalla tavalla kulttuurituote kuin elokuva? Yksi kirja elää hetkessä ja viihdyttää, toinen antaa syviä ajatuksia ja kestää.
16. joulukuuta 2009 kello 22.05
Luin Hurmeen haastattelun SK:sta jo aiemmin ja se oli mukavan erilainen. Ehkä sanavalinnat eivät osuneet kohdalleen, joten ”väite” ei ehkä vastaa hänen ajatustaan ihan niin kuin sen esim. Antti ymmärsi. Toisaalta ymmärrän kyllä Antin pointin.
Lähinnä Hurme tähdensi eroa kirjan ja teatteriesityksen välillä. Siinä missä teatteri toimii nyt ja esitys haihtuu saman tien, kirja syntyy ja elää siitä ikuisuuteen. Kirjaa ei siis voi arvostella samoin periaattein, vain tämän päiväisen maailman valossa, vaan se on ”pitkä väite” sikäli, että hyvä kirja on totta myös 100 vuoden päästä. Hurme kun on itse tehnyt molempia, niin tämä on selkeästi hänen oma huomionsa, miten kirjaa ja teatteria pitää tehdäkin eri näkökulmasta.
Tästä päästäänkin mukavasti Arto Salmiseen jonka itse löysin tässä syssyllä. Eilen luin Turvapaikan, joka oli hänen esikoisensa vuodelta 1995 – edelleen täysin ajankohtainen. Hän sanoo suoraan asioita, joita muut eivät uskalla edes ajatella. Tai joita ei saa sanoa ääneen, koska niistä tulee väärä vaikutelma, vaikka asia olisikin juuri niin. Kuten että ”neekerikin voi olla tyhmä”. Toisaalta nämä Salmisen ”väitteet” ovat äärimmäisen helppo- ja nopealukuisia, mutta eipä niihin tosiaankaan voi väittää vastaan.
Saat Antti varmasti ikimuistoisen joulun!
Olen muuten löytänyt nuo Salmisen kirjat hyvin kirjastosta – täytyy taas mennä täydentämään. Nyt jo pelottaa että olen kohta lukenut ne kaikki. Mitäs sitten luetaan?
17. joulukuuta 2009 kello 8.38
Hyvä ja hyväksyttävä selvitys, Jone. Termien kanssa on syytä olla tarkkana, ja on syytä myös lukea alkuperäiset haastattelut, ennen kuin niille alkaa rähjäämään.
Termeistä keskustelu ja kirjallisuuskeskustelu: kun maailmasta, ihmisestä ja yhteiskunnasta keskustellaan kirjan tai esim. tiettynä ajanjaksona ilmestyneen kirjallisuuden pohjalta ja innoittamana, kyllä sitä keskustelua voidaan kutsua kirjallisuuskeskusteluksi. Tällaista tarvitaankin.
17. joulukuuta 2009 kello 12.47
Olen Tonin kanssa samaa mieltä siitä, että ei kirjan tarvitse herättää kirjallisuuskeskustelua. Tärkeämpää on, että kirja herättää keskustelua maailmasta, ihmisestä, yhteiskunnasta. Keskustelun voi minusta käydä yksin sisälläänkin yhdistellessään omia näkemyksiään uusiksi.
Minulle tällainen kirja oli Hanif Kureishin Olisi vähän kerrottavaa. Siinä hän ,kuten Hesari arviossa todettiin, sekoitti sujuvasti Britannian poliittisen ilmapiirin ja perheiden psykodraaman. Minusta hän yhdisti todella hienosti poliittisen, sosiaalisen , kulttuurisen ja mediamaailmaakin koskevan muutoksen keitokseksi, joka antoi mietittävää ja oivalluksia monilla elämän ja yhteiskunnan tasoilla.
Korkeakulttuurin ja yhteiskunta-analyysin lomaan hän sijoitti aineksia ihmisen raadollisuudesta, seksuaalisuudesta ja muista asioista , joista usein vaietaan, kun puhutaan yhteiskunnasta. Osansa sai myös ihmisen onnen tavoittelu äärimmäisissä muodoissaan.
Tämän kaiken ohella kirja suomennos ylti paikoin nykykielen uusiin ilmaisuihin, joita en aiemmin ollut kirjoissa nähnyt. Ilmaisuja asioille, joista kirjallisuudessa ei puhuta tavallisesti.
En osaa sanoa, oliko kirja hyvä vai huono, ajattelemaan se pani.
22. joulukuuta 2009 kello 17.15
Arto Salmisen Kootut – paketti tuli tänään. Avasin yhden romaanin ja luin ensimmäisen silmiin sattuvan lauseen: ”Pomo tuli huoneestaan kuin rotta kolostaan ja pälyili ympärilleen.” Minä ajattelin: kyllä! tämä on mua varten!
Oikein hyvää joulua kaikille, eritoten itselleni!
26. joulukuuta 2009 kello 0.50
Antti, hyvää joulua!
Rupesin etsimään toista esimerkkiä, eikä mulla olut tässä käsillä kuin Turvapaikka. Pari kertaa auoin kirjaa sieltä täältä – ja tulipa sama lause vastaan!
Kirjan alku on myös aika naseva, vaikka Varasto oli kyllä vielä napakampi. No, tämähän lähti mm. näin käyntiin: ”Sundqvist oli hyvällä tuulella sillä kaikki tulisi menemään päin persettä. Enää ei kannattanut murehtia.” Ikävä kyllä meidän joulu noudatteli vähän tätä kaavaa, mutta ehkä se elämä vielä tästä voittaa.
26. joulukuuta 2009 kello 14.39
Kävipä kiinnostamaan Salmisen teosten alkulauseet.
Ei-kuori: Vihdintie ei osannut eteenpäin mennä. Sen oli pakko kääntyä jokaisen suoran päässä, ellei jo aiemmin.
Paskateoria: Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan. Laveri natisi niin että en kuullut pörähdystä, mutta kullissani tunsin vaimeaa värinää, kuin maanjäristyksen jollain kaukaisella tasangolla.
Kalavale: Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet. Sirpaleet makasivat mykkinä bussipysäkin katoksen alla.
Varasto: Istuin kahvihuoneessa ja leikkelin kynsiäni. Irtonaiset kappaleet jäivät pöydälle irvistämään kuin kymmenen pientä puolikuuta.
Lahtia en löydä. Ja Turvapaikka jo esiteltiin.
Minua nuo aloitukset miellyttävät. Ne imaisevat heti mukaansa, ei mitään lämmittelyjä ja houkutteluja. Pidän Salmisesta tästäkin näkökulmasta katsottuna.
26. joulukuuta 2009 kello 21.14
Nyt harmittaa. Ajattelin kirjoittaa Paskateorian aloitussäkeet tähän, mutta en kehdannut. Mikähän jouluhäveliäisyys minuun meni? Hieno lause on hieno ja imaisee aina.
Lahti alkaa vähän neutraalimmin: ”Lattia ei ollut täysin tyyni. Päätyikkunan valo kiilsi koko käytävän mitalta ja paljasti pitkin muoviulappaa kulkevat vähäiset mainingit, vai oliko se linoleumia.”
27. joulukuuta 2009 kello 19.16
Paskateorian luettuani esitän lyhyen väitteen: Minun olisi kannattanut lukea iltapäivälehtiä pystyäkseni kirjoittamaan näin hyvän kirjan. Vastaväite: En osaa kirjoittaa hyvää kirjaa, joten loppusaldo on plussan puolella: minun ei milloinkaan kannata lukea iltapäivälehtiä. Jostain syystä formulamies Kaakko, laulajatähdet Porno-Rosita ja Benjamin tuntuivat tutuilta ja faktoilta fiktiohahmoilta, kuin suoraan paskalehden lööpistä.
28. joulukuuta 2009 kello 10.25
Oma suosikkini on kyllä tuo Ei-kuoren Vihdintie -aloitus. Siinä on jotain huikeaa, ihan uudessa näkökulmassa johonkin niin jokapäiväiseen.
Kaksi lempilauseistani ovat Kalavaleessa:
- Muurientakainen maaperä kasvatti tummanvihreitä, vähäeleisiä kuusia. Hautakivet olivat jonoissa kuin matkalaukut lähtöselvityksessä, kaikissa nimi, ei osoitetta.
- En tiedä oliko Kasperi huomannut, että tuuli ei mahtunut meren ylle. Se tunki mantereen puolelle, viskoi roskia ja käpyjä, silitti nurmea vastakarvaan. Rannan lehmuksia se hakkasi olalle kuin olisi tuntenut ne pitkään.
Ja miten terävänäköinen ja viisas hän oli.
-Monelta puuttui hammas tai kaksi, mutta jo ennen hampaita ne olivat menettäneet kykynsä pureksia. Niiden oli pakko niellä. Niiden oli pakko niellä kaikki se mitä niille myytiin osamaksulla ja joustoluotolla, kaksi kolmen hinnalla.
En viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.
Varastossa hän sanoo:
- Ei peili mitään näe, se on sokea. Sen takia naiset aina katsoo peiliin. Se näyttää vain sen mitä sieltä katsotaan. Ei mitään muuta.
Salminen kykeni oivallusten ja uusien näkökulmien ilotulitukseen. Alle kahteen sataan sivuun hän mahdutti valtavasti painavaa asiaa ja omaperäisiä kuvia. Antin ansiosta saan hehkutella tällä ihailulla jälleen kerran
2. tammikuuta 2010 kello 2.37
Antti, iltapäivälehtiä ei tosiaan kannata lukea – ne pettää aina. Lupaavat paljon eivätkä koskaan sisällä yhtään mitään. Paskateoria puolestaan ei lupaa mitään…
No, ehkä aiheesta johtuen se on mielestäni ollut näistä köykäisin ja hutiloiduin. Varasto mielestäni edelleen ytimekkäin. Lahti ja Kalavale tosiaan vielä lukematta.
Kerttuli, Ei-kuoren aloitus on kyllä huikein. Ja karmaisevin, kun matka jatkuu niitä Vihdintien suoria eteenpäin.
Kyllä Artolla oli sana hallussa. Ja sanottavaa. Muutenhan noissa kirjoissa ei oikein mitään ole
2. tammikuuta 2010 kello 11.02
Niin on, Jone.
Ja Janelle on vielä sanottava, että Salmisen kirjoihin on sisällytetty paljon viisauksia ihan meidän tavallisten ihmistenkin elämästä, kuten voit noista edellisistä sitaateistakin jo päätellä. Ihan samantyylisiä, ihmisenkokoisia, kuin vaikka Anne Tylerilla tai Carol Shieldsillä. Salminen vaan kirjoittaa paljon lyhyemmin.
Kaksi sitaattia vielä, Kalavaleesta:
- Kasperi katsoi minua ja kurtisti otsaansa. Sillä oli vihreät silmät, ahneudella painekyllästetyt. Tiesin, mitä Kasperi ajatteli. Ei sen tarvinnut puhua suoraan. Se jätti sanottavan ilmeensä ulkopuolelle. Siellä se oli nähtävissä.
- Tässä iässä tunsin jo ihmiset, mutta ihmiset eivät enää tunteneet minua. Se oli ikääntymisen ainoa etu.
Ehkä kannattaisi vielä antaa Salmiselle tilaisuus. Voi käydä kuten Antille