Joulukuun kirjaksi oli kolme vaihtoehtoa. Täältä puuttuu ja tänne on kaivattu kahta asiaa; novelleja ja runoja. Samalla toki näitä on täällä moitittu, inhottu ja niiden kanssa tuskailtu. Niinpä joulukuun kirjaksi valikoitui Nam Len kirjoittama novellikokoelma Merimatka (suom. Jonna Joskitt). Keskustelu kirjasta alkaa 15.12.
Toinen kuukauden kirja (ns. entinen varjokirja) on Anna Ahmatovan runoista Marja-Leena Mikkolan toimittama kirja Anna Ahmatova, valitut runot (suom. Marja-Leena Mikkola). Tästä keskustelu alkaa sopivasti uuden vuoden kunniaksi 1.1.2010.
20. marraskuuta 2009 kello 12.36
Mahtavaa, runoja ja novelleja! Joulukuussa jää mukavasti aikaa lukea kirjahyllyyn unohtuneita hienoja proosateoksia.
20. marraskuuta 2009 kello 12.38
Nyt Kirsi löysi ihan uuden nimen! Vaikuttaa mielenkiintoiselta, vietnamilaistaustainen.
Virpi Hämeen-Anttilan kolumnissa oli linkki kanadalaisen kirjailijan Yann Martelin blogiin, jossa hän kertoo kirjasta, jonka on lähettänyt Kanadan pääministerille kuukausittain! Miksi, koska poliitikkojen pitäisi olla ajattelevia ihmisiä ja kirjat panevat ihmisen ajattelemaan. Tässä se on, jos joku haluaa lukea suosikeistaan:
http://www.whatisstephensharperreading.ca
20. marraskuuta 2009 kello 12.50
Näköjään tuolla linkillä ei pääse suoraan, otin sen lehtikolumnista, mutta toimi se, kun kirjoitin sen itse.
20. marraskuuta 2009 kello 12.58
No vielä yksi yritys, ehkä tämä on nyt kokonaisempi. Menossa on jo 68. kirja! Jaksaakohan Sharper lukea kaikki?
http://www.whatisstephenharperreading.ca/2007/04/16/book-number-1-the-death-of-ivan-ilych-by-leo-tolstoy/
20. marraskuuta 2009 kello 14.26
Eija G, Käsinkirjoittamassasi linkissä oli pieni typo…
Mielenkiintoinen lista ja mielenkiintoisia kirja-arvioita.
Ymmärsin kyllä että jo alkuperäinen ajatus syntyi siitä etta herra pääministeri on niin kiireinen. Voimmeko olettaa että hän olisi löytänyt lisää aikaa näille kirjoille, jotka tulevat hänelle odottamatta ja pyytämättä (kuten materiaali on pääministereille on tapana toimittaa)?
20. marraskuuta 2009 kello 15.32
Jone, huomasin sen kyllä sitten, olin lisänyt herran nimeen yhden kirjaimen. On alkava flunssa eikä ”pää työskentele”, kuten venäläinen sanoo ja näköäkin haittaa. Ei kuitenkaan vielä mitään vakavaa. Ehkä nyt jaksaisi lukea jonkin kirjaselostuksen.
20. marraskuuta 2009 kello 16.26
Hyvia valintoja! Pitkin syksya olen ajatellut, etta pitaisi monen vuoden tauon jalkeen lukea Ahmatovaa. Nyt tulee luettua ja sitten viela keskustelu paalle. Hauskaa!
Nam Le on minulle uusi tuttavuus. Lukeminen menee hiukan jossitteluksi. Jos kirja on kaannetty englanniksi, jos se on kirjastosssa ja jos joulunaluskiireet eivat viela iske paalle, niin yritan lukea.
20. marraskuuta 2009 kello 16.30
Hups, yksi jos vahemman. Kirja ilmeisesti onkin kirjoitettu englanniksi.
20. marraskuuta 2009 kello 17.23
Mukava, että kuukauden kirja on novelleja, vaikken aio sitä tältä istumalta lukeakaan.
Ja mukavaa sekin, että Ahmatova pääsee framille. Taisin sitä ehdottaa jo vuosi sitten
Vaikkei keskustelu ole vielä alkanutkaan, olen pakotettu laittamaan tähän linkin arvioon runokokoelmasta jo nyt, kun en malta odottaa. Miksikö? Sen on kirjoittanut minun kirjallisen ja suomenkielellisen historiani merkkihenkilö, lukioaikainen äidinkielen opettajani Salli Huotilainen. Kiitos hänelle, kaikesta.
http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri—Kirjat/2008/06/01/Pietarin+kodittoman+runoja/200835371883/55
20. marraskuuta 2009 kello 18.05
Lopetin juuri Holapan kirjan Säkeitä Pietarista (nimi suoraan Ahmatovan runosta), joka nivoutuu Anna Ahmatovaan. Hyvä lukukokemus, kun alkukömpelyyden ja monistuskone episodien jälkeen päästiin kirjassa itse asiaan.
Tämän kirjan jälkeen etsin kirjahyllystäni joulukuun runokirjan ja uppouduin uudelleen varsinkin Mikkolan alkutekstiin. Sopivasti tuli Teemalta ohjelma nimeltä Kirjamatka vai mikä sen nimi nyt onkaan, jossa Palmgren kulkee bussissa. Olivat Terijoella, Kuokkalassa ja kävivät myös Ahmatovan huvilan autiolla pihalla. Kiehtova ohjelma. Myyttinen paikka, jossa olisin halunnut olla vai olenko ollutkin…omistin jonkin aikaa elämässäni ihan aidon Terijoelta tuodun huvilan ja jos joskus kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin siitä. Huvila oli täynnä ”kummituksia” ja oikea koettelemus monin tavoin… voi nyt innostuin jo siitä kertomaan. Näin se Ahmatova avaa meidän sielumme
20. marraskuuta 2009 kello 19.00
Nam Len kirja tuntui kiinnostavalta, laitoin kirjaston varauslistalle (vain kaksi varausta, ketkähän ehtivät edelleni! : )) Ehkä luen, ehkä en, se jää nähtäväksi.
Mutta onneksi toinen valinta on runot, joista täällä on nyt jo pitkään puhuttu. Ainakin siitä saan taas jättäytyä syrjään, jotenkin se on kovin helpottavaa.
21. marraskuuta 2009 kello 10.40
Kauan sitten tuli telkkarista japanilainen taide-elokuva, joka sai viisi tähteä Hesarissa. Katsoin kuvan, että minkälaisella temppuilulla japanilainen voi saada viisi tähteä. Kyseessä oli tietenkin Kurosawan Seitsemän samuraita. No, nyt pitää pohtia, että kannattaako ryhtyä tutkimaan minkälaisella temppuilulla venäläinen naisrunoilija saa viisi tähteä. Ennakkoluuloja on erittäin hauska kaataa, havaita ne naurettavan turhiksi. Jos ne osoittautuvat oikeutetuiksi, se on sitten tavallista piinallisempaa. Taidan ottaa pitkästä aikaa pikku riskin.
21. marraskuuta 2009 kello 18.52
Kiinnostaa sekä Nam Len novellikokoelma että Anna Ahmatova. Luotan siihen, että ehdin saada Len kirjan kirjastosta, aikaa on runsaasti.
Pirkko K., näin sen saman ohjelman, se on Kirjamaa. Se oli minusta nyt tosiaan kiehtova. Siinä käsiteltiin Oscar Parlandin romaania Lumottu tie, joka on – lumoava kirja! Ja mukana oli Parlandin lapsenlapsi Stella Parland. Ja sitten Ahmatova…
Eija G, toivottavasti et saa kovaa flunssaa.
21. marraskuuta 2009 kello 19.36
Antti, anna ihmeessä Ahmatovalle mahdollisuus! Minä puolestani kävin kirjastossa ja reissu oli onnistunut. Toin kotiin pari kokoelmaa Ahmatovan valittuja runoja, Nam Len Merimatkan (hämmästyin kun kirjastolla jo oli se, eikä edes lainassa) sekä Jean Rhysin kirjan The Wide Sargasso Sea, josta kyselin lukupiiriläisiltä jokin aika sitten. Onneksi alkavalla viikolla on pari ylimääräistä lomapäivää, ennätän lukea. Aloitan etsimällä Requiemin Ahamatovan kokoelmista.
21. marraskuuta 2009 kello 22.32
Utelias, mikä minä olen antamaan Ahmatovalle mahdollisuutta? Hän antaa minulle, mutta osaanko ottaa sen vastaan? Miten runokokoelmista keskustellaan? Onko se sellaista että kopioidaan runo sanasta sanaan, ja sitten todetaan, että voi miten suloista. Emmehän me romaanejakaan tänne kopioi, ja sitten totea, että eikö ollutkin mielenkiintoista. No, luen Ahmatovaa ja katsotaan sitten. Kysymys on siitä, osaanko nähdä kokoelman kokonaisuutena, vai jäävätkö runot irrallisiksi toisistaan. Kokonaisuus kiinnostaa enemmän kuin yksittäinen runo,
22. marraskuuta 2009 kello 15.46
toni, kerro kuitenkin mitä kirjoja aiot runoilta säästyneellä ajalla lukea.
Antti, itse ajattelin samaa. Että on oikeastaan aika kiinnostavaa katsoa kuinka me runoista sitten keskustelemme. Ehkä samoin kuin romaaneista, merkityksestä?
22. marraskuuta 2009 kello 16.48
Antti, eihän runoja tarvitse kopioida, kun oletus on, että keskustelijat ovat ne lukeneet. Ahmatovan runot eivät muuten mielestäni ole mitenkään erityisen suloisia, vaikka jotkut nuoruudenrunot voivat sitä olla. Monista henkii tietoisuus siitä, että riittävän voimakas ihminen voi kirjoittaa järkyttävistäkin ajoista ja asioista murtumatta (tai murtuneena, mutta kirjoittaa joka tapauksessa, kirjoittaa vaikka ei julkaista, mutta kirjoittaa, aina kirjoittaa). Äitikultiiin, kyyhkyläisiin, pikkukätösiin ja muihin söpötyksiin voi sitten perehtyä lukemalla venäläistä miesprosaistia.
23. marraskuuta 2009 kello 7.53
Kirsi, taidan olla aidosti iloinen joulukuun kirjoista. Nyt pääsevät runobuumarit kopioimaan lauseita sielujensa kyllyydestä. Ja jos tämä kopiointihysteria on tullut Lukupiiriin jäädäkseen, olkoon näin.
Kirjahyllyssäni on lukemattomina lukemattomina kirjoina ainakin Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, nostalginen Alfred Hitchcockin 3 etsivää ja Kauhujen Linna, Don DeLillon Alamaailma, Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset (Rushdien kehuma), Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Elfriede Jelinekin Halu.
Ja niin edelleen, herrajumala, että lukemattomia onkin kertynyt.
Parhaillaan luen Putte Wilhelmssonin kirjaa Turmio ja perikato. Se on mielenkiintoinen kirja, jossa Putte pilkkaa esimerkiksi Haahtelan latteuksia ja käyttää itse sellaisia latteuksia kuin tunteen alastomuus tai helppojen naurujen lypsäminen.
Syvän sivistyksen ja älyllisyyden vastapainoksi Wilhelmssonin lause on osin teoreettisen pönöttävää, induktiivista ja epätarkkaa, minkä vuoksi lukemiseen syntyy monia epäilyksiä ja tulkintoja. Mutta jo nyt olen kirjasta oppinut, että olen modernistisen protokollan kannattaja.
Hauskaa on Putte Wilhelmssonin sulkeisiin laitetut kiitokset muun muassa Tervon ja Raittilan palautteista. Nämä kiitokset kutkuttavat mielikuvitusta ja uteliaisuutta: olisi todella mehukasta lukea palautteet sanasta sanaan.
Joka tapauksessa on helppo arvostaa Putte Wilhelmssonin tinkimättömyyttä ja armottomuutta, mielistelemättömyyttä ja näkemyksellisyyttä.
23. marraskuuta 2009 kello 11.28
Hmm…. Mitenköhän keskustelemme runoista… Hmmmmmm…
Ehkä samalla lailla kuin tähänkin asti. Vai… Tähän asti olemme tehneet sitä ilman toimeksiantoa. Veikkaan hurjapäisesti, että saatamme kirjoittaa runoja toisten nähtäville, ja jopa kertoa siitä, mitä ajatuksia ne meissä herättävät. Pelottavaa… Halveksuttavaa… Mielenrauhaamme järkyttävää…
Tai ehkä me kaikki runoja rakastavat lukupiiriläiset teemme vastaiskun ja provosoidumme kertakaikkiaan, emmekä nyt, kun saamme siihen luvan, kirjoita postaukseen sanaakaan, ei kommentin kommenttia. Kirsin Ahmatova-postaus 1. joulukuuta liitetään siihen kommenteitta jääneiden postausten säälittävään sarjaan, jonka jälkeen kukaan ei enää ikinä tohdi kirjottaa tänne sanaakaan runoista, tai edes sanaa runo. Siitäpähän saamme hattuumme lipan…
23. marraskuuta 2009 kello 12.00
Ei runoja tarvitsekaan kopioida, mutta pelkään silti tuota kopiointihysteriaa. Runoista keskusteleminen on minulle uusi laji, ja se on ensimmäistä kertaa virallisesti ja järjestyneesti esillä täällä, joten kyllä minua kiinnostaa, että miten se sujuu. Utelias, lauseesi Ahmatovasta järkyttävistä asioita murtumatta (tai murtuneena) kirjoittavana runoilijana lisäsi kiinnostustani. Mutta havaitsenko sinussa pientä turhautumista? En sano että voi miten suloista, vaan että kyllähän minä niihin miesprosaistin söpötyksiin olen tutustunut.
Nyt on Samarkand menossa, sitten Ahmatova. Jää aikaa teroittaa säilää, tammikuussahan se vasta alkaa. Tämän novellistin jätän ihan suosiolla ja luen Kärsimysten mustan kiven sen sijaan. Se voi olla hyvä pari Makinen Vain rakkaus-romaanille, jolla kirjavuoteni alkoi.
23. marraskuuta 2009 kello 14.12
Keskity sinä toni vain Alamaailmaan joulukuussa, se on niin laaja ja olenpa aika varma, että pidät siitä. Sen sijaan Halu voi viedä halun – hm – lukea kirja loppuun. Minä kyllä sitä hänen vimmaansa ja kieltään ihailinkin, tavallaan, mutta Matti Mäkelän muistelen arvostelussaan olleen jotenkin miehisen loukkaantunut (vaikka itse on kirjoittanut samantapaisesta rajat ylittävästä toisen ihmisen loukkaamisesta, hänellä vain nainen alistaa miestä, Jelinekillä toisin päin, ja nainen kyllä myös itse asettuu loukattavaksi).
Mutta ihan vain mielenkiinnosta voisit toni kyllä jossain sopivassa raossa vilkaista netistä Uteliaan mainitsemaa Ahamatovan (Akhmatovan) Requiemiä englanniksi. Ei totisesti ole söpöstelyä, ja Ahmatovalla on ollut elämässään kylliksi materiaalia, mistä kirjoittaa. Mutta tätähän ei vielä pitänyt käsitellä.
23. marraskuuta 2009 kello 15.46
Antti, toivottavasti pidät Samarkandista. Saatan olla hiukan turhautunut, se ei liity lukemiseen vaan lähinnä kaikenlaisiin etanavauhtia eteneviin käytännön asioihin. Ei siis mitään erityistä.
Ahamatovan (ja Pasternakin) suhteen olen hiukan yliherkkä. Olen lukenut molempia (vaan en hirveän paljon) ja molemmista, ja kumpikin aina välillä pyörii ajatuksissa. Epäilen kyllä, että vuosien varrella olen kehittänyt omat mielikuvitusversioni, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä oikeitten ihmisten kanssa. Oli miten oli, toivottavasti pidät Ahmatovan runoista.
23. marraskuuta 2009 kello 18.06
Vaikkei asiasta vielä puhutakaan, niin pakko on säestää Eijaa. Ei olisi tullut edes mieleen puhua samana päivänä Ahmatovansta ja *söpöydestä*.
24. marraskuuta 2009 kello 9.38
Eija G. Alamaailma on jättiläinen. Jättiläisiin pitää varata aikaa enkä tiedä sopiiko kirja joulukuun kiireisiin. Toisaalta kiire on ihmisen keksintö, joten kenties sittenkin.
Ihmisestä tuli mieleeni tämä aamu, jolloin söin koirani. Luin aamun Hesarista, että koirani hiilitassunjälki on ison auton hiilijälkeä suurempi, joten todellista valinnanmahdollisuutta ei enää ollut. Koirani oli uskollinen ja hieno seuralainen 8 vuotta, mutta aikansa kutakin sanoi mummo kun pääsiäispyhät katiskassa istui.
Nyt on tietysti vähän surullinen olo.
Sofi Oksasta en enää lue enkä osta, niin törkeää yleistystä ja puhetta ryöppysi paskana hänen suustaan Tanskan televisiossa. Suomesta hän ei keksinyt kerrassaan mitään positiivista sanottavaa. Sen sijaan virolaiset ovat olleet hänelle aina pyhiä. En oikein usko, että Viron kaltaisessa kehitysmaassa asiat ovat sen paremmin – eivätkä tule ikinä olemaankaan, etenkään tasa-arvon suhteen. Tai talouden tai kulttuurin tai minkään muunkaan suhteen.
No, ehkä pitäisi ymmärtää nuorta kokematonta tyttöä. Hänellä on kusi noussut päähän, mikä näkyy valituksena ja ylemmyytenä kaikkia kohtaan. Se on tietysti anteeksiannettavaa, koska äkkinäisen menestyksen varjopuolena sitä tapahtuu paremmissakin piireissä.
http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/77799-sofi-oksanen-haukkuu-suomen-varsinkin-miehet
24. marraskuuta 2009 kello 10.07
Minäkin ilahduin Ahmatova-valinnasta suuresti. Mielenkiintoista nähdä, miten ja mihin keskustelu etenee.
Sen verran haluaisin täsmentää, että sukunimeni on Hulkko, ei Holappa. Tämä ihan siltä varalta, että joku innostuu etsimään esikoisromaaniani Säkeitä Pietarista (2009) ylemmän vinkin perusteella.
24. marraskuuta 2009 kello 18.12
Kyllä äkillinen menestys saattaa olla melkein kelle tahansa elämää liian järisyttävä kokemus.Harva siinä pysyy nöyränä ja tyytyväisenä alkuhuuman jälkeen.Tai kenties Sofilla on katkeria kokemuksia Suomesta ja suomalaisista.
Mitä hyvää sinulla, toni, on sanottavana Suomesta ja etenkin suomalaisista?
24. marraskuuta 2009 kello 18.22
voi anteeksi Johanna Hulkko! olen kamala näissä nimissä ja samalla kiitän kovasti kirjastasi. Se innosti minut hakemaan jo ennen tätä ”joulukuun kirjaa” taas esiin Ahmatovan runot ja elämänkerran. Kirjastasi huokuu se, että tunnet todella Pietarin ja Ahmatovan. Kiitos ja kumarrus
24. marraskuuta 2009 kello 19.07
Katselin heti perään tuon Tanskan tv:n ohjelman. Haastattelija oli fiksu gentleman, mutta Sofin puolesta tunsin melkein häpeää.
Voi, voi, sitä nuoruuden intoa ja ylimielisyyttä! Päätä rupesi ihan särkemään, kun koin kirjailijan kasvoilta, huulilta ja äänestä hohkavan vihan. Ei näin, Sofi!
25. marraskuuta 2009 kello 9.45
Sofilta puuttuu jotenkin huumorintajua, hän ottaa asiat aina niin vakavasti, ja se tekee hänen kannanottonsa joskus teräviksi. Sellaisia mielipiteitä häneltä siinä haastattelussa kuulemma odotettiinkin.
Ostan nykyisin harvoin kirjoja, mutta nyt viimeinkin ajattelin hankkia jostain omiksi joulukuun kirjoikseni Roberto Bolañon The Savage Detectives ja 2666:n, joista Ruotsin kriitikot kohkasivat viime vuonna. Ei niitä ole vielä missään kirjastoissakaan, vai olisiko? Guardianin kyselyssä noin viikko sitten joku brittikriitikko mainitsi ne parhaiksi lukemikseen kirjoiksi kuluneena vuonna. Tässä linkki hänestä kertovaan artikkeliin, varjokirjakeskustelua odotellessa. Siellä on ainakin mielenkiintoinen luettelo hänen suosikkikirjoistaan, vai olikohan se siinä N.Y.Timesin haastattelussa.
http://www.guardian.co.uk/books/2009/nov/24/roberto-bolano-murder-cop
25. marraskuuta 2009 kello 12.40
Eija G, tarkistin Bolañot maakuntakirjastoista eli suurimmista. The savage detectives on Turussa ja pääkaupunkiseudulla, 2666 englanniksi Turussa ja Vaasassa. Suomenkielinen, Kesyttömät etsivät on tilattu suunnilleen koko maan suurimpiin kirjastoihin, ei vielä lainattavissa missään.
25. marraskuuta 2009 kello 13.26
Pirkko K., kiitos ystävällisestä palautteestasi. Tuli hyvä mieli! Nimiasiaa ei kannata pahoitella, näitä sattuu. Oma nimimuistini on surkeista surkein, joten ymmärrän sekaannuksen erinomaisesti. Toivottavasti joku muukin löytää Säkeitä Pietarista kirjastosta ennen tammikuuta, sillä romaanin tapa käsitellä Ahmatovaa voisi kenties tuoda keskusteluun yhden näkökulman lisää.
25. marraskuuta 2009 kello 15.01
Päivän Hesarissa Sofi Oksanen antaa selityksensä selityksiinsä. Uskottavalta selitys kuulosti, mutta toisaalta selitysten kuuluukin kuulostaa uskottavilta. Joka tapauksessa aihe on tärkeä, siitä tuskin kukaan on toista mieltä.
Mielenkiintoisia ja hämmentäviä faktoja tilastot kertovat kotiväkivallasta. Muun muassa siitä, miten suuri osa väkivallan tekijöistä on henkisesti sairaita tai alkoholisteja. Tai siitä, että joka seitsemäs naisentappo kotona on naisen pyytämä eutanasiatyyppinen toiminto. Vaikea uskoa tähän.
Joskus väkivalta voi tuntua melkein ansaitulta. Minulle kävi aikoinaan yksissä bileissä niin, että kannustussuutelin erästä tuttua naista, joka oli tullut jätetyksi. Ikävä kyllä kannustussuutelu tapahtui talon portin pielessä ja tyttöystäväni pyyhälsi juuri parahiksi paikalle taksilla. Niinpä viaton (vakuutan!) ja kannustava suutelu tuli taksin ajovalojen vuoksi valaistuksi kuin elokuvassa. Ja turpaan tuli niin, että tärähti.
Hätäilemällä syntyy sekaannusta. Minäkin sanoin aiemmin täällä arvostavani Turkan ja Linkolan tapaa olla välittämättä niin sanotusta heimon äänestä. Nyt kun olen törmännyt faktoihin Linkolan puheista, arvostukseni lähti kuin se typerä hauki rannasta.
Lene, mitä hyvää Suomessa? Kaikki on Suomessa hyvää, mutta mikään ei ole täydellistä. Paljon on kritisoitavaa, mutta joskus pitäisi myös muistuttaa itseään onnekkuudesta saada asua täällä. Tälläkin hetkellä ulkona luonto hehkuu ja ihmiset kävelevät kaduilla hymyillen ja riemusta hihkuen.
25. marraskuuta 2009 kello 16.38
En nähnyt Tanskan television ohjelmaa, mutta Oksasen selitys vaikutti uskottavalta. Toisaalta en ymmärrä miksi Oksanen halusi olla mukana projektissa, jossa ei välitetty syiden pohdinnasta, vaan haettiin iltapäivälehtimäisiä lööppilausahduksia.
Sinällään olisi hienoa, jos keskustelu keskittyisi Oksasen esillenostamaan todelliseen ongelmaan, eikä suomalaisten tyypillisen herkkähipiäiseen tapaan pitää kaikkea omaan kansaan kohdistuvaa kritiikkiä — erityisesti jos sitä esitetään maan rajojen ulkopuolella — suunnilleen maanpetturuutena. Hesarin verkkoliite kirjoitti juuri myös YK:n pääsihteerin aloitteesta, jossa on mukana maailman miesjohtajia, ja jonka tarkoituksena on alleviivata naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja työskennellä sen vähentämiseksi. Hienoa.
Bolanosta on viime aikoina kohistu aika lailla. Täytyisi varmaan laittaa lukulistalle…
25. marraskuuta 2009 kello 17.20
Lyhyt vertailu: surmattujen naisten määrä 100 000 naista kohti oli Suomessa (viiden viime vuoden keskiarvo) 1,32, Virossa 3,74 ja Tanskassa 0,94. Miesten luvut olivat 3,16 (Suomi), 14,11 (Viro) ja 1,23 (Tanska). Tanskasta käsin tätä vertailua on tietenkin helppo katsella, ja sinne haluan meitä vertailtavan. Kaikki nämä luvut ovat surullisia. Viron luvut ovat myös surullisia, ja ne kertovat varmasti yhteiskunnasta siellä korutonta kieltä. Mutta muistetaan, että Venäjän vastaavat luvut ovat 12,20 naista, 42,97 miestä, jos tämä yhtään meitä ja Sofia lohduttaa.
Mistähän Toni olet löytänyt tuon eutanasiatyyppisen tapon tilastotiedon. Käsitykseni on, että surmaan syyllistynyt useammin kuin joka seitsemännessä tapauksessa kertoo uhrin sitä itse pyytäneen tai ainakin ansainneen.
Mistä muuten johtuu, että jos ryyppyporukassa asunnoton, työtön mies tappaa toisen, siitä saa pidemmän tuomion, kuin jos työssä käyvä asunnonhaltija tappaa vaimonsa. No siitä, että tuomarinkin on joskus tehnyt mieli lyödä vaimoa, ja hän antaa ennakkopäätöksiä sen varalle, että napsahtaa pahasti.
26. marraskuuta 2009 kello 0.58
Tilastot tulevat Oikeuspoliittiselta tutkimuslaitokselta.
http://www.optula.om.fi/uploads/3ey309hz08t.pdf
Tässä tiivistelmä tilastoista:
Tilanne, jossa parisuhdekumppani surmaa naisen, on toiseksi yleisin henkirikostyyppimme. Henkirikoksistamme viidesosa kuuluu tähän
tyyppiin. 4 % henkirikoksista on naisen puolisoonsa kohdistamia, 6 % vanhemman lapseensa kohdistamia ja 6 % muiden perheenjäsenten välisiä. Kaikkiaan perhe- ja parisuhdeväkivaltaan liittyvät rikokset
muodostavat kolmasosan vuosittaisista henkirikoksistamme.
Kuolemansyytilaston mukaan puolison surmaamien naisten ja miesten määrät ovat pysyneet 2000-luvulla suhteellisen vakaina. Myös vanhempien surmaamien alaikäisten lasten määrä on säilynyt vakaana.
Euroopan unionin jäsenmaiden vertailussa naisen riski tulla surmatuksi on Suomessa 11. korkein. Miesten riski on 7. korkein.
Poliisin tietoon tulleesta väkivallasta noin 12 % on perheväkivaltaa (9 % naisiin ja 3 % miehiin kohdistuvaa).
Oikeustilaston mukaan vuonna 2007 poliisin tietoon tulleista lievistä ja perusmuotoisista ruokakunnan sisällä tapahtuneista pahoinpitelyistä 71 % oli kohdistunut yli 15-vuotiaaseen naiseen, 15 % yli 15- vuotiaaseen mieheen ja 14 % alle 15-vuotiaaseen lapseen. Törkeissä pahoinpitelyissä ja henkirikoksen yrityksissä 50 % oli kohdistunut yli 15-vuotiaaseen naiseen, 42 % yli 15-vuotiaaseen mieheen ja 8 % alle 15-vuotiaaseen lapseen.
Vuoden 2006 kansallisen uhritutkimuksen mukaan 0,5 % naisista ja 0,2 % miehistä ilmoitti joutuneensa kuluneen vuoden aikana avo- tai aviopuolison tai vakituisen seurustelukumppanin fyysisen väkivallan kohteeksi.
Kansallisten uhritutkimusten mukaan naisiin kohdistunut perheväkivalta on vähentynyt hieman viimeisen neljännesvuosisadan aikana; miehiin kohdistunut on pysynyt melko vakaana. Naisuhritutkimusten mukaan puolison harjoittama väkivalta on vähentynyt vuosina 1997–2005.
Poliisin tietoon tulleet perheväkivaltatapaukset ovat lisääntyneet 2000- luvulla. Keskeisenä syynä tähän on ilmoitusalttiuden kasvaminen ja
poliisin ilmiöön kiinnittämä huomio.
Lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta on voimakkaasti vähentynyt 1988–2008.
Äidit kohdistavat lapsiin kuritusväkivaltaa hieman enemmän kuin isät.
Lasten kodissaan näkemä väkivalta on useimmin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei äitiin tai isään kohdistuvaa.
Perheväkivallan eri muodot, kuten lapseen ja puolisoon kohdistuva väkivalta, ilmenevät usein samoissa perheissä.
Vuosina 2003–2007 lähes 80 prosentissa naiseen kohdistuvista, parisuhdekumppanin tekemistä henkirikoksista jompikumpi osapuolista oli alkoholin vaikutuksen alaisena, 60 prosentissa kumpikin. 42 prosenttia tekijöistä oli kuvattu alkoholistiksi ja 64 prosentilla tekijöistä oli havaittu taipumus käyttäytyä väkivaltaisesti humalassa. Nämä osuudet olivat jonkin verran pienempiä kuin miesten keskinäisissä tuttavatapoissa.
Naisiin kohdistuneista parisuhdetapoista, joissa kumpikin osapuoli oli rikoshetkellä selvä, joka kolmannessa tekijä oli vakavasti mielisairas ja teko liittyi mielisairauden aiheuttamiin harhatiloihin. Joka seitsemännessä oli puolestaan kyse parantumattomasti sairaan uhrin surmaamisesta hänen omasta vakaasta tahdostaan.
Naisten riskissä joutua henkirikoksen uhriksi erot väestöryhmien välillä ovat suuret. Vuosina 2003–2007 työttömien työikäisten naisten kuolleisuus henkirikoksiin oli yli yhdeksänkertainen työelämässä oleviin naisiin verrattuna ja viisinkertainen naisten keskihenkirikoskuolleisuuteen nähden. Kaikista 15–64-vuotiaista naisuhreista 46 prosenttia oli työttömänä, varhaiseläkkeellä tai laitoksissa, työelämässä ikäryhmän uhreista oli 35 prosenttia (HRSJ).
26. marraskuuta 2009 kello 1.21
Etteivät asiat olisi liian yksinkertaisia, ohessa miestutkijan kommentit Uudessa Suomessa:
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/77979-miestutkijalla-teoria-%E2%80%9Dsofi-on-lobbauksen-uhri%E2%80%9D
27. marraskuuta 2009 kello 7.28
No niin. Tässä faktoja kirjailijamme sanoista Tanskanmaalla.
Sofi kertoi väkivallan perinteestä Suomessa.
Kysymykseen suomalaisesta erityisestä mentaliteetista Sofi vastasi masennuksen ja väkivallan.
Suomalaisilla miehillä ei ole sanoja tunteidensa ilmaisemiseen, siksi he käyttävät väkivaltaa.
Suomalaismiehet ovat pohjimmiltaan ujoja, reiluja ja rehellisiä.
Itsemurhien syynä on ehkä kasvojenmenetys.
Oikeusjärjestelmä ei anna kovempaa rangaistusta, vaikka mies olisi hakannut vaimoa aiemminkin. Ja jos miehellä on työpaikka, ei miestä tuomita väkivallasta vankilaan.
Syömishäiriöt johtuvat siitä, että naiset kääntävät väkivallan ja angstin itseensä.
Poliitikot ovat yhä suomettuneita. Kaasuputkitapauksessa Ruotsi ja Puola ovat kriittisiä ja virolaiset puhuvat uudesta Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta.
Skandinaavit eivät voi oppia mitään Suomesta. Sofi ei ole kovinkaan ihastunut Suomeen.
Sofi toivoo, että suomalaiset oppisivat käsittelemään menneisyyttään.
Sofin on pakko ottaa salmiakkia mukaan ulkomaille.
Ohjelman katsottuani minulle ei tullut sellaista tunnetta, että editoimalla olisi vääristelty Sofin sanomisia. Täysin selkeitä virkkeitä Oksasen huulilta Oksanen lausui, usein suoran kysymyksen jälkeen. Ihan vain omaksi huvikseni asetin itselleni muutaman kysymyksen.
Eikö oikeusjärjestelmämme kovenna rangaistuksia rikoksen uusimisen vuoksi?
Eikö rikoksesta seuraa rangaistus, jos rikoksen tekijällä on työpaikka?
Johtuvatko naisten syömishäiriöt angstista ja väkivallasta?
Eivätkö skandinaavit voi oppia mitään Suomesta?
Onko niin, että suomalaisia määrittävät erityisesti väkivalta ja masennus?
Eikö suomalaisilla miehillä ole sanoja tunteidensa ilmaisemiseen ja käyttävät siksi väkivaltaa?
Onko pillastumisemme syynä kansallinen itsetunto? Eikö asioiden vääristelyllä ole seikan kanssa mitään tekemistä?
Olemmeko herkkähipiäisiä sen vuoksi, että muutama tuhat tanskalaista katsoo jotain kulttuuriohjelmaa Tanskassa?
Onko suomalaista herkkähipiäisyyttä tutkittu? Onko verrattu muiden maiden hipiöihin? Vai onko tämäkin vain stereotypia?
Olisiko meidän pitänyt enemmän kiinnostua Sofi Oksasen sanomista positiivisista asioista? Siitä, että hänen mukaansa suomalainen mies on pohjimmiltaan ujo, rehellinen ja reilu? Siitä, että suomalainen nainen on itsenäinen ja käy töissä?
Jos suomalaiset olisivat pohtineet joukolla Sofi Oksasen esiin ottamia vähäisiä positiivisia asioita, olisimmeko kansakuntana parempia, kehittyneempiä ja itsetuntoisempia?
27. marraskuuta 2009 kello 9.41
Ihminen on sama, asuipa missä päin maailmaa tahansa. Kaikki tuntevat samoja tunteita, elivätpä miten tahansa, missä hyvänsä. Tiettyihin tunteisiin, positiivisiin tai negatiivisiin, ei kenelläkään ole yksityisoikeutta, ne koskevat meitä kaikkia, riippumatta älystä, koulutuksesta, kauneudesta, varallisuudesta, asuinpaikasta yms. Tunteiden ilmaisutavoissa on variaatioita riippuen kansan kulttuurista, tavoista, jen. mutta enemmän vielä yksilön persoonallisuudesta . Temperamenttierot jakavat ihmisiä enemmän kuin mikään muu. Saman asian voi sanoa tuhannella eri tavalla. Kuinka sanoo, vaikuttaa vielä enemmän kuin se, mitä sanoo.
27. marraskuuta 2009 kello 9.47
Ja syömishäiriöt johtuvat osin myös kunnianhimosta ja vallanhalusta, joille ei ole muuta ”maata” kuin oma itse.
27. marraskuuta 2009 kello 14.59
Niin Pirkko a. Olisi outoa jos suomalaiset eivät reagoisi Sofi Oksasen sanomisiin. Hän on esittänyt väitteitä, joista osa on täyttä valhetta ja osa pelkkää stereotypiaa.
Onko sillä merkitystä, mitä meistä muualla ajatellaan? Tämä kysymys on noussut viime vuosina pintaan useasti.
Onko sillä merkitystä, että suurin osa venäläisistä ei tiedä talvisodasta mitään ja jos tietävät, he kuvittelevat fasistisen Suomen hyökänneen Neuvostoliittoon? Vastaus on selkeä: on tietenkin. Sillä on todella suuri merkitys.
Onko ulkomaalaisten mielikuvilla merkitystä Suomesta? On tietenkin. Stereotypiat painuvat jonnekin alitajunnan perukoille ja vaikuttavat sieltä myöhemmin tiedostamattomasti päätöksiin. Kymmenen vuoden kuluttua tanskalainen suuryhtiö pohtii yhteistyökumppanin valitsemista suomalaisen ja ruotsalaisen yhtiön väliltä. Suuryhtiön lopullisen päätöksentekijän alitajunnasta kumpuaa muistikuva suomalaisista; suomalaismiehet ovat juoppoja, jotka hakkaavat naisiaan; eihän sellaisiin voi luottaa.
Tämä oli tietysti äärimmäinen esimerkki.
Jos puhuit tavallisen ruotsalaisen kanssa kymmenen vuotta sitten, he mainitsivat ensimmäisissä lauseissaan puukon ja viinan, kenties myös Matti Nykäsen ja viinan ja puukon. Nykyisin he kai mainitsevat Nokian, puukon ja viinan.
On myös huvittavaa, että Sofi Oksanen muisti korostaa suomettumisanalyysissään, miten rohkeita virolaiset ovat kaasuputkiasiassa. Siinä on samanlaista rohkeutta kuin ruotsalaisilla. Toinen kansa huutaa Naton selän takana, toinen turvallisesti lahden takana.
27. marraskuuta 2009 kello 15.35
Syömishäiriöt ovat kohtuuttomuussairauksia, kuten esim. alkoholisimi, työnarkomania jne.
Sen taustalla on geneettistä taipumusta ja hyvin erilaisia ympäristötekijöitä. Aivan kuten ihan missä tahansa muussa sairaudessa.
Sitä esiintyy useimmiten erittäin ja kaikin tavoin hyvistä kodeista tulleissa ihmisissä, mutta on sitä jonkin verran väkivaltaisistakin taustoista tulleissa ja kaikissa siltä väliltä.
Syömishäiriöissä olevalle on tyypillistä halua hallita itseään/syömisiään/liikkumisiaan, mutta ei vain yhdestä syystä.
Syömishäiriöinen voi olla pedantti tai hänellä voi olla huono itsetunto tai hänestä voi tuntua, että kun ei voi muuhun vaikuttaa, niin ainakin omaan itseensä. Tai jotain muuta.
Yksi yhteinen tekijä syömishäiriöihin kompastuvilla ihmisillä näyttäisi olevan. He ovat hyvin usein keskitasoa lahjakkaampia, laaja-alaisesti taidokkaita. Hyvin usein myös ulkoisesti edustavan näköisiä – siis ennenkuin laihduttavat/paisuvat (anoreksia/bulimia) sairaiden seurauksena.
Syömishäiriö on tarpeeksi hirveä sairaus sekä potilaalle että omaisille aivan ilman, että siihen liitetään kaikenlaista kuviteltua omituisuutta.
27. marraskuuta 2009 kello 19.53
”Erittäin ja kaikin tavoin hyvät kodit” voivat olla silkkaa kulissia. Ja hyvin rakennettuja sellaisia, kun ne tuppaavat menevän täydestä.
Joka sopii yhteen sen kanssa, että anoreksian syyt ovat myös psyykkisiä. Eli perheessä ei kaikki ole hyvin, vaikka yleisesti ihaillut hyvinmenemisen indikaattorit näyttäisivätkin toteutuvan, ulkoisten ns. arvioijien mielestä.
http://www.poliklinikka.fi/?page=9659132&id=5725546&
Toisaalta mikään perhe ei ole täydellinen. Mutta isot, ulospäin näkymättömät ongelmat aiheittavat ihmisille paljon kaikenlaista.
Samankin perheen jäsenet kuitenkin reagoivat eri asioihin, persoonallisuutensa ja kokemustensa yms. mukaisesti. Joku selviää ikävistä asioista / sietää ikäviä asioita paremmin kuin toinen. Joku reagoi niihin heti lapsena tai teininä, joku aikuisena omassa perheessään, joku vasta viidenkympin kriisissään jne. Ja kuka reagoi mitenkin, jostakusta tulee anorektikko, joku alkoholisoituu, jostakusta tulee narsisti, toisesta perheensä henkinen styranki tai kiltteydellä manipuloija ja ja ja…
Onneksi traumoistaan voi myös selvitä ja tulla itsensä kanssa sinuksi, viettää hyvää elämää. Usein toisten avulla. Kiitos erilaisten terapioiden ja muiden tukien.
27. marraskuuta 2009 kello 21.22
Just niin, Toni.
(Arkeologi taas työssään, pidän siitä).
Kohtuuttomuussairaus, samuelson, pidän siitäkin.
28. marraskuuta 2009 kello 12.03
Mielenkiintoista, että joulukuun kirja ketju on päätynyt anoreksiaan. Anna Ahmatova oli taidoton ja voisiko sanoa sen ajan uusavuton ja varmaan siksi oli joskus jopa nälissään.
29. marraskuuta 2009 kello 13.58
Jatkan tätä Sofi Oksasen puimista, vaikka Lukupiiriä se ei näytä kiinnostavan, mutta mediaa kylläkin. Päivän Hesarissa mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puuttuu tapaukseen.
Aluksi Mikko Lehtonen huomauttaa, että Sofi Oksasella on sananvapaus. Pateettisesti hän yhdistää sananvapauteen lunastuksen, jonka tekivät isoisämme.
Minä ihmettelen, mitä tekemistä tällä asialla on sananvapauden kanssa. Eikö ole itsestäänselvyys, että Sofi Oksanen saa esittää mielipiteitään milloin tahansa ja missä tahansa. Ei Sofi Oksasen mielipiteiden kritisoimisella ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa.
Eniten Mikko Lehtosen kirjoituksessa ihmetytti Lehtosen näkemys siitä, että Oksanen ei puhunut lihaa ja verta olevista suomalaisista. Lehtonen kirjoittaa, että hänhän (Oksanen) nimenomaan tähdensi: ”En tarkoita, että suomalaiset olisivat väkivaltaisia yksilöitä, vaan että meillä on tietty väkivaltaisuuden perinne.”
Tätä en ymmärrä. Oksanen sanoi: 1) suomalaisten erityiseen mentaliteettiin kuuluu masennus ja väkivalta, 2) suomalaisilla miehillä ole sanoja tunteiden ilmaisemiseen ja käyttävät sen vuoksi väkivaltaa ja 3) väkivallan vuoksi vaarallisin paikka suomalaiselle naiselle on koti.
Voivatko siis suomalaiset miehet huokaista helpotuksesta. Kodeissa eivät lihaa ja verta olevat suomalaismiehet harrasta yksilöinä väkivaltaa, siellä vaimoja hakkaa ainoastaan perinne.
Kun Lehtonen sanoi, ettei Oksanen käyttänyt väärää todistusta, onko hän aidosti sitä mieltä, että Suomessa eivät rangaistukset kovene sitä mukaa mitä useammin tuomitaan ja että vankilaan ei joudu, jos on työpaikka.
Lopuksi Lehtonen puhuu yksioikoisista tulkinnoista. Se epäilemättä pitää paikkaansa, sillä etenkin Mikko Lehtonen tulkitsee asiaa yksipuolisesti, mediatutkijan professorin oikeudella.
Tämä väkivallan perinne on erittäin paradoksaalinen asia. Väitän, että suomalainen mies pitää kunnia-asianaan sitä, että naista ei löydä. Ristiriitaista (ja tuomittavaa) on, että osa näin vannovista miehistä tekee niin.
Lopuksi toivon, että seuraavalla ulkomaanmatkalla Sofi Oksanen ottaa esiin sen faktan, että suomalaisen mentaliteetin erityispiirre on lapsiin kohdistuva väkivalta. Oikeustilastot kertovat yksiselitteisesti, että äidit kohdistavat lapsiin kuritusväkivaltaa hieman enemmän kuin isät ja että lasten kodissaan näkemä väkivalta on useimmin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei äitiin tai isään kohdistuvaa.
29. marraskuuta 2009 kello 18.16
toni, olet todella perusteellisesti paneutunut tähän Oksas-asiaan. Minäkin olisin Mikko Lehtoselta odottanut vähän laajempaa näkemystä. No, onneksi Suomessa on sanan- ja mielipiteenvapaus…
Sofi Oksanen on ottanut erittäin vakavia asioita puheeksi. Niissä ei ollut mitään uutta. Keskustelun avauksessa ei vain juurikaan ollut tyyliä eikä rakentavuutta.
Laitan tähän vielä linkin pääkirjoituksesta, joka on mielestäni hyvä ja asiallinen:
http://www.aamulehti.fi/teema/paakirjoitukset/naisenkin-nyrkki-on-luuta/162865
29. marraskuuta 2009 kello 23.35
Lene, pääkirjoitus oli hyvä. Tietenkin yksi näkemys monien joukosta. Myös lukijoiden kommentit olivat monipuolisia.
Kiinnostava oli väkivaltaisen naisen kommentti, jossa hänkin toteaa, että miehet eivät häpeältään kehtaa ilmoittaa väkivallan kohteeksi joutumisesta naisen taholta.
Tilastoiminen ja tilastojen tulkitseminen ovat oma taiteenlajinsa. Tilastojen yksipuolinen hyväksikäyttäminen on yleistä etenkin poliitikkojen ja lobbarien puolelta – ja epäilemättä myös kaduntallaajan puolelta.
Minusta tässä keskustelussa kaikki ovat itsestään katsoen vähän oikeassa. Suomessa on paljon monentahoisia ongelmia. Mutta vihaisella syyllistämisellä ongelmia ei ole milloinkaan ratkaistu.
Vihaisten naisten ongelmaksi saattaa muodostua uskottavuuden menettäminen. Kun tarpeeksi kärjistää, liioittelee ja vääristelee, hyväkin sanoma kärsii.
Silti keskustelu on aina hieno asia. Ylilyönnit mehustavat kokonaisuutta ja kuuluvat mukaan. Minä olen viimeinen ihminen maailmassa, joka voi lopulta tuomita ketään kärjistämisestä.
Että näin.
Jos kirjallisuudesta puhutaan muutenkin kuin Sofi Oksasen sanomisten kautta, päätin, etten lue ainuttakaan kaunokirjallista teosta joulukuussa. Mieleni kaipaa rauhaa ja taukoa. Tietokirjoja luen jonkun verran, muuten pidän lomaa. Aina ei jaksa.
Mistä tulikin mieleeni aivan käsittämättömän loistava keskustelun aihe, jonka ystäväni Kirsi Pihakin saattaa hyväksyä. Nimittäin.
Mitä kirjaa, ette missään nimessä ikinä tule lukemaan? Jos Kirsi laittaa aiheelle oman postauksen, olen iloinen. Jos hän ei laita, olen yhtä iloinen, sillä vuodenajan pimeyden keskellä on pakko yrittää olla iloinen kaikesta.
Eniten iloinen olen siitä, että me kaikki jotka olemme vielä elossa, olemme vielä elossa. Sitä kuolleet lähimmäisemmekin meiltä toivoisivat.
30. marraskuuta 2009 kello 9.09
Oikeastaan se miten asiasta puhutaan ei välttämättä sittenkään ole niin tärkeää. Tärkeämpää on se, että siitä puhutaan. Siis jos asia on tärkeä.
Eikös se vain ole hyvä asia, että meillä on ainakin yksi ‘nuori vihainen nainen’ keskuudessamme. Ja vielä sellainen, jolla on jotain sanottavaakin. En tunne S.O.:ta, joten en tiedä onko hänellä kenties kusi noussut päähän. Luulenpa kyllä, että ennen hänen kirjansa menestystä naisella oli paljon samoja vahvoja mielipiteitä kuin nytkin. Ja hän niitä ilmaisi. Ehkä vain ei kuunneltu.
Eivätkä kaikki ole ihastuneet Suomeen.
toni, olin eräässä kukka- ja lahjapuodissa viime viikolla. Korttiteineessä oli kivoja aforismikortteja. Yksi jäi mieleen:
‘The light always shines at the end of the tunnel. Just be sure it is not a train.’
30. marraskuuta 2009 kello 9.35
Minä- ja me-muodossa kylässäkin ollessa voi puhua melkein mitä vain, mutta ne- ja sinä-muodoissa puhuttaessa kannattaa huolehtia faktoista ja välttää yleistyksiä. Kaikkien edun nimissä.
Osmo Rauhala osoitti riippumattomuutensa ja inhimillisyytensä puheenvuorollaan. Sen sijaan Mikko Lehtosen pallo oli juuri niin pyöreä kuin palloilla on tapana olla.
30. marraskuuta 2009 kello 9.53
…väitän kuitenkin että se että miten asiasta puhutaan on tärkeää, ja myös missä tilanteessa. Onko haastattelu Tanskan TV:ssä järkevä tilanne keskustella aiheesta, erityisesti niin että kyseessä olisi poikkeuksellisessa määrin suomalainen ongelma? Ja mitä tykkäävät Tanskan naiset siitä että S.O. selvästikin vähättelee tanskalaista perheväkivaltaa? Vai alittaako 0,94 surmattua naista 100000 kohti jonkin kynnysarvon jolloin siitä ei tarvitse välittää?
Ja nyt kelaillaan väitteitä takaperin että ei hän oikeasti sitä tarkoittanut, ja media tulkitsee häntä väärin…
Mieleen tulee myös Salman Rushdien kommentti siitä että hän on Naipaulin puolella Intiassa ja Naipaulia vastaan Intian ulkopuolella koska keskustelu Intiasta ei ole sama Intian sisä- ja ulkopuolella…
30. marraskuuta 2009 kello 13.23
Aune, keskustelun liikkeellepanevana voimana Oksasen ylilyönnnistä tuli miltei kunnari. Siinä mielessä hieno asia.
Pirkko a, olet oikessa puhuessasi persoonamuodoista. Tosin joskus käytetään me-muotoa ja tarkoitetaan te. Tällä tavoin itsensä alentamalla tarkoitus on kuitenkin alentaa toiset.
hdcanis. Nykyaikaa voisi hyvin kuvata sanalla mediasyyttely. Se on kortti, jota vilautetaan tämän tästä.
30. marraskuuta 2009 kello 13.33
Joulukuun kirja.
Kirsi on suuressa viisaudessaan valinnut nämä meidän kirjat kronologisesti ajateltuna viisaasti.
Tammikuussa alamme keskustelle runoista oikein tosissamme Anna Ahmatovan motivoimina.
Mutta ennen sitä luimme marraskuussa Atiq Raihimin Kärsimysten mustan kiven, joka oli omalla tavallaan kuin runo koko kirja. Tai runollinen elokuva.
Sitten saimme lukeaksemme Pelon kasvot – jota ei vielä kommentoida – joka puhuu monin eri tavoin runoista, runoina ja runoja määritellen.
Niin että kylmiltämme emme tähän viralliseen runokeskusteluun joudu.
30. marraskuuta 2009 kello 14.46
toni, juuri tuota tarkoitin!
Siitä mitkä sitten ovat hyviä käytöstapoja kotona ja mitkä ulkomailla tällä kommunikaation alueella voidaan tietysti alkaa keskustella. Liekö tämä sittenkään oikea foorumi siihen?
Taivun sinne vanhanaikaiseen hyviä käytöstapoja noudattavaan (tai ainakin sitä yrittävään) kastiin itsekin.
Mutta.
Silti sisimmässäni ihailen vihaisia nuoria (ja vanhempiakin) miehiä ja naisia jotka uskaltavat sanoa, eivätkä vain meinaa.
30. marraskuuta 2009 kello 15.23
hdcanisin kommentti Rushdiesta ja Naipaulista on hyvä. Pidän kyllä vihaisista kaikenikäisistä naisista ja miehistä, mutta aina voisi hiukan ajatella, mitä sanoo ja missä tilanteessa. Jotenkin huvittaa (vaikka väkivalta tietenkään ei huvita), että kun Oksanen puhuu suomalaismiesten väkivaltaisuudesta, on täällä meillä päin viime päivien puheenaihe virkistävästi ollut puolisoaan mahdollisesti golfmailalla kalautteleva ruotsalaisnainen.