Kuukauden kirjana olikin sitten vähän synkempi tarina, Afganistanissa syntyneen Atiq Rahimin kirjoittama kirja Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja), josta kirjailija sai arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon. Kirja oli synkkä ja väkivaltainen alusta loppuun. Samalla se oli naisen tilitys, naisen, joka oli pitkään ollut alistettu, mutta jonka mies nyt makasi koomassa, pakotettuna kuuntelemaan, voimattomana toimimaan.
Kirja kertoo afganistanilaisen perheen ja parisuhteen kertomuksen. Lähes koko tarina monologina, vaimon kertomana, vaimon näkökulmasta. Samalla kun tankit vyöryvät ja aseet paukkuvat taustalla yksi vaimo voi vihdoin puhua miehelleen suoraan, kertoa miltä tuntuu. Kuten hän itse toteaa:
”Miten kummallista! En ole koskaan tuntenut olevani näin lähellä sinua. Me olemme olleet naimisissa kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Ja vasta kolmen viikon ajan olen vihdoin pystynyt jakamaan kanssasi jotain.”
Miehestä tulee myyttinen kärsimysten kivi. Sellainen, joka imee sisäänsä kaikki kärsimykset ja salaisuudet: ”Se on sellainen kivi, jonka eteen voi polvistua, jolle voi purkaa kaiken epäonnen, kaiken kärsimyksen, kaiken tuskan, kaiken kurjuuden… jolle voi uskoa kaiken mitä on kasaantunut sydämeen, mitä ei uskalla paljastaa muille… Sille voi puhua niin paljon kuin jaksaa. Kivi kuuntelee, imee kaikki sanat, salaisuudet, kunnes se eräänä päivänä räjähtää. Se hajoaa pirstaleiksi. Ja sinä päivänä vapautuu kaikista kärsimyksistä, kaikista murheista…”
Vaimo on pakonomaisesti miehensä vieressä, vie lapset turvaan pois, mutta palaa takaisin. Kaikki pitää vuodattaa ja kertoa, ennen kuin pääsee vapaaksi.
Kirjassa tarina kerrotaan niin suoraan, ilman mitään koukeroita, kaunistelua tai romantiikkaa, että se tekee lukijan olon epämukavaksi. Sitä vaistoaa, että jotain kauheampaa on tulossa. Ja sitähän on. Nainen vuodattaa salaisuuksiaan ja epätoivoissaan (vai jostain muusta syystä?) antautuu vieraalle pojalle rahasta. Tarinassa on myös opettavainen satu, jota vaimolle on kerrottu, jonka loppua tämä on jäänyt miettimään. Voiko onnellista loppua edes olla? Ja miehen isä ratkaisi tämän: ”Jotta tarinalla olisi onnellinen loppu, tyttöseni, täytyy jonkun uhrautua, niin on elämässäkin. Toisin sanoen, jostakusta tulee onneton. Muista, että yhden onni on kahden epäonni.”
Ja sitten ollaankin lopussa. Vapautta ei tule. Mutta kuinka te tulkitsitte oikein lopun? Heräsikö mies siis aivan oikeasti vai oliko loppu jotain omituista kuvitelmaa? Symbolista? Alan tässä Borgesin runon tuomiossa ja symbolien puristuksissa epäilemään jo luetun ymmärryskykyäni… Hyviä arvioita kirjasta löytyy täältä, täältä ja täältä.
15. marraskuuta 2009 kello 21.50
Ensimmäisen kerran luettuani lopun ajattelin, että mies tappoi naisen viimeisten voimiensa rippeillä kuultuaan vaimonsa tilityksen.
Olihan miehen tilassa tapahtunut jotain silloin, kun hän oli sulkenut silmänsä hetkeksi.
Ja olihan vaimon tunnustus jotain aivan hirveää miehelle. Siis että jos hänessä oli vähänkään voimia, saattoi olla mahdollista, että hän jaksoi hyökätä naisen kimppuun.
Sitten luin kirjan uudestaan – tarkkaavaisemmin. Ja aloin tulla vakuuttuneeksi siitä, että vaimoa viime hetkinä vaivanneet harhat saivat aikaan kuvitelman siitä, että mies hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Ajattelen, että vaimon tuntema syyllisyyden tunne oli niin suuri, että hän ei selvinnyt tilanteesta ilman rangaistusta. Joten hän itse tappoi itsensä tikarilla.
Miehen isän kertoman tarun kaltaisesti tälläkään tarinalla ei ollut onnellista loppua edes siinä mielessä, että vaimo olisi saanut vapautuksen tunteen kerrottuaan tuskansa miehelle, vaan hän joutuu uhraamaan henkensä.
15. marraskuuta 2009 kello 22.55
Eikö löydy synkempää tarinaa ankeaan sikatautiseen marraskuuhun?
16. marraskuuta 2009 kello 1.39
Toisaalta.
Kirjan kolmanneksi viimeisellä rivillä sanotaan, että nainen avaa hiljaa simänsä. Hän on siis elossa, koskapa hänet mainitaan subjektina.
Ja viimeiseksi kerrotaan sekin, miten nainen tulee pääsemään pois. Hän lähtee sinne, minne muuttolinnut matkaavat. Pois.
Näitä ennen on myös kerrottu, kuinka naista paljossa auttanut täti on kertonut hänelle, miksi hän on oikeutettu tekemään sen, mitä hänen pitää tehdä. Hänen ”kurkustaan pulppuava ääni on ollut kätkettynä tuhansia vuosia”. Hänen velvollisuutensa on toimia tuhansia vuosia kärsineiden naisten puolesta.
Niinpä se, minkä taloon tuleva näkee, on pahoinpidelty nainen ja mies, jonka rintaan on pistetty tikari. Varmaan jonkun ulkopuolisen taloon tunkeutujan tekosia.
Nainen on hakannut päänsä veriseksi seinään kuvitellussa tappelussa miehensä kanssa. Ja sitten työntänyt tikarin miehensä rintaan.
Nainen on yrittänyt saada omaan elämänsä tarinaan onnellisen lopun uhraamalla toivonsa siihen, että mies koskaan ymmärtäisi, että isä koskaan ymmärtäisi ja että hän itse koskaan voisi unohtaa tekemäänsä. Mutta hän on se, joka parhaiten pystyy antamaan anteeksi – itselleen.
Olipa tulkittu oikein tai väärin, näin minä sen haluanvan olevan.
16. marraskuuta 2009 kello 10.06
Tämän rinnalla Tuhat loistavaa aurinkoa on viihdelukemistoa! Rahimin toteavan havainnoiva ja toisaalta runollinen tyyli tekee kertomuksesta niin voimakkaan. Tapahtumat aivan näkee silmissään. Karumpaa elämää ei juuri voi kuvitella. Kirjailija on totisesti antanut äänen ja sanat näille alistetuille naisille, joilla ei ole ollut oikeutta eikä mahdollisuutta puhua omassa asiassaan muuten kuin korkeintaan mykälle kärsimyskivelle. Padon purkautuessa lukija vaivaantuu, kuten Kirsi totesi, mutta myös helpottuu naisen vapautuessa kärsimyksistään, vaikkapa sitten henkensä hinnalla.Olipa lopun yhteenotto symbolinen tai todellinen, puolisot ovat raadelleet toisensa henkihieveriin, henkisesti, jos eivät kuolleetkaan. Liekö mies edes ollut hengissä loppuaikoina moniviikkoisen vesikuurin jälkeen ja jos hän oli koomassa, kuuliko hän naisen tunnustukset? Ei hänestä lähtenyt vertakaan tikarin pistosta, joten ehkä se oli kuvaannollinen. Tärkeintä oli, että nainen sai ripittäytyä ”kivelle”. Viimeisellä sivulla molemmat hengittävät, toinen sisään, toinen ulos, nainen avaa silmänsä, miehen silmät harittavat.
HS:ssa oli juuri Afganistanin Pohjoismaiden naispuolisen suurlähettilään haastattelu, jossa hän sanoo, että talebanit eivät pidä naisia ihmisinä vaan he ovat synnytyskoneita. Hän lisää, että naisten huono kohtelu Afganistanissa ei ole vain islamin syytä vaan yhdistelmä uskontoa, perinnekulttuuria ja heimotapoja. Tytöt ovat kuitenkin taas päässeet kouluun ja opiskelemaan niillä alueilla, missä talebanit eivät ole vallassa. Jos talebanit voittavat, se tuntuu heti naisen asemassa.
16. marraskuuta 2009 kello 11.00
Olin tilaisuudessa, jossa kirjan kääntäjä Kristina Haataja esitteli kirjailijaa ja kääntämäänsä kirjaa. Keskustelun myötä itselleni valkeni, että ainoastaan kaunokirjallisuuden keinoin voi tuoda julki tunnistettavasti naisten tuhatvuotisen alistuksen Afganistanissa. Vapautta ei tule, vaan kaikki kärsivät.
Faktatasolla nainen on alistettu Afganistanissa, mutta esimerkiksi tietokirja, Sally Armstongin Loistavan auringon tyttäret kertoo myös paremmasta. Talebanien jälkeen tytökin saavat – ainakin periaatteessa – käydä koulua eikä burkapakkoa ole. Pitkät perinteet heimolakeineen ja perinteineen kertovat kuitenkin karua kieltään.
Tästä Rahimin romaanikin kertoo. Toisaalta se kertoo myös jostain universaalista; (naisen) vaientamista ei pidä ajatella kirjaimellisesti ja toisaalta nimenomaan täytyy ajatella sitä, että kaiken pahan joka patoutuu sisään, on tultava ulos. Tavalla tai toisella.
16. marraskuuta 2009 kello 11.10
Tähän yhteyteen saattaisi sopia eräs Mirkka Rekolan runo. toni, varoitus, hyppää yli!
Kauan sitten minä tulin kirkosta.
Pappi oli saarnannut:
”Siellä oli tuhannen ihmistä
ynnä naiset ja lapset.”
Minä talutin pyörääni portille.
Joku kasteli kukkia haudalla,
hiljainen sade,
Ottilia, siinä kivessä luki.
Joku kasteli kukkia,
minä sanoin hänelle,
ettei se mitä puhutaan
pidä paikkaansa. Ei hän uhrannut
vain poikaansa. Myös tyttärensä.
Niin kokonaan ettei kukaan
edes tiennyt tämän olemassaolosta.
Niinhän se entinen oppikirjantekijäkin aloitti alkeiskirjansa:
”Pappa är en människa.”
Hänen vaimonsa ei oikein tiennyt, pitäisikö vai ei seuraavasta lauseesta:
”Mamma är också en människa.”
16. marraskuuta 2009 kello 11.37
Tuossa hengittämisessäkin on minun mielestäni sanoma: Sisäänpäin hengittäjä haukkoo henkeään, kerää voimiaan, valmistautuu, on kauhuissaan jne. Ulos hengittäessään rentoutuu, huokaisee helpotuksesta, menee aina vain syvemmälle omaan itseensä.
Oli tässä kirjassa – joskin vähän, mutta kuitenkin – jotain muutakin kuin synkkyyttä.
Naisen ja hänen appensa lämmin ihmissuhde. Miehen isän kertoma tarina käy aivan hyvin vaikean ihmissuhteessa olevan ongelmatilanteen ratkaisumallista aivan yleisestikin. – ”Kerro tyttöseni kenellä tässä tarinassa on valta antaa anteeksi?”
Naisen täti – jolle nainen jättää lapsensakin – on viisas ja hyvä ihminen. Niin myös sutenööri Hakim.
Kirjassa on myös aivan ihana vitsi, jonka aion kirjoittaa tähän niille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet.
”Älä luota ihmiseen, joka on tuntenut aseiden nautinnon huuman!” Nainen nauraa taas, nyt lempeästi. ”Aseet ovat teille kaikki kaikessa…Tiedät varmaan tarinan upseerista, joka yrittää kasarmilla opettaa uusille alokkaille miten tärkeä ase on. Hän kysyy nuorelta sotilaalta, Benamilta: Tiedätkö mikä sinulla on olallasi? Alokas vastaa: Tiedän, se on kiväärini! Upseeri karjuu: Ei ole, senkin typerys! Se on äitisi, sisaresi ja kunniasi! Sitten hän menee toisen sotilaan luo ja esittää saman kysymyksen. Sotilas vastaa: Tiedän! Se on Benamin äiti, sisar ja kunnia!” Nainen nauraa yhä.
16. marraskuuta 2009 kello 14.06
Kärsimysten musta kivi on kuin terapeutti. Sillä erotuksella, että kiven räjähdyksen myötä kertoja pääsee kaikista ahdistuksistaan ja kärsimyksistään. Terapeutit harvoin, jos silloinkaan, räjähtävät ja ilm.siitä syystä terapiassa käynti ei tuota yhtä radikaalia parantumista.
Vielä työelämässä ollessani kuvasin itseäni itkumuuriksi ja työtäni ihmisveressä kahlaamiseksi. Niin hurjalta kuin nuo vertaukset kuulostavatkin, ne luvattoman usein olivat ihan kirjaimellisesti totta.
Tätä kirjaa lukiessani pohdin siis paljon Kärsimysten mustan kiven ja Itkumuurin eroja.
Jos olisin potilas raskaine murheineni ja minun olisi valittava auttaja noista kahdesta, soittaisinko Itkumuurin ovisummeria vai viereisen huoneen Kärsimysten mustan kiven summeria?
16. marraskuuta 2009 kello 15.33
Oi joi, tarkistin jo hyvissä ajoin, että Rahimin kirja on käännetty englanniksi, saattaa siis olla kirjastossa. Höperönä unohdin koko asian kun aloin miettiä hetkiä ja symboleja. Noh, köröttelen omaa vauhtiani ja luen Kärsimysten kiven vaikka joululomalla.
Eija G, Rekolalla tuntuu olevan runo tilaneteeseen kuin tilanteeseen.
Samuelson, kiitokset vitsistä, otan sen heti käyttöön. Oli muuten mielenkiintoista lukea, miten kuvasit työtäsi. Jonkun pitäisi tehdä kirja tuollaisista kuvailuista.
Tämä nyt ei oikein liity asiaan, mutta pienessä kaupungissa varsinkin kaikki ulkomaalaiset tuntevat toisensa. Niinpä olen ystävystynyt talebaneja paenneen afganistanilaisen opettajan kanssa. Hän aina leikillään sanoo, että hänen pitäisi kirjoittaa kirja kokemuksistaan. Osa 1, Elämä Afganistanissa, Osa 2, Huomioita Yhdysvalloista. Perheessä roolit ovat vaihtuneet, kun ystäväni oppi englannin kielen miestään sukkelammin ja saa parempia töitä. Kaikkien koettelemusten jälkeen tuollainen ei fiksua miestä hetkauta, onpahan ylpeä vaimostaan.
16. marraskuuta 2009 kello 21.23
Samuelson, minä tulkitsin ihan samoin ensimmäisellä kerralla, mutta sen jälkeen halusin nähdä tapahtumassa mieluummin jotain symbolista ja sellaista, että loppu ei olisi vääjäämättömän paha. Kärsimysten kivenhän oli määrä räjähtää ja viedä kärsimys pois. Toisaalta sen jälkeen piti tuleman maailmanloppu.
Minä soittaisin kärsimysten kiven summeria. Itkumuuri vain imee. Kärsimysten kivi lupaa jonkinlaisen helpotuksen.
16. marraskuuta 2009 kello 21.49
Atiq Rahimin Kärsimysten musta kivi on eriskummallinen kirja. Kirjan lukeminen oli monin paikoin äärettömän epämukavaa. Lisäksi kirja jäi niin paljon vaivaamaan mieltäni, että oli otettava selvää kirjailijasta ja hänen muistakin teoksistaan. Niinpä luin ne kaksi muuta suomennettua, Maata ja tuhkaa ja Unen ja kauhun labyrintin. Ne kirjat kirjailija on kirjoittanut omalla kielellään, farsin kielellä. Ranskasta ne sitten on käännetty suomeksi. Toisen Kristiina Haataja ja toisen Päivi Sinikka Kosonen. Tuon viimeisimmän kirjailija onkin kirjoittanut suoraan ranskaksi.
Pidin kovasti näistä kahdesta aiemmasta kirjasta. Ne tuntuivat niin aidoilta ja sydänverellä kerrotuilta, viisaasti ja osoittelematta niissä kerrottiin isoisän ja pojanpojan surullinen tarina sekä nuoren maasta pakenevan miehen järkyttävä tarina. Miten joku osaakin kertoa pahasta niin tyylikkäästi. Molempien kirjojen tapahtuma-aika on 80-lukua ja Neuvostoliiton miehitysaikaa. En ihmettele yhtään, että Rahimin tekemä elokuva tuosta esikoisteoksestaan Maata ja tuhkaa voitti palkinnonkin Cannesín filmijuhlilla v. 2004. Kirja on taideteos.
Mutta tämä Kärsimysten musta kivi…mitä siitä sanoisin. V. 2005 oli jossain lehdessä artikkeli 25-vuotiaan afganistanilaisrunoilija Nadja Anjomanin (Nadia Anjuman Herawi) väkivaltaisesta kuolemasta. Kirjavinkki-blogissa vinkkaaja Elina kertoo Rahimin omistaneen tämän kirjan juuri tälle valveutuneelle runoilijalle. Aviomies ei ensin tunnustanut surmanneensa vaimoaan, vaan ”vain” hakanneensa tätä riidan päätteeksi. Nadja kuoli pään vammoihin ja häneltä jäi puolivuotias tytär.
Kirjassa on paljon vanhoja tarinoita ja kertomuksia. Myös paljon symboliikkaa. Auringonsäteet tunkeutuvat keltasinisen verhon reikien läpi, rukousnauhan yksitoikkoiset kierrot, kärpänen tajuttoman miehen iholla ja suussa, muurahaiset kärpäsen raadon ympärillä, hämähäkki miehen rinnalla ja myöhemmin verhojen kellertävänsinisen taivaan muuttolintujen päällä, likainen veri ja puhdas veri, tuulen leikki risaisilla verhoilla ym. ym.
Naisen monologi on raskasta luettavaa. Silti, miten rohkea, elinvoimainen ja uskollisen hoivaava tuo vaimo on. Miehelleen hän kuitenkin sanoo:” Viisaat ovat oikeassa neuvoessaan: Älä luota ihmiseen, joka on tuntenut aseiden nautinnon huuman”.
Koko tarina lähtee mielestäni vikaan sen turbaanipäisen murrosikäisen sotilaan ja naisen yhteisten toilausten takia. Kirjailijan keksintö on härnäävä ja epäuskottava, jos se nyt onkaan hänen.
Kyllä minun ajatukseni on, että tässä lopuksi tapahtuu kunniamurha. Ja myös kunniamurhaaja kuolee ”kunniallisesti” tikari sydämessään.
Lääketieteellisesti kaikki haavoittuneen tajuttoman hoidon yksityiskohdat eivät oikein ole kohdallaan, vai mitä sanotte esim. sivulla 107 olleesta kuvauksesta: ”Hän käärii huolellisesti miehen hihan ja pesee käsivarresta sen kohdan, johon työntää kateederin, säätää tipat ja lähtee vieden mukanaan kaiken, mikä ei kuulu huoneeseen.”
Hienoa, että LIKE on tehnyt yhteistyötä Suomen UNIFEM ry:n kanssa julkaistessaan tämän kirjan. Hienoa myös, että Suomi tukee maailman viidenneksi köyhimmän valtion, Afganistanin, jälleenrakentamista edes noin 10 miljoonalla eurolla vuodessa.
16. marraskuuta 2009 kello 22.07
Tässä vielä näyte N.A.:n runoilijantaidoista:
A poem by: Nadia Anjoman
Translated by: Mahnaz Badihian
No desire to open my mouth
What should I sing of…?
Me, who is hated by life,
No difference to sing or not to sing.
Why should I talk of sweetness?
When I feel bitterness.
Oh, the oppressors feast
Knocked my mouth.
I have no companion in life
Who can I be sweet for?
No difference to say, to laugh,
To die, to be.
Me and my strained solitude.
With sorrow and sadness.
I was borne for nothingness.
My mouth should be sealed.
Oh my heart, you know it is spring
And time to celebrate.
What should I do with a trapped wing?
Which does not let me fly.
I have been silent for too long,
But I never forget the melody,
Since every moment I whisper
The songs from my heart,
Reminding myself of
A day I will break the cage.
Fly from This solitude
And sing like a melancholic.
I am not a weak poplar tree
To be shaken By any wind.
I am an Afghan woman,
Makes sense to moan always.
17. marraskuuta 2009 kello 11.27
Kirsi, luulen vahvasti, ettei K. M. Kiven luo noin vain lampsita kevyin kantamuksin. Niinpä olen päättänyt, että jos minua kohtaa raskas murhe, menen ensin itkemään I. Muurin luo, joka sitten punnitsee murheeni ja antaa minulle lähetteen mestari K. M. Kiven vastaanotolle.
Lene, kertomasi luettuani haluan vieläkin vahvemmin uskoa, että kirjan nainen jäi eloon ja mies kuoli silmät harittaen.
Haluan ajatella, että A. Rahimi omistaessaan teoksensa Nadja Anjomanille kirjoitti tämän tarinalle haluamansa lopun.
17. marraskuuta 2009 kello 11.50
Ihmettelen, ettei yksikään miespuolinen lukupiiriläinen ole vaivautunut kommentoimaan tätä kirjaa.
Ihmettelen myös, etteivät toisaalla runomieltymyksiään rintarinnan puolustavat ole löytäneet tämän kirja runollista kauneutta.
Vain muutama esimerkki:
”Uupuneena hän sopertaa:
Minä …tulen … olen hullu.
Leikkaa kieleni Allah!
Maa nielköön suuni!
Allah, suojele minua!
Olen eksynyt,
näytä minulle tie!
Ei minkäänlaista ääntä.
Ei minkäänlaista tietä.”
”On yhä yö.
Yhtäkkiä räjähdyksen sokaiseva salama.
Kurkkua repiviä huutoja.
Lapset itkevät
Nainen huutaa.
…….
Kaikki päättyy vihdoin
epävarman päivännousun harmaaseen kajoon.”
17. marraskuuta 2009 kello 12.45
Lene, kiitos tästä tiedosta, tällä on varmasti merkitys.
17. marraskuuta 2009 kello 13.13
Kiitos hyvistä kommenteista!
En voi kommentoida kirjaa, jota en ole lukenut.
Aihe on mielenkiintoinen.
Esim. Nawal El Saadawin teoksista olen pitänyt.
Ei Husvedtiakaan kukaan mies kommentoinut. Eikö kukaan siis lukenut?
Ehtisipä edes lukea ne kirjat, jotka täytyy lukea.
17. marraskuuta 2009 kello 13.26
samuelson, kyllä minusta kirjan lopun voi tulkita myös haluamallasi tavalla vallan mainiosti. Silloinhan se vanha persialainen myytti kärsimysten mustasta kivestä kantaisi loppuun saakka.
Muuten, Rahimin kerrotaan myöhemmin tavanneen tämän Nadian, jolle hän on kirjansa omistanut, koomassa olleen aviomiehen ja saaneen siinä idean tähän kirjaansa. Olisi ehkä kiva kysyä itse kirjailijalta tätä loppua. Hän näkyy olevan FB:ssakin.
17. marraskuuta 2009 kello 22.00
Kirjassa on hyvä loppu, kun lukija voi tulkita sitä haluamallaan tavalla. Jos joku jaksaa vielä lukea Rahimista, laitan tähän pari linkkiä DN:n haastatteluun ja arvosteluun. Kirjan nimi on ranskaksi Pierre de patience, Kärsivällisyyden kivi, mutta suomalainen nimi kuvaa hyvin sisältöä. Rahimi on myös elokuvantekijä, siitä siis kirjan ”kuvallisuus”. Jossain haastattelussa Rahimi sanoi, että Afganistanissa voi nyt yksi lapsi viidestä käydä koulua ja vähiten tietysti maaseudulla.
http://www.dn.se/dnbok/bokrecensioner/atiq-rahimi-talamodets-sten-1.960815
http://www.dn.se/dnbok/atiq-rahimi-talamodets-sten-afghanistan-1.971347
17. marraskuuta 2009 kello 22.16
Tuo nimiasiahan on kiinnostava. Kärsivällisyyden kivi on ihan eri asia kuin Kärsimysten kivi. Jos tässä tarinassa joku oli ollut kärsivällisyyden kivi, se oli ennemmin vaimo kuin mies. Kärsivällisyyden kivi, joka lopuksi räjähtää ja pakonomaisesti vuodattaa kaiken.
18. marraskuuta 2009 kello 8.05
Expressenin haastattelussa Rahimi sanoo, että tuntui hyvältä kirjoittaa Kärsimyksen musta kivi muulla kuin äidinkielellä, koska siinä on niin paljon kiellettyä, tabuja ja seksuaalisuutta. Concourtin ansiosta käännösten määrä nousi 25:stä 40:een, ja nyt hän on vain kulkenut maailmalla kertomassa kirjastaan. Jossain hän sanoi myös, että afganistanilaiset on päästetty aivan liian helpolla, siksikin hän on kirjoittanut, koska kirjallisuuden avulla voi vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Se on totta! Minäkin aloin ymmärtää sitä, miksi meidänkin pitää lähettää sinne sotilaita. Rahimin vanhempi veli kuoli sodassa, ja ensimmäinen kirja oli sitä surutyötä.
18. marraskuuta 2009 kello 12.15
Lene, minun mielestäni naisen ja nuorukaisen osuus kuuluu erittäin hyvin kirjan kokonaisuuteen.
Nainenhan muutenkin kertoessaan tunteistaan miehelleen tyhjentää itseään ahdistavista ja painavista kärsimyksistään.
Samoin on myös hänen seksuaalisuutensa tukahdutettu. Hän ei ole saanut edes katsoa miestään alasti, puhumattakaan että hän olisi saanut nauttia seksuaalisesta yhteiselämästä.
Hän ei ollut koskaan kotonaan nähnyt hellyydenosoituksia vanhempiensa välillä. Isä oli aina ollut tyly seitsemälle tyttärelleen. Hän oli hyväillyt vain viiriäisiään, ja nainen olikin pitkään luullut, että kaikilla miehillä on viiriäinen housuissaan.
Silloinkin, kun sutenööri tädin pyynnöstä järjesti naiselle nuoren lapsensiittäjän, oli molempien silmät sidottuina aktin ajan ja nainen pelkäsi armottomasti.
Nainenhan yritti päästä nauttimaan miehestä tämän maatessa tajuttomana. Samalla hän varmasti tunsi, että hän sai jonkin verran kostettua miehelle.
Nuorukaisen kanssa hän sai vihdoinkin olla aktiivinen osapuoli. Hän sai opetettua pojalle, miten yhdynnästä tulee nautinto eikä pelkästään akti.
18. marraskuuta 2009 kello 12.29
Olen jo laittanut Atiq Rahimin sivuun ja alkanut lukea Pelon kasvoja.
Päädyin kuitenkin välipalaksi lukemaan aikakausilehtiä, ratkomaan ristisanatehtäviä ja lukemaan Outi Pakkasen Yöpuistoa.
Kahden raskaan kirjan (=Camera obscura ja Kärsimysten musta kivi) jälkeen tunteet ja järki vaativat ilmaa itselleen.
Vielä kuitenkin tuli mieleeni kirja lasten ja eläinten osalta.
Räjäytysten jälkeen lapset leikkivät ruumiinosilla (”Ota sinä pää, minä otan jalan!”) ja kulkukoirat saivat syödäkseen räjähdyksen silpomista ruumiista. Jne.
Kuinka mahdottoman kaukana meidän olemisemme ja elämämme onkaan toisistaan tällä kuitenkin niin pienellä maapallollamme.
19. marraskuuta 2009 kello 14.07
samuelson, minäkin olen siirtynyt lukemaan mm. Pelon kasvoja. Olen myös lukenut vuosi sitten Yöpuiston. Minulla on kaikki Pakkaset. Joka jouluksi toivon sellaisen. Pidän varsinkin niistä kirjailijan Helsinki-kuvauksista, Yöpuistossa oltiin Neitsytpolulla ja Neitsytpuistossa muistaakseni. Anna Laineen keittiöön ei siinä päästy viinilasillisen parissa herkullista ruokaa odottamaan. Kirjojen taso on mielestäni joskus vähän epätasainen, mutta silti viihdyttävä =”kirja saa herpaantumattoman mielenkiintoni”.
Vielä muutama sana Kärsimysten mustasta kivestä (Tålamodets sten !). Kyllä ymmärsin tuon päähenkilön tukahdutetun seksuaalisen ahdistuneisuuden sekä kaiken muunkin turhautuneisuuden. Luin nuo Eija G:n loistavat linkit ja koin pienen ”valaistumisen”: ehkä nuo seksikohtaukset ventovieraan nuorukaisen kanssa maksua vastaan eivät sittenkään olleet niin päälleliimattuja ja länsimaiseksi mausteeksi tarkoituksella kirjoitettuja. Ne todella saattavat hyvinkin kertoa vain ja ainoastaan Rahimin ilmaisun vapautumisesta ja rohkaistumisesta, uusien sanojen ja ilmaisujen löytämisestä hänen kirjoittaessaan ranskaksi. Hänhän mainitsi noissa haastatteluissaan jotakin sellaista, että persian kielessä on niin erilainen sanastokin. — Pidin tosiaan ensin tuota prostituoitua-leikkimistä tyylirikkona varsinkin sen jälkeen kun olin lukenut Rahimin aiemmat kirjat Maata ja tuhkaa sekä Unen ja kauhun labyrintti, jotka hän oli kirjoittanut äidinkielellään.
19. marraskuuta 2009 kello 17.25
Herrasmiesten kirjallisuuspiirin ajatuksena on edistää yleistä lukeneisuutta. Olemme perustaneet verkkoyhteisön, jonne kuka tahansa voi käydä arvostelemassa valitsemansa kirjan ja keskustella kirjallisuudesta. Sivut täällä: http://herrasmiestenkirjallisuuspiiri.fi/
21. marraskuuta 2009 kello 23.07
Lene, sinä sitten tiedätkin ainakin yhden joululahjasi. Nim. O. P:n Muistivirheen.
Minä olen sellaista takertuvaan tyyppiä, että kun jotain alan tehdä, sen kanssa tuppaa menemään överiksi.
Nyt takerruin kertakaikkisesti taas sanaristikoihin. Olen aikanaan jo ollut taitava ”kuulakärkikynäratkaisija”. Välillä jätin sanaristikot, joten nyt joudun ratkomaan alkuun helpomia ja lyijykynällä, että pääsen taas sisälle sanaristikoiden tämänhetkiseen maailmaan.
Nyt kun meidän oma Talvisotamme on esillä vuosipäiviensä takia, on väkisin tullut mieleen verrata Rahimin kuuman, kuivan maan sotaa meidän sotiimme.
Jo värit ovat erilaisina mielessä, kun noita ajattelee.
Meillä valkoista, sinistä, harmaata. Välillä leiskaukset punaista ampumisista ja verestä. Kylmää, autiota.
Siellä kaikki oranssin-, ruskeanpunaista. Niin ettei veren- tai räjäytysten liekkien väritkään erotu muusta olemisesta. Eikä pakkanen jäädytä ruumiita tai neitseellinen lumisade peitä irronneitä jäseniä.
Mutta silti sota molemmissa.