Eija G kyseli, että onko minulla hyvää luettavaa sairaslomalla. Valitettavasti pää ei ole lomalla, joten työn tekeminenkin tiettyyn rajaan onnistuu verkkojen, liittymien ja muiden kirousten avulla. Eli kokonaan ei voi ryhtyä lukemaan.
Olen kuitenkin yrittänyt nyt viimeksi lukea Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -kirjaa. Ohut ja pienen tuntuinen kirja. Kuitenkin kirjoitettu niin tiiviiksi ja sellaisella kielellä, että tämä on yllättävän vaativa paketti. Ensimmäinen Müllerini. Ostin nimen perusteella. Omituisten kirjannimien kisassa tällä on aika hyvät menestymisen mahdollisuudet.
Lisäksi tuossa odottelee Anna Kortelaisen Hurmio, Fred Wanderin Seitsemäs kaivo, Paul Austerin Invisible ja työhön liittyvä Tara Huntin Whuffie Factor. Löysin myös kiinnostavalta vaikuttavan novellikokoelman; Lauren Groffin Delicate Edible Birds and Other Stories. Lisäksi olisi kiva lukea lahjaksi saatu Larry McMurtryn kirja Books. Tuskinpa kaikkia näitä saan luettua ja on mahdollista, että harhaudun muihin kirjoihinkin tässä vielä välillä.
Mitä teillä on lukujärjestyksessä?
11. marraskuuta 2009 kello 19.07
Ihailen kovasti Anna Kortelaista, terveisiä vain hänelle, mutta en suosittele nyt sinulle Kirsi Hurmiota. Olen lueskellut sitä ja se on kyllä aika erikoinen ja haastava. Viitteitä on niin, että kenellekään ei jää epäselväksi kirjailijan ihailtava lukeneisuus. Suosittelen jotain kevyempää.Ja voimia sinulle mikä sitten vaivaakin!Mietiskele Italian aurinkoa ja lämpöä, se voi auttaa!
11. marraskuuta 2009 kello 19.20
Koeta nyt pärjätä niiden verkkojen ja muiden ansojen kanssa, Kirsi. Ja ennen kaikkea hyvää ja lempeää toipumisaikaa sinulle. (Eikä se työ tekemällä lopu, tämän opin esimieheltäni v.1995. Kiitos vielä hänellekin siitä muistutuksesta.)
Minä olen joutunut nyt Borgesin ansalankaan. Eilen löysin kirjastosta kolme hänen teostaan, Haarautuvien polkujen puutarhan, Hiekkakirjan ja runokokoelman Peilin edessä ja takana:runoja vuosilta 1923-1985.
Frobeniuksen Pelon kasvot tuijottavat myös jo odottavasti tuolla takan vierustallai. Rahimin sain luettua viikonloppuna.
Ja nyt luen Camus´n Ruttoa parhaillaan. Valinta kuvastaa minun älytöntä huumorintajuani ja vastaiskuani vallitsevalle possuflunssapelolle.
11. marraskuuta 2009 kello 21.29
Parhaillaan ‘työn alla’ ovat ne Pelon kasvot & Kootut kertomukset. Vähän hitaasti etenevät.
Reissuun (huomenna seilaan rahtilaivalla Puolaan) lähtee mukaan ainakin Nelle Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Miro Ashan Gangesin tytär, ihan siksi, että ovat ainoat lukemattomat pokkarit kotona.
Pelon kasvojen jälkeen saatan tarttua Michael Frayn Päistikkaan tai ehkä luen Don de Lillon Valkoinen kohina. Toisaalta, eniten ehkä sittenkin kiinnostaa se Knud Romerin Kuka silmää räpäytää, pelkää kuolemaa, jonka löysin kirjamessuilta.
Ja tässäpä onkin hyvä tilaisuus kiittää Kirsiä parista muusta suosituksesta, jotka myös kirjamessuilta löysin ja jotka jo luin; Epätavallinen lukija ja Mies joka istutti puita, joka erityisesti oli v_i_e_h_ä_t_t_ä_v_ä! Kiitos! ja voimia!!
11. marraskuuta 2009 kello 21.36
Rahtilaiva Puolaan kuulostaa ihan Kyllikki Villalta! Tykkäsin Päistikkaasta, siitä on tosi kauan kun luin sen, mutta tykkäsin tosi paljon. Ja Knud Romerin kirja on kyllä tosi hieno.
Kiva kuulla, että olivat mieleen! Mies joka istutti puita on semmonen, että sen voisi lukea vaikka kuinka monta kertaa.
11. marraskuuta 2009 kello 21.45
Kirsi, niinpä, Gdynia, sinne se Kyllikkikin matkasi!!
Mies joka istutti puita menee joululahjaksi varmaan koko suvulle ja muillekin! Aika jännää muuten, miten se ei ollut yhtään imelä eikä tuntunut osoittelevalta kuten joidenkin nimeltämaintsemattomien krjailijoidn vastaavanlainen tarina olisi voinut olla.
11. marraskuuta 2009 kello 22.23
Jos olet sairaslomalla, Kirsi, niin toivotan paranemista!
Murakamin jälkeen luen Robert Åsbackan romaania ”Urkujenrakentaja”. Asetelma on mielenkiintoinen. Muistuttaa Austerin ”Sattumuksia Brooklynissa”: vanha mies totuttelee uusiin ystäviin ja elämään vaimon kuoleman jälkeen. Paljon viittauksia Beckettiin, nami nami.
Olen myös lukenut Daniel Katzia. Ja runoilijoitahan minä luen koko ajan.
Huomennahan (torst. 12.11.09) julkistetaan jo Finlandia -ehdokkaat!
11. marraskuuta 2009 kello 23.03
Viimeksi luin Assia Djebarin viehättävän omaelämäkerrallisen romaanin Ingenstans i min fars hus, muistivälähdyksiä lapsuudesta ja nuoruudesta Algeriassa ainoana ”alkuasukastyttönä” ja muslimina kylän ranskalaisessa koulussa, suuren suvun keskellä, isän ankarassa ohjauksessa, ikävuodet 3 – 17. Noin viisivuotiaana hän muistaa itkeneensä vuolaasti lukiessaan ensimmäistä kirjaansa, jossa tyttö menetti vanhempansa. Äiti kutsui hätääntyneenä syömään jotain, mutta tyttö vastasi arvokkaasti: ”Äiti, etkö sinä näe, että minä luen?” Ja jatkoi lukemistaan ja kyynelehtimistään.
Sitä ennen luin Adigan Valkoisen tiikerin – erinomainen. Menossa ovat Poen kootut, Zinaida Lindénin Lindanserskan, Rahimi ja Johanna Holmströmin Camera Obscura. Ensimmäinen novelli oli luettava yhdeltä istumalta ja kyllä hän kirjoittaa hyvin, häntä kehuneet olivat oikeassa. Odottamassa ovat Hamlet ja Bernhardin Haaskio, mutta siinä ei ole ollenkaan kappalejakoa, näyttää siksi raskaalta, jaksankohan? Tulossa ovat Frobenius, Henrik Meinanderin Finland 1944 ja Donnerin Bergman: PM. Aika sekalaista siis.
Se Mies joka istutti puita pitää hankkia! Epätavallinen lukija oli todella hauska. Sellaista sinun Kirsi pitäisi nyt löytää! Oletko lukenut Makinen Elämän musiikin? Ei varsinaisesti hauska mutta oikein hyvä. Bohumil Hrabalin Tarjoilin Englannin kuninkaalle on kuin terävöitettyä Sveijkiä, huimaa parodiaa ja farssia.
11. marraskuuta 2009 kello 23.32
Minäkin luin alkusyksystä sen Epätavallisen lukijan! Se oli minusta tosi kiva ja hauska! Minä muuten näin silmissäni koko ajan Helen Mirrenin (hän esitti kyseistä henkilöä filmissä The Queen), en päässyt siitä mielikuvasta irti.
11. marraskuuta 2009 kello 23.52
Helen Mirren oli niin hyvä kuningattarena, että aina kun ajattelen Englannin kuningatarta tulee Mirren mieleen! Samoin kyllä se miesnäyttelijä oli niin häkellyttävän hyvä Blair, että kun juuri näin jonkun elokuvan missä se mies oli toisessa osassa, ajattelin koko alun, että onpa toi Blair jännän hyvä näyttelijä : ) Luulen, että olen lukenut tuon Makinen Eija.
12. marraskuuta 2009 kello 7.36
Helen Mirren on erinomainen näyttelijä ja todella hyvä sekä Elisabeth I’nä että nykyisenä kuningattarena! Violeta, minulle kävi samoin Epätavallisen lukijan kanssa : )
Nyt tuo Camera Obscura alkaa kyllä kiinnostaa, kun sitä joka suunnalla niin hehkutetaan. Ja voi voi, samoin myös tuo Åsbacka kiinnostaa. Tätä kirojen määrää!
12. marraskuuta 2009 kello 9.47
Aiempaan Wide Sargasso Sea -keskusteluun liittyen menossa on hiukan samankaltainen teos: Colleen McCulloughin The Independence of Miss Mary Bennet, joka on jatko-osa Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teokselle.
McCullough kirjoittaa yhtä vetävästi kuin First Man of Rome -sarjaansa ja henkilöhahmojen kehitys sekä ajankuvakin on paikallaan, mutta kirjan tapahtumat ovat jo puolivälissä karanneet hiukan mielikuvituksellisen jännärin puolelle. Varsin kauas pohjana olevasta teoksesta, siis.
12. marraskuuta 2009 kello 11.56
Rahimin Kärsimysten musta kivi tuli luettua jo heti, kun sen ilmoitettiin olevan marraskuun kirja. Joudun varmaan lukemaan sitä uudestaan sitten, kun keskustelu alkaa, että muistaisin tarkemmin.
Viimeksi olen lukenut Camera obscuran. Minä pidin siitä, kuten jossain muualla olen maininnut. Sisällöltään se varmaan voi häiritä – kuten sen tarkoituskin lienee, herätellä/kertoa asioista, joita ei ehkä muuten tule tarpeeksi ajatelleeksi. Kieleltään luulisi sen useimpia ihastuttavan.
Seuraavaksi on lukulistalla Frobeniuksen Pelon kasvot.
12. marraskuuta 2009 kello 14.01
Lene, katsopa jos löydät jostain myös novelliantologian Kolmas maailma, julkaistu joskus 60-luvun puolivälissä. Siinä kun on julkaistu neljä Borgesin novellia jotka minusta ovat niitä parhaimpiaan ja joita hämmästyttävästi ei ole julkaistu tuon jälkeen suomeksi: Tlön, Uqbar, Orbis Tertius, Baabelin kirjasto, Babylonian arpajaiset ja Pierre Menard, mies joka kirjoitti Don Quijoten.
Parissa kymmenessä sivussa yhtä paljon älyä ja ideoita kuin monella muulla kirjailijalla koko urallaan…
Itselläni tuli vastaan divarissa vastikään Aira Brinkin mainio nuortenkirja Memmoin arvat, jota piti sitten ostaa omaan hyllyyn ja alkaa lukea pitkästä aikaa…ja onhan se yhä hieno. Fantasiakirja 1200-luvun Suomesta.
Tämä välihyppäys keskeytti hetkeksi sitten juuri aloitetun Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin.
\\\”Sodasta Ristin laulan, voittajasta
Kristuksen haudan vapauttajan
älystä kerron, asekunniasta,
hän vaivoin kesti taiston ankaran…\\\” tjsp.
12. marraskuuta 2009 kello 16.43
hdcanis, minä olen lukenut Kolmannen maailman. Siellä on todella hyviä novelleja.
Sensijaan tuo Tasson Jumala tuntui tekevän rauhaa miekan ja tapparan avulla, eikä kovin houkuttele luokseen ketään täysipäistä.
Jos Jerusalem nyt ylipäänsä koskaan vapautetaan tai vapautuu, niin ihmisten pitäisi istua yhteisen pöydän ääreen lukemaan toisilleen Nalle Puhia ja syömään belgialaista suklaata.
13. marraskuuta 2009 kello 8.05
Robert Åsbackan viimeisin Urkujenrakentaja on hämmentävän todellinen matka vanhemman 80 vuotiaan miehen surun täyttämän ja kaipaavan pään sisälle, jossa hän arvuuttelee paljon miten hänen vaimonsa eli viimeiset minuutit ennen Estonia-laivan uppoamista? Syyllisyys painaa ja eletyt vuodet. Päähenkilö etsii sovitusta ja jonkinlaista armoa. Taide nousee avaimeksi kestämään paremmin ja kahden ihmisen matka tulee kauniina, vahvana ja elävästi muistoissa. Ikävä ja kaipuu on käsinkosketeltavaa.
Harvinaisen liikuttava, koskettava kirja muistoista, muistista ja menetyksestä. Kirjoittaja syntynyt vuonna 1961 ja vanhan miehen pää on avattu hyvin uskottavasti. Hieno kirja, joka on jäänyt jostain syystä aivan liian vähälle huomiolle.
13. marraskuuta 2009 kello 12.01
Kosti, ehdottamasi menetelmä saattaa olla parempi kuin Rinaldon ja kumppanien suunnitelma Jerusalemin vapauttamiseksi, mutta siitä olisi kovin vaikea kirjoittaa monisatasivuista herooista eeposta
Ja eikös sitä toitoteta tuota taidetta taiteen vuoksi -ajattelua, että hyvä kirja pitää voida kirjoittaa ja lukea riippumatta sen kaupallisesta potentiaalista tai muusta vastaavasta ulkokirjallisesta ilmiöstä? Tähän kuuluisi silloin myös poliittisesti tai muuten arveluttavat kirjoitukset, kuten vaikkapa miekan ja tapparan ihannointi rauhan menetelminä…eihän siitä mitään tule jos hyvän kirjan vaatimuksiin kuuluisi että minun pitää olla samaa mieltä sen kanssa.
Henkilökohtaisesti nautin myös hyvin kirjoitetuista kirjoista jotka reippaasti lähtevät provosoimaan kannanotoillaan… en ole samaa mieltä vaikkapa C.S.Lewisin Narnia-kirjojen kanssa ja arvelen että monet Flannery O’Connorin tekstit ovat parhaimmillaan herättäessään närkästystä lukijassa.
(Ja ennen kuin kukaan asiasta huomauttaa, poleemisuus ei ole itseisarvo, ja maailmassa on valtavat määrät huonosti kirjoitettua provosointia. En ole aloittamassa Mein Kampfin lukemista lähiaikoina tai luultavasti koskaan.)
(Ja toinen huomautus, siteerasin yllä ulkomuistista väärin Vapautetun Jerusalemin alkusäkeitä).
13. marraskuuta 2009 kello 14.50
Mitä? Jaksatteko lukea sairaslomallanne jotain, joka vaatii ajatustoimintaa. Minä olen kuumeessa, eikä lukemisesta tahdo tulla mitään. Kuumeen laskiessa luen aina Doctorovin Marssia, mutta pelkään, että siitä jää minulle melko unenomainen kuva, mikä voi ollakin vain hyvä juttu.
Epätoivoisuuksissani olen lueskellut myös Ankalliskirjasto 3 – Sinne ja takaisin -opusta (Miksi pidin näistä lapsena?), lasten satukirjoja, HS:n Teema-liitettä (Miksi tämäkään ei avaudu minulle, vaiika ideahan on hieno?) Kuukausiliitettä (juttu suomalaisesta taloustieteilijästä oli hyvä). Mikään ei oikein maistu. Näällä netissä poukkoilen sitten silmät punaisina etsimässä Jotain.
Täällä Lukupiirin sivuilla olen viihtynyt, eikä se liene pelkän kuumeen ansioita. Lueskelen täällä juttuja aika usein oman mieleni avaamiseksi, mutta kommentointijää näihin kuumehoureisiin hetkiin. Kiitos.
13. marraskuuta 2009 kello 16.24
Henry!
Kiitos Åsbackan ”Urkujenrakentajan” lukukokemuksesta.
Luin myös kirjan ja kokemukseni on paljolti samankaltainen kuin sinulla.
Kirjan mies oli uskottava suruineen ja sovituksineen. Suruprosessi monenlaisine paineinen ja erakoitumisineen on kuvattu mestarillisesti. Kirjasta kävi myös selvästi ilmi, miten etuoikeutettu on ihminen jolla on taideambitioita. Ja miten kirjailija yhdistelee taiteita. Samoin minuun teki vaikutuksen se, että kun ihminen vaan heittäytyy uusien ihmisien seuraan, hän ystävystyy, luottaa, saa apua ja kommunikoi.
Urkujen pauhu huipentuu finaaliin, loppuun, joka voidaan tulkita monin tavoin.
Paul Austerin ”Sattumuksia Brooklynissa”- teoksessa käy paljolti samoin: vanha ihminenkin voi vielä solmia uusia ihmissuhteita.
Kirja on muuten kyllä sillä tavalla huomioitu, että se oli sekä Runeberg-palkinto- että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana tänä vuonna 2009.
Luulen, että ruotsinkieliset ja ruotsalaiset ovat lukeneet kirjaa enemmän kuin suomenkieliset: teos ilmestyi Schildtsiltä yhtä aikaa sekä ruotsin- että suomenkielisenä.
Samoin kirjailija on aiemmin ollut myös Finlandia-pakintoehokkaansa sekä saanut useita ruotsinkielisiä palkintoja.
13. marraskuuta 2009 kello 20.13
Henry ja Kosti, olen kanssanne erittäin samaa mieltä, että Robert Åsbackan kirja olisi varsinkin Suomessa ansainnut paljon enemmän huomiota. Mutta hyvä, että Ruotsissa ainakin se huomioitiin kiitettävästi. Urkujenrakentaja on todella upea mestariteos. Se kannattaa kyllä lukea.
hdcanis, sain tänään käsiini Kolmannen maailman. Kyllä tuo Argentiinan kansalliskirjaston entinen johtaja on mielestäni aika neropatti, miksei #1 monessakin sarjassa.
Kirjassa on edustettuna myös 11 muuta prosaistia espanjankielisestä Amerikasta, mm. Julio Cortazar, Octavio Paz ja Rosario Castellanos.
13. marraskuuta 2009 kello 21.21
Orgelbyggaren/Urkujenrakentaja oli intensiivinen lukuelämys, paikoin jopa innostava, vaikka päähenkilö oli raihnas vanha mies, jonka arkipuuhista ja vaivoista kerrotaan, mutta kirja oli monitasoinen ja siinä oli monenlaista tyyliä. Se oli kuvaus rakkaudesta, menetyksistä ja syyllisyydestä, mutta se kertoi myös miten surun voi voittaa. Käsillä tekeminen, urkujen rakentaminen oli sitä, vaikka vaimo, urkuri, ei enää ollutkaan tulossa takaisin, muistojen läpikäyminen, taiteen parantava voima. Uudet ihmissuhteet antoivat sisältöä elämään. Estonia ilmeisesti innosti ruotsalaisia. Kirjan luvut jakautuivat seitsemään osaan kuten Buxtehuden oratorio, sitä olisi melkein pitänyt kuunnella samanaikaisesti. Ja näyteltiinhän siellä Beckettiä! Miksi kirja ei kuitenkaan ollut aivan täysosuma? Siinä oli jotenkin liikaa asioita yhteen kirjaan, vaikka en oikein muistakaan, lukemisesta on jo aikaa. Saattaisin lukea sen joskus uudelleen.
13. marraskuuta 2009 kello 23.23
Minäkin jouduin täksi viikoksi si-lomalle. Onneksi kävin viikonloppuna kirjastossa, joten oli lukemista valmiina. Kyytiin tuli lisää Arto Salmista, kun löysin sen pari viikkoa sitten. Ei-kuori jatkoi siitä mihin Paskateoria jäi, tavallaan ja toissa yö meni sen kanssa mukavasti kun elimistö nosti keskellä yötä niskasta ylös miettimään että aionko tosiaan mennä seuraavana päivänä töihin – hoiti ehkä omalta osaltaan jalat takaisin maahan (ja pään tyynyyn koko päiväksi). Turvapaikka odottaakin seuraavaksi vuoroaan. Lisäksi kyytiin tuli Charles Bukowskin Tarinoita tavallisesta hulluudesta, joka menee selkeästi samaan kategoriaan, ja Pauli Kohelo, joka ei meinaa oikein sytyttää.
No, eilen aloitin sitten Karamazovin veljekset, kun edellisestä lukemisesta on jo kohta 20 vuotta, enkä taida muistaa siitä muuta kuin että loistava oli. Luin täältä kommentteja Fedor-sedästä, joten oli pakko palata siihen taas.
Ai niin ja sain alkuviikosta viimeisteltyä vaimon suosikin, Sirpa Kähkösen Neidonkengän, jota voi ehdottomasti suositella, vaikka en meinannutkaan jaksaa keskittyä siihen – vasta kun sairaana… Kähkönen on kyllä omaa luokkaansa kuvaamaan mitä oli elää sodan ajan Suomessa – jo edellisissä kirjoissaankin. Mielestäni huomattavasti parempi myös kansalaissodan kuvauksessaan kuin Kjell Westö. Kyllä sillekin pitäisi se Finlandia-palkinto myöntää.
14. marraskuuta 2009 kello 9.17
Vielä Åscackan ”Urkujenrakentajassa”.
Kuten Eija G. kirjoitti teos jakautuu Buxtehuden oratorion mukaan seitsemään osaan. Mutta myös niin, että jokaisen luvun otsikko viittaa päähenkilö Thomassonin kipeään kohtaan (tapaturmissa jne.): jalat, kädet…lopuksi sydän.
Alkuun kirjan kerronta tuntui turhankin arkiselta ja yksityiskohtaiselta. Sitten ajattelin, että sillä kuvataan vanhan miehen elämän hidastumista ja pienenemistä.
Sittenhän uutta väkeä tulee elämään ja kerrontakin reipastuu. En osaa sanoa, onko kaikkien ihmisten esiintyminen perustelua ja motivoitua, mutta väriä tulee.
Mieleeni nousee 80 -luvulta jyväskyläläisen Keijo Siekkisen hieno romaani ”Äidin hauta”. Kirjailijan oma fyysinen äiti oli kaatunut ja menehtynyt kauppamatkalla. Kirjailija teki surutyönsä kirjoittamalla tapahtuneesta niin hienon romaanin, että se ylti Finlandia-ehdokkaaksi.
14. marraskuuta 2009 kello 9.36
Voi voi kun tulee virheitä. Kirjoittamani katosi, kirjoitin uudestaan ja kirjoitin virheitä. Eli ÅSBACKA. Ja PERUSTELTUA. YLSI. Voi voi.
14. marraskuuta 2009 kello 11.47
Heli Laaksosen Pursu on mitä viehättävin ja voimaannuttavain kirja sairasvuoteeseen, kaikille sairastaville.
14. marraskuuta 2009 kello 15.09
Minäkin luin hiljattain Epätavallisen lukijan. Kirja oli hauska, mutta pisti myös pohtimaan lukemista. Ja kirjoittamista. Eikö riitä, että on lukija vaan pitää siirtyä seuraavalle tasolle kirjoittajaksi? Kuningattaren huomio kehittymisestään lukijana oli mielenkiintoinen. Aluksi hän piti kirjaa tylsänä. Luettuaan koko joukon kirjoja hän palasi aloittamaansa ja kirja ei ollutkaan enää tylsä. Lukemaan harjaantui lukemalla. Tästä porttiteoriasta on paljon väitelty. Siirtyykö lukija hiljalleen keveistä kirjoista haastavimpiin. Mielestäni ei välttämättä, mutta mahdollisesti.
14. marraskuuta 2009 kello 15.18
Jonelle ja kaikille muillekin mainos ja muistutus: tänään klo 19 alkaa Teemalta 8-osainen Karamazovin veljekset-sarja. Tuntuu raskaalta sitoutua lauantai-illoiksi, mutta jos ja kun sarja on samaa tasoa kuin Idiootti jokin aika sitten, kyllä kannattaa. Jännittää miten suurinkvisiittori on dramatisoitu. Mielessä on vieläkin Kari Heiskasen 40-minuuttinen monologi Ryhmäteatterin sovituksessa aikoinaan. Se oli räjähdys, uskomaton esitys!
14. marraskuuta 2009 kello 17.10
Kiitos useista hienoista vinkeistä, Pirkko K., Jone, Meku ja Antti!
Mekun kertoma lukemisen porttiteoria pani ajattelemaan. Kun tunnustelin ja mutustelin sitä, melkein allekirjoitan ajatuksen. Nimittäin nykyisin en enää jätä juuri mitään kirjaa kesken. Jos olen aloittanut, luen sen.
Älä koskaan uhoa! Heti perään poikkeus: Jone, minäkin aloitin Pauli Kohelon, mutta vaikka teos on ohuista ohuin, en jaksanut. Paremmin jaksan paksumpiakin kirjoja.
Aion muuten taas lukea Gogolin ”Kuolleet sielut” hänen novelliensa jatkoksi juhlavuoden kunniaksi (syntymästä 200 vuotta). Voi olla, että ehdin lukea vasta talvella. Olisi Sielujen 4. tai 5. lukukerta, edellisen kerran luin 10 vuotta sitten.
Kiitos Antti Karamazovin veljesten sarjan infosta. Sinä pidät meitä aina Karamazovin (ja muidenkin tasokkaiden taiteilijoiden) suhteen ajan ja sivistyksen tasalla.
14. marraskuuta 2009 kello 18.07
Kirsi, toivottavasti voit jo paremmin. Mitä pidit Mullerin Fasaani-kirjasta? Luin kaksi hänen kirjaansa englanniksi. Kirja Traveling on one leg oli myös ohut, tiivis ja pelkistetty. Jotenkin en jaksanut syventyä siihen kunnolla. Sen sijaan ihastuin kirjaan The Appointment, jossa oli mielenkiintoisia sivujuonia, yllätyksiä, huumoria, elävän oloisia henkilöitä sekä (minulle) uutta tietoa todellisesta tai kuvitellusta Romaniasta.
Luen yhä Walcottin koottuja, sekä hänen runomuotoista romaaniansa Omeros. Jälkimmäisen kanssa olen vasta alussa, siinä tutut kreikkalaiset sankarit ja sankarittaret (Akilleus, Hektor, Helena) seikkailevat Karibialla.
14. marraskuuta 2009 kello 18.22
Kiitos Antti vinkistä, huomasin itsekin. En kuitenkaan edelleenkään katso TV:tä, joten voin keskittyä rauhassa siihen kirjaan
Kävin itsekin katsomassa näytelmän aikanaan Ryhmäteatterissa. Olin itse asiassa juuri ennen sitä lukenut kirjan ensimmäistä kertaa. Näytelmä jäi kokonaisuutena valitettavasti kauas kirjan tasosta, mutta niin niillä yleensä on tapana – jotain väistämättä aina puuttuu. Yleensä parempi jos ei ole kirjaa lukenutkaan ennen kuin näkee jonkin näytelmänä tai elokuvana.
Mutta toivotaan silti että dramatisointi on TV-sarjassa hyvä.
14. marraskuuta 2009 kello 22.05
Jone, ehdottomasti asia on näin, että näytelmä, elokuva, mikä tahansa jää kauas kirjan tasosta. Joskus ne pääsevät lähelle, mutta eivät samalle tasolle. Miksi sitten pitää niitä mennä katsomaan? Siksi että kiinnostaa kokea toisten kokemus ja tulkinta elämyksestä, joka itselle on merkinnyt jotain. Vertailla omaan kokemukseen, pohtia löytyykö joku näkökulma asiaan, sellainen, jota ei ole tullut ajatelleeksi.
Yleensä Dostojevski-dramatisoinnit turhauttavat. Ohjaajat ja dramaturgit yleensä nostavat esiin omia näkökulmiaan, jotka ovat ovat varmasti adekvaatteja heidän omista näkökulmistaan, mutta jotka minun näkökulmastani näyttävät itsetarkoitukselliselta kikkailulta. On kaksi Dostojevski-tulkintaa, jotka ovat tuoneet minulle uuden näkökulman lukemaani ja hyvin tuntemaani teokseen: Kalle Holmbergin Riivaajat erittäin kauan sitten Kaupunginteatterissa (siitä huolimatta että Vesku Loiri oli pääroolissa Stavroginina, ja että hänen oli pakko saada laulaa esityksessä) ja vielä menossa oleva Kaisa Korhosen Idiootti-tulkinta Espoon teatterissa.
Puheena olevan Karamazov-tulkinnan suurin ongelma oli, että dramaturgi ei tuntunut tietävän, että teos on kesken jäänyt romaani. Valmiiksi ehtineessä versiossa on paljon tulevan loppuosan, Aleksei-veljen elämää valmistavaa aineistoa, joka toimii romaanissa, mutta joka on täysin turhaa kirjaa päivittävässä tulkinassa. Heräsi epäilys, tiesikö dramaturgi alkuperäisteoksen keskeneräisyydestä? Kuitenkin, Kari Heiskasen suoritus Ivan Karamazovina oli silloin minun tajuntani räjäyttävä veto.
En sitten katsonut tänään Karamazovien avausjaksoa, kun kuuluttaja sanoi, että jakso on nähtävissä viikon ajan YLE areenassa. Tämä on hieno palvelu meille, jotka emme ole sortuneet nykyajan kotkotuksiin ja tallentaviin vehkeisiin. On sentään tämä tietsikka. Pystytkö Utelias katsomaan YLEareenaa siellä kaukana?
Tämä pitää vielä sanoa: olen lukenut Karamazovit 5 – 6 kertaa ja Suurinkvisiittorin (ja sitä edeltävän Aleksein ja Ivan veljien keskustelun) kymmeniä kertoja. Nyt taas kaipaan tätä kirjaa, mutta olen päättänyt odottaa uutta suomennosta, jonka odotan tulevan ensi keväänä. Sairaslomalukemista ihan sieltä parraasta piästä.
14. marraskuuta 2009 kello 23.06
Äskeistä kommenttiani ajatellessani, piippua imiessäni, huomasin impulssikontrollini taas pettäneen. En enää vouhkaa Dostojevskista. Tähän minut määrää sisäinen lääkärini: jää tässä asiassa sairaslomalle! Taidan jäädä sairaslomalle koko piiristä.
14. marraskuuta 2009 kello 23.17
Antti, ikävä kyllä en pysty katsomaan YLEareenaa täällä. Olen yrittänyt ja latasinkin tietokoneeseeni jotain juttuja, mutta silti en onnistunut, vielä jotain muuta pitäisi olla. En oikein onnistu kuvittelemaan Loiria Stavroginiksi, mutta ehkä hän on niin muuntautumiskykyinen näyttelijä, että suoriutui siitäkin roolista.
Karamazovin veljekset katsoisin mielelläni.
15. marraskuuta 2009 kello 0.57
Jos nämä vanhat gubbet kiinnostaa, niin voi kokeilla ”keltaisena” löytyvää Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Olen tosin lukenut vasta yhden tarinan, joten en voi vielä suositella. Mutta: tätä saa Jumbosta edullisena pokkarina.
http://www.bookplus.fi/kirjat/mann%2c_thomas/kuolema_venetsiassa_ja_muita_kertomuksia-4345448
Olen ”tilannut” joululahjaksi Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön. Joulukuun kirja? Vaikka onhan se kyllä ilmestynyt jo aikaa sitten…. Mää olen niin myöhässä tässäkin suhteessa….
15. marraskuuta 2009 kello 3.55
Antti, vouhkaa sinä vaan Dostojevskistä, hänestä on aina mukava lukea ja keskustella. Pidä vaan sairaslomaa, jos siltä tuntuu, mutta älä liian kauan. Taitaisi muuten tässä vaiheessa syksyä loma tehdä hyvää itse kullekin. Kesästä on jo aikaa ja ainakin minä alan olla arkirutiineihin turtunut, eivätkä työt tekemällä lopu. Siivoaminen on kyllä hiukan hauskempaa kun ajattelee Walcottin Omeroksen Äiti Sadetta, joka heittää ämpärillisiä pesuvettä yläkerran parvekkeelta, ravistelee palmumoppeja ja siirtelee taas kerran huonekalujen paikkaa, niin että jyrisee. Aurinko on tehnyt töitä koko päivän, nukkuu kuin tukki eikä herää meteliin, kun tietää joutuvansa seuraavana päivänä jälleen siivoamaan Äiti Sateen ja tämän puolison Pyörremyrskyn bileitten jäljet.
15. marraskuuta 2009 kello 15.19
Sairastoipilaana olen ollut minäkin… paranemista siis kaikille kohtalotovereille!
Luin juuri Per Pettersonin Hevosvarkaat, joka oli oivallista, melankolisen sinisävyistä luettavaa tähän vuodenaikaan. Ihana kirja kaikessa surullisuudessaankin. Yritin löytää postausta täältä kirjailijasta tai kirjasta, mutten löytänyt. Kirjailija on tunnettu muualla maailmassa, mutta Suomessa käsittääkseni vielä aika uusi tuttavuus. Surffailin myös FST5 sivuilla, josta löysin 7.11. tulleen ohjelman kirjailijasta, mutten päässyt harmikseni sitä katsomaan. Vaikutti mielenkiintoiselta. Jos joku teistä pääsee siihen käsiksi, kuulen mielelläni vinkkejä viisaammilta. Oletko Eija G kirjan jo lukenut ja enemmänkin kirjailijan kanssa tuttu? Sen verran kiinnostuin kirjaa lukiessa, että mielelläni lukisin lisääkin.
15. marraskuuta 2009 kello 18.13
Ulla L, jos on kuumeessa, lukeminen ei olekaan kovin mukavaa ajanvietettä. Mutta jos vaan joutuu olemaan paikallaan ja pää (ainakin periaatteessa) toimii, silloin on itse asiassa aika kivaa, että on kerrankin aikaa lukea. Jos pystyy sairaslomalla keskittymään mihinkään. Neljän seinän sisällä. Tulematta hulluksi…
Utelias, luin Mülleriltä tosiaan tuon Ihminen on iso fasaani –kirjan. Täytyy myöntää, että se jäi ensimmäisellä kerralla kesken. Müllerin proosasta kaikki sanovat, että se on suoraa. Tavallaan onkin, kirja mm. Alkaa lauseella: ”Sankaripatsaan ympärillä kasvaa ruusuja.” Samankaltaisia lauseita, lyhyitä ja selviä on kirja täynnä. Mutta toisaalta taas Müller harrastaa paljon kielikuvia. Kiinnostavia ja uusia, mutta silti. Vesi mm. Rukoilee välillä kadulla ja toisaalta kurluttaa Windischin kengässä.
Mutta onhan kirja hieno. Esimerkiksi tapa millä Müller kuvaa lähtemistä kylästä, josta mylläri perheineen on maksanut kova hinnan ja jota on odotettu ja aikaa lähtöön laskettu koko tarinan ajan:
”Windisch näkee aseman kivijalan ympärillä pysähtyneen ajan harmaat sumuharsot. Kiskojen yllä lepää maitomainen usva. Se ulottuu kantapäihin. Usvaa peittää lasinen kalvo. Pysähtynyt aika kutoo matkalaukut verkkoonsa. Se kiskoo käsistä. Windisch laahustaa sepelin poikki. Hän vajoaa siihen.
Junan portaat ovat korkeat. Windisch nostaa kenkänsä maitousvasta.”
Ja toisaalta myöhemmin käyminen samaisessa entisessä kotikylässä:
”Kuopan kohdalla Windisch tuntee miten halkeamat kengän alla vetävät häntä. Hänen vaimonsa kalpeita pohkeita pitkin valuvat siniset suonet.”
Ehkä eniten kirjassa hienointa olikin se, että se oli omaperäisesti kerrottu ilman, että ne olisivat liian kaukaa haettuja tai liian omituisia. Keskittymistä tämä kirja kyllä vaatii vaikkei paksu olekaan.
Karoliina, haluatko tehdä postauksen Hevosvarkaista?
15. marraskuuta 2009 kello 18.33
Jos on pitkä sairausloma tiedossa, kannattaa varata koko Kalle Päätalon tuotanto. Siinä on mielenkiintoista lukemista ehken koko vuodeksi. Jos kädet väsyy, on hankittava lukuteline. Varalle sitten Arto Paasilinnan tuotanto, ei tule ikävä olo.
15. marraskuuta 2009 kello 19.30
Teepä, karoliina, postaus Hevosvarkaista nyt, kun sinulla on se pinnalla, vastaluettuna. Minä luin sen jo pari vuotta sitten, mutta voin kyllä sitten vähän muistella.
New York Times vertaa Petterssonia Coetzeehen, Sebaldiin ja Uwe Timmiin. Tässä pari linkkiä:
http://www.nytimes.com/2007/06/24/books/review/McGuane.html
http://www.svd.se/kulturnoje/litteratur/artikel_30878.svd
http://paperbacklover.blogspot.com/2009/04/recension-ut-och-stjala-hastar.html
15. marraskuuta 2009 kello 19.47
En ole yhtään samaa mieltä SvD:n Annina Raben kanssa, kun hän ihmettelee Petterssonin kirjan suurta suosiota. Minua se ihastutti. Muita kirjoja en ole häneltä vielä lukenut. Se viime vuoden pohjoismaisen palkinnon voittanut on kai nyt ilmestynyt ruotsiksi, toinen Petterssonilta, mutta ei sitä vielä ole meidän kirjastossa näkynyt.
15. marraskuuta 2009 kello 20.05
Juha, kiitos kirjoituksista!
Hienoa, että luet ja etsit totuuksia.
Olen lukenut Mannin ”Kuoleman Venetsiassa” monen monta kertaa. Venetsian tuoksut kantautuvat. Ja kuoleman tuoksu.
Hyvä oli myös se elokuva, jossa Dirk Bogarde näytteli pääosan (sama näyttelijä kuin ”Palvelijassa”). Varmaankin Thomas Mann kirjoitti pitkässä novellissaan omia homoseksuaalisia (piileviä?) taipumuksiaan.
”Kuolema Venetsiassa” kuuluu novellitaiteen klassikoihin, ilman muuta. Se on juuri sellainen teos, joka voisi myös olla lyhyt romaani (tai pitkä novelli). (Miksi aina luokittelen, ättsh…!)
15. marraskuuta 2009 kello 23.39
Mannin Kuolema Venetsiassa on sopivan synkkää ja eksistentiaalista sairaslomalle. Venetsia on meidän häämatkakaupunkimme, ja hääpäivämme on nyt marraskuun lopulla. Se on parasta aikaa Venetsiassa. Vain niukasti turisteja ja pipo on ihan hyvä asuste. Päätimme juuri tänään aloittaa puolivuosikymmenistä yhdessäoloamme juhlistaaksemme valmistelut ensi vuoden Venetsian matkaa varten.
Hankin viimeviikolla Laajarinteen teoksen Muumeista ja olemisen arvoituksesta. Johon viitaten sairaslomalla voisi lukea vaikkapa Esa Saarisen kirjan Sartre. Hänen yksi parhaimpiaan.
Venäläiset klassikot ovat tietysti sairaslomalaisen vakiokamaa. Kuumehoureessa kannattaa aloitaa Gogolista, jossa todellisuus ja houre sekoittuvat sopivasti yhteen. Siitä jatkaa Lermontov, Pushkin, Dostojevski, Tsehov. Kun oireet häviävät voi vielä lukea Turgeneviä ja Tolstoita. Kun sitten vielä lukee Gorkin Aikamme sankarin ja alkaa tympiä, alkaa olla terve. Yhtään väheksymättä Gorkia. Oman rankan kirjailijantyönsä hänkin teki. Aika aikaansa.
Kuolema Venetsiassa jälkeen kannattaa lukea vielä Brodskyt, sekin sairaalle hyvin sopivaa.
16. marraskuuta 2009 kello 1.49
En pidä Kuolemaa Venetsiassa synkkänä, melankolisena kyllä, mutta en erityisen synkkänä. Oli miten oli, Kuolema Venetsiassa on yksi suosikkejani. Toinen Mannin pienoisromaani (tai jotain), josta kovasti pidän, on Varhaista tuskaa.
Riccado, eikö Aikamme sankari ole Lermontovin? Hieno kirja sekin.
16. marraskuuta 2009 kello 15.27
Kirsi ja Eija G, katsotaan saanko kirjoitettua postaukseksi asti. Kirja oli sellainen, että siitä on jotenkin vaikea saada otetta. Lukupäiväkirjaankin oli vaikea kirjoittaa… Mutta jos tokenen tästä sen verran, että ajatus kulkee kirjoittamaan asti – katsotaan, luvata en uskalla.
Arvelinkin, että Eija G olisit kirjan lukenut. Kiitos linkeistä, täytyypäs katsastaa! Satuitko, Eija G katsomaan tuon FST 5 ohjelman? Ihmettelin, miksen löytänyt sitä netistä, kun nykyisin melkein kaiken sieltä voi katsoa.
Nyt palaan Tuulen varjon pariin – annoin Zafonille vielä mahdollisuuden tuon Enkelipelin täydellisen flopin jälkeen.
16. marraskuuta 2009 kello 20.50
Karoliina, näin ihan vain lopun siitä ohjelmasta, ei siitä saanut mitään käsitystä. Pettersonista näkyy olevan aika paljon englanniksi netissä, kun se Out Stealing Horses on saanut niin monia palkintoja maailmalla.
17. marraskuuta 2009 kello 12.29
Eija G, luin nuo lähettämäsi linkit Pettersonin kirjasta, kiitos. On mielenkiintoista, miten paljon tosiaan muualla kirjasta on käyty keskustelua, Suomessahan kirja on päässyt vähän kuin lipsahtamaan ohitse. Kriitikkoportissakin oli arvioita vain yhden käden sormilla laskettuna. Mielenkiintoinen ilmiö minusta.
18. marraskuuta 2009 kello 0.07
Kuolemanpelossa, Petri Tamminen
Kuoleman pelossa ensimmäinen viikko on toimelias. Se kuluu kirjastossa lääkräikirjoja tutkien. Pelko lievittää oloa ja tuntuu suojelevan: terveet sairastuvat, mutta mikä uhkaisi luulotautista.
Toisella viikolla taudin oireet ilmaantuvat yksitellen. On hegitettävä sängyssä tyynyliinaan ja tuijotettava kylpyhuoneen peiliin vartalon kipupisteitä tunnustellen. Pelot todistavat itse itsensä – kyllä sielu vaistoaa ruumiinsa tilan.
Poliklinikan hoitajien ilmeet julistavat tosipaikkaa: on tullut maksun aika, entisellä ilakoinnilla ei elämästä selvitä. Testien jäljiltä olo on tokkurainen. Kaupunkin vaikuttaa vieraalta, ihmiset ylivertaisilta. Jokainen ajatus päättyy rukoukseen. Kotoa tekee mieli ulos ja retkille, nauttimaan elämän viime hetkistä, mutta ruumis lojuu hervottomana. Pelkoa on ravisteltava mielestä hokemilla ja nykivillä ylävartalon liikkeillä.
Viikon päästä sairaalaan kuolemantuomiolle astuessa ruumis on voimaton ja pää kirkas; lääkärin lukiessa tuloksia sumenee pää ja onni ryöppyää ruumiiseen. Mikään maailmassa ei voi enää uhata.
Kahden viikon kuluttua puhkeaa flunssa. Sen keksii kuolemantaudin oireeksi. Tauti on tarttunut sairaalassa, pahan ytimessä – jokin kuin leikkinä alkanut on johtanut todelliseen sairauteen.
Nyt kuoleman odotus lamaannuttaa. Rukouksia ja pakkoliikkeitä ei tule. Harvat valoisat ajatukset vain vahvistavat lopun läheisyyttä: ihminen piristyy juuri ennen kuolemaansa.
Kun odotus parissa kuukaudessa vie voimat, on noustava ja ruvettava esittämään terveen elämää terveen ilmein. Joskus puolen vuoden kuluttua saunassa kuoleman huomaa minuutiksi unohtuneen. Heti se tuntuu kuuluvan menneisyyteen. Pahan olon syitä voi alkaa taas varovasti etsiä tästä elämästä.
18. marraskuuta 2009 kello 0.14
Antti, täytyy tosiaan mennä katsomaan Idiootti. En ole sitä lukenut, joten odotusarvot eivät ole valmiiksi liian korkealla.
Karamazovin näytelmäversiosta muistan kovin vähän, mutta mielikuvana tosiaan että vaikka näytelmä kesti n. 4 tuntia, juonen seuraaminen oli erittäin hankalaa. Itse olin lukenut juuri kirjan, joten pysin kärryillä, mutta kaipasin tietysti kaikkea mikä ei ollut mahtunut kuitenkaan mukaan. Sen sijaan seuralaiselleni ei tarina oikein auennut.
Näytelmä voi mielestäni onnistua hyvin vain, jos teoksesta tehdään täysin oma tulkinta, jolloin sitä ei edes pyri vertaamaan liiaksi romaaniin. Toisille tämä tosin saattaa olla liian iso kynnys, mutta itse nautin esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta aivan suunnattomasti. Tuttu tarina nousi ikäänkuin toiseen potenssiin ja sota tuli todella tykö, kaikessa absurdiudessaan.
18. marraskuuta 2009 kello 1.38
Karoliina, kirjoita vain Hevosvarkaista, luin kirjan kesällä Eija G:n suosituksesta ja pidin kovasti. Jos saat arvostelun aikaiseksi lupaan minäkin hieman kerrata ja osallistua keskusteluun.
18. marraskuuta 2009 kello 7.57
Suomeksi en ole muita kritiikkejä Hevosvarkaista lukenutkaan kuin Timo Hämäläisen, ja ihmettelin, kun hän ei vaikuttanut ollenkaan ”tarpeeksi” innostuneelta.
TV-näytelmä Karamazoveista vaikuttaa lupaavalta, kunhan alkuun päästiin.
18. marraskuuta 2009 kello 10.36
Haa, Pirkko K: minäkin luin Laaksosen Pursua sairaana! Lyhyet ja humoristiset, inhimilliset tarinat jaksoi lukea silloin, kun Hustvedtin Lumoukseen ei jaksanut käydä käsiksi. Tammisen kirjoja suosittelisin myös, tosin mielestäni hänen kirjojaan pitäisi jaksaa maistella ja pohdiskella, silloin saa kaikkein eniten irti.
Itselläni on pinossa Hotakaisen Ihmisen osa ja Kyrön 700 grammaa, mutta kumpaakaan en oikein ole jaksanut lukea näin kipeänä, harmittaa oikein kun mieli kuitenkin tekisi. Niin ja tuossa välissä, jo osittain työkykyisenä tutustuin Olga Tokarczukin kirjaan Alku ja muut ajat. Hieno kirja, mutta siitäkin olisi saanut enemmän irti hyvissä sielun voimissa.
Joku kirjoitti myös Tuulen varjosta: se olikin minusta huomattavasti parempi kuin Enkelipeli. Minä luin sen etelänlomalla, ja siihen tilanteeseen se sopi kuin nappi silmään.
18. marraskuuta 2009 kello 19.27
Nyt kävi todella onneton säkä, niin sanottu paska tuuri. Viime sunnuntaina tuli Teemalta Pietarin riivaajat-niminen Dostojevski-aiheinen italialaiselokuva, ja tuudittauduin siihen, että se on viikon ajan katsottavissa Areenalta. Äsken ryhdyin sitä katsomaan, mutta yhtäkkiä se loppuikin kesken. Ensiesitys oli ollut viime keskiviikkona ja se viikko tuli täyteen. 53 minuuttia jäi näkemättä. Filmi sijoittui Peluri-romaanin syntyvaiheisiin, Anna-vaimoon tutustumisen aikaan. Siinä oli takaumia D:n nuoruuden valeteloitukseen ja vankeusaikaan. Italian kieli kuulosti filmissä ihan venäjälle, vaikutti aivan Pietarissa kuvatulta ja ehkä olikin. Asetelma toi mieleen Igor Volginin teoksen Dostojevskin viimeinen vuosi, joka on Bahtinin jälkeen yksi pakollisimmista Dostojevski-teoksista. Näkemäni ensimmäinen tunti oli loistavaa Dostojevski-dramatisointia ja henkilöhistoriaa, riepoo kun ei sitä loppua näe mistään. Vai tietääkö joku jonkin keinon?