Kaikki nykyään tuntuvat korostavan tarvetta elää hetkessä. Ihanne olisi se, että kykenisi nauttimaan juuri tästä hetkestä murehtimatta seuraavaa tai huolestumatta tulevaisuudesta. Ehkä hankalimpia asioita toteuttaa. Oikeastaan mikään kehotus ei ole puhutellut minua yhtä paljon kuin tämä Jorge Luis Borgesin runo Hetkiä:
Hetkiä
Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän
… itse asiassa
ottaisin vain hyvin harvat asiat vakavasti.
Olisin vähemmän hygieeninen.
Ottaisin enemmän riskejä,
matkustelisin enemmän,
tarkkailisin enemmän auringonlaskuja,
kiipeäisin useammille vuorille,
uisin useammissa joissa,
menisin paikkoihin, joissa
en ole koskaan käynyt,
söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.
Olen ollut kovin
järkevä ja tuottelias
joka minuutti,
ei niin, etteikö minulla
olisi ollut myös ilon hetkiä.
Mutta jos voisin palata taaksepäin,
yrittäisin löytää vain hyviä hetkiä.
Siltä varalta, että ette tiedä,
elämä koostuu juuri niistä,
ainoastaan hetkistä,
älä kadota tätä hetkeä.
Olin ihminen, joka ei koskaan
mennyt minnekään
ilman kuumemittaria
sateenvarjoa
lämminvesipulloa
tai laskuvarjoa.
jos voisin alkaa alusta,
matkustaisin paljon keveämmin.
Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.
Matkustelisin enemmän
hevosrattailla,
tarkkailisin auringonnousuja,
leikkisin enemmän lasten kanssa.
… jos minulla olisi elämä edessäni.
Mutta kuten näette,
olen 85-vuotias
ja tiedän kuolevani.
7. marraskuuta 2009 kello 14.24
Hieno runo! Kiitos Kirsi! Olen itse asiassa alkanut jo sen neuvoja noudattaa tämän vuoden alusta alkaen. Huomasin, että turha on mitään suunnitella tai yrittää olla parempi kuin on… korttitalo sortuu kuitenkin. Ja hauskaa on ollut sittemmin… Maailma on täynnä ihmeitä ja yllätyksiä, kun vähän vain tonkii, katselee ja tutkii syrjäpolkuja.
Muuten, tuo kuumemittarin unohtamiskehotus on tosiaan tarpeen nyt kun sikainfluenssahysteria valtaa alaa. Joku nainen vaihtoi eilen edestäni bussissa toiselle puolelle dösän etuosaan istumaan, kun yskin pari kertaa. Teki mieli huutaa, että tarttuu se sittenkin, hahhaa. Ja oli muuten tavallista flunssaa…
Nimim. Sikainfluenssan(kin) sairastanut
7. marraskuuta 2009 kello 15.09
Olipahan komea runo ja just mulle.
7. marraskuuta 2009 kello 15.18
Kiitos Kirsi hienosta runosta, jonka jaoit. Luen parhaillaan Sara Guenin vettä elefanteille ja jotain samaa löytyi. Katsotaan elämää taaksepäin ja hyvin opettavaista lukea, kun on kai tätä matkaa vielä edessä.
7. marraskuuta 2009 kello 16.17
Helposti imeytyvä runo, joka äkkipysähtyi traagiseksi kolmella viimeisellä rivillä.
Saman asian kanssa kamppailen usein. Mutta muutos on pitkä prosessi. Anthony Hopkinsilta kesti, sanojensa mukaan, kaksikymmentä vuotta muuttaa kielteiset ajatuksensa ja asenteensa myönteisiksi.
Tämän vuoksi on oikeastaan turha elostella positiivisuudella tai ohjata kanssaihmisiä myönteisemmäksi.
Useimmat muutosta haluavat ihmiset eivät jaksa odottaa tuloksia edes viikkoa.
7. marraskuuta 2009 kello 18.44
Kiitos, Kirsi!
Runossa on paljon hyviä kohtia.
Jotkut säerivit pysäyttävät.
Miksi en kuitenkaan henk. koht. innostu (niin paljon kuin olettaisi)?
Koska en muuttaisi elämästäni mitään.
En kadu mitään.
” Non, je ne regrette nien”, lauloi Edith Piaf.
7. marraskuuta 2009 kello 18.47
Mehiläisten kuunteleminen auttaa enemmän kuin arvaatkaan
Eräänä päivänä Kani ja Nasu istuivat Puhin talon edessä kuuntelemassa Kania ja Puh istui heidän kanssaan. Unelias kesäinen iltapäivä täytti metsän lempeillä äänillä, joista jokainen houkutteli Puhia jotenkin näin: ”Älä kuuntele Kania, kuuntele minua”. Puh asettui mukavaan asentoon eikä kuunnellut Kania. Silloin tällöin hän avasi silmänsä ja sanoi ”Mmm” ja sulki ne sitten…
…Puh josta alkoi yhä enemmän tuntua että hän oli jossakin poissa, nousi hitaasti ylös ja alkoi etsiä itseään.
Nalle Puh ja elämisen taito
http://www.youtube.com/watch?v=uiERILSU6y0&feature=PlayList&p=4E8791E7E81CE998&playnext=1&playnext_from=PL&index=26
Ristiriita.
7. marraskuuta 2009 kello 19.00
Jäätyäni pari vuotta sitten sapatille, aloitin elämän, jossa on hyvä olla juuri nyt. Jätin mutkuttelun ja sitkuttelun. Onneksi oivalsin Borges’in esittämän viisauden jo montakymmentä vuotta nuorempana kuin hän. Kiitetty kiitetty kiitetty!
Hieno runo. Otan sen käyttöön.
Mutta olen eri mieltä kanssasi, toni, siitä, etteikö myös kanssaihmisiään voi lempeästi ohjailla samaan suuntaan, myönteisyyteen. Ja siitä voi saada sitten ihan kiitostakin. Joku on sanonut, että myönteisen asenteen, jopa onnellisuuden voi oppia. Työtä se vaatii, mutta niin vain on. Täten todistan sen.
Olen huomannut itsessäni todeksi seuraavan Positiivareiden erään aamun ajatuksen:
Kyllästymme nopeasti siihen mikä meillä on olemassa vain itseämme varten. Tarvitsemme kaikki käsiä jotka kurottuvat ottamaan vastaan keräämämme hunajan.
7. marraskuuta 2009 kello 19.41
Hieno runo ja surullinen.
Turha katsoa taakepäin ja harmitella mennyttä. Tästä sekunnista eteenpäin voi tehdä elämästä juuri niin nautittavan kuin haluaa.
7. marraskuuta 2009 kello 20.24
Hieno runo! Saa minut ihmettelemään, millainen ihminen Borges oikein mahtoi olla. Toivoi, että olisi tehnyt enemmän virheitä. Paljon oli jäänyt tekemättä ja kokematta, ellei hän huijannut. Isovanhempani jotenkin tulevat tästä runosta mieleen. Hekin aina sanoivat, että pitäisi ottaa rennosti eikä murehtia turhia ja olivat iloisia kun me lapsenlapset söimme enemmän jäätelöä kuin perunoita.
7. marraskuuta 2009 kello 20.30
Huomaan ajatelleeni tämän päivän Borgesin runon ensimmäistä säettä: Jos voisin elää elämäni uudelleen. Siis mitä tekisin? Panostaisinko jalkapalloon? Suuntaisinko itseäni kirjailijaksi? Treenaisinko soittoa enemmän? Kunnes Kosti antoi sanat: en kadu mitään. Saarikoski kirjoitti aikanaan, että jokaisella on tämänsä. Minulla on ollut omani, ja se on hieno homma. Silti siihen kuuluu se kysymys, mitä jos sittenkin? Eikä se tarkoita mitään sen enempää, kuin että miten minusta olisi tullut enemmän minä.
Olen iloinen, että aikaa on vielä jäljellä sen löytymiseen/löytämiseen.
7. marraskuuta 2009 kello 22.01
Todella kaunis ja surumielinen runo. Mistä, Kirsi, löysit tuon? Onkohan se mahdollisesti kokoelmasta Peilin edessä ja takana ja siten Pentti Saaritsan suomennos? Borges on siis kirjoittanut tämän runon yli 80-vuotiaana, jolloin hän oli ollut jo vuosikymmeniä sokea. Ehkä hän vielä koki pettymystä siitäkin, että oli joutunut huipulta huonoon huutoon maailmalla kannatettuaan Argentiinan sotilashallintoa ja ehkä sen vuoksi menetettyään suuren mahdollisuutensa saada Nobel-palkinto.
Hienoa tuossa runossa on varsinkin se, että hän kaikessa itsekeskeisyydessään ja sisäänpäin ja menneeseen katsoessaan näkee kuitenkin lukijan ja tahtoo kertoa elämästä oppimansa juuri hänelle: ”Älä kadota tätä hetkeä”. — Miten turhaa ja tuloksetonta onkaan vatvoa menneisyyttä ja omia ja toisten virheitä tai suunnitella tulevaisuutta pilkuntarkasti. On vain tämä hetki. Tietysti voi ottaa opikseen, jos mahdollista ja yrittää seuraavalla kerralla paremmin. Järjen käyttö ei ole kielletty.
Toinen yli kahdeksankymppinen runoilija, Helena Anhava kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä kokoelmassaan Kukaan ei tiedä valppaasti ja terävästi nykyhetkestä ja menneestä:
Eilen tuntui pahalta, kun kriitikot unohtivat. Se oli eilen.
Nyt on isommat unohtajat.
Kirjallista kenttää hallitsevat kirjakauppaketjut.
Heidän joulumarkkinoilleen riittäisi kymmenen kirjaa, joita
myytäisiin kymmenin tuhansin.
Helppo markkinoida, kuin uutta pesupulverimerkkiä.
”Me emme enää palkkaa libristejä, me palkkaamme myyjiä.”
Kustantajat menevät mukaan, jakavat itse kirjailijansa a-, b- ja c-
kansalaisiin, vievät heitä kuin pässejä narussa.
Ennen kannettiin huolta lahjakkuuksien tunnistamisesta,
kehitysmahdollisuuksien ymmärtämisestä.
Nyt kysytään onko se kuvauksellinen, esiintyykö edukseen
haastatteluissa, onko mediaseksikäs.
Peilit ovat tärkeitä Anhavallekin kuten Borgesille:
Puut katsovat kuvaansa peilistä,
narkissokset.
Hievahtamattomuus.
8. marraskuuta 2009 kello 8.44
Niin totta ja vaikka joskus huomaat parhaat hetkesi olleen eläessäsi juuri tuon runon mukaan niin, et kuitenkaan osaa ottaa opiksesi. Se on varmaan osa tätä elämän mysteeriä.
8. marraskuuta 2009 kello 8.54
Enemmän jäätelöä kuin perunoita, se on isovanhempien oikeus! Minä kyllä huomaan yrittäväni joskus kasvattaa lastenlapsia, kun jätin omat vähän huonolle ohjeistukselle (ne suutarin lapset), luotin ehkä liikaa vain esimerkin voimaan. Sitten muistan, että näitä minun ei tarvitse kasvattaa, tärkeintä on iloita yhdessä. Carpe diem tuli tärkeäksi sen jälkeen, kun en kuollutkaan leikkaukseen kuten tyhmästi olin luullut. Kenellä minkinlainen pysähdys.
Tuo runo puhuttelee varmasti monia. Voi siis ajatella, että olisi nauttinut estottomammin elämästään tai päinvastoin ollut huolellisempi joissakin asioissa. Minun täytyy kuitenkin todeta kuten Kosti: en muuttaisi mitään, pikku tyhmyyksiäkään. Enkä pystyisikään, elämä menee niin kuin se menee, sillä on omia mutkiaan. Vastoinkäymisetkin tuntuvat arvokkailta, kun niistä on selviytynyt.
8. marraskuuta 2009 kello 9.36
Minun käy Borgesia sääliksi.
Mies on 85-vuotias ja säälittelee elämäänsä ja elämänsä vääriä valintoja.
Runohan saa lukijankin surkuttelemaan elämäänsä.
Muttei minua!
Itse ajattelen ihan päinvastoin.
Juuri väärät valinnat ja erehdykset ovat kasvattaneet minua piirun verran paremmaksi ihmiseksi: niistä olen eniten oppinut.
(Olen myös oppinut oikeista valinnoista, hyvästä, hauskasta ja absurdista sekamelskasta).
Tullut siksi, ”joka jo olin”.
No, minähän olen vasta 63 -vuotias.
Eihän sitä tiedä, mitä ajattelen 85 -vuotiaana (jos vain elää saan!).
Oikein hyvää Isänpäivää kaikille!
8. marraskuuta 2009 kello 12.55
Niin, oikein hyvää isänpäivää kaikille! Isät ovat tärkeitä. Miehet ylipäänsä ovat tärkeitä.
Luin juuri Aamulehdestä Hilkka Olkinuoran kolumnin isistä enkä pitänyt siitä yhtään. Oli se kyllä kielellistä ilotulitusta, mutta kovin oli miehistä isinä yksipuolinen ja nurja käsitys. Jos miehet kirjoittaisivat naisista noin… niin mitähän siitä seuraisi.
8. marraskuuta 2009 kello 13.28
Pakko vetää vähän takaisin Borgesin runon kohdalla.
Luin runon uudestaan. Sanomahan on itse asiassa erinomainen.
Kirjailija kuvaa kiltin, tunnollisen, varovaisen, kunnollisen ja hyvin kasvatetun ihmisen elämän. Perfektionistin.
Sitten ennen kuolemaa tämä ihminen havahtuu siihen, miten paljon on menettänyt kun ei ole uskaltanut ottaa riskejä. Voi jopa puhua tietyllä tavalla elämättömästä runosta.
Luin kai vain enemmältikin teidän viestejä ja kuuntelin omaa ääntäni kuin keskityin itse runoon.
Pyydän anteeksi, Kirsi ja muut – runo on puhutteleva!
Taidan ottaa päivätirsat.
8. marraskuuta 2009 kello 14.35
Minua Borgesin runo kosketti. Samanlaisia surumielisiä ajatuksia ja tunteita aina joskus itselläkin, kun tajuaa, ettei enää voi aloittaa kaikkea alusta. En ole ollut kauhean päämäärätietoinen, vaan käyttänyt herkästi hyvkseni eteen tulevia mahdollisuuksia ajatellen: ellei tämä toimi, sitten taas jotakin muuta.
Nyt yli 60-kymppisenä on vaihtoehtoja vähemmän, työelämä alkaa olla ohi eivätkä voimat ja fysiikka suostu kaikkeen. Mutta toisaalta huomaa, että ilo löytyy vähemmästäkin, kaunis kukka tai perhonen riittää tekemään mielen hyväksi moneksi päiväksi. Ja lastenlasten hemmottelu!
Ehkä Borges yrittää myös hiukan sitä, mikä yleensä on turhaa: neuvoa nuorempiaan. Rennommalla asenteella voi nauttia elämästäkin enemmän, muistaa vain ne hyvät hetket!
8. marraskuuta 2009 kello 17.47
Mai, minustakin Borges tuntuu neuvovan nuorempiaan. Ehkä hän todella katuu kaikkea sitä, mitä sanoo katuvansa, vaan ken tietää. Luulisin, että hänellä oli todellisiakin murheita, vaikka en hänen elämästään paljon tiedä. Elannon ansaitseminen kirjailijana kun on sokea, ei ole voinut olla aivan yksinkertaista. Voi olla, että neuvominen korostuu ajatuksissani, koska minua nuorena usein neuvottiin tuolla tavoin. Utelias, mitä turhaan stressaat kesätöillä, pidä kunnon loma ja ota rennosti. Ethän vaan lue liikaa. Mene uimaan, kun on niin kaunis ilma. Ota vielä neljäs annos raparperikiisseliä kermavaahdon kanssa.
9. marraskuuta 2009 kello 6.56
Kaikki kunnia suuresti arvostamalleni Borgesille, mutta vastasiteerauksena Philip K. Dickin kirjan A Scanner Darkly omistuskirjoituksesta:
”This has been a novel about some people who were punished entirely too much for what they did. They wanted to have a good time but they were like children playing in the street; they could see one after another of them being killed- run over, maimed, destroyed- but they continued to play anyhow [...] In this particular life-style the motto is ‘Be happy now because tomorrow you are dying,’ but the dying begins almost at once, and the happiness is a memory. It is, then, only a speeding-up, an intensifying, of the ordinary human existence. It is not different from your life-style, it is only faster. It all takes place in days or weeks or months instead of years. ‘Take the cash and let the credit go’ as Villon said in 1460. But that is a mistake if the cash is a penny and the credit a whole lifetime.”
Jos voisin elää elämäni uudelleen ja muistaisin nykyisen, varmaan tekisin jotain toisin. Voisin vaikkapa lotota ja hämmästyttävästi voittaa jättipotin.
Ja jos en muistaisi nykyistä, niin varmaan se elämä menisi aika lailla nykyisiä ratoja.
9. marraskuuta 2009 kello 10.25
Lene, tuo runo löytyi Pekka Hämäläisen kirjasta Sinulla on vain yksi elämä, joka kirjana ei ollut kovin hääppöinen.
Jännää miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat tätä. Minusta tämä ei sävyltään ole kovin katuva. Toki siinä leikitellään kaikilla niillä asioilla mitä olisi pitänyt ehkä tehdä enemmän ja toisaalta niillä mitä olisi pitänyt tehdä vähemmän. Minusta Borges enemmän yritti selkeillä tunteisiin vetoavilla esimerkeillä osoittaa, että me, joilla oletettavasti on vielä elämää edessä, voimme tehdä erilaisia valintoja. Nämä valinnat tuntuvat varsin pieniltä arjessa, mutta loppujen lopuksi juuri niistä muodostuu se elämä, minkä huomaamme eläneemme 85-vuotiaana. Tietysti siinä oli myös oman elämän arviointia. Mutta ehkä valintojen katuminen on liian vahva ilmaisu.
Kaduttaako sitten itseä omat valinnat. Ei varmasti vielä kun kuvittelee, että niitä tekee koko ajan, joka päivä ja kuvittelee pystyvänsä vielä rakentamaan elämästään sellaisen kuin haluaa. Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tuleeko sittenkin mieleen, että tuli oltua tietokoneella liian usein kun olisi voinut mennä jäätelölle. Tai että miksi sitä tuli oltua niin kireä työhuolien takia. Omasta puolestani voin sanoa, että tulee varmasti. Hyvä puoli on ehkä se, että se käy mielessä jo nyt. Borges enemmänkin muistutti siitä. Siitä, että jos ei ole vielä kuolemassa voi yrittää elää niin, ettei tarvitse myöhemmin katua.
9. marraskuuta 2009 kello 10.45
Kerttuli, totta kai ihmisiä voi ohjata varovaisesti myönteisyyteen ja etenkin tukea heitä. Tarkoitin, että kokonaisvaltainen muutos on järkyttävän iso prosessi.
Virheiden tekemiseen runo kehottaa. Etenkin nuoruuteen virheet kuuluvat ja niitä tulee roppakaupalla tehtyä automaattisesti, nuoruuden kaikkivoipaisuuden innolla.
Virheiden oheistuotteena saapuu katumuksia. Minusta ne ovat elintärkeitä. Ilman katumusta ihminen on eläin.
Minä vaihtaisin monia päiviä elämässäni. Monesti olisi pitänyt sanoa kyllä, kun olen sanonut ei. Silti jäi useasti sanomatta ei, kun nyökytin kyllä. Kenties, eikä pelkästään kenties, olen sanonut liian monesti ehkä, typerän varovaisen ehkäepämääräisyyden.
Mutta entä jos olisin sanonut viisitoista vuotta sitten kyllä, kun sanoin ei. Siitähän olisi voinut seurata kaamea kosmis-yksilöllinen ketjureaktio ja olisin nyt kuollut.
9. marraskuuta 2009 kello 10.59
Siksi tämä ehkä puhutteleekin. Että ei ottaisi kaikkea niin vakavasti. Että tekisi joskus niitä asioita mitkä eivät tunnu järkeviltä sen sijaan, että tekisi järkeviä asioita koko ajan. Virheiksikin niitä voisi sanoa. Siinä on jotain hassua kun joillakin ihmisillä on esimerkiksi hyvin tietoinen ajatus omasta urastaan. On olemassaoleva polku, jota kulkemalla pääsee jonnekin. Tyypit, joiden kautta voi hypätä ylemmälle askelmalle jne. Tekemällä pelkästään järkeviä valintoja elämästä tulee tylsää eikä lopputulos siltikään ole sanottu. Eihän elämä itse asiassa ole järkevää lainkaan.
On turha miettiä mitä katuu viidentoistavuoden takaa. Mutta se ei ole turhaa, että katuu eilistä, jotta voi muuttaa tämän päivän käyttäytymistä. Jotta voi välttää elämättömyyden. Että voisi välttää juuri sen, että sanoo kyllä kun pitäisi sanoa ei. Että osaa sanoa oikeille asioille kyllä ja ei. Kyllä minustakin katuminen on tärkeää. Ei sellainen itseäänruoskiva hulluus vaan elämästään oppiminen.
Tämä hetkessä elämisen teema on siksi kiinnostava, että tätä voi lähestyä niin monella tavalla. Huomaan todella ärsyyntyväni siitä kun joku julkimo tekee hölmöjä asioita ja perustelee sitä hetkessä elämisellä ”mun mottoni elämässähän on vaan että carpe diem”. Sen sijaan Borges osaa lähestyä teemaa hienolla tavalla. Hienovaraisesti tönimällä meitä miettimään asiaa. Ja toisaalta loppulauseella hätkähdyttää toimimaan. Ja silti olen samaa mieltä tonin kanssa, tämä on helppo lukea, helppo tajuta ja helppo muistaa. Mutta toimia? Todella vaikeaa. Vaatii monta katumuksen päivää.
9. marraskuuta 2009 kello 11.42
Ihmisen erottaa muista eläimistä mm. se, että ihminen elää muistinsa ja ajattelunsa avulla muuallakin kuin nykyhetkessä. Primitiivisyyden yletön palvonta tuntuisi kyllä todella ahdistavalta.
Oliver Sachs kuvaa potilaita, jotka oikeasti eivät muista muutamaa minuuttia pidemmälle, ja he ovat traagisia tapauksia.
Kun katsoo ylivilkasta lasta, jonka tulevaisuudensuunnitteluhorisontti on muutamia sekunteja, niin kyllä pudistelee päätään.
Ihmisenä olemisen lohtu onkin siinä että vaikka olisi välillä kuinka synkän laakson pohjalla tahansa, niin laaja-alaisesti kaikkia hetkiä yhtäaikaa kokemalla elämä tuntuu ihanalta.
Kostin kanssa optimistisuuskilpailua
9. marraskuuta 2009 kello 17.53
Niin, kumpi sitä olisikaan mieluummin – se iloinen possu vai kärsivä Sokrates… Kunnianhimoon voi sairastua siinä missä alkoholismiinkin – eikä sitä välttämättä voi valita. Kun voi, on haudan partaalla.
Elämänohjeet ovat tehottomia. Itse pitää päänsä lyödä mäntyyn tarpeeksi monta kertaa, että tajuaa. Sanat tepsivät vain niihin, jotka voimallisesti ovat käyneet itseanalyysin – ja motivoituneet elämänmuutokseen.
Runossa kehotetaan olemaan välittämästä virheistä, koska se on virhe. Eikö se häiritse ketään?
9. marraskuuta 2009 kello 21.09
Eihän virheitä sinänsä tehdä. Ihminen tuppaa tekemään aina sillä hetkellä itselleen parhaan mahdollisen ratkaisun. Vasta jälkeenpäin voi tietää, oliko ratkaisu hyvä vai ei. Vaihtoehtoisen ratkaisun oikeellisuudesta ei tiedetä silloinkaan mitään, koska todistamatta jää, mitä olisi seurannut toisesta ratkaisusta, spekuloida sillä voi, mutta ei voida tietää. Kun sitä repeattiä ja uutta valinnan mahdollisuutta ei tule.
Itse kyllä kadun joitain tekemisiäni. Ja pyyhkisin ne mielelläni pois, vaikka olisinkin sitten vähemmän kehittynyt ihminen. Uskon, että joku toinen vastaavantyylinen kokemus on korvannut sen opin, minkä siitä kaduttavasta tekemisestä sain. Harvoinhan sitä yksi kokemus mitään opettaa. Miä kyllä tarvitsen monesti useamman tukistuksen ennen kuin oikeasti äkkään sen, mitä pitää tehdä jatkossa toisin ja sillee. On tietenkin myös niitä tapauksia, joiden merkitys itselle on olennaisen tärkeä. Kuten itselleni äidin kuolema. Se muutti suhtautumiseni maallisiin menetyksiin. Mutta usein niitä tärisyttäviäkin opinpaikkoja tukevat monet muut kokemukset.
Mutta olen aikas onnellinen siitä, että olen tajunnut ja opikseni ottanut Borgesin oivalluksen nuorempana kuin hän, jo ennen viisikymppisiäni. En halua olla niitä keinustuolissa kiikuttelijoita, jotka voivottelevat kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä. Mitään ei saa jos mitään ei uskalla. Se ei tarkoita, etteikö välillä pelota, mutta että toimii pelosta huolimatta. Sanoo oppi-isäni Tommy Hellsten.
Vielä jää mietityttämään Borgesin runon olemus. Miksi se on runo? Ja jos se ei olisi runo, mikä se sitten olisi? En tiedä. Se vaan kuulostaa useammalla lauseella esitetyltä ajatukselta. Mutta niitähän runot ovat. Miksi se minua siis ajatteluttaa….
10. marraskuuta 2009 kello 6.50
Vaikka Borgesin ajatus on hieno, loppujen lopuksi se on yksinkertaistava.
Jokaisessa valinnassa on aluksi yksi selkeä kysymysmerkki, joka vaatii myöntävän tai kieltävän vastauksen. Usein kysymysmerkkiin keskittyy niin suurta painetta, että se räjähtää useiksi pieniksi kysymysmerkeiksi. Oikein ankarassa paineessa tuloksena on suoranainen räjähdysten ketjureaktio, jolloin kysymykset jatkavat loputonta pirstoutumistaan. Alkuperäistä kysymystä ei enää saa korjattua kasaan. Silloin toivoo, ettei olisi koko kysymystä kohdannut ikipäivänä.
Joskus on parempi jättää se hyvältä näyttävä auto kauppaan ja jatkaa kävelemistä.
10. marraskuuta 2009 kello 9.12
Ymmärrän hyvin Toni ketjureaktio-käsityksen.
Noin se menee.
G.García Márquez sanoi haastattelussaan, että älä koskaan selitä mitään.
(Tuossa tapauksessa hän hän tarkoitti, ettei naisille pidä koskaan selittää mitään. Nyt teen juuri sen ratkaisevan virheen, että mainitsen sen tässä. Mutta selitän heti, että ajatus on García Márquezin, ei minun).
On näistä meillä itse kullakin omakohtaisiakin kokemuksia.
Kyllä minä joskus ymmärrän sitäkin miestä, joka katoaa ikuisesti selittelemättä roskapussia viedessään.
Tapauksen korjaaminen vie paljon enemmän aikaa kuin ne tapahtumat jotka olivat johtaneet siihen.
Kun se pitkittyy, se mutkistuu.
On kahdenlaisia ihmisiä: lähtijöitä ja takertujia. Mutta yhteiskunta on tasoittanut kuilua tekemällä meistä lähtijätakertujia sivistyksen nimissä. Se on ihan oikein: ihminen tarvitsee yksinäisyyttä ja seuraa..
10. marraskuuta 2009 kello 9.31
Kerttuli, se on runo koska rivit eivät yllä tekstipalkin oikeaan laitaan
(tuo on yhä pätevin määritelmä runolle mitä olen nähnyt)
10. marraskuuta 2009 kello 11.33
Joo, ihan selkeä runohan tämä Borgesin teksti on.
Se on romaaniksi ja novelliksi liian lyhyt ja aforismiksi liian pitkä.
Totta puihuen: jos taas palataan siihen, miksi runo voi olla suorasanainen (siinä ei ole loppusointuja, ei riimejä, ei laskevia ja nousevia runojalkoja jne.)…niin totean että jo vuonna 1842 ranskalainen Bertrand julkaisi suorasanaisen proosarunokokoelmansa ”Gaspard de la Nuit” (ennen Baudelairea ja kumppaneita) ja että 1900-luvun alkupuolelta alkaen on julkaistu selkeästi suorasanaisia runoja (meillä 1. suomenruotsalaiset modernistit ja sitten 2. suomenkieliset modernistit).
Yksi syy tälle Berliinin muurin murtamiselle oli halua vapautua kahleissa marssimisesesta.
Runoilijat alkoivat hengittää koko keuhkoillaan ja kävellä niin kuin maailmassa olisi rauha.
Borges runoineen on tämän pitkän historiallisen jatkumon päässä.
Toki vielä kirjoitetaan monenmoisia mitallisia runoja: kalevalan nelipolvitrokeeta, tankoja, haikuja, limerikkejä jne. Niitä onkin väliin oikein mukava harrastaa.
Taas. antaa kaikkien kukkien kukkia!
10. marraskuuta 2009 kello 12.36
Kosti, kirjoitit, että on kahdenlaisia ihmisiä: lähtijöitä ja takertujia.
Nuo kaksi sanaa ailahduttivat heti mieleeni Tove Janssonin luoman Nuuska Muikkusen.
N. Muikkusen taas kerran lähdettyä syysvaellukselleen, kirjailija kuvasi tilannetta – Muumihan jäi kaipaamaan kaveriaan – sanomalla, että ”on niitä, jotka jäävät ja niitä, jotka lähtevät”. Ja Muikkunenhan oli lähtijä luonnoltaan.
10. marraskuuta 2009 kello 14.03
Mutta jos kaikki voi olla runoutta niin mikään ei ole…mitä ne runoilijat ovat jos kerran kuka tahansa kuka tahansa ja jokainen on runoilija? Ja ihminen joka sanoo lukevansa runoja on suunnilleen sama kuin ihminen joka sanoo lukevansa kirjaimia.
Tavallisesta pohdiskelusta tuo Borgesin teksti kuitenkin eroaa lähinnä siinä että se on siroteltu useammalle riville ja siinä on toistoa ja listamaisuutta enemmän kuin hyvälle proosatekstille yleensä olisi suotavaa. Tällä periaatteella HPY:n puhelinluettelo on Suomen suosituimpia runokirjoja vuodesta toiseen.
Tämä on runo.
10. marraskuuta 2009 kello 15.55
On se runon näköinen, tuo Borgesin proosamietelmä vai mikä se olisi, mutta yleensä runossa tiivistetään eikä kerrota ajatuksia noin suoraan vaan pinnan alla ja metaforina, mutta loppurivit tekevät siitä jonkinlaisen runon. Kerrankin helppo runo, ja paljonhan siitä on saatu aikaan keskustelua. Aihe oli hyvä, mutta ei kai sen tarvitse olla kirjailijan omasta elämästä?
10. marraskuuta 2009 kello 16.48
Hdcanis, voimmehan me kaikki olla urheilijoita, kokkeja, taiteilijoita… Miksei siis runoilijoitakin. HYVÄT urheilijat, kokit, jne. ovat sitten erikseen.
10. marraskuuta 2009 kello 17.15
Ihmisten kahtiajaot ovat minusta ongelmallisia.
Että on miehiä ja naisia? On lapsia ja aikuisia?
On tulijoita ja menijöitä?
On vuohia ja lampaita? On susia ja lampaita?
On niitä, jotka tekevät ja niitä, jotka arvostelevat muiden tekemisiä?
On oikeita ja vääriä? On mustaa ja valkoista?
Eivät tämmöiset jaot näytä todellisuudesta kuin päät. Kahtiajaot on tehty toimittajien ja vallankumousjohtajien käyttötarpeisiin.
10. marraskuuta 2009 kello 20.43
Nythän AL kirjoitti melkein runon! Vähän hiomista vielä niin… Tuolla Eija G:n menetelmällä!
10. marraskuuta 2009 kello 21.52
hdcanis, luulen että monikin maailman runoilija on kirjoittanut kokeellisen runon puhelinluettelosta. Samoin moni kuvaitaiteilija on tehnyt kollashin puhelinluettelosta. Puhumattakan monitaiteellisista teoksista.
M.A.Numminen on meillä säveltänyt ja laulanut Hevosenhoito-oppaan. Kyllä hän voisi myös säveltää ja laulaa puhelinlutteloakin. Minäkin voisin. Ja sinä. Eri asia on sitten, onko se hyvää runoa (kuten Latekin viittasi).
Joskus runoilijakin onnistuu saamaan Nobelin kirjallisuupalkinnon. Katsotaanpa tästä vuodesta taaksepäin:
1996 Wislawa Szymborska, 1995 Seamus Heaney, 1992 Derek Walcott (jonka runoja Utelias on kirjoitellut meille, kiitos!), 1990 Octavio Paz, 1987 Josiph Brodsky, 1986 Wole Soyinka, 1984 Jaroslav Seifert, 1980 Czeslaw Milosz, 1979 Odysseus Elitis, 1977 Vicente Aleixandre, 1975 Eugenio Montale, 1971 Pablo Neruda, 1969 Samuel Beckett (kirjoitti proosan lisäksi vapaamittaisia runoja),1967 Miguel Asturias…
eiköhän tämä jo riitä!
Niin kauas kuin silmä siintää näen PELKÄSTÄÄN VAPAAMITTAISTEN, SUORASANAISTEN RUNOJEN KIRJOITTAJIA NOBEL-PALKINNON SAANEINA.
Kysymys kuuluu, etkö anna mitään arvoa Nobel-komitean ammattitaidolle ja asiantuntemukselle? Eivätpä he ole sataan vuoteen juurikaan palkinneet mitallisen runon kirjoittajia.
Arvostan silti HYVÄN mitallisen runon kirjoittajia. Heissä on mestareita. Mainitsen vain esim. suomalaisista Otto Mannisen, Eino Leinon, Helvi Juvosen, Uuno Kailaan, Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Ilpo Tiihosen, Itkosen jne,
Puhumattakaan nyt japanilaisen tankan ja haikun mestareista.
Olen nähnyt niin paljon huonoja mitallisia runoja, että ne aiheuttavat pahaa verta ja valitettavasti ihmiset eivät lue todellisia mestareita (joita on joka maassa). Mestareilta oppii eniten.
Ja taidehan myös aina rikkoo rajoja. Siksi kokeellinen taide uskaltaa. Ja sitäkin tarvitaan.
Kun sanon, että antaa kaikkien kukkien kukkia, tarkoitan sillä sitä ettei toivottavasti joku ennakkoluuloinen, rajoittava ja asiantuntematon ihminen tai ryhmä määrää, ettei saa kirjoittaa mitallisia runoja tai vapaamittaisia runoja jne.
10. marraskuuta 2009 kello 22.39
Hdcanis, naputtelin pätkän Walcottin runoa The Schooner Flight ihan sinua varten
Runouden rakastajia ja runoilijoita kun voi löytyä yllättävistä paikoista. Joidenkin kanssa on parasta olla varovainen… Näin laivalla:
Fight with the crew
It had one bitch on the board, like he had me mark-
that was the cook, some Vincentian arse
with a skin like gommier tree, red peeling bark,
and wash-out blue eyes; he wouldn’t give me a ease,
like he feel he was white. Had an exercise book,
this same one here, that I was using to write
my poetry, so one day this man snatch it
from my hand, and start throwing it left and right
to the rest of the crew, bawling out, ‘Catch it,’
and start mincing me like I was some hen
because of the poems. Some case is for fist,
some case is for tholing pin, some is for knife-
this one was for knife. Well, I beg him first,
but he keep reading, ‘O my children, my wife,’
and playing he crying, to make the crew laugh;
it move like a flying fish, the silver knife
that catch him right in the plump of his calf,
and he faint so slowly, and he turn more white
than he thought he was. I suppose among men
you need that sort of thing. It ain’t right
but that’s how it is. There wasn’t much pain,
just plenty blood, and Vincie and me best friend,
but none of them go fuck with my poetry again.
10. marraskuuta 2009 kello 23.11
Toi Marquezin pointti selittikin mulle äkisti juuri sen, miksi se ei tosiaan ole koskaan sanonut oikeastaan yhtään mitään. Mistään ei löydy Marquezin aforismeja tms. Ei ainakaan ole silmiin sattunut. Tietysti selittämättömyys on aika nykyaikainen tapa turruttaa pääkoppaa ihan niinkuin dekkareissa jne. tulee ilmi. Saul Bellow totesi aikoinaan sattuvasti että laiskuudella peitellään usein epätoivoa. Länsimainen ihmisyys on nykyään kuin strutsilauma junaradalla. Ne näkee että etuvalo näkyy ja sitten ne painaa pään piiloon.
11. marraskuuta 2009 kello 11.06
Kosti, paljon on noita runoilijoiksi määriteltyjä Nobelin saajia ja epäilemättä hyviä kirjoittajia (luettelemistasi olen tosin tainnut lukea vain Beckettin näytelmiä, vanhemmista sitten vastikään Quasimodoa).
Mutta mikä on se tekijä joka määrittää nämä kirjoittajat runoilijoiksi?
Tai tässä käsitellystä esimerkistä, milloin Borges kirjoittaa runoa ja milloin ei? Millä perusteella Hetkiä on runo ja Babylonian arpajaiset tai Tlön, Uqbar, Orbis Tertius ei ole?
Like all men in Babylon
I have been a proconsul;
Like all, a slave.
I have also known
omnipotence,
opprobrium,
jail.
Look:
The index finger
of my right hand
is missing.
Look again:
through this rent in my cape
you can see
a ruddy tattoo in my belly.
It is the second symbol, Beth.
This letter,
on the nights of full moon
gives me power over
men whose mark is Ghimel…
ja niin edelleen. Alku Borgesin suorasanaisesta novellista The Lottery in Babylon (suomennos ei nyt ollut käsillä), siroteltuna useille riveille. Miksi tuo ei ole runo?
11. marraskuuta 2009 kello 11.16
Ja Utelias, kiitos, mainio pätkä…runoilijoita (jos heitä siis on) on tosiaan moneen lähtöön, keksihän mm. Francois Villon rock’n'roll-elämäntyylin 1400-luvun Ranskassa
11. marraskuuta 2009 kello 11.29
cdcanis, mainitsemani nobelistit määrittää runoilijoiksi se, että heidän tuotantonsa käsittää pääosin runoteoksia ja heitä yleisesti kutsutaan runoilijoiksi (enemmän kuin kirjailijoiksi). Tosin heistä Beckett on enemmän näytelmä- ja proosakirjailija.
Kirjoittamasi teksti on selkeästi runo.
Maailmassa on noin 8976 runon määritelmää. Googleta poem tai runo ja lue sieltä joitakin määritelmiä.
Joskus kaunokirjallinen proosateos, romaani, sisältää myös runoja. Sitten on hybridejä, risteymiä jne.
En ehdi enempää, koska opetan koko ajan 9 kurssia fyysisesti. En ehdi nyt enmpää.
Ja AL, joskus täytyy yleistää saadakseen keskustelua aikaan ja voidakseen sanoa jotakin. Ääripäät ja vastakohdat ovat minustakin tylsiä. Ne ovat väärin. Vähän kaikki on maailmassa likiarvoa. Ainakin kaikki on sekaisin. Minä ainakin. Se on hyvä olotila.
11. marraskuuta 2009 kello 11.50
Lisään vielä sen verran, että toki runoilijaa sanotaan myös kirjailijaksi. Esim. Suomen Kirjalijaliitossa on jäseninä ihmisiä, jotka ovat julkaisseet pelkästään runoteoksia.
11. marraskuuta 2009 kello 12.59
Niin, mainittakoon että tuon siteeraamani tekstin rivilajittelun olin tehnyt minä fiilisperusteella, Borges kirjoitti sen suoraan putkeen ja novellina sitä kaikki pitävät (teksti jatkuu kuvaamalla miten Babylonin arpajaiset toimivat, ja mistä ne saivat alkunsa ja vähitellen ottivat yhä suuremman ja suuremman roolin yhteiskunnan toiminnassa…minä-muodossa kirjoitettu spekulatiivinen esseenovelli siis, kuten suuri osa muustakin Borgesin tuotannosta)
Eli ainakin Borgesilla runon ja novellin erona on siis se, että jatketaanko rivejä palstan oikeaan laitaan vai ei
Tyylissä niitä eroja ei niin paljoa ole.
”Runoilija on henkilö joka kirjoittaa pääosin runoteoksia” / ”runo on teksti jonka kirjoittaa runoilija” on kehäpäätelmänä kestämätön, niinpä peräänkuulutan niitä parempia selvityksiä mikä on runo (tämän siitä saa kun yrittää kannustaa ihmisiä lukemaan enemmän runoja ja keskustelemaan niistä, minunkaltaiseni ihmiset noudattavat ohjetta
)
11. marraskuuta 2009 kello 16.35
Tuosta sekaisuudesta tulikin mieleen tänään julkaistu Niukkasen Uusi evankeliumi nykysuomalaisille. Siinä Saatana panee Suomen aika sekaisin – tai sanotaanko että suomalaiset paljastavat sekaisuutensa, jossa hallitsee epävakaus, arvojen muuttuneisuus, ahneus jne. Etenkin siinä loppukohtauksessa, kun ”nykyaikaiset” suomalaiset polttavat Jeesuksen kirjan lopussa roviolla tähtitorninmäellä… On vielä joulupäivä, ja siinähän Suomi antaa yhdessä pientä joululahjaansa vapahtajalleen.
11. marraskuuta 2009 kello 17.10
Onhan Herta Müllerkin runoilija, ja esseisti, hänen sanotaan kirjoittavan myös kollaasirunoja. Saksiikohan hän niitä jostain? Jotkut ”saksii” tietokoneelta. Myös Elfriede Jelinek on kirjoittanut runoja. Ehkäpä useimmat kirjailijat jossain vaiheessa, ovathan Tervo ja Hotakainenkin!
hdcanis laittoi hyvän ”Borges-runon”!
11. marraskuuta 2009 kello 17.22
Joo, Hdcanisin Borges-runo on hyva. Heraa epailys, etta Hdcanis on runoilija
11. marraskuuta 2009 kello 19.03
hdcanis! Loistava määritelmä ja näkökulma runoihin. Huvituin myös runotestistäsi. Kiitos siittä
11. marraskuuta 2009 kello 19.06
No niin. Pitihän se arvata, että kun sitä sitten uskaltautuu runojen maailmaan, juuri silloin aletaan pohtia, että onko se runo ollenkaan : )
11. marraskuuta 2009 kello 19.29
Eija G, tuolla aiemmin kirjoitit niin viisasta, että sitä oli todella ruvettava miettimään. Nimittäin sitä, kun suunnilleen pohdit, lieneekö Borges tuossa Kirsin löytämässä proosarunossa tarkoittanut sittenkään itseään ja elämäänsä. — Huomasin itse lukeneeni just prikulleen niin, että kyllä hän tarkoitti.
Muistan lukeneeni esim. Bernhard Schlinkistä, kun häntä haastateltiin Lukija-kirjansa johdosta, että ”jokainen kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, niin myös tämä”. Ajattelenkin, että tuo vastaus oli mahdollisimman diplomaattinen ja yleispätevä, koska se suo tilaa faktalla, jossa on fiktiotakin tai päinvastoin.
Luin juuri Parnassosta Otto Lappalaisen arvostelun Frobeniuksen Pelon kasvoista. Siinä hän puhuu kirjan viihdyttävästä metafiktiosta, faktiosta tai yleisemmin toisen asteen kirjallisuudesta. Ikinä ennen en ole kuullutkaan faktiosta! Kertokaa nyt ihmeessä mitä se on! Voisiko se olla fiktion ja faktan sekoitus?
Sitten veikkaankin, että tuo Borgesin runo oli ainakin faktiota. Toisaalta asian tietämisellä ei ole mitään merkitystä sille, miten lukija sen kokee. Silti vain olisi hauska tietää…
11. marraskuuta 2009 kello 22.13
Joo. Hyvä runo ja kikka, cdcanis!
Kun olin lähdössä kiireisenä töihin en edes lukenut sitä, enkä varsinkaan kommentin loppuosaa jossa selitit sen olevan novellista.
Monet tuntemani kirjoittajat kirjoittavat saman tekstin runoksi, pakinaksi, proosarunoksi, mininovelliksi, novelliksi, lyhytproosaksi, kertomukseksi, tarinaksi, parabeliksi ja aforismiksi. Tosin tietenkin muunnellen, osin, joskus.
Ei siinä ole mitään ihmeellistä, mutta että sinä parahin cdcanis olet kirjoittanut blogiin runon, sitä me juhlimme ja siitä iloitsemme.
Jippii! Tsemppiä ja kaikille hyvää viikon jatkoa!
PS! En vieläkään aio kirjoitella runon määritelmiä enkä noiden muiden lajien, koska olen niitä niin paljon kirjoitellut että se käy jo elämäntyöstä.
12. marraskuuta 2009 kello 7.30
Mitähän mahtaa symboloida se, että Kosti väkisinkin kirjoittaa hd-canis’n nimen cd-canis
12. marraskuuta 2009 kello 12.29
Vaikka Borges saavuttikin maailmanmaineen fantastisella, myyttisellä ja metafyysisellä novellistiikallaan, hän aloitti ja päätti kirjailijanuransa runouden luomisella. Pentti Saaritsan mielestä Borges prosaistina tuntuu velmuilevalta humoristilta ja burleskia viljelevältä älyköltä, runoilijana taas syyntakeettoman vilpittömältä. Saaritsa sanoo vielä, että runoissaan Borges puhuu omalla nimellään ja omassa asiassaan.
Löysin tällaisen Borgesin runon kokoelmasta Peilin edessä ja takana (suom. Pentti Saaritsa):
PIHA (El patio)
Iltaa myöten
väsyivät pihamaan kaksi tai kolme väriä.
Tänä yönä kuu, kirkas ympyrä,
ei vallitse avaruutta.
Piha, taivaan suisto.
Piha on se viettävä
jota pitkin taivas valuu taloon.
Tyynenä
ikuisuus odottaa tähtien risteyksessä.
Hyvä on elää ympärillään eteiskäytävän,
viiniköynnöksen ja vesialtaan tumma ystävyys.
-Jorge Luis Borges (1923)
Tässä runossa on mielestäni huimasti ihastuttavaa symboliikkaa ja siksi tässä omistankin sen omalla luvallani Kirsille.
12. marraskuuta 2009 kello 12.55
Kärjistämiset ovat toisaalta mannaa, Kosti, tosiaan. Mutta aina fiktiota, niihin pitää suhtautua niin.
Runoudesta. Kirsi, ainakaan minä en osaa erottaa hyvää runoa huonosta. Esimerkiksi Pablo Nerudan suuruutta en ymmärrä lain. Minusta hänen omaelämänkertansakin oli omahyväisyydessään rasittava.
Pitäisi lukea niitä paljon. Olin ihastuksesta mykkänä, kun luin Ian McEwanin Lauantaita, jossa päähenkilön tytär ja appiukko keskustelivat runoudesta – osasivat erotella sonetin muotoja, nousevia ja laskevia runomittoja, trokeita ja jambeja. Pitäisi siis osata nuotit, jotta osaisi oikeasti arvostaa. Nyt on vain vähän sivistymättömän kuuntelijan asemassa, minä ainakin. Osaan siis kuunnella sujuvasti ja lausua sitten kuin Liinamaan Pirkko aikoinaan Levyraadissa: ”Tätä ois mukava varmaan tanssia.”
12. marraskuuta 2009 kello 16.31
Enpä ole huomannutkaan kirjoittaneeni cdcanis, vaikka pitää olla hdcanis! Anteeksi, vilpittömästi, hdcanis.
Tähän ei sisälly symboliikkaa eikä kiertoilmauksia, vaan minun typeryyteni on tehnyt väsyt tepposet.
Haluan kirjoittaa jokaiselle runolle erikseen oman määritelmänsä, koska maailmassa on miljardeja runoja ja ihmisiä.
Jokainen ihminen on yksilö, jokainen runo on yksilö, jokainen kommentti on yksilö.
Ja yksilö on runo.
Viihdyn yksilöitten parissa.
12. marraskuuta 2009 kello 16.37
Kirsin Borges -lainaus on pohdiskeleva yksilö.
hdcanisin Borges -lainaus on muuntautumiskykyinen yksilö.
Lenen Borges -lainaus on kuvallinen yksilö.
Kyllä kelpaa!
12. marraskuuta 2009 kello 18.30
Lene, älä suutu, kun sanon mielipiteenäni, että Piha on hieno erimerkki runoudesta, jonka haluaisin oksentaa yhä uudestaan ja uudestaan, sillä tuollaiset runot saavat vatsahapot porisemaan mitäänsanomattomuudellaan.
Tällaisia mielentilarunoja on maailmassa yhden laajan viidakon verran. Tällaisia runoja, joilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin olla runoja, ei pitäisi enää kenenkään tehdä.
Näitä runoja lukupiiriläisetkin tunkevat nykyisin jokaiseen postaukseen, pienimpiin mahdollisiin väleihin ja nurkkiin.
Tämä kolea männyn katse
ylhäältä ylemmäs, se siintää
entä tuo punainen vuori?
hamuaa huomion silkkistä teriötä
jokaiselle samettia,
kun puiden hohkaava historia
hunajaiset kätesi vuoren päällä
sinistä kaikki
eniten hetki
joka putoaa paikalleen
Niin. Tämän äskeisen runon tekemiseen kului aikaa alle kaksi minuuttia.
Hyvät runon ystävät! Teitä kusetetaan. Te luulette näkevänne jotain kaunista ja merkityksellistä, mutta te näette näkyjä.
12. marraskuuta 2009 kello 19.45
Jaa että Toni määrää, millaisia runoja (mahdollisesti lempirunojaan) ihmiset saavat lähettää Kirsi Pihan Lukupiiriin?
Eikös tämä ole Kirsin Lukupiiri?
Kirsi päättää, saako Lene lähettää tänne runon, josta hän kovasti pitää. Lene, kelpo runo!
Kirsi ei sensuroinut sinunkaan röhötelmää, Toni.
Vaikka halusit vain pahaa mieltä ihmisille.
Oletpas taas kovasti kiukkuisella päällä, veli hyvä!
Pitäisiköhän ihan ottaa omia mieltymyksiään noin vakavasti?
Elä ja anna elää.
12. marraskuuta 2009 kello 20.17
Hmm. Ensinnäkin, kiitos Lene!
Sitten on kyllä oltava Kostin kanssa samaa mieltä. Eihän runous (kuten ei kirjallisuus yleensäkään) voi olla mitään absoluuttista. Eikö kaunis ja merkityksellinen on subjektiivinen asia? Emmekö me kaikki tulkitse kaikkea – runoja, keskusteluja, anopin kommenttia – sen perusteella minkälaisen elämän olemme eläneet, kuinka oppineet asioita tulkitsemaan. Tästä syystä toiset ovat kyynisempiä, toiset optimistisempia ja toiset jotain muuta.
Entä jos on niin, toni, että sinua harmittaa, että et kykene näkemään sitä näkyä?
12. marraskuuta 2009 kello 20.25
Poeettamme on taas vauhdissa!
Minusta on mukavaa, että lukupiiriläiset sirottelevat runoja keskusteluihin. Niitä ehtii lukea keskellä päivää ja ne piristävät. Eikä niitä joka nurkassa ole, viime aikoina kai lähinnä tässä ketjussa, sekä siinä symboleita käsittelevässä (luontevaa).
Toni, laitapas sinäkin tänne lempirunosi! Kenen runoja luet?
12. marraskuuta 2009 kello 21.20
Toni, en suutu sinulle ikinä, en sinne päinkään!
Pidätkö yhtään tästä uudemmasta Borgesista vuodelta 1985?
TRIADI (Tríada)
Millaista helpotusta tunsikaan Caesar Farsaloksen aamuna
ajatellessaan: Taistelu on tänään.
Millaista helpotusta tunsikaan Kaarle I nähdessään
aamunkoin ikkunalasissa ja ajatellessaan: Tänään
on mestauslavan, rohkeuden ja kirveen päivä.
Millaista helpotusta tunnemmekaan sinä ja minä hetkellä juuri
ennen kuolemaa, kun kohtalo päästää meidät murheellisesta
tottumuksesta olla joku, ja koko universumin painosta.
12. marraskuuta 2009 kello 21.24
En ole toni, mutta haluan laittaa tänne runon. Se on Anna Ahmatovan suomennusvalikoimasta Valitut runot, suomentaja Marja-Leena Mikkola. Omistan sen Eija G:lle, joka kirjoitti jossakin Hamletin lukemisesta. Runon nimi on
HAMLETIA LUKIESSA
Joutomaa pölisi kalmiston luona,
joki taustalla sinersi.
Sanoit minulle: ”No, mene luostariin
tai nai joku tomppeli.”
Prinssit ne puhuvat aina noin,
mutta lause jäi mieleeni.
Vuosisadasta toiseen se hulmutkoon
turkisviittana harteiltasi.
Kiova 1909
Siis se on tasan sadan vuoden ikäinen runo. Aioin alunperin naputella jonkin Mirkka Rekolan runoista, mutta en osannut valita. Ehkä joku toinen päivä opin senkin.
12. marraskuuta 2009 kello 21.41
Se oli lähellä, etten laittanut tänne tuota Lenen naputtamaa runoa, sillä pysähdyin sen kohdalla hetkeksi! Mutta on pakko vielä lajoittaa teille yksi pieni runo, joka on antologiasta Aavistuksia rituaalipuvussa, Runoutta Latinalaisesta Amerikasta, toimittaneet Jukka Koskelainen ja Tarja Roinila. Runoilijan nimi on
BLANCA VARELA:
TOY
made in japan
se ei ole koskaan rakastellut limettipuun alla
eikä sillä ole sukunsa vihreää, saippuamaista vatsaa
ei elävä eikä kuollut
tämä krokotiili
saa minut puhkeamaan krokotiilin kyyneliin
(Hauskaa iltaa!) (Tämä ei enää kuulu runoon!)
12. marraskuuta 2009 kello 22.02
Pannaan tähän nyt pari runoa Finlandia-ehdokkalta Tommi Melenderiltä, jospa ne jotakuta ärsyttäisivät. Ensimmäinen on osastosta Maailmantalouden arkipäivää, toinen Tuokiokuvia lapsuudesta 70-luvulla, kirjan nimi on Maanosa minussa.
Myöhästyn aamiaisbrunssilta,
vapaassa markkinataloudessa
kiireestä tulee tapa olla olemassa.
Aasialainen, jolla on amerikkalaisen tavat ja sanat,
kertoo että korealaisten pankkien ongelmaluotot ovat supistuneet.
Voitosta tulee yksi ja yhtäläinen,
itämaiset viisaudet tekevät tilaa länsimaisille totuuksille.
Kahvitunnilla suurisilmäinen nainen myy leivoksia
jotka näyttävät pieniltä ruumisarkuilta, punainen kirsikka koristeena.
Mullan ja hiekan maku tunkee suuhun,
ajelehdin pois, tuotantosuhteiden tuolle puolen,
korvissani universumia kannattelevat kysymykset:
mitä tiedän kun en tiedä, kuka olen kun en ole
- – - -
Sijaisopettaja oli pitkätukkainen mies
jolla oli pitempi tukka kuin naisilla.
Se kertoi mitä on luokkataistelu
ja luki meille kertomuksen nimeltä
Andrei asuu Neuvostoliitossa.
En pitänyt Leninistä.
Se näytti kuin olisi nukkunut aina.
Kaikissa kuvissa silmät melkein kiinni.
Oikea opettaja palasi. Oli vaalit.
Jani sanoi: ”Minä äänestän Neuvostoliittoa.”
Ope oli ensin vihainen, sitten se melkein itki.
Ja vielä yksi osastosta Tämä valo, tämä pimeys:
Eräänä iltana
harmaa oli mustaa,
piha ja talo katosivat, kirsikkapuut
muuttuivat savuksi ja tuhkaksi.
Mies ja nainen sulkeutuivat
vastakkaisiin huoneisiin, unohtivat toisensa.
Viestit eksyivät maailmalle.
Talvi kesti kymmenen vuotta.
Unen syvyyksissä
koitti kevät, piha ja talo
palasivat, tuuli kuljetti mullan hajun kilometrien päästä.
Mies ja nainen
heräsivät, unohtivat ovet ja kynnykset,
muuttuivat vedeksi ja virtasivat toistensa läpi.
12. marraskuuta 2009 kello 22.30
Violeta, kiitos, tämän muistan, Hamletia lukiessa!
Sijaisopettajasta tuli nostalgisesti mieleeni eräs sijaisopettaja 80-luvun alussa, joka suuttui minulle, kun sanoin, että Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki on hieno kirja! Kyllä olin hämmästynyt.
12. marraskuuta 2009 kello 22.50
Päivä sen kun paranee iltaa kohti! Kiitokset kaikille hienoista runoista. Ahmatova on aina hyvä, ihme juttu, että hänenkin runonsa on jo satavuotias. Melanderia en ole ennen lukenut. Ihmettelen olimmeko samalla luokalla 70-luvulla… No, ehkä sentään emme,
hän taitaa olla minua pari vuotta nuorempi. Kyllä meilläkin oli sijaisia ja kouluneuvostovaaleissa äänestettiin. 10-vuotiaasta oli outoa kun aikuiset vain utelivat, oliko Hannan serkku keltaisella vai punaisella listalla.
12. marraskuuta 2009 kello 23.05
Hämmästyttävää, miten erilaisista asioista ihmiset suuttuvat!
Minun on ihan pakko kirjoittaa tänne havainto jonka tein tänä iltana: nautin ihan hurjasti runojen lukemisesta. Ja nautin erityisellä tavalla, jos runo ei ole minulle heti itsestään selvä. Tajusin sen lueskellessani Mirkka Rekolan kolmea runokokoelmaa. On jotenkin kutkuttavan miellyttävää, kun tietää ettei tajua vielä… mutta että runo tulee avautumaan, ja Rekola on siitä upea, että ne runot voivat avautua samaan aikaan moneen suuntaan tai monella eri tavalla, kuten täällä on nähty.
No, ehkä tämä oli kaikille itsestään selvää, ehkä te kaikki olette käsittäneet sen aikapäivä sitten.
12. marraskuuta 2009 kello 23.46
Violeta, minäkin nautin siitä, että runot avautuvat pikku hiljaa. Sen vuoksi luenkin hyvin hitaasti. Sitten kun alan hiukan ymmärtää runoa, luen sen monta kertaa uudestaan. Lyhyenkin runon kanssa voi mennä koko viikko. Jos luen runon uudestaan vaikkapa vuotta myöhemmin, saatan ymmärtää (tai olla ymmärtämättä) sen ihan eri tavalla. Walcottin runossa The Schooner Flight on 17 sivua, olen lukenut sitä jo yli viikon, mutta uskon lukevani sitä tällä erää vielä ainakin pari viikkoa.
13. marraskuuta 2009 kello 1.53
Ajattelinkin, ettei Lene loukkaannu, koska hän ei ollut runoa kirjoittanut. Enkä Lene, valitettavasti, pitänyt jälkimäisestä Borgesistakaan.
Pahalla tuulella en mielipidettäni kirjoittanut. Sen sijaan pahantahtoisuutta saattoi piillä siinä näkemyksessä, että olisin halunnut jollekin pahaa mieltä.
Jos se ei olisi mahdotonta, lupaisin, että jatkossa pidän kaikista lempirunoistanne. Ikävä kyllä osa runoista kyllästyttää minua suunnattomasti.
Ja kuten Kirsi Pihan Lukupiirin Kirsi Piha tarkasti syväanalysoi, erilaiset tulkinnat johtuvat vain luonteenpiirteistä ja elämänkokemuksesta. Kyyniset ja pahat eivät runoista pidä. Sen sijaan iloiset ja sydämeltään hyvät ihmiset rakastavat kaikkia runoja; kuin koiranpennut he nuolevat runojen kasvoja heti herättyä ja päästävät lattialle ilopisut.
Kirsi on oikeassa. Estetiikka ja merkityksellisyys ovat puitteisia: kokemuksen ja monien muiden muuttujien avulla tulkitsemme ja näemme. Siksi pidinkin erittäin subjektiivisesti Borgesin Piha-runoa väsyttävän turhana.
Täysin vilpittömästi olen sitä mieltä, että suurin osa runoudesta on melkoista sontaa. Mutta kun runo on laadittu runon muotoon tai sen yläpuolella on merkittävän kirjailijan nimi, me näemme sen hienompana kuin se onkaan. Tämän vuoksi väitän, että teitä ja meitä kusetetaan.
Utelias. Borgesin Hetkiä oli runo, josta pidin. Hänen novellejaan en ole lukenut, mutta aion ehdottomasti lukea ajan salliessa.
Iloiseksi tulin Violetan laittamasta Blanca Varelan runosta. En niinkään runon vuoksi (vaikka ensimmäiset 4 riviä olivat lupaavia) vaan siksi, että minut sai hymähtämään Violetan humoristinen maininta siitä, ettei toivotus ”hauskaa iltaa” kuulunut runoon.
13. marraskuuta 2009 kello 6.11
Toni on syvästi loukkaantunut siitä, että ihmisillä on hauskaa ja että he ovat iloisia. Ja että ihmiset pitävät runoista.
Toni innostuu heti, kun joku oksentaa, kusee, ulostaa, polttaa röökiä tai ilkeilee.
Maailmanparantaja Toni olisi stalinina, mussolinina ja hitlerinä polttamassa ja kieltämässä kirjoja, varsinkin runoja. Varsinainen yhteiskunnan tilasta huolehtija. Kuka kusettaa ketä?
Lisää runoja, ihmiset! Runot pitävät meitä edelleen iloisina. Tämä on runon ilojuhlaa.
Tämä on minun elämäni paras päivä: runoja on, kaurapuuroa on, vettä on ja kohta lähden duuniin. Hyvää perjantaita kaikille.
13. marraskuuta 2009 kello 10.45
Kun olen surullinen ja löydän sopivan runon, se auttaa. Tuskaisena, jos pystyn pysähtymään, voi runo helpottaa. Ahdistusta runo voi ravistella ja pilkkoa sen (ahdistuksen) annospaloihin, jolloin sitä on helpompi sietää. Milloinkaan en lue iloisena, sillä ilo ja hyvätuuli vie mennessään, eikä silloin ole tarve seisahtua. Ei edes pysty.
13. marraskuuta 2009 kello 11.40
Tuossahan pirkko a. sanoi minunkin ajatukseni tästä runoasiasta.
Minua eivät runot ole puhutelleet syvemmin viimeisinä vuosikymmeninä. Se lienee merkki siitä, että olen siirtynyt elämään tylsää, suht. ongelmatonta arkielämää. Onko vai eikö? Siis merkki siitä? En tiedä.
Joskus kauan sitten, kun olin 30-40-vuotias ja elämä vääntelehti kohdallani, en olisi yksinkertaisesti tullut toimeen ilman runoja. Maaria Leinosta, Helena Anhavaa, Eino Leinoa jne.
Jos olisi pakko paneutua johonkin hyvään runoon – sillä hyviä runojahan on pilvin pimein – olisi varmaan viisainta tehdä kuten Utelias. Lukea samaa ruonoa kauan. Antaa mielensä paneutua runon sanomaan ja sanojen kauneuteen todella ajan kanssa.
Mutta ei nyt, pliis!
13. marraskuuta 2009 kello 12.38
Toni, onko todella niin, että kun joku pitää teoksesta, josta sinä et pidä, sinä ajattelet että tätä toista kusetetaan, ja että kusettaminen on mennyt läpi? Tämä olisi minusta aika yllättävää. Se asettaisi monet aiemmat mielipiteenilmaisusi uuteen valoon. Oletko silloinkin tarkoittanut jotain tällaista? Oletko tullut kaapista, paremmin tietävänä ja oikeassa olevana itsenäsi? Onko asenteesi sama maailmankatsomustenkin suhteen? Eli ovatko toisella tavalla ajattelijat kusetuksen uhreja?
13. marraskuuta 2009 kello 14.09
Pidin kovasti Borgesin Piha-runosta. (Tonille: mutta en ole kaikkia runoja iloisesti nuoleva koiranpentu, about päinvastoin.)
Kun luin ”El pation”, mieleeni tuli vahva mielikuva, aistimus, jopa ymmärrys siitä mitä runossa kuvattiin. Näin ”pihan” ikään kuin sen ihmisen silmin, jonka elämään se tarjosi näkymän. (Jos ei tähän pääse käsiksi, eikä ymmärrä, en voi kuin valittaa…)
13. marraskuuta 2009 kello 14.45
Antti, ajattelen näin myös joistakin niistä teoksista, joista itse olen pitänyt. Ja kuten hdcanis osoitti, saa rivitys ja tietynlainen kohdevalaisu sanat näyttämään merkityksellisimiltä kuin ne ovatkaan. Testasin tätä monessa kohdassa Frobeniuksen kirjalla Pelon kasvot.
Kun muutama lause proosaa laitetaan runomuotoon, kusetetaan lukija kuvittelemaan, että lauseet kertovat jostain erityisen merkityksellisestä tilasta ja olemisen tavasta ihmisessä. Kun lauseet on estetisoitu rivittämällä, lukija valpastuu ja etsii symboliikkaa, allegorioita, suuria tunteita, hetkiä historiasta, jopa vastauksia elämäänsä ongelmiin.
Kosti, sinun pitää ryhtyä negatiivisemmaksi. Koska nyt – sinun ollessa aina positiivinen – saa pienikin kielteinen näkemys sinut tolaltasi. Ei niin vähäistä kritiikkiä ole maailmankuvaasi kohtaan tullut, ettet olisi totaalisesti suuttunut. Tämä on koettu monen monta kertaa, monessa yhteydessä. Toivon, että saat rauhan sydämeesi. Se on iloisuutta ja onnellisuutta tärkeämpi asia. Toivon, ettei koko maailmakuvasi romahda, jos täällä esiintyy kritiikkiä edustamiasi asioita kohtaan. Pätevä esimerkki romahtamisestasi oli, kun kehtasin kritisoida loistavan näyttelijän Outi Mäenpään tökeröjä runokyhäelmiä.
Pirkko a. ja Samuelsson. Siinäpä se, hienot runot puhuttelevat milloin ihminen on herkässä mielentilassa. Sen sijaan suuri osa runoista ei puhuttele, vaikka niiltä parku kurkussa pyytäisi lohtua. Tähän liittyy vielä eräs tärkeä seikka, joka itsestäänselvyytenä jäi sanomatta. Runot vaativat aikansa ja paikkansa. Täällä ne usein lueta huitaistaan eikä niistä saa irti sitä vähääkään mitä ne voisivat tarjota.
Ikävää, että nostin aiheen esiin Lenen kohdalla. Sikälikin, että tämä postaus on saanut alkunsa runosta. Kenties pieni ärtymykseni nousi tästä lukupiirin runobuumista. Ei sen vuoksi, että runoja on tänne ripoltetu, vaan siksi, että minulla on muistijälki (virheellinen?), että on ollut kertoja, jolloin ne ovat katkaisseet lupaavasti alkaneen keskustelun.
Jos pieni kritiikki Lukupiirin Kirsi Pihalle sallitaan, annan palautetta. Kirsille on annettu monelta suunnalta hienoja ehdotuksia. Jos hän viitsii vastata, miltei aina vastaus on, että ehdotus on hyvä ja sitä harkitaan. Miltei aina lopputulos on, ettei mitään tapahdu. Alleviivaako Kirsi tekemättömyydellään tämän olevan – kuten Kosti muistutti – hänen lukupiirinsä? Vielä vajaa kaksi vuotta sitten, Kirsi oli tarkkana: hän nosti keskusteluistamme uusia postauksia muutaman sanan alustuksella. Enää sitä ei tapahdu.
Joten. Koska ihmiset niin haluavat, laitettakoon tänne yksi postaus, johon innokkaat ja aina yhtä iloiset ihmiset voivat runojaan laittaa. Lukijoiden suosikkirunot voisi olla otsikkona. Tällä tavalla ikävät ja helposti kyllästyvät ihmiset voisivat säästää aikaansa ja olla lukematta runopostausta – jos siltä tuntuu.
Tämän ehdotuksen todellistamisella olisi se hieno puoli, että kaikki olisivat onnellisia.
13. marraskuuta 2009 kello 15.10
En halua toni pilata terävää ironiaasi pinnallisesta kyvystäni analysoida asioita, mutta tulkitset tietysti taas tahallaan väärin. En minä sanonut, että pitää olla hyvä tykätäkseen runoista tai että pahat eivät ymmärrä. Eihän siitä ole kysymys. Vaan siitä, että oman elämänsä koitosten kautta me tulkitsemme kaiken. Jokin ajatus ei puhuttele lainkaan. Toinen osuu heti maaliin. Jokin ajatus ei puhuttele siinä muodossa kuin se on esitetty ja tarvitaan toinen kirjailja, toinen muoto, toinen ihminen kertomaan se ja se puhutteleekin.
En ole huomannut näin vakavaa laiminlyöntiä siitä pahoittelut. Totean vain kuten joskus aiemminkin, että tällainen vakiopostaus jää niin helposti tuonne jonnekin, sitä on vaikea löytää saati suosikkirunojaan tai juuri nyt lempikirjoja sieltä löytää.
Siinä on jotain hauskaa, että tonin kaltainen ihminen pyytää lupaa, että ”jos saa jotain kritiikkiä antaa”. Luulisin, että se on jo tullut selväksi, että sitä voi antaa ja onhan sitä (toniltakin) aiemminkin pyytämättä ja yllättäen tullut : )
13. marraskuuta 2009 kello 15.36
tonille: Minusta olisi mukavaa, jos ihmiset saisivat vapaasti olla täällä Lukupiirissä(kin) ihan oma itsensä, ilman että joku ylimmäinen kriitikko arvioi milloin pitäisi kenenkin mihinkin muuttua. Ja saisivat tykätä mistä runoista tai kirjoista ikinä haluavat.
Kuvittele nyt, että me muutama sata? vai tuhat? harrastelijaa täällä muuttuisimme äkkiä toni numero kahdeksi, kolmeksi, neljäksi jne. Eikö se sinullekin olisi painajainen?
Kosti Kostina iloineen ja kaurapuuroineen, toni tonina…
Minusta tämä lukupiiri on paras mitä olen netistä löytänyt.
13. marraskuuta 2009 kello 16.45
On se kumma, että aina epätasaisen tasaisin välein pitäisi puolustautua kirjoittamisiensa oikeutuksen suhteen. Aina en enää viitsi, mutta nyt sattui sellainen hetki että… alkaa pukata runoa… tähän väliin…
Siis että muka
jonkun runon välipalaksi kirjoittaminen katkaisisi
ns. lupaavan keskustelun.
Pöh ja pah!
Eihän siitä tarvitse välittää:
sen kuin vain jättää itselleen sopimattoman kommentin huomiotta
ja jatkaa keskustelua siihen suuntaan mihin haluaa.
Ja mikä kenenkäkin mielestä on lupaavaa.
Omat kommentit ainakin,
luulisin,
itse kunkin mielestä.
Tai että viereen lipsahtava keskustelu
hukkaa jonkun tärkeän asiahenkilön aikaa.
Höpöhöpö.
Jos tuosta haluaisi provosoitua voisi sanoa, että
kyllä täällä jotkut asiastakin välillä jaarittelee niin
joutavanpäiväistä,
ikävää,
rasittavaa,
tyhjää
soopaa,
ettei sitä jaksa lukea erkkikään.
Olen huomannut, että
sellaisen kommentin lukemisen voi jättää kesken.
Ilman mitään seuraamuksia.
Eikä tänne ole pakko tulla
tuhlaamaan aikaansa.
Sitähän voi perustaa vaikka oman tiukan asiallisen blogin,
jossa voi
sensuroida ja
ohjailla ja
määräillä ja
säätää,
makkaran mieleisekseen,
eiks vaan
Provosoitumisen ja pöljäilyn oikeuden itselläni pidättäen,
miä
13. marraskuuta 2009 kello 17.32
Mahtavaa Kerttuli, upea runo!
13. marraskuuta 2009 kello 17.36
Ihan niin kriittinen kuin toni en runoutta kohtaan ole mutta kuten on ehkä saattanut huomata niin epäillen ja kyseenalaistaen niitä kuitenkin luen.
Ja se tonin runoparodia kyllä esitteli aika hyvin sen mikä minuakin niin kovin suuressa osassa lyriikkaa ärsyttää, ja yltiösubjektiivisuus on pelkuruutta, kun kaikki muut voidaan ohittaa sillä että ”tää on tosi henkilökohtainen kokemus”, herää kysymys että miksi se sitten piti välttämättä jakaa muille. Vaadimme falsifikationismia! (kyllä, minua huvittaa puhua runoudesta tieteiden termistöllä koska miksi ei?)
Voisin kuitenkin huomauttaa tuosta kusetuksesta, että vaikka näky ei olisikaan tosi niin voi se silti olla sekä kaunis että merkityksellinen, molemmista on esimerkkejä
Eli lukijan kokemuksella on arvo. Mutta samalla voi kysyä syntyisikö vastaava kokemus vaikkapa satunnaisesta puppugeneraattorista syntyvistä lauseista, kahdessa minuutissa syntyneistä parodiakyhäelmistä tai vaikka siitä puhelinluettelosta.
Ja jos subjektiivinen kokemus muodostuu, niin voiko siitä puhua? Pitääkö, tarvitseeko?
Toki osassa lyriikkaa on sitten muutakin kuin niitä ”tosi henkilökohtaisia kokemuksia” ja niitä voi sitten avata keskustelussa. Mutta esitän nyt sellaisen rankan väitteen, että kaikessa lyriikassa sitä ei ole, ja kyllä se pitää voida ääneen sanoa. Kyseenalaistaminen on keskustelun ja kritiikin perusta.
Tuossa hieman vähemmän jyrkästi ja kategorisesti samaa asiaa kuin tonilla.
Kerttuli, kun julkisuuteen kirjoittaa niin aika ajoin joutuu sitä puolustelemaan. Hyvin puolustettu
13. marraskuuta 2009 kello 17.43
Hyvä Kerttuli!
Se oli runonrakastajan puheenvuoro.
Minä luen runoja silloin kun olen hyvällä tuulella ja iloinen.
Minä luen runoja silloin kun olen surullinen ja murhemielin.
Minä luen runoja silloin kun minulla on aikaa.
Minä luen runoja silloin kun minulla ei ole aikaa.
Minä luen runoja silloin kun rakastan.
Minä luen runoja silloin kun vihaan.
Minä luen runoja tuosta vaan.
Minä luen runoja muuten vain.
Minä luen runoja etten ottaisi itseäni liian vakavasti.
Minä luen runoja siksi koska otan itseni ja sinut liian vakavasti.
13. marraskuuta 2009 kello 21.00
YHTEENSATTUMIA
Hassua että samana päivänä kun olin lainannut
Seamus Heaneyn Soran ääniä ja
Wislawa Szymborskan Hetken
Kosti mainitsi nämä runoilijat täällä kommentissaan.
Nuo kirjat vain tulivat silmille kirjastossa. Huijasivatko?
Heaneystä en pidä, koska hän kuvaa kissojen hukuttamista Varhaisissa puhdistuksissa. Enkä oikein muutenkaan.
Szymborskasta pidän, pidän vain.
(Tykkään kyllä muuten dekkareista, Peter Robinsonista, Outi Pakkasesta ja Arnaldur Indridasonista ja Anna Janssonista.)
Tämä ei ole missään nimessä runo, ei kai kukaan sillä tavalla luullutkaan.
Hauskaa perjantai-iltaa!
13. marraskuuta 2009 kello 21.50
Minäkin varmennan
Minä en siis edellä missään tapauksessa kirjoittanut runoa.
Kirjoitin vain ajatuksiani käsitellystä aiheesta.
Kerran aikaisemmin kun joku sanoi kommenttiani runoksi, Toni kiirehti heti kommentoimaan, että Kostin teksti ei ole runo. En ollut silloinkaan tarkoittanut kommenttiani runoksi.
Ja nytkin edellä vain kommentoin. Koska joku oli aiemmin kirjoittanut, millaisessa mielentilassa lukee runoja.
En siis kirjoittanut edellä runoa, vaan ihan vain kommentin.
Ihan tosissani ja ajattelen todella noin.
Jos olisin kirjoittanut runon, olisi voinut liioitellakin.
13. marraskuuta 2009 kello 23.14
Tämä on niin huvittavaa. Missä ihmeen välissä olen yrittänyt määrätä jotain? Esitin mielipiteeni niin sanotuista mielentilarunoista, joita maailma on väärällään. Sen jälkeen sanoin, että näitä ovat innostuneet lukupiiriläiset laittamaan joka väliin. En muuta. Kosti, millä tavoin määräileminen sanomassani näyttäytyy? Toivon, että osoitat sen.
Kerttuli. Kun puhuit kirjoittamisesi oikeutuksesta, tarkoititko toisten kirjoituksia eli kirjailijoiden runoja? Höpsispöpsis. Minä en pidä siteerausta varsinaisena kirjoittamisena. Ylipäätään minusta on mielenkiintoisempaa lukea kirjoittajan omia ajatuksia kuin lainattuja ajatuksia.
Minulle kyllä sopii, että minkä tahansa keskustelun siimekseen joku laittaa runon, jota toinen ja kolmas ihastelevat, minkä jälkeen puhutaan runoudesta. Oli täysin typerää puoleltani edes vihjaista asiasta.
Violeta. Olen vastannut huutoon, en muuta.
Kirsi, sanoit näin: ”Emmekö me kaikki tulkitse kaikkea – runoja, keskusteluja, anopin kommenttia – sen perusteella minkälaisen elämän olemme eläneet, kuinka oppineet asioita tulkitsemaan. Tästä syystä toiset ovat kyynisempiä, toiset optimistisempia ja toiset jotain muuta.”
Tämän voi tietysti tulkita monella tavalla, etenkin jälkikäteen.
Vielä Kirsi, ymmärsit hivenen väärin kirjoitukseni kritiikin antamisesta. Ymmärrän, miten sinä sen ymmärsit. Siitä ei ollut kysymys, että olisin vihjaten väittänyt, ettei kritiikin antaminen ole sallittua. Kuten itsekin sanoit, olen kokenut sen aina erittäin sallituksi, myös sinua kohtaan. Jos en olisi näin kokenut, en olisi tänne hienoja ja lempeitä näkemyksiäni enää kirjoittanut.
Niin tai näin, pääasian ymmärsi täällä kaksi ihmistä, hdcanis ja luultavasti Lene. Loput suuttuilevat eräänlaista massasuuttumista. Lopuille tarvitaan aukotoriteetti, virallinen taho sanomaan sama asia, minkä jälkeen säyseinä vaietaan. Nimittäin. Epäilen tai aavistelen, että jos Kirsi Piha olisi runobuumista vihjaissut, osa teistä olisi kiitellen kumarrellut ja pyydellyt anteeksi. Olisi alkanut suoranainen massahyminä. Itseruoskinta, moraalittomuuden voivottelu, dostojevskimäinen käsien yhteen lyöminen ja hiusten harominen.
Lene, ei meillä täysin vastakkaisia näkemyksiä runoudesta ole. Szymborskan olen maininnut täällä pariin otteeseen.
Hauskaa viikonloppua kaikille!
13. marraskuuta 2009 kello 23.22
Vieläkö kelpaa yöruno?
AARO HELLAAKOSKI
PIIPPULEVOLLA 2
Lähteen kalvolla kuva tunnetaan
kasvojen, jotka valittaen jäivät
sinne kokonaan,
ollen ikipäivät
vankina omakuvassaan.
Mutta siellä saattaa kuva olla toinen,
ei yhtä kiihkeä, ei erikoinen:
lähde avartuu, sen
syli otti vastaan kaiken muun,
siellä latva kuusen,
pajun oksa, lehvä pihlajapuun
pilvimerta uivat,
sinne unohtuivat,
syvälle kaatuen sinisuppiloon.
Sinne painukoon
kasvokuva, joukkoon kaiken muun,
muitten kuunteluun
oksalle puun,
pilven laitamalle,
ylle, alle,
vierelle kiven, jota sammal sitelee.
Pilvi pitelee
erilaiset yhdessä. Vesiin
kaikki on lumottu esiin,
kunnes liitelehti
sinne lepän lehti,
värähytti sekasorron, niin
taikka pikkarainen
putosi koppiainen
potkiskellen olevaiset olemattomiin.
Kuulua kuvaan
kirkastuvaan
saa, saa, saa.
Koskea ei saa.
13. marraskuuta 2009 kello 23.40
Lene,
minäkin pidän Wislawa Szymborskan runoista niin paljon että voin nimetä hänet yhdeksi lempirunoilijoistani. Martti Puukko ja kumppanit ovat suomentaneet häneltä useita valikoimia. Hänen runonsa ovat näennäisesti arkisia, mutta tekstien pintatason alla on psykologisia ja filosofisia sytykkeitä, ikuisiakin kysymyksiä. Erikoisesti muistan, miten hän on kuvannut runoissan sattumien merkitystä.
Seanus Heaneyn ”Soran ääniin” en minäkään oikein päässyt sisälle. Pidin enemmän hänen runojensa aiemmasta suomennetusta valikoimasta, jonka nimi ei tule nyt mieleeni.
14. marraskuuta 2009 kello 3.24
Toni, en minä kommentistasi suuttunut. Lyriikkaa, kuten proosaa, on kaikenlaista ja makuja erilaisia. Miksi minä siitä suuttuisin, että jollakulla saattaa olla erilainen maku kuin minulla. Päin vastoin, minusta on mielenkiintoista kuulla erilaisia mielipiteitä. Enkä pidä sinua auktoriteettiuskoisena laumasieluna vaikka mielipiteemme jostain asiasta eroaisivatkin. Piste.
Minäkin pidän Szymborskasta. Olen lukenut vain pari Heaneyn runoa. Runo auton alle jääneestä pikkupojasta (Heaneyn veli) on hyvä, lyhyt ja hyvin surullinen. Vähän lukemani perusteella minulla ei oikein ole mielipidettä Heaneystä. Onko kukaan lukenut hänen esseitään? Pidittekö?
Violeta, yöruno kelpaa aina.
Hyvää viikonloppua kaikille! Ottakaa rennosti älkääkä tapelko.
14. marraskuuta 2009 kello 14.21
Kirsi, minusta selityksesi runopostauksen hukkumisesta on laiska. Pääsivun oikealla laidalla on paikka, jossa lukee Kirsin kirjat. Minusta tuntuu, että jotkin sen osat ovat turhia. Esimerkiksi otsikolla ”Kirjat joiden tapahtumapaikat ovat kummallisia” mainitaan vain kaksi kirjaa. Samaten mainitaan kaksi kirjaa kohdassa ”Kirjat, joissa on eksoottinen eläin.” Myös ”Tapoja järjestellä kirjat” sekä ”Kirjallisuustragediat” ovat jokseenkin tarpeettomia.
Jos halua löytyy, voit lyhentää Kirsin kirjat-osiota. Näin jää heittämällä tilaa ikipostaukselle, jonka otsikkona on Lukijoiden suosikkirunoja.
Utelias. En huomannut, että olisit suuttunut. Sitä paitsi jos suuttuisit minulle, suuttuisit niin älyllisesti, että se olisi vain mukavaa.
Kosti. Korjaus menneisyydestä: tiesin, ettei viittaamasi kirjoitus ollut tarkoitettu runoksi. Mutta kun joku toinen kuvitteli sitä sellaiseksi tarkoitetun, huomautin, ettei näin ollut. En muista selvensinkö silloin asian, joten nyt tein sen.
14. marraskuuta 2009 kello 17.28
WISLAWA SZYMBORSKA, EHKÄ TÄMÄ KAIKKI
(Valikoimasta Hetki, suom. ja toim. Martti Puukko)
Ehkä tämä kaikki
tapahtuu koelaboratoriossa?
Päivällä yhden
ja yöllä miljardien lamppujen alla.
Ehkä me olemme koesukupolvia!
Astiasta toiseen siirreltäviä,
koeputkissa ravisteltavia,
ei vain silmin tarkkailtavia,
lopulta jokainen erikseen
pinseteillä poimittavia.
Ehkä on toisin:
ei ole mitään asioihin puuttumista?
Muutokset tapahtuvat itsestään
suunnitelmien mukaisesti?
Piirturi piirtää hitaasti
ennalta-arvattavia siksakviivojaan.
Ehkä meissä ei ole toistaiseksi mitään kiinostavaa?
Tarkkailumonitorit ovat toiminnassa vain harvoin?
Vain kun on sota ja silloinkin lähinnä kun kyse on
suursodasta,
joistakin Maapallon yliolennoista,
näyttävistä joukkovaelluksista pisteestä A pisteeseen B.
Ehkä on päinvastoin:
he pitävät pienten sivukohtausten katselemisesta?
Hei! Pieni tyttö suurella valkokankaalla
neuloo nappia hihaansa.
Valvontamittarit ulvovat.
Henkilökunta saapuu juosten.
Voi kuinka ihastuttava olento
sisällään sykkivine pienine sydämineen!
Miten ihanan vakavana
hän pujottaakaan lankaa neulan läpi!
Ilmoittakaa johtajalle
hänen on tultava ja nähtävä tämä omin silmin!
14. marraskuuta 2009 kello 17.38
WISLAWA SZYMBORSKA, MIELIKUVAN VAIHTO
(Valikoimasta Hetki. Suom. ja toim. Martti Puukko)
Aíka, kuin vanhus, pitkäpartainen, harmaa?
Tai ehkäpä se on ruskeanharmaa, levottomasti säntäilevä
koiranpentu,
joka hyppii likaisine käpälineen
meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden
päälle?
14. marraskuuta 2009 kello 19.46
Toni, kiitokset kommentistasi. Täytyy sanoa, etten tällä kertaa tunne itseäni yhtään älylliseksi. Väsyttää, enkä viitsisi tehdä tai miettiä mitään. Vaan pitää mennä perunoita kuorimaan…
Kosti, kiitokset Szymborskan runoista. Luin Szymborskaa paljon 90-luvulla. En ole lukenut häntä aikoihin, kokoelmani on Suomessa odottamassa ja vuokralaiseni ilona. Szymborskalla on hienoja mielikuvia/kielikuvia.
15. marraskuuta 2009 kello 1.26
Käsittelen tässä Kirsiä koskettanutta runoa poleemisesti:
”Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.”
Borges on kait elänyt liian rauhallista elämää. Minä en haluaisi tehdä enempää virheitä, vaikka olenkin elänyt turvallista Suomi-elämää. Tämä ei ollut kovin koskettavaa.
”Ottaisin enemmän riskejä,”
Ottaisinko? Ranskassa on sanonta ”changer la vie cest detruire la vie” (”elämän muuttaminen merkitsee elämän tuhoamista”). Riskeissä on myös vaaransa. Ehkäpä Borges tässä puhuu läpiä päähänsä.
Seuraavaksi runossa puhutaan matkustamisesta. Matkustusjutut eivät puhuttele minua, koska olen matkustanut ihan tolkuttomasti ja ajatus lentokoneesta tuo vain ikäviä fiiliksiä mieleen. Ihmiset ovat minulle matkoista kateellisia, mutta itsekeskeisenäkin yritän muistaa, että aina matkoilla ollessani vaimoni oli yksin kotona.
”Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.”
Tässä on kyllä perää. Miten tästä voisi muotoilla käytännönläheisen elämänohjeen? En tiedä.
Mutta sitten Borges puhuu, että ei mennyt mihinkään ilman kuumemittaria. Minäkin tunnen joitain tällaisia ihmisiä ja olen aina ihmetellyt heitä. Tämä kohta ei kosketa minua.
Runon lopussa Borges tuntuu sanovan, että olisi enemmän nautiskellut elämästä, jos voisi elää sen uudestaan. Pikkuisen tulee mieleen, että onko tämä ns. vastuutonta haihattelua. Miten pitkälle Borges olisi tässä ollut valmis menemään? Luulenpa, että tarkemmin harkittuaan olisi voinut vaikka poistaa tämän kohdan runostaan.
Loppu on tuttua. Erittäin valitettavasti tunnen useita ihmisiä, jotka ovat viimeisinä vuosinaan katuneet elämätöntä elämäänsä. Tästä on seurannut masennusta ja äksyilyä. Viimeiset vuodet voivat olla ne kovimmat…. vaikka toisin soisi.
Lopuksi Kirsi korostaa runossa ”elämistä hetkessä.” Vaikka monesta kohdasta olin hampaat irvessä, niin tämän kyllä ymmärrän. Valitettavasti runo ei minusta kovin hyvin tätä pointtia tuonut esille. Olisin kaivannut toisenlaiset perustelut.
15. marraskuuta 2009 kello 10.57
Juha, olen aika varma, että tuolla kirurgisella menetelmällä käsiteltynä kaikki kirjallisuus alkaa näyttää naiivilta ja typerältä. Tai kerro mikä runo sinusta kestää tuon käsittelytavan?
15. marraskuuta 2009 kello 11.43
Borgesin runon kaltaisessa jopa puhe- ja luettelorunoa muistuttavasa runossa ei voi vaatia runoilijaa tilille joka rivistä kuin murhatutkija.
Yleiskuva, teemat, sanoma on tässä kuitenkin tärkein. Eli että, olisiko pitänyt elää toisin, valitsisiko nyt toisin, elämätön elämä jne.
Kirjailijaa ovat kirjoitushetkellä pohdituttaneet asiat, jotka meitä kaikkia ajattelevia ihmisiä joskus pohdituttavat.
Jo se kertoo, että tälläkin runolla on oma tehtävänsä muiden runojen ja maailman asioiden ja kysymysten ohella.
Kirsin Borges -runolla oli näköjään sosiaalinen tilaus, koskapa se meitäkin edelleenkin pohdituttaa.
Lisää tällaisia runoja!
15. marraskuuta 2009 kello 14.36
Lisään Borges -runosta vielä sen verran, että se on selvästikin myös eräänlainen luettelointitekniikkaa hyödyntävä runo.
Pablo Neruda, beat-runoilijat ja meillä Pekka Parkkinen ja monet muut ovat käyttäneet runoissaan ruoka- ja rokotusjonojen pituisia määrite-, epiteetti-, vastaavuus- ja synonyymirivejä. Silloin kokonaiskuva runosta saattaa matkan varrella kadota, mutta kun runoa miettii vähän aikaa ja katselee etäältä, saattavat pääteema(t) kohota.
Haittana tällaisissa runoissa on joskus sama kuin mitallisissa riimirunoissakin: sanat ovat vieneet runoilijaa ja lukijankin on vaikea pysyä perässä.
Toisaalta sitten voin nauttia sanojen, lyriikan musiikillisuudesta, virkkeiden kauneudesta. Ja onhan tässäkin sanomaa!
Haluaisin nähdä tämän runon alkukielellä, espanjaksi, jolloin sanojen kauneus ja rivien rytmisyys pääsisivät esiin.
Esim. meksikolainen nobelisti Octavio Paz kirjoitti luettelotekniikallakin surrealistisia runoja. Hankin hänen espanjankieliset Valitut runonsa ja nautin kauniista espanjan kielestä ja sanojen soljuvuudesta, vaikken tietenkään kaikkea ymmärtänytkään.
Näissä keskusteluissa on käynyt ilmi, kuinka runoja on moneen lähtöön. Runon määritelmäni olisi 754 metriä pitkä ja sen esitys luennoituna kestäisi viikon.
15. marraskuuta 2009 kello 16.01
Kun täällä peräänhuudetaan runon subjektiivista luonnetta, on kohtuullista sallia Juhalle käsittelytapa, josta hän pitää. Pohtihan Kostikin jonkin runoilijan muutamaa riviä täällä taannoin.
Epäilen, että olemme taas perusasioiden äärellä. Nimittäin. Kriittisellä lähestymistavalla näyttää Lukupiirissä olevan toiset säännöt kuin myötäilevällä. Kun avaa rakastuneen kirurgisesti runoa, se näyttää olevan älyllistä, hauskaa ja suositeltavaa. Kun käyttää samaa metodia kriittisesti, puhutaan väärin sammuttamisesta.
Jos ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa käsitellä runoja, sen pitää päteä aina ja joka hetki.
Mitä itse runoon tulee, minusta viittaukset kuumemittariin ja sateenvarjoihin toivat runoon huumoria ja lämpöä.
15. marraskuuta 2009 kello 16.28
Mukavaa runoisaa keskustelua
Ja kiitos kiitoksista.
Juhalle yksi elämänohje-ehdotus:
Älä koskaan kanna mukanasi kerralla kuin yhden tyyppisiä ongelmia. Jotkut kantava kolmen tyyppisiä: niitä, joita heillä on joskus ollut, niitä, joita heillä on nyt, ja vielä kaikkia niitäkin, joita he joskus odottavat saavansa. (Edward Everett Hale)
toni. Tarkoitin omia kirjoittamisiani täällä blogissa.
Pidän Kostin Minä luen runoja -kirjoitusta runona. Ja saan pitää. Ja allekirjoitan sen sisällönkin. Miä luen runoja silloin, kun siltä tuntuu, phiilispohjalta. Se phiilis voi olla mikä vain.
15. marraskuuta 2009 kello 16.47
Hilja Mörsäri:
”Runo on niin monimuotoinen kirjallisuuden laji, että kukaan ei ole onnistunut sitä tyhjentävästi määrittelemään. Määritelmä tuskin on kirjoittajan ongelma. Sen sijaan runojen lukutaito ja runoperinteen tunteminen tuottaa kirjoittajalle sekä iloa että hyötyä. Usein runon tiiviiseen ja päältäpäin katsoen niukkaan kieleen sisältyy runsas ja moni-ilmeinen viesti. Runossa on aukkoja, epämääräisyyskohtia, usein enemmän kuin proosassa. Runon aukot, vastakohdat, näennäisen (tai todellisen) ristiriitaiset kielikuvat luovat näytelmäntapaisen jännitteen, johon lukija pääsee mukaan omine taustoineen, tietoineen, kokemuksineen, tunteineen ja odotuksineen. Runon ja lukijan kohtaamisesta syntyy tulkinta”.
Ezra Pound: ”Runo on merkityksellä ladattua kieltä”.
Coleridge: ”Proosa; sanoja parhaassa järjestyksessä; runous: parhaat sanat parhaassa mahdollisessa järjestyksessä”.
Kosti: ”Runo on vamma ja vimma”
Yrjö Hosiaisluoma:
”Runo on säkeisiin jaettu, yleensä pienimuotoinen sanataideteos, joka voi noudattaa runomittaa tai olla vapaamittainen tai -rytminen”
(Ei ole aina säkeisiin jaettu! Kostin huomautus)
Hannu ja Janne Tarmio:
” Runo on tyypillisesti suhteellisen lyhyt teksti. Siitä seuraa, että runo on helposti tarkasteltavissa kokonaisuutena, helpommin kuin novelli tai romaani. Lyhyys edellyttää taloudellisuutta: ankaraa keskitystä ja sanonnan tiiviyttä.
Runo on siis kokonaisuus. Viime kädessä runon `merkitys`on sen kokonaisuuden merkitystä. Runo on merkityskokonaisuus. Jokainen yksittäinen sana, lause, säe, tai säkeistö saa lopullisen merkityksen osana kokonaisuutta”
Hannu ja Janne Tarmio:
”Runo ei aina ole hempeä.
Runo voi olla arkinen.
Runoilijan ei tarvitse kirjoittaa kirjoittaa pelkästään ´runollisista´, kauniista tai ylevistä asioista.
Lyriikka on vain eräs tapa esittää oma käsitys, oma näkemys ympäroivästä tai sisäisestä todellisuudesta”
David Daiches:
” Lyriikka on sanataidetta, jonka olemukseen kuuluu juonikkuutta. Runo on sellaisen oivaltamisen muoto, jossa runoilija käyttää kieltä keksimisen ja itseilmaisun tienä = poeettinen oivaltaminen. Hyvä runo on orgaisoitu niin, että sen elementtien välinen vuorovaikutus muodostaa merkityskokonaisuuden joka ilmaisee runoilijan perusajatuksen”
Vilho Viksten:
”Hyvä runo on ilmaiseva. Sillä tavalla ilmaiseva että se sanoo maailmasta jotakin uutta omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Hyvä runo on älyn ja tunteen yhdistäjä joka panee maailman uuteen järjestykseen”
Maria-Liisa Nevala:
”Hyvä runo satuttaa johonkin kokemuksen kenttään”
Elina Ström:
”Hyvä runo on monikerroksinen. Se avautuu moneen suuntaan. Sitä parempi runo mitä monikerroksisempi”
15. marraskuuta 2009 kello 18.38
Runo on paska, jota pöyhimällä maailma alkaa haista.
Vitsi.
Kiitos määritelmistä ja vaivannäöstä Kosti. Nyt kiire, mutta palaan aiheeseen huomenna.
15. marraskuuta 2009 kello 20.13
Joo, ehkä emme ihan ymmärtäneet Juhan poleemista lähestymistapaa. Ihan piristävän kriittinen kommentti, Juha!
Samoin Toni, hyvä että sinulla on toisenlaisia mielipiteitä.
Runojahan voi käsitellä itse kukin mistä kulmasta haluaa.
Vaikka runo sitten olisikin osiensa summa ja yksi osa siitä erotettuna tekee vääryyttä kokonaissanomalle.
Poleemi poleemina, leikki leikkinä.
Eteenpäin, sanoi pässi maailmankakun reunalla!
Kaikille oikein hyvää alkavaa viikkoa!
Terveyttä ja ilomieltä.
16. marraskuuta 2009 kello 3.55
Paljon ovat ihmiset runoutta määritelleet! Pidän Elina Strömin ajatuksesta hyvän runon monikerroksisuudesta. Määritelmät varmaan muuttuvat samalla kun runot muuttuvat, kattavat siis aina vaan yhä useammanlaisia runoja.
Olin kirjoittaa, että runot harvoin ärsyttävät minua kun ovat niin lyhyitä, mutta huomasin, ettei asia ihan niin ole. Esim. turhan ylistävät juhlarunot, silloin harvoin kun niihin törmään, voivat ärsyttää. Ärsyttävän runon kanssa tulee vietettyä vain vähän aikaa, joten se ei yleensä jää minulle muistiin kun en sitä viitsi pohtia.
Romaanit ärsyttävät helpommin, koska ovat pitkiä. Joskus en ole viitsinyt jättää ärsyttävää romaania kesken ja olen sitten lukenut sitä kuin piru Raamattua.
Toni, odotan kauhulla uusia määritelmiäsi…
16. marraskuuta 2009 kello 14.26
Kirsi: kaikki runot kestävät tällaisen tarkastelun, jos vain syntyy positiivinen vire lukemisesta. Nyt valitettavasti ei. Krittiistä arviota on tietysti aina ikävämpi lukea, kuten Toni sanoi. En tarkoittanut mitään kummempaa, vaan kirjoittelin vain mitä mieleen tuli. Rivi riviltä tehty arvio voi olla havainnollisempi kuin yleinen arvio.
Kerttuli: kiitoksia!
16. marraskuuta 2009 kello 21.27
Ei minulla ole mitään kriittisiä arvioita vastaan. Ei se omaa lukukokemustani häiritse jos joku toinen ei pidä samasta lukemistosta kuin minä. Tähän tulee aina sellainen omituinen sävy, että jos on eri mieltä täällä kiellettäisiin erimielisyys, erityisesti tonilta en tuollaista vetoa kyllä odottanut. Eihän täällä olla oltu sallimattomia tai syytetty väärin sammuttamisesta. Herrajumala, kuten tonilla on tapana sanoa, ollaan eri mielisiä, ei se ole syntiä! Kai.
Minusta kaikki runot eivät kestä arviointia, jossa teksti paloitellaan, eikä kaikki muukaan kirjallisuus. Näen merkityksiä myös lihanpalojen välissä ja jos tuijottaa pelkkää veitsellä leikattua jännettä voi jäädä jotain kaunista näkemättä. Eikä minua loukkaa se, että joku ei näe kauneutta siinä missä itse näen. Miksi loukkaisi.
16. marraskuuta 2009 kello 22.34
Äh Kirsi, tämä on epäreilua. Kirjoitin oman kommenttini 15.11 kello 16.01. Viittaat siihen 16.11 kello 21.27. En pysty pitämään väittelyhaluista tunnetilaani yllä 29 tuntia ja 26 minuuttia. Väsähdin aiheeseen kuin lohi metallinen uistin suussa.
Lyhyesti toistan asian, jonka olen jo toistanut. Kriittiseen näkemykseen haetaan aina syitä.
Minusta Borgesin runossa oli sen verran yksityiskohtia, että niitä sieti pohtia. Kokonaisuus on tietenkin enemmän. Joskus ikävä kyllä vähemmänkin, etenkin huonoissa runoissa.
Mutta loppujen lopuksi olen mielelläni piikki lukupiiriläisten perseessä, aivan samoin kuin Sokrates oli ateenalaisten persuksissa. Ja koska joku menetti äskeisestä lauseesta hermonsa, sanon sen itse, mitä hermonsa menettänyt aikoisi sanoa: miten se kehtaa ratsastaa Sokrateen nimellä, edes samana vuonna ei kannattaisi Sokratesta mainita, samassa elämässä, eikä missään nimessä tietenkään elämän jälkeen, sillä se vasta olisi törkeää, että hautakivessä lukisi: oli piikki lukupiiriläisten perseessä.
Ettäs kehtaakin.
Ja loppuun pari Henri Michauxin aforismia vai mitä nämä lienevät:
Hevosen uni: Syötyään kärrynsä hevonen ihailee taivaanrantaa
Sikiön muisto: Päätin eräänä päivänä ottaa suun. Vitut! Siitä hetkestä aloin vastustamattomasti kehittyä ihmisvauvaksi.
Ja vielä kolmas Michaux:
Älkää ylpeilkö. Jo hengittäminen on myönnytys. Seuraavat myönnytykset ovat jo kaikki toisiinsa kytkettyinä. Tässä on yksi. Jo riittää. Lopetetaan.
17. marraskuuta 2009 kello 12.43
Ehkä syyn tarvitsee enemmän siitä syystä, että kriittisyys kohdistuu siihen, miksi joku muu saa jostain jonkun positiivisen kokemuksen eikä siihen, miksi itse ei saa?
17. marraskuuta 2009 kello 13.14
Ihailin erästä taulua. Ystäväni ei pitänyt siitä. Kysyin syytä. Hän sanoi, ettei pidä sellaisista tauluista, jotka hän voisi itsekin maalata.
Saako timpuri positiivisen kokemuksen miljoonannesta naulasta, jonka hän lyö lautaan?
17. marraskuuta 2009 kello 14.03
Ei toni, ei! Olet sittenkin väsähtänyt. Tuo on ehkä kulunein ja tyhmin perustelu millekään! En usko, että tämä tulee tonilta. Joku on ottanut tonin identiteetin ja laukoo tonina omiaan…
Niin monesta asiasta on sanottu, että ”ton mäkin osaisin tehdä” ja kuitenkin se on jäänyt tekemättä. Joskus kysymys ei ole kyvystä kuvitella olevansa yhtä nero kuin vaikkapa Saramago (tyyliin: Kyllä mäkin osaisin kirjottaa kirjan missä mies kohtaa tyypin, joka on sen kaksoisolento…) vaan siitä, että onko sitä kykyä sydämessä/päässä vai onko se pelkkää suunsoittoa. Mikä lienee kyvyistä helpoin.
17. marraskuuta 2009 kello 14.23
Välillä mietin onko tuo toni kenties Kirsin sivupersoona.
Mutta salassahan nämä kaikki nimimerkit pysyvät ja hyvä niin.
Tämä oli viimeinen viestini. Luen teitä viisaita mielelläni. Kiitos ja hei.
17. marraskuuta 2009 kello 15.40
Kiinnostava ajatus Raita M. Mutta lahjani kirjoittajana eivät kyllä riitä sille tasolle, että pystyisin kehittelemään sivupersoonia. Eikä ehkä mielenterveyskään siihen riittäisi…
17. marraskuuta 2009 kello 15.55
Kosti mainitsi erittäin tärkeän seikan näistä käännösrunoista. Jotain siihen suuntaan, että olisi mielenkiintoista lukea ne alkuperäiskielellä ja kuulostella siten niiden lyyrisyyttä. En valitettavasti löytänyt Kirsin upeaa Borges- runoa Hetkiä espanjaksi. Mutta löysin Piha-runon Borgesin Kootuista Teoksista (Obras Completas):
UN PATIO
Con la tarde
se cansaron los dos o tres colores del patio.
Esta noche, la luna, el claro circulo,
no domina su espacio.
Patio, cielo encauzado.
El Patio es el declive
por el cual se derrama el cielo en la casa.
Serena,
la eternidad espera en la encrucijada de estrellas.
Grato es vivir en la amistad oscura
de un zaguán, de una parra y de un aljibe.
PIHA (El patio)
Iltaa myöten
väsyivät pihamaan kaksi tai kolme väriä.
Tänä yönä kuu, kirkas ympyrä,
ei vallitse avaruutta.
Piha, taivaan suisto.
Piha on se viettävä
jota pitkin taivas valuu taloon.
Tyynenä
ikuisuus odottaa tähtien risteyksessä.
Hyvä on elää eteiskäytävän,
viiniköynnöksen ja vesialtaan tumma ystävyys.
Miten, Kosti, Pentti Saaritsa on onnistunut mielestäsi tässä käännöksessä? Hänhän on latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden tuntija ja luulisi siten hänen tajuavan sen runokuvastoa, joka kaiketi eroaa paljon pohjoismaisesta. Miksiköhän hänen suomentamassaan Borgesin runokirjassa tämän runon otsikossa on määräinen artikkeli (El patio)?
Oletko itse koskaan suomentanut runoja? Millainen prosessi se oikein on?
17. marraskuuta 2009 kello 16.48
Minä en ole ikinä ymmärtänyt runojen käännöstä, hädintuskin muun kaunokirjallisuuden. Ehkä Dan Brownit ja Harry Potterit saa kääntää, mutta siinä se raja suunnillen menee. Ei se suomenkielinen Shakespeare vaan ole sama teos kuin alkuperäinen, paljon jää matkan varrelle. Sen pitäisikin olla ”Shakespearen innoittama” tai ”Shakespearen tekstiin perustuva”.
17. marraskuuta 2009 kello 18.04
Otan iloisena vastaan huomionosoituksen kuluneimmasta ja tyhmimmästä perustelusta millekään. Historiaa on aina mukava tehdä.
Pienen tarkennuksen tämä vaatii. Jos taulun arvioijalla on niin vahva tunne teoksen köykäisyydestä, että sen voisi itsekin tehdä, on seurauksena kunnioituksen puute teosta kohtaan. Miten minä olen asian ymmärtänyt, tämä arviointitapa ei tarkoita, että todella osaisi tehdä samantasoisen taulun. Jos minulle, jolle väittämä on esitetty, tulee tunne väitteen oikeaperäisyydestä, siis siitä, että ystäväni tosiaan voisi maalata samanlaisen taulun, minä ymmärrän hänen kantaansa. Etenkin kun tiedän hänen ymmärtävän yhtä ja toista maalaamisesta ja taiteesta. Toisin on, jos samanlainen perustelu tulee tamperelaiselta satamajätkältä, joka näkee ensimmäisen kerran elämässään Picassoa.
17. marraskuuta 2009 kello 21.42
Toni, kiitos Henri Michaux´n ajatuksista.
Yksi kirjallisuuden lempihahmoni on tämän belgialais-ranskalaisen kirjailijan ja taiteilijan luoma hahmo Plume, joka pyytelee anteeksi yhtä paljon kuin minä. Taidan olla Plumen inkarnaatio, variaatio tms.
Plumea suomennettiin aikoinaan joskus silloin tällöin, kunnes muutama vuosi sitten ilmestyi suomeksi kelpo teos ”Höyheniä”. Plume on ranskaa ja merkitsee höyhentä. Riemastuttavaa! Lukekaa.
Lene, kiitos kun kirjoitit Borgesin ”Pation” espanjaksi. Miten rakastankaan espanjan kieltä. Heti kun jään eläkkeelle, alan opiskella espanjaa, jälleen kerran. Siis: en osaa espanjaa, luen sitä lähinnä latinan tai muiden italo-romaanis-latinaisten kielten aavistelemana.
Arvaan sanoja. En juurikaan käännä mitään.
Ehkäpä Borges tarkoittaa runossaan ihan tiettyä, hänelle tärkeätä patiota?
Kuinka espanja soljuukaan! Tämä pelasti iltani, kiitos Lene!
Käännös on likiarvo. Mutta meidän synonyymeista rikas, deskriptiivinen ja onomatopoieettinen suomen kielemme on etu kääntäjälle, siis jos jostakin kielestä kääntää suomeen. On vara valita vaihtoehtoja.
17. marraskuuta 2009 kello 23.59
Kiitos espanjankielisestä Patiosta myös minulta! Nautin siitä kovasti. Vaikken osaakaan espanjaa kuin melkein.
Olisi kiva kuulla, miten paremmin osaavat kommentoisivat käännöksen osuvuutta. Huomaan ainakin kohdan ”no domina su espacio”, jossa ”su espacio”ta vastaa käännöksessä sana ”avaruutta”. Onko hyvä? ”Espacio”n vastineiksi sanakirja luettelee kaikenlaista, ’tila’, ‘välimatka’ jne.; ‘avaruus’ on vain yksi vaihtoehto. Sanaa edeltää vielä possessiivinen ”su”.
Suomennoksen toiseksi viimeiseltä riviltä puuttuu sana, jos näyttää omituiselta. Käännöksen voi tarkistaa aiemmasta postauksesta tähän ketjuun.
18. marraskuuta 2009 kello 0.27
Meinaan vaan, Toni, että turkulainen (alunperin Kalajoelta kotoisin oleva) satamajätkä Kaarlo Isotalo kirjoitti ensin kiitetyn romaanin ”Telakka” ja sitten lukemattomia romaaneja ja runoteoksia. Asuin nuorena miehenä jonkin aikaa hänen luonaan vuokralaisena. Hänen seinänsä olivat täynnä hyvin arvokkaita maalauksia: Juhanni Linnovaaraa, Juhani Harria, Säreistöniemeä jne. Hänen kuvataiteen tuntemuksensa ei varmaan ollut paljoakaan huonompi kuin sinun. Enpä ole juurikaan tavannut yhtä sivistynyttä ihmistä. Hän oli käynyt pelkän kansakoulun tai kiertokoulun.
Minä itse olin jo koulupoikasena kolme kesää telakalla sekä satamassa kalajauhosäkkejä nostelemassa.
Ne kesät olivat minun paras yliopistoni. Paljon tylsempää oli myöhemmin oikeassa yliopistossa.
Olipa Kotkassa muuan satamamies Toivo Pekkanen, joka on monta hyvää romaania kirjoittanut ja oli sivistynyt mies.
Samoin asuu nyk Ruotsissa muuan Robert Åsbacka, satamissa ja laivoilla työskennellyt menestyskirjailija, joka aikuisiässä luki itsensä maisteriksi ja alkoi kirjoittaa kirjoja. Harry Martinsonista, Alex Matsonista ja monesta muusta puhumattakaan.
Kyllä satama opettaa! Tekisi hyvää monelle nirppanokalle.
18. marraskuuta 2009 kello 0.50
Late, etkö myös itse käännä Shakespearea lukiessasi englannista itsellesi suomeksi? Miksi oma käännöksesi on muita parempi?
Itse olen kaksikielisestä perheestä, ilmaisen itseäni päivittäin neljällä kielellä. Uskaltaisin väittää, että kieli vaikuttaa ajatteluun. Ihan sen perimmäiseen luonteeseen. Monet asiat ilmaistaan ja ajatellaan eri kautta englanniksi kuin suomeksi. Monet suomalaiset puhuvat nykypäivänä hyvin englantia, mutta se on opiskeltua, imitoitua. Siitä puuttuu kielen luonteenomaisuus, sille ominainen logiikka, se kaikki kulttuurinen konteksti jonka ympärille kieli on syntynyt ja mitä myös itse kieli on siihen synnyttänyt. Suurin osa meistä ihmisistä pystyy ajattelemaan vain omalla äidinkielellään.
Siksi tarvitsemme kääntäjiä. Emme etsimään sanakirjoista sanojen vastineita vaan välittämään lauseen AJATUKSEN.
18. marraskuuta 2009 kello 1.08
Siksi mielestäni juuri Dan Brownia ei tarvitsisi kääntää, siellä kun ei ole mitään rivien välissä.
18. marraskuuta 2009 kello 1.27
Mitä taas tulee runouden, ylipäätänsäkin taiteen arvottamiseen, omaan makuunsa saa luottaa. Ei kaikesta taiteesta pystykään pitämään, niin laajalla skaalalla sitä tehdään. Silti täytyy muistaa, että vaikkei jokin tietty taideteos tai taiteilija henkilökohtaisesti sykähdytäkään, ei se välttämättä tarkoita, että se olisi arvotonta tai huonoa.
18. marraskuuta 2009 kello 6.13
Korjaan hieman. Kaarlo ”Kalle” Isotalo oli syntynyt v. 1918 Pyhäjoella, asunut sitten Raahessa ja Oulussa ja sitten sodan jälkeen muuttanut Turkuun. Pitäisi kirjoittaa joku Kallen runo tähän muistoa kunnioittaen, mutten ehdi etsiä.
Hyvää keskiviikkoa kaikille!
18. marraskuuta 2009 kello 7.50
Satamajätkähän oli muuan Mauno Koivistokin, tosin turkulainen, voivat olla tamperelaisia fiksumpia.
Minä rakastan sellaisia runokirjoja, joissa on teksti sekä alkukielellä että käännettynä, saa maistella alkutekstin rytmiä ja saa valmiina (aika) tarkan merkityksen äidinkielellään. Käännöksessä ”elää ..viiniköynnöksen.. tumma ystävyys” tuo verbi kuulostaa hyvin runolliselta, siis merkityksessä kokea, alkutekstissähän on ”elää …ystävyydessä”. Laittakaapas lisää runoja kahdella kielellä!
18. marraskuuta 2009 kello 9.59
Kaarlo ”Kalle” Isotalon (1918-1989) muistolle:
RUNOJA KAARLO ISOTALON KOKOELMASTA ”LÄHTÖJÄ” 1978
Alati minun rakastettuni kehrää,
eikä rulla täyty,
sillä yö on pitkä ja pimeä.
Ei väsy rakastettuni jalka polkemasta.
Suomudan kirpeys on hänessä.
Mustan, väkevän alkuperäisen mullan
voima on hänessä.
Hänen jalkansa ovat naisen ja rakastetun jalat.
Vartioimatta hän jättää työnsä yön pimeyteen,
tarvitsevan ottaa.
Ja niitä on paljon, joiden
jalat eivät rukkia polje.
Alati hän kehrää eikä rulla täyty.
Rakastettuni!
————————————-
Avaruus vailla lepoa.
Pelko ihmisen käsissä,
puissa.
Lintujen sulissa
odotus.
————————————
Kaukana lapsuuteni taivas,
saavuttamattomissa
tähtikuviot pakkastaivaalla.
18. marraskuuta 2009 kello 13.18
Viimeinen Isotalo osui, kolahti suorastaan. Minuun, joka olen ihan viime päivinä tajunnut aika merkittäviä juttuja lapsuudestani. Mikä on hämmästyttävää sinänsä, että vasta nyt, sillä ikää on kertynyt ja kokemuksia kohtaamisista menneidensä kanssa, psykodraamaa ja sillee… Kerta kaikkiaan hieno sattuma. Ihana kiitos, Kosti!
18. marraskuuta 2009 kello 15.47
Harri, suorana vastauksena suoraan kysymykseesi: En käännä. Millä kielellä tekstin ymmärrän ja käsittelen on eri asia kuin mille sen ”käännän”.
Kaunokirjallisuus, erityisesti runous, on niin paljon muutakin kuin ajatus. Se on ääni, se on kuva, se on lukemattomia mielleyhtymiä, osa kirjoittajan ja osa lukijan päässä. Kääntäjän tulee nimenomaan kääntää tekstiä, eikä sen taustalla olevan OLETTAMAANSA ajatusta. Mitä kauemmaksi hän eksyy tekstistä kääntämään omaa tulkintaansa kirjailijan ajatuksista, sitä aiheellisempi olisi tuollainen ”perustuu Shakespearen tekstiin” varoitus.
Eija G:n mainitsema runojen julkaiseminen sekä alkuperäisellä kielellä että käännöksenä vierekkäin on loistava käytäntö, se antaa lukijalle ainakin alkuperäisen tekstin rytmin ja soinnin.
18. marraskuuta 2009 kello 15.54
Pitänee Kosti tutustua Plumeen.
Kiertokoulusta en ollut ikinä kuullutkaan. Onkohan tilanne hivenen sama kuin Härkösen romaanissa, jossa tyttö ei ollut ikinä kuullut Pisan tornista?
Minun taiteentuntemukseni on vähäisistä vähäisin. Hyvä jos Dalin ja Miron tiedän. Mistä tulikin mieleeni, että ostin taidekauppias Stan Lauryssensin kirjan Dali & minä. Odotan innolla pääseväni eroon parhaillaan lukukierrossa olevasta kirjasta, jotta pääsisin Daliin kiinni. Dali & minästä ollaan tekemässä elokuvaa, Dalia näyttelee Al Pacino.
”Tunnen joka aamu herätessäni suurta nautintoa. Keksin syyn siihen tänään ensimmäistä kertaa: nautin olla Salvador Dali! Kysyn itseltäni ihastusta täynnä, että mitähän ihmeellistä tämä Salvador Dali aikoo tänäänkin tehdä. Ja joka aamu minun on aina vain vaikeampi ymmärtää, miten muut voivat yleensä elää olematta Gala tai Salvador Dali!
Totta, sitä minäkin, Toni, ihmettelen heti aamusta: miten voi elää olematta Dali.
Satamajätkistä ja ystävästäni – mustasukkaisesta! – Manusta tuli mieleen kirjallisuuspalkinnot, nimittäin ainakin kerran Koskenkorva-palkinnon valitsi turkulaisen satamajätkän vaimo. En muista sen vuoden voittajaa, mutta palkinnon antaja on jäänyt mieleen. Tervo voitti jonain vuonna Kossun: hienoa, että hänenkin uralleen osui yksi pysti.
18. marraskuuta 2009 kello 16.45
Harri, tervetuloa takaisin!
Mina ajattelen aina suomeksi ja naen unia suomeksi, mutta en yleensa kaanna lukemaani englanninkielista tekstia mielessani suomeksi. Erityisesti en kaanna runoutta. Talla voi olla jotain tekemista sen kanssa, etta runoissa mielikuvat ovat tarkeita ja ne voi menettaa jos kaantaa tekstia. Siis voipa olla, etta kaannan runoja kuviksi ennemmin kuin toiselle kielelle.
Esimerkkina Walcottin runo Tobago, Midsummer, jonka naputtelin johonkin ketjuun (muistaakseni siihen, joka kasitteli symboleita). Runon ens. rivilla mainitaan ranta (beach). Runon loppu on: days that outgrow, like daughters, my harbouring arms. Siis aloitetaan rannalta ja paadytaan satamaan. Minulla on melko elava mielikuva siita, milta ”harbouring arms” nayttavat, mutta en kaanna ilmaisua mielessani suomeksi.
Lisaan viela, etta ajattelen kai yleensakin aika paljon kuvien avulla. Geometria uppoaa minuun paljon algebraa paremmin.
Kaantajia tietenkin tarvitaan.
18. marraskuuta 2009 kello 18.47
”Kukaan loistava taiteilija ei ikinä näe asioita niin kuin ne ovat. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.
Kukaan taiteilija ei halua todistaa mitään. Jopa todelliset asiat voidaan todistaa. Taiteilijalla ei ole ikinä eettisiä myötätuntoja. Taiteilijan eettinen myötätunto on anteeksiantamatonta tyylin teeskentelyä. Taiteilija ei ole ikinä sairaalloinen. Hän voi ilmaista kaikkea. Ajatus ja kieli ovat taiteilijalle taiteen instrumentteja. Pahe ja hyve ovat taiteilijalle taiteen materiaaleja… Mielipiteen kirjavuus taideteoksesta osoittaa että teos on uusi, monimutkainen ja eloisa. Kun kriitikot ovat eri mieltä, taiteilija on sovussa itsensä kanssa. Kaikki taide on samalla pintaa ja vertauskuvaa. Ne jotka menevät pinnan alle tekevät niin omalla vastuullaan. Ne jotka lukevat vertauskuvaa tekevät niin omalla vastuullaan. Taide kuvastaa katsojaa eikä elämää.”
18. marraskuuta 2009 kello 21.51
Aivan oikein, lukutoukkanen! Minulta oli Pihasta vahingossa jäänyt sana ‘ympärillään’ pois. Luitpa tarkasti, kiitos. Lieneeköhän tuon runon huippukohta juuri tuossa viimeisessä lauseessa.
AL, kirjoitit tuon ajatusrakennelman sitaateissa. Pidin kovasti siitä. Minusta tuo sopii erittäin hyvin vaikkapa arvioitaessa Atiq Rahimin Kärsimysten mustaa kiveä. Kenenkähän lausuma se oli, vai pitäisikö tietää ilman muuta…
18. marraskuuta 2009 kello 22.48
Kosti otti esille mielenkiintoisen kirjailijan, Kaarlo Isotalon. Olen kanssasi samaa mieltä hänen lahjakkuudestaan taiteilijana. Minulla on muutamia hänen kirjojaan 70-luvulta. Myös tuo Säädyllinen aviorikos (v. 1979), joka lienee avainromaani. Kirjan alkulehdellä on kylläkin teksti: ”Tämän kertomuksen henkilöt olivat kuolleita jo eläessään, joten heillä ei ole mitään tekemistä elävien ihmisten kanssa. Jos jotkut kuitenkin ovat löytävinään itsensä tai kuvansa kertomuksen henkilöistä, se osoittaa että heidän sairautensa on erittäin vakavalaatuista.”
Kirjailija asui jossakin vaiheessa 70-luvulla pienehkössä maalaiskaupungissa, joka sattui olemaan syntymäseutuani. Oli suuri tapaus, kun kirjailija oli muuttanut sinne. Sitten kaupungissa alettiin kohista. Itse en enää ollut asunut siellä suunnalla vuosikausiin, mutta tunnen etäisesti nämä kirjassakin kuvatut rakkausdraaman toisen osapuolen perheenjäsenet.
Ovatko avainromaanit kauheita, miten niihin pitäisi oikein suhtautua? Tulee mieleeni Helvi Hämäläisen Kadotettu puutarha, joka voitiin julkaista vasta 1995 ja se oli sentään kirjoitettu jo 1951.
19. marraskuuta 2009 kello 1.41
AL, Wilde eli ennen maailmansotia, Freudia, modernia taidetta.. before thing’s got nasty. Taidekäsitys ja taiteilijan rooli on sittemmin kovasti muuttunut ja kehittynyt.
Utelias, kiitos vain toivotteluista. Päivät ovat menneet projekteja eteenpäin potkiessa yöpuku-työpuku-yöpuku-rotaatiolla, nyt takaisin Suomessa ja sikainfluenssan kourissa. En muista mistä luin ja olen jäänyt käsitykseen, että ihminen pystyisi käsittämään ja täydellä volyymilla ajattelemaan vain omalla äidinkielellään. Jo kirjaimet ovat symboleita mm. eri äänteistä ja sanan tunnistaminen on ”kääntämistä” symboleista takaisin äänteiksi. Ajatellaanpa vaikka kävelemistä. Emme me anna tietoisia käskyjä tarvittaville lihaksille jokaiselle erikseen, vain lähtökäskyn, loput miljardit käskyt hoitaa aivomme joka myös jatkuvasti korjailee tilannetta aistiemme antaman informaation avulla. Tiedostamattomasti.
Sama lukemisessa. Vaikka me emme tietoisesti lukiessa käännä mitään, ei se silti tarkoita, etteikö kääntäminen olisi tapahtunut. Toivottavasti tämä käynee vastaheittona myös Latelle.
19. marraskuuta 2009 kello 1.50
Late, mitä oletuksiin tulee, niitähän me teemme kaikki. Sanoilla on esim. kaksoismerkityksiä, joiden oikean merkityksen valitsemme ympäröivästä kontekstista.
19. marraskuuta 2009 kello 6.25
Haeskelin huvikseni Borgesin patio-runoa englanniksi. Pari versiota löytyi. En ole erityisempi runouden ystävä mutta kielen oppimisen välineenä ja käännösongelmana runot ovat aavistuksen verran mielenkiintoisia. Ensin pidin enemmän tuosta ensimmäisenä olevasta käännöksestä, jälkimmäisessä oli kömpelyyttä. Sitten kun luin useamman kerran, en enää osannut tehdä eroa versioiden välillä – molemmissa on joitain kohtia joihin kompastun välillä ja joita en pidä sujuvina. Mitäs mieltä natiivit late ja harri ovat?
Un patio/ A Patio
Con la tarde
se cansaron los dos o tres colores del patio.
Esta noche, la luna, el claro círculo
no domina su espacio.
El patio es el declive
por el cual se derrama el cielo en la casa.
Serena,
la eternidad espera en la encrucijada de estrellas.
Grato es vivir en la amistad oscura
de un zaguán, de una parra y de un aljibe.
*****
With the afternoon
they got tired the two or three colors of the patio.
This night, the moon, the clear circle,
does not dominate its space.
Patio, sky channeled.
The patio is the slope
through which the sky spills into the house.
Serene,
eternity waits at the crossroads of stars.
It is pleasant to live in the dark friendship
of a doorway, a grapevine, and a reservoir.
(lähde: http://www.rioarts.com/rio9/camincha9frame.html)
A Patio
At evening
they grow weary, the patio’s two or three colours.
Tonight, the moon, bright circle,
fails to dominate space.
Patio, channel of sky.
The patio is the slope
down which sky flows into the house.
Serene,
eternity waits at the crossroad of stars.
It’s pleasant to live in the friendly dark
of entrance-way, arbour, and cistern.
(lähde: http://www.poetryintranslation.com/PITBR/Spanish/Borges.htm#_Toc192667902 )
19. marraskuuta 2009 kello 6.37
Olen Late eri mieltä kääntämiskäsityksestäsi (ja eikös tonikin joskus samaa sanonut?): kyllä kääntäjän pitää nimenomaan ymmärtää ja tulkita parhaaksi katsomallaan tavalla sitä alkutekstiä. Eivät kääntäjät ole ajatustenlukijoita tai meedioita, jotka voivat jotain ihmeellistä kautta saada tietoonsa alkutekstin kirjoittajan täsmällisen tarkoituksen silloin kun tämä on sanansa ja tekstinsä alun perin tuottanut. Oletuksen ja arvauksen puolelle menee joskus jollein useinkin. Varsinkin jossei ole aikaa perehtyä ja ottaa selvää asioista (esim. tv-kääntäminen, ip-lehtien artikkelit). Voihan sitä kysyä alkutekstin kirjoittajalta tietenkin, jos tämä on vielä elossa ja helposti käytettävissä, mutta usein ei ole. Mitähän oikeastaan tarkoitat sillä että kääntäjän pitäisi kääntää vain tekstiä? Vain? Minusta tuo vaatimus kuulostaa siltä, että pitäisi laittaa aivot päältä pois ja kääntää vain sana sanalta tekstiä eteenpäin, sitäkö tarkoitat? Silloin voisi käännöskone hoitaa hommat. Paitsi ei vaan google translate, babel fish eikä muutkaan masiinat osaa kääntää niin hyvin kuin elävä ja ajatteleva kääntäjä. Ainakaan vielä.
19. marraskuuta 2009 kello 11.06
Kenties suurimmat vaarat kääntämisessä ovat puhekielen ja slangin kohdalla. Ja tietysti vain alkukieleen kuuluvien sanontojen kanssa. Jos täsmällistä vastinetta ei löydy, minua ärsyttää kääntäjän tuoma suomenkielinen vastine. Juuri törmäsin Dali-kirjassa (melko huono kirja) ilmaisuun kuin ”Manulle illallinen”. Tökeröä.
Osa alkukielen hienouksista hukkuu aina, sille ei voi mitään.
Eivätkös nämä pedanttisimmat kirjailijat kutsu kääntäjiä luokseen puimaan pilkkuja?
Tärkeintä on, että kääntäjä on uskollinen tyylilleen alusta loppuun. Siksi Saarikosken käännös Siepparista on hyvä, soljuva ennen kaikkea.
Esikoiskirjapalkintokin jaettiin. Leena Parkkista en ole lukenut, mutta haastattelun perusteella nainen vaikuttaa kypsältä ja terveeltä ihmiseltä.
19. marraskuuta 2009 kello 11.55
Olipa mukava lukea Tuovin ja Harrin kommentteja. Toivottavasti; Harri, toivut pian siitä influenssastakin.
Äidinkielen asema on minusta ehdottomasti ykkönen sekä lukiessa että kirjoitettaessa. Eiköhän se ole tosiaan todistettu tieteellisestikin. Harri tietää. Ilman kielenkääntäjiä maailma olisi kohta mykkä ja vailla vuoropuhelua.
Toisaalta esim. kirjailija voi oppia kirjoittamaan huipputeoksia muillakin kielillä, kuten olemme täälläkin moneen kertaan todenneet. Nyt siihen listaan voisi liittää Atiq Rahiminkin.
Kysyisin vielä Harrilta, miten taidekäsitys ja taiteilijan rooli on muuttunut ja kehittynyt sitten Wilden? Eikö Freudinkin vaikutus ala jo olla menneen talven lumia, ainakin monin paikoin Euroopassa?
19. marraskuuta 2009 kello 12.49
Harri, minusta Wildella on yhä hyvinkin paljon annettavaa. Antti Nylénkin tietääkseni samastuu enemmän 1800-luvun taiteilijoihin kuin viime vuosisadan ja nykyisiin – ja Nylénhän puhuttelee, ainakin minua, vaikka en olekaan kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan.
Heti kun joku yrittää tuputtaa minulle ”näkemyksiään” , ”elämänohjeita” – moraliteetteja, asetun vastahankaan. Voiko taide julistaa? Voiko taide toimia kuin fundamentalistinen uskonto, lyödä taululla tai runolla päähän? Näin sinun pitää elämän…
Haluan samastua toki, mutta haluan itse löytää sen kolon, pinnan, tunteen, johon samastun. En lähde mielenosoitukseen runon tähden.
Ja kuten Wilde, minäkin olen sitä mieltä, että vastenmielisintä on epäaito teeskentelemättömyys, jota myös kosiskeluksi kutsutaan.
19. marraskuuta 2009 kello 12.52
Ts. Borgesin olisi pitänyt kirjoittaa runonsa esseeksi. Sitten hän olisi saanut ainakin minulta armon.
19. marraskuuta 2009 kello 17.17
Leena Parkkinen on tämän voittonsa ja palkintonsa ansainnut. Kirjassa oli samanlaista riehakkuutta kuin Peltirummussa, jonka uuden käännöksen luin samoihin aikoihin. Aluksi lyhyet lauseet töksähtelivät, pistivät silmään, mutta sitten niiden vaihtelevuus ja ilmeikkyys alkoivat viehättää. Kuvaustapa ja asenne kuvattaviin oli suorasukainen, ei-sentimentaalinen, replikointi nasevaa ja ironista. Sirkuksen mukana tuli monenlaista ihmistyyppiä, rääväsuuta ja tarinaa, dekadenttia ihmistyyppiä ja ympäristöä. Oli Eliaskin, nuori mies synnyinpitäjästäni Savosta! Miten Parkkinen osasikin!
-Oli omaperäisiä sanoja ja vertauksia. ”Iilimatoja, mustia lärpäkkeitä.” Reidet kuin Pantheonin pylväät.” ”Leuat kuin esirippu.”
Parkkinen halusi tässä varmaan saada lukijan ymmärtämään monenlaista erilaisuutta ja kirjailijan itsensä mukaan kaksosissa on kuvattu myös ihmisen kahta puolta tai läheistä ystävyyttä.
19. marraskuuta 2009 kello 19.17
Lene,
kysyit avainromaanista ja viittasit Kaarlo Isotalon erääseen kaukaiseen kohuteokseen.
Muistan hämrästi tapauksen. Tapauksen jälkeen olin asunut jo kahdessa eri läänissä enkä ollut asioista perillä.
Avainteokset ja niistä syntyneet sotkut ovat tulleet aina vaan vaikeammiksi, vrt. Ruusunen, Tervon Koljatti.
Eipä jaksa aihe paljon innostaa, kun noista asioista on kirjoitettu kaikki oikeat, väärät, kuvitellut ja kuvittelematta olevat mielipiteet ja näkökulmat.
Kuka tietää?
Oikeus? Totuus? Kirjailija? Lukija? Historia? Jumala?
Harri, mukava kuulla sinusta. Mutta ei ollut mukava kuulla, että olet sikaflunssassa, huh huh. Koita kestaa. Pidän peukkuja.
20. marraskuuta 2009 kello 14.11
AL, minustakin Wilde on hyvin kiehtova. Hän edustaa minulle jonkinlaista englantilaisen gentlemannin päätepistettä. Tämä gentlemannin käsite, joka alkoi kehittyä vars. 1700-luvulla aristokraattisesta miehestä jolla on yhteiskunnallinen asema mieheen jolla on tietty kokonaisvaltainen käsitys ja katsomus maailmasta jota hän joka hetki olemuksellaan ja tavoillaan elegantisti ilmentää. Viimeisimmän suomennoksensa valossa Nylen näyttää olevan kiinnostunut tästä gentleman-käsitteestä.
Siis, jos minun pitäisi yhtäkkiä kuvailla tämän päivän ihannetaiteilija (miksei ihanneihminenkin), miten sellaiseksi tullaan, niin korostaisin koulutusta. (Kaikkien bimbovuosien jälkeen, jolloin riitti, että ihmisillä oli paljon kaikkea ja mieluiten neonväreissä.) Tarvitaan hyvä koulutus. Laaja yleissivistys (alles kennen, alles vergessen l. työskentelisi intuitiivisesti ja vapaasti, mutta tuntisi töidensä viittaukset ja esikuvat) ja ilman muuta kielitaitoa, että hän pystyisi tekemään kulttuurisia vertauksia ja nauttimaan maailmasta. Itse asiassa hän olisi täydellinen gentleman, miksei Oscar Wilde.
Nykyinen ihanne ei siis juurikaan eroa 1700-luvun ihanteista. Maailma on monella tapaa samankaltainen. MUTTA heidän päänsä oli tyhjempi, silloin opeteltiin muutama lause latinaa, oltiin pakkomielteisesti kiinnostuneita antiikista (esim. keskiajalle annettin piutpaut) eikä heidän tarvinnut huolehtia Freudista, kaikista rekkalastillisista kauheuksia, tietoa ja historiaa joista me emme voi olla vaikuttumatta. He elivät lähempänä ihmisen alkupistettä. Heidän maailmansa oli rajoittuneempi, mutta universaali, ehkä siksi heidän ideansa maailmasta on hyvin puoleensavetävä. He pystyivät kirkkain mielin yleisesityksiin. Meillähän on valtava halu selkeyteen kaiken tämän sekosorron ja relativismin maailmassa.
Ja mitähän minä halusin sanoa (?) Ainakin Lenelle sen, että yhteiskunnallisen tiedostamisen kasvaessa taiteilijatkaan eivät voineet olla ottamatta kantaa ympäröivään maailmaan, kukkamaalausten ja Wilden nokkelien sutkautusten aika oli ohi kun ympärillä ihmiset kuolivat kurjuuteen. Valokuvaus myös vei suuren osan kuvataiteen perustehtävästä, maailman ja ihmisten tarkan JÄLJENTÄMISEN. Taiteen peruskysymykset muuttuivat.
Tänä päivänä kun taiteen nimissä on jo tapettu, kidutettu ja silvottu ihmisiä, eläimiä, tehty itsemurhia, valjastettu fasismin ja erilaisten arveluttavien ideologioiden palvelukseen.. puhumattakaan nykypäivän kuvallisen viestinnän käyttämisestä mainonnassa.. Voimmeko todellakin yhä olla Wilden kanssa samaa mieltä taiteen eettisestä riippumattomuudesta?
20. marraskuuta 2009 kello 15.35
Jaha, vai niin. Loistava keskustelija Wilde puuskahtaisi nyt varmaan minulle ” Äh, älä sano, että olet samaa mieltä. Yksimielisyys saa minut tuntemaan, että olen sittenkin väärässä.
Minusta taiteilijan etiikka on lainkuuliaisuudessa. Ovatko lait aina oikeassa onkin sitten eri juttu.
20. marraskuuta 2009 kello 17.31
Eihän Wilde mitenkään voinut edes kuvitella tämän päivän taidetta. Hän eli viktoriaanisella ajalla jolloin paidat napitettiin leukaan asti ja jo paljaiden nilkkojen näkeminen oli siveetöntä.
Kyllä elämä ja paheet silloin olivat niin viattomia. Luulenpa, että tänä päivänä ja nykymenon nähdessään hän olisi pöyristynyt konservatiivi.
3. joulukuuta 2009 kello 23.52
Erkki
Borgesin nimiin merkitty runo Hetkiä näyttää koskettaneen monia. Se ei kuitenkaan liene Borgesin kirjoittama. En ole löytänyt sitä mistään lähteestä. Mieli- ja kielikuvat eivät ole borgesmaisia. Suurin osa runosta löytyy Nadire Stairin runosta ” If I had my life to live over”. Mistä on löytynyt kyseinen suomennos?
4. joulukuuta 2009 kello 0.46
Hmm. Kiinnostavaa jos näin on. Runo on siis Pekka Hämäläisen kirjasta ”Sinulla on vain yksi elämä” ja siinä merkitty Borgesin kirjoittamaksi.
4. joulukuuta 2009 kello 3.32
Runo Hetkessä on englanniksi Instants. Ainakin internetissä tavallisilla runosivuilla sitä pidetään Borgesin runona, linkki esim. tässä:
http://www.poemhunter.com/poem/instants/
4. joulukuuta 2009 kello 14.51
En aio jatkaa keskustelua Borgesin runon Hetkiä aitoudesta, koska minulla ei ole varmaa tietoa vaan ainoastaan epäily. Runo toki löytyy netistä useastakin kohdasta merkittynä Borgesin kirjoittamaksi. Samalla netistä löytyy runsaasti epäilyjä sen aitoudesta. Esimerkiksi Uteliaan antamasta linkistä löytyy Carlos Barbariton väite, että runo ei ole Borgesin.
4. joulukuuta 2009 kello 15.00
… ja espanjaksi Instantes. Useimmilla saiteilla tämä teksti esiintyy tosiaan Borgesin tekemänä, mutta löytyy myös sivuja, joissa kerrotaan toista. Esim. http://www.rompecadenas.com.ar/instantes.htm
Kyseinen eksti on jutun mukaan hyvin suosittu julisteena ja huoneentauluna, ja aina Borgesin nimissä.
Kirjoitelman lopussa todetaan, että ”Pero lo más curioso de este asunto es que mucha gente se niega a creer que el poema NO fue escrito por Borges, a pesar de que no se encuentra publicado en ninguno de sus libros y aunque lo diga la mismísima María Kodama,” eli …mutta kummallisinta asiassa on, että useimmat kieltäytyvät uskomasta että runo EI ole Borgesin kirjoittama, vaikka sitä ei löydy yhdestäkään hänen julkaistusta kirjastaan, ja vaikka samaa sanoo itse María Kodama (Borgesin leski, suom. huom.).
Lopussa on linkki vielä pidempään artikkeliin, niin pitkään etten sitä ehtinyt lukea.
4. joulukuuta 2009 kello 23.15
Tuo mitä kerroit, Erkki, oli todella mielenkiintoinen huomio. Nopealla selailulla en ainakaan Kootuista teoksista (Borges: Obras Completas) tuota runoa Hetkiä löytänyt. Eikä niissä varmaan kaikkia Borgesin runoja lienekään. Ehkä runo on Borgesin, mutta luultavasti ei.
Tässä vielä Borgesia vuodelta 1985:
NUBES (1)
No habrá una sola cosa que no sea
una nube. Lo son las catedrales
de vasta piedra y bíblicos cristales
que el tiempo allanará. Lo es la Odisea,
que cambia como el mar. Algo hay distinto
cada vez que la abrimos. El reflejo
de tu cara ya es otro en el espejo
y el día es un dudoso laberinto.
Somos los que se van. La numerosa
nube que se deshace en el poniente
es nuestra imagen. Incesantemente
la rosa se convierte en otra rosa.
Eres nube, eres mar, eres olvido.
Eres también aquello que has perdido.
PILVET 1 (Nubes 1)
Ei taida olla mitään mikä ei
olisi pilvi. Sitä ovat katedraalit,
niiden kivipaadet ja raamatulliset ikkunalasit
joita aika hioo. Sitä Odysseia
joka muuntuilee kuin meri. Jokin siinä on
eri aina kuin sen avaa. Sinun kasvojesi
heijastus peilissä on jo toinen
ja päivä on epäilyttävä labyrintti.
Olemme niitä jotka häipyvät. Moninainen
pilvi joka hajoaa päivän laskiessa
kuvaa meitä hyvin. Alinomaa
muuttuu ruusu toiseksi ruusuksi.
Olet pilvi, olet meri, olet unohdus.
Olet myös se minkä olet menettänyt.
(Suom. Pentti Saaritsa)
9. joulukuuta 2009 kello 1.35
Olen pahoillani, jos hyydytin keskustelun runosta Hetkiä. Samantekevää kuka runon on kirjoittanut, jos se puhuttelee.
9. joulukuuta 2009 kello 8.05
Jaaha, nhyt vasta huomasin että Borgesin runostakin on vielä keskusteltu. Se on hyvän runon merkki.
Mikään tieto ei haittaa, Erkki! Sinun viestisi ansiosta muistin taas tämän runon.
Ja Lene oli kirjoittanut kahdella kielellä Borgesin toisen runon.
Sen uuden runon helmi minulle on: ”…ja päivä on epäilyttävä labyrintti”. Kiitos, Lene.
On päivä varmaan ”epäilyttävä labyrintti” ja kasvotkin, mutta tähän pimeään aamuun ja päivään mennään avosydämin, haasteet kohdaten ja ei kun tekemättömien töiden kimppuun. Syö kaurapuurosi.
9. joulukuuta 2009 kello 11.33
Hyvinkin voi sanoa, että on samantekevää kuka runon on kirjoittanut, jos se puhuttelee.
Ja tämä teksti näyttää puhutelleen hyvinkin monella tavalla. Lueskelin lisää ja seurasin linkkejä — osoittautui että tästähän on saisi pienen dekkarin aikaiseksi. Kuka sen teki?
Teksti on ollut varsinainen kiertopalkinto. Borges on ollut yksi pääepäilty jo pitkään, ja jostakin syystä hänen syyllisyytensä vahvistamiseksi on ilmeisesti jopa tekaistu todisteita, väärennetty haastattelujen päivämääriä, kuka tietää mitä.
Nadine Stair (Louisville, Kentucky, muistetaan aina mainita) on netissä, ja Amerikassa, toinen yleinen epäilty. Mutta kuka hän on? Ilmeisesti ei kukaan. Häntä seurattaessa jäljet katosivat Kentuckyn hiekkaan, eikä yksikään osavaltion Staireista tunnusta koskaan kuulleensakaan sukulaisesta nimeltään Nadine. Sen sijaan eräs heistä tunsi joskus erään Nadine Strainin, joka saattoi joskus sanoa jotakin tuon tapaista…
Toisaalta, jo vuonna 1953 ilmestyi Valituissa Paloissa Don Herold -nimisen humoristin ja pilapiirtäjän nimissä kovin tutun oloinen, joskin paljon pidempi kirjoitelma, joka alkaa ”Of course, you can’t unfry an egg, but there is no law against thinking about it. If I had my life to live over, I would try to make more mistakes…”
Mutta, osansa saattaa olla Veli Jeremiaalla, nebraskalaisella munkilla. Myös monessa mukana ollutta Anonymousta on ajoittain epäilty.
Tekstistä on itse asiassa tuhoton määrä erilaisia versioita, ja on mielenkiintoista, huvittavaa, vertailla esimerkiksi sitä, mikä milloinkin, missäkin ja kenellekin on ollut kunnollisuuden merkkinä: kuumemittaria ja laskuvarjoa ovat melkein kaikki kuskanneet mukanaan, mutta muut tavarat ovat vaihdelleet; jäätelöä olisivat melkein kaikki halunneet syödä enemmän, mutta siinä missä ‘Borges’ olisi jättänyt väliin pavut, olisi toinen skipannut pinaatin ja kolmas leseet…
Kiinnostavaa on myös se, että kun teksti, joka ilmeisesti on alkujaan englanninkielinen, on käännetty espanjaksi ja päätynyt samalla Borgesin kirjoittamaksi, on käännetty uudestaan englanniksi (Borgesin runona), se on muuttunut huomattavasti paremmaksi ja sujuvammaksi runoksi, ainakin Nadine Stairin runoon verrattuna.
Niinpä.
Runoista — aivan kuin ”oopperastakin — nauttia
Voi monenlaisin tavoin
Ja ne kaikki tavat ovat oikeita.”
9. joulukuuta 2009 kello 13.29
eairo, tämä alkaa muistuttaa Shakespearen tapausta. Tähän liittyen on Erlend Loe kirjoittanut Petter Amundsenin kanssa puuduttavimman teoksensa, Shakespearen salaisuus, jossa muun muassa tekstigeometrian avulla löydetään käsittämätön määrä todisteita, joiden mukaan lordi Francis Bacon olisi poliittisista syistä väsännyt Shakespearen tuotannon.
Minä taas epäilen, ettei Loe ole kirjoittanut Shakespearen salaisuutta, vaan sen on kirjoittanut poliittisista syistä Kirsi Piha, Kosti apulaisenaan. Enkä lainkaan vähättelisi Lenen, Laten ja Uteliaan osuutta tässä hankkeessa.
9. joulukuuta 2009 kello 16.34
Niin, joo: edellisen viestini lopussa oleva lainausmerkitty osuus on Putron kynästä.
Ei muuten yksikään dekkari ollut keksinyt yhtään hyvää selitystä sille, miksi tai miten Instantes espanjaksi käännettynä oli muuttunut Borgesin kirjoittamaksi. (Olettaen siis, ettei se sitä ole.)
9. joulukuuta 2009 kello 16.42
Hehee, ilmeisesti runon historia menee sellaiseksi että vaikka se ei olisikaan Borgesin kirjoittama niin ainakin se on borgesiaaninen fiktiivisine kirjoittajineen joiden olemassaoloa selitellään väärennetyillä dokumenteilla…ja lopputulos on varmaankin se että kaikki nuo henkilöt ovat sen kirjoittaneet.
9. joulukuuta 2009 kello 22.34
Kummallista, kirjoitin tänne kahdesti, mutta kommenttini katosivat, varmaankin Tonin mainitsemista poliittisista syistä. Kiistän nyt vielä kerran osallisuuteni hankkeeseen, jonka tehtävä on todistaa, että joku pekoni on kirjoittanut Shakespearen näytelmät ja sonetit. Oletan, että Kostikin on moiseen liian kosher. Tekstigeometrian käytöstä irtisanoudun kokonaan, samoin lukumystiikan, jos sellaista on käytetty.
11. joulukuuta 2009 kello 0.26
Olen hdcanisìn kanssa samaa mieltä, että vaikka runo Hetkiä ei ilmeisesti ole Borgesin kirjoittama, sen ilmaantuminen nettiin joitakin vuosia sitten on päivitettyä borgesia.