Aina kun kirjoista keskustellaan ottaa joku jossain vaiheessa esille sen, että symboloiko jokin jotakin. Symboloiko se, että kohtauksessa sataa jotain? Symboloiko lahjan saaminen jotain? Symboloivatko kuukautiset jotain (kuten esim. kuukauden kirjassa Lumous)? Aina välillä tunnen vajavaisuutta koska en ole edes tajunnut miettiä symboloiko joku jotain. Olen siis missanut jotain minkä kirjailija olisi halunnut minun löytävän. Yhtä usein käy niin, että epäilen, ettei kirjailija edes ollut ajatellut jonkun erityisesti symboloivan jotain. Mutta mistä sitä tietää. Kirjailijat ovat ovelia. Kiinnostavaa on myös se, että ihmisillä saattaa olla aivan erilaisia näkemyksiä siitä mitä tämä symboli sitten symboloi.
”Is that a symbol? Sure it is. That’s one of the most common questions in class, and that’s the answer I generally give. Is that a symbol? Sure, why not. It’s the next question where things get hairy: what does it mean, what does it stand for? When someone asks about meaning, I usually come back with something clever, like ”Well, what do you think?” Everyone thinks I’m either being a wise guy or ducking responsibility, but neither is the case. Seriously, what do you think it stands for, because that’s probably what it does. At least for you.”
Näin kirjoittaa kirjallisuuden professori Thomas C Foster kirjassaan How to Read Literature Like a Professor. Kirja on jo sinällään kiinnostava kirja ihmiselle joka lukee paljon. Foster käy läpi lukemista ns. ammattilukijan näkökulmasta ja avaa amatöörilukijan silmät näkemään kirjoissa kenties enemmän syvyyttä. Hän käy läpi mm. sitä kuinka sairauksia kuvataan ja miksi tai mitä säätila pyrkii meille tarinassa kertomaan. Ylipäätään hän opettaa käytännönläheisin esimerkein sitä kuinka monikaan asia kirjassa ei ole lainkaan sattumaa vaikka se lukijasta saattaa vaivattomalta ja luontevalta tuntua. Kirjailija on sen siihen kirjoittanut jostain syystä.
Mutta mutta. Minua jäi häiritsemään, että kirjan voi tulkita kuten haluaa. Samasta asiasta muuten keskusteltiin vuosi sitten Taiteiden yössä Akateemisessa kirjakaupassa Joel Haahtelan kanssa. Hänen kirjansahan, jota käsiteltiin keskustelussa, Lumipäiväkirja, päättyy niin, että loppu pitää tulkita itse. Ja jollain lailla se tuntuu hassulta, että tulkitsee siinä jotain mitä siinä ei ole tarkoituksena olla. Tai että tulkitsisi jonkun kirjan sanoman aivan päinvastoin. Juuri tästä syystähän sanotaan, että Sokrates oli kova vastustamaan kirjoitettua sanaa, kirjoja. Hänestä ihminen tarvitsee opettajan vierelleen juuri siksi, ettei tulkitse tekstiä päin seiniä omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Onhan tästä pelottaviakin esimerkkejä kun väkivaltaa tehdään viitaten jonkun filosofin ajatusrakennelmiin.
On kuitenkin kiinnostavaa lukea kirjaa myös ”kirjallisuuden professorin” näkökulmasta. Kunhan se ei pilaa koko nautintoa ja lukemisesta tuleekin ilotonta kaiken analysointia, pilkkomista ja tarkastelua.
3. marraskuuta 2009 kello 11.43
Samasta asiasta yksi suuttuu, toinen riemastuu, kolmannen se jättää kylmäksi jne. Vaikka neuvonantaja piirtäisi symbolin opetuslapselleen, viesti ei mene perille, ellei kohde ole valmis vastaanottamaan.
Mun mielestä hyvä kirja on sellainen, että siinä on monta tarinaa, johon tarttua tai olla tarttumatta. Tai tarttua myöhemmin, kun se jää vaivaamaan.
Itse häikäistyin (vieläkin silmäni ovat kirjan sumentamat) Kerteszistä. Luultavasti kirja ei olisi samalla tavalla kiinnostanut aikaisemmin, jossakin toisessa elämänvaiheessa, ja tehnyt minussa tehtäväänsä.
3. marraskuuta 2009 kello 13.47
Varmaan mielenkiintoista lukea kirjaa ”ammattilaisen” tavoin, mutta miten sitä ikinä ennättäisi lukea kuin murto-osan siitä, mitä edes nykytahdilla ehtii, jos pitäisi miettiä ja kaivella symboleita ynnä muita hienouksia joka sivulta, kappaleesta, lauseesta.
Lukion kirjallisuuden tunneilla sivu sivulta puhkianalysoitu Handmaid’s Tale herätti kiinnostuksen kirjailijaan. Tämä esittely takasi myös sen, että aina Atwoodia myöhemmin lukiessani olen ollut erittäin tietoinen siitä, että symboliikkaa, kielen hienouksia ja tulkintoja jne. löytyisi vaikka muille jakaa, mutta tarinat, kieli ja henkilöt vievät aina mennessään, enkä ehdi tai halua jäädä syvällisempiä pohtimaan.
Näin kirjallisuus toimii minulle, mutta ei ehkä kaikille. Todella hyvä kirja on sellainen, joka toimii monella tasolla eri kohderyhmille.
3. marraskuuta 2009 kello 14.02
Suhtaudun symboliikkaan ja piilomerkitysten etsimiseen varsin ristiriitaisesti.
Minua viehättävät mm. tiukkojen tapakulttuurien kuvaukset, oli kuvaajana sitten Jane Austen, Hella Wuolijoki tai Yukio Mishima, niissä henkilöt itse elävät voimakkaasti koodattujen symbolien keskellä ja jokainen asia tulkitaan. Mies jolla on vaimo ja rakastajatar (jotka tietävät toisistaan) antaa vaimolleen lahjaksi neljä nenäliinaa ja rakastajattarelleen kaksi, jotta nämä tulisivat mustasukkaisiksi olemattomasta kolmannesta tahosta, koska nenäliinoja myydään kuuden kappaleen erissä…herkkua.
Samoin pidän suuresti mm. kultakauden Hollywoodin elokuvista, joissa puolet elokuvasta tapahtuu rivien välissä subtextissa. Pitäisikö isolationistista politiikkaa harjoittavan USAn osallistua Euroopan suursotaan vai ei? Esitetään kysymys Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin avulla, tapahtumapaikkana Casablanca, pohjois-Afrikka…tai vähemmän poliittisesti otetaan joukko vanhoja näyttelijöitä ja laitetaan nämä näyttelemään itseään Sunset Boulevard -leffaan, osa omilla nimillään ja osa tekaistuilla.
Olen myös kiinnostunut siitä mitä ihmiset lukevat niistä kirjoista joita lukevat. Joskus se symboliikka voi olla myös kirjoittajalle itselleen tiedostamatonta mutta silti siellä, ja joskus sellaista jota kirjoittaja ei ollut lainkaan ajatellut mutta jonka lukijat silti löytävät ja joihin se vetoaa. Miksi Harry Potter, tai Da Vinci Koodi, tai Paul Auster? Miksei jokin muu? Mitä pelkäämme kun pelkäämme Frankensteinin hirviötä?
Kirjoilla on muutakin kuin se mitä kirjoittaja sinne tietoisesti laittaa, siellä on myös se jota laittaa alitajuisesti ja se mitä lukija sieltä lukee. Ja näillä ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään.
Ja monitulkintaisuus ja tietty ambivalenttius ovat toki myös mainioita, se että asioita jää pohtimaan että menikö se nyt sitten lopulta niin vai näin ja oliko Genevieven avioliitto Rolandin kanssa puhdas järkiliitto vai oliko siinä oikeasti rakkauttakin, ja mitä Guy tästä ajatteli loppukohtauksessa, ja entä Madeleine…
Sen sijaan minua ärsyttää liiallinen avoimuus ja se lukija-tulkitkoon-itse -asenne joka niin kovin usein on vain kirjailijan laiskuutta tehdä toimiva kohtaus…tuossa runoblogissa joka nimeni kohdalla linkittyy olen tästä useasti marissut.
Ja nopeasti käy harmittamaan myös tämä ”kohtauksessa taustalla oleva myrskyävä meri kuvastaa Sarahin tunnetilaa” juttuihin…ei sitä pieni ihminen jaksa.
Ehkä tuossa onkin jotain erottelua…olen kiinnostunut pohtimaan sitä mitä ihmiset tekevät tai eivät tee, näiden vaikuttimia ja niin edelleen, mutta ne symbolit joissa asioita on ulkoistettu vaikkapa luonnonilmiöihin jättävät minut kylmäksi, joko en huomaa niitä lainkaan tai sitten huomaan ne joko ”tässä on varmaan jokin symbolinen tulkinta” tai ”joo joo, tajutaan, myrskyävä meri kuvastaa Sarahin tunnetilaa, onpa nokkelaa” tavalla.
3. marraskuuta 2009 kello 18.10
Minusta lukutapahtuma on niin äärettömän henkilökohtainen ja yksityinen, että siihen olisi vaikea puuttua, saatikka ruveta sitä arvostelemaan. Siksi me varmaan pidämmekin niin erilaisista kirjoista ja herkästi ehkä loukkaannumme, jos joku pitää kirjallisuusmakuamme epätrendikkäänä tai huonona tai ei pidäkään suosittelemastamme kirjasta.
Olenkin ilokseni huomannut, että täällä lukupiirissä suvaitsevaisuus ainakin kirja-asioissa on laaja ja usein ymmärtäväinen.
Onneksi meitä ei vielä holhota niin paljon, että kirjaakin olisi luettava ja ymmärrettävä vain yhdellä tietyllä tavalla. Suomalainen kirjallisuudenopetuskin on käsittääkseni lukemaan innostavaa ja kaukana manipulaatiosta. Kyllä suomalaisesta koulusta voi oppia hyväksi lukijaksi. Eri asia on sitten, miten vastaanottavainen opetettava on. Näin aikuisena en kyllä enää huolisikaan Sokratesta tms. rinnalleni opettamaan. Olen mieluummin vajavainen ja ajattelen omilla aivoillani, omista lähtökohdistani käsin. Niinhän jokainen kai tekeekin: Lukee omista lähtökohdistaan käsin. Kirjallisuustieteilijä lukee varmasti eri tavalla kuin murrosikäinen nuori. Molemmilla on silti mahdollisuus aina oppia jotakin uutta.
Muuten, miten ammattilukijan tulisi osata lukea? Mitkä pätevyysvaatimukset asettaisitte hänelle?
3. marraskuuta 2009 kello 23.02
Aikoina, jolloin sensuuri on voimissaan, voi arkoja asioita (politiikkaa, uskontoa, moraalia, mitä milloinkin) käsitteleviä kirjoja saada julkaistuksi, jos kirjoittaa asioista symboleita käyttäen, ja jos tekee sen niin taitavasti, etteivät sensorit sitä huomaa. Tällainen symbolien käyttö on mielekästä, jopa välttämätöntä.
Suhtautumiseni symboleihin vaihtelee. Usein pidän niistä (tunnen itseni fiksuksi kun mukamas huomaan jotakin), mutta joskus ne ärsyttävät. Philip Rothin henkilö Portnoy kavereineen ujutti keskusteluihin tahallisia freudilaisia lipsahduksia. Lipsahduksen jälkeen katsottiin ympärille, huomasikohan kukaan. Jos minusta alkaa tuntua siltä, että kirjailija sirottelee tekstiin symboleita kuten Portnoy lipsahduksia (huomaako lukija, tässäkin on symboli!!), ei kirja hirmuisesti miellytä.
Runoissa tietenkin on paljon symboleita. Pidän niistä, mutta usein ne tietenkin menevät yli ymmärrykseni, eli tuntuu siltä, ettei runoa pysty lukemaan, jos ei vähintäänkin tee aiheesta väitöskirjaa. Näin kävi Celanin Trandelmaum-runon kanssa, kun sen lopulta löysin. Runo oli vaikea, mutta kyllä se avautui, kun löysin pitkän selityksen. Opin esim., että puolen sivun tyhjä pätkä symboloi Holocaustia. Kataja symboloi Saksaa, tulee jostain minulle tuntemattomasta Grimmin sadusta jne. Itse en olisi näitä asioita milloinkaan hoksannut, mutta hyvä on, että joku muu on niitä miettinyt.
Symbolien käyttö on parhaimmillaan silloin kun siinä on jotain uutta ja kekseliästä. Parempi olla käyttämättä symboleita lainkaan kuin käyttää kuluneita sellaisia.
4. marraskuuta 2009 kello 10.53
Symbolit = salakieli, hyvä ! Utelias, paljon hauskempaa kuin vertauskuvasto!
4. marraskuuta 2009 kello 14.09
Olen lukenut joitakin kirjoja ”opiskelijapainoksina”, eli niissä on selitykset ja alaviitteet valmiiksi. En tiedä, tehdäänkö suomenkielisistä kirjoista samanlaisia painoksia, en ole ainakaan nähnyt. Siinä missä kouluaikojen Shakespearet olisivat menneet täysin yli hilseen ilman symboliikan selitystä, aikuisiän lukukokemuksia se eivät välttämättä paranna. Lukiessani kirjaa selityksineen en tunne ”lukevani” vaan ”opiskelevani” sitä.
Toisaalta selitykset sinällään voivat kertoa mielenkiintoista tarinaansa. Mieleen tulee Nabokovin Lolita, jossa muistiinpanot opiskelijoille kirjoittanut kirjallisuuden tutkija ja professori oli keskustellut ideoistaan kirjailijan kanssa ja tunnusti avoimesti milloin Nabokov oli sanonut, että hänen tulkintansa oli hatusta vedetty, eikä ollenkaan kirjailijan tarkoittama. Sallittua sekin — kuten myös vähemmän oppineen lukijan omat, erikoiset tulkinnat.
4. marraskuuta 2009 kello 14.18
Hdcanis, tekeekö symbolin yleisyys tai helppous siitä huonon? Ei minusta. Mieleen tulee esim. Sofi Oksasen osallistuminen Lukupiirin keskusteluun Puhdistuksesta. Hän selitti muun muassa henkilöiden nimiä (Ingel tarkoittaa enkeliä jne). Ei kovin monimutkaista symboliikkaa, mutta alleviivaa hienovaraisesti henkilöiden asemaa ja mitä he edustavat. Ei symboliikan tarvitse olla tähtitiedettä. Ennemmin sanoisin, että osuvuus ratkaisee. Symboli ei saisi olla häiritsevä eikä silmille pomppaava. Sen tulisi tukea tarinaa eikä häiritä sitä.
Utelias, runous on tosiaan laji sinänsä, eritoten mitä symboliikkaan tulee. Mielikuvitukseni ja yleissivistykseni ei yleensä riitä monimutkaisen symboliikan tulkitsemiseen, joten en runoja juuri lue. Toisaalta sitten, kun vaivan on nähnyt, kuten itse tein TS Eliotin Waste Landin kohdalla, voi runo olla todella vaikuttava kokemus.
4. marraskuuta 2009 kello 16.38
Late, minusta symbolin yleisyys ei tee siitä huonoa ja hyvän symbolin pitäisikin minusta olla varsin helposti tunnistettavissa. Yllättävä käyttö toki tuo raikkautta tekstiin mutta ei se saisi tapahtua ymmärrettävyyden kustannuksella.
Käyttö on se tärkeämpi asia, parhaimmillaan se tosiaan pitäisi tukea tarinaa ja sijoittua elegantisti siihen kokonaisuuteen, niin että toisaalta se ei ole varustettu neon-nuolilla ”kattokaa pojat, mä oon symboli” eikä myöskään sellainen että koko touhussa ei ole mitään järkeä jos ei satu tajuamaan että se kataja symboloi Saksaa. Ja toki moni kirjailija ujuttaa myös kaikenlaisia omituisia sisäpiirivitsejä sinne tänne, mutta niitä ei yleensä ole edes tarve ymmärtää, ne ovat vain satunnaista ekstraa niille jotka sattuvat bongaamaan.
Nimet ovat sellainen osa tekstejä että niihin kannattaa aina kiinnittää huomiota, niitä ei kai kukaan valitse sattumalta…toki niitä voi sitten valita sellaisia yleisen neutraalin kuuloisia nimiä, tai tarkoituksella vähän outoja.
Tuossa symboliikan pakottomuudessa sanoisin kuvaan perustuvien taidemuotojen yleensä pärjäävän paremmin, maalauksiin tai elokuviin voi ujuttaa vaikka mitä siinä missä kirjallisuudessa sama usein joko on liian päällekäyvää tai katoaa taustahuminaksi.
Ja parhaimmillaan tuo symboliikka tuo uusia tasoja jotka lisäävät kokemusta mutta teos on nautittava myös ”perustasolla”. Tuo aiemmin mainitsemani Casablanca-elokuva on hyvä esimerkki, se ei ole pelkästään rakkaustarina, eikä pelkästään poliittishistoriallinen kommentti, se on molempia yhtä aikaa mutta kumpikin luenta on teoksessa itsenäisesti tuettu.
Ja se että Nabokov ei ole jotain tulkintaa tarkoittanut ei välttämättä tarkoita sitä etteikö hän olisi sinne vahingossa kirjoittanut, tai että lukija ei voisi niitä sieltä löytää. Ja jos useampi lukija löytää saman symboliikan teoksessa niin sillä ei ole enää juurikaan merkitystä laittoiko kirjailija sen sinne itse vai tuliko se vahingossa.
Jos jatketaan aiemmin mainituista, en lainkaan tiedä oliko James Whalen tarkoitus Frankenstein-elokuvassa symboloida hirviöllä raiskauspelkoa mutta se symboli sopii lukuisiin kohtauksiin hämmentävän hyvin, paremmin kuin se ”varsinainen” juoni…
Tiedän kyllä myös että joitain ärsyttää ylettömästi tuollaiset tulkinnat, erityisesti jos ne symbolit luetaan politiikan, uskonnon tai seksin piiristä, mutta…
5. marraskuuta 2009 kello 7.48
Ja joskus sikari on vain sikari…
Jossakin esseessä mainittiin P. Mustapään symboleita tutkineen kehittäneen kiehtovia ja mutkikkaita tulkintoja Mustapään säkeestä
Lasikellot, lasikellot
soivat vaahteroissa
Siten hän kysyi Haaviolta itseltään, ja tämä vastasi, että hänen lapsuudessaan lasikelloja ripustettiin usein puihin tuulikanteleiksi.
5. marraskuuta 2009 kello 13.09
Juuh, ja yksi kaveri kerran spontaanisti analysoi pitkään Fatboy Slimin Rockafeller Skankin sanoitusta. Jossa siis toistetaan uudestaan ja uudestaan
”Right about now, the funk soul brother
Check it out now, the funk soul brother”
Kyllä ne ammattilukijat osaavat tehdä tikusta asiaa jos on tarvis.
5. marraskuuta 2009 kello 13.38
Hdcanis, vertauksesi symboliikasta kuvataiteissa ja kirjoitetussa ilmaisussa oli mielenkiintoinen. Olisikohan se tosiaan niin, että symboliikan käyttäminen on helpompaa kuvaan luottavassa taiteessa? Kyllä varmaan, vaikka jurppivat ne ”päälleliimatut” symboolit joskus maalauksissakin.
Elokuva on tässä suhteessa kenties kaikista helpoin taiteen muoto, mahdollisuuksia on niin monia: tausta, kuvakulma, musiikki, väritys, esineet… Hitchcock taitaa edelleen olla tämän lajin mestari, hän oli legendan mukaan vainoharhaisen tarkka jokaisesta yksityiskohdasta, eikä suostunut selittämään niitä välttämättä edes työtovereilleen. Elokuvat ovat kuulemma sitten todellinen kultakaivos symboleja ja viittauksia etsiville. Mutta tekijän suuruutta korostaa nimenomaan se, ettei niitä tarvitse ymmärtää teoksesta nauttiakseen.
5. marraskuuta 2009 kello 16.21
Loistava Fatboy Slim-viittaus, hdcanis. Tämänkin biisin viestistä ja symboliikasta on tehty väitöskirja,
http://www.youtube.com/watch?v=_p-HMo1UPfc
ja jos ei ole, niin jonkun pitäisi tehdä
5. marraskuuta 2009 kello 18.45
Fatboy Slimin Rockafeller Skank on muuten loistobiisi, taidankin laittaa levyn soimaan!
Ja symbolien kaivelemisesta kirjoista; kammottavaa olisi se, jos ei tekstistä saisi nauttia ihan vaan sellaisenaan. Mutta onneksi saa! : )
5. marraskuuta 2009 kello 19.17
Luin Haruki Murakamin hauskan ja lukijan otteessaan romaanin ”Sputnik rakastettuni”.
Siinä minä-kertoja K. opettaa oudolle ja kiehtovalle lesbolle Sumirelle, mikä ero symbolilla ja merkillä. En lainaa koko keskustelua.
Repliikkejä keskustelusta:
” – Keisari on Japanin symboli. Pysytkö mukana?”
” Keisari on Japanin symboli, mutta Japani ei ole keisarin symboli”.”
” Oletetaan että kirjoitat: Keisari on Japanin merkki”.
Ei sopinut.
” – Hm, sanoi Sumire – Taidan tajuta. Kielikuvana. Siinä on yksi- ja kaksisuuntaisen kadun ero.
- Meidän tarkoituksiimme tuo on tarpeeksi lähellä”
Kirjassa kiehtoi myös klassinen avainsymboli, kun Porkkanaksi kutsutun koulupojan opettaja K. heittää pojan kauppaketjulta varastaman avaimen jokeen. He kaksi onnettoman lapsuuden kokenutta ja jakavaa katsovat sillalta virtaan mustaan. K. kuittaa avaimenheitolla molemminpuolisen luottamuksen ja sysää pojan kohti parempaa maailmaa, lopettaa seurustelun naimisissa olevan pojan äidin kanssa ja jää odottamaan lesbo Sumiren (johon on pohjattoman rakastunut) paluuta.
”Avain on heitetty”.
Maailma olkoon avoin.
Puhtaalta pöydältä.
Olen valmis.
Eteenpäin!
Riemastuttava kirja.
Mieleen tulee myös elokuva, jossa runoilija Pablo Neruda opettaa postinkantajalleen, mikä on metafora. Parempaa kirjoittajakoulua ei olekaan.
(Muuten: Symboli voi olla myös allegoria, laajennettu metafora. Esim. aate, vapaudentahto voidaan korvata luonnonkuvauksena jne. Maalaus ”Jäidenlähtö Oulujoessa”.)
5. marraskuuta 2009 kello 20.06
Haruki Murakamin(kin) teoksia voi lukea monella tapaa. Esim. sitä täälläkin käsiteltyä Kafka rannalla -teosta.
1) Koko ajan tarkkana ja analysoiden symboleja, myyttejä, aluusioita (viittauksia) ja merkityksiä.
2) Antaa palaa! Heittäytyy luovan kaunokirjailijan kirjoittamisen iloon ja virtaan. Murakamin rento, jopa väliin poikamainen kerronta on rentouttavaakin.
3) Välimuoto. Joskus jää miettimään, kuinka kirjaimellisesti kirjailija viittaa Sofokleen Oidipukseen, Aristofaneeseen, Gogoliin.
4) Kuittaa Kafka Tamuran sisar- ja äitikuvitelmat noin vain uniksi.
Jne.
Murakami lunasti odotukset.
Kuten huomaatte, olen nyt vasta Murakamissa vaikka kesällä lupasin lukea Murakamini.
5. marraskuuta 2009 kello 20.21
Minulla on upeita ja vähemmän upeita muistoja ja kokemuksia symbolien, myyttien, metaforien ja allegorioiden etsimisestä.
Yliopistossa tein tutkielman erään tutun runoilijan runoteoksista. Tulkitsin hänen runojaan tarkasti ja koko silloisella kapasiteetillani. Tutkielma hyväksyttiin jossakin seminaarissa. Lähetin sen sitten runoilijaystävälleni. Pyysin palautetta.
Erästä runoa olin tutkinut erikoisen syvästi ja laajasti. Näin siinä jos mitä symboliikkaa ja viittauksia antiikkiin asti.
Runoilija oli kirjoittanut pynäkynällä isoin kirjaminin tulkintani viereen:
HÖH, TÄSSÄHÄN OLEN LANDELLA P-LLA!
Toisen runon kohdalle hän oli kirjoittanut:
NÄMÄHÄN OVAT BEATLESIT (eivät Shakespearen Kesäyön unelman veijareita).
Aina on vaara, että alkaa ylitulkita. Kokee itsensä tärkeäksi ja otsa rypyssä lukee kirjallisuustieteen hienouksia ja sirottelee niitä ihan arkisiinkin runoihin (taiteeseen).
Bo Carpelan esim. inhoaa sitä, että hänen teoksistaan etsitään symboleja. ”Minä vaan kirjoitan ja ne etsivät symboleja, symboleja ja symboleja”.
Mutta kun se on niin kiehtovaa (vai mitä Utealias, Antti ja muut?)!
Ja kun niin monet kirjailijat kuitenkin kirjoittavat symboleja ja myyttejä tietoisesti, ja niitä varoidenkin.
Joillekin symbolit syntyvät alitajunnassa, unessa. Marja-Liisa Vartio kirjoitti uniensa pohjalta proosarunoja kuolemasta (mustat linnut, viestintuojat jne.).
Claes Andersson ihmetteli kirjoittamisoppassaan, miksi ihmiset pitävät moderneja runoja vaikeina kun kuitenkin sujuvasti kertovat ja tulkitsevat omia uniaan.
5. marraskuuta 2009 kello 21.43
Kosti, kyllä symbolien etsiminen on hauskaa! Olen toisaalta ihan varma, että näen symboleita myös siellä, missä niitä ei ole. Löydän myös huumoria paikoista, missä sitä kuulemma ei ole ja hohotan sitten itsekseni kun muut ovat hiljaa…
Hauskaa, että sait Murakamin luettua. Minun on koko syksy pitänyt lukea Laten toisessa ketjussa mainitsemaa Peter Careyta, mutta toistaiseksi on aina tullut jotain muuta väliin, enkä ole ehtinyt.
Harrista muuten ei ole kuulunut mitään aikoihin.
6. marraskuuta 2009 kello 8.33
Kosti, minun tapani lukea ainakin Kafka ranalla – kirja edusti tuota välimuoto-tapaa. Löysin sieltä viitteitä Karamazovin veljesten erääseen asetelmaan, ja etsin pitkin matkaa lisätodisteita teorialleni. Paras tapa lukea romaani on minusta tämä antaa palaa – osasto. Jos mietittävää jää ja symbolit paukkuvat päänupissa, niin antaa paukkua loppuun. Mitä parempi kirja, sitä kauemmin tuo pauke jatkuu. Ylitulkinta on vaarana, mutta en pitäisi sitä pahana. Varsinkaan jos osaa nauraa itselleen, kun huomaa syyllistyneensä tekotaiteelliseen viisasteluun.
Sputnik on Murakamin ykkönen, Kafka piirun verran perässä.
6. marraskuuta 2009 kello 9.27
Minäkin luen kirjat niin nopeasti ja tarinaa ahmien, etten juurikaan ehdi pysähtyä miettimään symboliikkaa. Ehkä se vaikuttaa silti alitajuisesti, luoden tunnelmia ja mielikuvia. Joskus taas kun ymmärtää / on ymmärtävinään tällaisen piilomerkityksen, se pysäyttää ja avaa kirjaa uudella tavalla. Ensimmäinen tällainen kokemus oli kun luin 12-vuotiaana Steinbeckin Eedenistä itään. Kirjalija kuvaa Cathyn ulkonäköä; tapaa pureskella vain etuhampaillaan ja niin pieniä jalkateriä, että ne näyttävät _sorkilta_. Tsädäm! Oivalluksen valo ja kylmät väreet! Naisenhan täytyy olla siis lähes paholainen…
6. marraskuuta 2009 kello 23.58
Joskus kauan sitten kävin AVEKin elokuvakäsikirjoituskurssin. Vetäjä oli muistaakseni Ywe Jalander.
Hän opetti kaiken elokuvan alkukohtauksesta. Se muistuttaa usein novellin tai romaanin ekspositiota.
Esitellään päähenkilö ja ristiriita.
Alku voi olla myös symbolinen.
Kerran katsoin ö-luokan ranskalaista tomintaelokuvaa (noin 4 min.). Elokuvan alku oli erikoinen.
Mies liftaa moottoritien varrella. Mutta hän ei ole moottoritiellä, vaan moottoritien vieressä kasvavan puun alla varjossa peukalo pystyssä.
Miksi ihmeessä?
Hieman myöhemmin käy ilmi, että mies on päässyt samana päivänä vankilasta.
Vapaus häikäisee.
Lumouduin asetelmasta ja huonon elokuvan loistavasta alusta.
Vapaus häikäisee häkkieläintä.
Muistan elokuvan alun aina vaan.
Muuta en elokuvasta muistakaan.
Vapaudesta käsitän sen, että kaikki sitä kaipaavat mutta kaikille se ei sovi.
Jotkut pistetäänkin häkkiin.
Mutta pannaanako ne jotka sinne kuuluvat?
7. marraskuuta 2009 kello 0.10
Harri, mihin katosit?
Me kaipaamme sinun inhimillisiä, ymmärtäväisiä ja sivistyneitä kommenttejasi.
Toivottavasti voit hyvin, ainakin kohtuullisesti.
Jotenkin vaistosin kommenteistasi (ennen katoamistasi), että oli stressiä jne.
Jos oli ja on, me kaikki olemme joskus myrskyn silmässä. Pyörre kestää aikansa. Sitten se on ohi ja sitä on entistä ehompi ja vahvempi.
Meillä on ikävä sinua.
7. marraskuuta 2009 kello 0.26
Mirkka Rekolan runo kokoelmasta Puun syleilelemällä, 1983:
”Auringon suihkutessa
avovedessä
pidän aloillaan pientä, jäistä saarta”
Olen tulkinnut tätä runoa 26 vuoden ajan ja osaan sen vaikka pomppaisin syvästä unesta pystyyn lattialle tai koomasta jääkaapissa.
Aurinkohan joka tapauksessa lopulta sulattaa jään. Mutta miksi minä pitää alloillaan jäistä saarta? Ihailee sen kauneutta sulavilla kevätjäillä.
Mutta voiko ”jäinen saari” olla myös kirjoittajassa oleva jäätynyt kipupiste, rakkaus. Viha on jäätynyt rakkaus. Vastoinkäyminen. Läheisen kuolema.
Ihminen ei halua luopua kärsimyksestään, vaan käpertyy sen ympärille. Suojelee sitä ulkomaailmaa vastaan.
Menkää pois, haluan vielä nauttia yksin tästä minulle annetusta kivusta! Tämä on minun oma kärsimykseni, en halua luopua siitä! Onko meissä jokaisessa myös vähän masokistia? Marttyyria.
Hyvä Mirkka Rekola, kävelitkö runossa vain jäillä ja kuvasit kaunista luontoa? Vai kuvasitko sielun maisemaa vähän samaan tapaan kuin japanilaisissa tanka-runoissa on luonnonkuva ja sitten symbolifunktio, jossa siirrytään ihmisen sisimpään, usein kaipaukseen?
Aurinko suihkuaa, mutta minä suojelee jäätä. Onko jää kaunista? On. Ei muuta?
Minä luen harhoja. Minä näen harhoja. Minä tulen hulluksi. Haluan tietää. Vihdoin. Tämä on painajainen. Olen riippuvainen tästä runosta.
Luin tämän runon 26 vuotta sitten ja jäin siihen peruuttamattomasti kiinni.
Silloin runossa on jotakin.
7. marraskuuta 2009 kello 10.40
Tietenkin meissä kaikissa on kaikki, Kosti hyvä! Niin aurinkoa, tuulta, sumua, jäätä… Eikä ilman pimeää ole valoa, eikä ilman valoa pimeää.
Ja mukavaa, että pidit Sputnikista. Se on ihana! Miä näin ihan eri symboleja kuin sinä. Mutta näin niitä harvinaisen paljon. Ja kytköksiä niihin tarinoihin, joita miä reaalielämässäni olen kohdannut, itsessäni ja monissa muissa.
Pidän symboleista ja parhaimmillaan ne ovat silloin kun niitä ei oikein huomaakaan, ne vain kuuluvat olennaisesti tarinan kulkuun, auttavat minua näkemään selvemmin, tajuamaan mistä oikein onkaan kysymys. En niitä etsi, mutta iloitsen kun sellaisen huomaan. Sekin minusta on rikkautta, että yksi näkee yhden symbolin, toinen toisen, ja itsekin yhdellä kertaa tämän ja toisella kertaa tuon.
Jos olisin kirjailija, olisin aika otettu, jos joku näkisi sellaista symboliikkaa minun tarinassani, jota itse en kirjoittaessani edes huomannut. Siitä kai on kysymys, kun yksi ohjaaja näkee tarinan aivan eri lailla kuin toinen. Tai kun yhden lausuma runo on ihan toinen tarina kuin toisen lausuma.
Pätkä Murakamia, kun tuli tilaisuus
:
Edellä sanotusta huolimatta Sumiren teksteissä oli ainutlaatuista rakkautta, yritystä kuvata sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Hyvää niissä oli se, ettei hän yrittänyt jäljitellä kenenkään toisen tyyliä eikä pyrkinyt tiivistämään kaikkea jonkilaisiksi nokkeliksi pikkuhelmiksi. Juuri siitä minä eniten pidin hänen teksteissään. Olisi ollut väärin riisua hänen teksteistään välitön voima vain jotta sen olisi saanut sovitettua johonkin mukavaan, miellyttävään muotoon. Ei ollut mitään syytä kiirehtiä asioita. Hänellä oli vielä paljon aikaa syrjäpoluille. Kuten sanonta kuuluu. ”Hiljaa hyvä tulee.”
- Pääni on kuin älytön lato, joka on ahdettu täyteen asioita, joista haluaisin kirjoittaa, Sumire sanoi. -Kuvia, kohtauksia puheen katkelmia… päässäni ne kaikki hohtavat elävinä. Kirjoita! ne huutavat minulle. Uusi suuri kertomus on syntymäisillään – voin tuntea sen. Se siirtää minut johonkin aivan uuteen paikkaan. Ongelma on siinä, että heti kun istun pöydän ääreen ja kirjoitan kaiken tämän paperille, tajuan että jotakin elintärkeätä puuttuu. Se ei kiteydy – ei mitään kiteitä, pelkkiä pikkukiviä. Enkä minä siirry yhtään mihinkään… – Ehkä minusta puuttuu jotakin. Jotakin mitä on ehdottomasti oltava jos haluaa olla kirjailija.
7. marraskuuta 2009 kello 14.02
Kosti, tässäpä tosiaan runouden ihmeellisyys: Minun ensitulkintani oli aivan erilainen. Tartuin ilmaisuun ”pitää aloillaan” ja koin sen auringon auttamisena – runon minä seisoo keväisessä avovedessä (eli aurinko on jo sulattanut muun veden) kumisaappaissaan ja tarjoaa jääsaarta auringolle: Iske säkeesi tähän, jotta se kipinöi, säihkyy ja sitten sulaa. Kevät tulee räiskyen ja kauniisti.
7. marraskuuta 2009 kello 14.41
Niinhän se on. Kirjan ”sanoma”, symbolit ja merkitys syntyvät lukijan päässä. Ei siihen voi kukaan mennä sanomaan, että se tulkinta on väärä. Siinä juuri on kirjallisuuden (ja taiteen yleensä: kuvataiteen, elokuvien, valokuvien ja musiikin) kauneus ja hienous. Jokaisella on oma lukukokemuksensa ja tulkintansa, vaikka sitten vaistonvarainen ja toinen kuin kirjailija tarkoitti.
7. marraskuuta 2009 kello 18.23
Niinpä niin, Kosti, runoista voi tulla riippuvaiseksi, mikä sinänsä on hieno tunne. Ja kyllä runossa on jotain, jos on ollut siihen koukussa jo 26 vuotta! Lainattuani Walcottin runoja kirjastosta 13 vuotta, päätin vihdoin ostaa hänen kootut runonsa (1948 – 1984), joiden onnellinen omistaja olen ollut viikon ajan. Niinpä Walcottia pursuaa joka kommentistani.
Joseph Brodskylle omistamassaan runossa Forest of Europe
(runo on sen verran pitkä, että kopioin vain osan) Walcott kirjoittaa runoudesta seuraavasti:
The tourist archipelagoes of my South
are prisons too, corruptible, and though
there is no harder prison than writing verse,
what’s poetry, if it is worth its salt,
but a phrase men can pass from hand to mouth?
From hand to mouth, across the centuries,
the bread that lasts when systems have decayed,
when, in his forest of barbed-wire branches,
a prisoner circles, chewing the one phrase
whose music will last longer than the leaves,
whose condensation is the marble sweat
of angel’s foreheads, which will never dry
till Borealis shuts the peacock lights
of its slow fan from L.A. to Archangel,
and memory needs nothing to repeat.
7. marraskuuta 2009 kello 19.02
Mielenkiintoinen tulkinta Mirkka Rekolan runosta, Late! Kiitos.
Vuosien varrella omat tulkintani runosta ovat vaihdelleet, olen hylännyt yksiä ja keksinyt toisia. Tulkintasi tapainen on joskus saattanut myös olla lähellä.
Pelkkä konkreettinen luonnontaso tuntuu yksitasoiselta, jos on tutustunut laajemmin Mirkka Rekolan lyriikkaan, joka kirjoitti luonnon kautta oman elämänfilosofiansa. Esim. että paikka voi olla vuosi tai että vuodenajat voivat vaihtaa paikkaa jne.
Haluaako minä sulattaa tai suojella jäätä?
Onko jää pelkkää järven tai meren jäätä?
Mielessä, ihmisen sisälläkin voi olla jäätä tai jäätynyt kohta, kipu.
Jos minä haluaa jään sulavan, hän voi haluta hänessä itsessään olevan jään, syövän, kivun, masennuksen sulavan.
Jos hän halua suojella jäätä, hän haluaa pitkittää kivun, murheen ja surutyön nautintoa tai ylevyyttä.
Onneksi ei ole olemassa oikeaa tulkintaa.
Kirjailija on kirjoittanut runon ja me nautiskelemme monin tavoin.
Pelkkiä sanoja ihailemalla tai innostumalla analysointiin, tulkintaan.
7. marraskuuta 2009 kello 19.54
Kommentissani yhden kohdan pitää olla seuraavasti:
”…jos on tutustunut laajemmin Mirkka Rekolan lyriikkaan, runoilijan joka kirjoitti luonnon kautta oman elämänfilosofiansa.”
7. marraskuuta 2009 kello 20.31
Ja vielä yksi tulkintavaihtoehto Rekolan runosta.
Mirkka Rekola rakastaa vuodenaikoja ja kirjoittaa runoissaan paljon niistä.
Voihan se olla, että hän rakastaa talveakin jäineen niin paljon, että haluaisi vielä edes hivenen talvea eli jään viipyvän, vaikkapa avodessä.
Vai rakastaako kesää niin paljon, että avittaa suihkuavaa aurinkoa?
”Pitkin talvea tulee kesä vastaan”
Vai: ”Pitkin kesää talvi tulee vastaan”.
8. marraskuuta 2009 kello 8.14
Joissakin kirjoissa symbolit ovat näkyvämpiä kuin toisissa, Murakamilla ne suorastaan hyppivät silmille. Sirpa Kähkösen uudessa Neidonkenkä – romaanissa etsitään kyllä metsästä orkideoja, joitas siellä pitäisi olla perimätiedon mukaan, mutta myös naiseuden kynnyksellä oleva neito menettää kenkänsä, ihan konkreettisesti, rientäessään pakoon sopimastaan kohtauksesta metsässä saksalaissotilaan kanssa. Ja mitä menettää symbolisesti? Hyvä kirja taas Kähköseltä.
8. marraskuuta 2009 kello 8.53
Mielenkiintoisia tulkintoja Mirkka Rekolan runosta ”Auringon suihkutessa…”.
Olen tottunut lukemaan Rekolaa niin, että ensin on aina konkreettinen kuva tai tilanne, usein luonnosta, ja sitten on sen syvempi merkitys. Siis niin kuin Kosti ja Latekin edellä pähkäilivät.
Tässä runossa minä on rannalla, jäät ovat lähtemässä, yksi (tai joitakin) lohkareita (”saaria”) enää jäljellä, aurinko paistaa kirkkaasti, minä suuntaa mietteissään katseensa yhteen lohkareeseen, katsoen samalla mielensä sisään.
Minän elämässä on jokin ”aurinko”, sykähdyttävä ihminen, uusi rakkaus, jokin houkuttava mahdollisuus, mutta minää pelottaa, se pelkää sulautumista johonkin suureen ja voimakkaaseen ja haluaa säilyttää jonkin ytimen itsestään koskemattomana.
”Jäinen saari” on siis tuon mielen ytimen symboli – tässä kohdassa jäinen siksi että minä ei juuri sillä hetkellä haluaisi luopua siitä. Tai että hänen pitää ensin vastustella.
Tulkintani on tietenkin yhteydessä omiin subjektiivisiin kokemuksiini mutta myös käsityksiini Mirkka Rekolan tuotannosta ja hänen tavastaan kirjoittaa.
8. marraskuuta 2009 kello 9.25
Todella mielenkiintoinen tulkinta Rekolan runosta, Punahilkka! Kiitos.
Rakkaus, rakastuminen, heittätyminen ja oman reviirin suojelu tuovat taas uuden näkökulman runoon. Ja täydentävät aiempia tulkintoja.
Viittasit Rekola-tuntemukseesi, mutta myös omiin elämänkokemuksiisi.
Hyvää Isänpäivän jatkoa kaikille!
Miten paljon omat elämänkokemukset vaikuttavat yleensäkin ja erikseen runotulkintoihin (myös muihin taiteisiin ja ihan kaikkeen)? Paljon niiden täytyy vaikuttaa.
Sanan on tultava lihaksi, jotta syvimmiltään samaistuisi tai ymmärtäisi.
Empatiamme riitää paljoon tai vähään, mutta jos vielä olemme olleet samassa sodassa tai hunajakennossa, kaikki tuntuu tutulta. Jossakin sisällä liikahtaa: minäkin olen kokenut noin.
Oli harvinaista herkkua lukea pitkästä aikaa viisaita ajatuksiasi blogissa, Punahilkka! Kirjoita tänne enemmältikin.
8. marraskuuta 2009 kello 9.51
Edellisessä kommentissani Isänpäiväntoivotus oli hypännyt keskelle Puanahilkalle ja blogille tarkoitettua jutusteluani. Miten ihmeessä? Kokonaisuus muuttui. Toivotus oli tarkoitettu vasta kommentin loppuun.
8. marraskuuta 2009 kello 13.50
Salatut merkitykset ja symbolit vapaassa maassa kuten Suomessa ovat vain itsetarkoituksellista kikkailua.
8. marraskuuta 2009 kello 15.44
Niin, Juha, taidat viitata siihen että suljetuissa yhteiskunnissa taiteilijoiden on käytettävä allegorioita pakostakin.
Runoja on ns. vapaissakin maissa joka lähtöön. On helppotajuisia puherunoja, realistisia runoja ja lavarunoutta.
Sitten on runoja, joita voisi kutsua ”pähkinärunoiksi”. Ne käyttävät kuvallisuuden keinoja, esim. metaforaa, symbolia, myyttiä, synestesiaa jne. Runoilija jättää lukijalle aukkoja, jotta runo olisi haastellisempi. Ovatpa monet runoihmiset sitä mieltä, että hyvä runo on monikerroksellinen ja monitulkintainen. Siinä mielessä edellä oleva Rekolan runo olisi sellainen runo.
Kun on sitten vielä esim. kuva- eli kuovioruno, carmen figuratum. Niitäkin on kirjoitettu jossakin muodossa jo 1000 vuotta. Runo kirjoitetaan esim. pullon, maljan tai linnun muotoiseksi. Tai sotketaan kirjaimia ja äänteitä sattumanvaraisesti tai ei. Tämä on jo lähempänä kikkailua, mutta tällaisessakin on oma kokeellinen ja esteettinen viehätyksensä.
Tämä koskee myös muita taiteita. Puhutaan esittävästä ja ei-esittävästä kuvataiteesta.
Eikös ole rikkaus, että jokaiselle on jotakin.
Antaa kaikkien kukkien kukkia.
Mutta kaikilla on myös oikeus (tai pitäisi olla) sanoa mielipiteensä.
10. marraskuuta 2009 kello 7.55
Tässä on kauniisti ja ymmärtävästi eritelty runouden symboleja, mutta minä esittäisin heiton historialliseen romaaniin. Luen nimittäin juuri Booker-palkinnon saanutta Hilary Mantelin kirjaa ”Wolf Hall”. Onneksi oli juuri lukenut aika paljon Henrik VIII:n ajasta, muuten olisin ollut suossa. Kirja käsittelee pitkällistä taistelua, jonka Henrik kävi päästäkseen naimisiin Anne Boleynin kanssa, eikä Wolf Hallissa käydä kertaakaan. Historia väittää, että Henrik – kyllästyttyään Anneen ja siis romaanin tapahtuma-ajan jälkeen – kävi Wolf Hallissa ja rakastui siellä Jane Seymouriin.Lukijan mielessä siis pidetään, että Annen pyrkimykset ovat turhuutta ja tuulen tavoittelua.
Muussakin suhteessa nimi avaa merkityksiä. En tiedä, pitääkö paikkansa romaanin väite, että Wolf Hallin isäntä (siis tulevan kuningattaren Jane Seymourin isä) eli Wolf Hallissa julkisesti suhteessa poikansa vaimon kanssa. Eli aikakauden lain mukaan täydessä insestissä. Tämä kiinnittää huomion siihen, miten tavattoman paljon insestiksi luettavaa Henrikin aviokeinotteluihin sisältyi, kun vielä huomataan, että jos oli ollut lihallisessa suhteessa naiseen, oli sisaruussuhteessa tämän naisen sisariin. Mikä taas tekee kirjan kaikista henkilöistä toivottoman syntisiä. Synkkä pohjavirta kaikkien henkilöiden elämässä. (Muitakin viitteitä tulee mieleen, Annen tuleva oikeudenkäynti syytöksineen, mutta lopetan historiallisen esitelmän tähän.) Tämä kaikki siis kirjan nimestä!
Mutta mistä tulevat vihreät sukat? Mary Boleyn esitteli sellaisia,,,
10. marraskuuta 2009 kello 16.59
Mette, en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä missä yhteydessä vihreät sukat esiintyvät. ”Green socks clause” on nimitys erääseen yhtiömuotoon liittyvä juridinen lauseke, jonka mukaan muut yhtiökumppanit voivat yhteisellä päätöksellä erottaa yhden ilman mitään syytä. En tiedä, mistä nimi tulee. Mutta jos sen alkuperällä on jotain yhteistä Wolf Hallin kanssa, ehkä Mary Boleyn viittaa kumppanuuden purkautumiseen tai vastaavaan? Eikös Boleynin vanhemmallakin sisarella ollut Henryn kanssa suhde, joka kuitenkin jäähtyi Annen astuttua kuvioihin?
10. marraskuuta 2009 kello 18.32
Tämän keskustelun tuloksena opin pitämään Rekolan runosta. Ja ymmärtämään sitä, vastoin aikaisempaa oletustani, siis etten niitä käsitä. Enkä ehkä olisi siihen kyennytkään ilman teitä. Ajattelen siitä aika lailla samaan tapaan kuin Punahilkka.
Pitäisiköhän ottaa yks Rekola luettavaksi seuraavalla kirjastokeikalla. Hyllyssä minulla on vain Ilo ja epäsymmetria:
(Suupielessä naurun hiljainen aihe)
Voi olla että jää jotakin
voi olla että jää jokin ilme
kun päivät kuluvat illat kylmenevät
maisemat liki muuttuvat
kala hypähtää vielä vedestä veteen
ja vesi on laineita jäässä.
—
Lukemista odottaa Claes Andessonin On kylmä, täällä palaa -kokoelma. Aahh…
10. marraskuuta 2009 kello 19.23
Kerttuli, kiitokset runosta! Minua muuten huvittaa se, että siinäkin mainitaan jää. Ja Anderssonin kokoelman nimessä on sana \\\”kylmä\\\”. En kai muuten kiinnittäisi huomiota, mutta olen lukenut Derek Walcottia iltaisin. Hän kirjoittaa merestä, tähdistä ja auringosta. Runot ovat lämpimiä. En tiedä onko Walcottia käännetty suomeksi. Laitanpa tähän yhden, joka saa minut laiskottelemaan keskellä päivää.
MIDSUMMER, TOBAGO
Broad sun-stoned beaches.
White heat.
A green river.
A bridge,
scorched yellow palms
from the summer-sleeping house
drowsing through August.
Days I have held,
days I have lost,
days that outgrow, like daughters,
my harbouring arms.
10. marraskuuta 2009 kello 20.53
Kostille kiitoksia, että toit Rekolan runon esille. Tämä on ollut todella kiva, opettavainen ja runollinen keskustelu ja runon tulkinnan elävä esimerkki. Siis: opin, ettei symbolin tai eri merkityksien hakeminen ole suinkaan kuolleeksi keskusteluksi tuomitt
10. marraskuuta 2009 kello 20.55
Hupsista! Aivastelin samalla kun olin lisäämässä kuolematonta ajatusta, – joka taisikin katketa siihen aivastukseen.
10. marraskuuta 2009 kello 22.13
Kiitos Derek Walcottin runoista, Utelias!
Onko Walcottia suomennettu? Eipä juurikaan, mutta on kuitenkin. Esim. viimeksi kirjoittamasi runon ”Keskikesä, Tobago” löysin Hannu Tarmion v. 1998 toimittamasta antologiasta Maailman runosydän (siinä oli myös kaksi muuta Walcottin runoa). On varmaan joitakin muitakin runoja suomennettu, mutta ei tietääkseni kokonaista valikoimaa tai kokoelmaa.
Puutehan tämä on, muttei ole kaikkia muitakaan Nobel-runoilijoita käännetty suomeksi.
Violeta ja Kerttuli, hienoa että pidätte Rekola -keskustelustamme.
Kerttuli, Claes Anderssonin ”On kylmä, täällä palaa” on myöskin hyvä kokoelma.
10. marraskuuta 2009 kello 22.39
Vertauskuvasta tulee symboli vasta kun se toistuu runoilijan tuotannossa.
Rekolan tuotannossa toistuvat mm. silmä, kaksoisuus, vuodenajat, pyörivä liike, puut (esim. vaahtera) jne.
Eeva-Liisa Mannerilla oli tuliharjainen hevonen.
Juhani Siljolla vastavirtaan uiva lohi.
Hellaakoskella kotka, hauki jne.
Helvi Juvosella jää.
Muuten, Kerttuli, kaivapa hyllystäsi Mirkka Rekolan ”Ilo ja epäsymmetria”. Siellä jossakin on runo, jossa runoilija katsoo puistoon ja näkee alkavan vihreyden ja lokin lokin selässä. Kaikki kukkii ja pyörii. Luulen (tämä on oma tulkintani), että runoilija siinä ylistää vapaamittaisen runon tulemista ja sallimista. Hän on ikävissään, mutta katsoo ulos ja näkee luonnon menevän menojaan säännöistä piittaamatta. Silloin valtaisa ilon ja luomisen tarve täyttää hänen mielensä! Olen vapaa! Saan elää! Saan kirjoittaa siten kuin haluan!
Hänen runonsahan muuten loppuvat usein vuodenaika-sanaan, esim. ”kesä”, ”kevät” jne.
10. marraskuuta 2009 kello 23.00
Korjaan sen verran edellä kirjoittamaani, että symboli -käsitettä käytetään monessa eri yhteydessä.
Edellä kirjoitin korostaen sitä, mitkä esineet, eläimet tai asiat ovat tyypillisiä (usein esiintyviä) tunnusomaisia kiertoilmauksia joillekin kirjailijoille.
Voidaan myös tietenkin käsittää symboli niin, että esim. hakaristi symboloi natsismia ja risti kristinuskoa jne.
On vakiintununeita ja sovinnaistuneita jne. symboleja.
10. marraskuuta 2009 kello 23.13
”Haluttaessa symboleita voidaan erottaa kahta tyyppiä: 1) yksilöllinen ja yksityinen symboliikka sekä 2) konvention mukainen yleinen ja tiettyyn kulttuuriin kuuluva symboliikka. Kirjailijat käyttävät molempia luoden sekä yksilöllisiä symbolijärjestelmiä että hyödyntäen yhteistä kulttuurisymbolien varastoa. Yksilöllistä symbolijärjestelmää luova kirjailija käyttää symboleja pesroonallisella tavalla antaen niille itseluodun sisällön…” (Marja-Leena Palmgren, Johdatus kirjallisuustieteeseen).
10. marraskuuta 2009 kello 23.41
Jatkan vielä Walcottista, kun hänen runonsa tällä kertaa ovat päällimmäisinä ajatuksissani. Hauskaa, että häntä sentään on jonkin verran suomennettu. Walcott maalaa, minkä huomaa kun lukee hänen runojaan. Ne suorastaan pursuavat kaikenlaisia kielikuvia. Hänellä on paljon rivejä, joista pidän sellaisenaan.
Esimerkkejä:
I wept under water, salt seeking salt,
a moon ballooned up from the Wireless Station
The classics can console. But not enough.
Erityisesti pidän runon The Schooner Flight lopusta:
I try to forget what happiness was,
and when that don’t work, I study the stars.
Sometimes is just me, and the soft-scissored foam
as the deck turn white and the moon open
a cloud like a door, and the light over me
is a road in white moonlight taking me home.
Shabine sang to you from the depths of the sea.
11. marraskuuta 2009 kello 11.18
MIRKKA REKOLA, ILO JA EPÄSYMMETRIA, 1965
”Tuoli seisoi siinä, jotta voin istua
ja miettiä mistä tulin tähän:
maailma huone arkki:
kuin ympyrä, neliöity.
Lähdin, päästin oven ensin, se väisti,
sileä seinä kättä jolla kirjoitan.
Näin puitten lehdet
ja puitten lehdet olivat puhjeta
puistossa tyttö jolla jalka heitti sivulle,
silmissä sinistä maan ympäri.
Ilo ja epäsymmetria.
Taivas kajahti
sinistä, silmissä maan ympäri
lokki lokin selässä ja kevät.”
´
Kirjoittaminen ei tahdo sujua. Huone ja muodot ahdistavat. Puistossa kevät. Luonto. Kiima. Vapaus. Riemu. Jo alkaa sujua.
Ilon runo.
11. marraskuuta 2009 kello 16.08
Niin kuin ruoho
koskettaa kiveä
minua elämä.
Uneen
Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.
Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä sen pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti,
nyt olen maa
Tuulessa saatamme koskettaa.
Nämä runot ovat Mirkka Rekolan. Minusta hän kirjoittaa herkän syvällisiä runoja.
11. marraskuuta 2009 kello 16.13
Utelias. Siksi, sen jään takia, minä sen runon siihen valitsin Ilosta ja epäsymmetriasta, ja siksi, sen kylmän vuoksi, tuli mieleeni mainita se Anderssonin kokoelma. Olet tarkka kakara
Ja tuo The Schooner Flight’in loppu on minustakin hyvä. Laitan sen talteen. Paitsi mikä on shabine??? (Olen ehkä hieman pöljä, että tykkään tajuamatta kaikkea, luulen vain aavistavani jotain siitä, mitä se ehkä voisi olla.)
11. marraskuuta 2009 kello 16.48
Lene ja Kosti, kiitokset Mirkka Rekolan runoista. Kopioin ne tiedostoksi viimekevaisten Kavafin runojen viereen.
Kerttuli, runon merimiehen nimi on Shabine. Muistaakseni luin jostain, etta jossain murteessa (Trinidadissa tai siella pain) shabine voi myos tarkoittaa henkiloa, jolla on seka afrikkalaisia etta eurooppalaisia esi-isia.
Minakin olen mielellani tajuamatta kaikkea, enka viitsi katsoa joka sanaa sanakirjasta. Pieni epamaaraisyys antaa sopivasti tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnoille.
Lopetan, teksti on kamalaa ilman pilkkuja a:n paalla, mutta talla koneella en niita saa (ja tuntuu silta, etta joka ikisessa sanassa on a”).
11. marraskuuta 2009 kello 17.22
Olipa teillä taas hienoja runoja Mirkka Rekolalta, Kosti ja Lene! Hänellä on aina syvällisiä ajatuksia tiiviissä muodossa, tavallisesti luontokuvauksiin käärittyinä.
Sen jääpalan minä ymmärsin siinä hienossa pikku runossa suruksi, joksikin hyvin henkilökohtaiseksi, josta kirjoittaja ei malttaisi luopua. Sehän on yksi runojen hyvä puoli, että niitä itse kukin voi tulkita omalla tavallaan, omien elämän- ja lukukokemustensa pohjalta. ”Tuoli seisoi siinä jotta voin istua ja miettiä” – ei sellaista kuvaa keksi proosallisesta esineestä muu kuin runoilija!
Kiitos Kostille, että jaksat töittesi ohella meitäkin valistaa ja ruokkia runoilla! Ja Uteliaan iltalukemiset heijastuvat tänne meille asti! Kerttulin sitten sieltä pohjoisesta. Onko joku muukin ollut runonlukutuulella?
11. marraskuuta 2009 kello 18.56
Yritinhän miä Shabinea vähäsen kuuklettaakin, mutten saanut selvyyttä. Onneksi Utelias oli perillä siitä mitä luki. Nyt tiedän tämänkin, ettei jäänyt ikiajoiksi mielessä kaikertamaan…
11. marraskuuta 2009 kello 20.01
Mirkka Rekolan tuotanto on todella suurenmoinen, siitä voi ammentaa jatkuvasti. Minua kiehtoo aina vain esim. runo Yö esikoiskokoelmasta Vedessä palaa:
Suo niin upottava
ettei oksan varjoakaan kestä
pidättää päivän pelon silmissään.
Karpalo nousee käteen tyhjyydestä.
Yön kurpalla on vettä äänessään.
Koen runon tunnelman voimakkaasti, siinä on samaan aikaan jokin syvyys ja hauraus – pidätän hengitystä aina kun luen sitä. Mutta miten sen voisi tulkita? Ajattelen että ydinkohta on tuo ”pidättää päivän pelon silmissään”, mutta mistä pelko tulee ja mitä sille tapahtuu? Runon kokija pelkää jotain niin paljon, että melkein ei kestä? Silti hän yrittää kohdata pelon tunteen? Yö, yksinolo ja mielikuvien voima auttavat? ”Yön kurpalla on vettä äänessään” on niin lystikkäästi sanottu, että melkein rupeaa naurattamaan!
Onko kellään tulkintoja?
11. marraskuuta 2009 kello 21.10
Punahilkka, meillä sattuu olemaan jotakin yhteistä: kaivoin itsekin juuri esille Rekolan vanhat kokoelmat, Vedessä palaa, Tunnit ja Syksy muuttaa linnut!
Hätäinen havaintoni on, että monitulkintaisuus on monessa runossa mukana, sitten vastakohdat, erityisen usein vesi ja jää, tuli ja jää, kuuma – kylmä.
Suurenmoinen runoilija!
11. marraskuuta 2009 kello 22.01
Esikoisteoksessa ”Vedessä palaa” (muistaakseni 1954) Rekola kirjoitti paljon vastakohta-runoja. Jo kokoelman nimi on vastakohtainen ja paradoksaalinen: vesi ja tuli. Samoin esikoisessa hän kirjoitti riimirunoja, mutta luopui sitten niistä.
Suo on kaikessa kauneudessaan pelottava, mahtava ja vaikuttava. Eihän suolla raaski edes yskiä, etenkin kun suopursu tuoksuu. Suo on elämä: haasteinen, upottava, intohimoinen, moneksi. Päivän aikana kertyneet pelot ovat kasautuneet öisen suon syliin, jossa ihminen sekä kohtaa itsensä, pelkonsa että rauhansa. Suo on sekä kuolema että alku. Ihminen aavistaa olevansa jonkun selittämättömän ja maagisen äärellä.
12. marraskuuta 2009 kello 7.54
Mary Boleynin vihreistä sukista: ”Wolf Hall” on Thomas Cromwellin näkökulmasta kirjoitettu. Hän tapaa Maryn, kun tämä juoksee häntä vastaan helmat kohotettuina ja vihreät sukat vilkkuen ja käytännöllsiesti katsoen kosii. Mary oli Anne Boleynin sisar ja kuninkaan rakastajatar eikä lainkaan onnellinen asemastaan, johon hänet oli pakotettu. Cromwell muistelee usein vihreitä sukkia ja viimeisen kerran, kun Mary karkaa hovista ja menee salaa – naimisiin köyhän aatelisen kanssa.
Sukat olisivat vain sukat, mutta Karleen Koenin Kaarle II:n hoviin sijoitetussa kirjassa ”Mustat enkelit” kuninkaan sisar tulee Ranskasta vierailemaan ja kaikilla hänen hovineidoillaan on vihreät sukat, mikä aiheuttaa huomattavan skandaalin Englaniin hovissa.
Tämä sai minut miettimään sukkien väriä. Mustasukkaisuus? Minkä väriset sukat jalassa Shakespearen näytelmissä vanhempi naimaton sisar tanssii siskonsa häissä? En muista, mutta vihreä se väri ei ollut. Antiikin Roomasa vihreää tunikaa käyttivät ilotytöt. Keskiajalla vihreä oli uuden rakkauden ja sininen uskollisuuden väri – trubaduuri runoili lemmitylleen: ”Miksi olet pukeutunut vihreisiin, vaikka minä yhä käytän sinistä?” (Tämä Huizingalta.)
”Wolf Hall” on täynnä monenlaisia symboleja – minun täytyy varmaan ostaa kirja, jotta voisin lukea sen moneen kertaan. Tällä hetkellä pidän hallussani Pirkanmaan ainoaa kirjastokappaletta, ja viimeksi tarkistaessani varauksia oli 6 ja seutuvarauksia lisäksi kaksi, joten en voi omia kirjaa liian pitkään.
16. marraskuuta 2009 kello 13.21
Kosti, kiitos hienosta suo-selonteosta. Jos sinä minulle antaisit tukiopetusta, voisin tulla jopa Mirkka Rekola -faniksi