Lily Dahl, Mabel, Edward Shapiro, Martin, kummalliset kaksoset, aaveita, murhia, unia, erotiikkaa… Onko tässä kirjassa jo liikaa kaikkea?
Siri Hustvedtin kirja Lumous (suom. Kristiina Rikman) oli kuukauden kirja ja muistutan vielä, että tässä keskustelussa tulee ilmi mitä kirjassa tapahtuu eli jos et ole lukenut kirjaa etkä halua lukukokemuksesi tärveltyvän ”juonipaljastuksilla”, lue kirja ennen keskusteluun sukeltamista.
Lumous kertoo 19-vuotiaan Lily Dahlin tarinasta pienen viipaleen, jonkinlaisen ajanjakson, missä tytöstä kehittyy nainen. Nainen, joka loppujen lopuksi tekee omat päätöksensä eikä antaudu lumouksensa valtaan. Lily hankkii kahvilatyöntekijänä rahoja muuttaakseen jonnekin, Hollywoodiin tai New Yorkiin. Tällä hetkellä Lily asuu pienessä kaupungissa, Websterissä, jossa kaikki tuntevat toisensa, tietävät toistensa tekemiset ja joka on samalla turvallista mutta toisaalta pientä ja ahdistavaa. Kun Lilyä vastapäätä olevaan hotelliin muuttaa taidemaalari lumoutuu Lily miehestä niin, että katselee tätä ikkunastaan piiloutuneena kunnes näyttää itsensä tälle alastomana ja koputtaa lopulta tämän ovelle ja päätyy 34-vuotiaan Edin kanssa suhteeseen.
Samoihin aikoihin kaupungissa ihmiset alkavat nähdä ja kuulla kummallisia asioita, miestä kantamassa kuollutta naista, enkeliä tai omituisia unia. Ed puolestaan maalaa kaupungin asukkaista erikoisia tauluja, joita varten nämä kertovat koko elämäntarinansa kaikkine intiimeine yksityiskohtineen. Hän sanoo itse maalaamistapahtumasta seuraavaa: ”Se tuntuu vähän siltä kuin painuisi jonkun kanssa viikoksi maan alle, mikä voisi suoraan sanoen olla epämiellyttävää.” Kun Ed sitten ”painuu maan alle” Mabelin, Lilyn melkein kahdeksankymppisen naapurin kanssa, Lily tulee mustasukkaiseksi.
Mutta ei tässä vielä kaikki kuten on tapana sanoa. Lily on lumoutunut myös Marilyn Monroesta ja hinkuu näyttelijäksi näytellen tällä hetkellä kaupungin näytelmäkerhossa. Mabelin kanssa tämä ymmärtää mitä näytteleminen oikeasti on. Mabelin kanssa Lily myös keskustelee elämästä, omastaan ja Mabelin. Mabel toteaa, että halusi elää suurenmoisen ja kiihkeän elämän, vaarallisen, upean ja tuskallisen elämän. Ja toteaa myös onnistuneensa siinä: ”Mutta katsos, minä olin lukenut paljon kirjoja, ja niiden tarinat muokkasivat minua.” Kiinnostava ajatus sinänsä. Onhan varsin todennäköistä, että samalla tavalla kuin kokemamme, myös lukemamme muokkaa meitä. Loppujen lopuksi Mabel väittääkin, että: ”Ei varmaan ole niinkään kyse siitä mitä elämässä tapahtuu kuin siitä mitä siinä kuvittelee tapahtuvan, miten tapahtumia värittää.”
Kaiken Lilyn aikuistumisen keskellä kirjassa vielä on hämmentävä murhamysteeri, joka lopussa selviääkin väärinkäsitykseksi sekä tietysti traaginen änkyttävä Martin, joka lopulta päättää oman elämänsä. Groteskeja yksityiskohtia työnnetään rakkaustarinan väliin kertomalla kummallisten kaksosten tarinaa heidän äidistään, jonka isä hautasi elävänä vuosikymmeniä aikaisemmin.
Tarinassa siis todella oli aika paljon aineksia kaikkeen ja jollain lailla tuntuu, että Hustvedt vielä tässä kirjassaan (joka siis on ilmestynyt jo vuonna 1996) haki kertomuksen punaista lankaa. Toisaalta tämä on myös Hustvedtin tyyliä; sijoittaa tarinoihinsa paljon kaikkea, antaa lukijalle useita tapoja pohtia kirjaa myöhemmin useammasta näkökulmasta. Ja se on osa Hustvedtin viehätystä.
Mitä tästä sitten miettisi. Kirja oli helppolukuinen ainakin näennäisesti. Se eteni sellaisella tavalla, että sivut melkein käänsivät itse itsensä. Lily Dahl oli kiinnostava hahmo, ronski, kovaotteinen, päättäväinen ja sai mitä halusi. Jotenkin oli vaikea kuvitella häntä kuitenkaan 19-vuotiaaksi, siihen hän tuntui epäuskottavan kypsältä. Ed tuntui siltä, että häneen on tutustuttu aiemminkin. Kirjan Kaikki mitä rakastin taiteilija Bill, joka maalaa Violetia tuntuu Edin sukulaishahmolta. Muistanko oikein, että jommassakummassa Hustvedtin kirjasta, Kaikki mitä rakastin tai Amerikkalainen elegia myös tehtiin aidon näköisiä nukkeja, kärsiviä sellaisia, hätkähdyttävän eläviä. Vähän samaan tapaan kuin Martin teki nuken Lilystä?
Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kiihkosta, järjen menettämisestä, rakkauden mielettömyydestä. Eikä siis millään romanttisella tavalla. Turvallisuuden hakemisesta, Mabel ja loppujen lopuksi koko pikkukaupunki puolustaa omiaan. Sietää myös erilaisuutta, ”kylähulluutta”.
Aikuistumisesta. Siitä kuinka Lilyn loppujen lopuksi on lähdettävä kotoaan maailmalle, oli se sitten New York tai joku muu paikka, mutta ennen kaikkea tehtävä se itsenäisesti eikä jonkin sortin lumouksen riivaamana. Kertooko tämä myös siitä, että romanttinen rakkaus on aina jonkinlainen lumous, epätosi, tai ainakin vähän unenomainen ja helposti häilyvä asia?
Hustvedt kirjoittaa älykkäästi ja se pelastaa tämän kirjan. Sillä jonkun muun toisella tavalla kertomana kompastelut luolissa, ruumiit siellä ja täällä ja se milloin kuukautiset alkavat, voisi olla aika kornin oloinen tarinan kehys. Hustvedt onnistuu kuitenkin tekemään tästäkin kiinnostavana tarinan vaikka ei tämä hänen parhaita kirjojaan olekaan.
Mitä te tykkäsitte?
2. marraskuuta 2009 kello 12.38
hmmmm, ei kommentin kommenttia. Liekö kaikilla sama ”vika” kuin minulla, että en vain keksi tästä oikein mitään sanottavaa?
Sinulla oli Kirsi taas niin kattava postaus, että paljoa ei jää meille muille (todistakaa tämä vääräksi!) : )
Samaan kiinnitin häiritsevänä huomiota,että ei ollut uskottavaa, että Lily olisi ollut vasta 19 vuotias. Ehkä jossain naiviudessa kyllä, ja kaikkivoipaisuuden tunteessaan, mutta ei muuten.
Paljon samaa tässä Lumouksessa oli, mistä Hustvedt myöhemmissä kirjoissaan kirjoittaa. Ainakohan hänellä on taiteilija tarinoissaan? Onhan sen -taiteen- kautta toki `´helppo´´ lähestyä eri teemoja, mutta ehkä viidennen-kuudennen kirjan jälkeen se voisi alkaa tuntua jo osoittelevalta. Sinäänsä asia ei minua häiritse, koskapa olen itse enemmän kiinnostunut kuvataiteesta kuin esim. vaikkapa musiikista.
Pidin kyllä tästäkin Hustvedista. Pidin helppoudesta. Minua ei häirinnyt mitenkään se, että kirjassa oli `´kaikkea´´ ehkäpä juuri helppolukuisuuden takia. Tässäkin kirjassa oli sitä, mistä Hustvedtissa pidän, että henkilögalleriassa on eri-ikäisiä ihmisiä, ja kaikki tasavertaisina. Lumouksessa Mabel oli kiinnostavin hahmo (no, yleensäkin vanhemmat ihmiset ovat, oikeassakin elämässä) ja tulin melkein kateelliseksi Lilylle, kun hän sai käydä keskusteluja Mabelin kassa. Osasikohan arvostaa niitä tarpeeksi? : )
2. marraskuuta 2009 kello 13.41
Luin tämän kirjan englantilaisena pokkarina, ja jälkeen päin ajattelin, että parasta siinä oli hyvin musta teksti, helppo siis lukea silläkin tavoin. Olin jättää kesken, mutta kuten Kirsi totesi, sivut kääntyivät melkein itsestään, olihan se tarina keksitty jotenkin koukuttavaksi. Janen kanssa olen samaa mieltä siitä, että Mabel oli uskottavin henkilöhahmo, hänestä olisi halunnut tietää enemmänkin. Maalarikin menetteli, sellaisia tyyppejä varmaan on, mutta varsinkin ne maalaukset laatikoineen olivat mielenkiintoisia. Tämä oli Hustvedtin toinen kirja, ja siinä ovat todella alullaan monet hänen teemansa. Tuntui, että Hustvedt yritti saada siihen vähän väkisin sitä trilleri-juonta, tytön kehityskertomuksessa olisi sinänsä ollut aineksia.
Tyttö oli minusta epäuskottava, käyttäytyi toisaalta pöhkösti, toisaalta oli liika viisas puheissaan ja pystyvä toimissaan 19-vuotiaaksi. Kukaan, jolla on vähänkin itsesuojeluvaistoa, ei menisi yksin hämärään luolaan, jos lähettyvillä liikuskelee erikoisesti käyttäytyviä ihmisiä, harva nuori tyttö myöskään riisuutuisi ikkunassaan vieraan miehen katsellessa vastapäisestä talosta, puhumattakaan, että sitten menisi soittamaan tämän ovikelloa, varsinkin, kun tyttö töissään vaikutti ”normaalilta”. Erotiikka sinänsä oli kuvattu ”hyvin”.
Auster ja Hustvedt varmaan seurustelevat erilaisten taiteilijoiden kanssa, joten teemat tulevat sieltä luonnostaan ja väkivaltakin on läsnä amerikkalaisessa elämässä, joten sitä pitää saada mukaan.
2. marraskuuta 2009 kello 14.07
Ehkä Hustvedtin paras tähänastinen romaani on sittenkin Kaikki mitä rakastin. Lumous, tämä jo vuonna 1996 alun perin ilmestynyt kirja, ei vielä ihan siihen saakka yllä. Mielestäni Siri Hustvedt pitää kyllä kaikki langat käsissään taitavasti tässäkin. Samoin hänen henkilökuvauksensa ovat jo tässä aikaisemmassa teoksessa melko vahvasti lihaa ja verta. — Jopa Lily Dahl voisi olla ihan uskottava. Hänessä lienee jotain nuoresta Siristä, luulisin niin. — Psykologinen ote on myös jo aivan erityisen hustvedtilainen Lumouksessa. Tosin Amerikkalaisessa elegiassa oli mielestäni kyllä sitten se vika, että kirjailija alkoi jo kuulostaa päivystävältä psykoterapeutilta ja oli jo ylenmääräisessä psykologisoinnissaan suorastaan liikuttava. Ja tylsä.
Tuo Shakespearen Kesäyön unelma, jossa Lily Dahl näyttelee Hermiaa, voisi mielestäni olla noiden Kirsinkin mainitsemien kummallisten ja mystisten tapahtumien mukaan ottamisen avain. — Tässä tuli jotenkin myös mieleeni Yatesin Revolutionary Road ja Aprilin näyttelijähaaveet. Todellisuuden ja illuusion välinen jännite on mielestäni muutenkin koko kirjan teema-ajatus.
Naisten välinen ystävyys oli myös ikäeroineen mielenkiintoinen pikkuteema.
Luulisin, että se joka on alkanut pitää Hustvedtista, pitää tästäkin kirjasta.
3. marraskuuta 2009 kello 10.34
Kaikki mitä rakastin- ja Amerikkalainen elegia -kirjoja rakastaneena odotin Lumoukselta paljon. Ja sitten petyin, niin kuin suurien odotusten kanssa usein käy. Lumous tuntui jäävän ohueksi, ihan kirjaimellisestikin: aineksia siinä olisi ollut viisisataasivuiseen romaaniin, mutta nyt lukuisat teemat ja henkilöt jäivät vajaiksi ja raapaisuiksi. En päässyt uppoutumaan kirjan maailmaan, kun asiat käsiteltiin niin nopeasti. Tuntui että Hustvedt tarjosi Lumouksessa liian vähän aineksia, jotta olisin jäänyt pitkiksi ajoiksi pohdiskelemaan ja pyörittelemään kirjan asioita mielessäni, niin kuin todella ”vetävien” lukukokemusten kanssa tapahtuu. Nyt jäi vain hämmennys, että mitäköhän kirjailija kaikilla niillä teemoilla halusikaan kertoa.
3. marraskuuta 2009 kello 13.56
Luin pohjalle kaikki Hustvedtin aiemmat teokset ja täytyy tunnustaa että ”Kaikki mitä rakastin” teki minuun lähtemättömän vaikutelman. Yksi parhaista, ikinä. Muttei siitä sen enempää.
En oikein päässyt sisälle tähän Lumoukseen millään tavoin. Se oli kylläkin helppolukuinen kirja mutta jotenkin tuntui että kirjailija asetti koko ajan tarinalleen tavoitteita joita ei siltikään saavuttanut.
Jos miettii tarinaa ihan lyhennelmänä niin ei perusjuoni huono ollut, jotenkin vain minulle jäi sellainen olo että ymmärtääkseen tarinan symboliikkaa – jos sellaista nyt sitten oli – pitäisi olla joku psykologian tutkinto itselläänkin. Henkilöhahmot olivat toinen toistaan kummallisempia, ja minusta oli kovin vaikeaa PITÄÄ kenestäkään hahmosta tai edes ymmärtää heidän tekojaan tai motiivejaan.
Ei, en minä kyllä lumoutunut tästä alkuunkaan, hämmennyin vain!
3. marraskuuta 2009 kello 21.59
Olin lukenut kirjaa melkein puoleenväliin kun olin vielä ymmälläni ja vähällä jättää sen kesken, mutta en oikein osaa jättää kirjoja kesken, kun tuntuu että kirjailijalle pitäisi antaa mahdollisuus.
Kyllä minä pidin siitä. Huvitti kun itsekin ajattelin, että kyseessä on pieni kaupunki, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat. Mutta eihän siellä oikeastaan yhtään kukaan tiennyt yhtään mitään mistään! Pelkkiä sekavia ja sekopäisiä huhuja kuolleista naisista ja enkeleistä. Sekin, että ihmiset ”tiesivät” kaksosten äidin häipyneen muille maille, kun hänen miehensä todellisuudessa oli haudannut hänet elävältä kotitalon läheisyyteen – kovinpa hyvin tiedettiin toisten asiat. Mutta sellaista pikkukaupungeissa on, ollaan kiinnostuneita skandaalinomaisista asioista, mutta kukaan ei välitä, miten todella jaksetaan.
Minua häiritsi se, ettei Lilyn menneisyyttä lopulta selvitetty lukijalle, nyt jäi epävarma tunne: oliko Martin lapsena sulkenut Lilyn hylättyyn jääkaappiin vai ei? Ja kuolleen naisen arvoitus olisi pitänyt voida ratkaista nopeammin, se oli minusta epäuskottava. Mutta muuten minusta Lily oli uskottava hahmo, itsetietoinen ja itsevarma, yltiöpäisen rohkea mennessään kaksosten luo tai ryömiessään luoliin. Ne ihmiset olivat kuitenkin hänelle tuttuja lapsuudesta asti eikä hän osannut heitä pelätä. Ja nuorena ihminen on kuolematon. Myönteinen piirre hänessä oli, että hän uskalsi myös tutustua omituisiin ihmisiin, hän suostui ottamaan vastaan Mabelin ohjausta, mitä ihan jokainen näyttämöstä haaveileva nuori ei olisi osannut hyväksyä.
Mabelin hahmo oli hyvin myönteinen. Häneen ihastuu. Sen sijaan Ed jää liian hahmottomaksi, hänestä haluaisi tietää enemmän. Martinista saa paljon kokonaisemman kuvan, tosi traagisen.
3. marraskuuta 2009 kello 22.12
Olen Lenen kanssa samaa mieltä siitä, että Kaikki mitä rakastin on Hustvedtin paras kirja. Siihen nähden tämä oli pieni pettymys. Tästä myös jotenkin näki tuloillaan olevat kirjat nyt kun nämä on lukenut vähän väärässä järjestyksessä. Se ehkä vähän häiritsi koska tässä mentiin kehityksessä taaksepäin eikä eteenpäin.
Ed ei puhutellut lainkaan. Ihmeellinen tyyppi, joka lähtee pois, romanttinen palaaminen kuultuaan kaikesta mitä oli tapahtunut ei riitä. Eikä riittänyt Lilyllekään. Hyvä niin. Mabel oli hieno hahmo, nainen, joka piti Lilyä selvästi tyttären korvikkeena. Ymmärsikö Lily arvostaa? Luulen, että Mabelille oli tärkeää, että Lily ei turhaan arvostaisi liikaa vaan eläisi oman elämänsä, jättäisi Mabelin. Vähän niin kuin vanhemmat jätetään kun muutetaan kotoa. Hieno ihminen siis siinäkin. Jotenkin jäi kuitenkin tunne, että Lily huolehtii Mabelista. Martin oli elävänoloinen hahmo kaikessa traagisuudessaan.
Muistattehan, että jos haluatte lähettää Hustvedtille kysymyksiä joko tästä kirjasta tai jostain muusta yleisemmin, se onnistuu. Eli laittakaa kysymyksiä tänne.
4. marraskuuta 2009 kello 14.04
Miksikähän Lily ihastui Ediin? Luin kirjan niin paneutumatta, että en muista, olisiko hän ollut edes komea. Ehkä se oli se taiteilijuus hänessä, Lilyllä itsellään kun oli se teatteri-innostus. Joka tapauksessa hän ei ollut tavallinen kuten poikaystävä, vaan Edin kanssa edessä olisi jännittävämpi elämä. Tai ehkäpä Lily halusi vain eroon poliisistaan, hänen kanssaan olisi kuitenkin pitänyt mennä pian naimisiin, hautautua pikkukaupunkiin ja unohtaa näyttelijähaaveet.
Voisi kuvitella, että Edissä oli jonkinlaista taiteilijan itsekkyyttä, jolle loppujen lopuksi vain taide merkitsi jotain, eivät niinkään ihmiset. Mabel oli ainoa, josta hän oli kiinnostunut, keskusteluista hänen kanssaan. Lilyn hän otti vastaan, kun tyttö sinne tuli itse, tyrkyttäytyi, vaimon luokse taas palasi, kun tämä niin halusi, ja kun vaimo heitti hänet lopullisesti ulos, palasi taas Lilyn luo. Niinkös se meni?
Kirsi, jos jotain kysyt, niin ehkä, että onko Hustvedt itse tyytyväinen tähän varhaiseen teokseensa.
4. marraskuuta 2009 kello 17.01
Kyllä Edistä sai toisaalta hyvin tahdottoman kuvan, hän ei juurikaan kommunikoinut Lilyn kanssa muuten kuin seksin kautta. Mutta koska hänellä toisaalta kuitenkin oli ilmeisen paljon asiaa ja sanottavaa malleilleen, olisi odottanut että lukija olisi saanut osansa tuosta sanottavasta. Ja sen ymmärrän, että tarjolla olleista miehistä Lily tunsi vetoa nimenomaan Ediin, hän oli jännittävä ja vähän arvoituksellinen, osa asiaa oli juuri tuo taiteellisuus.
5. marraskuuta 2009 kello 18.53
Muistelen, että Hustvedt jossain tilaisuudessa (jossa häntä kuulin) sivusi tätä, minkä haluaisin tietää (vaan en vastausta muista, jos hän sen antoi); Haluaisiko hän itse olla kuvataiteilija? Onko se mahdollisesti ollut hänen haaveensa joskus nuorempana? Minusta hänellä on kirjoissaan mielenkiintoisia kuvauksia maalauksista ja muista teoksista, mistä hän ne keksii? Esim. tämän Lumouksen maalaukset joissa ole ne kolme ruutua. Pidin paljon myös Kaikki mitä rakastin teoksen laatikoista ja niistä nukeista (vai olivatko nuket siinä vai seuraavassa kirjassa?).
Hustvedtilla on taito kertoa töistä niin, että ainakin minä ‘näen’ ne silmissäni.
Ja vielä utelisin, onko Sirillä työn alla jotain uutta, ja jos, niin mitä?
Lisää odotellen!
5. marraskuuta 2009 kello 21.55
Kymmenen kommenttia Husvedtin kirjasta.
Ei yhtään miehen kommenttia.
Onko Husvedt naisten kirjailija?
Naiset kuitenkin lukevat ja pitävät Husvedtin aviomiehen Paul Autserin kirjoista. Esim. Kirsi.
En ole lukenut yhtään Husvedtin kirjaa. Miksi?
Olen kokenut uudet alueet yleensä haasteena. Esim. kun tartuin Virginia Woolfiin. Ja siihen jamakaissiirtolaisen teokseen ”Kauneudesta”. Katherine Mansfieldin, Margaret Atwoodin ja Doris Lessingin teoksiin.
Onko tämä sitä Murakamin toiselle puolelle kurkistamista, kynnystä?
Joskus naisen kieli on hyppelehtivää, aaltoilevaa, nopea säksätystä kuten Katherine Mansfieldin novellit.
Ei aina. On toisenlaisiakin naiskirjailöjoita: joka sana tarkoin harkittua, etenkin runoissa.
Olen testannut joskus oppilaitteni teksteillä.
Usein arvaamme kirjoittajan sukupuolen väärin.
Mitä ne puhuvat naisten kielestä ja miesten kielestä?
5. marraskuuta 2009 kello 21.57
Siis Zadie Smithin ”Kauneudesta”.
6. marraskuuta 2009 kello 17.47
En ole viela ennattanyt lukea Hustvedtia, joten en osaa sanoa hanesta yhtaan mitaan. Katherine Mansfieldista pidan.
Onhan niita kirjailijoita, joiden teksti tuntuu kovin naiselliselta tai miehiselta. Toisaalta pitaa muistaa, etta kirjailijat ovat taitavia ja voivat huijata. Pirkko Saisio kirjoitti nimimerkilla Jukka Larsson, George Eliot oli nainen jne. Ja toisin pain, Maiju Lassila oli Algot Untolan nimimerkki. Philip Rothin kirjoja en ihan heti arvelisi naisen kirjoittamiksi, vaan ken tietaa. Ehka Philip Roth on Doris Lessingin nimimerkki tai Lessing Rothin.
7. marraskuuta 2009 kello 10.11
Lumous vei minut heti John Stenbeckin romaanien maisemiin. Amerikkalainen maaseutu, sen ankaruus ja armottomuus, pienet tapahtumat ja ihmisten kummallisuus. Elämän niukkuus ja unelmat. Onko tuo maaseutukuvaus jollain tavalla arkkityyppinen?
Ainakin kaikista maailman maaseudun kylistä ja pikkukaupungeista löytyy Lily Dahl. Nuori nainen, melkein tyttö, Marilyn Monroen kuvat seinällä. Tyttö on vielä viaton, vaikka ahnehtii jo kokemuksia ja elämää.Lily Dahlin tarina oli täynnä viittauksia psykologisiin teemoihin. Luola, toiseuteen viittaava nukke ja lopun ampuminen.
Mabel oli ihastuttava ja ihailtava hahmo.
Minusta tarina oli jopa uskottava. Silti se saattoi olla vain Lilyn unta ja Edin hahmo vain heijastuma naapuritalon ikkunasta.
11. marraskuuta 2009 kello 22.04
Ehkä Edistä annettiin niin häilyvä kuva, koska rakastunut ihminen ei näe tarkasti vaan rakentaa kuvan rakastetustaan paljolti omien toiveidensa ja tarpeittensa mukaan? Lilyn ja Edin suhde ei ehtinyt kovin pitkälle (siis sänkyä pidemmälle), joten todellisuus ei päässyt paljastumaan.
Minua puhuttelikin juuri se, millaisia pelkoja ja uskomuksia Lily loi päässään rakastamastaan miehestä. Miten vaikeaa on tietää, mikä on totta ja mikä omaa kuvitelmaa, kun vaakalaudalla on niin paljon – oman itsen paljastuminen.
11. marraskuuta 2009 kello 23.24
meeri ja Pirkko K., sanoitte kumpikin asioita jotka saivat ajatukset hyrräämään uudelleen tämän romaanin ympärillä. Minullekin muistuivat varsinkin alkuun mieleen Steinbeckin maisemat ja ihmistyypit. Lene mainitsi Yatesin Revolutionary Roadin, se tuli minullekin mieleen.
Koko tarinan selittäminen Lilyn mielikuvituksen ja epävarmuuden kautta, se todellakin tekee Edin hahmon ihan toisella tavoin ymmärrettävämmäksi. Ed ei voinut olla ihan turha tyyppi, koska Mabel ystävystyi hänen kanssaan ja arvosti häntä.
12. marraskuuta 2009 kello 9.20
Ed oli myös inhimillinen siinä, että huolehti malleistaan, vai oliko se vain itsekkäistä syistä, koska he olivat hänen taiteensa välikappaleita?
21. marraskuuta 2009 kello 13.21
Minusta Lily ei vaikuttanut todelliselta, aidolta, uskottavalta. Oikeastaan koin aika paljon myötähäpeää hänen puolestaan. En käsitä miten joku kuvitteli hänet ikäistään kypsemmäksi? Siitä en saanut kiinni vaikka kuinka yritin.
Pidän Hustvedtin kirjoista, Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia ovat kauniita mutta Lumous töksähtelee. Niin kuin sanottu, kaikki jää hyvin hyvin pintapuoliseksi. Olisin erityisesti kaivannut Edwardista lisää. Maalaukset olivat kiehtovia ja olisinkin halunnut enemmän syvyyttä niihin ja Edin hahmoon itseensäkin. Petyin, koska olisin tahtonut tutustua tähän mieheen. Myös Martinin hahmo kiinnosti ja nyt kyllä tuli esille hänen tekemisensä mutta entä kaikki muu? Pystyn kuvittelemaan Martinille kokonaisen toisen maailman päänsä sisälle.
Pintapuoliseksi jää myös teksti konkreettisesti. En tiedä johtuuko kömpelyys suomennoksesta mutta lauseet ovat yksinkertaisia, vailla mielenkiintoisia vivahteita ja tunteita. Ymmärrän jos se on kirjailijan tyyli ja se sopii tekstiin mutta mielestäni tässä tarinalla olisi ollut aineksia vaikka mihin, joten tekstin olisi odottanut palvelevan sitä.
Ainakin Siri Hustvedt on mennyt vain parempaan suuntaan kirjailijana. Se on tietysti hyvä juttu ja huomaa miten hän on kehittynyt. Sen vuoksi odotan erityisesti häneltä uutta tuotantoa. Pidän siitä, miten hän jokaisessa kirjassaan ottaa käsittelyyn aiheita ja teemoja ja tutkii ne sitten perinpohjaisesti esim. sitä kautta, mitä joku päähenkilö tutkii työkseen. Ihailtavaa kiinnostusta.
22. marraskuuta 2009 kello 17.17
Luin tänään Lumouksen loppuun ja pidin siitä. Minua ei haittaa vaikka monet asiat jäävät kirjassa avoimiksi ja henkilöiden menneisyys hämäräksi, useinhan elämä on sellaista, kaikkea ei voi tietää eikä ymmärtääkään. Mielestäni 19-vuotias Lily on uskottava henkilö tunnevaihteluineen. Vielä näin keski-ikäisenäkin muistan hyvin miltä tuntui kun olin nuori nainen, joitakin Lilymäisyyksiä tunnistan nuoresta itsestäni.
Tunnustan, että en pitänyt kirjasta ”Kaikki mitä rakastin”. En saanut siitä kunnon otetta, tarina ei imenyt minua mukaansa. Mutta Amerikkalaisesta elegiasta pidin paljon.
23. marraskuuta 2009 kello 10.38
Lumousta lukiessa oli helppo nähdä tapahtumat mielessäni kuvina ja kirjan tapahtumat elokuvana. Amerikkalainen pikkukaupunki, jonne on saapunut kiinnostava muukalainen. Tunnelma muuttuu uhkaavaksi…
24. marraskuuta 2009 kello 21.02
Lumouksesta on jo sanottu täällä niin paljon ettei minulla ole siihen paljoa lisättävää – itse luin sen keväällä englanniksi. Hustvedt yleensä ottaen on suosikkejani ja olen lukenut hänen koko kaunokirjallisen tuotantonsa alkuperäiskielellä, mutta Lumous/Enchantment on minusta hänen heikoin kirjansa.
Hustvedistä pitäville voin suositella hänen esikoisromaaniaan The Blindfold. Se ei ole tyylillisesti niin puhdas tai tarinaltaan ja rakenteeltaan niin massiivinen kuin What I Loved, mutta siinä on erikoislaatuinen tunnelma ja …no, lumous. Se on niitä kirjoja, joita aina silloin tällöin palaa miettimään. Varsinkin New Yorkin kävijöille hyvä tunnelmointikirja.
25. marraskuuta 2009 kello 21.46
Luin talvella Lilyn tarinan englanniksi ja heitinkin kirjan väliin nurkkaan. En päässyt sisään, paitsi ehkä ”veljeksiin” ja Mabeliin, muutoin rehellisesti koin turhautumista ja ihmettelin, että miksi ja mitä. Tuli mieleen ammoisina aikoina lukemani romanttisen kirjallisuuden viritelmät (siis adonis, nuori tyttö, viisas naapurin vanha rouva, kylän kaikkien hetkellisesti omistama keski-ikäinen nainen). Kaikkea vähän ja kokonaisuudessaan liikaa. Kummastelin myös kieltä, sen ohuutta. Ja kaksikymppinen nainen, joka ihastuu itseään kaksi kertaa vanhempaan boheemiin taiteilijaan pikkukylässä, voi itku. Oli ehkä hyväkin, ettei Edistä oltu tehty sen paksumpaa hahmoa – onko keski-ikäistyvä mies kiinnostunut alta kaksikymppisen sielunmaailmasta? Sentään realistista se. Minusta paikoin tuntui, että kirjailija halusikin alleviivata aikuisuuden ja aikuisuuden kynnyksellä keikkuvan eroa. Ed ei lähtenyt enää teinimäisiin kauhuskenaariotunnelmiin: perspektiiviä. Lilyn kyllä koin aika vahvasti nimenomaan parikymppisenä: silloinhan sitä kokee olevansa niin kypsä ja aikuinen ja kuitenkin välineet kohdata maailmaa ovat vielä hauraat. Teineillähän ja varhaisaikuisilla on se ”hauska” panssari itsensä ja elämän välissä.
Kaikki mitä rakastin oli ensimmäinen Hustvedt, jonka luin. Pidin siitä todella paljon: moniuloitteinen, hyvin rakennettu, ehjä. Pari iltaa sitten lopettelin Amerikkalainen elegia; pidin siitäkin, mutta jotenkin psykiatri Erikin ja naapurinsa Mirandan suhde oli niin kliseinen sekin. Toisaalta hienoa, ettei se kehkeytynyt miksikään.
Taidetematiikka tuntuu tosiaan toistavan itseään. Mutta on se myös mielenkiintoinen ja siitä voi ammentaa symboliikkaa muuhun juoneen.
25. joulukuuta 2009 kello 12.44
Olin jo jättää lukematta koko kirjan, kun minulle valkeni, ettei tämä ehkä olekaan Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalaisen elegian veroinen. Onneksi luin ja onnekseni aikaa oli em. kirjojen lukemisesta kulunut sen verran, ettei tarvinnut vain vertailla, vaan vaan keskityin tähän omana teoksenaan. Sillä kyllä selvää on, ettei tämä Elegian tai Kaikki mitä rakastin -kirjan veroinen ole.
Pidin kirjasta kuitenkin siksi, että:
Hustvedt osaa kirjoittaa vaivattomasti. Olenkin samaa mieltä siitä, että teksti soljuu ja vie mukanaan. Se jo itsessään on taito, jota monelta nykykirjailijalta kaipailisin.
Samalla Hustvedt ei päästä lukijaansa vähällä: monitahoinen verkosto kuvaa minusta hänen kirjojaan hyvin. Psykologisesti kirjat ovat mielenkiintoisia. Lähes jokaisessa kirjassa ollaan toden ja kuvitelman, ihmisen muistin, mielen haurauden, hulluuden ja terveyden rajapinnoilla. Tämä on ehdottomasti yksi Hustvedtin vahvuus.
Hustvedt punoo kirjoihinsa mielenkiintoisen tunnelman, jossa lukija ikään kuin on osa kirjan henkilöiden kummallista maailmaa. En oikein osaa sanoa, mistä tämä tunnelma tulee. Henkilöistä? Paikoista? Psykologiasta ja ihmismieleen sukeltamisesta?
Hustvedt osaa käyttää monipuolisesti tiedettä ja eri taiteen aloja kirjoissaan: kuvataide, nyt näyttämötaide, psykologia tieteenä jne. pilkahtelevat syvinä ja jatkuvina rihmastoina, kuin punaisina lankoina kirjoissa. Monialaisuus on ilahduttavaa!
Tässä kirjassa minua viehätti totuuden, muistin ja vääristymien verkosto. Pidin siitä epämääräisyydestä, jossa en voinut olla varma, mikä oli unta, totta ja muistin vääristymää. Niinhän elämässäkin oikeastaan on. Toisinaan ei ole varma, oliko se unta vain vaikka tietää eläneensä.
Kirjasta voisi keskustella pitkään ja hartaasti, harmi että keskustelu tyrehtyi täällä jo alkuunsa. Harmittelin, etten itse lukenut kirjaa samaan aikaan muiden kanssa. Nyt sulattelen lukukokemusta kera jouluherkkujen…
27. elokuuta 2010 kello 20.58
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on kirjamaailman aatelia! Lumous on kuin harjoitustyö, jolla hän pohjustaa huippua. Nimenomaan sen huomaa Edistä, joka on tuleva Bill. Hurmaava Bill, joka vei minulta kaiken tajun taiteilullaan ja uidessaan savuke suussa ja…;-) Jouduin lukemaan Billin takia Kaikki mitä rakastin kaksi kertaa ennen kuin tein arvostelun!
Siriltä odotan ehkä enemmän kuin keltään muulta kirjailijalta tällä hetkellä. Toisaalta en voi olla ajattelematta, että hän on avioliitossa kirjailija Paul Austerin kanssa…Kahden taiteilijan ja vielä kahden saman alan taiteilijan liitto ei ole naisen työlle aina se suotuisin vaihtoehto.
28. syyskuuta 2010 kello 18.10
Tämä oli toinen Siri Hustvedtin kirja, jonka luin, ensimmäinen oli ”Kaikki, mitä rakastin”.
En jaksanut lukea kaikkia kommentteja, niin en tiedä, onko tätä käsitelty, mutta mieltäni jäi vaivaamaan eräs asia.
Martin tuntuu sekoittavan Lilya koko ajan toiseen kuolleeseen henkilöön ”Becky Runevoldiin”, jonka hänen isänsä murhasi hukuttamalla. Kuitenkin lopussa hän puhuu itse vahingossa tukehduttaneensa Lilyn jääkaapin sisälle. Miten minulle tuli sellainen vaikutelma, että Lily onkin oikeasti Becky, Lily kuoli ja hänen vanhempansa ottivat Beckyn tilalle Martinin isän kehoituksesta. Luulin, että tämä asia olisi se suuri mysteeri, joka kävisi ilmi kirjan lopussa.
En tiedä onko kukaan muu asiaa näin ajatellut.