Martti on mies, joka vie nykyisen vaimonsa ensitreffeille kuokkimaan Paavo Nurmen hautajaisiin. Hääkimppu hankitaan Päivi ja Lasse Virenin häistä. Martti valmentaa poikaansa juoksussa, mutta kun kirjan alussa poika katoaa kisamatkalla, Martin elämältä menee tarkoitus. Tytär, Heidi, päättää pelastaa isänsä ja antautuu tämän valmennettavaksi.
Kuukauden varjokirjana ollut Miika Nousiaisen Maaninkavaara esittää yhden mallin suomalaisesta miehestä. Suoraviivainen Martti rakastaa kyllä perhettään, mutta ei oikein koe tarpeelliseksi sitä näyttää. Rakkaus on varattu juoksulle ja juoksulegendoille.
“Maailmassa on yksi pätevä mittayksikkö: ratakierros. Se on aina samanpituinen, mutta sillä on myös luonne. Se sisältää käsitteemä tuntemukset ja on siksi niin paljon parempi uin muut mittayksiköt.
Vain ratakierros on todellinen mittayksikkö. Eniten sen kaltainen on marraskuu, joka on samalla lailla armoton. Ratakierron on paljon muutakin. Marraskuu saattaa olla sopivan armoton ja pitkä, mutta siitä puuttuu toivo, laupeus ja yllätyksellisyys.
Ratakierros on kaikkea ja silti ei mitään. Se on pitkä, lyhyt, kylmä, julma, armoton, hellä ja raju. Ratakierros on kaikkea mitä voit kuvitella ja vielä paljon enemmän. Ratakierros ei pyydä anteeksi. Se vaatii.” Näin pohtii Martti.
Martti ryhtyy valmentamaan Heidiä. Tytär juoksee kouluun isän ajaessa vieressä. Tyttären elämä muuttuu kertaheitolla sillä huippu-urheilu ei ole pelleilyä. Juoksu ei ole hölkkää. Martti on koulun talonmiehenä huolissaan suomalaisista lapsista, joista on tullut laiskoja. Juoksu pelastaisi kansanterveydenkin. Mutta ei mikä tahansa juoksu:
“Tarkemmin ajatellen hölkästä ei ole yhteiskunnalle kuin haittaa. Saattaa se kansanterveysporukan silmissä tuntua paremmalta kuin ei mitään, mutta se on harhaa.
Hölkkä on pehmoyhteiskunnan agentti, salakavala tunnustelija, joka tuli elintason pikkuhiljaa pirullisesti noustessa katsomaan, josko kansa olisi tarpeeksi velttoa hiljentämään juoksun hölkäksi. Mitä se hölkkä edes on? Ihminen kävelee tai juoksee, jompaakumpaa.”
Kirjassa kuvataan valmennussuhteen kautta Heidin kehittymistä nuoreksi naiseksi, Martin ja Sirkan avioliittoa, Martin suhdetta kadonneeseen poikaansa. Martin suhdetta ylipäänsä mihin vain. Martti ei ole mikään mukava henkilö eikä valmennuksessa enää ole nähtävissä oikeastaan mitään muuta kuin Martin omat tavoitteet. Tilanne kärjistyy kun Heidi hankkii poikaystävän:
“Ei Sakessa ole mitään vikaa, mutta vähän puun takaa tämä juttu tuli. Yksi epävarma lisämuuttuja harjoitusohjelmaa tehtäessä. Poikaystävän kanssa vietetään aikaa. Se on pois harjoittelusta. Kyllä minä Heidin onnea toivon, mutta en näin nopeasti ja harjoituskaudella.”
Nousiaiselle juokseminen on selvästi tuttua. Niin tarkasti kuitenkin kuvaillaan milloin tyhjäreitä ja milloin ruokavaliota. Nousiainenhan on haastatteluissakin kertonut juoksevansa itsekin. Nousiainen on kuitenkin osannut kirjoittaa urheiluaihepiirin kirjan siten, että se on kiinnostava myös meille, jotka emme ole urheiluhulluja. Martin ajatukset ovat kirjan helmiä, Martti pitää itseään jonkinlaisena filosofina, onhan talonmies sentään talonmies:
“Talonmies on sosiaalitoimisto ja remonttifirma samassa persoonassa, korjaa tippuvan räystään ja riutuvan sielun. Talonmies tietää ensimmäisenä ja parhaiten. Talonmies on papista edellinen, hengen mies ja varaventiili. Se jolle kerrotaan surut ja puretaan pahaa oloa.”
Kirja on siis hauska, se on myös hyvin vetävästi kirjoitettu. Nousiaisen tyylissä on jotakin hotakaismaista. Samoin kuin Hotakaisella, ihminen tarinan edetessä vinksahtaa koko ajan vähän enemmän, vie tilanteen äärimmäisyyteen. Nousiaisella loppu on kuitenkin jollain tavalla onnellinen. Ehkä vähän jopa liian sokerinen. Kaikki on taas hyvin, Heidi onnellinen, Sirkka onnellinen ja Marttikin taitaa olla. Kuinka Martti niin helposti pääsi pakkomielteestään? Pelkkä perheen menettäminenkö siihen riitti? Eihän pojan menettäminenkään aikaisemmin riittänyt.
Nousiainen kirjoittaa miehestä itseironisesti. Tulikin mieleen, että tämänpäivän mies kirjoittaa miehestä selvästi itseironisemmin ja tutkiskellen kuin nainen naisesta. Mistä sitten johtunee. Paikoitellen havainnot ovat teräviä, paikoitellen vähän jo kuluneita. Mutta jokaisella kerralla ilmaistu niin, että pakostakin vähän naurattaa, kuten Martin pohdinta kirjan loppupuolella baarissa: “Miehet on ajettu tänne miettimään omaa hämmennystään. Miesten tajuntaan vyörytettiin uuden maailman kynnyksellä liikaa uusia asioita liian nopeasti. Edamin ja emmentalin rinnalle tuli vuohenjuustoa ja ties mitä uutta vaimon rakastamaa maitovalmistetta.
Joka suunnasta uusia makuja ja värejä. Kesähousut eivät olleet enää vaaleanruskeat vaan beiget. Eikä edes beiget, kun se beigekin piti sanoa jotenkin eri tavalla, beessi. Piti osata lausua se oikein, ettei vaimon tarvitse Seppälässä hävetä.”
Minusta tämä oli hauska kirja, Heidin poikaystäväkuvio tuntui vähän lapselliselta, nuorisokirjamaiselta. Muuten se oli karua kertomaa suomalaisuudesta.
Mitä piditte? Ja muistattehan, että Miika Nousiainen on luvannut vastata myös kysymyksiimme.
1. lokakuuta 2009 kello 17.14
Kirsi, nyt veit aika monta sanaa suustani tuolla alustuksellasi. Minua kirjan lopun onnellisuus helpotti. Olin itse asiassa varma, että tässä ei voi käydä hyvin, mutta kävi sittenkin. Se oli ehkä hieman pitkitetty, josta tuli tuo sokerisuuden hiven, mutta kaiken kaikkiaan kerrankin toivottu ratkaísu romaanille oli myös onnistunut ratkaisu, eräässä mielessä siis yllätyskin.
Se pahin vaihtoehtohan olisi ollut, että Heidi väsyy, romahtaa ja tekee itsemurhan ja että Jarkon katoaminen paljastuu itsemurhaksi. Tätä kysynkin Nousiaiselta: oliko Jarkon kohtalon avoimeksi jättäminen tietoinen ratkaisu? Minusta se joka tapauksessa oli oikea ratkaisu. Pohdin varsin pian Heidin valmennuksen alettua, että jos tämä tällaista oli Jarkonkin kohdalla, en ihmettelisi, vaikka… Muidenkin mielessä tämä vaihtoehto on selkeästi käynyt. Jossain vaiheessa Martti selkeästi torjuu tämän (esitetyn?) vaihtoehdon.
Yksi piirre Martin ja Heidin valmennussuhteessa oli mielestäni se, että Martti selkeästi alusta pitäen manipuloi Heidiä siihen hommaan. Vaikka Heidi selkeästi tekee aloitteen ja on aktiivinen, kyllä minä löysin selkeää manipulointia ja velvoittamista takaa. Kypsä aikuinen olisi torjunut lapsen hyvitys- ja auttamistarjouksen, mutta kypsiähän me aikuiset emme aina osaa olla. Omia lapsia ei pitäisi ikinä päästää toteuttamaan omia unelmia. Tässä mielessähän Nousiaisen kirja käy kasvatusoppaastakin.
Minusta tämä oli ihan hyvä kirja. Annoin sen luettavaksi eräälle juuri kuvataidelukion päättäneelle kirjallisuudenkin ystävälle. Sanoin että tässä on mukana sinun potentiaalinen koulukaveri. Muutaman tunnin kuluttua hän toi kirjan takaisin, sanoi kyllästyneellä äänellä, että så jätte spännande. Ei noille nykynuorille kelpaa enää mikään
1. lokakuuta 2009 kello 17.40
Taidanpa toivoa Maaninkavaaran joululahjaksi, kuulostaa niin hauskalta ja lähipiirissäni juoksemiseen suhtaudutaan vakavasti. Naapurin 10-vuotias tytärkin on Gabriela S. romanialaisen juoksijan mukaan. Ensitreffit Paavo Nurmen hautajaisissa on kutkuttava ajatus, ilmeisesti treffit onnistuivat kun kirjan pariskunta päätyi naimisiin.
1. lokakuuta 2009 kello 22.03
Allekirjoitan pitkälle Kirsin alustuksen kirjasta! Myös minua jäi mietityttämään loppuratkaisun ”helppous”. Oli iloinen yllätys, että loppu oli onnellinen, mutta samalla tuntui että asiat vain todettiin ja niiden pintaa raapaistiin. Pitkin kirjaa Martti analysoi varsin syvällisesti elämää (usein sen juoksun kautta), olisin toivonut samaa syvyyttä tähän ”valaistumiseen”. Yhtäkkiä mies on valmis luopumaan kaikesta, mihin ennen uskoi. Sitä olisi voinut pohjustaa enemmänkin.
Heidi oli hahmona mielestäni ristiriitainen, toisaalta äärimmäisen kypsä, toisaalta melko lapsellinen. Tämä häiritsi varsinkin kirjan alussa, mutta nopeasti totuin asiaan kuitenkin. Heidin ajatukset olivat mielestäni noin nuoren suusta vähän epäuskottavia, liian pitkälle pureksittuja ja analysoituja. Heidi näki isänsä ja äitinsä läpi mielestäni liian hyvin, ymmärsi heitä ja pystyi katsomaan heidän tomintansa motiiveja ja taustaa tavalla, jota aikuisetkaan eivät usein hallitse. Heidi kuvattiin kyllä perinteiseksi kiltiksi tytöksi, kypsäksi ja analyyttiseksi, mutta paikoitellen Heidin ajatukset olivat mielestäni liiankin kypsiä varsinkin verrattuna siihen, miten naiivi hän vielä tuntui olevan poikien suhteen (mistä Kirsikin mainitsi) Kuitenkin mainion sarkastinen kerronta ja loistava sanavalinnat pelastivat Heidinkin osuudet, nautin suuresti koko kirjasta!
1. lokakuuta 2009 kello 22.38
Minä koin Maaninkavaaran hyväksi satiiriksi suomalaisten (miesten) ylenmääräisestä urheilun ja tässä tapauksessa kestävyysjuoksun ja -juoksijoiden palvonnasta ja osansa saivat myös vanhemmat, jotka kohdistavat kunnianhimonsa lasten urheilusuorituksiin. Nousiainen osuu kyllä suomalaisuuden hermoon tässä. Martti Huttusen pakkomielteessä on jotain elmomaista, mutta vitsit eivät ole liian pitkälle vietyjä ja ne on muotoiltu hyvin. Alussa jokin kohta vaikutti liika vaativalta talonmiehen ajatusmaailmaan, esim. että Moskovan päättäjäisissä ”liikuttiin lähellä melankolian räjähdyspistettä.” Ja suomalaisen kestävyysjuoksun katoaminen Miska-karhun mukana sosialistisen maan yötaivaalle oli ihan runollista, mutta Martti osoittautuikin asiaansa teoreettisesti paneutuneeksi valmentajaksi, joka kiteytti ajatuksensa puolifilosofiseen muotoon. Tytär taisi kutsuakin häntä ”köyhän miehen Esa Saariseksi”.
Monia lauseita luki mielikseen, uudelleenkin. Punttisalilla: ”Painoja on helppo rakastaa. Nykyihmisen pitäisi ottaa oppia painoista. Painot ovat nöyriä, keskittyvät olennaiseen, tekevät yhden asian hyvin, painot painavat.” Ajankohtaisuuttakin sivuttiin, työelämästä syrjäytyminen ja lihavat lapset.
Tyttöä oli riepoteltu niin raskaasti, että jotenkin hänelle soi onnellisen jatkon, mutta vähempikin olisi riittänyt. Isän voisi kuvitella parantuvan päähänpinttymästään kätten työllä luonnon keskellä puuhaillen, miksei. Ihan hyvä kirja, kuten Antti totesi, parempi kuin edellinen, jossa minusta vitsi pitkittyi liikaa.
2. lokakuuta 2009 kello 12.38
Kirsiltä hyvä alustus. Kirja oli kaikilta kohdin tekstinä loistavaa ja imevää. Hyviä huomioita ja ajatuksia – yksityisestä yleiseen. Kokonaisuudesta puuttui kuitenkin jotakin, poikaystäväkuvio ja loppu, kuten muutkin ovat todenneet, eivät juonenkäänteinä istu kirjoitustyyliin. Seuraavassa kirjassa sitten.
2. lokakuuta 2009 kello 16.11
Eija G kuvasi osuvasti Vadelmavenepakolaista: pitkitetty vitsi. Ennakkokaavailuissa tämän uudenkin kohdalla pelkäsin samaa, onneksi turhaan. Tulos yltää oikein hyvälle kansalliselle tasolle, jalkapalloilullisesti ilmaisten Aki Riihilahden tasolle, kun jari Litmanen on ideaalitaso. Jään Oton tavoin odottamaan seuraavaa, josko siinä on sitten kaikki osatekijät kohdallaan. Katsotko Miika Nousiainen tarvitsevasi valmennusapua yltääksesi ME-lukemiin? Kuka kirjailijoista voisi tulla kyseeseen?
2. lokakuuta 2009 kello 19.50
Tämä kirja on kyllä ihan pakko laittaa koko ajan pidemmäksi venyvälle luettavien listalle.
Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta, mukavalta.
2. lokakuuta 2009 kello 22.14
Hyvin, Kirsi, kiteytit minunkin ajatukseni kirjasta.
Vaikka asioiden esilletuomistapa on hyvin kevyt, aiheet ovat vakavia. Mutta silti: Martin \\\”normalisoituminen\\\” oli minustakin aika epäuskottava: ei kai ihminen ihan noin helposti pakkomielteistään parane? (Vai paraneeko, Miikka N.?) Muuten pidin teoksesta kovasti. Kielestä, joka soljui, tarinasta, joka veti, henkilöistä, jotka olivat eläviä, välillä vain pienin huomioin kuvattuja, todenmukaisesta kuvasta, joka maailmasta tuli esille.
Kaikkein eniten minua nauratti isän avuttomuus, joka sai hänet kirjoittamaan Suosikkiin! Enpä olisi tiennyt, että Bees&Honey on vielä olemassa. (Vai onko se oikeasti vai vain minun ja kirjailijan nuoruudessa?) Ja se, miten isä jäljitteli muiden kirjoittajien kieltä ollakseen uskottava. Kaukana olivat maailmat toisistaan, siinäkin asiassa. Vaikka Martti muuta luuli…
Pakkomielteet vaivaavat suomalaista miestä, näin voisi Nousiaisen kirjojen ja viimeaikaisten lehtihaastattelujen perusteella päätellä. Aikamoinen teemavalinta. Minua kiinnostaisi, mikä on saanut kirjalijan tällaisiin päätymään.
3. lokakuuta 2009 kello 15.27
Jännä kirja. Odotukset olivat aivan loistavan Vadelmavenepakolaisen jälkeen korkealla ja kirjan teeman kuullessani arvasin jo, etten varmaankaan tule olemaan ihan yhtä haltioissani. Huumoria ei mielestäni valitettavasti ollut niin paljon – Vadelmavenettä lukiessa hörötin lähes joka kolmas sivu ja kierin lattiallakin pari kertaa. Siinä oli erinomaisia huomioita meistä ja naapureistamme!
Maaninkavaarassa oli kuitenkin paljon samaa, eritoten mainio kirjoitustyyli ja mieskuva: yhteen asiaan fiksautunut suomalaismies. Nimenomaan suomelaisen miehen kuvaajana Nousiainen onnistuu. Kirsin huomio siitä, ettei naiskirjailijoilta ole tullut samaa itsekriittistä otetta naiskuvaan, saattaa hyvin olla totta.
Ja olihan huumoriakin: hihittelin kommenteille Martin ajatuksille Tapio Rautavaarasta ”mies tuntee paljon, jos pystyy laulamaan sanan huputiti melankolisesti” ja pohdinnoille yön pimeinä tunteina ”tietäisipä vaimo, että vieressä nukkuu filosofi”. Martin filosofiset pohdinnat olivat loistavia; minullekin jäi erityisesti mieleen Eija G:n kommentoima ”painojen tehtävä”. Mielenkiintoisista huomioista huolimatta kirja kuitenkin junnasi ajoin paikallaan. Rakkaussuhteisiin Nousiainen ei tunnu panostavan: Sakke tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Mutta toki Heidille soi onnen. Sen sijaan kirja kuvasi hyvin sekä vanhempien unelmien toteuttamista että koulukiusaamista pienemmillä paikkakunnilla.
Minunkin lähipiiriini kuuluu juoksuhullu, joten maailma kaikkine Suomen juoksun kultaisen ajan sankareine oli tuttu. Martti oli juuri sopivan överi, ettei tarvinnut miettiäkään, olisiko tämä oikeasti mahdollista. Koska en ollut (taaskaan) lukenut takakantta, tuli Jarkon kuolema ilman kellon kilistystä (pakko laittaa joku marttimaisuus) ja siten mainion yllätyksellisenä juonenkäänteenä. Jarkon kuolema kuitenkin kuitattiin aika nopeasti, samoin Martti kasvoi lopussa lyhyessä ajassa yllättävän paljon. Loppu oli mielestäni lohdullinen niinkuin Anttikin totesi.
Nousiaiselta haluaisin kysyä, oliko kahden kertojan ratkaisu alusta asti selvä? Kumpaa oli helpompi kirjoittaa? Entä onko tulevan kirjan aihepiiri jo muhimassa?
3. lokakuuta 2009 kello 15.37
Minusta kirja oli erinomainen, hyvin suomalainen ja silti universaali. Tämä kirja on käännettävä. Kirsi puhui hotakaismaisuudesta, itse assosioin kirjan Magnus Millsin Aidantekijöihin, Erlend Loen Doppleriin, Marina Lewyckan romaaniin Traktorien lyhyt historia ukrainaksi.
Hotakaismaisuus, humoristinen ja karrikoiva kansankuvaus, tilanteiden eskaloituminen, on piirre joka on aina ollut läsnä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ajatelkaapa vaikka Kiven Seitsemää veljestä, Lehtosen Putkinotkoa, puhumattakaan esim. Paasilinnasta tai Huovisesta. Hotakainen liittyy saumattomasti tähän jatkumoon ja Nousiainen aivan samoin, ilman Hotakaisen vetoapua.
Romaanin kieli oli minunkin mielestäni vetävää, koukuttavaa ja valtavan hauskaa. Lopusta myös olen samaa mieltä, jotenkin väljähtyi. Ymmärrän, että Martti näki perheensä vain hänen omia tavoitteitaan eteenpäin vievänä koneena, ei hän ehkä ikinä ollut kohdannut perhettään yksilöinä, tai ainakaan vuosiin. Ja hyväksyn Martin lamaantumisen, kun pohja on viety pois, millään ei ole sen kummempaa merkitystä. Ja kuinka perheen äiti tahdottomuudessaan löysi tyttärestään uuden komentajan miehensä sijaan. Ja kuinka perheen oli hajottava, koska kukaan ei oppinut mitään, sisäistä muutosta ei tapahtunut, mutta silti, loppu väljähtyi.
Mitä Heidiin tulee, semmoisiahan ne murrosikäiset ovat, hetkittäin hätkähdyttävän kypsiä ja silti naiivin lapsellisia.
Ällistyin miten hienosti juoksu toimii suomalaisuuden ja omien vanhempieni sukupolven peilinä. Ja kuinka kummalliseen valoon suomalaisten mainostamat perushyveet sisu ja peräänantamattomuus joutuivat. Hieno kirja.
3. lokakuuta 2009 kello 16.58
En kai tullut tahtomattani vähätelleeksi Nousiaisen kirjaa kuvaamalla sitä hyväksi kansallisen tason edustajaksi. Minä en ajattele kirjoista, että hyvä suomalaiseksi, kyllä minä asetan ne laajempiin yhteyksiin. Rinnastus Aki Riihilahteen itse asiassa kuvaa sitä, mitä ajattelen. Aki teki hienon kansainvälisen uran, saman voi tehdä Miika ja Maaninkavaara. Litmanen edustaa jalkapallossa liki Nobel-tasoa. Vähättelemättä Nousiaista voinen sanoa, että sinne pääsyyn on matkaa.
Jälkikäteen muistellessa Maaninkavaarassa oli monia äärimmäisen hauskoja heittoja, niinkuin tuo Bees&Honey-episodi. Hauskin ja kipein oli Martin suunnitelma hankkia vävyksi nandi-heimon mies, että saataisiin parhaat juoksijageenit lapsenlapsiin. Toisaalta nauratti, toisaalta ihmettelin, että mistä syvyyksistä tuollainen kumpuaa. Minullakin on tyttäriä.
3. lokakuuta 2009 kello 17.45
Kirsin alustus oli tosiaan hyvä ja kattava ja kirja mukava lukea, – sopii hyvin joululahjaksikin, Utelias.
Ei kai siellä sanottu, että Martti parani pakkomielteestään, mutta olihan se hänelle pelastus, että pääsi edes rakkaalle Maaninkavaaralleen, kun vaimo ja tytär lähtivät ja työ meni alta, tuli ”siirretyksi syrjään nyky-yhteiskunnan ytimestä.” Pohjoisessa saisi niukan toimeentulon ja ehkä rauhoittuisikin vähän kätten töissä. Minusta se oli hyvin keksitty kirjoittajalta. Se, että vaimo löysi heti mukavan pehmomiehen ja tyttö unelmien poikaystävän oli pikemminkin liiallista. Minäkin huomasin, että tyttö oli, kuten Aranit totesi, liika aikuismainen ja tietäväinen 14-vuotiaaksi, mutta siihen todella ”tottui” eikä henkilöhahmojen ”oikeellisuudella” ole niin suurta merkitystä satiirissa. Sanailua oli hauska lukea.
Pojan muistotilaisuudesta: ”Jarkon rippipappi ei ole enää virassa. Saatiin silti hyvä mies, Liukkonen. Juossut maratonin 3.10.” Tuli mieleen miniä, joka sanoi, että vihkipapin saamisessa oli ollut vaikeuksia, kun olivat myöhään asialla, ”saatiin vain sellainen puolitoistametrinen”. Ja tyttärestään Martti totesi:”Heidi mököttää. Niin sekin on varttumassa naiseksi. Siitä saa joku mies ihanan naisen kotiinsa oikuttelemaan.”
Ihailin kaikkea sitä urheilutietoutta, kun itse olen huono siinä kansallisessa lajissa, ja kysynkin Miika Nousiaiselta, hallitsitko kaikki ne tiedot entuudestaan vai jouduitko tekemään paljonkin taustatyötä?
3. lokakuuta 2009 kello 18.47
Kirsi toteaa alustuksessaan: “Suoraviivainen Martti rakastaa kyllä perhettään, mutta ei oikein koe tarpeelliseksi sitä näyttää.” Minä koin asetelman himpun verran toisin ja samalla koko kirjan ehkä aavistuksen melankolisemmin – alkoihan tarinan perheen pojan kuolemasta, jonka suhdetta sen jälkeisiin tapahtumiin mietin paljonkin.
Mielestäni Martti ei osannut näyttää rakkauttaan sellaisella tavalla, joka olisi merkinnyt jotain vastaanottajalle, vaan ainoastaan omista subjektiivisen yksisilmäisistä lähtökohdistaan. Martti on ihminen, joka ei pysähtynyt katsomaan, kuulemaan tai kysymään, keitä hänen vaimonsa Sirkka ja tyttärensä Heidi olivat. Hän oli ihan eri aaltopituudella kuin he, ajatteli mm. avioliitosta: “Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.”
Martti ei myöskään kyseenalaista näkökulmaansa eikä oikeassa olemistaan: ”Meistä on tullut letkiskasvattajia. Minä kasvatan ne etuaskeleet ja Sirkka ottaa takapakin. Heidi menee sivulle, kun ei tiedä ketä uskoa.”
Tästä näkökulmasta kirjan loppu oli loogisehko, joskin sen kehittely oli vähän töksähtävä. Haikeaksi hauska kirja teki minut, koska tunnistin marttimaisuutta paitsi tuntemissani ihmisissä myös itsessäni. On surullista saada tietää vasta jonkun kuoltua, että on kohdannut tämän vain vajavaisesti.
Nousiainen tekee kirjoistaan päätellen teräviä havaintoja: ”toisinajattelijalla ei ole varaa epäonnistua” ja osaa esittää ne nokkelasti: ”Rautavaara laulaa … kohdan ‘huputiti hummani hei’ surumielisesti. Mies tuntee paljon, jos pystyy sanomaan sanan ”huputiti” melankolisesti.”
Vähän koin samaa kyllästymistä kuin Vadelmavenepakolaisen puolivaiheilla, että eteneekö tämä nyt tästä johonkin, mutta ei se lukemisesta missään nimessä raskasta tehnyt. Nousiainen osaa varioida vitsiään riittävästi, että yksikin vitsi kantaa koko kirjan.
Vaikka edellä mainitsemastani näkökulmasta suomalainen kestävyysjuoksu ei ollut välttämätön kirjan sanomalle, Nousiainen käsitteli juuri tätä aihetta hersyvästi mm. personoiden (personifioiden?) sen. Samalla aihe tietysti sopii Vadelmavenepakoilaisen seuraajaksi ja toivonpa, että kirjailijan suunnitelmisssa on vielä jonkin muunkin kansallisuuden tarkastelu satiirin suurennuslasin läpi. Onko?
4. lokakuuta 2009 kello 21.32
Hämmästyin taannoin Erkki Tuomiojan blogia lukiessani oheisesta avauksesta: ”On vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei yleisurheilu Suomessa tule enää koskaan palaamaan sellaiseksi laajan tason kansalliseksi tekijäksi, mitä se vielä neljännesvuosisata sitten oli.” siis kenen on hyväksyttävä ja mitä? ja mikä ihmeen ”kansallinen tekijä”? No, Nousiaisen kirja vastasi näihin kysymyksiin sangen kattavasti ja toi eteeni maailman, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen.
Luin kirjan yhdeltä istumalta. Teksti oli todella sujuvaa, tosin aiheen vieraus tarkoitti, että huumori ei ehkä samalla tavalla avautunut kuin Vadelmavenepakolaisessa. Kirjassa olin havaitsevani useita teemoja ja välistä en ihan pysynyt mukana kokonaisuudessa. Minulle kantavaksi aiheeksi nousi tyttären kertomus; kuvaus lapsen halusta poistaa vanhemman pahaa mieltä ja tehdä tämän tavoitteen eteen mitä vaan. Tämä aihe sai erityisen mielenkiintoisen piirteen siinä, kun rakkaus ei lopulta enää kantanut, vaan vanhempikin voi mennä niin pitkälle, että lopulta lapsi haluaa täydellisen irtioton. Teema, jonka tosielämän osuvuuden pystyi havaitsemaan viikolla ilmestyneestä Herlin kirjasta.
Kirjailijalta haluaisin kysyä seuraavia asioita: Minkä hän oli tarkoittanut kirjan varsinaiseksi teemaksi? Oliko missään vaiheessa kirjoitusprosessissa esillä vaihtoehto, että poika palaisi risteilyreissulta? Lisäksi vadelmavenepakolaisen osalta olisi kiinnostava kuulla, onko kirja jo julkaistu Ruotsissa ja jos kyllä, niin mikä on ollut vastaanotto? Lopuksi vielä, onko seuraavan kirjan aihe tiedossa?
5. lokakuuta 2009 kello 15.04
Tätä kirjaa aloittelin välittömästi Hotakaisen Ihmisen osan jälkeen. Ennakko-odotukset eivät olleet Vadelmavenepakolaisen jälkeen keskinkertaisia korkeammat ja Hotakaisen nasevan tekstin rinnalla alkumetrit tuntuivat vähän vaisuilta. Pikkuhiljaa kirja kuitenkin kasvoi ja tarina sekä sitä kannatteleva huumori vei mukanaan. Tämä kirja olisi jo ansainnut tulla valituksi kuukauden toiseksi kirjaksi varjokirja-tittelin sijaan. Minulle sekä Ihmisen osa ja Maaninkavaara osoittivat kotimaisen kaunokirjallisuuden elävän hienoa syksyä (Westö liikkeelle tällä viikolla).
Hersyvää huumoria Nousiainen sai urheiluhulluudesta ja suomalaisesta miehestä veisteltyä. Mainioita havaintoja esimerkiksi siitä, että urheilumiehillä on yleensä se yksi valittu urheilulaji. Tämä tekee autuaaksi ja kaikki muu joutaa poljettavaksi pohjamutiin. Martin halveksunta sählyä, circuitia ja ultimate frisbeetä kohtaan sai suun virneeseen moneen otteeseen. Martin havainnot myös urheilua häiritsevistä ilmiöistä olivat, vaikkakin osa hitusen kuluneita, yleisesti ottaen hauskoja havaintoja yhteiskuntamme henkisestä tilasta.
Tämä oli myös ainakin itselleni elämänmakuinen kuvaus Helsingin ulkopuolella elettävästä arjesta ja siinä oli jotain maukkaita havaintoja pääkaupunkilaisten elämästä. Kovasti hymyilytti Martin ja Heidin visiitti pääkaupunkiin ja Cafe Esplanadiin ja Heidin kahvivalinta. Varsinkin kun sen kuvasi kahvihullun kansan edustaja, joka ei elämänsä aikana ollut juonut kuin 20 kupillista mustaa myrkkyä, mitalikahveilla tietysti.
Myös kirjan alkupuolelta löytynyt Rosso-juhlistus oli huvittava, varsinkin kun S-etukorttiravintolan tapahtumia pohjusti Martin alustus:
\\\”Rosso on hieno paikka, löytyy joka kylästä ja tarjoaa samaa taattua tavaraa. Rosso on kansallista omaisuutta, enemmän kuin Mannerheim. Tai oikeastaan päinvastoin: Rosso yhdisti kansan, jonka Mannerheim oli jakanut. Rosso on poiminut italialaisesta kulttuurista olennaisen, jättänyt pois eleet, ilmeet ja liian vieraat maut. Tarjoilijat ovat yleensä asiallista porukkaa. Hoitavat hommansa ja jättävät asiakkaan rauhaan.\\\”
Martti toi mieleen myös Hotakaisen Jouksuhaudan tien vaikka päähenkilön ongelmana tässä taisi olla enemmän se, että katse oli suunnattu historiaan kuin tulevaan. Osoituksia siitä kuinka alkujaan viaton ja hyvää tarkoittava harrastus / ajatus kasvaa pikkuhiljaa mielettömiin mittasuhteisiin ja sairaudeksi. Vaikka Martin tarinaa lukiessa oli vaikea ajatella, että siinä meillä on hyvä mies, jollakin tapaa liikuttava hänen kohtalonsa oli. Mitä tapahtuu nykyajasta vieraantuneelle ihmiselle, joka ulkoistetaan kaikista ihmiselle tarkoitetuista rooleista.
Minua loppuratkaisukaan ei häirinnyt eikä tuntunut liiallisen siirappiselta. Minusta myös Heidin naiivi Sakke-kuvaus toi jossain määrin tasapainoa muutoin ikäistään niin paljon fiksummin ajattelevaan tyttöön. Jäihän kirjan lukemisen jälkeenkin onneksi myös paljon asioita auki: Miten Martti pärjäsi yksin Lapissa pienessä mökissään? Oliko Heidin kuvaus Sakesta vain teinitytön naiivia ensirakkauden huumaa, joka tietenkin ennemmin tai myöhemmin altistuu normaaleille ongelmille? Millä tavoin Heidi aikuisena ajattelee olleensa vanhempiensa eron liikkeelle paneva voima?
Minusta kirjan loppu ja myöntyminen sille, että Sirkan muuton myötä hävinneelle peilille olisi käyttöä oli tyydyttävä. Parisuhde- ja kasvatusterapeuttisia ajatuksia kirjasta löytyi vaikka miten paljon:
\\\”Puhua olisi pitänyt, sitä minä välttelin. Meistä olisi pitänyt puhua. Meistä ja tulevaisuudesta. Minä olin tekijämiehiä. En minä puhetta vieläkään kaipaa, mutta olisi se mukavaa kun tuossa vieressä olisi joku, jolle olla sanomatta mitään kun oikein tiukka paikka tulee. Minä tästä yksinäisyydestä aina vaahtosin. Uskoin yksinäisyyden autuaaksi tekevään voimaan. Kyllä tyhjässä asunnossa alkaa kelkka kääntyä. Parivaljakoihin maailma kuitenkin perustuu.\\\”
6. lokakuuta 2009 kello 9.20
Harri mainitsi karrikoivan kansankuvauksen ja jatkumon Kivestä Lehtosen kauttaa Huoviseen ja Paasilinnaan sekä edelleen Hotakaiseen ja Nousiaiseen. Päivän lehden haastattelussa Nousiainen kertoo, että Veikko Huovinen, Juhani Peltonen ja Arto Paasilinna ”olivat tärkeitä, kun tällaista urheilusta kiinnostunutta nuorukaista yritettiin houkutella kiinnostumaan kirjallisuudesta.” Elmo minulle tulikin Maaninkavaarasta mieleen, Hotakaisen ohella. Lohdullista, että uusia humoristeja tulee jatkuvasti, Tamminenkin yksi heistä.
6. lokakuuta 2009 kello 9.25
Kosti mainitsi toisessa ketjussa Havukka-ahon ajattelijan valmistumisen elokuvaksi, jostain luin, että myös molemmat Nousiaisen kirjat aiotaan filmata. Hauskaa, että kotimainen elokuva alkaa nousta, ja toivottavasti nämä kirjalliset filmit onnistuvat.
6. lokakuuta 2009 kello 10.12
Eija G.n nostamien nimien lisäksi olisi kiinnostavaa tietää Nousiaisen lukemismausta nykyään/muutenkin! (Erityisesti toivon, että ilmi tulisi edes joitakin naisia… Hotakainen taisi mainita Maija Vilkkumaan, mistä olin enemmän kuin hyvilläni.)
11. lokakuuta 2009 kello 18.06
Pääsinpä nyt minäkin Maaninkavaarani loppuun. Taidan olla ainakin kierroksen kärkimenijöitä jäljessä
Luettuani nyt teidän kommenttejanne enpä paljonkaan keksi uutta sanottavaa.
Pidin kirjasta kovasti, se vei mennessään ja ihan hengästytti Heidin puolesta nuo kammottavat juoksuharjoitukset. Muutaman kerran naurattikin, mutta toisaalta tarina oli kyllä traaginen.
Hotakaisen tyyli tuli minullakin mieleen jatkuvasti, varsinkin kun Ihmisen osan lukemisesta on vasta kovin vähän aikaa.
Mainioita lauseita, satiiria, filosofointia, varmaan moneen kertaan mietittyjä. Tosi kypsää teksti nuorelta mieheltä.
Minusta kyllä Vadelmavenepakolainen oli selvästi hauskempi kirja kuin tämä. Mutta tämä oli syvällisempi ja kypsempi.
Hienoa työtä!
29. joulukuuta 2009 kello 16.59
Kerttuli, minä puolestani jatkan tänne. Edellinen kommenttini tosiaan meni Kjell Westön kohdalle. Joskus minulla on hankaluuksia pitkien kommenttien kanssa, roskapostivarmenne ei toimi ja neljännen yrityksen jälkeen kommentti pomppaa väärään paikkaan.
Uskon, että urheilussa ja musiikissa vanhempien unelmia toteuttavia lapsia on eniten. Minä puolestani tunnen lapsia, joiden täytyy kunnostautua matematiikassa ja/tai luonnontieteissä. Samanlaista touhua näilläkin aloilla. Yleensä ainakin toisella vanhemmista on alan koulutus ja varma tunne siitä, että jos itse olisi aloittanut riittävän nuorena, olisi sadellut kunniaa ja palkintoja sekä professuuri vähintäänkin MIT:ssä. Vasta muutama viikko sitten yhdenkin perheen 14-vuotias sai vanhempansa siirtämään kemian jaksollista järjestelmää esittävän julisteen olohuoneen sohvan päältä eteiseen (että kavereita kehtaa pyytää käymään).
Näitä juttuja tiedän ihan loputtomasti mutta taidan nyt kirjoittaa asian vierestä.
31. joulukuuta 2009 kello 17.59
Onkohan kukaan kilpajuoksua tai miksei muutakin kilpaurheilua harrastanut lukenut Maaninkavaaraa? Lukisin mielelläni kommenttejanne. Mitä mieltä olette Martin Heidille suunnittelemasta harjoitteluohjelmasta? Missä vaiheessa harjoittelusta tuli ihan liiallista? Lopussa harjoittelu alppimajoineen ja palautumista edistävine häkkyröineen (Heidi joutui nukkumaan häkkyrässä) oli niin fantastista, etten voinut kuin nauraa. Siinä vaiheessa teki pahaa kun Martti paasasi Heidille oksentamisen nautinnosta ja Heidin näköä alkoi hämärtää harjoitelulenkillä. Millä tavoin 14- tai 15-vuotiaan tulisi harjoitella? Ajatus Pekka Vasalan valmentajasta syöttämässä tälle hunajaa lusikalla kauhean rääkin jälkeen sen sijaan oli hellyyttävä. Toivon, ettei ajatus ollut Nusiaisen keksintö (hieno keksintö, jos sellainen oli) vaan totista totta.
11. tammikuuta 2010 kello 21.57
Luin vasta joululomalla Maaninkavaaran. Olen itse aikanani juossut kilpaa ja nuo 1970- ja 1980-luvun suomalaiset ja ulkolaiset juoksijat olivat oman lapsuuteni ja nuoruuteni idoleita.
Kyllä Miika on hyvin läksynsä opiskellut. Ei kirjassa virheitä ole. Martin valmennusfilosofia on ”mainio” eli menee siis pahasti överiksi ja Heidille käy, kuten kävisi oikeastikin.
Vadelmavenepakolaisen luin syksyllä. Kun Nousiaisen seuraava kirja tulee kauppaan, niin käyn sen ostamassa. Kotoa nuo em. kirjatkin löytyvät.
Syksyllä aamu-TV:n haastattelussa Nousiainen sanoi kirjoittavansa pakkomielteisestä. Mahtaako kirjoittaa joskus kirjailijasta, jolla on pakkomielle kirjoittaa pakkomielteistä
Nousiaisen on ehdottomasti kyllä kotimaisen kirjallisuuden nousevia tähtiä.