Kari Hotakainen lupasi ystävällisesti vastata lukupiiriläisten kysymyksiin koskien kuukauden kirjaamme Ihmisen osa. Ohessa Hotakaisen tervehdys:
Hei Kirsi ja kaikki lukupiiriläiset! Yritän vastata kysymyksiinne mahdollisimman hyvin, mutta voi olla, että silti jotain jää hämärän peittoon. Romaani on kummallinen muoto: on teemoja ja aiheita, joita haluaa käsitellä, mutta kirjoittaessa käy usein niin, että alitajunta syöttää sekaan sellaistakin, jota ei tiennyt sisältävänsä.
Kysymys: Blogissa puhuttiin paljon kielenkatkaisusta, sen oikeudenmukaisuudesta, koston ajatuksesta ja siitä miksi Biko osallistui puuhaan vaikka otti jopa loparit bussikuskina olemisesta koska ei sietänyt väkivaltaa itsessään.
Vastaus: Biko osallistui kostoon, koska hän puhui aiemmin elämän tarkoituksesta, että siinä pitää olla mieli ja merkitys. Hän puhui auringosta ja siitä, ettei sen eteen saa mennä. Biko on moraalinen ihminen. Kimmo käyttäytyi esikuulustelussa moraalittomasti: hän tarkensi, ettei hänen autonsa ole suinkaan A3, vaan nimenomaan S3. Ei kansan malli, vaan huomattavasti kalliimpi erikoismalli. Se oli hänen virheensä, tällä tavalla hän meni auringon eteen. Bikon käytös voi lukijasta tuntua oudolta, mutta minä näen siinä logiikan. Suomessa ei ole, romaniheimoa lukuunottamatta, koston perinnettä, mutta koska en ole realistinen kirjailija sanan varsinaisessa mielessä, toin perinteen tähän kirjaan. Bikon ja Pekan teko on kauhea, mutta henkisellä tasolla se yhdistää perhettä, sitoo Helenan haavaa, ja mikä kirjan yhden teeman kannalta oleellisinta, antaa Paavolle puhekyvyn. Tähän väliin on pakko sanoa: yritin puristaa kirjan nimestä kaiken mehun. Ihmisen osa: 1. meidän jatkuvasti vaihtuvat roolimme markkinataloudessa 2. Meidän osanamme on elää vain yhden kerran täällä 3. Konkreettinen osa: kieli. Yhdeltä se otetaan pois ja toiselle annetaan. Paavohan on väliaikaisesti mykkä, kuten Salme asian ilmaisee. Hän on surusta mykkä. Ja sillä hetkellä kun hän hakee postista konkreettisen kielen, hän alkaa puhua. 4. Kieli suhteessa puheeseen: Salme sanoo, ettei vaikeneminen ole kultaa, vaan romurautaa. Mutta Kimmo vie puheen äärimmäisyyksiin, on tehnyt puheella omaisuutensa. Sitä en moralisoi, olen vihainen pelkästään siitä, että hänen kaltaisensa ihmiset ovat aiheuttaneet sanojen inflaation. Joku lukupiiriläinen kritisoi sitä, että annan vanhentuneen kuvan työelämästä. En anna, jos puhutaan työelämän konsulteista ja Helenan suhteesta niihin. Minulla on aivan tuoretta kokemusta asiasta, koska olen istunut eräässä työryhmässä kuuntelemassa Kimmon ja Ruusutien tapaisia konsultteja. Heitä on hyviä ja vähemmän hyviä, mutta yhdistävänä tekijänä on puhe. Katkeamaton, englannnilla ryyditetty lätinä.
Tässä täytyy nyt tarkentaa itsestäänselvä asia: en minä yksityishenkilönä ole tällaisen koston kannalla, mutta romaanikirjailijana olen. Lapsen menettäminen kyseisellä tavalla on kohtuutonta, mutta yksityishenkilöinä meidän on tyytyminen tuomioistuimien ratkaisuihin. Romaanikirjailijana halusin kuvata surua, mutta kesken työn tajusin, että on mentävä vielä pitemmälle. Tein raakaa jälkeä. Sellaista jollaiseen kykenee kahden tyttären isä, jos antaa mielikuvituksen viedä.
Kysymys: Toinen asia mistä puhuttiin paljon, mihin olisi mukava saada sinulta vastaus oli se, että oliko kirja Salmen totuus vai oliko itse asiassa kirja kirjailijan väritetty totuus Salmen elämästä? Oliko kuvaus Pekasta perulaisena soittajana ja tavaratalossa maistiaisten kerääjänä siis totta vai kirjailijan mielikuvitusta koska Pekan elämä oikeasti oli tylsää kaupallisen alan yrityksessä?
Vastaus: Kaikki lähtee siitä, että Salmen, kuten kaikkien vanhempien, rakkaus on osittain sokeaa. Hän kertoo kirjailijalle asian niin kuin itse näkee. Pekan totuus on kirjassa eri kuin Salmen. Se tulee selville siinä kohtauksessa, jossa kirjailija kertoo tavanneensa Pekka Malmikunnaksen eikä hän suinkaan ollut toimitusjohtaja, vaan työskenteli huollon puolella. Salmehan tästä suuttuu. Ajattelin asian niin, että Salme kyllä aavistelee ettei lapsilla mene pääkaupungissa kaikki niin kuin he antavat ymmärtää, mutta Salme ei halua nähdä totuutta. Ajattelin ja kirjoitin tämän niin, että Pekka on kyllä joskus ollut paremmissakin töissä (puvuntakki vaihtuu näinä aikoina salamannopeasti tuulipukuun) mutta tällä hetkellä ei mene hyvin. Hänhän on positiivinen luonne, kuten romaanista voi lukea. Hän uskoo kyllä markkinatalouteen, mutta markkinatalous ei nyt väliaikaisesti usko häneen.
Kysymys: Yliajetun lapsen isoisä menee järkytyksestä puhumattomaksi, ja yhdeksän kuukauden hiljaisuuden aikana keräämällään vihalla hankkii koston. Yhteiskunta ei riittävällä tavalla kostanut. Tätä ajattelua minua on erittäin vaikea sulattaa. Nyt minun pitää pohtia, voinko pitää romaanista, jonka henkilöt toimivat hyvällä omallatunnolla muka “oikein”? Draama vaatii dramaattisiakin käänteitä ja ratkaisuja, mutta kirjailijan mielikuvitusta kysytään siinä, kun sovitusta ja anteeksiantoa halutaan kuvata jotenkin muuten kuin koston kautta. Onko Hotakaiselta sanat ja mielikuvitus loppunut? En millään jaksa uskoa, että hän ajattelee hahmojensa tavoin tai pitää heidän toimintaansa oikeutettuna. Tätä pitäisi ehkä Karilta kysyä.
Vastaus: Tähän vastasin jo osittain, mutta yritän vielä selventää. Aloitan esimerkistä. Juoksuhaudantie-romaani ilmestyi Ruotsissa ja olin siellä vastaamassa lehdistön ja lukijoiden kysymyksiin. Toimittaja kysyi: miksi romaanin päähenkilö Matti käyttäytyy niin rumasti, miksi hän lyö vaimoaan ja tappaa koiran? Eikö tämä kaikki olisi vältetty, jos Matti olisi mennyt ajoissa terapiaan? Menin aivan hämilleni ja vastasin vajaan minuutin hiljaisuuden jälkeen: Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö Raskolnikov tappaa vuokra-emäntänsä kirveellä. Tämä kaikki olisi vältetty jos hän olisi kiltisti maksanut vuokransa ja selvittänyt välinsä puheella, mutta siinä tapauksessa meillä ei ole olisi tätä romaania, ainakaan tässä muodossa.
En väitä, että vastaukseni oli hyvä, mutta muutakaan en keksinyt. Kimmon elämäntyyli ja etenkin hänen käytöksenä esikuulustelussa on aivan kohtuutonta, siksi myös kosto on samassa suhteessa. En siis ajattele hahmojeni tavoin siviilissä, mutta työhuoneessa teen kaikkeni heidän eteensä. Sovitusta ja anteeksiantoa voi toki kuvata toisella lailla, mutta tässä romaanissa kieli oli otettava irti, koska se toimi konkreettisena vertauskuvana puheelle.
Kysymys: Eli miksi Biko ja Pekka toimivat kuten toimivat Paavon käskystä? Ei kai Paavo kostanut puhtaanapitolaitoksen miehille kaivon kannen auki jättämisen vuoksi? Heillä oli jo kokemus lapsen kuolemasta. Kävikö vanhaa taakka Paavolle liian raskaaksi uuden kanssa?
Vastaus: Biko ja Pekka toimivat Paavon pyynnöstä, ei käskystä, Näin ajattelen, vaikka Paavon kirjettä ei romaanissa avata. Paavo ei kosta puhtaanapitolaitoksen jutusta, hän kostaa tyttärensä puolesta. Oikeassa elämässä yliajosta tuomittiin kerran eräs mies, joka hyvällä käytöksellä istui vankilassa noin vuoden vastaavasta rikoksesta. Niin kuin aiemmin sanoin, kuvittelin itseni omaisten asemaan.
Kysymys: Kielen leikkaamisesta haluaisin kysyä kirjailijalta. Koko tapahtuma kävi kuin rasvatusti, ennakkosuunnitelman mukaan. Tätäkö se on kun ihminen löytää keskittymiskykynsä ja mielikuvituksensa?
Vastaus: Tätä se on.
Kysymys: Kysyisin romaanin henkilöiden nimistä, miten ne keksit? Tuntuvat niin täsmällisiltä, hauskoilta ja aidoilta suomalaisnimiltä.
Vastaus: Yritän keksiä aina mahdollisimman luontevat nimet. Alfred Supinen on poikkeus. Hänelle halusin mukavan etunimen.
Kysymys: Oliko joku henkilöistä alteregosi? Kuka? On veikattu siivoojaa, Alfred Supista ja tietty kirjailijaa.
Vastaus: Kukaan ei ole alteregoni. Kirjailijan käsitykset, joita hän valottaa kirjeissään Salmelle, ovat todellakin minun käsityksiäni, mutta henkilöhahmoista yritin pitää näppini erossa.
Kysymys: Tietysti askarruttaa mikä kirjailijan osassa on keksittyä, mikä omakohtaisesti koettua. Kuinka moneen kertaan teksti on kirjoitettava, että siitä on löysät pois? Oliko vaikea kirjoittaa Ottajat-lukua kun siinä vaalea ja tumma esiintyvät nimettöminä.
Vastaus: Kirjailijan osassa on jotain yhtymäkohtia minuun, mutta todellakin vain siitä mitä hän kirjoittaa kirjoittamisesta. Jotkut kohdat romaanista pitää kirjoittaa kolmeen kertaan, mutta ei kaikkea. Ottajat-luku oli intensiivisin eli syntyi todella nopeasti, samoin Kantajat-luku. Suru ja kosto.
Kysymys: Minulla on Kari Hotakaiselle aiempaan tuotantoon liittyvä kysymys. Mikä oli nimeltään se jo aika monta vuotta sitten radiossa esitetty kuunnelma, jossa liian hyvään ukkoonsa väsynyt vaimo iski kauppareissulla uuden miehen ja painui tämän kanssa hotelliin? Ja jossa ukko lähti perään ja iski sitten hotellin respaneidin. Se oli erittäin hauska ja puhutteleva kuunnelma, ja olen aika ajoin pohtinut, että onko se vielä jossain formaatissa kuultavissa? Tämä ei siis liity kyseessä olevaan teemaan, mutta kai tämä sallitaan?
Vastaus: Se oli nimeltään Hurmaus ja esitettiin radiossa ensi kertaa jo vuonna 1997. Saattaa löytyä Radioteatterin sivuilta jossain muodossa, en ole varma. Yle.fi.
Kysymys: Aloitit runoilijana. Olen lukenut kaikki runokirjasi. Et kai ole kokonaan lopettanut runojen/runoteosten kirjoittamista? Olisi herkkua taas lukea runojasikin.
Vastaus: Varsinaiset runot olen jättänyt, mutta toivon, että runoilija tulee esiin romaaneissa. Yritän kirjoittaa niin, että se mistä aloitin 1982, näkyisi kaikessa.
Kysymys: Kirjoitat paljoltikin vinksahtaneista ihmisistä. Äkkiseltään tuntuu, että ammut yli rajusti, karrikoit. Saadaksesi todellisen raadon esille. Mehän lopulta olemmekin tällaisia. Minä ainakin.
Vastaus: En kirjoita mielestäni vinksahtaneista ihmisistä, vaan ihmisistä jotka jossain vaiheessa vinksahtavat. Tässä on ero. Yritän hahmottaa kohtaa jossa railo aukeaa, kamelin selkä katkeaa, aurinko menee pilveen tai tulee pilvestä. Tavallista ihmistä ei mielestäni ole olemassa, on vain olemassa ihmisiä, joita ei ole vielä koeteltu.
Kysymys: Eila Pennanen on sanonut, että tavallisesta ihmisestä ei saisi mitään kirjoitettavaa. Onko olemassa tavallista ihmistä? Ja milloin tajusit karikatyyrin mahdin ja voiman? Onko karrikointisi tiedostamatonta vai tietoista?
Vastaus: Tähän vastasin jo edellisessä kysymyksessä. Karikatyyrejä en tietoisesti kirjoita, mutta jos lukija hahmon sellaiseksi käsittää, hyväksyn. Kirjailijan on aina hyväksyttävä tulkinnat, en voi tulla teidän luoksenne kertomaan mitään oikeaa tulkintaa.
Kysymys: Sinuun vaikuttaneista taiteilijoista muistan lukeneeni Sirkka Turkan vaikutuksen. Buster Keaton, josta olet kirjoittanut kirjankin. Ketkä muut taiteilijat ovat innoittaneet sinua kirjailijana?
Vastaus: Lista on valtava. En vie nettitilaa tällä. No muutama edellisten lisäksi: Elmer Diktonius, Jouko Turkka (Aiheita-kirja), Veijo Meri, Lucinda Williams (laulaja), Astrid Lindgren, Alfred Döblin, Frank Lloyd Wright (arkkitehti), Tuomari Nurmio, Maija Vilkkumaa ym ym ym.
Kysymys: Isäsi oli myös valokuvaaja. Kuinka isäsi valokuvaaminen on vaikuttanut sinuun?
Vastaus: Isä oli pikkukauppias, joka siirtyi sittemmin valokuvaajaksi. Isän valokuvaaminen on vaikuttanut ehkä myöhemmässä iässä niin, että kuvasta näemme yksityskohtia ja tajuamme sen, kuinka aika kuluu.
Kysymys: Olet hyvä kuvaamaan pakkomielteisiä, addiktiivisia ihmisiä. Samaistun heihin, koska minulla on ainakin hellaneuroosi. Eilenkin soitin illalla töistä naapurille, joko ilmassa on savua. Sinä olet tyonarkomaani. Tyonarkomanianko kautta eläydyt Alfa Romeoon, roskaleffoihin tai rintamamökkiin addiktoituvaan, fiksoituvaan ihmiseen? Onko kaikki addiktiota, pakkomiellettä?
Vastaus: En mielestäni ole työnarkomaani vaan kova tekemään töitä. Siis työajan puitteissa. En tee juuri koskaan työtä iltaisin enkä viikonloppuisin, mutta päivisin aina. Ei kaikki ole addiktiota ja pakkomiellettä, vaikka se siltä saattaa kirjoissa näyttääkin. Ehkä enemmän on kyse pitkälle menneestä keskittymiskyvystä. Yritän ottaa hahmoista ja aiheista kaiken irti. Puristaa viimeisenkin pisaran. Siksi kai niistä sellaisia sitten tuleekin. Sellaisia joita en siviilissä haluaisi tavata.
Minä kiitän teitä mielenkiinnosta ja kysymyksistä! Toivon, että vastaukset antavat valoa pimeisiin kohtiin, mutta eivät vie sentään kaikkea mystiikkaa.
T. Kari Hotakainen
18. syyskuuta 2009 kello 16.28
Kiitos Hotakaiselle hienoista vastauksista. Jo pelkästään vastauksiin paneutumisen johdosta ostan seuraavankin kirjasi. ”Tavallista ihmistä ei mielestäni ole olemassa, on vain olemassa ihmisiä, joita ei ole vielä koeteltu.”
Minulle jäi aikoinaan mieleen ruotsalaistoimittajan kysymys terapian ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. En äkkiä osaa kuvitella mitään toista kolkkaa maailmassa, jossa tuollainen kysymys esitettäisiin. Vastaus kysymykseen oli erinomainen, vaikka Hotakainen olikin turhan vaatimaton. Uskon, että vastauksen johdosta toimittaja on ymmärtänyt vaihtaa työtä.
18. syyskuuta 2009 kello 17.36
Kiitos huolellisista vastauksista, Kari Hotakainen!
Erityisen iloinen olin, kun kirjoitit mm. Elmer Diktoniuksen ja Astrid Lindgrenin vaikuttaneen työhösi. Veijo Meren aavistinkin.
(Millloin saamme Elmer Diktoniuksen Kootut runot, koko tuotannon samoissa kansissa suomeksi?)
Oikeastaan en yllättynyt mainintaa Diktoniuksesta.
Samoin kun ajattelen Turkan Aiheita, Turkan juonikäänteet, sattumat ja absurdismi…tällaista elämä on…
Kiitos ajastasi ja huomiostasi. Hyvää oloa ja menestystä.
19. syyskuuta 2009 kello 10.12
Ajattelin Kari Hotakaisen kirjan luettuani sitä Dostojevskin kautta, mutta koska olen päättänyt rajoittaa vouhkaamistani tästä lukupiirissä, en siihen puuttunut. Nyt Kari sitten ottaa itse ison D:n esille. Ja millä tavalla? Käyttää häntä kostamisen takuumiehenä. Minä olen nyt vihainen tästä, enkä sano tästä enempää kuin sen, että Dostojevskin romaaneissa tapahtuu hirmutekoja, siellä ollaan kohtuuttomia, mutta siellä ei kosteta. Oikeus – nimenomaan oikeus – haetaan katsomalla itseen. Meillä ei tosiaan olisi Rikosta ja rangaistusta, jos joku olisi katsonut oikeudekseen kostaa ja rankaista Raskolnikovia. Lapsen kärsimys on Dostojevskin keskeinen teema, ja hänen romaaneissaan lapsen kiusaajat saavat rangaistuksen ilman että appiukot, setät ja kylän miehet lähtevät joukolla kostamaan.
Toinen asia: Hotakainen kirjoittaa ettei Suomessa – romaneja lukuun ottamatta – ole koston perinnettä. Kyllä on. Suomessa kostetaan, ja on aina kostettu väkivaltaisella tavalla enemmän kuin muissa Euroopan maissa. Meillä tapetaan lähimmäisiä liian pitkän viinaryypyn takia, kostetaan puolison uskottomuutta kuolemalla jne. Lähes jokainen henkirikos on kosto jostain. Myös yhteiskunta meillä kostaa kovemmin kuin naapurimme. Meillä vangitaan ihmisiä herkemmin, meillä saa pitempiä tuomioita samoista rikoksista, kuin naapureissamme. Hotakaisen romaanin kostoteema kuvaa siis yhteiskuntaamme tässä suhteessa, mutta tarjoaa siitä eksoottisen etnisen variaation Bikon hahmossa.
Kolmas asia: Ihmisen osa tarvitsee jatko-osan, joka kertoo Pekan ja Bikon myöhemmistä vaiheista. He saavat ansaitun tuomion kotirauhan törkeästä rikkomisesta, törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä ruumiinvamman tuottamisesta. Syyttäjä yrittää tuomiota tapon yrityksestä. Linnassa Pekan luovuutta selviytymisen suhteen tarvitaan, suomalainen rosvo ei ole kovin kiltti vankitoveriaan kohtaan. Biko tarvitsee taistelijan kykyjään. Mustalle miehelle ei siellä varsinkaan olla kilttejä. Kimmo ostaa saamillaan korvausrahoilla uuden, vielä isomman Audin. Hän on puhumalla saanut mitä on halunnut. Ei hän enää sitä kieltä olisi tarvinnutkaan. Helena ja Maija saavat lapsen menettämisen lisäksi surra perheen hajoamista ja hävetä läheistensä raukkamaista tekoa. Salme dementoituu.
Luin kerran erään ruotsalaisen dekkarin, jossa poliisi löytää etsimänsä rikollisen, mutta ei voi todistaa häntä syylliseksi. Niinpä hän hoitaa rosvon pois päiviltä, ja lavastaa jutun onnettomuudeksi. Minä päätin että tämän kirjailijan kirjoja en enää lue, enkä enää sitä paitsi lue ruotsalaisia dekkareita ylipäätään. Nyt pitää pohtia luenko Hotakaista enää. Nopea assosiaatioketju yksinkertaisessa päässäni antaa tuloksen, että kyllä luen.
19. syyskuuta 2009 kello 14.07
Kosti, nyt on sinulla suuri syy olla ylpeä kotikaupunkisi kulttuuritarjonnasta. Espoon Teatterin Idiootti – tulkinta on loistava! Ei mitään teknisiä eikä tulkinnallisia kikkailuja, vaan yksinkertaisesti vahvaan tarinaan perustuva esitys sai minut eilen hurmioon, joka jatkuu vieläkin. Liisa Mustonen oli pääosassa käsittämättömän hyvä. Käy hurmioitumassa sinäkin. Mutta muista, että minä näin Liisan ensin. Taidan nimittäin solmia häneen kaukorakkaussuhteen. Mistä tuleekin mieleeni, että Kari Hotakainen ei sitten vastannut siihen kysymykseeni, että kannattaako minun jatkaa kaukorakkaussuhdetta kirjakauppiaaseen, jolla on omituinen miesmaku. Ja näin tässä sitten kävi. Kirjakauppias tuntee itsensä hylätyksi ja petetyksi, ja lähtee kostamaan Karille. Kari, älä reagoi odottamattomiin ovikellon soittoihin.
19. syyskuuta 2009 kello 19.42
Antti, sinä olet terässä taas!
Idiootti pitää mennä katsomaan.
Dostojevski on todella armollinen.
Espoon kaupunginteatteri on aliarvostettu teatteri.
Huh, siitähän on jo monta vuotta kun olin siellä.
On jo aika.
Lukekaa myös Gogolia hänen 200 -vuotisjuhlavuonnaan eli tänä vuonna. Itse aloitin Nenästä (ehkä Kafka vaani taustalla).
20. syyskuuta 2009 kello 15.18
Antti laittoi Hotakaisen koville. Ja on oikeassa siinä, että koston perinne tosiaan elää voimakkaana yhteiskunnassa. En välttämättä puhuisi perinteestä, mutta koska Hotakainen käytti ensin sanaa, menköön.
Kosto alentaa tekijänsä samalle tasolle koston uhrin kanssa. Toisaalta kirjan kosto lienee yleisessä ja yksityisessä mielipiteessä hyväksyttyä, onhan uhrina kaikkeen syytön ja viaton lapsi.
Yhteiskunnan tehtävänä ei ole kostaa. Yhteiskunta eristää ihmiset, jotka ovat vaaraksi muille. Sinänsä tuomion pituus ei ole oleellisin tekijä, vaan se, että vaarallinen yksilö on tehty vaarattomaksi. Kimmon tapauksessa se ei onnistunut, hän olisi tarvinnut muutaman vuoden lisäkärsimystä. Tämä olisi kenties pakottanut hänet ajattelemaan tekonsa kammottavaa seurausta.
Vapauden riistäminen on koston väline meille kaikille. Pitää tunnustaa, että jonkin hirmuteon jälkeen tunnen tyytyväisyyttä siitä, että tekijä istuu vankilassa mahdollisimman pitkään. Ja toisin päin: tunnen katkeruutta, jos lapsille väkivaltaa tehnyt pääsee liian vähällä.
Autolla tehdyt tapot eivät ole yksinkertaisia moraalisesti. Jos kysymyksessä on silkka vahinko, sattuma, me kaikki autoilevat ihmiset olemme potentiaalisia murhaajia. Entä jos kuolemantuottamus tapahtuu pienen ylinopeuden avitamana? Kuka ei ole ikinä ajanut ylinopeutta? Tai kuka ei ole vähäisen herpaantumisen vuoksi ajautunut hetkeksi väärälle kaistalle? Mennyt punaisia päin ajatuksissaan? Minulle on käynyt joskus ajatusten kaaoksessa niin, että olen odottanut risteyksessä vihreiden valojen ajan ja lähtenyt ylittämään tietä punaisten sytyttyä. Näin on tapahtunut sekä kävellen että autolla.
Oliko niin, että jossain päin maailmaa on yhteisö, jossa uhri tai uhrin lähiomainen saa päättää armahduksen ajankohdan? Minusta ajatus on mielenkiintoinen. Tasapuolinen se ei ole, mutta tasapuolisuus on myös kaukana uhrien valikoitumisessa.
21. syyskuuta 2009 kello 12.52
Halusin provosoida Kari Hotakaista väittelyyn. Kyllä minä luultavasti käsitän, mitä hän tarkoittaa koston perinteellä. Siis sellaista järjestäytynyttä instituutiota tai alakulttuuria yhteiskunnassa, joka pitää väkivaltaista kostoa oikeutettuna ja suojaa jäseniään paljastumiselta ja rangaistukselta. Tällaisia yhteisöjä meillä (ja muualla) voivat olla jotkut romanisuvut, varmasti sellaisia ovat rikolliset alakulttuurit, Hell´s Angels ja Natural Born Killers – tyyppiset joukkiot. Ne ylläpitävät omaa oikeussysteemiään ja rangaistusjärjestelmää. Malmikunnaan perhe ei ole sellainen yhteisö, he ovat kunnon väkeä. Ryyppyporukoissa tapahtuneet tapot ovat eri asia, samoin kuin parisuhdetapot, jossa uhrina omainen, johon on tunneside, ja johon syyllistynyt on erittäin voimakkaassa itsemurhavaarassa. Tai sitten tällainen yliajo, josta Karin romaanissa oli kyse.
Ehkä eniten minua Hotakaisen vastauksissa närästi se, että hän katsoo, että romaanin kirjoittaja Hotakaisella voi olla erilainen etiikka ja moraali kuin yksityishenkilö Hotakaisella. Selkeästi voikin olla, romaanihenkilö voi ja tämän pitääkin elää omaa elämäänsä, ikäänkuin viedä tarinaa. Tällä on kuitenkin joku raja, tämä ero ei voi olla liian jyrkkä. Jos se sitä on, tuloksena on epäuskottavaa, sisäisesti ristiriitaista kerrontaa, josta lukija, ainakin minä, vaivaantuu. Kosto on asia, joka vaatii ulkopuolista tarkkailijaa, tässä tapauksessa minua lukijana, valitsemaan puolensa. Puolustuskyvyttömän uhrin puolelle on paineita asettua, riippumatta siitä, minkälainen mulkero tämä on alunperin ollut, ja riippumatta siitä miten miellyttäviä vääryyttä kokeneet kostajat ovat alunperin olleet.
Tarkoitan sitä, että Kari Hotakainen on samastunut liikaa omaan asemaansa kahden tyttären isänä, sen sijaan että hän olisi samastunut pikku Sinin omaisten asemaan. Kostaminen sitoo omaiset koston kohteeseen sen sijaan että he pääsisivät tästä eroon. Pysyvä rauha ja hyvitys ankaran trauman jälkeen haetaan jotenkin muuten, ja sen kuvaamiseen Karilla olisi varmasti ollut rahkeita. Ja tuloksena olisi ollut vielä parempi romaani. Kari on oikaissut päästäkseen nopeammin maaliin. Tulee mieleen verrokkina joku ruotsalainen dekkari, jonka kaltaiseen mekaaniseen etiikkaan tässä on sorruttu, ja jota vertailua Hotakainen ei missään nimessä ansaitse.
Kostosta ja pienten lasten kärsimyksestä tulee mieleen vanha uutinen Jammu Siltavuoresta. Tämä kahden lapsen sieppaaja, hyväksikäyttäjä ja surmaaja oli saanut vankilan käytävälle uskaltauduttuaan tuolista päähänsä. Sankarin aseman saavuttanut lyöjä otti tuomion lievästä pahoinpitelystä, mutta Jammun korvausvaatimukseen kosmeettisesta haitasta ei suostuttu.
21. syyskuuta 2009 kello 16.24
Seka Hotakaisen etta Tervon kirjojen yhteydessa on noussut keskustelu siita, ovatko kirjojen roolihahmojen mielipiteet kirjailijan mielipiteita, tai kirjan ”sanoma” (jos silla sellainen on) kirjailijan oma. Koen taman keskustelun surrealistiseksi. Kirjamaailma olisi saalittavan koyha, jos kirjailijat kirjoittaisivat pelkkaa omaelamankerrallista proosaa ja roolihenkilot laukoisivat vain kirjailijan mielipiteita, oli kyse sitten kostosta tai Mauri Pekkarisesta.
Minusta Kari Hotakaisen selvitys siita, miten han kirjoitti Ihmisen osan kosto-osion oli mielenkiintoinen, enka pida mitenkaan erikoisena sita, etta siviili-Hotakainen ja kirjailija-Hotakainen ajattelevat eri tavalla koston kaltaisista asioista.
Oletan Antti kritiikkisi johtuvan siita, etta ratkaisu oli mielestasi epauskottava. Nain voi tietysti olla totta, mutta ei se vaikuta siihen, oliko Hotakaisen luova prosessi aito tai paras mahdollinen.
21. syyskuuta 2009 kello 17.56
Late, kyllähän tämä on surrealistista, keskustella nyt fiktiivisten romaanihahmojen motiiveista ja näiden luojien motiiveista ja prosesseista. Mutta itsepähän kirjoittavat näitä kirjoja toisten retosteltaviksi. Minusta kirja on hyvä silloin kun se herättää tällaista keskustelua, kun siis hahmojen motiiveja arvioidaan kuin oikeiden ihmisten motiiveja. Kyllä kirjailijakin siinä joutuu tulilinjalle. Huonoista kirjoista ei juuri viitsi riehaantua tällä tavoin, ja kirjailijakin saa onnekseen olla rauhassa.
Voi olla että olen kirjoittanut kritiikkiä. Itse koen kyselleeni ja ihmetelleeni. Mitä siitä tulisi, jos kirjailija julkaisee kirjan, ja se otetaan vastaan hämmästyksestä mykkänä. Tai kuten Hotakaisen kirjassa: järkytyksestä mykkänä. Siinä tapauksessa ei kun kostamaan, niin saadaan puhetta aikaan!
25. syyskuuta 2009 kello 16.43
Antti, huomauttaisin, että koston ja ”hyvityksen” välinen ero on hienonhieno. Laki on järjestäytynyttä kostoa. Vai minkä ihmeen tähden ihmisiä suljetaan vankilaan – eiväthän he siellä parannu, päinvastoin. Suojellaan muita ihmisiä – mutta miksi heidät sitten vapautetaan sieltä, jos mahdollista entistäkin vaarallisempina ja alan korkeakoulun käyneinä?
Eikö siis lakia pitäisi lainkaan olla, eikä vankiloita? Pitäisikö olla vain pakkohoitoa – terapiaa kenties? Millä tavoin ihmiset vapautuvat, eivätkä ole sidottuja koston kohteeseen, kuten asian ilmaiset… Mieluusti kuulisin tämän yhteiskunnallisen ongelman ratkaisumallin.
En kannata kuolemanrangaistusta, en kivityksiä, enkä raipaniskuja. Mutta kostonhimo on ihmisen luontainen, ei ehkä niin jalo eikä päivänvaloa kestävä ominaisuus, jolle on luotava purkautumistiensä.
Enkä tietenkään kannata omankädenoikeutta. Mutta laki toimii joskus niin, että oikeuden jumalattaren vaa´at ovat epätasapainossa. Miten se kuulu termi nyt kuuluikaan: ”kevyt raiskaus”, light rape? Silloin luodaan ekologinen lokero, jossa mekaaninen moraali kukoistaa.
28. syyskuuta 2009 kello 13.39
AL, olen samaa mieltä, koston ja hyvityksen ero on pieni, kostonhimo todellakin on ihmisen luontainen ominaisuus. Mutta laki ei ole järjestäytynyttä kostoa, ainakaan systeemin omasta mielestä. Meillä on laitos nimeltä Rikosseuraamusvirasto, aiemmalta nimeltään Vankeinhoitolaitos. Nimenmuutos kuvaa oikeusviranomaisten todellisuuskuvan realisoitumista. Enää vankeja ei ”hoideta”, nyt rikoksesta vain seuraa jotain. Ja mitä siitä seuraa, sitä systeemi ei myönnä kostoksi, vaikka panee äitejä ja lapsia paljuselleihin, missä nämä syövät, nukkuvat ja ulostavat. Niinkuin saatamme lehdistä lukea.
On hienoa suomalaista sivistyshistoriaa se, että meillä ei ole toimitettu rauhanajan siviilioikeuden langettamaa kuolemantuomiota sitten 1800-luvun alun. ”Sivistyneillä” lähialueillamme Länsi-Euroopassa ihmisiä teloitettiin vielä 1960-luvulla. Joskus ajattelen, että olisiko pitänyt meilläkin. Kansan oikeustaju olisi ehkä kehittynyt suotuisampaan suuntaan, eikä kansan syvien rivien olisi tarvinnut turvautua oman käden oikeuteen, kostoon ja julmuuteen. Niinkuin Kari Hotakaisen kirja meille uskottavasti kuvaa.
On olemassa oikeusfilosofinen suuntaus, joka ajaa vankilalaitoksen lopettamista. Sen perustelut ovat mielenkiintoisia, mutta sen heikkoutena on, etteivät johtopäätökset ole kaksisia. Eli että mitä vankiloiden tilalle? Mutta vaikka antropologisesta ja psykologisesta näkökulmasta sanktiot olisivat välttämättömiä ihmisille ja ihmisyhteisöille, mikä tai kuka määrittelee niiden sisällön ja ankaruuden?
Minä lähden siitä, että lapsenlapseni (mahdolliset sellaiset) ihmettelevät nykyisiä vankeusrangaistuksia niinkuin minä ihmettelen menneitä häpeärangaistuksia jalkapuineen. Itse en usko sitä aikaa näkeväni. Lueskelen kuitenkin kirjoja, ja ihmettelen niistä kumpuavien assosiaatioketjujen rönsyä.
Mutta totuuden nimissä, kyllä vankeja myös hoidetaan. Kyllä minä hyväksyn sen korkean oikeusministeriön virkailijan käsityksen, että vankilat ovat Suomen ylivoimaisesti suurin päihdehuoltoyksikkö.
28. joulukuuta 2009 kello 19.10
Kari Hotakainen vetosi vastauksessaan Dostojevskiin. Yhtäkkiä muistin erään oikean analogian Ihmisen osan ja Rikoksen ja rangaistuksen välillä. Jälkimmäinen kertoo, kuinka Marmeladovin hautajaisiin ilmestyy kutsumattomia vieraita ilmaisen ruoan ja juoman toivossa. Sama teema esiintyy Hotakaisella myös. En tietenkään ajattele, että tässä olisi ideavarkaus, tuli vain mieleen. Kaikenlaista vilisee mielessä näin loppuvuodesta, kun menneitä muistelee.
29. joulukuuta 2009 kello 8.05
Oho, hienosti muistettu yksityiskohta. En minäkään usko Hotakaisen rikollismieliseen luonteeseen, sattuuhan näitä paljonkin tahattomasti. Oikeastaan ei tuollainen yleismaailmallinen teko kuin kuokkiminen voikaan olla kenenkään yksinoikeus.
29. joulukuuta 2009 kello 16.44
En ole lukenut Hotakaisen kirjaa. Tulipa kuitenkin mieleen, että Suomessa on hautajaisissa käyty kuokkimassa iät ja ajat. Isovanhempieni paikkakunnalla sanottiin, etteivät hautajaiset olleet oikeat hautajaiset, ellei L tullut kuokkimaan. L ei osannut laittaa ruokaa, kierteli viikolla tutuissa taloissa lounasaikaan ja viikonloppuna hautajaisissa, näin siis vielä 90-luvulla.
30. joulukuuta 2009 kello 9.55
Vanhoissa kyläyhteisöissä eli tosiaan noita ns kylähulluja, jotka hyväksyttiin osaksi porukkaa ja joista pidettiin huolta. Kaverin persoonallisia pikku piirteitä kummasteltiin, mutta ei kavahdettu, ja ennen kaikkea häntä ei hylätty. Erilaisuutta ei pelätty. Nykyään nämä ovat laitoksissa, ja aamulääkkeet on otettu.