Runous on hankalaa, niin tulkinnanvaraista ja joskus käsittämätöntä. Runous on myös kaunista juuri siksi, että se on niin tulkinnanvaraista. Samalla se vaatii paljon. Runon tulkitseminen tuntuu korkeammalta matematiikalta vaikka ymmärrän, ettei siihen pitäisi suhtautua niin. Pitäisi antaa itsensä sen vietäväksi. Antaa rytmin ja sanojen viedä jonnekin kontrollin ja itseensä vakavasti suhtautumisen toiselle puolelle.
Toisaalta on runoja ja runoilijoita, jotka ovat läheisempiä, joiden mielenliikkeen voi ymmärtää runon äärimmäisestä tiivistyksestä huolimatta. Mutta ehkä ennenkaikkea runouden käsittely on vaikeaa muualla kuin omassa päässä. Runo on minusta poikkeuksellisen intiimi kerronnan muoto. Siitä puhuminen helposti – ainakin minulle – banalisoi hienon tunteen. Runo sallii herkkien asioiden ilmaisun ilman, että niistä tulee lässyttäviä, epätosia. Puhuminen siitä helposti tuhoaa kauniin hetken. Liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen. Ehkä se on kokemattomuutta.
Aina silloin tällöin täällä toivotaan, että käsittelisimme runoutta enemmän. Mielellään. Joudun vain tunnustamaan vajavaisuuteni sen suhteen. Siis. Kuka runoilija teistä olisi sellainen, jota kannattaisi seurata? Jos ottaisimme jonkun runokirjan käsittelyyn, mikä se voisi olla?
Kiinnostava (valitettavasti ei suomalainen) runosaitti, johon olen törmännyt muuten löytyy täältä. Mitä kotimaisia löytyy?
16. syyskuuta 2009 kello 14.51
Satu Manninen, Henriikka Tavi, Sanna Karlstöm. Noin alkuun. Kaikki nuoria naisia ja palkittujakin, heitä voisi olla mukava vertailla, sillä ovat kuitenkin keskenään kovin erilaisia.
16. syyskuuta 2009 kello 14.54
Sanna Karlströmistä pidin kokoelmassa Runoa!. Henriikka Tavin esim. Esan luin ehkä liian kiireellä, pitäisi ehkä lukea uudelleen häneltä.
16. syyskuuta 2009 kello 15.07
Karlström ja Tavi ovat loistavia. Lisäisin listaan suomalaisista naisrunoilijoista ainakin Pauliina Haasjoen jonka runous on mielettömän kaunista. Uutukaisista kannattaa tutustua Ville Luoma-ahon ruumita-kokoelmaan sekä myös Esa Mäkijärven Yökiipijään.
Kirjoituksesi on mielenkiintoinen alustus sille, kuinka valtaosa kansasta tuntuu pitävän runoutta jotenkin kauhean sisäsiittoisena ja vaikeaselkoisena, mutta toisaalta kuitenkin itselle läheisenä. Monen suhtautuminen on niin kovin kevyt ja sellainen, että runoutta aina pitäisi ymmärtää. Näinhän asia ei ole, mielikuvien luonti on tärkeämpää.
16. syyskuuta 2009 kello 15.23
Nykyrunous on kyllä sisäsiittoista johtuen kai siitä, että painetuksi tulemisen kynnys on vieläkin korkeampi kuin proosassa. Piireissä täytyy pitkäjänteisesti saadakseen oman vuoronsa julkaista.
Nykyrunous vaikuttaa enemmän todellakin vain sanoilla kikkailulta kun vertaa Edith Södergraniin tai Uuno Kailaaseen.
Eipä ihme, että suomalaisen runouden huippuhetket jäivätkin 30-luvulle. Rock-lyriikalla on aivan sama ongelma.
Lisää tunteisiin vetoavaa selkeää runoutta kaipaa hän…
16. syyskuuta 2009 kello 17.55
Tavista pidin minäkin. Vaikutuksen teki myös Saila Susiluoto, jonka Missä leikki loppuu on hieno kirjanen. Myös Vilja-Tuulia Huotarinen kiinnostaisi minua. Kovin on vähällä minullakin runouden hallinta… et ole, Kirsi ainut.
16. syyskuuta 2009 kello 22.08
Tuttuja nimiä nostatte esiin, taidatte olla nuorta porukkaa, uutta polvea kun nostatte esiin. Se on oikein. Karlströmistä pidän minäkin, hän on lupaava, taisi tänä vuonna kirjoittaa maan ehyimmän ja mielenkiintoisimman kokoelman.
Ymmärrän kyllä Tuukka Terhon kommentin, kuinka runoutta ei varsinaisesti tarvitse ymmärtää. Pitää kuitenkin muistaa, että myös runous on kommunikointia, tekstin ja sen metatason on kannateltava lukijaa ts. kuvakielen on oltava mielekästä lukijallekin. Ongelmana vähän tahtoo olla, että nuorilla runoilijoilla aiheet ovat oman navan ympärillä, keskeislyriikkaa omalta hiekkalaatikolta, kurotus rajojen yli on harvinaista. Vaikka monet kielikuvat ovat kirjoittajalle itselleen hyvinkin tärkeitä, tuntuvat ne lukijoista raskailta ja etäisiltä (lue: narsistisilta ja keinotekoisilta.) Karrikoiden voisi sanoa, että merisäästäkin löytyy enemmän runollisuutta kuin nuoren polven nykyrunoudesta. Ainakin säätiedotus on enemmän totta ja runous on juuri sitä mikä on totta.
Erilaiset runotyöpajat ja -kurssit ovat kyllä tehneet hyvää, rytmiin ja tekniikkaan osaataan kiinnittää huomiota. Monien lause laulaa. Kurssien myötä nuoret runoilijat ovat myös alkaneet lasketella erilaisia sitaatteja, mottoja ja musiikkitermejä tekstiinsä, kannattaisi miettiä avaako jokin sitaatti todella omaa tekstiä vai onko se vain todistus lukeneisuudesta.
Nuoria kiinnostaa myös elämän perusasiat, jotka he banaalisti kirjoittavat isolla etukirjaimella: Rakkaus, Totuus, Elämä… Niistä on erityisen vaikea kirjoittaa tuoreesti. Vuosisatojen aikana ne on saarrettu tiheällä kliseiden ja latteuksien barrikaadilla. En kuitenkaan ole kieltämässä niistä kirjoittamista, varmasti barrikadissa on hiuksenhienoja rakoja ja ne voivat olla niin syviä, että ammentamista riittää koko elämäksi.
16. syyskuuta 2009 kello 22.09
En millään jaksaisi näitä luetteloita. Olen niin moneen kertaan kirjannut mieltymyksiäni. Mutta mutta..
SUOMALAISISTA RUNOILIJOISTA pidän esim. seuraavista:
Eino Leino, Lauri Viita, Aaro Hellaakoski, Edith Södergran, Elmer Diktonius, Gunnar Björling, Bo Carpelan, Solveig von Schoultz, Henry Parland, Kirsi Kunnas, Eeva Kilpi, Marja-Liisa Vartion proosarunot, Risto Ahti, Pentti Saarikoski, Paavo Haavikko, Märta Tikkanen, Helvi Hämäläinen, Claes Andersson, Tomi Kontio, Saila Susiluoto, Markku Paasonen, Mikko Rimminen, Juhani Ahvenjärvi, Helena Anhava, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Pauliina Haasjoki, Vilja-Tuulia Huotarinen, Heli Laaksonen, Sirkka Turkka…on muitakin, tässä osa…
ULKOMAISIA SUOSIKKEJANI esim. Edgar Lee Masters, Charles Baudelaire, Apollinaire, Kahlil Gibran, Paul Celan, Carlo Betocchi, Claudio Pozzani, Konstantinos Kavafis, Tomas Tranströmer, Margaret Atwood, Wislawa Szymborska, Bernardo Atxaga, Pablo Neruda, Octavio Paz, Cesar Vallejo, Henri Michaux, Samuel Beckett, Adonis jne.
16. syyskuuta 2009 kello 22.32
Voi voi…MIRKKA REKOLA unohtui…ja Eira Stenberg ja…
16. syyskuuta 2009 kello 22.37
Tulevat sanomaan minulle
millainen runon pitää olla
minulle joka osaan tehdä
vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän.
Pentti Saarikoski
16. syyskuuta 2009 kello 23.52
Minä pidän suomalaisesta runoudesta, vaikka saan sitä luettavakseni valitettavan harvoin. En mitenkään sanoisi sitä sisäsiittoiseksi, niin erilaisia ovat runoilijamme. Surffailen internetissä ja löydän sieltä runoja, ikävä kyllä minulla on vaikeuksia löytää niitä uudelleen. Tällä tavoin löysin Anna Halmkronan, joka sitten osoittautui Ville Hytösen nimimerkiksi. Pidin Halmkronan runoista. Suosikkejani ovat Eino Leino, Edith Södergran ja Rakel Liehu. Aivan, nuoria runoilijoita en pysty seuraamaan, ilahduttavan paljon heitä on.
Mieheni yrittää raahata minulle kirjastosta Celanin kootut teokset englanniksi ja saksaksi (tykkään verrata alkuperäisiin, vaikka en niistä paljon ymmärtäisi, niistä näkee rytmin ja kaikenlaista muuta kieleen liittyvää, loppu- ja alkusointuja ja mitä milloinkin). Löysin netistä joltain epämääräiseltä sivulta
pätkän (jota tietenkään en onnistunut löytämään uudelleen)
Mandelbaum
Mandelbaum
Bandelmaum
Mandeltraum
Trandelmaum
Und auch Machandelbaum
Chandelbaum
ja pitää selvittää, mistä oikein on kyse. Onko tuo pätkä jotain Celanin runoa, vai mitä. Koko päivän minulla on ollut hirveä hinku sanoa kaikille vastaantulijoille Trandelmaum, mutta toistaiseksi olen onnistunut (melkein) hillitsemään itseni.
Olen huomannut, etten pysty lukemaan proosaa ja runoja sikin sokin. Keväällä luin runoja, kesällä proosaa, nyt taas runoja. Paria romaania olen yrittänyt lukea, mutta en pysty keskittymään niihin kun ajatukset ovat Celanin mantelirunoissa.
17. syyskuuta 2009 kello 5.33
Venäläisistä lempirunoilijoista mainitsen vielä ehdottomasti Jevgeni Jevtushenkon ja Sergei Jeseninin…
17. syyskuuta 2009 kello 9.12
Pidän kyllä monista suomalaisista runoilijoista. Katsoin vain Kosti listojasi ja mieleeni tuli, mikä valtava laatuero suomalaisilla ja ulkomaalaisilla suosikeillasi on. Hyvin harvalla suomalaisella (elossa olevilta mielestäni vain Rekolalla ja Turkalla), kun otetaan mukaan vain suppea ja paras ydintuotanto, on mahdollisuuksia lähteä tasaväkiseen laadulliseen kilpaan ulkomaisten suosikkiesi kanssa.
Miksei suomalaiselta lyriikalta saa vaatia yhtä korkeita kriteereitä kuin ulkomaiselta? Miksi heidät on pidettävä omassa sarjassaan? Minua tämä kysymys ahdistaa, miksi tämän kysymyksen kysyminen tuntuu niin jumalattomalta? Runous kun kuitenkin on kirjallisuuden, ehkä kaiken taiteen kuninkuuslaji. Yksikään maa ei yksin pysty tuottamaan tarvittavaa määrää laadukasta lyriikkaa, ei pieni Suomi muttei suuri Venäjäkään. Niin harvoin maailmassa syntyy, ei edes joka vuosikymmen, ajattelultaan ja ajattelunsa esille tuomiseen nimenomaan runouden valitseva poikkeuksellinen yksilö.
17. syyskuuta 2009 kello 9.23
Utelias, olet hellyttävä ihminen. Trandelmaum.
17. syyskuuta 2009 kello 10.10
Ted Hughes, Sylvia Plath, T.S. Eliot, Percy Bysshe Shelley, William Butler Yeats, John Keats, W.H. Auden, William Wordsworth, William Blake, Emily Dickinson… Eniten pidän klassisesta brittiläisestä, mutta myös amerikkalainen käy.
Kannattaa lukea Hughesin upea Autumn Song nyt, kun syksy tosiaan saapuu kaupunkiin ja metsiin.
Minusta runouden analyysi on yksi kiehtovimpia tapoja viettää aikaa, jonka tiedän. On vaikeaa ymmärtää esimerkiksi T.S. Eliotin runoutta, jos ei tunne sen viittauksia tai taustaa. Joka tapauksessa runoista saa enemmän irti, jos tutkii, ottaa selvää, keskustelee ja analysoi. Minusta lähinnä vain taikatemput kärsivät analyysista ja liiasta puheesta — muu, jos se on aidosti kestävää, vain paranee ymmärtämisellä.
17. syyskuuta 2009 kello 10.20
Runoja luin aiemmin paljonkin; nykyisin jää selailuksi enemmän ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Joitakin tulee luettua ehkä noin joka toinen vuosi uudelleen ja uudelleen.
Itse koen runot tunteina – analysoiminen tai ”tulkitseminenkin” on minulle vaikeaa, mutta kun runoja lukee, niin ne herättävät yleensä värejä, ”aaveita” – emootioita, vahvemmin kuin proosa tai muu kirjallisuus. Johtunee osittain siitä, ettei loogisesti ymmärrä samoin kuin suoraa tekstiä. Ja tosiaan, kuten Kosti toteaa, nuoremman polven (kaikkina aikakausina!) runoissa tuppaa kasvamisen tuska ja palavakatseisuus olemaan kovin voimallista.
Mirkka Rekolan voittanutta minun runomaussani ei ole, mutta on niin monia muitakin. Ehdotuksenani on, että olisiko liikaa, jos lukisimmekin kaksi teosta; vanhempaa ja tuoreempaa? Oletukseni on, että joka tapauksessa tarkoituksena on lukea kotimaista? Runouskin on muuttunut vuosikymmenien saatossa – ikuisia teemoja löytyy toki, mutta myös tapa ilmaista on muuttunut.
17. syyskuuta 2009 kello 12.02
Runous ei minu alaani ole, jos ei sekalaisia äärialueita oteta huomioon (runohtava proosa, kansanrunous jne). Emootioihin en juurikaan pääse sisälle, ja jäljelle jää sitten joko eeppinen runous tai kiinnostava kieli, rytmiikka yms. Ja nekin ovat sitten yleensä sellaisia että eikös siihen olisi jotain muuta muotoa käyttää…
17. syyskuuta 2009 kello 12.47
Esitän ajatuksen, että kun löytää oman runonsa, niin se ei ole hankalaa elää. Oman kielensä runoudessa löytää, kun vain jaksaa etsiä, eksyä ja vaeltaa. Itse rakastan ja rakastuin Risto Ahdin lyriikkaan. Sitä ennen löysin monta rakkautta ja kaiken jälkeen voin tunnustaa: Elin runot omaksi. Niinkuin taide, musiikki, kirjallisuus niin myös runot ovat haasteelliisia käsitellä puhuen julki ja kielelle se muuttaa puheeksi, niin ettei se väljähtäisi. – Mutta mitä muuta voimme kuin tuoda mielemme, salaisemme päivän ahnaaseen valoon ja vapista mitä olemme kantaneet kaikki nämä päivät.
Itse ehdottaisin Risto Ahtia, Tomi Kontiota tai sitten Eeva-Liisa Mannerta. Näiltä kolmelta ottaisin minkä tahansa kirjan tuotannosta.
17. syyskuuta 2009 kello 14.00
Sain juuri luettua Olli Sinivaaran, Sinikka Vuolan ja Vilja-Tuulia Huotarisen uudet runokokoelmat ja ilolla suosittelen Kirsille ja kaikille Lukupiirin lukijoille. Odottamassa Pauliina Haasjoen kokoelma jonka joku jo mainitsikin. Uusi suomenkielinen runous voi hyvin, oikein hyvin. Proosan vastaavaa monipuolistumista kaivatessa – - -
17. syyskuuta 2009 kello 15.26
Monet kovasti lukevat eivät lue nykyruonoutta lainkaan. Jotkut väittävät, että ruonous on vaikeaa tai se ei kosketa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ruonouteen pitää vain sukeltaa ja antaa mennä, luottaa omaan tulkintaan ja uskaltaa oivaltaa, välillä jopa aivan ”väärin”.
Mutta toisaalta tuntuu, että ehkä runoutta pitää sittenkin opetella hieman. Totutella ja maistella.
Ei kirjallisuus nimittäin ole vain John Irvingiä ja Kjell Westötä, siis selkeästi ja hyvin kerrottuja tarinoita. Itselleni on haasteellista lukea esim. Virginia Woolfin ”Aallot”-kirjaa. Se on niin täynnä tajunnanvirtaa ja epämääräisyyksiä, että en millään meinaa pysyä mukana. En silti ole valmis heittämään hanskoja tiskiin. Uskon, että lukemalla enemmän sekä Woolfia itseään, että hänestä kirjoitettuja analyyseja opin itsekin pikkuhiljaa näkemään tuon tajunnanvirran taakse.
Samoin uskon, että nykyrunous toimii. Jos en itse mitään ymmärräkään voin löytää jonkun toisen mielipiteen ja yrittää oppia ymmärtämään. Ei se tarkoita, että kaikesta täytyy tykätä. Se tarkoittaa, että kaikki asiat tässä maailmassa eivät aina tule helpolla eikä kirjallisuuskaan ole aina vain niitä peruskertomuksia. Myös lukemisen eteen voi joutua näkemään vaivaa. Myös kovasti lukeva voi joutua opettelemaan aivan uuden tavan lukea, vaikkapa juuri runouden kautta.
Olisiko mahdollista, että Kirsi pyytäisit esim. jonkun kirjallisuustieteilijän mukaan keskustelemaan runoista? Vaikka tämä onkin meidän amatöörien lukupiiri niin miksemme joskus pyytäisi mukaan ihan ”ammattimaista” ja ”tieteellistäkin” näkökulmaa siihen kuinka runoja voi tulkita? Ehkä epäilijätkin voisivat oppia nauttimaan runoudesta edes hiukan.
”Kirjoitan tämän huoneen itseeni kiinni, taulut erityisen huolellisesti, / kirjoitan koko kaupungin jos jaksan.” (Satu Manninen)
17. syyskuuta 2009 kello 16.08
Kyllä Eeva-Liisa Manner on minun ehdoton suosikkini, olen pikkku hiljaa hankkinut antikvariaateista kaikki hänen runokirjansa.
17. syyskuuta 2009 kello 18.01
Hyvä Harri!
Ei kai sinulla sentään ole mitään virallista kaanonmittaa kainalossa, jonka voimin voit sanoa mikä kelpaa Suomessa ja maailmassa hyväksi lyriikaksi ja mikä ei?
Minä kerroin vain osan runomieltymyksistäni.
Ja runojahan maailmassa on joka lähtöön. Minä pidän sekä klassikoista, modernististeista että kuvarunoista.
Sekä monimerkityksisestä että puhelyriikasta. Onko sinulla sama mitta kaikkeen lyriikkaan?
Sinäpä otit asian niin totisesti ja vakaasti, että että.
Eihän meillä ole mitään hätää maailmassa. Käännymme vain sinun puoleesi ja kysymme, kuka runoilija kelpaa kaanoniin ja kuka ei.
Missähän tätä Pariisin mallimittaa säilytetään eli kuka sinä olet ja kenen puoleen voin kääntyä, jos olen haparoivalla tuulella?
En nytkään oikein tiedä, pitäisikö Anni Sumari ja Charles Simic kelpuuttaa lyriikan valioiden kaanoniin?
Ei hätää, voin kysyä tässä viralliselta mittamestarilta.
17. syyskuuta 2009 kello 18.07
Pirkko K on tekemässä arvostelua Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Romaanin muoto lähentelee ja paikoin on proosarunoa, jonka kielikuvat ovat hyvin konkreettisia ja kauniita, aivan erinomaisia (eikä niiden aukaisuun tarvita kirjallisuustieteestä väitellyttä tohtoria.) Romaanissa on myös runoudelle tyypillistä moniäänisyyttä ja teeman variointia. Olisi hienoa, jos te runoutta lukevat ja siihen perehtyneet lukisitte kirjan ja osallistuisitte keskusteluun.
17. syyskuuta 2009 kello 18.14
Reeta Karoliina!
Missä tahansa kirjastossa ja kirjakaupassa on kymmeniä lyriikan oppi- ja tulkintakirjoja monella eri kielellä. On kirjallisuustiedettä. On kirjoittamisoppaita. On äidinkielen oppaita, jossa myös lyriikkaosuus.
Ne ovat vain oppaita ja suosituksia ja jostakin tietystä näkökulmasta, mutta on niistä alkuun apua.
Mutta olisihan se silti hienoa, jos Kirsi pyytäisi tänne lyriikan asiantuntijan vastaamaan lyriikan ongelmiin ja kysymyksiin.
17. syyskuuta 2009 kello 19.10
Mimi, en minä ole kirjoittanut mitään nuorten palavakatseisuudesta enkä voimallisuudesta?! Onkohan joku toinen kirjoittanut? Harriko?
Mirkka Rekolasta pidän kuten sinä ja Harrikin. Hieno, kerrassaan omaperäinen runoilija.
17. syyskuuta 2009 kello 20.10
Höh Kosti, vai kerroit vain osan mieltymyksistäsi. Milloin litaniasi loppuu? Sitten kun kaikki viimeisimmän sodan jälkeen runoteoksen julkaisseet suomalaiset on lueteltu? Noin laajasti lukenut mies, eikä minkäänlaista maun tiivistymistä tai kehittymistä ole tapahtunut? Kaikki kelpaa pullamössöstä lekaharkkoihin?
Taidat narrata. Haluat vain olla niin hemmetin höveli ja solidaarinen joka suuntaan.
17. syyskuuta 2009 kello 20.24
Kosti, tiedän ja olen lyriikanoppaisiin tutustunutkin. Lähinnä yritin muistuttaa siitä, että runoudestakin voi oppia pitämään. Jos lukaiset perusromaanin niin siitä voi heti melko helposti sanoa tykkääkö vai ei. Runoudesta taas voi olla aluksi aivan pihalla, mutta ajan ja kokemuksen kanssa oppia nauttimaan suurestikin. (Sama pätee toki moniin muihinkin taiteisiin.)
17. syyskuuta 2009 kello 20.29
Ei tänne mitään ulkopuolisia lyriikan asiantuntijoita tarvita, meillähän on Kosti. Kosti on vain turhan vaatimaton eikä varmaan ole oikein halunnut lähteä mestaroimaankaan. (Tämä siis kaikella kunnioituksella, ilman vittuilun häivääkään.)
17. syyskuuta 2009 kello 20.33
Hmm. Pojat, pojat. Tämä runokeskusteluhan on sangen vaarallinen polku…
17. syyskuuta 2009 kello 20.38
Olen eläissäni ostanut yhden ainoan runokirjan. Olli Heikkosen Jakutian Auringon. Ja se oli kyllä hyvä kirja, mutta ei sytyttänyt sen enempää himoa lukea runoja. Kirsin innoittaman kaivoin sen hyllystä ja lukaisin läpi.
Jakutian Aurinko on matkakertomus Siperiasta. Heikkonen kirjoittaa runoja todella luontevasti suurimman osan aikaa. Muutaman harvan kerran hän sortuu ”….itkin vain vähän.” tyyppisiin teeskenneltyihin juttuihin.
Runot ovat suureksi osaksi Siperian luonnon, maisemien, ja kylien tunnelman kuvausta matkan varrelta. Heikkonen kuvaa hyvin myös ihmisiä ja ihmiskuvauksessa näkyy sopivan hiomaton, rahvas työläisnäkökulma, joka sopii hyvin yhteen ”äärettömän”, talvisen Siperian kuvauksen kanssa. Jonkin verran olin havaitsevani kommarisysteemin kritiikkiä ja välistä toisaalta neuvostoliittoon kohdistuvia jopa nostalgisia tuntemuksia. Heikkosella on myös ovelaa hienovaraista huumoria.
Yksi perustavaa laatua oleva kriittinen huomio: runot on jaettu jonkinlaiseen ”runomittaan” eli lauseet on katkaistu keskeltä ja käytetty rivinvaihtoa. Tämä on useimmissa kirjan runoissa todella epäonnistunut tyylikeino. Heikkosen runot toimivat parhaiten, kun ne luetaan ikäänkuin välittämättä rivinvaihdosta. Tällöin niistä tulee pieniä viehkoja kertomuksia ja kielen rikkaus pääsee paremmin esiin.
17. syyskuuta 2009 kello 21.06
Kiitos vain, Harri.
Ihan hyvää ja rauhallista keskustelua tämä on, Kirsi, kaikessa ystävyydessähän me…
Niin. Olen opiskellut ja kirjoittanutkin lyriikkaa vasta 50 vuoden ajan. Olen lukenut noin 700 määritelmää runolle ja 247 määritelmää hyvälle runolle. Mutta olen vasta ihan alussa.
Haluan tällä kertoa, että teoria on aina vain teoriaa.
Lyriikassa säännöt pätevät vain mitalliseen lyriikkaan.
Kaiken muun vapaamittaiset modernistit rikkoivat jo melkein 100 vuotta sitten. Luojan kiitos.
Siksi johonkin mielentilaani voin sanoa Heli Laaksosen murrerunosta, että onpa huikea runo. Toisena hetkenä futuristinen italialainen kuvaruno innoittaa. Kolmantena Arvo Turtiaisen Minä paljasjalkainen tai Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjan runo. Sitten taas iloitsen Juhani Ahvenjärven tai Paul Celanin ”vaikeasta” runosta.
Claes Andersson ihmetteli omassa oppaassaan, kuinka ihmiset selittävät mielellään uniaan mutta samalla väittävät nykyrunoa vaikeaksi.
Heti kun alan pitää itseäni asiantuntijana, peli on menetetty.
Olen kaiken suhteen ikuinen, avoin, valpas opiskelija. Parasta mitä minulle voi tapahtua.
Juha, vapaamittaisessa runossa säerivit voivat olla minkäpituisia tahansa ja runoilija voi katkaista virkkeet mistä vain. Kuitenkin tarkkakorvainen voi kuulla ja rytmittää rivejä ja kuulla runoilijan äänen, tauot, kävelemisen, hengityksen. Jippii, saamme hengittää ja kirjoittaa vapaasti! Mikä ilo! Mikä vapaus! Mikä lento!
Mitallinen runo on ”kahleissa tanssimista”, mutta kyllä silti voi rakastaa mitallisia sonetteja, tankoja ja haikuja.
Antaa kaikkien kukkien kukkia.
17. syyskuuta 2009 kello 21.12
Kosti, nöyrin anteeksipyyntöni. Harottavat silmät ja sillei. Ja liian nopea tarve tulkita, ja ainakin lukea.
Suomessa julkaistaan todella paljon runoja verrattuna väestömme kokoon; (kuten muitakin kirjoja tosin) sekaan mahtuu todellakin laidasta laitaan. Kiva kuitenkin, jos voimme täällä yhdessäkin lukea runokirjan tai kaksi ja kertoa tuntemuksiamme.
Runouteen liitetään turhaakin pönötystä ja arvottamista. Mutta kuten niin monilla muillakin saroilla, kultahippusia ei montaa hiekan seassa ole.
17. syyskuuta 2009 kello 22.04
Korjaan(kin).
Ja jos oikein tarkkoja ollaan, maailman ensimmäisen vapaamittaisen PROOSARUNOTEOKSEN julkaisi ranskalainen Louis (Aloysius) Bertrand jo vuonna 1842. Se oli nimeltään ”Gaspard de la nuit”. Hain sen kerran lainaksi Helsingin kaupunginkirjastosta. Se oli viehättävä teos vapaamittaisine proosarunoineen ja piirroksineen. Sitä ei ole suomennettu. (Paitsi jotkut ystäväni minulle pyynnöstäni joitakin runoja, ehkäpä jotkut muutkin).
Vasta tämän jälkeen ilmestyi esim. Charles Baudelairen klassikkokokoelma ”Spleen de Paris” v. 1869 (suom. Pariisin ikävä), Rimbaudin ym. teokset.
Proosaruno on ”proosa-asuun painettu runo, jossa käytetään runolle ominaisia rytmisiä kadensseja ja figuuroja, soinnutusta, yllättäviä kuvia jne.”.
Muuten. Yllättävää oli se, että kun muutama vuosi sitten luin Topeliuksen lyhytproosaa, löysin joukosta mielestäni aivan selkeitä proosarunoja. Oliko ne kirjoitettu jo ennen Bertrandia? Onko Topelius maailman ensimmäinen vapaamittainen proosarunon kirjoittaja?
17. syyskuuta 2009 kello 23.18
Elävintä suomalainen nykyrunous on tällä hetkellä suurten kustantamojen ulkopuolella, pienkustantamojen kuten poEsian, ntamon ja Savukeitaan hoteissa, Tuli&Savu-runouslehdessä, netissä (Nokturno-verkkolehdessä, blogeissa). Pienkustantamojen taustalla on kuitenkin yhdistystoiminta, esimerkiksi Nuoren Voiman Liitto järjestää jatkuvasti runotapahtumia, samoin runouden edistämisyhdistys Nihil Interit ry, joka voitti juuri Suomi-palkinnon runouden edistämiseksi tekemästään sitkeästä työstä.
Runous elää myös oikeasti livenä: esimerkiksi poetry slam -piireissä, klubeilla ja keikoilla, joilla runous, musiikki ja muut taiteet sekoittuvat riemukkaasti ja innostavasti – luontevin vertauskuva runouden nykyiselle kukoistukselle onkin esimerkiksi uusi suomalainen sarjakuvataide tai indie-musiikki.
Jos siis etsitään kansainvälisyyttä, keskeislyriikasta ja omasta navasta maailmaan suuntaavaa runoa, tai mitä muuta tässä keskustelussa onkaan tullut esiin, sieltä sitä löytyy, sen nuorison keskuudesta, jota ei kiinnosta kapean modernistisen perinteemme valmiiksi katettu pöytä, vaan kaikista olemassaolevista perinteistä ammentaminen.
Niissä piireissä ei briljeerata oppineisuudella, eikä kökitä ummehtuneiden kikkojen keskellä; ja käytettyjen keinojen, muotojen, sävyjen, kuvattujen tunteiden, asioiden, ilmiöiden kirjo on aivan hämmentävän laaja. On oivallusta, huumoria, nerokkuutta, lämpöä, tarkkuutta, ronskiutta, minimalismia, liiallisuutta, ihan mitä vaan. Ainoa ongelma tietenkin on, ettei mediajulkisuus saa näistä touhuista mitään tietää, koska Hesari ei esimerkiksi vaivaudu paljon toimintaa esittelemään!
Mutta käykääpä klubeilla, saatatte hämmästyä, kuinka lähestyttävää vaikeakin runous nykyään on.
17. syyskuuta 2009 kello 23.51
Trandelmaum, ystävät!
Mitallisesta runosta ja kahleissa tanssimisesta. Celan tuli taas mieleeni. Hänellä siis on myös mitallisia loppusointurunoja. Mielestäni hän näissä runoissa käyttää runon ”klassista, laulumaista” (omia kömpelöitä ilmaisujani) rakennetta tehokeinona. Runo saattaa olla todella synkkä, mutta sen rakenne voi olla sellainen, että jos sanaakaan ei ymmärtäisi, voisi luulla kyseessä olevan romanttinen, hiukan humoristinen rakkausruno jollekulle Alpeilla kukkia poimivalle palmikkopäiselle Gretchenille. Runon rakenne siis luo kontrastin sen sisällölle. Muutkin lukemani runoilijat kuten Frost harrastavat samaa. Pidän tästä tehokeinosta.
Esimerkki Celanilta:
(runon Es wahr Erde in ihnen, und sie gruben 2 viimeistä säkeistöä)
Es kam eine Stille, es kam auch ein Sturm,
es kamen die Meere alle.
Ich grabe, du gräbst, und es gräbt auch der Wurm,
und das Singende dort sagt: Sie graben.
O einer, o keiner, o niemand, o du.
Wohin gings, da’s nirgendhin ging?
O du gräbst und ich grab, und ich grab mich dir zu,
und am Finger erwacht uns der Ring.
Sama englanniksi (mutta alkuperäinen on parempi…)
There came a stillness, and there came a storm,
and all the oceans came.
I dig, you dig, and the worm digs too,
and that singing out there says: They dig.
O one, o none, o no one, o you:
Where did the way lead when it led nowhere?
O you dig and I dig, and I dig towards you,
and on our finger the ring awakes.
18. syyskuuta 2009 kello 8.55
Jokin aika sitten törmäsimme Kostin kanssa Tuomas Timosen runoihin, ja nyt ajattelen, että kohta varmaan Timoselta on aika tulla uutta. Jos ja kun tulee, olisi se oiva kuukauden kirja. Se voi olla oivaa pohdittavaa runoja normaalisti kaihtavallekin.
Eilen kotona löysin hyllystäni Gunnar Ekelöfin runokirjan, jonka olin saanut isosiskoltani joululahjaksi 14-vuotiaana. Sitä olin ihan alleviivaillut, ja kyllä huvitti samastua sitä kautta nuoreen haaveilijaan. Samana vuonne olin saanut siskolta synttärilahjaksi Stendhalin Punaisen ja mustan. Siskonihan oli jo tuolloin fiksu ihminen, muistikuvani hänestä oli erilainen. Pidin häntä silloin vanhempia mielistelevänä nirppanokkana, etten sanoisi ruskeakielenä.
Älä Kirsi pojittele isoja miehiä. Ei mekään tytötellä sinua.
18. syyskuuta 2009 kello 9.12
Taidan kuulua vähemmistöön. Runot eivät sytytä. Tai siis erittäin harvoin. Pitkät runot ovat suorastaan myrkkyä. Kielellä kikkailua, niinkuin Uteliaan Celan esimerkissä, jaksan pieninä kerta-annoksina. Ja toisaalta, oikeaan hetkeen osuva oikea runo voi olla pysäyttävän hyvä. Ehkä vika on minussa? Minulla ei ole niitä oikeita hetkiä. Sain lahjaksi Tontin kauniskantisen runokirjan. Mieluummin katselen kansia.
18. syyskuuta 2009 kello 11.36
Nnnniin, omasta hyllystäni löytyy kolme varsinaista runokirjaa. Kantelettaressa viehättää erityisesti rytmi ja kieli, Eliotin Waste Landissa taas kuvasto jota pyörittelee (vaikka toki sekin on kieleltään herkullista). Tennysonin kootut on tullut hankittua lähinnä kiinnostuksesta Arthurianaa kohtaan, Idylls of the King on toki perusteoksia. Ja kyllähän sitä lueskelee, vaikka myönnänkin papukaijamerkin sille joka osaa nimetä epämuodikkaamman kirjailijan kuin Tennyson
Ja sitten tietysti joitain runotyylissä kirjoitettuja näytelmiä, Euripidesta ja Noh-teatteria (kirjoittaako kukaan enää nykyään sellaisia? Vai pohtivatko kaikki runoilijat nykyään vain omaa napaansa, Rakkautta, Totuutta ja Elämää?)
Innolla olen myös vuosien varrella lukenut runouden keinoja hyödyntäviä sarjakuvia, Kivi Larmolasta Mari Ahokoivuun…ja proosassakin runollisuuden hyväksyn vaikka esim. tajunnanvirtatekniikka onkin lähes aina sietämätöntä. Jos haluan tajunnanvirtaa teen sen itse, muiden virtaan en pääse sisään.
Mm. haikuja tai aforismeja en runouden piiriin edes laske.
18. syyskuuta 2009 kello 14.54
hdcanis,
kiitos persoonallisista näkemyksistä
Kaikkien näkemykset ja mielipiteet ovat arvokkaita.
Ihmettelen vaan kovasti tuota kommenttisi loppua.
Tankoja ja haikuja on kirjoitettu ja ankarasti harjoiteltu 1400 vuotta. Niiden harrastaminen koettiin melkein kansalaistadoksi aikoinaan Japanissa. 600 -luvulta alkaen oppineet, oppimattomat ja keisarit, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret ovat sepittäneet tankoja. Tanka ja haiku ovat olleet Japanin kirjallisuuden keskeisin mahti, viisaus ja kauneus. Ne vaativat monenlaista taitoa. Ne jos mitkä ovat runoutta. Tunnen paljon ihmisiä, joille tankat ja hauikut ovat elämän rikkaus ja rakkaus. Ja länsimaisetkin ihmiset niitä kirjoittavat, harrastavat ja lukevat. Mm. ruotsalainen palkittu runoilija Tomas Tranströmer on julkaissut tankoja ja haikuja. Samoin amerikkalainen Gary Snyder jne.
Aforsimi on suorasanainen ajatelma. Niiden kuulumisesta proosaan tai lyriikkaan ollaan eri mieltä. Ymmärtääkseni kirjastoissa aforismikokoelmat ovat lyriikkahyllyssä. Runoilijoiden runokirjoissa on aforismeja ja aforistisia sarjoja (Paavo Haavikko, Mirkka Rekola jne.). Itse sijoitan aforismin mieluummin lyriikkaan kuin proosaan. Voihan aforismia pitää aivan omanakin kirjallisuudenlajinaan.
Aforismi on arvokas kirjallisuudenlaji.
18. syyskuuta 2009 kello 16.24
Monenlaisia postikortteja tekisi mieli lähettää nuorille runoilijoille Hotakaisen hahmon Salmen tavoin, mutta tyydyn siteeraamaan runoilijoiden rakastamaa ja viljelemää Montesquieta: ”Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata myös tulevia sukupolvia. – - – Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on elänyt ja hän on ollut hölmö.”
18. syyskuuta 2009 kello 17.06
Ja pakkohan tässä on lainata Leena Krohnia, herkullinen sitaatti koskien kirjallisuuden ja runouden kritiikkiä tänä päivänä. Todellisuutta Kostin ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-filosofian takaa:
”Se oli jälleen runokokoelma. Valmiiksi tuskastuneena Håkan alkoi selailla kansioon ahdettua paperipinkkaa, joka laajuutensa puolesta olisi sopinut romaaniksi. Håkan luki: ”takapihojen rähmäsilmät aukeavat kuin kuumeiset liljat”, kiiman puhelinlankojen häly kiitää luoksesi”, heteisten kirjeiden rysät odottavat sinua saaliikseen”.
Håkan todella tunsikin olevansa saalis, pihdeissä ja verkossa. Hän kumartui nöyrästi näppäimistönsä puoleen ja alkoi jo neljännen lausuntonsa sillä viikolla: ”Laaja valikoima todistaa kirjoittajansa uutteruudesta ja kunnianhimosta. Kirjoittaja käyttää kuitenkin kovin raskasta kuvakieltä. Sellaiset ilmaukset kuin ‘amuröösit ruunat’ tai ‘nurja mööpeli’ jne. jäävät lukijalle hieman etäisiksi.” —
Hän olisi halunnut kirjoittaa: ”Tuhlaatte sekä omaa että toisten ihmisten aikaa. Säälikää itseänne, perhettänne ja kustantamon ylirasittuneita työntekijöitä. Jumalan tähden, menkää ja tehkää jotain, mistä on hyötyä sekä itsellenne että isänmaalle.”
Sen sijaan hän kirjoitti kuivasti ja vilpillisesti: ”Käsikirjoitus sisältää lupaavia lähtöjä ja kiinnostavia ajatuskehittelyjä, mutta se jää hajalliseksi ja epätasaiseksi.”
Tai hänen teki kovasti mielensä sanoa: ”Ette ole terve. Lopettakaa lavertelu ja hankkiutukaa omaehtoisesti terapiaan ennen kuin teidät pannaan pakkohoitoon ja lepositeisiin.”
Mutta hän kirjoitti: ”Lukijalle eivät välttämättä avaudu monet ehkä yksityisesti merkitsevät säkeet kuten ‘Vuosisadan mentyä hän hirtti kurjenmiekan siimaansa’ tai ‘ja Anne luumun sisässä / hameena museoauto / jäätelöbaarissa.”‘
Kun Håkan luki aforismikokoelmaa, jonka kirjoittaja halusi olla paitsi satiirikko myös humoristi, hän halusi kirjoittaa: ”Te onneton. Luuletteko huvittavanne lukijaa. Teidän tekovitsikkäät riiminne saavat minut pahoinvoivaksi.”
Mutta luettuaan kaksi kertaa lauseen ‘Alavilla mailla hallan vaara / Ylevillä naisilla vallan haara”, hän kirjoitti: ”Käsikirjoitus pyrkii myös satiirin suuntaan, mutta nämä yritykset tahtovat jäädä hiukan ponnettomiksi.”
18. syyskuuta 2009 kello 19.01
Mahtavaa, Utelias, Celan osui ja upposi muhun täydellisesti.
Ich grabe, du gräbst, es gräbt.
Opiskelen parhaillaan saksaa, pakon edessä. Tulin juuri oppitunnilta kun luin postauksesi.
Vähän toisenlaista fiilistä asunnonvuokraus-parityöskentelytehtävän perään. (Hmm. tulipa muodostettua kaamea yhdyssana. Lieneekö sekin saksan vaikutusta?)
18. syyskuuta 2009 kello 19.57
Harri,
Kiitos sitaateista. Nauran vieläkin.
18. syyskuuta 2009 kello 20.35
Lukutoukkanen, hauskaa, että pidit Celanista. Viime viikonlopuna naputtelin hänen runojaan jonkin toisen otsikon alle, taisi olla Meitä hemmotellaan… Nyt sain osan runoista saksaksi, kyllä ne ovat vielä paljon parempia. Kirjoittelin sen toisen otsikon alle esim. runon Mandorla englanniksi, sen viimeiset säkeet ovat
Human curl, you’ll not turn grey.
Empty almond, royal-blue.
Saksaksi säkeet kuuluvat
Menschenlocke, wirst nicht grau.
Leere Mandel, königsblau.
Käännös on hyvä, mutta alkuperäinen on musiikkia korvilleni.
Minäkin pidin tuosta ”Ich grabe…”-kohdasta. Kun osaa kirjoittaa, niin osaa kirjoittaa ja verbin taivutuskin voi olla osa runoa. Trandelmaum!
18. syyskuuta 2009 kello 21.12
Kustantaja-Håkan oli eräs suosikeistani mainitussa kirjassa. Miten loistavia Krohinin kehimät pseudoaforismit, vallan naurattavaa.
Itselläni ei ole oikein suhdetta aforismeihin – tai se jäi teinivuosiini. Luultavasti tarvitsen enemmän johdattelevaa tekstiä nauttiakseni.
Celaniin on ollut mukava tutustua, kiitos Uteliaan. Saksaa taitamattomana vertailu ei onnistu. Omassa lukupinossani on ollut useamman viikon ajan odottelemassa oikeammanlaista tuulta Elisabeth Bishop (vai onkohan se z:lla).
18. syyskuuta 2009 kello 22.06
Mimi,
se taisi olla juuri E. Bishopin runoteos, jossa on hyvin erikoinen loppusoinniton runomuoto sestiini, alunperin trubaduurien kehittelemä. Siinä kertautuvat ensimmäisten säkeitten loppusanat erikoisella tavalla.
Minulla ei taida enää olla tuota teosta.
Tarkkailepa runoteosta, onko siinä tällaista sestiiniä.
Siinä minun laitoksessani se oli selitetty kirjassa.
Aikanaan myös Dante, Petrarca ja Ezra Pound ovat kirjoittaneet sestiinejä. Nykyisin niitä kirjoitetaan harvoin.
18. syyskuuta 2009 kello 22.32
Kosti, minulla on ERK:n julkaisemana teos Elizabeth (on siis z) Bishopin Matkakysymyksiä, kääntänyt Helena Sinervo (!). Teos on (tai vaikuttaa olevan) suht kattavahko kokoelma Bishopin uralta, keskeiseltä osaltaan. Ja kyllä, esipuheessa mainitaan, että ”Bishopin rytminen asteikko käsittää lähes kaikki keinovarat: on mittaan kirjoitettuja muotopuhtaita sonetteja ja sestiinejä, on vapaamittaisia ja -rytmisiä runoja…” jne.
Vietänpä sunnuntain Bishopin parissa.
18. syyskuuta 2009 kello 22.34
Löysin kuin löysinkin tuon Elizabeth Bishopin sestiinin nimeltä Sestiini. Se sisältyy suomennettuun runo- teokseen ”Matkakysymyksiä” (WSOY 1997). Kaikkea ne runoillijat osaavatkin! Sestiinin säännöt ovat niin vaikeat, etten tässä ala selostaa. Lukijalla pitäisi olla runo edessään, että saisi käsityksen.
18. syyskuuta 2009 kello 23.48
Tankasta vielä.
Minun täytyy tunnustaa, että olen pitkään ollut yhdessä asiassa epäilevällä kannalla nykyisiä tankoja lukiessani.
Vanhat japanilaiset mestarit kirjoittivat tankoja, joissa ensimmäisillä (yleensä kolmella) säerivillä oli luonnonkuva. Kahdella viimeisellä säerivillä kerrotaan ihmisen, kirjoittajan itsensä, sisäisiä tuntemuksia, kaipausta, rakastetun odottamisen tunteita jne.
Tankahan perustuu tavuille. Viisirivisen runon 31 tavua jakautuvat
riveille: 5 – 7 – 5 – 7 – 7.
Henjö 800 -luvulla (suom. Tuomas Anhava):
Rikkaruohoilta
ei voi erottaa taloon
tuovaa polkua.
Kasvoivat, kun odotin
häntä joka ei tullut.
Nykyisin monet kirjoittavat tankoja ilman luonnonkuvan ja sisäisten tuntojen kokonaisuutta. Silloin tanka muuttuu kovin mekaaniseksi ja siitä puuttuu mielestäni vanhan kunnon japanilaisen tankan tunnelma.
Jopa Tranströmerin ja suomalaisen Arto Lapin sinänsä hienoista runoista puuttuu usein tuo näiden kahden elementin synnyttämä yhteys ja tietty itämainen mystiikka.
Puhuisin jopa klassisesta tankasta, jolla tarkoitan juuri tätä tunnelmaa.
Monet oppilaani ovat kirjoittaneet aivan upeita tankoja ja haikuja.
Olen nähnyt Ramstedtin ennen Tuomas Anhavaa kääntämän tankakokoelman, jossa oli loppusoinnut. Ei se huono ollut. Ei ole helppoa kääntää japanilaista runoa suomalaisiin tavuihin.
Tankasta, kolmirivisestä haikusta sekä kuusisäkeisestä sedokasta monet suomalaisetkin ovat saaneet vaikutteita omiin pieniin runoihinsa, esim. Risto Rasa 1970 -luvun alussa.
19. syyskuuta 2009 kello 0.18
Kosti: olet oikeassa siinä, että aforismeja ei kannata aliarvioida. Olimme vaimon kaa viime kesänä Lontoossa ja ostimme kirjasen nimeltä ”Keep Calm and Carry On.” Menimme sitten Starbucksiin, tilasimme lattet ja lueskelimme ääneen hauskimpia. Oli tosi kivaa.
Jälkeenpäin huomasin, että kirjan nimi tulee englantilaisesta sotapropagandasta II ww:n aikana. Elämänohje?
Esimerkki aforismista:
”If you can keep your head when all about you are losing theirs, it is possible you have not grasped the situation.”
Jean Kerr
vielä toinen:
”It is unfortunate we cannot buy many business executives for what they are worth and sell them for what they think they are worth.”
Malcolm Forbes
Ehkä et Kosti tarkoittanut tällaisia ”aforismeja.” Eihän nämä ny ole mitään suuria viisauksia. Mutta ainaskin hubaa oli.
19. syyskuuta 2009 kello 10.22
Paljon viisasta, syvällistä puhetta runoudesta – kaikkea en edes jaksanut lukea. Nyt Lukupiirissä voitaisiin mennä suoraan asiaan: Kirsi valitsee 1-2 monikerroksista, monitulkintaista, ns. vaikeaa runoa – tai helppoa, yksinkertaista, yksitasoista- joltakin runoilijalta, kirjoittaa ne näkyviin blogiin ja sitten tulkiitsemaan ja keskustelemaan. Jos Kirsi ei keksi runoilijaa, blogilaiset voivat ehdottaa.
19. syyskuuta 2009 kello 11.22
Reeta-Karoliinan kommentti oli minusta loistava. Miksi ihmeessä emme vastaanottaisi myös käsityksiä siitä, missä tällä hetkellä mennään. Minusta nykyrunoudessa on meneillään mielenkiintoinen ilmiö, jossa lainataan kaikkialta osaksi tekstiä muita tekstejä. Useinhan nämä ilmiöt siirtyvät myös tavalla tai toisella proosaan. Ehdotankin Helsingin yliopistosta Vesa Haapalaa, joka myös itse on runoilija nykyhetkessä.
19. syyskuuta 2009 kello 13.35
Sain kerran syntymäpäivälahjaksi kankaalle painettuja Andrew Stevensonin & Jorma Eton rullarunoja. Tuo kangaspitkula on roikkunut vuosikaudet keittiösyvennykseni ja olkkarini verhona.
En ole raaskinut heittää sitä pois. Pienet runot ovat lohdullisia, viisaita ja kauniita. Poimin tähän joitakin rullarunoja, muistuttavat japanilaisia runoja:
Runoille tähdenlennoille
ei mitään mahda
rataansa kiertävä kuu.
Over poems, shooting stars,
powerless
the moon in its orbit.
All doubt over
Unknowing begins
With it the comfort in uncertaintly
Ei epäilystä
Epätieto alkaa
Ja epävarmuuden lohtu
I live aimlessly
bow in hand
No time -
like the present
Elän määrättä
jousi kädessä
Ei aikaa
kuin tämä hetki
Näin naisen
kävelevän miehessä
Hän venytteli
ja alkoi sitten leipoa
I saw a woman
walking inside a man
She stretched herself
and then began baking.
19. syyskuuta 2009 kello 14.22
Miten kukin rajat vetävät, minulla on tapana siirtää aforismit ja haikut, parisäkeet yms lyhyet aatteet proosan puolelle, vaikka haikuissa niitä rakennevaatimuksia onkin…mutta toisaalta kyllähän proosassakin voi harrastaa vaikka raapaleita, mini-saagoja, pyramideja yms.
Klassisessa haikussa oli myös noita sisältövaatimuksia, kahdella ensimmäisellä rivillä oli luonnonkuvaa (oliko vielä niin että piti viitata kulloiseenkin vuodenaikaan), ja viimeisellä rivillä sitten siirtää näkökulma.
Mutta jotenkin mieleen on parhaiten jäänyt Yukio Mishiman esimerkki huonosta haikusta:
Kamakurassa
kaikkialla oli vain
nostokurkia.
Mutta muuten Harrin sitaatti kuvaa aika pitkälle minun suhtautumistani runouteen
19. syyskuuta 2009 kello 16.34
When some obvious booby tells me he has liked a poem of mine, I feel as if I had picked his pocket.
-W.H. Auden
A poem begins as a lump in the throat, a sense of wrong, a homesicknes, a lovesickness.
-Robert Frost
Poetry is what gets lost in translation.
-Robert Frost
There is not a particle of life which does not bear poetry within it.
-Gustave Flaubert
For the poet the credo or doctrine is not the point of arrival but is, on the contrary, the point of departure for the metaphysical journey.
-Joseph Brodsky
Poetry is rather an approach to things, to life, than it is typographical production.
-Joseph Brodsky
Always be a poet, even in prose.
-Charles Baudelaire
A poet can survive everything but a misprint.
-Oscar Wilde
19. syyskuuta 2009 kello 17.34
Voin pahoin, kun luin tätä keskustelua. Herkkä pieru, kuulen joidenkuiden jo ystävällisesti minua nimittävän. Nostan käteni pystyyn: olen yksi syyllisistä, siis niistä, jotka ovat halunneet tähänkin blogiin runoutta. Huomatakseni taas kerran elämän vekkuliuden, kun se pistää minut polvilleen katumaan sitä, mitä meninkin toivomaan.
Minulle runous on arkea. Luen niitä paljon. Niitä on hyllyissäni suhteellisen vähän, kun en kylve rahassa enkä voi ostaa kaikkia kirjoja, joita haluan. Olen priorisoinut proosaan ja juuri nyt ajattelen, miksi ihmeessä?!
Pidän arkisista runoista, runoista, joista löydän jotain samaistumisen, yhteisten tuntemusten kohtia. Olen niin arkinen ja vähemmän ylevä. Niinkuin muunkin kirjallisuuden suhteen. Olen kertonut ennenkin, etten ymmärrä (kuin ehkä vain vähän ja joskus) kaikkia niitä runoilijoita, joita monet ylistävät, Mirkka Rekolaa, Sirkka Turkkaa tai Risto Ahtia, puhumattakaan ulkomaisista suuruuksista kuten Petrarcoja ja Baudelaireja. Uskon, että he ovat mainioita runoilijoita, mutta minun kykyni ymmärtää, tai edes nauttia niistä ymmärtämättä, on rajallinen. Ihailen ihmisiä, jotka heitä lukevat ja saavat paljon irti. Teeveen Runoraatia seuratessa huomasin kyllä, että ääneen luettuna monet vaikeiksi tai käsittämättömäksi kokemani runot muuttuvatkin hyviksi, suorastaan nerokkaiksi, mutta yksin en saa niistä mitään irti. Olen runotaiteen pillipulla. Mutta onnellinen sellainen. Onneksi minullekin kirjoitetaan ja julkaistaan luettavaa.
Pidän tavallisista runoista: Lassi Nummesta, Seppo Helmisestä, Aila Meriluodosta, Juice Leskisestä, Tiina Pystysestä, Hal Sirowitzista, Arno Kotrosta, Eino Leinosta, Einari Vuorelasta, Kaarlo Sarkiasta, Eeva Kilvestä, Märta Tikkasesta, Claes Anderssonista, ja myös Charles Bukowskista, Konstantin Kavafiksesta, Saila Susiluodosta, Henriikka Tavista, Pentti Saarikoskesta, Anna Ahmatovasta, Christian Futscherista ja muista.
Jokunen runoilija, joita ei vielä ole taidettu mainita:
Pertti Nieminen:
Täytyy tuntea dogmit hyvin
ennen kuin hylkää:
pelkuri kieltää tuntemattoman
en ole tietäjän sukua
mutta äänettömyyteni ei ole tiedon puutetta
näkemisen yltäkylläisyys
kuuletko linnun äänettömyyden
pelkäätlö
—
Kimmo Koskimaa:
ELÄMÄ
Huutaja holvien alla.
Portti tukkeena tunnelin pään.
Avain vartijalla.
Toinen miehellä itsellään.
Ratkaisun vapaus.
Vaikea tapaus.
—
Ilmari Kianto:
ELÄMÄN TUULISSA
Järven rannalla humisee
tuo käkkyrälatva mänty -
Niinpä se minunkin sieluni
elämän tuulissa vääntyy…
Kun minä ajattelen lapsuuttain,
suru minut aivan täyttää:
Moni on lapsena lupaava,
mut miehenä murtuvan näyttää,
Voi miksi kiville kitumaan
sen männyn kohtalo määrää?
Jos kankaalle oisi se kasvanut
- ei oisi se vääntynyt väärään!
—
Anna Ahmatova:
Menettää sanojen tuoreus, tunteen
yksinkertaisuus -
kuin taiteilija menettäisi näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.
Vaan älä yritä säilyttää itselläsi
lahjaa jonka taivas antoi haltuusi:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei säästämään – tiedämme.
Mene siis yksin ja paranna sokeita,
kuullaksesi epäilyn raskaalla hetkellä
oppilaitten pilkan ja vahingonilon,
väkijoukon välinpitämättömän hälyn.
—
Rakel Liehu:
Sanat,
syvältä elämän kuumista juurisa nousevat.
Kertovat,
millainen on meren suolainen ilonhuuto.
Tai kukan täysi ruska, kun se lakastuu.
Koskettavat ihmiskasvojen uurteita
ja jäätyvät kaislikon hätää.
Neutronina pommittavat elämän katkeraa
ydintä.
Huutavat varjoja koolle,
että valon saha kaataisi ne.
Ilmassa putoavana sulkana
hipaisevat sateen sinistä suhua.
Ja yöllä,
varjojen nielaistuessa maan syvyyteen
nousevat,
laulavat yhteiselle murheelle
auringonvärisen puvun.
—
Raymond Carver:
PELKO
Pelätä pihalle ilmestyvää poliisiautoa.
Pelätä nukahtamista yöllä.
Pelätä ettei nukahda.
Pelätä muistojen palaavan.
Pelätä nykyhetken karkaavan.
Pelätä puhelimen soivan suden hetkellä.
Pelätä salamointia.
Pelätä siivoojaa jolla on näppy poskessa.
Pelätä koiria, joista luvattiin etteivät pure.
Pelätä levottomuutta.
Pelätä joutuvansa tunnistamaan ystävänsä ruumiin.
Pelätä rahojen loppuvan.
Pelätä että rahaa on liikaa, vaikka ette tätä uskokaan.
Pelätä työhönottohaastatteluja.
Pelätä myöhästyvänsä tai saapuvansa ennen muita.
Pelätä lastensa käsialaa kirjekuorissa.
Pelätä heidän kuolevan ennen minua, ja syyllisyyttä siitä.
Pelätä että joutuisi elämään äitinsä kanssa hänen
vanhoilla päivillään, ja vanhana itsekin.
Pelätä sekaannuksia.
Pelätä tämän päivän päättyvän apeaan oloon.
Pelätä heräävänsä siihen että olet lähtenyt.
Pelätä ettei rakasta ja pelätä ettei rakasta kyllin.
Pelätä että rakkauteni on lähimmilleni kuolemaksi.
Pelätä kuolemaa.
Pelätä elävänsä liian pitkään.
Pelätä kuolemaa.
Sen jo sanoinkin.
—
Unto Kupiainen:
Arpia – yksi ja kaksi ja monta.
Poltimerkkejä paljon on niitä.
Mikä on korjaamatonta,
sen luen siitä.
Sillä, ken kaikki ne arvet kesti,
otsa on höyrynnyt tuskan hiestä!
Rakasta turvallisesti
arpista miestä.
19. syyskuuta 2009 kello 17.35
Pidän aforismeista yms. lauseista. Elmer Diktonius on mainio ajatusten tiivistäjä ja kirkastaja. Samoin Samuli Paronen ja vaikkapa Erno Paasilinna.
Paasilinna on sanonut mm. näin:
- Hyödyllistä on harjoitella puhumaan yksin että kuulee mitä sanoo.
- Kieli on ihmisen elämäkerta. Se tallentaa jokaisen vaiheen ja paljastaa ne.
- Varsin yleistä, että kriitikot opettavat kuolleitakin kirjailijoita kirjoittamaan paremmin.
- Vanhana löytää enää harvoin sellaisia kirjoja joita nuorena oli niin paljon.
- Kieli on huonoa jos se ei ole riittävän tavallista. Jos se on liian tavallista se on taas huonoa..
- Kirkas kieli, tyyni ja hiukan kylmä: veri läikähtää sen kauneudesta.
Samuli Paronen taas näin:
- Miettiessäni mitä sivistys on minusta tuntuu siltä ettei se ainakaan ole sitä mihin sitä käytetään.
- On oikeampikin tie on kuin pyrkiä olemaan oikeassa.
- Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että maailma on sana.
- Mikäs lierona olisi: reiässä loikois, multaa söis ja tieto olis pystysuoraa.
- Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudestaan.
19. syyskuuta 2009 kello 17.45
Uteliaalle ja Harrille kiitos hilpeistä lainauksista. Mutta, mutta, Utelias, se Trandelmaum alkoi soida päässäni, piti oikein pakolla ajatella muuta. Kutsutaanko niitä tageiksi vai miksi sellaisia melkein alitajuisia puheen tai musiikin pätkiä? Joskus hyräilen samaa säveltä kerta toisensa jälkeen huomaamattani, varsinkin kun keskityn johonkin. Ystävä kerran huomautti siitä brutaalisti, ja sen jälkeen olen yrittänyt pitää itseäni aisoissa, ainakin ihmisten ilmoilla.
Minusta aforismit ovat hauskoja lukea joskus, esim. Markku Envallin, eikös häneltä ole tulossa uusikin kokoelma? Ovathan ne eräänlaisia tiivistettyjä runoja. Ja taitavia haikuja ja tankoja lukee nautinnokseen. Viime aikoina olen lukenut John Donne´in kuolemanrunoja ja Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä. On jotenkin lohdullista lukea, viimeaikaisten sairausuutistenkin valossa:
”Death, be not proud, though some have called thee/
Mighty and dreadful, for, thou art not so”
Kuitenkin Donne oli valmistautunut kuolemaan, kirjoitti hautajaissaarnansakin, ja totesi Meditation XVII:ssa tunnetuin sanoin:
”No man is an island….
never send to know, for whom the bell tolls; it tolls for thee.”
Hughesin runot ovat, niin, koskettavia, ja järkyttäviä. Aviopuolisot inspiroivat toisiaan hyvässä ja pahassa, Plath vielä kauan kuolemansa jälkeenkin.
19. syyskuuta 2009 kello 18.09
Pentti Saarikosken runoja:
Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle,
kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni,
tulin milloin mihinkin,
ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.
(Kokoelmasta Kuljen missä kuljen)
…ja kun kirjoitan olen sienimetsässä
ja sieniä ei löydä muuten kuin kuleksimalla
kiireettä sinne tänne
ja kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi
eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija
ei tee runoja
vaan etsii niitä
(Kokoelmasta Tanssiinkutsu v. 1980)
19. syyskuuta 2009 kello 19.35
Eija G, olen todella pahoillani sairausuutisista.
Jaksamista sinulle!!!!!!
Trandelmaum!!!!!!!
(Trandelmaum lienee Celanin runossa Eine Gauner- und Ganovenweise…, en ole varma kun en ole vielä onnistunut saamaan runoa käsiini.)
Kannatan Tessan ehdotusta.
Kostille ja Kerttulille jälleen kerran kiitokset runoista. Luen ne illalla kun elämä hiukan rauhoittuu ja kotona on hiljaista.
19. syyskuuta 2009 kello 20.36
The only problem
with Haiku is that you just
get started and then
-Roger McGough
19. syyskuuta 2009 kello 20.57
Voi ei minua itseäni mikään vaivaa, Utelias, mutta täällä Suomessahan on ollut viime aikoina vakavaa sairautta poliitikoilla, mm. entisellä oppilaallani Maaritilla, se minut ehkä sai kuolemanrunoja lukemaan. Ilmaisin taas itseäni epäselvästi.
19. syyskuuta 2009 kello 21.23
Kun Utelias menee sienimetsään, hän löytää hauskoja manteleita ja runoja – kuten nyt tämä McGoughin haiku.
Täten nimeän Uteliaan hauskamaisteriksi.
19. syyskuuta 2009 kello 22.22
90-luvun lopun Helsingin yleisötapahtumissa liikkui Arto Merenheimo – niminen mies myyden itse kustantamiaan kirjoja. Tapasin hänet kadulla ja baareissa aika usein, ja niin minulla on kaksi hänen kirjoittamaansa tankarunokirjaa Kukkaleninki ja Perhosensydämiä sekä romaani Mike vaan only. Runokirjojen suhteen minulla ei ole kompetenssia sanoa ovatko ne hyviä, tai edes ovatko ne tankaa ollenkaan. Mutta romaani on varmasti hyvä (parempi kuin esim. Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit, jonka kanssa tämä asettuu samaan genreen). En halua nyt luonnehtia näitä kirjoja muuten kuin että niistä käy ilmi tämän oman elämänsä sankarin ja elämäntapaintiaanin traaginen ja kirkas olemus. Siteeraan kuitenkin kahta hänen runoaan.
Eikä yksikään
ole kristitty ilman
kaikkia muita.
Ellet tätä ymmärrä,
niin kuole Goltatalla.
Iankaikkisuus
jo tässä elämässä,
Jumala meissä.
Silloinhan sinä siinä
olet kaikkein kaivatuin!
Minusta tämä on hienoa. Arto, minusta on hienoa olla kanssasi samaa lajia, ihminen!
En ole varma, mutta Arton kirjat saattavat olla kirjastossa. Voi olla ettei ystäväni antanut systeemille periksi ja luovuttanut kirjojaan julkiseen palveluun, mutta toivon, että hän olisi näin toiminut. Ei tämä systeemi niin paha ole, vaikka se paha onkin.
19. syyskuuta 2009 kello 22.27
Voi itku, pilasin tietenkin jotain. Ensimmäisessä runossa pitää tietenkin olla Golgatalla, ei golta…
20. syyskuuta 2009 kello 0.32
Kiitos, Antti, tuosta Merenheimon runosta.
Näin minäkin hänet kerran esiintymässä yhdessä tilaisuudessa. Kunnon riivattu hippi ja elämäntapaintiaani – kuten sanoit. Kyllä hänen tuskansa ja hurmionsa sydämestä tulivat. Jotenkin tuli mieleen amerikkalainen Allen Ginsberg. Koska juuri silloin luki pitkän runonsa, johon oli koottu paljon tietoa ja kuvia (ehkä vähän liikaakin) kuten Ginsbergin pitkään runoon Huuto (Howl). . Mutta lainauksessasi on humanismia.
Ja Kerttuli, kiitos monista hienoista lainauksistasi. Carverin runoissa on aina särmää, jos on hänen novelleissaankin.
Monenlaisia aforismejanne luin mielelläni.
Runoja ja aforismeja tarvitaan.
20. syyskuuta 2009 kello 3.59
Eija G, olen huojentunut, ettet olekaan sairaana. Minullekin Trandelmaum jäi päähän soimaan. Olen toistellut sitä ääneen ja lapset tietenkin perässä. Venäläinen runoilija Osip Mandelstam oli Celanille läheinen (eivät siis tavanneet, mutta muuten läheinen, M kuoli 1938) ja Celan omisti hänelle kokoelmansa Die Niemandsrose (kaunis nimi!). Oletan, että Celan Trandelmaum-runossaan aloittaa Mandelstamista ja sitten lähtee muuntelemaan nimeä, mutta en ole varma. Ensi kirjastoreissulla yritän löytää runon.
Kosti, olen oikein otettu uudesta nimityksestä! Olen naputellut tänne surullisia runoja, mutta onneksi metsästä löytyy muutakin. Teki mieli päästä oikeaan sienimetsään kun luin Saarikosken runot. Vielä minä sinne pääsenkin! Saarikoskea on aina ilo lukea. Minulla ei ole yhtään hänen kokoelmaansa täällä mukana, joten lukemiseen tulee pitkiä taukoja ja tauon aikana usein unohdan, miten loistava runoilija hän oli. Kiitokset runoista!
20. syyskuuta 2009 kello 4.53
Kerttuli, minä jo ihmettelinkin, mitä sinulle oli tapahtunut. Tiesin, että luet paljon runoja, mutta olit ihan hiljaa. Niinhän sitä sanotaan, että niiden rukousten takia, joihin vastataan, vuodatetaan paljon enemmän kyyneliä kuin niiden, joihin ei vastata (Truman Capote: Answered prayers). Harmillista!
Kiitokset sinulle runoista ja aforismeista, pidin niistä! En ole ihan varma siitä, mitä tarkoitat arkisilla runoilla. Minäkin pidän valtavasti Rakel Liehusta, mutta ajatus, että sanat pommittavat elämän katkeraa ydintä kuin neutronit, on mielestäni kaikkea muuta kuin arkinen. Se on juuri sellainen mielikuva, jota en itse milloinkaan saisi, tarvitaan runoilija se minulle kertomaan.
20. syyskuuta 2009 kello 9.05
Harvoin käännös lienee parempi kuin alkuperäisteksti. Runojen kääntäjän pitää itsekin olla runoilija ja sittenkin vaikutelma voi olla vaisumpi, kuten Uteliaan esimerkistä ”Menschenslocke, wirst nicht grau, leere Mandel, königsblau” näkyi. Alkuperäisrunon sanojen väriä ja rytmiä voi olla vaikea jäljitellä toisella kielellä, vaikka merkitys olisikin sama.
Luen juuri Nabokovin terävää ja loistavaa Gogol-elämäkertaa ja tutkielmaa, ja siellä hän mainitsee ohimennen, että Gogolin kanssa ystävystynyt runoilija Zjukovskij oli myös loistava kääntäjä, joka jopa ylitti käännöksissään Seidlitzin ja Schillerin alkuperäisrunot. Lienee harvinaista.
20. syyskuuta 2009 kello 9.44
Tämän päivän lehdessä (HS) oli kiinnostava tuttavuus, jota en ole itse laisinkaan lukenut, mutta säkeet, jotka lehteen oli valittu toivat mieleeni Eeva-Liisa Mannerin. Siispä voisin nykyrunoilijoiden tutkailulistaan lisätä vielä myös Olli Sinivaaran. Hienoa kieltä ja ihana oloista rytmiä – kosketti aamukahvin lomassa. Juuri nyt.
20. syyskuuta 2009 kello 10.07
Katsoin Karoliina ihan samaa aamulla! Kuulosti erinomaiselta. Ehkä palataan Sinivaaraan piakkoin. Kiinnostavaa on myös se, kuinka ehkä havaitsee tällaisen jutun osin juuri siksi, että täällä käydään runokeskustelua, tuntosarvet ovat silloin runoilijoiden osalta herkempinä.
20. syyskuuta 2009 kello 10.19
Samaan Sinivaaran arvosteluun minäkin kiinnitin huomiota ja pääsin jo mielessäni niin pitkälle, että täytyypä vähän selailla niitä runoja kaupassa, jos ihan ostaisi.
20. syyskuuta 2009 kello 11.36
Mieluummin Sinivaara kuin Haapala.
Luin Haapalan toista runoteosta ja teos oli täynnä taiteen suuria nimiä ja teoksia. Alkeellinen nuoren runoilijan tapa (virhe). sulloa teos täyteen suuria nimiä, jotta itse olisi suurempi. Ehkäpä Haapalan kehuttu esikoisteos ”Vantaa” on parempi ja toivottavasti pysyttelee turvallisesti Vantaalla.
Kannatan Olli Sinivaaraa. Pyydä, Kirsi, vaikka Sinivaara vastaamaan lukijoiden kysymyksiin.
Runo on suurta. Pyhä tuli palaa. Elämä on mukavaa.
Mantra santra kantra mandel handel kandel kaneli maneli taneli surttta hurtta purtta perskules herkules nerkules tasso masso jasso sopotan nopotan jopotan
20. syyskuuta 2009 kello 11.54
Karoliina kirjoitti 19.9.09 klo 11.22. tämän otsakkeen alla, että nyt on menossa sellainen trendi uudessa lyriikassamme, että ”lainataan kaikkialta osaksi tekstiä muuta tekstiä”.
Ja tämä muka on uutta! Kari Aronpuro on lainaillut koko tuotantonsa ajan alkaen esikoisteoksestaan ”Aperitiff – avoin kaupunki” (1965). Samoin monet muut runoilijat vuosikymmenten ajan.
Olli Sinivaaran arvostelussa viitataan 1920- ja 1930 -lukujen tulenkantajaan Katri Valaan ja 60-lukulaiseen Pentti Saarikoskeen. Karoliina itse vertaa Eeva-Liisa Manneriin.
Markku Paasonen, yksi minun suosikeistani, mainitsee aina saaneensa vaikutteita 1800-luvun Charles Baudelairelta.
Joskus tekisi mieli poistaa varmistin sanapistoolista, kun nuoret yltiöpäät hohkaavat uudesta runoudesta! Mikä on uutta? Sitten muistan, että 60-luvulla olin juuri samanlainen kohkaaja: ”Pois alta, kääkät naakat/ täältä tulee kumous ja nuoruus!”
Hellyttävää ja suloista. Jokainen sukupolvi luulee keksineensä tulen. Tämä on oikein, suositeltavaa ja kohtuullista.
Eikä savua ilman tulta.
20. syyskuuta 2009 kello 13.09
Vielä pari huomiota Nabokovilta:
Hän moittii joitakin Gogolin englanninnoksia, joissa englanti on kuivaa ja latteaa ja sietämättömän korrektia ja että kenenkään muun kuin irlantilaisen ei pitäisi yrittääkään kääntää niitä. Eikös hän itsekin ole kääntänyt Gogolia?
Toinen seikka, joka tuli esiin Hotakaisen yhteydessä, on, että Gogol on heikoimmissakin töissään hyvä ”luomaan lukijansa” ja että se on suurten kirjailijoiden etuoikeus. Olin ymmärtävinäni, että Hotakainen oli vähän hämmästynyt ”luomistaan lukijoista” ja heidän reaktioistaan.
20. syyskuuta 2009 kello 15.27
Gunnar Björling:
Oli syksyn päivä
valoisa aamu
ja me aamunmailla
me menimme aurinkoihin sisään
sisälle olemisen käsiin
oli syksyn päivä
valoisa aamu
ja me aamunmailla
oli syksy ja aamu.
(kokoelmasta Kosmos valmiiksi kirjoitettu, suom. Tuomas Anhava)
Tämä runo sattui tulemaan käsiini, kun avasin Björlingin kirjan. Luen, kertailen Kafkaa ja olen vähän surrealistisen pökertynyt. Uteliaan Celanit ovat todella kiehtovia, lainasin suomennosvalikoiman, mutta Kafka pitelee minua parissaan vielä.
Haluan kirjoittaa tähän kreikkalaisen, Ruotsissa asuvan runoilijan Kostis Papakongosin runon kokoelmasta Drömmar:
Eremiten
Han grät, grät, grät och tårarna
steg honom till knäna
steg till hakan
blev en sjö omkring honom
blev en ocean
där han gråtande flöt.
Så kom fiskarna och åt upp
hans händer och fötter
kroppen och huvudet.
Bara ögon blev kvar
och grät otröstligt.
Grät dag och natt i många år
grät sekel efter sekel
grät tusen år och åter tusen år.
Därför ha gud ingen kropp
inte heller öron och händer.
Bara två ögon som skimrar
av jordens pålitliga sorg -
Som två droppar i havet
vilka födde havet.
20. syyskuuta 2009 kello 15.45
Hain kirjastosta Pauliina Haasjoen kaksi kokoelmaa,koska hänen runouttaan on täällä mainostettu ‘mielettömän kauniiksi’.
Runojen keskiössä on, yllätys, Pauliina Haasjoki. Koska runoilija ei halua korostaa itseään, on hän löytänyt ikituoreet jungilaiset minuuden symbolit: Hän puhuu huoneista, taloista, ikkunoista. Mutta ovatko runot kauniita? Kyllä, jos runotyttöys on kaunista, josa aikuisen naisen lapsellisuus on hellyttävää, jos suostuu jälleen etsimään ajatuksen jyviä tuhansia kertoja tallatulta klassisen runouden käsitteiden sänkipellolta. On vettä, lintuja, taivasta, puita, unia, koiraa, kissaa, syli ja pihakeinu. Ukkosta odotellaan, valitettavasti taivas on ja pysyy pilvettömänä.
23. elokuuta 2009 Leena Krohn kertoi täällä: ”Kauneus ei ole pikkusievyyttä, aivan päinvastoin. Kauneus on ankaraa, arvoituksellista, pelottavaa, ikuista.” Jos nämä lauseet haluaa allekirjoittaa, Haasjoen runojen kauneus on kitschiä.
20. syyskuuta 2009 kello 15.46
Eija G, minun piti tervehtiä ilolla Nabokovin Gogolin lukemistasi! – Olisin odottanut, että kun nyt on 200 vuotta Gogolin syntymästä, olisi julkaistu esimerkiksi tämä kirja juhlan kunniaksi. Mutta onhan Gogolin tuotantoa sentään aika hyvin saatavilla.
20. syyskuuta 2009 kello 16.50
Oletko Kosti koskaan kirjoittanut lastenkirjoja? Sinun pitäisi, nuo riimit juoksevat siihen malliin kevyesti!
Hauskahan jonkin runoilijan kanssa olisi keskustella täällä blogissa, mutta suostuukohan kukaan selittämään runojaan?
20. syyskuuta 2009 kello 19.09
Nyt on taas runoherkkua niin että alta pois!
Violeta, nuo Björlingin runot ovat niin kerta kaikkiaan omanlaisiaan.
Mikähän siinä on, että 1. modernismimme suomenruotsalaiset mestarit ovat aina vain ikuista valioluokkaa: Södergran, Diktonius, Solveig von Schoultz, R. Enckell, Björling, nuorena kuollut Henry Parland (josta oli tänään Hesarissa hyvä kirjoitus) jne.? Aina heihin vain palaa ja aina saa makeaa sydämen ja aivojen täydeltä. Kiitos Violeta, myös Kostisin runosta.
Harri, voi olla että Pauliina Haasjoen kohdalla komppasin jotakin edellistä kirjoittajaa kun mainitsin lempikirjailijoitteni joukkoon. Haasjoen runoissa on noita mainitsemiasi piirteitä. Ehkäpä mieltymykseni ovatkin ulkokirjallisia. Olen kaksi kertaa nähnyt kun tämä tavattoman viehättävä nainen on pyrähtänyt yleisön eteen ja esittänyt änkyttelemättä varmoin ottein ulkoa pitkiä runojaan, joiden sulosointuun olen melkein pyörtynyt. Voi voi. Pauliinaa pitäisi vain katsella ja kuunnella, ei analysoida. Tai minä olen vanha höppänä, joka vieläkin vaivun ja kaadun seireenien lauluun.
Eija G.lukee Nabokovin Gogolia, jota minulla ei ole ja jonka haluaisin hetimiten jostakin saada. Olen samaa mieltä Violetan kanssa: teos olisi pitänyt julkaista juhlavuoden kunniaksi. Luen kuitenkin Gogolin novelleja ja hykertelen Gogolin neroudelle.
Eija G., en ole juurikaan kirjoittanut lapsille. Jaa, kun olin kolme vuotta luokanopettajana 1980 -luvun alussa kirjoitin jonkin aikaa minulle varatulla palstalla satuja täkäläiseen lehteen. Pienoissatu ilmestyi kerran viikossa. Kerran satua ei ollutkaan lehdessä ja lapset olivat heti aamulla kimpussani. Jokin painotekninen kömmähdys. Sain anteeksi. En sen koommin. Kun joskus jään eläkkeelle, alan ehkä taas toivottavasti kirjoittaa, jotakin. Muutakin kuin blogikommentteja.
20. syyskuuta 2009 kello 19.53
Kosti, kosti, jopas roihahti! Enhän minä suurta viisautta edes yritä tällä saralla, jota niin huonosti taidan. Epätarkasti ja nopeasti viestini rustasin… Intertekstuaalisuus tosiaan on vanha juttu, oikeassa olet. Unohtui myös viittaus tuosta viestistäni, johon viittasit. Olinpa vain keväällä yliopiston runomatineassa kuulostelemassa nykyryunouden tuulia ja google-runoudesta puhuimme: lainaamisesta, leikkaa-liimaa -tekniikasta, joka on vallalla. Siihen löperösti viittasin.Kai jokaisessa ajassa on jotakin leimallista, uudella tavalla kai vanhaa nyt käytetään. Eepokset vääntyvät vaikka mille mallille…
Ja kyllä vain Olli Sinivaaran arvostelussa viitattiin modernisteihin. Minulle siteeratuista säkeistä tuli lyriikan modernismin keulakuva, Manner mieleen, vaikkei häntä artikkelissa mainittukaan. Arvostelussa mainittu Valahan edustaa puolestaan varhaista modernismia, johon myös Tulenkantajat kuuluvat. Sinivaaraan tutustuisin mielelläni, kun täällä runotaivaalla haparoin.
20. syyskuuta 2009 kello 21.25
Minäkin olen ajatellut Nabokovin Gogolia viime aikoina, tahtoisin lukea sen uudestaan. Luin sen aikoinani koululaisena uimarannalla. Sen innoittamana pidin syksyllä koulussa esitelmän Gogolista (elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kirjallisuusesitelmä). Toistelin papukaijan tavoin Nabokovin ajatuksia ja hänen huomioitaan siitä, että Gogolilla tosiaan oli harvinaisen suuri nenä. Lohdullista kyllä kuulijakunta opettajaa lukuun ottamatta ei ymmärtänyt aiheesta sen enempää kuin puhujakaan.
Violeta, kiitos runoista!
20. syyskuuta 2009 kello 21.51
On hassua, miten joistakin kirjoista jää mieleen se tilanne, kun kirjan on ostanut tai saanut. Nabokovin Nikolai Gogol oli kirja-alennusmyynnissä, kun olin opiskelija. Tilasin sieltä suuremman kasan kirjoja kuin mihin minulla olisi oikeastaan ollut varaa. Gogolia epäröin, mutta perustelin sen hankintaa, että sehän on faktaa, kirjallisuudenhistoriaa! Kun sitten avasin kirjakaupasta hakemani paketin, ensimmäisenä oli juuri Nabokovin kirja. Olin niin iloinen, nuuhkin Gogolia ja tiesin, etten ikinä kadu sen hankkimista.
60-luvulla ilmestyi myös Paavo Rintalan näytelmä Kunnianosoitus Johann Sebastian Bachille. Olin tamperelaisessa kirjakaupassa hakemassa jotakin Eeva-Liisa Mannerin uutta kokoelmaa ja näin Rintalan kirjan ja halusin sitä kiihkeästi. Olin lukenut sen ja ihastuin siihen, se oli minusta jännittävällä tavalla moderni. Mutta minulla ei ollut rahaa kuin toiseen noista kirjoista, ja jätin Rintalan kirjan kauppaan. Myöhemmin en enää saanut sitä. Nyt se putkahti mieleeni, kun luin muita Rintalan kirjoja, ja huomasin että se oli nettiantikvariaatissa. Muistoni takia hankin sen, se ei ollut enää niin hieno kuin silloin kun luin sen ekaa kertaa, mutta ihan se on kotonaan hyllyssäni.
20. syyskuuta 2009 kello 22.03
Tässä Eeva Tikalta kaksi minulle mieleistä:
Hän kasvoi
miinankantajaksi.
Vielä hänessä on odotus
ja muisti.
Hän muistaa kesken jääneen iltasadun,
mustelmat omenien poskilla,
kulkukissan sielun ladon alla.
Niin kaukana, kevyitä muistaa kuin pilvet.
Hän muistaa rauhan aikaa
kuin vanhaa puutarhaa joka jostain syystä
piti hävittää.
Hän muistaa puiden pehmeitä helmoja,
Valon keihäsleikkejä iltapäivän auringossa,
tähtiä jotka tuntemattomina
valtasivat taivaan.
Ja hopeapaju itki
illan viiletessä.
–
Me luulimme että alku
on kuin seisoisi rannalla
salaperäisen luomisen aamuna:
aika etsii hahmoaan valossa,
jalka koskettaa vastaluotua kiveä
lämmintä kuin leipä.
Mutta alku oli yössä,
Yö mursi meille leivän
Ja kaamos levitti sen päälle mustaa voita.
Yössä meidän oli
opittava kirjaimet,
pimeän säkissä kannettava sanat
luolan suulle
ja luotava niistä lapsuuden maailma.
Se kasvoi aikuiseksi
meidän ylitsemme.
(Kokoelmasta Enkeli astuu virtaan)
Hienoa lukea näitä monia tänne laitettuja runoja.
“The figure is the same as for love.
Like a piece of ice on a hot stove the poem must ride on its own melting.”
Sanoi Robert Frost runosta. Hänen hienon esseensä runoista voi lukea kokonaisuudessaan täältä:
http://www.mrbauld.com/frostfig.html
20. syyskuuta 2009 kello 22.16
Gogol gogoli gigolo Nikolai Niccolo piccolo Neva niva valta Jalta katu satu kieli kuoli sielu nielu Nenänä Venäjä kuuma kooma Rooma
20. syyskuuta 2009 kello 22.22
Nabokovin Gogol on meidän kirjastossamme ruotsiksi, julkaistu 1997, alkuperäinen vuodelta 1944, uudistettu laitos 1971. Nabokov tuntuu vaativalta, ei hän hyväksy ollenkaan sitä, että Reviisori tai Kuolleet sielut, johon olen päässyt, olisi komediaa ja venäläisen yhteiskunnan kritiikkiä, ei, vaan suurta runoutta, runoa, Gogolin omaa luomaa, jossa ohi vilahtelevat sivuhenkilöt ovat sitä tärkeintä. Nabokov todistaa, ettei Gogol edes tuntenut Venäjän maaseutua, virkamiehiä kylläkin, kun itsekin vastentahtoisesti toimi sellaisena.
Sen Parland-kirjan satuin saamaan kirjastosta tuoreeltaan, ja se onkin kulttuurihistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen ja hyvin laadittu, runsas kuvamateriaali on ennen näkemätöntä ja hyvin sitä aikaa valottavaa. Henry Parland valokuvasi itsekin paljon, mikä tulee keskeisesti esiin myös postuumisti julkaistussa Sönder-romaanissa, joka on eräänlainen Proust-pastissi ja myös hyvä ajankuva 20-luvusta. Kuvien vuoksi tätä kirjaa tekee mieli selailla yhä uudelleen, teksti on vain vähän liian pientä ja himmeää. Sääli, että Parlandin piti kuolla niin nuorena, 22-vuotiaana, mutta hänen arvostuksensa tuntuu vain nousevan. Viime aikoina hänestä on ilmestynyt useampia tutkielmia, mm. Proust-yhteydestä, ja Sönder on käännetty suomeksi, ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi, pian myös englanniksi. Netistä olen englanniksi lukenut ylistäviä arvioita hänen runoistaan. Olisipa saanut elää edes keski-ikään! Parlandien perhe oli niitä monikielisiä kulttuuriperheitä, jotka ovat rikastuttaneet kulttuuriamme.
20. syyskuuta 2009 kello 23.20
Mandeltraum, Utelias ja kumppanit. Minusta saksankielinen versio
(Es wahr Erde in ihnen…) tuntuu enemmän ”runolta”, englanninkielinen jotenkin liian täsmälliseltä, kuivalta? Eikun englantini on vähän surkea. Kiitos, Utelias, Celan on oikea löytö!
Tämän löysin nyt, ihan erilainen kuin Celan, on aika pitkä, mutta…
Jorge Luis Borges:
Lukija (Un lector)
Kerskailkoot muut kirjoittamillaan sivuilla,
minä ylpeilen niillä jotka olen lukenut.
Enhän minä ole ollut mikään kielitieteilijä
en ole paneutunut deklinaatioihin, taivutuksiin
enkä kirjainten vaivalloisiin mutaatioihin,
miten d kovenee teeksi,
ja g ja k ovat yhdenvertaisia,
mutta kaikkien vuosieni mittaan
olen säilyttänyt intohimoni kieleen.
Yöni ovat Vergiliusta täynnä;
se että on osannut ja unohtanut latinan
on yhä omaa, koska unohtaminen
on yksi tapa muistaa, muistin hämärä kellari,
kolikon salattu toinen puoli.
Sitten kun silmistäni olivat pyyhkiytyneet
rakkaat ilmiöt
kasvot ja kirjansivut,
minä omistauduin opiskelemaan rautakieltä
jota esi-isäni olivat käyttäneet laulaakseen
miekoista ja yksinäisyyksistä,
ja nyt, seitsemänsadan vuoden kuluttua
Ultima Thulesta saakka
kantaa äänesi luokseni, Snorri Sturluson.
Nuorukainen kirjan ääressä taipuu tarkkaan itsekuriin
ja hän tekee sen saavuttaakseen tarkan tiedon:
minun iässäni on jokainen yritys seikkailu
jonka rajana on yö.
En koskaan pääse Pohjolan vanhojen kielten perille,
en koskaan upota halukkaita käsiäni Sigurdin kultaan;
tehtävä johon ryhdyn on ääretön
ja se seuraa minua loppuun saakka
yhtä salaperäisenä kuin maailmankaikkeus,
kuin minä itse, sen oppilas.
Kokoelmasta Peilin edessä ja takana, suom. Pentti Saaritsa.
21. syyskuuta 2009 kello 0.00
Koska en ole enää työelämässä mukana, niin minulla on mahdollisuus päivisin kuunnella radiota. Päivän mietelause klo 11.55 on lempparini. Se on monenkirjava, sisältäen runoja, aforismeja, lyhyttä proosaa etc. laidasta laitaan.Elokuussa oli jonakin viikkona nuorien runoilijoiden tuotantoa. -Tässä muistuu mieleeni muuan ote Oiva Paloheimon kokoelmasta Oivalluksia
(olikohan v.1959):
Onni ei tule etsien,vaan eläen
Ei kun Onni ei tule etsien, vaan löytäen
Ei kun Onni ei tule etsien, vaan hoksaten
Tämänkin kuulin Päivän mietelauseessa. T-vasti muistin oikein.
On ollut mielenkiintoista lukea ja huomata, miten Runous on kirvoittanut erilaisia ajatuksia ja muistoja esille. Kiitos siitä teille Lajitoverit!
21. syyskuuta 2009 kello 9.24
Keskustelun innoittamana aloitin sitten projektin, joka löytyy nimeäni klikkaamalla. Kaunosielut voivat sitten pohtia uudestaan minkä verran lukupiirissä pitäisi käsitellä runoja…
21. syyskuuta 2009 kello 9.41
Kirsi-täti! Auts! Hieno projekti!
21. syyskuuta 2009 kello 11.25
Hieno ja kannatettava projekti, hdcanis!
Toisaalta. Voisinhan minäkin valita jonkin alan, jota jo valmiiksi inhoan ja sättiä sitä kaikkialla.
Onhan ihmisellä oltava aggressionpurkamisblogi.
Japanilaisilla oli aiemmin aggressionpurkamiskoppeja. Ne auttoivat, nekin.
Vihanhallinta vai aggressionpurku – siinäpä vasta kysymys?
21. syyskuuta 2009 kello 11.29
Sitä paitsi.
Prosaistit, proosan lukijat ja tutkijat ne vasta kaunosieluja ovatkin.
Väitellään nyt tästäkin, kuka on kaunosielu ja onko se kunniaksi vai häpeäksi.
cdcanis, tanka ja haiku ovat lyriikkaa. Ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan.
Kirjoita blogissasi Tuomas Anhavan kääntämästä teoksesta ”Kuuntelen vieras”.
21. syyskuuta 2009 kello 11.51
Hnhhn xg bäqug
gubnugcg.
Uqnugcgpug.
Bcfhhxn tnaxfnnaupxg bnfauenffc,
aötöpug.
21. syyskuuta 2009 kello 11.58
No, pyrin suhtautumaan asioihin avoimin mielin, ja vaikka ainakin osassa runomaailmaa onkin ilmiöitä jotka menevät ristiin makuni ja ihanteitteni kanssa niin kai silti löytyy myös sellaista runoutta joka ei mene (ja jos ei löydy, pitäisi löytyä). Niitä olen jahtaamassa.
Ja kun toisaalta olen kiinnostunut mm. luonnontieteiden popularisoinnista, siitä että asioista puhutaan niille vieraalla kielellä, niin miksei samaa periaatetta voisi ja kannattaisi harjoittaa myös muilla elämän aloilla? Miksi runoista puhuminen pitäisi jättää vain alan harrastajille?
Laitetaan Anhava mieleen.
21. syyskuuta 2009 kello 14.17
viirulliset muistojen
hatarat hetekat
viljapeltojen herkempää kylkeä
minä olin se
mutta hän se väitti
hoiperrellessaan
hopeisin haperin paperein
perässä me kaikki tulemme
jotkut mukeineen
toinen jalka saksofonissa
mitä muistin
kenen pöydänjalkana
perääni ei silmät kullatut
vaikeneva kulkee omin merkityksin
tämä runouden pölpötys
hölpötyksen kölpötys
sanojen jolkutus
ihastelun ummetus
24/7 on kiireen nimi
21. syyskuuta 2009 kello 14.41
Tuomas Anhavan Kuuntelen vieras on minulle tärkeä kirja. Nuorempana elelin kirjan sivuilla haaveillen ja nautiskellen. ON hienoa, miten pienessä voi sanoa paljon.
21. syyskuuta 2009 kello 16.17
Toni, jos joskus alat pitaa lausuntailtoja, tulen eturiviin huokailemaan kukkahattu paassa ja kasilaukku viereisella tuolilla.
Aggressionpurkamisesta: Asuin kerran opiskelija-asuntolassa, jossa aggressioita purettiin seuraavalla tavalla: Kello 10 joka torstai-ilta avattiin ikkunat ja huudettiin niin paljon kuin vain aanta
kurkusta lahti. Oli se ihan mielenkiintoista.
Violeta, kiitos Borgesin runosta. Luen sen illalla kotona.
21. syyskuuta 2009 kello 16.56
Axgu enapnn öttötöumcffö aääfufföög.
Hxumarg åvusocg hnvuug.
21. syyskuuta 2009 kello 17.14
Kun nyt liki kaikki ovat allekirjoittaneet lempirunonsa, suotakoon se myös yllekirjoittaneelle. Se kuuluu seuraavasti (ilman muutamia kursiiveja, jotka kuuluisivat sen rytmiin):
Kuljet siinä, kaltaiseni,
katseen maahan suunnaten.
Minäkin noin kuljin aina.
Kuljet ohi, pysähdy.
Leinikkejä, unikoita
sylintäyden koottuas
lue nimeni: Marina,
lue minun ikäni.
Älä uhaksi mua koe,
älä hautaa kavahda.
Itsekin niin usein nauroin,
kun ei nauraa sopinut.
Ihossani veri kiersi,
kihartuivat hiukseni.
Itsekin noin kuljin ohi.
Kuljet ohi, pysähdy.
Taita vili kukanvarsi,
sitten siirry mansikkaan.
Mehevämpää, makeampaa
ei kuin marja kirkkomaan.
Kun vain synkkänä et seiso,
pääsi salli painua.
Kevyesti minut muista,
kevyesti unohda.
Valo – oi se sinut peittää
kultatomuun kokonaan…
Älä häiriöksi koe,
tätä ääntä alta maan.
21. syyskuuta 2009 kello 17.24
Violeta, Borgesin Lukija huvitti minua ja siitä tulvahti muistoja, Snorrit, latinat ja muut, äänteiden muutokset vuosisatojen aikana. Ja unohdukset, ”muistojen hämärä kellari, kolikon salattu toinen puoli,” – mitähän kaikkea siellä hämärissä huoneissa onkaan? Sitä aikaa ei vain toivoisi tulevaksi, että silmistä ovat pyyhkiytyneet rakkaat ilmiöt, kasvot ja kirjansivut. Niin vain Etelän poika kurkottaa Pohjolan maille, Snorrin vaikutus tuntuu yhä muuallakin kuin Islannissa, jossa hänestä puhutaan arkipäivän keskusteluissa kuin elävästä ihmisestä: ”Snorri sanoi, että..” Suomenruotsin murteet ovat muuten kiintoisia siksi, että ne ovat kuin elävä äänimuseo, kielessä on yhä ne vokaalinpituudet ja diftongit kuin melkein tuhat vuotta sitten. Kiitos Violeta, ja hauskaa, että maltat taas mukaan tännekin sielä Kafkan parista! Ja kiitos kaikille muillekin runoja lähettäneille.
21. syyskuuta 2009 kello 17.40
AL, kenen runo?
21. syyskuuta 2009 kello 18.25
Mukava lukea erilaisia runoja, joita olette tänne kirjoitelleet. Kiitos niistä. Myös Kaukon ja tonin omista tuotoksista.
Kiitos myös sinun sanoistasi minulle, Utelias. Sanoilla voi saada aikaan hyvän mielen, kanssaeläjille. (Myös pahan mielen, kuten tämä keskusteluketju minulle on aika moneen otteeseen tuottanut.)
Runoilijalistauksessani jäi vielä ottamatta esiin Kantelettaren runot, vaikka olen niilläkin tainnut joskus aikaisemmin hehkutella.
Suotta soimat nostettihin,
kiusan kielet kannettihin
mun päälle hyvän tapani
päälle kuulun kunniani.
Jopa vaan tytöstä tästä
piiat tuumoa pitivät,
sekä piiat jotta poiat,
miehet mieliä pahoja,
sekä siirtivät sisäret
jotta langot laittelivat,
heimokunta heristeli.
Noin ne luuli luppakorvat,
ajatteli arpinaamat,
tämän piian pilkan saavan,
häpiähän häilähtävän -
Koiterehen kuolevani,
kaatuvan kalojen syöä.
Vaan en kuole Koiterehen,
en kaau kalojen syöä,
vielä nyt tätä nykyä,
vielä tällä kymmenellä
lempipaitoihin paneme,
lyönyt lykkyvaattehisin.
Vielä tälle vienoiselle,
vielä vienopäiväiselle
kolkkavi kosijan kengät,
välkkävi vävyn kypärät,
pian Pielinen pesevi,
vesi kuulu kuuroavi,
vesi vallan valkaisevi,
Emon valkama valavi.
—
Runojen arkisuudella tarkoitan sitä, että minun mytologioiden, menneitten kirjallisten suuruuksien yms. tietämykseni on sen verran huono, etten tajua, jos viittauksia niihin on sisällytetty runoihin. Neutronit kykenen ymmärtämään ja siksi senkaltaiset asiat eivät häiritse runon sanoman ymmärtämisessä. Olen siis kerrankin samaa mieltä hdcaniksen kanssa, en tässä keskustelussa, mutta hänen Hyönteisdokumentissaan esittämän mielipiteen takia:
*Ihmettelen sitä että runoja pitäisi jotenkin valtavasti ”tulkita”, jos niin haluan tehdä niin yhtä hyvin voisin vaikka täyttää sanaristikkoa.*
Miä luen runoja, joita ymmärrän, helposti, pakottamatta. Ehkä joskus hitaasti lukemalla mutten koskaan tankaten. En jaksa, enkä edes halua, opetella runojen tulkintaa. Olen tainnut aikaisemminkin jo kertoa koulukaveristani, joka väkisin opetteli pitämään jazzista, kun se oli hänen mielestään hienoa. Jos miä en ymmärrä mistä runossa on kysymys, niin en ymmärrä. Ja se siittä.
Joku luuli, että olemme kirjoittaneet tähän keskusteluun lempirunojamme. Minä ainakaan en. Jossain aikaisemmissa postauksissa olen sellaisiakin tänne kirjoitellut. Nyt olen esittänyt vain mielestäni hyviä runoja, en lemppareitani.
Claes Anderssoniakin haluan (taas) teillä luettaa:
Ojentaa kätensä vaikka vastassa ei ole ketään
Hamuilla olematonta
Pitää lujasti kiinni olemattomasta
Hyväillä olematonta kaivata kuumeisena
olematonta
Väsyä olemattoman jatkuvaan nalkutukseen
Pettää olematonta vihata olematonta
Olla olemattomalle uskollinen
Kuulla olemattoman ynisevän unessa
Olla reilu olemattomalle mitä ikinä
tapahtuukaan
Nukahtaa ja herätä niin että vieressä olematon painautuu
tiukasti minua vasten
Valehdella ja keksiä olemattomalle juttuja
Saada samanaikaisia orgasmeja olemattoman kanssa
Tuntea että olematon ymmärtää kaiken väärin
ja lyö minut laimin
Olemattoman alituinen läsnäolo
Olemattoman alati läsnäoleva poissaolo
(kaikki jotka ovat kaivanneet olematonta kuolevat)
21. syyskuuta 2009 kello 18.52
Cu mc xfc xfctnaxg, mc xg vnppnrm.
21. syyskuuta 2009 kello 19.33
Al, heraa epailys, etta runo on Marina Tsvetaevan. Kiitokset siita, en tuntenut runoa. Olen lukenut paljon Tsvetaevan kirjeita ja esseita, mutta en ole uskaltanut lukea runoja kun minut on aivopesty uskomaan, etta Tsvetaevaa on mahdoton kaantaa. Erinomaisen hyvalta tuo kuulosti suomeksikin.
21. syyskuuta 2009 kello 19.53
SYYSTUNNELMA
Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.
21. syyskuuta 2009 kello 20.50
Eija G, en tiennyt että Snorri on Islannissa niin iso asia! Kiinnostava tieto.
Ne unohtuvat kirjat, ne ovat minulle totta sikäli, että muistan heikosti nuorena lukemiani kirjoja. Mutta toisaalta, on tullut luetuksi niin monia yhdentekeviäkin kirjoja, että on ihan onnellista se unohtaminenkin.
21. syyskuuta 2009 kello 22.05
Erikoisesti yhdesä ja erikseen kiitän Tonia runosta, joka on kertakaikkisen björlingiläiscelanilaissurrrealistiskubististonimainen ja Kaukoa upeista dada-runoista. Kunpa itse pystyisin samaan. Toisi ruisketta lamaan. Nauraisin hautaan hamaan. Elämä uuteen jamaan. Nostetta runokamaan. Myös Big fat mamaan. Pystyisinpä samaan.
Kiitos myös muille upeista runoista.
Brunoja. Krunoja. Lunoja. Unoja. Runoja.
21. syyskuuta 2009 kello 22.13
Siis: yhdessä
22. syyskuuta 2009 kello 3.52
Violeta, Borgesin runo on kertakaikkiaan upea!
Aune Haukka kirjoitteli tänne Robert Frostista. Kaikille niille, jotka eivät pidä runojen selityksistä, suosittelen Frostin runoa Home Burial ja Joseph Brodskyn runosta kirjoittamaa esseetä. (Essee on jossain Brodskyn esseekokoelmassa. Oletan, että se on suomennettu). Runo on hieno, mutta niin on esseekin.
Jaa niin, sopivat runo ja essee tietysti myös selityksistä pitäville.
Kerttuli, kiitos kun tarkensit, mitä tarkoitat arkisella. Ajattelin sanan aika suppeassa merkityksessä, mutta sinä aivan ilmeisesti paljon laveammassa. (Minulle kun sanasta tulivat mieleen tiskirätti ja pölynimuri.) Nautin Kantelettaren kielestä!
Varsinainen runojen tulkinta jääköön ammattilaisille, mutta minusta on mukavaa kuulla runoihin liittyvistä asioista. On mielenkiintoista oppia jotain runoilijan elämästä (runo kirjoitettiin kaksi päivää sen jälkeen kun…) tai vaikkapa symboleista (kiinalaisessa runoudessa, josta en tiedä mitään, xxxxx on perinteisesti tarkoittanut…) tai miten runo viittaa muihin runoihin (aivan hervoton parodia X:n kuuluisasta runosta…). Harrin mainitsemat jungilaiset symbolit eivät minuakaan jaksa kiinnostaa.
22. syyskuuta 2009 kello 11.23
Tein teille Utelias ja Kosti oman runon. Tämä on todella hieno runo, koska olen sitä mieltä. Tässä se tulee, pitäkää huivista kiinni:
tolkuttomuuden illassa
ympäripäissään runoilija
selin yleisöön
tädit tupakoivat vessassa
tolkuttomuuden illassa
metaforat tulessa
häkämyrkytys, hätäsynnytys
varauloskäynnin vihreä valo
tolkuttomuuden illassa
utelias eturivissä
käsilaukku päässä, kukkahattu tuolilla
valkoinen ratsu, kosti
22. syyskuuta 2009 kello 12.05
Kubistisabsurdistinen katastrofirunoilija Toni!
Kiitos.
Lisää toneja!
Milloin alat maalata tauluja?
Tai tehdä elokuvia?
Olet monipuolinen lahjakkuus.
Koska olet katastrofi.
Vai näetkö sen katastrofin, jota me emme uskalla edes katsoa?
22. syyskuuta 2009 kello 14.21
Naurut kirvoitti taas toni! Mutta kun taas on alettu arvailla sitä Nobelin saajaa ja pörssissä on edelleen mukana adonis, arabialaisen maailman tärkein nykyrunoilija, laitan tähän muutaman hänen runonsa Jaakko Hämeen-Anttilan suomentamasta kokoelmasta Tomun taikuri. Jos hän hyvinkin voittaisi, niin olisipahan luettu edes pari runoa! En niitä varmaan ”ymmärrä”, mutta minusta ne ovat kiehtovia lukea, ainakin ne helpomman tuntuiset. Adoniksen runojen taustalla on traditiota ja uutta runoutta, Eliotia, ranskalaista symbolismia, surrealismia, suufilaisuutta, kreikan perintöä, mitä kaikkea.
Orfeus
Rakastan ja vierin manalan pimeydessä
kivenä, mutta valaisen.
Tapaan ennustajattaret
muinaisen jumalan vuoteella.
Sanani ovast tuulta, joka saa elämän huojumaan,
ja lauluni kipinöitä.
olen tulevan jumalan kieli
olen tomun taikuri.
Adonis
Hän sanoi: Nämä puut
ovat niin kuin minäkin olin nuoruuden vuosina.
Tie niiden luokse on kirja
ja pellot kuvia.
Päivät
Hänen silmänsä päivistä väsyneet
hänen silmänsä päivittä väsyneet.
Kaivaako hän reiän päivien seinään, etsiikö toista päivää?
Täällä, tuollako olisi toinen päivä?
Ensimmäisenä pörssilistalla on nyt Amos Oz, sitten algerialainen Assia Djebar, espanjalainen Luis Goytisola (ihan tuntematon minulle), J.C. Oates, Adonis, Antoni Tabucchi, Claudio Magris, Haruki Murakami (ihanko totta?) ja Thomas Pynchon. Lokakuun puolivälissä se nähdään, ehkä uusi sihteeri on löytänyt ihan uuden nimen?
22. syyskuuta 2009 kello 15.37
toni,
runosi Kostille ja Uteliaalle on ihana, hieno
– oletko muuten julkaissut muualla?
22. syyskuuta 2009 kello 16.07
Yhä paranee, Toni! Ja on taatusti ihan ensimmäinen kerta kun meikäläinen on päässyt ihan muusaksi asti. Sitä älköön kukaan runon tulkitsija unohtako. Ja tulkitsemistahan tämä runo kaipaa.
Tupakoinnista kirjoittajalla lienee omakohtaista kokemusta, vaikka etäisyyttä asiaan ottaen runoilija on laittanut ”tädit” tupakoimaan. Suljettu huone, vessa, lienee jungilaista symbolismia. Olen havaitsevinani myös hienovaraista italialaista symbolismia: tuli (punainen), vihreä ja valkoinen, kuten saapasmaan lipussa. Celanin vaikutteita on ilmiselvästi sanassa ”kukkahattu” (botaniikkaa, ks. Niemandsrose). Sana ”ympäripäissään” on komea kiertoilmaus innoitukselle, jonka vallassa runoilija oli runoa kirjoittaessaan.
Mutta miksi ”selin”? Onko sana viittaus runoilijan yksinäisyyteen vai symboloiko se sitä, miten uutta luova nuori kyky kääntää kasvonsa perinteiselle lyriikalle? Aiheesta tullaan varmasti käymään kuumaa keskustelua kirjallisuuslehtien palstoilla ja vuosien saatossa valmistunee väitöskirjoja sekä eri tulkinnoista, niistä käydystä keskustelusta että runon saamasta vastaanotosta yleensä.
22. syyskuuta 2009 kello 16.42
Tuolla upeassa syyssäässä kaupungilla kulkiessani silmiin pomppasivat isoin kirjaimin lehtien kansissa: Tommy Tabermann tuntee tulleensa hylätyksi sairastumisensa myötä.
Koska täällä nyt runoista puhutaan, eikä minulla ole muuta tapaa häntä lähestyä, otan tämän foorumin käyttööni hetkeksi:
Hyvä runoilija Tabermann, teidän runonne ovat kauniita ja herkkiä. Varsinkin aforismityyppiset runonne herättävät minussa ajatuksia ja tuntemuksia. Arvostan työtänne. Kirjoitatte rakkaudesta niin kuaniisti. Parantukaahan pian. Ette ole unohdettu.
Kaikille tämän palstan lukijoille iltapäivän inspiraatioksi tähän pari viehättävää ja syvällistä runoa Tabermannilta:
Sydän
Sydämelle,
kun se kysyy
ja vaatii vastausta,
on turha
levitellä käsiään.
Ohje
Joka rakentaa aidan ihmisten väliin,
jää aidan sisälle,
ei laukkaa sydämen harja hulmuten
ketään kohti
Matka toiseen ihmiseen
on viisasta aloittaa
siitä missä aita on matalin
tai portti auki
(Kokoelmasta Veren sokeri)
22. syyskuuta 2009 kello 16.48
piti olla: ”kääntää selkänsä”
22. syyskuuta 2009 kello 19.50
Aune Haukka, tämä oli luultavasti viides runoni, ehkä jopa yhdeksäs. Saattaa olla kuudeskin, olen seonnut laskuissa jo ajat sitten. Niin tai näin, kaikki on julkaistu täällä Lukupiirissä. Enhän minä herrajumala pöytälaatikkoon kirjoita.
Kosti ja Utelias, tulkintanne olivat todella yleviä. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että olen noin subliimi runoilija.
Olenko nyt siis poeetta? Pitääkö minun nyt alkaa ryypätä? Joka päivä? Milloin ne kaikki herkät naiset alkavat seurata minua?
22. syyskuuta 2009 kello 20.07
Mihin toni haluaa kaikkien herkkien naisten seuraavan?
22. syyskuuta 2009 kello 21.43
Toni, ruostuvan mutta aamuvirkun veljen neuvoja:
Nyt kun olet valloittanut jo foorumin ja medioista tärkeimmän eli blogin, olet vuoren huipulla. Sinun ei tarvitse enää ryypätä lainkaan. Savukkeen voit polttaa silloin tällöin kuten eduskunnan puihemies Sauli Niinistö, senkin imukkeen päässä kuten Olavi Paavolainen aikoinaan. Nyt sinun pitää ottaa voittajadandyn elkeet. Punainen pitkä kaulaliina huolettomasti kaulaan ja taiteilijakahviloihin. Herkät daamit ovat jo huomanneet sinut. Juo vain yksi tai kaksi huolella sekoitettua drinkkiä, jos niiitäkään. Voit myös juoda alkoholitonta juomaa. Älä missään nimessä mene vähään aikaan sinne sängyn alle. Nyt sinun pitää ratsastaa aallon harjalla näiden 5-9 runon menestyksen turvin. Sitten kun daamit katoavat, mitä en kyllä usko, menet taas luomaan sängyn alle. Runoilijan elämä on mielenkiintoista kuin vuoksi ja luode tai kapitalistiset markkinat.
Ja kuka kunnon nouseva hetero nyt runoilisi kuin naisten tähden. Mick Jagger aikoinaan sanoi nämäkin asiat suoraan, todellinen leijona kun oli. Suoraan sydämiin (ja) Mick Jaggerin ja Charles Bukowskin viitoittamalla tiellä!
22. syyskuuta 2009 kello 21.52
TOMMY TABERMANN:
Hinnalla millä hyvänsä
ei muuta
kannata tehdä
kuin rakastaa hillittömästi,
hintaa kyselemättä
——-
Suoraan navasta kuivaa sampanjaa
ryystämällä
säästää huomattavan määrän
aikaa, vettä, vaivaa
——-
Aamulla asetimme
paljaat jalkapohjamme
toisaan vasten,
rakensimme temppelin,
teimme polun.
Sillä tavalla tiesimme
koko päivän
missä asua, mita rukoilla,
mitä kohti
eksymättä kulkea
——————-
Tommy, et ole yksin!
Me kaikki sinun lukijasi (ja meitä on paljon) olemme mukanasi ja rukoilemme puolestasi. Olet antanut meille niin paljon toivoa ja hyviä hetkiä. Hyvä ihminen ei koskaan ole yksin.
22. syyskuuta 2009 kello 22.07
Toni, vaihtoehtosi ovat vähissä, jos aiot jatkaa valitsemallasi tiellä voimakasta kuvakieltä käyttävänä, hienosyistä ja vähäeleistä lyriikkaa kirjoittavana poeettana. Ryypätä täytyy ja mieluiten joka päivä, ihan uskottavuuden vuoksi. Me Lukupiirin herkät naiset seuraamme kehitystäsi runoilijana. Jos toistuvasti jätät laskut maksamatta ja päädyt lööppeihin, alkavat varmasti muutkin naiset sinua seurata.
22. syyskuuta 2009 kello 22.12
Höm, neuvoni menivät hiukan ristiin Kostin neuvojen kanssa. Taidan olla hiukan ajastani jäjessä. Jos et halua ryypätä, niin kokeile sitä kaulahuivia, muista, että sen tulee olla pitkä. Jos kaulahuivi ei toimi, niiin kokeile ryyppäämistä (klassinen temppu).
22. syyskuuta 2009 kello 22.17
Huomaan, että minun ja Uteliaan kullankalliit neuvot menevät ihan ristikkäin. Tässä se taas nähdään. Mies ei voi koskaan tietää, mitä nainen haluaa. Se on oikein, mielenkiintoista ja takaa että mielenkiinto ja laji säilyvät. Pitäisikö vihdoin myöntää, että naiset rakastavat renttuja? Minulle on kyllä käynyt päinvastoin. Kun vielä yli 20 vuotta sitten renttuilin, naiset kyllä hoivasivat. Mutta nyt naiset rakastavat, yksi(kin) riittää. Pitäisikö vanha fraasi muuttaakin muotoon: naiset hoivaavat renttuja? Kuin lasta. Samantekevää. Kunhan ihmiset tuntevat tekevänsä hyvää ja antavat huomiota lähimmäisilleen.
23. syyskuuta 2009 kello 2.41
Toni on nyt lopullisesti lunastanut ne odotukset, jotka häneen esikoisrunon ilmestyttyä kohdistimme. Runoilijan
varhaistuotannon ankara realismi on vaihtunut romanttisesti
sävyttyneeseen nostalgiaan. Uusimmassa runossaan runoilija vie lukijan matkalle sisimpään. Jungilaisittain ajateltuna hevonen symbolisoi ihmisluonnon intuitivistista puolta. Eletty elämä välittyy runosta lukijalle väliin kaihoisana, väliin riemukkaana. Punaisena lankana läpi Tonin koko tähänastisen tuotannon kulkee taiteilijoiden ajaton inspiraation lähde rakkaus. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan runoilijan uusia aluevaltauksia.
23. syyskuuta 2009 kello 17.24
Tonin runoilijan kaarta muistellaksemme tässä jotain näytteitä alkuajoilta. Ja kuten huomaat, toniseni, että kirjanpitosi runojen lukumäärän suhteen ei ole ajantasalla ollenkaan. Viime kuukausien tuotokset eivät ole tässä.
Matti, lähde jo,
mene marjastamaan
tee hilloa ja mehua
ota mukaan
veljesi
hyvät veljesi
Olette pilanneet kielemme.
—
No perkele, piti antaa vain vähän periksi.
Mutta meninkin ja myin sieluni.
Uhrasin periaatteeni kaupallisuuden alttarille.
Häpeä minä!
—
Hyvä kirja laittaa minut ajattelemaan: noinkin saa elää.
Hyvä kirjan jälkeen minä olen vähemmän muukalainen. Samoin sinä.
Hyvässä kirjassa on vähän adjektiiveja ja paljon kysymyksiä.
Hyvä kirja vanhentaa minua.
Hyvä kirja nuorentaa minua.
Hyvä kirja saa minut luulemaan, että osaan tanssia ja lentää.
—
Stig om vrak.
Härreg
—
Herra varjele meitä.
Lepää rauhassa Marx.
Älä säikähdä,
haudassasi käänny.
—
Itkun verran säälikää sukkia
taas koittaa yks julma ero
ei sanoja, ei kielikukkia
se on pesukoneen vero
—
Lauri
help me
help me
help me
help me
bastard
—
40 päivää hiljaisuutta.
Laita ostoslistaan autiomaa.
Älä unohda vuoria
kiipeä ilman lisähappea
Palava pensas
Paastoa!
Luovu alkoholista
Ei enää turhia kaloreita
ei silmäripsiä jälkiruoaksi
Tuloksia jo viikossa
Soita
Soita heti
Me teemme sinulle elämän
Vain 69,90
Ja ne ihailevat sinua
69,90
Seuraa aikaa.
Tartu hetkeen.
Tartu tarjoukseen.
Elämä.
Rakkaus osti itselleen
Harley Davidsonin.
—
40 päivää hiljaisuudessa
30 päivää ilman hampurilaisia
65 päivää ilman seksiä
83 päivää ilman Menaisia
13 päivää ilman hattua
21 päivää ilman viinaa
Olisipa tässä elämässä edes yksi päivä, jolloin ei huvittuisi mistään.
—
Mies
Taksi, kukkapuska ja kortsut.
Mies
Rynkyttää, rämpyttää ja kuolaa.
Mies
Taksi, valo ja viikate.
Mies
Kotiovi, kenen ovi, uudet lukot.
Mies
Ämpäri, viina ja vaikerrus.
Mies
Kapakka, väittely ja hampaat.
Mies
Hauta, mato ja runo.
Ettekö te tiedä kuka minä olen!
Olen kuuluisa runoilija.
Tunnen ravintolan omistajan.
Potkut tästä tulee.
—
Jos tulen rikkaaksi
hirttäydyn kultalankaan
Jos jään köyhäksi
sidon muovipusseista köyden
Jos elän tavallisena
muistoni tappavat minut.
—
Mies
painava pää, musta tukka
tietää siinä horjuessaan
jokaisessa ikkunassa palaa yövalo
varkaita varten
—
life
to be eaten by a hog with
bad breath
as the lemons swing in the wind
yellow and ours
—
Pitääkö tässä perkele alkaa vielä jouluja toivottelemaan.
Hetkinen.
Kamppailen.
Painin.
Sinnikkäästi.
Väännän.
Paini on ankara laji.
Schopenhauer ja suuret herkulliset etanat lautasella.
Lihakset maitohapoilla. Suoletkin.
Haju.
Katsojat pakenevat.
Olen matossa.
Voimaton. Uupunut.
Häviän.
Hyvää joulua kaikille!
Erityisesti niille, joille olen sanonut jotain pirullista. Nimiä en mainitse, sillä herkistelysiirapista tulee pian niin imelää, ettei minua kestä kukaan.
—
Herrajumala.
Rock.
Rauha.
Oksennus.
Imelyys.
—
Herrajumala.
Kuvotus.
Ämpäri.
—
Ja vielä jokunen aforismi, mietelmä:
1) Myös vierashuoneessa piilotajunta jyllää. Ihminen on nerokkaan kekseliäs piilottelemaan ja sopivasti paljastelemaan.
Kirjailijat ja taiteilijat puhuvat harvoin luovuudesta. Sanaa käyttävät innokkaat lukiolaiset.
2) Rakkaudella ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa.
3) Pelko on osaltaan tehnyt ihmiskunnasta kekseliään.
4) Tieteilijät eivät ole yhtä luovia kuin taiteilijat.
5) Neroja on yhä olemassa. Oli romantiikkaa tai ei. Nerot ovat harvoin juoppoja. Vaikka heitäkin on.
6) Luovuutta ja järkevyyttä ei likimainkaan aina voi erottaa toisistaan. Surrealismi taitaa olla ainoa tekemisenlaji, jossa järki yritetään sulkea kokonaan pois.
7) Kirjan kirjoittamisessa vuorottelee mielikuvitus ja kokemus yhdistettynä järkeen. Tai humanismi ja rationalismi. Viimeinen työstö on analyyttistä aivotoimintaa.
9) Ja tietysti mainosihmiset. He mainostavat olevansa luovia, vaikka lähempi tarkastelu voisi osoittaa heidän olevan jäljitteleviä apinoita, jotka keksaisevat pikkunokkeluuksia.
10) Nykyisin myös tanssijat, vaatesuunnittelijat, tv-juontajat, kotiäidit, teolliset muotoilijat, kotivalokuvaajat ja iskelmälaulajat vakuuttavat olevansa luovia.
11) Herrajumala.
12) Känni on luova tila. Minun ja Jungin mielestä.
—
Tonin menneissa teksteissä olisi paljonkin runojen aineksia. Yhden runoteoksen verran vähintäänkin. Ei tarvitse muuta kuin vähän kustannustoimittaa En kuitenkaan siihen ryhdy ennen toimeksiantoa. Mutta ajatelkaahan. Ensimmäinen – ehkä!? – Lukupiirin innoittamana syntynyt teos kustantajalle lähetettäväksi. Mutta kenelle? Siitä voitaneen järjestää esim. lukijaäänestys, eikö totta.
Sen kunniaksi vielä muutama pätkä, jotka kuulostavat minun korvissani runoilta:
Kerttuli,
on hienoa lukita tulevaisuus.
Vielä hienompaa
on murskata lukot voimapihdeillä.
—
Kerttuli,
sinut säästetään seksiä,
rakkautta,
romantiikkaa
ja runoja varten.
Muut naiset hoitavat ikävät asiat.
Mutta jos eroamme, on kätevää,
kun on naisia lähellä.
Lohduttamassa kaikilla mahdollisilla tavoilla.
23. syyskuuta 2009 kello 20.23
Katsos vain. Olenpa ollut tuottelias.
Hävettää. Kiitos silti Kerttuli.
Mutta eivät kaikki ole runoja. Olet Kerttuli irrottanut asiayhteydestä, kuten kuuluu sanoa. Sinusta tulisi oiva kustannustoimittaja, kiero ja kaupallinen. Osa yllä olevista on ivapurkauksia, muun muassa Mies-runo, joka oli parodia Outi Mäenpään runoista. Runo englanniksi on Bukowskin, valitettavasti. Otan mielelläni siitä kunnian, jos Bukowskin perikunta ei pane vastaan.
Onpa kammottavaa katsoa omia onnettomia lauseitaan jälkikäteen. Jos niissä joku koominen piirre on ollut, ne eivät tällä tavalla irtilohkaistuna välity.
Hetken aikaa Uteliaan ja Kostin hienojen tulkintojen vuoksi olin varma suuresta viisaudesta, joka minuun on langetettu. Mutta nyt olen typerämpi kuin ikinä milloinkaan. Kosti oli oikeassa. Huipulla ei kauan olla. Tämä mätkähdys oli raju, yhtään ehjää luuta ei kehooni jäänyt. Taidan lopettaa runoilijan hommat. Edes siitä ei päästy yksimielisyyteen, olisiko minun pitänyt alkaa ryystää viinaa hullunlailla.
Malja huonoudelle!
Runoilija on lopettanut
Hän osti lapion
ja kaivoi kuopan
myös Elvis on poistunut rakennuksesta
24. syyskuuta 2009 kello 3.42
Toni, on vain oikein ja kohtuullista, että poeettakin välillä lepää ja pitää luovaa taukoa. Ilahduta meitä runoillasi kun sinua taas joskus runottaa.
24. syyskuuta 2009 kello 7.37
”Viulun vaikeneminen on väliaikaista” (Pentti Saaritsa).
Rallitähdet, jalkapalloilijat, nyrkkeilijät ja yleisurheilijatkin ovat lopettaneet monet kerrat.
Toni lopettaa runoilun vuonna 2077 kunnioitettuna kunniatohtorina.
”Olen liha teidän piikissänne” (Pekka Parkkinen).
”Olen piikki teidän lihassanne” (Raamattu).
”Yksikin runo tekee pesän” (oppilaitteni antologian nimi).
24. syyskuuta 2009 kello 15.05
Ei maailma runoja tarvitse. Me olemme runoja. Me olemme draamaa ja komediaa ja nukketeatteria.
Meneillään on yksi historian pahimmista demokratian kriiseistä Suomessa, mutta eräs iltapäivälehden kolumnisti keskittyy opposition naispuheenjohtajan ruotimiseen. Huikeaa näkemystä, upeaa ajoitusta.
Nyt on syksy. Lähteekö Matti sienestämään? Ottaako Matti Jyrkin mukaan? Tuntevatko he varmasti myös vaaralliset sienet, joita ei voi syödä? Kannattaisiko ottaa seuraksi enemmän asiantuntijoita? Kenties 200 sienestäjää olisi hyvä määrä. Silloin vahinko tulisi minimoitua.
Kekkonen
Kekkonen
Kekkonen
Kekkonen
Help us!
24. syyskuuta 2009 kello 15.30
Höpöhöpö ja huomenna lissää, toniseni! Jaska tulostuu, sanoi tekstiviestissään entinenkin Kai Hyttinen, kun Heinäveden luostarissa retriittiä vietti.
Ja annan sinulle anteeksi, että määrittelet minut kieroksi ja kaupalliseksi. Minulla on puutteita, myönnän, mutta myynti- ja markkinointihenkeä minussa ei ole hitustakaan, ellei sellaiseksi lueta vilpitöntä innostusta asioista, mikä voi jossain olosuhteissa edistää menekkiäkin.
Jatka runoilua, hyvä mies, jos et muuten, niin sen vuoksi, että asiayhteydessään säkeesi toimivat. Ja tätä ihailevaa yleisöä sinulla on, ruoskit itseäsi sitten tai et. (Ja saa sitä joskus olla itseensä tyytyväinenkin, mielellään.)
25. syyskuuta 2009 kello 16.53
Kyllä, Utelias, osuit oikeaan.
Kyse on Marina Tsetajevan runoista, joiden erinomaisena suomentajana on Marja-Leena Mikkola.
Venäläistä lyriikkaa löytyy moniosaisesta antologiasta Neuvostolyriikkaa, joita 70-luvun YYA-Suomi julkaisi innolla. Mukana on tietenkin Ahmatovaa, Mandelstamia, Pasternakia… Mielestäni maailman paras lyriikka on noussut viime vuosisadan itänaapuristamme – mullasta, jossa ahdistus, pelko ja kuolema ovat aineksina.
26. syyskuuta 2009 kello 13.43
Toisinaan runot ovat vähäeleisiä, mutta tarkkoja havaintoja. Lisäksi niitä leimaa huumori.
Tällaisia runoja kirjoitti Maila Pylkkönen.
50 vuotta sitten kokoelmassa Arvo – vanhaäiti puhuu runonsa
runoissa havainnoi ja muistelee vanha nainen vuodeosastolla.
Ilmaa/kaikuu kokoelmassa näkökulma on pienen tytön.
*Tytär oli vikkelä pikkusena* ja *Minä leikkasin otsatukan pois* -otsikot kertonevat tyylilajin
Pylkkäsen runon ovat usein puheenomaisa, vapaasti assosioivia arjen runoja.
Toki hänkin aloitti modernistina
Viimeisessä kokoelmassa On kesä vain (1977) runot kulkevat luonnossa.
Suosittelen.
12. lokakuuta 2009 kello 12.16
Selailin blogia vähän jälkijunassa. Näyttä hyvältä! Ja vastaanpa samalla tuohon Kostin minua koskevaan tölväisyyn, vaikka tapanani ei ole kommentoida teoksistani sanottuja juttuja. Nyt tuli vastaan niin älytön ajatus, että on pakko sanoa jotakin:
Kosti: Luin Haapalan toista runoteosta ja teos oli täynnä taiteen suuria nimiä ja teoksia. Alkeellinen nuoren runoilijan tapa (virhe). sulloa teos täyteen suuria nimiä, jotta itse olisi suurempi. Ehkäpä Haapalan kehuttu esikoisteos “Vantaa” on parempi ja toivottavasti pysyttelee turvallisesti Vantaalla.
Vesa: Jos Kosti mahdollisesti ymmärtäisit, että teoksellani on nimi, joka viittaa Roomaan. Siellä on tunnetusti käynyt aika lailla porukkaa kirjoittamassa, monia eri aikojen kirjoittajia. Oleillessaan kaupungissa he eivät välttämättä olleet vielä suuria kuuluisuuksia. Omassa teoksessani on kirjoittaja (henkilöhahmo, en minä itse, ei alter egoni), joka menee Roomaan kirjoittamaan. Tämä tyyppi on teksteissään innostunut suurista nimistä, ja tämän vuoksi joutuu myös teoksessani paikoin ironiseen valoon.
Kannattaisi siis lukea teos läpi kunnolla ja huolella ennen kuin esittää julkisesti tuollaisia älyttömiä kuittauksia. Kyse ei todellakaan ole siitä, että ratsastettaisiin suurilla nimillä, jotta sen jälkeen oltaisiin parempia. Yksi teoksen keskeisistä teemoista on kirjoittamisen epäonnistuminen, metaforisemmin ”keskenmeno”.
Puhtaan modernistisenkin runon jälkeen on kirjoitettu kaikenlaista mielenkiintoista, joten kannattaisi varmasti opetella hieman lukemista ennen kuin kuittailee. Kaikkea hyvää muutoin.
12. lokakuuta 2009 kello 13.57
Joo.
Kyllä minä tiedän Taormina-paikan viittaavan Italiaan.
Olen pahoillani, että olen pahoittanut mielesi, Vesa: Pyydän anteeksi. Olen tehnyt pahan helmasynnin. Luin vain osan teoksesta ja sitten selailin. En vaan päässyt mukaan näin vähin eväin. Kun on aikaa paneuden paremmin. Täytyypä paneutua paremmin. Teos voi olla vaikka kuinka hyvä vaikka yksi tällainen kosti kiiruussa kirjoitteleekin yhtä sun toista. Ihan aiheellinen kommentti, Vesa. Ja kaikkea hyvää.
12. lokakuuta 2009 kello 14.30
Hahaa. Heti kun tarjoutuu tilaisuus, pistänpä runolla. Olin sopankeittäjänä yhdellä Kaj Chydeniuksen 70-vuotisjuhlakiertueen keikalla. Karonkassa pääsin keskustelemaan itse daideilijan kanssa runoudesta. Ahhh… mitä onnen hetkiä elämä välillä tarjoileekaan.
Ystävättäreni lauloi ko. keikalla loistavan Chydeniuksen säveltämän Leena Krohnin runon.
Nyt tai ei koskaan!
Neito pukeutuu.
Kuin taisteluun hän tanssiin valmistuu.
Kuin sotisopa hohtaa hepenet.
Pian, neito, onnestasi kamppailet!
Nyt tai ei koskaan ratkaisusi tee.
Jos lähdet, lähde.
Pian pimenee.
Jos tänne jäät, niin vastaa viimeinkin
huutooni jonka aina hillitsin.
Nyt tai ei koskaan!
Muiden elämää kylliksi elin.
Mihin minun jää?
Omani etsin vaikka konkaten.
Nyt tai ei koskaan aion elää sen.
—
Kun olen päässyt elämänkertakirjallisuuden syrjästä kiinni, luen parhaillaan Chydeniuksen muistelmia Muistin juuri. (Aah, mikä sanaleikki.) Ei mikään taiteellinen merkkiteos, mutta kiinnostava kaikin puolin. Kuinka jonkun ihmisen elämään mahtuukin niiiiin paljon sanoja, ja säveliä ja ihmisiä. Ja kun teosta lukee, huomaa kuinka pieni maailma on. En ole kummoinenkaan musiikinharrastelija ollut, mutta silti tuttuja nimiä tulee lukiessa eteen. Ihan erilaista lukemista tämä kuin proosan tai runojen. Ilot tulevat tutuista jutuista, sanaleikeista ja toisen elämänilosta kanssailoitsemisesta.
E.Spain, E. Spain tiellä taistojen. Kuten sanakikkailija Chydenius on kirjoittanut Välimeren rannalta lähettämäänsä postikorttiin
12. lokakuuta 2009 kello 17.37
Hei Kosti!
Ei suinkaan pahoja fiiliksiä. Luehan joskus Termini jos ehdit. Se on vähän raskas paketti, ymmärrän hyvin. Oman runousoppini kannalta erilaiset Roomaan paikkana liittyvät tekijännimet eivät ole siinä se olennaisin osa: pikemminkin runon uusien muotojen ja rajapintojen hakeminen proosan / kuvan suunnasta.
Rooma on paikkana niin täynnä kulttuuria ja runoilijat ovat siellä niin keskeisillä paikoilla, etten voinut niitä ohittaa. Silti en ole pyrkinyt elitistisyyteen. Ainakin toivoakseni sain Rooman ja siellä vierailleiden (mies)kirjoittajien elämän raadolliset puolet esiin.
12. lokakuuta 2009 kello 19.29
Kosti, oletko sinä sekä kosti että kosti.sironen?
Oletko joku kuuluisuus, jonka kaikki muut kuin minä täällä tuntevat nimeltä/nimimerkiltä?
Vaikutat hirveän ystävälliseltä ja elämänviisasaalta. Mikä on salaisuutesi?
12. lokakuuta 2009 kello 21.12
Kiitos kauniista sanoista, parahin Milmuskaja!
Olen minä kai sitten sekä Kosti että Sironen.
Monien mielestä olen ikuinen optimisti, mutta olen minä myös räjähdysaltis ja kuohuva tulisielu.
Armeijassa oli hauskaa, kun joka-aamuisessa nimenhuudossa olivat aina peräkkäin nimet Sironen ja Sulonen. Silloin jo mietin, että olisi pitänyt ottaa äidin ruotsinkielinen nimi. Mutta tällä sirolla ja suloisella nimellä mennään edelleen.
Olenhan minä kuuluisa Kosti, kun sinäkin, tuiki mukava Milmuskaja, täällä keskustelet kanssani. Së on minulle arvokasta ja kyllin.
Täällä on niin mukavia ja erilaisia ihmisiä ja mielipiteitä että..
.
12. lokakuuta 2009 kello 21.21
Kiitos suhtautumisesta, Vesa!
Pidän sinusta.
Toivottavasti joskus juttelemme runoista, naisista, taivaasta ja helvetistä.
Ja tietenkin linssikeitosta, kaurapuurosta ja lasagnesta.
Mutta olkoon runous etusijalla, koska siihenhän kaikki liittyy ja johtaa.
Jippii, lokakuu ei ole lokainen vaan bloginen!
18. lokakuuta 2009 kello 12.42
Kuten sanottua luin Kaj Chydeniuksen Muistin juuri -muistelmat. Ja senkin jo sanoin, ettei se kirjallisesti ole mitenkään erityinen. Harmittavan vähän Chydenius viljelee nokkelia sanaleikkejäkään, joita hänen arkinen puheensa on tulvillaan.
Mutta. Muistin juuri on hieno ylistyslaulu runoudelle. Muutamistakin näkökulmista katsottuna. Miten valtavasti se voi tuottaa iloa, niin lukijoille, säveltäjälle, laulajille ja yleisölle.
Jos joku vielä muistelee vain Chydeniuksen poliittisten laulujen kautta, niin voi voi. Kehotan lukemaan tämän kirjan ja hämmästymään aiheiden kirjoa. Tai menemään jollekin Chydeniuksen juhlavuoden jäljellä oleville keikoille.
Montakymmentä vuotta Chydenius on uurastanut monenmonenlaisten runojen ja sävellysten kimpussa. Hän tietenkin innostuu niistä runoista, jotka ovat musiikille alttiita. Hän on kyennyt myös itse tuottamaan librettoja, vaikkapa Tolstoin tai Figaron häiden pohjalta. Tai satujen.
Chydeniuksen kautta myös sellaiset runoilijat, jotka eivät ole tuotantoaan julkaisseet muuten, ovat päässeet julki. Ehkä jopa elävämmässä muodossa kuin kirjaston hyllyissä pölyttymässä.
Hänellä on myös harvinaisen avara mieli ottamaan vastaan kaikenlaisia haasteita, kuten vaikka sävellys inkojen tarusta Ollantay, pohjoisen Joppausooppera, Pielis-balladi tai Karhunainen.
Viimeksi mainitusta esimerkki, Aku-Kimmo Ripatin runo.
Lemmin minä sinut hankeen,
kunnes kasvaa lumiruusu.
Lumiruusun jäinen kukka
hankeen silmänsä kukkii.
Lemmin minä sinut hankeen,
kunnes kasvaa luminainen.
Luminaisen jäinen rinta
miehelle maidon antaa.
Lemmin minä sinut hankeen
kunnes sulaa lumihanki.
Lumiveden aallokossa
ei ole maata eikä rantaa.
—
Ja vielä yksi. Chydeniuksen libreton pätkä Figaron häistä. Ettei luultaisi politiikan kokonaan hänen tuotannostaan kadonneen. Politiikkaa on niin monenlaista. Sitä paitsi tämä sopii hyvin mattikeskusteluihinkin.
Mitä politiikka on
Olla olevinaan tietämättä sitä, minkä tietää,
ja tietävinään, mitä ei tiedä.
Olla tajuavinaan kaiken sen, mitä ei tajua,
ja pystyvinään, mihin ei pysty.
Pitää salaisuutenaan, ettei ole salattavaa.
Olla muka kuulematta, mitä kuuntelee.
Mennä salaperäisenä teroittamaan kyniä,
olla syvämielinen, jos onkin tyhjä.
Sijoitella vakoojia, elätellä pettureita,
sulatella sinettejä, availla kirjeitä.
Yrittää kaunistella keinojen kehnoutta
tavoitteiden tärkeydellä.
Siinä on politiikka
tai minä vedän itseni hirteen.
—
Kirjan lopussa on Chydeniuksen cv. Laulunäytelmiä, oopperoita, satuoopperoita, oratorioita, kantaatteja, laulusarjoja, kamarimusiikkia, musiikkia elokuviin, tv-produktioihin. Ja kaikki ne yksittäiset sadat ja sadat runot, jotka ovat saaneet toisenkin elämän. Jos joku vähättelee hänen tuotantoaan, niin ei voi muuta todeta kuin että happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Ja vielä yksi
Oi savenvalaja, turhaan
sä tavoitat taivaalta kuuta.
Tuulen henkäys käy, savi
pyörii ja pyörii. Ei muuta.
(Carmen Luz Bejarano)
18. lokakuuta 2009 kello 13.07
Ai nii. Olihan minulla vielä yksi, tonille omistettu
Jukka Itkosta. Sakeasti oravainen. Tulkinta Puntti Valtonen.
Istun aamutupakalla
havuhelmakuusen alla,
huomaan oravan, ja oravalla
kuusessa on pesä.
Mennyt, mennyt kesä.
Pääni päällä liepoittaa
heiluhännän pesäpuu.
Savu kiemurtelee verkkaisasti
tupsukorvan pesään asti.
Siellä se nyt sakeasti
yskii savupirtissään.
18. lokakuuta 2009 kello 14.59
Kerttuli. Pelkään pahoin, että elämäntappajakomitean hauskanpitoestotyöryhmän holhousosaston mitääneisaatehdä-alajaoston sosiaalisetätätitantta näkee tämän runon ja kieltää tupakoinnin ja viinin juomisen puiden lähellä.
Tämän runon nähdessään sosiaalisetätantta masturboi tuntikausia, koska mikään ei ole tämän ihmisenkaltaisen olennon mielestä kiihottavampaa kuin kieltäminen. Jo pelkkä kieltämisen ajattelu saa sosiaalisetätätitantan kiihottuneisuuden lisäksi liikuttuneeseen mielentilaan. Tässä liikuttuneisuudessa on se hyvä puoli, että sosiaalisetätätitantta saattaa tuntea armeliaisuutta ja päästää pienet lapsensa pimeästä kopista, jossa nämä ovat viruneet kolme päivää ilman ruokaa ja vettä, koska lapset ovat nähneet televisiossa savukkeen, hymyn, viinilasin ja naurun.
18. lokakuuta 2009 kello 19.22
Niihä se on mutei me välitetty niist’, vai miten se nyt meni
Lumisateen pikkuveli, Omakuva nro 9:
Olla lumisateen pikkuveli
poutapilven serkku
aurinkoinen vitikeli
syksyn kypsä herkku
Olla oven saranana
olla villasukka
lohduttava lämmin sana
pihamaalla kukka
Olla suuri meren aava
lammen pikku saari
kuusen harmaa partakarva
kirkas sateenkaari
Olla kuuna kuutamolla
kuuma mehunaukku
olla optimistijolla
kevyt matkalaukku
Olla saunan kiuaskivi
kuhan kylkiruoto
taivaan öinen tähtirivi
olla olomuoto
Olla iso ilonaihe
olla tumma tuska
luonnolinen luomisvaihe
viinimarjapuska
Olla maassa muurahainen
olla koko kansa
olla mies ja olla nainen
muuttaa muotoansa
olla höyhen aavikolla
olla ihan vähän
Olla nuotti viivastolla
Päättää laulu tähän.
-Jukka Itkonen-
19. lokakuuta 2009 kello 17.53
toni, suonet anteeksi, jos näin ojennan sinua julkisesti. Sosiaalisetätätitantat eivät ole tuollaisia kuin kuvasit.
Päinvastoin.
Kun he työssään väkisinkin näkevät oikeita kamaluuksia, ei heitä edes hetkauta moiset asiat, joita mainitsit.
Sosiaalitsetätätitantat – nuo sanomasi ihmisen kaltaiset olennot – ovat lukemattomia kertoja ihmislapsen viimeinen oljenkorsi ja apu pois oikeista vaikeuksista.
Sori, että näin rupesin puhumaan vakavia.
19. lokakuuta 2009 kello 18.26
Minäkin ojennan Tonia julkisesti: siirry piipun polttajaksi! Tosin menetät savukkeiden polttajan marttyyriaseman ja uhriutujan loistavan mahdollisuuden syyllistämiseen ja manipulointiin. Mutta tilalle saat varsinkin naispuolisten lajitovereidemme jakamattoman kannatuksen ja tuen. Sen lisäksi saat miespuolisen kansanosan jakamattoman mustasukkaisuuden. Tietenkin sillä ehdolla, että sinulla on kunnon piippu ja siinä kunnon tupakkaa eikä mitään aroma- tai kiltasotkua. Suosittelen Mac Baren’s Harmonya. Kun sinulta kysytään mitä poltat, pääset vastaamaan ”Harmonya, luonteeni mukaan.” Neidit ja rouvat alkavat kehräämään. Ei tarvitse olla sängyn alla, vaan sinut ohjataan ensin juhlanojatuoliin. Eikä myöhemminkään tarvitse mennä sen sängyn alle.
19. lokakuuta 2009 kello 20.17
Valitettavasti sosiaalitätisetätantat vain jättävät monet toimenpiteet liian myöhään syistä ja tekosyistä. Mutku ja sitku -tyyli on vallalla silläkin hallinnonalalla, ei vain yksittäisten ihmisten elämässä. Laki sallisi puuttua esim. kärsivien lasten elämään paljon enemmän kuin todellisuudessa tehdään. Vastuuta ei uskalleta kantaa vaikka olisi kuinka asetuksen mukainen pätevyys. Kaikkien läheltä seuraamieni vuosien jälkeen alan edelleenkin aiheesta pimistä. Samoin kuin vastaavaan ilmiöön päiväkodeissa ja kouluissa. Grrr…
Tupakonnin antaa joillekuille anteeksi. Miehille siis. Ja naisillekin. Ilkeämielistä kettuilun taipumusta, jatkuvaa kurjaa puhetta toisia ihmisiä kohtaan harvoin. Kummallakin paheella on silti mustaavia vaikutuksia päällinahkan sisäpuolelle.
Sanoo hän, joka juuri puhui rumasti sosiaalisetätätitantoista. Mutta en ilkeyttäni, vaan siksi, että josko vielä jonain päivänä lasten oikeudet inhimilliseen kohteluun vielä toteutuisivat ja vahvemmat viisaammat heitä suojelisivat pahalta.
Jonain päivänä ehkä osaan olla vielä aiheesta provosoitumatta. Jos vaikka muutun esimerkkien ansiosta kyyniseksi ja välinpitämättömäksi.
19. lokakuuta 2009 kello 22.29
Joo. Kaikissa nautinta-aineissa on vaaransa.
Sallinemme muutaman valtakunnan tupakoitsijan kuten Tonin ja Jörn Donnerin sekä Antin piippuineen.
Edesmennyt kirjailija Pekka Lounela oli huomaavainen tupakoitsija, joka tuprutteli koko illan savupilvessä ja puhui hauskoja.
Suomen eniten tupakoinut runoilija Väinö Kirstinä lopetti tupakoimisen ja kirjoitti siitä runokirjan (en nyt muista kirjan nimeä). Se pitäisi lahjoittaa kaikille tupakoitsijoille: niin Vänni ylisti uutta, savutonta aikaa.
19. lokakuuta 2009 kello 23.05
Vuonna 1994 nyt jo edesmennyt runoilija Väinö ”Vänni” Kirstinä julkaisi runoteoksen ”Vieroitusoireita”´. Teos on oodi tupakoinnista luopumiselle ja pitäisi lahjoittaa jokaiselle tupruttajalle.
19. lokakuuta 2009 kello 23.30
Hupsistaheijaa!
Sieltäpä pämähti äkäinen runotyttö esille.
Mutta tosissaan sanottuna ymmärrän sinua. Tämä asia oli aivan ilmeisesti itsekoettua ja siksi olet provosoitunut. Monesti sitä suorastaan alkaa vihata auttajiaan, sillä autettavanakaan ei ole aina helppo olla.
No hard feelings!
20. lokakuuta 2009 kello 1.19
Samuelsson. Olet oikeassa. Arvostan niitä sosiaalitätejä – ja setiä, jotka näkevät päivittäin hätää ja ahdinkoa, ja jotka jaksavat auttaa hädänalaisia.
Kenties jonain päivänä arvostan myös virkamiehiä, jotka keksivät keksimästä päästyään kieltoja ja sääntöjä, säädöksiä, esteitä ja rajoja.
Tupakasta sen verran, että olen aidosti iloinen kun kieltolaki astuu voimaan. Silloin ostan hienon merikelpoisen mustaksimaalatun veneen ja ryhdyn salakuljettajaksi. Näin elämäni saa kaivattua vanhanajan seikkailua, johon kuuluvat suuret setelit, kauniit naiset ja Antin mainitsema piippu kultahampaiden pureskeltavaksi.
Joten Antti, otan tilauksia vastaan jo nyt. Pannaanko sata toppaa Harmonya näin aluksi? Saat 10 prosentin Lukupiiri-alennuksen. Jos tilaat kerralla tuhat toppaa, saat kaupanpäälle hienon tuhkakuppisarjan. Eikä tässä vielä kaikki. Tämän lisäksi saat Rauno Lahtisen kirjoittaman kirjan: Savun lumo – tupakan kulttuurihistoria!
20. lokakuuta 2009 kello 4.16
Kerttuli, kiitokset Jukka itkosen runoista. Pidin niistä!
Toni, voisit kokeilla piipun polttamista. Minusta tuntuu siltä, että
juhlanojatuolissa piippu suussa syntyisi ihan erilaista tekstiä kuin sängyn alla tupakoidessa. Mutta millaista?
Tautini osoittautui sikainfluenssaksi. Ei tämä mikään mahdoton tauti ole, jänisrutto oli ikävämpi. Kuumeeseen tosin alan kyllästyä, röh röh!
20. lokakuuta 2009 kello 8.20
Kosti, Donnerhan lopetti, ties kuinka monen vuosikymmenen sauhuttelun jälkeen. Ei liene ollut helppoa, mutta pakon edessähän me kaikki yritämme jotain.
20. lokakuuta 2009 kello 8.31
Hienoa, Utelias, että selvisit ja selviät vaikka olet ollut ihan sikana! Hauska, hymyilevä Mona Utelias on edelleen ilona ja valona blogissamme.
Eija G., niinpäs olikin että Donner lopetti tupakoimisen. Itsekin jäin sitä miettimään kommenttini jälkeen. Lopetti kun oli pakkokin sairauden vuoksi.
Suosittelen edelleen Väinö Kirstinän runokirjaa ”Vieroitusoireita”. Voin todistaa, että kun näin Vännin vuosi tupakoimisen lopettamisen jälkeen, hän oli nuortunut kymmenen vuotta. Ihonväri oli muuttunut terveeksi ja koko mies hehkui uutta elinvoimaa.
20. lokakuuta 2009 kello 10.03
Tupakoinnin lopettamisesta oli sympaattinen tositarina viikonlopun Hesarissa: lapset piirsivät lohduttomia kuvia tupakkaan sairastuvasta äidistä, tekivät viiden tupakan pikkuaskeja ja piilottelivat röökejä. Lopulta äiti lopetti.
Poliitikot ja virkamiehet rakastavat kieltoja. Mutta vaalirahakeskustelun kiihkeässä tiimellyksessä jotkut poliitikot ovat sanoneet, ettei säädöksillä ja lakipykälillä ratkaista ongelmia. Outoa.
Utelias, olet ensimmäinen tietämäni ihminen, jolla on sikaflunssa. Voimia sinulle! Kesällä kaikenmaailman asiantuntijat odottivat hurmioituneena sikaflunssan leviämistä. Epidemian piti alkaa viimeistään koulujen alettua. Kärpästen lailla meidän piti kuolla, kaduilla kupsahdella kesken iltapäiväkävelyn.
Kauan eläkööt virkamiehet ja asiantuntijat! He tuovat elämäämme huumoria.
Minäkin haluan virkamieheksi ja asiantuntijaksi. Tätä varten olen alkanut tutkailla kiellettäviä asioita. Mutta herrajumala se on vaikeaa. Kaikkea on jo ehdotettu, ei Suomessa ole asiaa, jota kukaan ei ole tarjonnut kiellettäväksi ja säädeltäväksi. Nykyään ei edes kirjoja kielletä, jumaliakin perkele pilkataan surutta. Vaikeaksi menee. Tällaista surutonta meininkiä on maailma pullollaan:
http://www.youtube.com/watch?v=IVseBfMq_Dc
Mistä tulikin mieleeni, että voisin alkaa ehdottaa vaarallisten sanojen kieltämistä. Kirjoitin yläpuolelle ”pullollaan”. Sana on ehdottoman vaarallinen, se turmelee nuorisomme ja vanhuksemme. Myös kaikki savuun liittyvät sanat tulisi kieltää. Savustaa, savuttaa, savukala, savupiippu.
Vähintä mitä voimme tehdä, on laittaa varoitustarrat vaarallisten sanojen yhteyteen. Savuahvenpaketissa tulisi ehdottomasti olla varoitus: sisältää vaarallisen sanan.
20. lokakuuta 2009 kello 17.27
Toni, melkein tuli kaupat, mutta olen jo lukenut erään tupakan historiaa koskevan teoksen. Se ei ehkä ollut mainitsemasi, mutta ansiokas kuitenkin. Sen muistan kertoneen itselleni, että tupakoiminen alkoi piipun poltolla, sittemmin kilpailijoiksi tulivat nuuskaaminen ja sikarinpoltto, Savukkeet tulivat Eurooppaan Krimin sodan myötä Turkin kautta. Niiden läpimurto tapahtui 1. maailmansodan aikana. Nopea ja helppo tapa saada sotimisen lomassa annos nikotiinia voitti. Voitti sodan kuka tahansa, suurin häviäjä oli tupakointikulttuuri. Mihin on savukkeiden kanssa tultu? Aamuisin katson naapuritalon parvekkeella aamusavuja vetävää vieraantuneen näköistä rouvaa. Iltaisin katselen baarin pihalla sateessa hytisevää mieslaumaa hätäisesti tupakalla kahden kaljan välissä. Vain Jumalan armosta minun ei tarvitse olla kummassakaan porukassa.
Oltaisiin vain osattu pysyä piipussa. Savukkeet antavat kaikki aseet virkamiesten ja terveyspoliisien käsiin, niissä ei ole mitään puolustettavaa, ainakaan mitään estetiikkaan perustuvaa.
Piipunpolton kulttuurihistoriaksi minulle riittää Kilven Alastalon salissa oleva 70 sivun jakso, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä. Minun piippukaapissani on 30 persoonallisuutta, joiden äärellä silloin tällöinkin tuumailen erinäisiä.
Kevennykseksi paluu teemaan: seuraa runo:
A pipe at nine
is allways fine
A puff at noon
is none too soon
A pipe at three
the thing for me
A pipe at seven
an aroma to heaven
A pipe at nine
is half divine
A pipe before slumber
makes just the right number
20. lokakuuta 2009 kello 18.30
Kerttulin laittama Jukka Itkosen oravaisen savupirtti oli kyllä hauska ja sananakin sympaattinen! Kun ei oikeasti savupirtissä tarvitse asua.
Utelias, hyvä että alat päästä jaloillesi ja pian runokirjojenkin ääreen! Kestikö kuume kauankin? Täytyy kysellä, kun ei tosiaan tunne muita sairastuneita. Vielä, niinhän meitä pelotellaan. Äitini oli nuorena tyttönä espanjantaudissa kuumeessa kuukauden ja tukkakin lähti, mutta henki sentään säilyi.
20. lokakuuta 2009 kello 20.13
Antti, hauska runo!
Sikainfluenssasta: Oireet kai vaihtelevat, minulla oli päivän verran yli 39 astetta kuumetta, sen jälkeen neljä päivää noin 38 astetta, tänään ensimmäisen kerran kuumetta on alle 38 astetta. Tautiin kuuluu kurkkukipu ja limainen, sitkeä yskä. Väsyttää ja välillä hiukan huimaa, täytyy katsella, mihin astuu, ettei tule törmäiltyä. Olo ei ole mitenkään aivan hirveä, ikävintä on se, että tauti tuntuu kestävän aika kauan.
Runokirjoja en ole lukenut, kun en ole päässyt kirjastoon. Beckettin Murphyn sain loppuun. Kirjassa on kuvattu shakkiottelu kaikkine siirtoineen (43 per nuppi), joita on hauskasti analysoitu. Ajattelin kaivaa shakkinappulat esiin ja rekonstruoida pelin. Joitain siirtoja kirjassa kehuttiin, yhdestä sanottiin, että siitä alkoivat valkoisen pelaajan kaikki vaikeudet. Tosin taidan ymmärtää shakkia sen verran huonosti, etten osaa arvostaa kirjailijan kommentteja.
Tahtoisin tietää, oliko peli hyvä, oliko mukana outoja siirtoja jne.
20. lokakuuta 2009 kello 22.13
Antti, savuke on nimenomaan esteettinen. Ajattele Audrey Hepburnia pitkän imukkeen kanssa. Tai Humbrey Bogartia savuke hampaissa. Kuva, jossa James Deanin takaraivolle kaatuu stetson ja huulilla rötköttää rööki, olisi koominen piipun kanssa.
No, onhan sinullakin Antti esikuvasi. Lasse Mårtensson oli aikoinaan tunnettu piipun ystävä.
Jännittävä ajatus on se, että kaikkien jäykkäniskojen äiti, Adolf Hitler, kampanjoi tupakkaa ja alkoholia vastaan. Hän halusi siis suojella elämää, kuten hienot virkamiehemmekin.
21. lokakuuta 2009 kello 8.03
Toni, on myös miljoonia alkoholia ja tupakkaa nauttivia pikkuhitlereitä, jotka terrorisoivat kaikkia ja kaikkea ympärillään olevia. Jos oli yksi maailman hirvein raittiusintoilija Hitler, on myös miljardi muulla tavalla kyynisiä ja hirvittäviä nautiskelevia terroristeja.
Minun mielestäni ihmiset saavat tupakoida tai käyttää alkoholia, vaikka olenkin ollut ilman tupakkaa armeijasta lähtien ja ilman alkoholia yli 20 vuotta. Nämä ovat henkilökohtaisia asioita. Arvostan kyllä huomaavaisia tupakoitsijoita ja alkoholin nauttijoita, jotka eivät häiritse harrastuksillaan muita.
Kyllähän tämä meno hieman huolestuttaa, kun teinimme kännäävät kuin puoliukot. On siinä ulkomaalaisilla ihmettelemistä.
21. lokakuuta 2009 kello 9.35
Utelias, kiitos vinkistä, Beckettin shakkiottelun kuvaus on luettava, minun.
Antti. Harjoittelin nuorena piipuilla, mutta ne kusivat suuhun. En oppinut polttamaan. Vielä on onneksi aikaa opetella.
Kosti. Saattaa olla, että osuit johonkin. Mikään ei saa nykyisin häiritä. On trendikästä laittaa kerrostalon ilmoitustaululle anteeksipyyntö siitä, että kutsuu ystäviä kylään muutamaksi tunniksi: ”Anteeksi, tulette illalla kuulemaan elämän ääniä. Yrittäkää kestää, kuolema ja hiljaisuus palaavat taloon ennen puoltayötä.”
Jos pitää valita, kestän mieluummin miljoonia tupakoivia ja kännääviä ihmisiä kuin yhtä Hitleriä, joka tappoi miljoonia ihmisiä.
21. lokakuuta 2009 kello 9.59
Toni, savuke ei ole esteettinen, Audrey Hepburn on. Savuke ei ole esteettinen, ei myöskään sellaista sormissaan pitävä henkilö, joka yrittää näyttää Bogartilta tai Deanilta. Niitä riittää. Stalin ei ollut esteettinen, piippu hänen kourassaan oli.
Katso Tapio Wirkkalan suunnittelemia merenvahapiippuja, voiko kauniimpia esineitä ollakaan. Ne sitä paitsi tehtiin Tansanian rannikolta louhitusta merenvahasta, kehitysyhteistyöprojektina. Niitä tuskin myydään Tansaniassa, mutta fyrkkaa ne niistä saavat, pystyäkseen ostamaan savukkeita ja vaikuttaakseen miehekkäiltä ja länsimaalaisilta, niinkuin tupakkafirmat siellä opettavat.
Lasse on sympaattinen muusikkohahmo, piipun kanssa tai ilman. Gunther Grassin julkiseen imagoon kuuluu piippu, kuten Bertrand Russellin ja lukemattomien muiden. Angela Davis taitaa olla ainoa naispuolinen piipunpolttaja, jonka tiedän. Vähän vieras asetelma, siinä nainen alleviivaa arvoaan olemalla miesmäinen. Ennenvanhaan kyllä mummot polttivat piippua, ja se oli hieno asetelma.
21. lokakuuta 2009 kello 11.15
Pah, kyllä se savuke on esteettinen vaikka se vaatiikin tupakoijalta hieman yritystä (joka ei tietenkään saa näyttää yritykseltä). Ja mielellään sopivan valaistuksen. Ja sen että se tapahtuu valkokankaalla, kuvaruudulla tms. eikä savu haise tai kirvele silmiä.
21. lokakuuta 2009 kello 13.12
Hdcanisin reunaehdoilla minäkin hyväksyn savukkeen esteettisyyden. Toni, pääsit nuorena kokemaan sen, mitä merkitsee nykyinen tupakkalaki piipunpolttajalle: se on kuin ihviruisku suuhun. Suuhun kuseminen estyy, kun rassaat piipun joka kopallisen jälkeen. Lisää ohjeita ja piippufilosofiaa löytyy kirjasta Matti J. Turunen: Suuri piippukirja.
21. lokakuuta 2009 kello 19.22
Savuke kuvassa, varsinkin amerikkalaisen tai ranskalaisen elokuvan kuvassa on esteettinen. Eikähän se esineenäkään ole ruma.
Piippukin on kuvassa leppoisan näköinen muttei esteettinen kylläkään. Ja muistelen, että vaarin kylmillään pöydällä lojuva piippu haisi pahalle.
Älä, toni, virkamieheksi, älä, pliide! Saathan sinä listata ja vatvoa kieltämisen ansaitsevia asioita ilmankin, ja paljon paremmin vapaana sieluna. Et arvaakaan, kuinka lukuisat ja millaiset rajoitteet rajoittavatkaan virallista kieltämistä virastossa. Nauti kieltämisen vapaudestasi!
Tiedän mistä puhun, sillä kokemusta virkailusta minulla on. Ja niistä erilaisista rooleista eri aloilla, samuelson, miä sitä kaikenlaista heikkohermoisille sopimatonta materiaalia jouduin näkemään. Olen kai jotenkin kummallinen keski-ikäinen eukko, kun vieläkään en ole kyynistynyt. Olen pahimmillani suorastaan hurmahenkinen lasten ja muidenkin pienempien oikeuksien puolustaja edelleen. Ainakin tulen hirveän vihaiseksi. Siksi yritän olla ajattelematta moisia liikaa.
21. lokakuuta 2009 kello 19.30
Kyllä Audrey Hepburn tai Greta Garbo ovat vetävän näköisiä savuke suussaan. Marlon Brando ja James Dean nuorena ärsyttävän seksikkäitä myöskin.
Piipputupakka tuoksuu hurmaavalta.
Hyvänlaatuisesta kuubalaisesta sikarista tulvivat tuulahdukset ovat huumaavan miellyttäviä.
Silti en minäkään suosittele tupakointia kenelläkään.
Tunnustan kyllä sen, että kun työkaverit (miespuoliset) sytyttävät sikarit jotain juhlistaakseen, kyllä meikäläinen, vaikka kuinka mielestäni olenkin lady, liityn seuraan. (Vaikka en oikeasti poltakaan.) Ja single maltkin maistuu. Siis miesporukassa. Naisporukassa tätä en voisi kuvitellakaan.
Näin perinteisiin roolijakoihin syyllistyn minäkin.
Anteeksi jos tämä loukkaa joitain.
PS Siis tupakointi ja muu polttaminen ei ole terveellistä.
Toivoo: täysi tantta
21. lokakuuta 2009 kello 21.02
Tehkääpäs googlella kuvahaku Marlene Dietrichistä. Oi joi, mitä estetiikkaa, ja savukkeestahan voi pitää kiinni eri tavoin. Helppoa kun sen osaa!
21. lokakuuta 2009 kello 22.51
Lopetin polttamisen 2½ vuotta sitten. Painoni nousi, mistä seurasi tietysti yhtä ja toista, ei kovin terveellistä. Että se siitä tupakan haitallisuudesta.
Vieläkin vedän ilolla naapuriparvekkeilta leijuvia tupakantuoksuja nenääni. Sikari ja piipputupakka tosin tuoksuvat vieläkin herkullisemmilta.
Täytyy myöntää, että silloin kun poltin itse, inhosin tupakan hajua. Erityisesti kun se tarttui vaatteisiin, hiuksiin, kotini seiniin. Nyt suhtaudun polttamiseen ikään kuin tekisin surutyötä sen menettämisestä
21. lokakuuta 2009 kello 23.19
Tykkänään vailla mitään runollisuutta lie ainoastaan tieteelliset teoreemat jos aina nekään. Myös joko tahallista tai tahtonta ironiaa on ainakin tulkittavissa melkein mistä hyvänsä tekstistä. Mutta tietenkin nämä varsinaiset ihan runomuotoonkin tai mittariimeihin kirjoitetut jutut ovat siltikin oma lukunsa.
Tuosta aiemmasta ‘Harrin’ kommentista
”nuorilla runoilijoilla aiheet ovat oman navan ympäriltä”
No näin se varmasti onkin tulkittavissa jopa ihan kirjaimellisestikkin. Se on toisaalta myös hyvin ymmärrettäväkin asia siksi kun kyseessä on nuoret ihmiset.
Kyllä kai juuri tällaiseltakin pohjalta voi tehdä mielenkiintoisia ja hyvinkin avautuvia juttuja joillekkin toisille samankaltaisille ja samantaustaisille nuorille. Ilmeisesti tämä nuorten rap-runous(tai mitä se nyt onkaan) on juurikin jotain tällaista.
Minäkin olen joskus yrittänyt kuunnella joidenkin tällaisten nuorten rap-artistien tai rok-lyyrikkojen runoutta. Päällimmäisenä näissä on se ongelma että ei tahdo parhaalla tahdollaankaan saada mitään selvää runoa esittävän artistin sanoista. Sen vähän mitä näistä tällaisista selvää olen saanut ja niitä tulkinnut, niin kyllä ne taitavat olla lähinnä vain näistä seksuaalisista jutuista kumpuavia ja usein tässä asiassa nimenomaan vielä hyvin suorasukaisiakin sanoiltaan. Myös agressiivisuutta ja väkivaltaisuuttakin on näissä esityksissä havaittavissa, eikä tällaista tyyliä kaihda nuoret tämän genren naisartistitkaan.
Tiedä sitten onko tällainen nykynuorten suoruus ja ‘rehellisyys’ näissä seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa ylisummaan parempi kuin se tapa miten vaikkapa joskus 70-luvun alkupuopuolellakin monet nuoret näihin asioihin vielä suhtautuivat. Oli silloin jo sekin jännää nuoresta kundista kun pääsi jollain täynnä olevalla tanssilattialla jotakin hakemaansa pimua vähän oikealla kädellä pitelemään(vasen käsihän ei ollut vapaa tanssiessa), varsinkin näin silloin jos pimulla oli minihame ja korkeapohjaiset n.s. platform kengät. Oikea käsi nimittäin tuppasi tällöin menemään joskus ‘vahingossa’ vähän pimun hameen alle. Nykyäänhän nuoret menevät oitis vaan sänkyyn ja kokeilevat heti vaikka mitä asentoja ja usein vielä kännissäkin.
Niinkuin minä tämän asian näen niin tästä vähän enemmän pidättyvästä tavasta suhtautua näihin seksuaalisuutta koskeviin asioihin kumpuaa enemmän runollista näitä asioita käsittelevää ilmaisua, tai miksei tämä tapa jo itsenäänkin ole tavallaan tulkittavissa runolliseksi ilmaisuksi(body language kaikkine pukeutumisineen ja tilanteineen päivineen).
Minä en oikein pidä tästä nykynuorten tyylistä näissä asioissa vaan koen sen vähintäänkin hämmentäväksi, mutta se voi olla näin ihan vaan sikisikin kun olen nuoruuteni omissa kuvioissani ja oman aikani ilmapiirissä elänyt.
No tässä tuli vähän asiassa amatöörin näkemyksiä.
22. lokakuuta 2009 kello 1.40
Hdcanis. Estetiikkaan saattaa kuulua myös haju. Valokuvista, joissa Bukowski tupakoi, nousee selkeästi havaittava katku; kitkerä ja kirvelevä.
Kerttuli. Siis rajoittajien riesana rajoituksia? Herrajumala. Eikö tällainen kieltämisen rajoittaminen ole kiellettyä? Saavatko virkamiehet tähän todella epäinhimilliseen rajoittamiseen mitään henkistä tukea?
Aune Haukka. Hyvä, että mainitsit kuubalaiset sikarit. Minulla on niin paljon vielä oppimista. Huomaan, että maailmani on täysin kesken. Piiput ja sikarit. Hävettää.
Sitten kirjallisuuteen. Onko joku lukenut Benoît Duteurtren kirjaa Tyttö ja tupakka? Tässä Liken mainos:
”Maailma on muuttunut valtavaksi päiväkodiksi, jossa tupakointi on kielletty ja valtansa humalluttamat lapset määräävät kaikesta. Nelikymppinen mies, väärinymmärretty ja uhanalainen olento, polttaa salaa tupakan työpaikkansa vessassa. Pieni tyttö yllättää hänet itse teosta ja syyttää pedofiliasta. Lapsista koottu tuomioistuin tuomitsee miehen, ja kansainvälisen tosi-tv:n yleisö äänestää kuolemantuomion puolesta. Pieni virheliike on tehnyt miehestä hirviön, jonka lunastettavaksi jäävät vuosisatojen synnit.”
Tässä arvioita:
”Kannattaa valmistautua. Duteurtren maalaama maailma – ilman aikuisia, tupakkaa ja perisyntiä – on meidän tulevaisuutemme.”
– Le Point
”Kirjallisuuden oikeuksiin kuuluu provosoida – kunhan se tehdään hyvin. Duteurtre on taitava vinoilija.”
– Jan Blomstedt, Helsingin Sanomat
”Vaahtokarkin imelä kansipaperi huijaa, sisältö on silkkaa sapekasta satiiria ja mustaa huumoria. Ja mikä riemastuttavinta, satiirin kohteena on tavanomaisten ja jo moneen kertaan rusikoitujen syntipukkien asemesta eurooppalainen uushyveellisyys.”
– Antero Viinikainen, Kaleva
”Taiten paperille kirjattu kafkamainen kertomus, jossa lasten palvonta, tupakoitsijoiden kriminalisointi ja tositelevisio-ohjelmat on vedetty loogisiin äärimmäisyyksiin.”
– Toni Jerrman, Tähtivaeltaja
Taidan ottaa lukulistalle. Antero Viinikaisen käyttämä eurooppalaisen uushyveellisyyden käsite on hieno.
22. lokakuuta 2009 kello 8.15
Kuolema ei ole lähempänä iäkästä kuin vasta
syntynyttä – sen paremmin kuin elämäkään. Jos sinun täytyy välttämättä olla suorapuheinen, ole sellainen kauniisti, muussa tapauksessa vaikene, sillä naapurissa on mies, joka on kuolemaisillaan.
Ellei Linnunrata olisi minussa, kuinka olisin nähnyt tai tuntenut sen? Jollen ole lääkäri lääkärien joukossa, he eivät uskoisi, että olen astronomi.
Todella suuri on se, joka ei tahtoisi hallita ketään eikä olla kenenkään hallittavana.
Kirjailija, taidemaalari, mystikko ja filosofi Kahlil Gibran(1883-1931).
Omien sanojen puuttumisen johdosta käytän viisaampien ajatuksia.
22. lokakuuta 2009 kello 8.56
Kerttuli, onko savuke esine? Esineen määritelmään kuuluu, että joku on sen suunnitellut, sillä on tietty käyttötarkoitus ja käyttöikä. No, savukkeen on luultavasti suunnitellut Philip Morris-niminen henkilö, sen käyttötarkoitus tiedetään, samoin käyttöikä. Käytön jälkeen se ei enää ole esine, se on jätös. Esineen, tässä tapauksessa savukkeen, esteettisyys määrittyy sen käyttäjän mukaan. Vai kuka väittää, että savuke on yhtä hieno Audrey Hepburnin ja Anita Hirvosen sormissa? Piippu Kirsi Pihan suupielessä olisi eksoottinen näky. Pitkävartinen, valkopesäinen, elegantti merenvahapiippu on naisilta täysin hyödyntämättä jäänyt mahdollisuus!
22. lokakuuta 2009 kello 10.30
Ettei vain oltaisi virkasiskoja/kollegoja, kerttuli. Sillä kokemusta virkailusta on myös täällä monen kymmenen vuoden takaa. Niin että skool!
toni, tuota sängyn alle menoa tuntuu olevan liikkeellä. Luin jostain aviisista ihan äskettäin jonkun julkimon omaelämänkerrasta (ei se Lipposen voinut olla, eihän!) tehtyä juttua. Hänkin (siis elämänkertailija) kertoi hakeneensa turvapaikkaa ilm. lapsena sängyn alta. – kerttuli, siellä meidän olisi pitänyt olla eikä jossain kahvitunnilla vetelehtimässä.
Tässä kohtaa on paikallaan mainostaa Maaria Leinosen runoja. Ovat erittäin koskettavia. Varsinkin alkuvuosina ilmestyneet.
22. lokakuuta 2009 kello 12.48
No ohho ja jopas. Menee seuraavat minuutit uuden mielikuvan luomisessa: Violeta savukkeella. Tulee todistetuksi jälleen kerran lempilausahdukseni *ei lakkaa ihminen hämmästyttämästä*. Olet mielessäni tuoksunut aina orvokilta. Ja niinhän sinä olet meidän tuttavuutemme ajan tuoksunut, eiköhän
Toni. Niin juuri on päässyt käymään. Ja ihan ilman minkäänsortin tukea virkailijat joutuvat kärvistelemään tuskissansa, pidättelemään perimmäistä luontoaan. Eli pysy sinä vain rohkeasti lavealla polulla.
Olen osin samanlaisilla poluilla astellut kuin Aune Haukka.
a) Savuttelun suhteen. Minustakin piipputupakka ja sikarit tuoksuvat ihanalta. Ja olen jonkun kerran pössäytellyt itsekin. Mutten monta. Jossain vaiheessa polttelin jokusen tupakinkin, jossain erityisissä tilanteissa. Tyttäreni ja silloinen miesystäväni kyllä naurahtelivat sen koomisuudelle. Pikkusikareita voin joskus savutella, sanoivat, siihen kuulemma tyylini sopii paremmin. Sekin täytyy vielä kertoa, että eräillä gaalaillallisilla rekvisiittaani kuului kullitettu imuke ja siihen asetettiin erittäin ohuita savukkeita. (Siis muukin rekvisiitta oli kullanväristä.) Sittemmin olen vaihtanut lempimetallini hopeaan ja valkokultaan. Mikä vinkkinä mainittakoon, jos kihloja joku siellä suunnittelee
Ja b) Entisen harrastukseni takia tulin useasti kutsutuksi jatkoille herraseurueissa ja viski saattoi olla ainoa tarjolla oleva juoma. Senaikaisena loppasuuna vähitellen tulin viskin ystäväksi. Kuulemma Kajaanin Alkossa käy toinenkin naishenkilö, joka pitää savuisista viskeistä. Scapaa on nykyään aina hyllyssä, vaikken monta kertaa vuodessa sitä enää ostakaan.
Kuin myös sinun henkesi kanssa, samuelson. Skool ja sille! Vaikkakin minun kohdaltani, ainakin toistaiseksi entiselle virkauralle. Olet niin uusi lukupiiriläinen, ettet tiedä, että heittäännyin jo aikaa sitten sapatille, enkä vieläkään ole uudelleen virkauralle astahtanut. Vaikka ehkä jonain päivänä sekin hetki vielä koittaa, valitettavasti.
Ja, samuelson, vaikken vielä olekaan asettautunut sängyn alle ihan konkreettisesti, niin mielessäni siellä olen usein jo viettänyt aikaa. Se on oikein hyvä paikka. En ole sieltä turvaa hakemassa – enkä ole kuvitellut toninkaan siellä siksi luuraavan. Mutta uutta näkökulmaa kylläkin olen kaivannut. Männä vuosien pyrkimykseni yläpeteille ja kaappien päälle alkoi rasittaa ja nyt hakeudun tieten enemmän maantasalle. Vaikken voi kiistää, etteikö yksi hienoimmista paikoista maailmassa ole Milanon Duomon katto.
ps. Arvasin, että joku tarkkaavainen seuraajani kiinnittää huomiota siihen, että nimitän savuketta esineeksi. En keksinyt siihen hätään parempaakaan sanaa. Mutta Antti antoi ahve… eikun selityksen asialle ihan itse. Kiitos siitä.
22. lokakuuta 2009 kello 14.29
Juu, onhan se tupakan hajukin kohtuullisessa määrin viehättävä, mutta rajansa siinäkin. Pidän myös ruoassa ripauksesta pippuria mutta en halua pippurisuihketta silmiini.
Savukkeen esteettisyydessä käyttäjällä on toki se vaatimus että osaa pitää sitä oikein. Ei Audrey Hepburn ja Humphrey Bogart pitele savuketta samalla tavalla vaan kumpikin omallaan. Joillekuille sen sätkän sopii roikkua suupielessä koko ajan, toiset sitten näyttävät parhaalta se palava savuke kädessä ilman että se edes käy suussa kertaakaan. Tupakan käsittely on tyylikeino, mutta se soveltuu monenlaiseen tarkoitukseen. Nouseva savuvana on esteettinen, toisen henkilön tupakan sytyttäminen kohtauksena aina paljonpuhuva ja sellaisena paljon elokuvissa käytetty (yleinen kommentti on että tupakkalakkolaisen kannattaa pysyä kaukana Hollywoodin kultakauden elokuvista, kun niissä tupakoidan paljon ja esteettisesti).
Anita Hirvosen imagoon taas tupakointi ei edes sovi. Kirsi piipun kanssa voisi kyllä olla mielenkiintoinen näky.
22. lokakuuta 2009 kello 16.36
Olen kohtuullinen ja huomaavainen tupakanhajun sietäjä.
Mutta en voi mitään sille, että kun esim. bussissa istuu viereeni tupakoitsija, jonka vaatteet, laukut, henkäys ja koko olemus tuoksuu tupakalle kuin rankkitynnyri tai jätelaitoksessa uitettu villakoira, katson koko ajan muualle ja toivon että tuo lähimmäinen poistuisi seuraavalla pysäkillä. Ja tuo ryökäle alkaakin puhua säistä, sikaflunssasta, politiikasta ja siitä kuinka suvaitsemattomia ihmiset ovat.
En iku kuun päivän valkeana voisi kuvitella pussaavani suuta, jossa juuri on ollut savuke.Sen verran syvät ja märeät löyhkät tupakoivan kidasta kohoilevat.
Ole tässä sitten suvaitsevainen.
Parvekkeellani saavat tupakoivat vieraani kyllä käydä tupruttelemassa ja sitten taas tulla syömään kalakeittoani ja jälkiruokana tarjoamaani kahvia ja jäätelöä.
Ihan hyviä ja kelpo ihmisiä he ovat nuo, ystävät tupakoitsijat.
22. lokakuuta 2009 kello 17.18
Ja entäs sitten nämä murkut ja söpökit bussikatoksessa!
Sataa ja haluaisit katokseen bussia odottamaan. Mutta kun siinä on murkkuja ja söpökkejä savukkeet tyylikkäästi hyppysissä tai suussa ja puhaltelevat pariisilaisen tyylikkäästi savut silmille.
Ja vaihtavat tietty päivän tärkeimpiä kuulumisia kännyn välityksellä:
- Niin, tietsä, eiksustakin se, niinku, tolleen, se katsoo tietsä vittu niinku sillai…emmä osaa…sillai niin ku vittu kattoo…on siinä jotaan…
- Ei se on tietsä paksuna niinku sillai…niinku…tietsä…on se vittu tehny…
- Mä oli eilenki vaan niinkun tietsä puoli tuntii niinku myöhässä ja niinku vittu bosse heti että aina sitä vittu myöhässä niinkun silleen mä aivan vittu siihen suu auki tälleen tolleen silleen vittu…
Ja niin kauniita nuoria! Ja ihan pilalla!
Olen huonolla tuulella. Töistä väsynyt. Enkä jaksanut lähteä Kirjamessuille. Tällaista on.
Tänä iltana konstruoin itselleni bussikatoksen. Kirjoitan siihen: Ei saa tulla kolmea metriä lähemmäksi! Kävelen katos ympärilläni kadun viereen.
Huomenna on uusi päivä.
22. lokakuuta 2009 kello 17.18
Kerttuli,
sielunsisaruuttako kenties, tiedä häntä, tosi hauskaa joka tapauksessa. Voin kuvitella sinut liihottelemassa tuo pitkä, kullattu imuke kädessäsi, sellaisessa kakskytluvun tyylisessä kapeassa, upeassa mekossa…
No, olemme totta totisesti menneet kauas lukuharrastuksesta tässä ketjussa…
Antti,
Ehdotan, että pidämme keräyksen ja hankimme Kirsille sen siron piipun joululahjaksi.
22. lokakuuta 2009 kello 17.19
Hmm. Piippuhan sinänsä on esteettisesti hyvin kaunis esine. Ehkä sitä voisi pitää vain esillä, tuomassa arvokkuutta. Ilman että sitä tarvitsee sytyttää ja tupakalla pilata.
22. lokakuuta 2009 kello 17.54
Kosti, otan osaa, vilpittömästi!
Aamulla sporassa istui viereen juuri kuvailemasi kaltainen henkilö, löyhkä oli kuvottava! Nielu ehti mennä matkan aikana kokonaan tukkoon, kurkku kirvellen piti kirjamessuilla kiertää :[
Josta ja hajuista mieleen tuli, että tänään messujen divarikieroksella sain yliannoksen ummehtuneelta haisevista epäsosiaalisista (= sana anteeksi on tuntematon, reppuselkäisenä toisten ylitse rynniminen sallittua) 30-60 vuotiaista miehistä. Voi pyhä sylvi, ostaisipa heidän äitinsä heille saippuaa joululahjaksi…
p.s. Kirsi, oli hauska ja eloisa Enbuske aamulla!
22. lokakuuta 2009 kello 17.56
Kosti, olen onnellinen puolestasi, ettet syntynyt keskiajalla, jolloin kaupungit suorastaan löyhkäsivät. Silmien alla siat teurastettiin ja teurasjätteet heitettiin jokeen, ihmiset haisivat hielle ja paskalle, puulämmitteiset talot syöksivät savua, kuten myös sulatusuunit ja pajat. Keskiajalla naiset kantoivat mukanaan tuoksupussia, että katujen haju edes hieman peittyisi.
Liikenteen päästöistä kukaan ei ole huolissaan. Lapsia työnnetään keskellä kaupunkia, vaikka liikenteet erittäin myrkylliset päästöt tietyn ilmanpaineen vallitessa osuvat juuri sille korkeudelle. Mutta annas olla, kun joku sytyttää savukkeen kymmenen metrin säteellä; jo alkaa tekoyskä, köh köh, ja astma kaivetaan takataskusta, kun niin perkeleesti keuhkoon ottaa, ja kuolemaa uhmaten saa baarien vierestä tupakansavussa kävellä.
22. lokakuuta 2009 kello 18.50
http://images.google.fi/images?hl=fi&source=hp&q=magritte+pipe&rlz=1W1SUNA_en&um=1&ie=UTF-8&ei=r
Anne Haukka ja kaikki, tarkoitan siis kaikki muutkin. Yritin tehdä linkin Magritten piippukuvastoon. Jos ei toimi, googlettakaa itse Magritte Pipe, valitkaa mieleisenne lahja Kirsille, ilmoittakaa valintanne minulle, maksakaa tililleni 80001-013, minä ryhdyn toimeen ja toimitan valitut piiput Kirsille. Toimitusaika saattaa olla pitkähkö, lahjat sijaitsevat eri puolilla piippua polttavaa maailmaa, eduskunnan liikuntakerhossakin on kuulema yksi. Ehkä en ehdi takaisin tulevaksi jouluksi. Mutta uskokaa, minä kyllä tulen takaisin! Haluan näet, että tämä onnistuu paremmin kuin viimevuotinen lukupiirin joulugaala. Joka sekin onnistui loppujen lopuksi aika hyvin.
22. lokakuuta 2009 kello 19.25
Kosti, onpas ikävää, että sinulla on noin kurja päivä. Minulla sen sijaan on vaihteen vuoksi hyvä päivä, ei lainkaan kuumetta ja ensimmäistä kertaa viikkoon tunnen itseni energiseksi. Aurinkokin paistaa. Mieheni on luvannut tuoda kirjastosta Herta Mullerin kirjan (ihan minkä tahansa, en ole yhtään lukenut). Huomenna menen töihin (toivottavasti eivät ole huomanneet pärjäävänsä siellä ilman minua), sitten on viikonloppu ja nukun pitkään. Pizza on valmis kymmenen minuutin kuluttua. Syön sen samalla kun lueskelen lukupiirin tämänpäiväisiä kommentteja.
Scarlett Tuulen viemän lopussa: After all, tomorrow is another day. Niinhän se on, huomenna voi olla ihan loistava päivä!
22. lokakuuta 2009 kello 20.00
Kun huomasin linkintekotaitoni olevan kuosissa, yksi heti lisää:
http://blogit.hs.fi/sundqvist/suomifutistorstai-jallu-olli-ja-peltsi-tietavat
Tämä on runoutta. Lukupiirissä on sentään vielä suuria persoonallisuuksia!
23. lokakuuta 2009 kello 0.08
Antti, laitoin tonnin tilillesi. Toivottavasti sillä pääsee alkuun, sillä Kirsi on piipunkuvansa ansainnut.
Jos valittavana on kaksi yhtä älykästä ja kaunista naista, joista toinen hölkkää tuulipuvussa posket punoittaen ja toinen tupakoi baaritiskillä, valitsen ehdottomasti baaritiskin naisen, sillä hän on syvällisempi, viisaampi ja arvoituksellisempi. Uskon, että baaritiskin nainen lukee kirjoja, toisin kuin se hölkkäävä tapaus, joka on kiinnostunut enimmäkseen siitä, onko perseessä selluliittia ja tukevatko sporttirintsikat tarpeeksi rintoja. Vähäisellä mielikuvituksella uskallan luvata, että kun baaritiskinnainen pohtii Wittgensteinin filosofiaa, hölkkäävä nainen miettii, uskaltaako hän lenkin jälkeen syödä kevytsalaattia kevytraejuuston kanssa vai meneekö hän heti suihkun jälkeen kasvonaamioineen sänkyyn ja nukkuu täydelliset kahdeksan tuntia ja juo aamulla litran vettä, että iho on raikas aamupalaverissa.
Mitä tulee futikseen, jota jotkut runoudeksi sanovat, luin Sundqvistin kirjoituksen. Jallu Rantanen oli tosiaan persoona. Hän teki kaksi erityistä maalia, joista Jallu on kohkannut ja joita me muut emme muista.
Mutta kyllä, persoonia peliin. Myös jalkapalloon.
23. lokakuuta 2009 kello 1.22
Onko kukaan lukenut Harold Pinteriä? Minulta Pinter on jäänyt lukematta, mutta tänään viimeinkin muistin pyytää miestäni tuomaan Pinteriä kirjastosta. Sain kirjan, missä on sekä proosaa että runoja. Osassa runoista kielenkäyttö on kuten Kostin bussipysäkillä tapaamilla nuorilla, ei siis ihan Keatsia.
No, pidän Pinteristä vähän lukemani perusteella. Tässä esimerkki (1983):
GHOST
I felt soft fingers at my throat
It seemed someone was strangling me
The lips were hard as they were sweet
It seemed someone was kissing me
My vital bones about to crack
I gaped into another’s eyes
I saw it was a face I knew
A face as sweet as it was grim
It did not smile it did not weep
Its eyes were wide and white its skin
I did not smile I did not weep
I raised my hand and touched its cheek
23. lokakuuta 2009 kello 2.11
Kaikenlaista sitä tuleekin kirjoitettua. Huvin vuoksi, vasemmalla kädellä, mutta tosissaan. Mikään ei ole kammottavampaa kuin ihminen, joka olen minä, joka kuvittelee olevansa nokkela tai hauska.
Uskoisin, että olen tarpeeksi jauhanut tupakkaa sekä kirjaimellisesti että kirjaimellisesti.
Annan itselleni keltaisen kortin.
Kirsi, mikä on marraskuun kirja? Tai kirjat, kun niitä on kaksi virallista nykyisin? Joku sellainen, joka kertoo myötähäpeästä itseään kohtaan?
23. lokakuuta 2009 kello 8.38
toni, hyvä että et punaista, se olisi ollut jo liioittelua. Mitä meidän tylsien, lukemattomien, tyhjäpäiden hölkääjien elämä olisi ilman sinua! Nyt ainkain tiedän paikkani, jota voi(sin) keskuspuiston siimeksessä (vanhoissa verrareissa) hölkätessäni mietiskellä. Vaikka eipä tähän päähän selluliitin, manikyyrin ja kasvonaamion lisäksi juuri muuta mahdu, ei. Liikaa on pyydetty, että hölkkäilyn ja naamioiden lisäksi jaksaisi jotain LUKEA tai AJATELLA. kauhistuttava ajatus on se!
p.s. muistan yhden Jallu Rantasen maalin, vaikka olin silloin teini vasta.
p.s. p.s. Marraskuun kirja olisi tosiaan kiva tietää, se lähestyy jo ihanan uhkaavasti.
23. lokakuuta 2009 kello 9.56
toni, Jane,
Ajattelu on täysin yliarvostettu laji. Pää tyhjemmäksi on vastaus moneen ongelmaan.
Antti,
Tuolla tonin lahjoituksella pääset mukavasti alkuun, et meitä muita tarvitsekaan.
Ja siihen gaalaan pitäisi saada aika ja paikka, jonka kaikki tietäisivät…
Ja Kostille ihanaa, mukavaa, valoisaa ja hauskaa päivää!
23. lokakuuta 2009 kello 11.26
Minä muistan Jallu Rantasen tekemän maalin Englantia vastaan toukokuussa 85. Ottelu päättyi 1-1 ja oli hieno maali! Atik Ismailin maaleja muistan moniakin. Muistan myös matsin HJK-KUPS, jossa kuopiolaiset kannattajat lauloivat Juicen Sikaa, jossa sian kohdalla oli Atik. Ei ihme, että Atik muutti myöhemmin Kuopioon.
Gaala pidetään tänä vuonna mestassa, jossa voimme Kirsin kanssa imeä piippua.
23. lokakuuta 2009 kello 12.28
Kokeilen tässä vaan sitä että onko minut bannattu näiltä Hesarin sivuilta. Tällainen epäilys heräsi kun pariin kertaan tilttasi tätä allaolevaa kommenttiani eilen illalla lähettäessäni.
Ei minua kyllä se ota päähän jos minun kirjoituksiani sensuroidaan, varsinkaan jos ei ole kyseessä taloussivut. Päinvastoin olisin toivonut monenkin keskustelupalstalle kirjoittamani kommetin tulleen mieluummin sensuroiduksi.
Näillä sivuilla näyttää olevan myös runoudesta vaikka kuinka paljon tietäviä, ja jo siksikin tämä kirjoitukseni joutaa hyvinkin sensuroitavaksi. Mahdollinen sivuilta bannatuksi tuleminen kuitenkin tässä vähän askarruttaa.
Minä seurailenkin lähinnä talousjuttuja, mutta ne ovat jo taas tällä erää alkaneet tymipä kun niiissä on tietenkin politiikka ja valtapeli niin härskillä tavalla läsnä.
Juuri kirjallisuus on kuitenkin se varsinaisen kulttuuripuolen juttu jota minä seuraan, ja josta kuitenkin eniten jotain tiedän. Monetkin juuri tästä ajastemme kirjoittavat kirjailijat myös paljon kiinnostavat. Ei vaan ole ollut olevinaan aikaa näiden kirjailijoidemme kirjoja paljon lukea.
No tässä on vielä se eilinen runoutta koskeva kommenttinikin. Tosin sillä tämä taitaa mennä jo liian pitkäksikin.
Tuolla yllä joku esitti, että se on ikävää jos runoilijoiden aiheet pyörivät vain oman navan ympärillä. Miksei niinkin, mutta toisaalta voidaan tämä asia kokea vähän päinvastoinkin.
Tässä tuli mieleeni eräs runoilija joka kirjoitti runoja ihan jostain muusta kuin näistä oman napansa ympäriltä kumpuavista aiheista.
Johonkin takamuististiini on jäänyt joskus kauan sitten lukemani tämän runoilijan säe. Vähän vanhahalla englannilla se meni jotenkin näin
True wit is nature to advantace dressed
what oft was thouhght never so well expresssed
Todennäköisesti tämä on joku mittaruno ja siinä on vielä nuo rivien loputkin samansointuisia.
No joka tapauksessa juuri näin minustakin lukijat runoilijan ja hänen tekstinsä teräväksi ja oikeaan osuvaksi kokevat.
Sellaistakin muistan lukeneeni, että tämä runoilija oli aikalaistensa keskuudessa koko lailla halveksittu, ja hänen tekstejään ei monet edes hyyväksyneet runoiksi vaan luokittelivat ne joiksikin vastenmielisiksi kyhäelmiksi.
Tämä runoilija oli kyllä terävä heittämään myös takaisin herjaajilleen. Häntä vihattiin ympäristössään varmasti myös siksi, että hän oli lyhytkasvuinen ja heikko raameiltaan ja fysiikaltaan. Taisi olla tämä mies peräti jopa ihan kääpiöksikin luokiteltava.
Tästä aiheesta muistan hänen seraavanlaisen runonsäkeensä. Se meni jotenkin näin
Wise is a man of so frightful mean
is to be hated needs but to be seen
Jotain ironiaa tässä säkeessä tietenkin on, mutta ei se minulle kyllä aukene. Tai voinhan minä tästä tehdä omia ironiatulkintojani, mutta ne tuskin ovat sellaisia mitä runoilija on tarkoittanut.
Ehkä tässä ei tulisi mitenkään huomioida tätä runoilijan fyysistä imagoa ympäristössään , joka asia siihen pakkaa väkisinkin tulemaan ja vaikeuttamaan tämän säkeen tulkintaa.
Vielä tässä tuli mieleeni sellainenkin että Elvis yhdessä laulussaan vähän siteraa tätä runoilijaa. Se siteeraus on jotain ‘wise men say, only fools rush in’
Tässä siis on lainattu tämän saman Popen runon säkeistä jotka menivät jotenkin näin ‘Only fools rush in where angels fear to tread’ Vai oliko siinä tuon fear-sanan paikalla jotain dear. Silloin se olisi ihan jotain muuta.
No ei enempää. En todeellakaan halua briljeerata jonain brittiklassikkojen tuntijana. Se vaan on joskus kauan sitten vähän kieltä opiskellessani tullut joitakin tällaisia otteita brittiklassikoista luettua ja ne sitten ovat mieleeni jääneet.
Joka tapauksessa muistan varsin hyvin tämän brittirunoilijan nimen, ja sen että hän eli joskus 1600 luvulla. Tämä runoilija on siis Alexander Pope. Hän edustakoon runoilijaa jonka aiheet evät niin kumpua pelkästään oman navan ympäriltä. Mutta ei tällaisestakaan runouden lajista todellakaan kaikki pidä ollenkaan, ja tuskin kukaan pelkästään tämän lajin runoutta jaksaa seurata.
23. lokakuuta 2009 kello 13.53
antti, olen jo ainakin kerran aikaisemmin nähnyt sinun kehuvan Kristiania, enkä voi hiljentää uteliaisuuttani, joka haluaa kysyä, että mitkä ovat kytköksesi häneen – siis Kristianiin.
Syynkin uteliaisuuteeni sanon heti kenenkään sitä mahdollisesti kysymättä.
Kristian S. on lasteni koulukaveri, enkä ole ikinä tullut ajatelleeksi häntä Lukupiirin Persoonallisuutena.
Kuten en ole voinut ajatella Lars Sundia, Kjell Westötä, ynnämuitakaan Suurina Kirjailijoina (vaikka he tietenkin ovat sitä!) vain siksi, että mielestäni he ovat ikuisesti vain höpsöjä pikkupoikia mielessäni.
Siis. Mikä tekee Kristianista sinun mielestäsi erikoisen?
Kysyy Metusalem Samuelson.
23. lokakuuta 2009 kello 13.59
Minä muistan Maradonan ”Jumalan käden” ja Hristo Strojkovin ”Jumala on bulgarialainen”. Ja Atik Ismailin tuhon ja nousunkin muistan. Ja senkin kun Atik luki runoja telkkarissa. Atik skulaa taas. Ihmisen elämään kuuluu laskuja ja nousuja: ajatelkaa nyt vaikka Maradonaa tai Atikia. Tai George Best -parkaa, joka oli yhteen aikaan paras mutta sitten pelkkää tuhoa ja kuolema. Mutta miten lähellä jalkapallo ja taide (runous) ovatkaan toisiaan: Jukka Pakkanen on oikeassa!
Luen usein myös Ilmo Lounasheimon Kehän sankareita: se on suurta runoutta täynnä.
Olen tänään paremmalla tuulella. Kiitos teille kannustuksesta. Tupakoitsijat ovat ihania nyhrääjiä. Uurteet heidän poskillaan ovat Clint Eastwoodin, Humphrey Bogartin, Marlenen Dietrichin ja Lea Sommerin charmia.
23. lokakuuta 2009 kello 16.05
Kirjallisuutta ja filosofiaa on paljon parempi pohdiskella lenkkipoluilla kuin baaritiskillä, missä ympäristö antaa ihan liikaa häiritseviä ärsykkeitä. Vielä parempi on kuntosalin juoksulaite, joka on niin tappavan tylsä vekotin, että jopa oman pään sisältö alkaa tuntua mielenkiintoiselta.
Kuka muuten on Jallu Rantanen? Joku tunnettu runoilija?
23. lokakuuta 2009 kello 16.50
Samuelson, en minä Kristian Sundqvistia ihaile, kun en tunne häntä, ihailen hänen tapaansa ajatella ja kirjoittaa jalkapallosta. Hän ei ole lukupiirin persoona, hän on oman bloginsa persoona. Mutta koska lukupiirissä käsitellään asioita niiden vierestäkin, kuten tämäkin ketju osoittaa, eikä Kristiankaan ole niin jähmeästi asiallaan, kuten yhden asian ihmiset usein ovat, olen ottanut hänet mukanani tänne. Toisaalta, nyt kun ajattelen asioita tarkemmin, muistan erään Alf Sundqvist-nimisen, nyt jo vainaan, entisen KPV:n pelaajan, joka opetti minulle kikkoja kun olin ihan pikkupoika. Liekö sukua? Jos on, tarjoan Kristianille drinksun.
Minä puolestani kysyn lukupiiriläisiltä seuraavaa: kun olin Lissabonissa viime viikon, huomasin hänet paikallisissa TV-uutisissa. En tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Tietääkö kukaan, eli oliko viime viikon uutisissa täällä meillä jotain? Minä veikkaan, että Saramagolta on tullut romaani, jolla hän on taas onnistunut närästyttämään Portugalin katolisen kirkon ja maanmiehensä muutenkin.
23. lokakuuta 2009 kello 16.55
Ymmärsitte varmaan, että rekisteröin Jose Saramagon Portugalin TV-uutisissa, en Kristiania.
23. lokakuuta 2009 kello 17.21
Joo, ymmarsin kylla Antti. Saramago oli myos Hesarin nettiuutisissa joitain paivia sitten. Jostain Saramagon ja katolisen kirkon valisesta sanaharkasta tosiaan oli kyse. Olisin kiinnittanyt asiaan enemman huomiota, jos kirkko olisi Saramagoa kehunut tai Saramago kirkkoa.
23. lokakuuta 2009 kello 17.43
Kirsi on näemmä täyttänyt vuosia,
joten (kiireessä) onnitteluni:
KIRSI PIHA
HELMI IHAN
KIRKASSILMÄ
23. lokakuuta 2009 kello 18.12
Antti, eivät nämä suuret persoonallisuudet mahtuisi nykymaajoukkueeseen, vaikka olisivat kukkeimmillaan eli kikkaimmillaan. Ismail ehkä pääsisi kentälle vaihdosta.
Mistä tulikin mieleeni: Kosti, selasin joskus muutamia Atikin runoja. Kammottavia olivat, sille ei voi mitään. Samaa tasoa kuin eduskunnan puhemiehen tyttöystävän, joka on Haukio tai Hautio. Mutta Atik on nyt löytänyt paikkansa ja tekee tärkeää työtä alkoholistien parissa.
Maradona on hieno esikuva nuorille. Hän on vetänyt viivaa, juopotellut, syöpötellyt, tehnyt käsimaalin, ampunut aseella ihmisiä. Itken Argentiina puolestasi.
Claes Andersson on runoilija, jos ette tienneet. En ole häntä aiemmin lukenut, mutta ostin hänen muistelonsa Jokainen sydämeni lyönti. Hieno kirja. Claesilla on tarpeeksi ikää ja viisautta kirjoittaa ilmaa riveihinsä.
Voi tuota vanhaa diivaa
se särkyvään nenään viivaa
taas imee kymppidonalla
surkea loppu Maradonalla
pian itkee koko Argentiina
velloo kaduilla veri ja viina
23. lokakuuta 2009 kello 19.59
Jallu Rantanen oli tunnettu jalkapalloilija. Ei tietääkseni runoile.
Claes Andersson on tunnettu runoilija ja kirjailija, toimi ministerinä ja Vasemmistoliiton puheenjohtajana. Nuoruudessaan Claes pelasi jalkapalloa. Kaikki tiedämme että Claes on myös loistava pianisti ja jammailija.
Jevgeni Jevtushenko oli jalkapallomaalivahti, joka onneksemme valitsi runouden.
Kirjailijat Gunnar Mattson ja Per Olov Enqvist heittivät moukaria.
John Irwing harrasti painia.
Ainakin Jorma Ojaharju, Teuvo Saavalainen, Yrjö Jylhä, Aaro Hellaakoski ja Paavo Rintala ovat nyrkkeilleet.
23. lokakuuta 2009 kello 20.05
Korjaan heti:
Gunnar Mattsson (1937-1989) heitti KIEKKOA ja kuoli alkoholismiin.
Tunnetuin teos romaani ”Prinsessa” (1965). Kirjoitti alkoholismistaan ennen kuolemaansa teoksen ”Gunnar” (1987).
23. lokakuuta 2009 kello 21.18
Kosti ja toni, Claes Andersson on myös ennenkaikkea ollut erittäin taitava psykiatri. Kirjoittanut aiheesta myös kirjoja, joita on myös näytelmiksi värkätty.
Ja kun Kosti muutamia repliikkejä aikaisemmin mainitsi Clint Eastwoodin hänen kasvojensa uurteiden yhteydessä, kerron minä, että myös Clint Eastwood on loistava jammailija ja pianisti.
Ja Antti, Kristian Sundqvist kirjoittelee kesäisin jatkodekkareita lapsuusaikojensa paikalliseen sanomalehteen. Sitäpä et tainnut tietääkään.
Jestas, kuinka paljon minulla onkaan tällaista elämälle välttämätönä tietoa!
23. lokakuuta 2009 kello 21.30
Gunnar Mattssonin Prinsessa on hyvä kirja, sopivaa luettavaa silloinkin kun on oikein surkea ja huono päivä.
Nabokov opetti nuorena Berliinissä sekä nyrkkeilyä että tennistä.
23. lokakuuta 2009 kello 21.59
Niin. Jallu ”Iso Vaalee” Rantanen julkaisi teoksella elämäkertansa ”100 kiloa Jallua”. En ole lukenut, mutta Antti (ehkäpä Tonikin) on lukenut. Eli onhan Jallukin tavallaan ”runoillut”, tosin elämäkertaproosaa.
Tapperin veljeksistä sekä Marko (Tapio) että Yrjö Tapper hiihtivät kilpaa Saarijärven Pullistuksen joukkueessa. Ja muutkin veljekset, myös kuvanveistäjä Kain.
23. lokakuuta 2009 kello 22.03
Jallu Rantaselta on ilmestynyt omaelämänkerta 100 kiloa Jallua
http://www.teos.fi/fi/media/index.php?sub=2&id=244
Nyt en enää ikinä tee linkkiä. No, vaikka Jallun maali oli niin komea, en taida aktiivisesti hakeutua tämän kirjan pariin. Hornbyn Hornankattila oli loistava jalkapallokirja, joka toimii yleisemminkin pakkomielle- ja fanituskuvauksena.
Pakko kysyä Kostilta: mikä nyrkkeilyssä sinua vetää? Aikoinani kuuntelin yhtä etiikan luentosarjaa yliopistolla, ja professori sanoi, ettei ymmärrä nyrkkeilyä kuin siinä tapauksessa, että neuvostoliittolainen ja kuubalainen hakkaavat toisiaan.
23. lokakuuta 2009 kello 22.06
Niin ja vielä elossa oleva ja aktiivisesti kirjoittava kirjailija Harri Tapper hiihti myös kilpaa Saarijärven Pullistuksen väreissä.
23. lokakuuta 2009 kello 23.29
Antti!
Samaan aikaan kirjoitimme Jallu Rantasen kirjasta.
Mikä nyrkkeilyssä minua kiehtoo? Hyvä kysymys.
Itse asiassa minua kiinnostavat miltei kaikki urheilulajit. Itse ihan tosissani halusin tulla kilpahiihtäjäksi, mutta kun etelässä oli niin vähän luntakin. Kulttuuri-ihmisten ohella olen tuntenut elämäni varrella myös paljon urheilijoita, myös nyrkkeilijöitä. Eivät he ole kaikki ollenkaan niin pöljiä, jotkut kyllä sekopäitäkin. Monet boxareista ovat herkkiä, taiteellisia.
Tunnettua on monien taiteilijoiden ja kirjailijoiden (esim. Ernest Hemingwayn, Erroll Flynnin, John Waynen, Mickey Rourken) jne. kiinnostus nyrkkeilyyn.
Kun muutimme Turkuun, olin 11-vuotias. Muutimme lähelle Kakolaa ja Turun Weikkojen salia. Me pikkupojat hiivimme Weikkojen salille ja katselimme kun isommat treenasivat. Sitten kävimme katsomassa matseja Vähäväkisten talolla. Opimme tuntemaan ottelijoita. Aluksi se tuntui aika raa´alta kun veri lensi nenästä. Sitten tarttui joku alkukantainen, äijähormonin kiihdyttävä myski.
Yhtä voimakas kuin myöhempi seksuaalinen herääminen naisen tuoksuun. Silloin olimmekin jo tanssikoulussa ja tanssimassa Brankulla, Vähäväkisillä, KY:lla, Uittamolla jne.
Rooman gladiaattoreissa on joku kumma kiehtymys myös.
Rooman olympiavoittaja 1960 Cassius Clay alias Mohammad Ali oli minulle kuin jumala. Ja uskokaa tai älkää, äidilleni myös. Kun äiti katsoi Mohammad Alia telkusta, hän hyppi tasajalkaa ja huusi: Mikä mies!
Helsingissä käyn katsomassa joskus ammattilaismatseja ja Gee Bee -turnausta. Olen nähnyt nuoren Mike Tysonin Tammer-turnauksessa, niska kuin härällä. Italialaiset kutsuivat minut erään matsaajansa synttäreille ja lauloimme Arrivederci Roma niin että Tampere raikui.
Nyrkkeily on herkkien ihmisten laji. Kehän ulkopuolella suurin osa boxareista on mitä suurimpia herrasmiehiä. Se johtuu siitä, ettei heidän tarvitse pullistella sen jälkeen kun on kohdannut itseään kovempiakin kehässä ja pakoon ei pääse tai ei kehtaa.
Kaikki urheilulajit voivat olla runoutta. Kamppailulajiurheilijat ovat nykyajan gladiaattoreita. Lajit voivat olla lääketieteellisesti ja jopa eettisestikin kyseenalaisia. Mutta pidän boxareita moraalisempina kuin kasinopelureita ja muita huijareita.
”Joka yleistää on hölmö” (William Blake).
”Nil humanum alienum puto” (Arvelen, ettei mikään inhimillinen ole minulle vierasta).
24. lokakuuta 2009 kello 5.22
Joku on sanonut, että Ernest Hemingwayn teosten keskeinen teema on pelon voittaminen.
Jotakin samaa psykologista mielenkiintoa koen, kun seuraan jotakin kamppailu-urheilulajia. Seuraan, miten kamppailijat tsemppaavat, keskittyvät, tarkkailevat itseään, tunteitaan, vastustajaansa.
Eikö sama kamppailu ole käynnissä kaikkialla, kaikissa meissä.
Elämä on kamppailu. Ja nautinto.
Suurin kamppailu käydään pukuhuoneessa ennen ottelua.
Niin on myös meillä arjen tehtävissämme. Ennen mitä tahansa koitosta käymme suurimmat taistelumme.
Pelon voittaminen. Pelon voittaminen. Pelon voittaminen.
Miten kohtaamme omat tunteemme, itsemme, lähimmäisemme, kilpailijamme, maailman?
Jokainen urheilulaji on draamaa. Mutta se on myös faktaa.
Jokainen urheilulaji on psyykistä ja fyysistä taidetta.
24. lokakuuta 2009 kello 13.29
Voi hyvänen hyvänen hyvänen aika!!! Ovatko minun kaikki runositaattini kaikuneet kuuroille korville??? Olen työntänyt Claes Anderssoninkin runoja erinäisiin rakosiin moniaita kertoja tässä blogissa. Blogin haku-toiminto ei pelaa enkä saa yhtään kommenttiani todistusaineistoksi. Kosti varmaan täten todistaa, että olen Anderssonia mainostanut. Viimeksi kun jossain lempirunoja alettiin listailla. Kamalaa kun ei tule kuulluksi!!!
Laitan tähän muutaman Anderssonin. Kun hänestä niin tykkään.
—
Joitakin ihmisiä on vaikeaa olla rakastamatta
toisia on helpompaa
Se joka uskoo rakastavansa kaikkia ei rakasta ketään
Se joka väittää ettei ole ikinä rakastanut ketään
ei ole selvinnyt suuresta ensirakkaudestaan
—
Naisen iho on miehen iho, mies on
hänen lapsensa
Miehen sydän pumppaa veren naisen
haluun
Ruohoa marjoja kukkia omena perhonen puiden kädet
Latvusten puiden juurien käsien latvusten värejä
Maanalaisissa lähteissä mies
uiskentelee
Siellä missä hän on on nainen joka näytti heille missä
lähteet virtaavat
(kaikki jotka ovat uineet virtaavissa lähteissä kuolevat)
—
Meistä tulee ihmisiä kun joku koskettaa meitä
Hiuksista tulee ihmishiuksia
vasta kun joku silittää niitä kädellään
Hymy näkyy vasta kun joku kuulee sen
Ihotta meillä ei ole sielua
Kun joku koskettaa hän tosiaan koskettaa meitä
Meistä tulee todellisia vasta kun joku on koskettanut
Ihmiskuvat elävät vasta kun joku
on koskettanut niitä käsillään
Piittaamaton ei piittaa ei kosketa ketään
Kukaan ei ole ikinä koskettanut
häntä josta on tullut piittaamaton
Hänestä tulee ihminen vasta kun joku on hyväillyt häntä
käsillään
—
Sitä paitsi, samuelson, Andersson on kirjoittanut myös kirjoittamisoppaan, ainakin yhden. Luova mieli. Sitäkin olen täällä mainostanut. Se on hyvä.
ps. Jalkapallo on hieno laji. Sen mitä siitä ymmärrän.
24. lokakuuta 2009 kello 15.45
Kosti, hieno ja selventävä, jopa hyväksyttävä selvitys. En ryhdy nyrkkeilyn ystäväksi, mutta en ole osannut ennen ajatella sitä tuolla tavalla. Harrastetaanhan me muuutenkin asioita, jotka voivat olla lääketieteellisesti ja eettisesti kyseenalaisia. En nyt luettele omia harrastuksiani. En tainnut ehtiä Alin suuruuden päiviä seuraamaan, mutta oli erittäin koskettava hetki, kun hän sytytti olympiatulen.
Kerttuli, kyllä on Claes Andersonisi pantu merkille. Jopa niin, että minulla on työhuoneessani yksi Andersonin runo ilahduttamassa ja lohduttamassa. Menen tiistaina töihin ja kirjoitan sen sinulle, jos muistan ja jos tämä on vielä ajankohtaista. Elämme nopeatempoisessa maailmassa. Tuo Andersonin lause tuntuu niin hienolta: Meistä tulee ihmisiä kun joku koskettaa meitä. Käsitän että se tarkoittaa sisäistä koskettamista, minä kun en siedä vieraan ihmisen fyysistä kosketusta. Jos joku taputtaa minua vaikka olalle, minä kavahdan, älä lääpi siinä!
24. lokakuuta 2009 kello 18.22
Kyllä, Kerttuli, todistan että joka käänteessä olet kiitettävästi kirjoittanut meille Claes Anderssonin viisaita, herkkiä ja oivaltavia runoja. Minä myös. Olemme tainneet kirjoittaa tänne jopa samojakin runoja. Kyllä on hienoja runoja. Olen lukenut monia Claesin runoteoksia, etenkin viimeisimmät. Tuntuu, että hän vaan parantaa. Miten viisaaksi ihminen voi tulla!
Olen myös lukenut kirjoitusoppaan.
Tonin mainostamaa elämäkerrallista proosateosta en ole vielä lukenut: hienoa jos pidit teoksesta, Toni. Pidin aikoinaan proosateoksesta ”Ihminen, sielunsa kaltainen” sekä tietenkin alkolidraamasta ”Perhe”.
Ja toki tiesin Claesin olleen myös psykiatri, vieläpä lääkärikoulutuksen saanut psykiatri. Olen lukenut myös hänen psykiatriallisia esseitään esim. luovuudesta jne. Koulutustaan ja kokemuksiaan työssään hän on hyödyntänyt myös kirjoitustyössään. Tietenkin henkilöiden suojan säilyttäen.
Mihin kaikkeen ihminen ehtii elämänsä aikana, jos on utelias, avoin. Ja elämästä, läheisistään ja yhteiskunnasta kiinnostunut!
24. lokakuuta 2009 kello 21.29
Ihanat metsät, pimeät ja synkät,
Mutta minun on pidettävä lupaukseni
Ja kuljettava vielä pitkään
ennen nukahtamista.
(Robert Frost)
Niin monta kirjaa jää kirjoittamatta,
niin monta kirjettä ja muistiota —
kuin ruoho, kuin ruoho, ne kenties
kirjoitetaan uudelleen ja uudelleen, kuin tuuli,
kuin veden ja pilvien kirjoitus.
(Jacques Werup)
Luulenpa kerttuli, että moni on lukenut runositaattisi. Runoja, runoja, niitä on aina mukava lukea!
Minäkin pidän Claes Anderssonin runoista ja myös tietysti jazzmusiikista. Tykkäsin myös kovasti hänen kirjastaan Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus. Se on hieno ja moderni kirjoittamisopas!
24. lokakuuta 2009 kello 22.43
Niin Kerttuli, tämä on se Claes Anderssonin runo, jonka inspiroimanasi muistin, kopioin työhuoneeseeni ja jonka nyt löysin netistä:
Tuo joka liikkuu tuolla lailla nykien
on skitsofreenikko
Tuo liikkumaton on katatoonikko
Se joka istuu alasti eristyskammiossa
on masennustilassa
Tuo joka liikkuu puoli senttiä irti lattiasta
on maaninen
Tuo jolla on kouristuksia
on kaatumatautinen
Se joka seisoo koko päivän suihkussa
on pakkoneurootikko
Se joka hirtti itsensä
on kuollut
Ne jotka katselevat ihmeissään tätä kaikkea
on henkilökunta
Kerttuli, tai kuka tahansa joka tätä lukee, älkää kysykö, mikä tässä minua lohduttaa ja ilahduttaa. Jos kysytte, minä sanon, älä lääpi. Kerron vain, että isäni, ensimmäinen oikea nuoruuteni tyttöystävä ja Dostojevski olivat kaatumatautisia.
24. lokakuuta 2009 kello 23.57
Kerttuli, minä luen kaikki lukupiiriin kopioidut runot, erityisesti Andersonin, vaikka kaikkia en tule kommentoineeksi. Kiitokset sinulle ja muille runoista jälleen kerran!
Lene, kirjoittamasi Frostin runo liene yksi hänen tunnetuimmistaan. Yhdysvalloissa lapset opettelevat sen koulussa. Minulla meni piparkakku väärään kurkkuun kun viisivuotias poikani alkoi leikkikoulun joulujuhlassa lausua: Whose woods these are… Outo runovalinta opettajalta. Hieno runo, pidän siitä, miten kolmannen rivin viimeinen sana antaa loppusoinnut seuraavaan säkeistöön. Myös viimeisen säkeistön viimeisen rivin toistaminen on aivan nappilopetus. Laitanpa tähän Frostin runon kokonaan.
Stopping by woods on a snowy evening
Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.
My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.
He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound’s the sweep
Of easy wind and downy flake.
The woods are lovely, dark, and deep,
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.
- Robert Frost
25. lokakuuta 2009 kello 11.07
Joo, Kerttuli ja muut, kyllä kaikki runot luetaan, antaumuksella. Robert Frostin runo on viehättävä, siinä aivan kuvittelee itsensä sinne metsään. Minulla on vähän vastaavanlainen kokemus 5-vuotiaan esikoiseni kohdalla kuin Uteliaalla, mutta musiikin puolelta. Olin pudota tuolilta, kun poika alkoi esittää yksinlaulua pianon säestyksellä kerhon joulujuhlassa. On sääli, että meidän kouluissamme ei enää opeteta runoja ulkoa, lasten päähän ne tarttuisivat helpolla ja olisivat hyvää kulttuuripääomaa aikuisenakin. Kun tuon samaisen pojan perhe asui muutaman vuoden Ranskassa, lapset kävivät pientä ihanaa kyläkoulua, ja siellä niitä runoja opeteltiin ja kirjoitettiin itsekin. Oli myös sellainen runomaraton, jossa lapset ja heidän vanhempansa esittivät runoja näyttämöltä non-stoppina. Mutta myöhempi koulu isossa kaupungissa oli kuulemma ”karmea”.
25. lokakuuta 2009 kello 11.25
Kiitos, Antti
Miäkin olen tullut ronkelimmaksi koskettajien suhteen vanhemmiten. Koskettajalla on merkitystä. Ennen olin oikein halailun suurkuluttaja, tai jokin. Nyt lääpin, paijaan, hiplaan ja hyväilen vain tiettyjä ihmisiä. Mielenkiintoista on sekin, että minulle sinun koskettamiskammosi ei tule yllätyksenä. Me viestitämme omasta itsestämme niin paljon sanomisillamme, ihan aidanviereisilläkin.
Luulen, että Andersson puhuu molemmista koskettamisista, sekä fyysisistä ja henkisistä. Eiväthän ne toisiaan poissulje. Joskus, parhaimmillaan, ne jopa kietoutuvat suloisesti toisiinsa. Kun jokin oikein mieltä ja sielua koskettaa, sen tuntee päässään, huulillaan, silmissään, rinnassaan… jaloissaankin…
Kosti. Miäkin muistan sen Anderssonin näytelmän. Sen kun vielä joskus näkisi uudestaan. Ja kiitos Kosti muutenkin
Ja kiitos muillekin, joiden kanssa jaan yhteisiä elämyksiä
Uteliaalle myös kiitos runosta. Kyseessä on varmaan opettajan valinta. Toisaalta lapset ainakin laulavat, kaikenlaisissa kisoissa, aikuisten lauluja. Joista eivät mitään ymmärrä. Itsekin aikanaan hoilotin onnellisen tietämättömänä siitä mitä sanoja kuuljoilleni välitin, ihan pelkästä laulamisen ilosta. Ehkä runotapauksessa käy samoin. Vaikka täytyy myöntää, että aikuisten korvaan ne joskus ottavat, sellaisten aikuisten, jotka kuuntelevat sanoja. Kaikki nimittäin eivät kuuntele.
Olen edelleen aivan täpinöissäni Kari Hotakaisen runoista. Niistä vanhoista. Joita jo Hotakais-keskusteluketjuunkin kirjoitin, siitä ihmisen osasta. Yhdyn Kostin toiveeseen, että kirjoittaisipa hän niitä vieläkin. Niihin hänen tarkkanäköisyytensä ja sanavalintojen nerokkuutensa sopii loistavasti. Ja ajankohtaisuus on tikissä, vaikka Kuka pelkää mustaa miestä’kin on vuodelta 1985. Pikkupalanen Hotakaista kerrallaan on maistuvinta. Minusta.
Tässäpä vaikka Antille – ja kumma kyllä myös minulle, pitkän onnellisen elämänvaiheen jälkeen:
Herra Tuska
Jostain korvesta
korvien välistä
ilmestyy ilmoittamatta
yksityisalueelle
epäluuloinen, harteikas mies,
herra Tuska.
Ikuinen kuokkavieras,
reissussa rähjääntynyt,
yksioikoinen ilonpilaaja,
joka kädenkäänteessä muuttaa häät
hautajaisiksi.
Se keskeyttää keskustelut,
itkee älyttömissä paikoissa
ja tiputtaa kakkua lattialle, kuitenkaan kukaan ei
heitä sitä pihalle, jokainen tietää: se voi
muuttaa kenentahansa alivuokralaiseksi.
Herra Tuska on ei-toivottu lapsi,
joka ei kasva toivotulla tavalla aikuiseksi.
Aina se löytää jostain korkkaamattoman sydämen
josta juoda mehut pois.
—
Ja edelleen näen sen, että Hotakaisen teemat ovat olleet jo alusta asti samaa:
Kotomaa
Vahvimmat syntyvät tänne
hiljaisina kiiloina.
Heidät arjen pajavasara
iskee syvimmälle, pitämään
taloa pystyssä.
25. lokakuuta 2009 kello 13.41
Tuo Robert Frostin runo kyllä lienee jostain lapsille tarkoitettujen runojen ryhmästä. Vaikkakin siinä puhuttaneen kuolemasta ja kuoleman kaipuusta.
Mieheni on myös tykästynyt ko runoon. Useasti aamulla – varsinkin jos tiedossa on raskaampi päivä – ylösnoustessaan hän toistaa: ”…and miles to go before I sleep.”
Elokuvassa Puhelin – joka käsittelee idän ja lännen kylmän sodan aikoja – käytetään ko runon viimeistä säkeistöä laukaisemaan aivopestyt agentit menemään räjäyttämään itsensä ja jokin tärkeä kohde.
”The woods are lovely dark and deep
but I have promises to keep
and miles to go before I sleep
and miles to go before I sleep.”
25. lokakuuta 2009 kello 13.51
Olisiko se ollut nimeltään jotain sellaista suomeksi kuin ”Talvisia tarinoita lapsille takkatulen ääressä”. -No, olipa mitä oli. Tuli vain mieleen.
25. lokakuuta 2009 kello 15.17
Lene, kun kirjoitit Jacques Werupista tuossa yllä, niin tiesitkö, että hän ja Claes Andersson kiertävät (ruotsinkielistäkö vain?) Suomea runo/jazzkiertueella nimellä Ganska levande tillsammans.
Olin katsomassa ja kuulemassa. Mahtavaa esitystä. Minulla vain sattui olemaan paikka, johon ei kuulunut kaikkein parhaiten.
25. lokakuuta 2009 kello 16.44
Samuelson, Frostin runo Stopping by woods… ilmestyi alunperin kokoelmassa New Hampshire (1923), josta hän sai Pulitzer-palkinnon. Frost kirjoitti paljon runoja lapsille, mutta oletan, että tämä oli aikuisille. Hänellähän on paljon sellaisia viattoman oloisia runoja, joissa on helpot sanat ja rytmi (helppo lukea, tuskin helppo kirjoittaa), mutta jotenkin synkkä tai pahanenteinen tunnelma taustalla. Runon voi siis lukea eri tavoin. Tässä lisää Frostia:
Come in
As I came to the edge of the woods,
Thrush music – hark!
Now if it was dusk outside,
Inside it was dark.
Too dark in the woods for a bird
By sleight of wing
To better its perch for the night,
Though it still could sing.
The last of the light of the sun
That had died in the west
Still lived for one song more
In a thrush’s breast.
Far in the pillared dark
Thrush music went -
Almost like a call to come in
To the dark and lament.
But no, I was out for stars:
I would not come in.
I meant not even if asked,
And I hadn’t been.
- Robert Frost
25. lokakuuta 2009 kello 17.54
Vielä yksi kun vauhtiin pääsin:
Fire and Ice
Some say the world will end in fire,
Some say in ice.
From what I’ve tasted of desire
I hold with those who favor fire.
But if it had to perish twice,
I think I know enough of hate
To say that for destruction ice
Is also great
And would suffice.
- Robert Frost
25. lokakuuta 2009 kello 18.00
Utelias, kiitos tiedoista. Ja kiitos, että kutsuit nimeltä.
25. lokakuuta 2009 kello 20.40
Ei ihme, Utelias, että lapsesi lausui Frostia, koska Frost lienee Amerikan luetuimpia lyyrikoita. Häntä kait pidetään Amerikan suurimpana runoilijanakin. Mitä mieltä te muut olette hänestä, häiritsevätkö esim. mitallisuuden kahleet? Tässä vielä yksi runo tähän syksyiseen sunnuntaihin:
My November Guest
My Sorrow, when she’s here with me,
Thinks these dark days of autumn rain
Are beautiful as days can be;
She loves the bare, the withered tree;
She walks the sodden pasture lane.
Her pleasure will not let me stay.
She talks and I am fain to list:
She’s glad the birds are gone away,
She’s glad her simple worsted grey
Is silver now with clinging mist.
The desolate, deserted trees,
The faded earth, the heavy sky,
The beauties she so truly sees,
She thinks I have no eye for these,
And vexes me for reason why.
Not yesterday I learned to know
The love of bare November days
Before the coming of the snow,
But it were vain to tell her so,
And they are better for her praise.
Robert Frost
Samuelson, kyllä tiesin, että Claes Andersson ja ruotsalainen Jacques Werup kiertävät yhdessä musisoimassa ja runoilemassa. Hienoa pohjoismaista yhteistyötä! Oletpa tosi onnekas, kun olet saanut kuulla heitä livenä.
25. lokakuuta 2009 kello 21.08
The love of bare November days – sen kun oppisi, ihan noin konkreettisestikin. Tasapainoista mitallista runoa voi vain ihailla.
Tässä pari Ilpo Tiihosen runoa viimeisestä Jumalan sumusta:
Metsä
Hapertui ihmisen kuva, vanha maalaus hilseilee
Toiveet vietiin, unelman pyhyys
lyötiin rahalla kontalleen
Nyt haaveet haamuina asfalttikentillä
tuulenpyörteitä haravoi,
ja ohi ymmärryksen ja leivän
sata radiokanavaa soi
Kaksi vain,
ne onnestaan autuaat
metsässä kuljeksii
ja mustat torvisienet, ne kuuluvat
pyhimpiin
Hippunen
Oli ihmisen paperit myönnetty
ilmapallolle ilmassa tuolla
Oli tarkoitus: hattara hyvää on
ja elämää kelpaisi nuolla
Ja sinistä, mikään ei sinisempää
kuin toiveiden tori, se avoin
Eikä kuultu lausetta kieltävää,
vaan kaikki kannusti kaikin tavoin
Oli koirien pannat ne pehmoiset,
käki kukkua sai, kesä juoksi
Mäet kaikki niin huikeat kiivetä,
yhtä onnea luode ja vuoksi
Ja puhtoista, mikään ei puhtoisempaa
kuin rantojen kivet, ne varmat
Niiden varassa erottuu meri ja maa,
ei pääse sotkemaan kaaoksen karmat
Oli ihmisen paperit annettu,
sitten tuupattu maailmaan tähän
Oli kunkkuna hetkisen kannettu,
sitten peruttu päätöstä vähän
25. lokakuuta 2009 kello 21.39
Lene, minua mitallisuuden kahleet eivät häiritse. Frost käyttää mittaa niin sujuvasti ja luontevasti, ettei mitta tunnu kahleelta lainkaan. Eikös hän itsekin sanonut, että mieluummin pelaisi tennistä ilman verkkoa kuin kirjoittaisi runoja ilman mittaa. Mutta tässä asiassa olen kaikkiruokainen, pidän runoista ilman mittaa ja mitan kanssa. Kiitokset myös runosta! Minulla on kokoelma Frostin valittuja runoja, mutta My November Guest ei ole mukana koelmassa. Olen muuten huomannut, ettei kannata ostaa valittuja runoja. Jos pitää runoilijasta, on parempi ostaa saman tien kootut runot. Ennemmin tai myöhemmin ne tulee kuitenkin hankittua.
25. lokakuuta 2009 kello 23.50
Taas kerran on runosato runsas tässä ketjussa tänä viikonloppuna. Anderssonia olen itsekin lueskellut, kahdella kielellä, ja rakastan syvästi. Frostia en ole lukenut ollenkaan, suomennoksia on vain muutamassa antologiassa, enkä ole tullut etsineeksi alkukielisiä. Ilpo Tiihosta en ole muistanut lainkaan viime aikoina, häpeä tunnustaa. Kiitokset teille, hyvät ihmiset. Aina ei tule kiittäneeksi, luulee että kaikki tietävät ilman muuta että niistä ilahtuu kovasti, aina.
Minuakaan ei mitallinen runo mitenkään haittaa, ei myöskään mitattomuus.
Hassua, minulle usein käy niin, että kun etsin jotakin (kirjaa, runoa), löydän ihan muuta jota etsin kuukausi sitten. Nyt havaitsin, että Aale Tynnin Tuhat laulujen vuotta -suomennosvalikoima sisältää Robert Frostia, mutta kun hain kirjan esille, löysin Paul Celanin runon Sprich auch du, Sinäkin puhu.
26. lokakuuta 2009 kello 11.18
Keeping Things Whole
— Mark Strand
In a field
I am the absence
of field.
This is
always the case.
Wherever I am
I am what is missing.
When I walk
I part the air
and always
the air moves in
to fill the spaces
where my body’s been.
We all have reasons
for moving.
I move
to keep things whole.
Lines For Winter
– Mark Strand
Tell yourself
as it gets cold and gray falls from the air
that you will go on
walking, hearing
the same tune no matter where
you find yourself –
inside the dome of dark
or under the cracking white
of the moon’s gaze in a valley of snow.
Tonight as it gets cold
tell yourself
what you know which is nothing
but the tune your bones play
as you keep going. And you will be able
for once to lie down under the small fire
of winter stars.
And if it happens that you cannot
go on or turn back and you find yourself
where you will be at the end,
tell yourself
in that final flowing of cold through your limbs
that you love what you are.
The Remains
– Mark Strand
I empty myself of the names of others. I empty my pockets.
I empty my shoes and leave them beside the road.
At night I turn back the clocks;
I open the family album and look at myself as a boy.
What good does it do? The hours have done their job.
I say my own name. I say goodbye.
The words follow each other downwind.
I love my wife but send her away.
My parents rise out of their thrones
into the milky rooms of clouds. How can I sing?
Time tells me what I am. I change and I am the same.
I empty myself of my life and my life remains.
Tutustuin vasta vähän aikaa sitten kanadalaisen Mark Strandin runoihin. Ajattelin, että varmaan teistä joku muukin voisi näitä arvostaa.
Minäkin luen tänne postaamianne runoja ja nautin niistä. Usein ei tule kommentoitua. Kuitenkin annan niille arvoa ja nautin niistä. Kiitos.
Frostissa tai muissakaan ei mitallisuus haittaa. Minusta jämäkkä rakenne runossa voi olla tosi mukava. Sitten vaihtelun vuoksi ilman mitään rajoja ja rajoituksia virtaavakin on hieno.
26. lokakuuta 2009 kello 12.06
Kerttuli, oli tuskallisen hieno tuo Hotakaisen runo. Andersson saanee nyt vaihtua tähän työhuoneessani. Olen jostain syystä tottunut ajattelemaan, että Hotakaisen runot ovat tekotaiteellista kikkailua, pitäisikö tutustua niihin kunnolla?
Herra Tuska toi mieleeni erään tuskallisen kirjan, jonka jostain syystä luin viime keväänä, ja vasta nyt olen siitä sen verran toipunut, että voin siitä jotain kirjoittaa. En varsinaisesti suosittele sitä ainakaan pienten lasten äideille. Kysyn vain, onko joku lukenut Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle. Se on self help-kirja, joka poikkeaa lajistaan vain siinä, että se edustaa lajityyppinsä valioita. Luin sitä kuin romaania, jota luetaan ikäänkuin tämä voisi olla totta, mutta onneksi ei ole. Mutta se oli totta. Kirja kertoo siis pienen lapsen kuolemasta. Kirjoittaja on pappi, ja tavallinen ihminen ihmettelee, miten voi tuollaisen jälkeen tehdä sitä työtä. Ehkäpä pastori Ervast on oppinut itkemään itkevien kanssa. Hän ei saarnaa eikä varsinkaan ruikuta. Minä aina välillä uskottelen itselleni, ettei minua enää mikään järkytä.
26. lokakuuta 2009 kello 14.55
Mukava kuulla, Antti
Ja suosittelen lämpimästi mutta käsivarren mitan päästä Hotakaisen runoja. Sekä Hot että Kuka pelkää mustaa miestä ovat loistavia.
Meinasin eilen lentää persiilleen hämmästyksestä ja ihastuksesta, kun viimeksi mainitun teoksen viimeisillä sivuilla oli tämä runo, jonka tulen sulkemaan sydämeeni lopuksi ikää:
Tarja!
kun ei enää ulvo kuuta
tippuvat tähdet syliin
—
Uuhhhh… Ja vielä yksi:
Jailhouse rock
Kun avaat pääni
löydät sieltä
kiven. Sen sisällä on
kulkunen
jota kukaan ei ole
ennen sinua
kilisyttänyt.
Jos haluat sen
soivan, kilisytä
varovasti etteivät vartijat
kuule. Ne eivät pidä siitä
että kiven sisällä
soi.
—
Tietääkö kukaan, miksi monissa näiden teosten runoissa ollaan Puolangalla, Kainuussa siis? Vaikka Hotakainen on kirjoittanut ylioppilaaksi Rautalammilla, on sieltä vielä matkaa Puolangalle.
28. lokakuuta 2009 kello 22.54
Vielä muutama runo Helena Anhavalta, jonka tuotannosta aforismeineen pidän kovasti.
Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen.
*
Tädykesilmä nukahti.
Tyynyn vierellä nalle,
toisella puolen vasta opittu virkkaustyö.
*
Marraskuun pimeä.
Poskella käväisi jokin,
silitti.
Miten tiesitkin tuuli
että juuri sitä
tarvitsin.
Antille monet kiitokset Johanna Ervastin omakohtaisesta surusta ja menetyksestä kertovan kirjan esilleottamisesta. Sain tuon kirjan eilen kirjastosta samoin kuin Nousiaisen Maaninkavaaran. Jotain yhteistähän näillä muuten niin erilaisilla kirjoilla on. Johanna Ervast kirjoittaa: ”Minut on riisuttu äkkiä ja rumasti.”
Vantaan Laurissa oli keväällä Johanna Ervastin haastattelu:
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2009/2009-04-09/ajankohtaista/Aidin_suru
29. lokakuuta 2009 kello 9.22
Hotakaisen runosta muistin Johanna Ervastin kirjan, ja tästä taas muistin sen taannoisen keskustelumme täällä, kuinka haluaisimme itseämme kohdeltavan sairauden ja kärsimyksen hetkellä. Elämä tuo tuskan hetkiä väistämättä eteemme, ei välttämättä eli ei toivottavasti niin rajuja, kuin Johanna Ervastin perheelle. Mutta romaanien ja muiden kärsimyskertomusten lukeminen, joissa koettu kärsimys on osattu käsitellä, osattu jäsentää osaksi jotakin, auttaa ehkä oman tuskan vastaanottamisessa. Tulee se sitten fyysisessä tai henkisessä muodossa. Taitavasti kirjoitettu oman surun ja menetyksen kuvaus kehittää myös lukijan kykyä empatiaan. Samalla kun kehittyy kyky kohdata itseä ja omia tunteita, kehittyy myös kyky kohdata kanssaeläjiä. Sitä Johanna Ervastin kirja meille (minulle) opettaa.
2. marraskuuta 2009 kello 17.43
Dark August
So much rain, so much life like the swollen sky
of this black August. My sister, the sun,
broods in her yellow room and won’t come out.
Everything goes to hell; the mountains fume
like a kettle, rivers overrun; still,
she will not rise and turn off the rain.
She’s in her room, fondling old things,
my poems, turning her album. Even if thunder falls
like a crash of plates from the sky,
she does not come out.
Don’t you know I love you but am hopeless
at fixing the rain? But I am learning slowly
to love the drak days, the steaming hills,
the air with gossiping mosquitoes,
and to sip the medicine of bitterness,
so that when you emerge, my sister,
parting the beads of the rain,
with your forehead of flowers and eyes of forgiveness,
all will not be as it was, but it will be true
(you see they will not let me love
as I want), because, my sister, then
I would have learnt to love black days like bright ones,
the black rain, the white hills, when once
I loved only my happiness and you.
- Derek Walcott
2. marraskuuta 2009 kello 17.45
Hups. drak days piti olla dark days.
16. marraskuuta 2009 kello 5.55
On sanottava, että runoilijoiden nimilistoista puuttuu monia hyviä ja syviä kirjoittajia, jotka julkaisevat koko ajan.. Siinäpä pähkinää, keitä…eli koko totuus ei ole tässä. Miksi joitakuita tuntuu koko ajan jäävän syrjään – jo muutenkin syrjäytyneellä alueella !
16. marraskuuta 2009 kello 11.36
Koko totuutta ei ole olemassakaan. Mutta miksi, Eleanor, jatkat syrjimisen suosimista? Eivätkö ne runoilijat ansaitsisi tulla kerrankin esille nostetuksi, vaikkapa vain tässä vaatimattomassa lukupiirissä???
16. marraskuuta 2009 kello 12.48
Eleanor,
lukuisat blogin kirjoittjat ovat monien kiireittensä ja töittensä ohella jaksaneet kirjoittaa tänne kiireessä eri runoilijoiden runoja ja keskustelleet runoista vuosien ajan?
Missä viipyvät siis sinun siteeraamasi runoilijat ja heidän runonsa?
Kanna kortesi kekoon.
On helppo arvostella, kun toiset tekevät kaiken työn.
16. marraskuuta 2009 kello 22.54
Ei ole vain yhtä, vaan voisi löytää enemmän kuin tusina hyvää runoilijaa, jotka valtavirtojen ulkopuolella, tai eivät julkaisseet lähivuosina ja siksi heti putoaa median juoksumatolta(vaikka hyvä taidea ajatonta) tai jotka ulkona, koska asuvat provinsseissa tai eivät kuulu runoporukoihin. Panu Tuomi , omaääninen,ja Heidi Liehu joita ei usein mainita, Toivo Laakso on kirjoittanut kohta puolivuosisataa ja miestä ei tunne kukaan. Anne Hännisellä on pitkä ura, pohdiskelevaa hienoa lyriikkaa, tänä syksynäkin uusi kokoelma ja on tuntemattomimpia runoilijoita.
Johanna Venholta tänä vuonna hyvä kokoelma, samoin Pekka Kejoselta. Listaa voisi jatkaa…
16. marraskuuta 2009 kello 23.16
Eleanor, kirjoita ihmeessä tänne muutama runo. Kuten mainitsit,
runoilijoita on paljon. Ei se haittaa, voit aloittaa kenestä hyvänsä. Jos joku on suhteellisen tuntematon, niin tässä sinulla olisi tilaisuus saada hänelle uusia lukijoita ja tehdä hänen runojaan hiukan tunnetummaksi.
17. marraskuuta 2009 kello 0.08
Ps. Kuka tuntee Lauri Sallisen( syväluotaava aforistikko) tai edes M. Enwallin ajatelmia.. Muita nimiä; J. K. Ihalainen, Juhani Kellosalo, listaa voisi jatkaa paljonkin. Mietin miten esim. Eeva- Liisa Mannerin kaltainen lyyrikko, sisäinen ja erakko, voisi lainkaan olla olemassa nykyajassa!
17. marraskuuta 2009 kello 1.03
pss.Unohdettuja lyyrikoita joista pidän paljon; mm. edesmennyt Tyyne Saastamoinen, ja yhä elävät Sirkka Selja ja Satu Salminiitty.. aikaa kestävää! Ja Tiina Kaila, Kirsti Simonsuuri, Pekka Piirto…..
17. marraskuuta 2009 kello 8.22
Kiitos Eleanor!
Minä olen esitellyt ja tehnyt tunnetuksi noita kaikkia mainitsemiasi runoilijoita työssäni vuosien varrella.
Johanna Venhoa olen suitsuttanut joka käänteessä ja haastatellutkin monet kerrat. Hän on ollut esillä kaikkialla, syystä.
Panu Tuomi. on erinomainen runoilija. Harmi, että hänet joskus unohdetaan. Vaikka hän on saanut kyllä kriitikoilta poikkeuksetta kiitosta. Sama koskee esim. Juhani Kellosaloa.
Runoilijapiireissä he ovat olleet hyvin esillä.
Miksi et siis kirjoittaisi tänne blogiin heidän runojaan, Eleanor!
Anne Hännistä on joku aina joskus täällä siteerannutkin. Kerttuli, minä tai joku muu. Anne Hännisen runoja on arvosteltu positiivisesti kaikissa alan lehdissä.
Näitä runoja kun sijoitellaan eri otsakkeiden alle.
Heidi ja Rakel Liehun runoja olen lukenut opiskelijoitteni kanssa. He ovat esillä hyvinkin. Ja palkittujakin.
Pekka Kejonen pitää puolensa. On ollut Tuula-Liina Variksen haastateltavana telkkarissa jne.
Toivo Laakso oli yhteen aikaan erittäin suosittu ja kriitikot suitsuttivat kiitosta.
Mielestäni yhtäkään mainitsemistasi runoilijoista ei ole heitetty syrjään.
Päinvastoin: kaikki ovat heitä joka käänteessä arvostaneet ja kannustaneet.
Tosin esim. Panu Tuomi ja Juhani Ahvenjärvi saattavat olla Tampereella tunnetumpia kuin Helsingissä tai Espoossa (olen tehnyt omalta osaltani heitä tunnetuksi).
Tapani Kinnunen, Pauliina Haasjoki ja Mika Terho saattavat olla tunnetumpia Turussa kuin Espoossa (taaskin: olen tehnyt heitä täällä tunnetummaksi).
Jukka Itkonen saattaa ollla tunnetumpi Savossa kuin Helsingissä, mutta hänen esiintymisensä Kirjamessuilla ja telkkarissa heti tekivät häntä tunnetummaksi.
Jos alkaa yhtäkkiä lukea blogia ja siinä ei juuri silloin satu olemaan yhtään mainintaa esim. Risto Kormilaisesta tai Niilo Rauhalasta, ei se merkitse etteivät blogilaiset heitä arvostaisi ja heitä lukisi.
Me elämme runon kukoistusaikaa. Runoilijat ovat esillä kaikkialla kaiken aikaa. On matineoita ja messuja. Moni runoilija myy itse kirjojaan enemmän kuin kirjakaupat (kiertämällä esiintymässä). Runoilijoiden kesken vallitsee huikea me-henki. Toisia mainostetaan ja kannustetaan.
Kaivapa runokirjoja esille ja kirjoita runoja tähän blogiin.
Eläköön runo!
Runoilijaa ei jätetä!
17. marraskuuta 2009 kello 9.38
Kuten Utelias edellä kirjoitti, runoilijoita on tuhansia ja taas tuhansia. Kenenkään työssä käyvän ihmisen aika ei riitä heidän esilletuomiseensa. Auta meitä, parahin Eleanor, kirjoita lisää näitä informoivia kommentteja.
Me kaikki kirjallisuusihmisethän teemme kilvan kirjallisuutta, myös runoja ja runoilijoita, tunnetuksi, niin paljon kuin ikinä voimme.
Pekka Piirto oli piirissäni runoilijavieraana.
Eeva-Liisa Manneria olen tehnyt kaikin tavoin tunnetuksi.
J.K.Ihalaista luen. Markku Envallin aforismeja olen esitellyt. Samoin Sirkka Seljan hauskoja unimaisia proosarunoja. Jne. Jne.
Meillä kaikilla runoja rakastavilla riittää tyosarkaa. Tämähän on sydämenasiamme.
Kirjoita alkuun blogiin esim. kymmenen lempirunoasi, Eleanor!
17. marraskuuta 2009 kello 10.02
Kiitos ymmärtävästä vastauksesta. Kirjoitan myöhemmin esimerkiksi runoja, kun etsin ne kirjoista hyllyistäni.. nyt vain kommentoin… Tulee mieleen Arto Kytöhongan tapaus, oli edellä aikaansa oleva kokeilija, tietokonerunoilija, nyt jäänyt unohduksiin. Siitäkin tulee se surullinen ajatus, että jos mennään 50 – 100 vuotta, kuka meitä muistaa jotka nyt olemme olleet? Tai ainakin ihan erilailla seuloutuvat merkitykset ja merkittävät , kuin nyt aikaa vasten! Ei ole silloin merkitystä missä lyyrikko on asunut tai onko syntynyt 40-l. tai 60-l. tai 80 l.
On hyvä kun on moniäänisyyttä ja toivottavasti on solidaarisuutta. On vain niin, ettei julkisuus ja näkyvyys useinkaan korreloi laatuun ja todelliseen merkittävyyteen, vaikka esim. suuri yleisö saattaa niin kuvitella. Tässä ajassa tuntuu ettei ” löydetä” taiteilijoita vaan heitä markkinoidaan ja työnnetään/ työntyvät esille. Vasta kaukaa tulevaisuudesta tehdään enemmän löytöjä?
17. marraskuuta 2009 kello 11.02
Tässä vielä muutama runoilija, jotka ansaitsisivat ehdottomasti paikkansa täällä.
Hilja Pärssinen
Jaakko Räikkönen
Henrik Achrenius
Antti Rytkönen
F. F. Brummer
Fredrik Gabriel Hedberg
Paavo Cajander
Sven Axel Stening
J. G. Dahlman
Samuli Suomalainen
Elias Erkko
Mikael Rutanen
Frans Mikael Franzén
August Ahlqvist
Johan Keckonius
Johan Frosterus
J. Kr. Svanljung
Kalle Haapakoski
Gregorius Hallenius
Heikki Väänänen
Antti Törneroos
Abraham Achrenius
Josef Julius Wecksell
Simeon Hirvonen
Fredrik Cygnaeus
Isa Asp Kaarlo Hammar
Jacob Frese
Kaarle Krohn
P. J. Hannikainen
Hemminki Maskulainen
Isak Hirvonen
Juho Kujala
Herman Emanuel Hornborg
K. H. Färm
Matti Hukkanen
Oskari Johansson
Karl Jacob Gummerus
Kaarlo Kerkkonen
Minna Krohn
Uno von Schrowe
Albert Kukkonen
C. Edv. Törmänen
Eino Leino
Pontus Artti
Lauri Letonmäki
Antti Keksi
Frans Pietari Kemelli
Aapo Lyytinen
Johan Léman
Olli Wuorinen
Saima Harmaja
Anna-Reeta Korhonen
Fredrik Ahlqvist
V. F. Aaltoranta
Kasimir Leino
Ludvig Gabriel Kiljander
Mikko Uotinen
Gustaf Lönnbeck
Jooseppi Mustakallio
August Bernhard Mäkelä
Klaus Kemelli
Gustaf Oskar Schöneman
Heikki Selin
Kustaa Killinen
Sam Sihvo
Kaarlo Uskela
Juhani Siljo
Edith Södergran
Antti Tervo
Kyösti Teräs
Elias Lönnrot
Juuso Mursu
17. marraskuuta 2009 kello 11.06
Runoilijoilla on omia blogeja.
On tietokonerunoja.
Runokeskustelua käydään netissä koko ajan.
Arto Kytohonka oli tietokoneissa ajassa edellä tai ajan tasalla. En ole ihan varma, oliko hän sinänsä itse runoilijana klassikko. Mutta tietokoneasioissa, informaatikkona ja välittäjänä vertaansa vailla.
Ja kuka jää elämään? ”Kauneus on katsojan silmässä”. Kuten olemme huomanneet, me olemme täälläkin väitelleet jo siitäkin, mikä runo ylipäätään on. Miten voisimme siis tietää, kuka runoilija on ”elossa” 50 vuoden kuluttua? Minulla voi olla siitä omat käsitykseni ja toiveeni, toisella toiset.
Yrittäkäämme vaikuttaa siihen, ketkä mieluisemme jäävät eloon.
17. marraskuuta 2009 kello 11.58
Eleanor! Jotkut ovat lukeneet Toivo Laaksoa jo 1970-luvulla. Ja moniin muihinkin mainitsemiisi ovat tutustuneet, muutkin kuin Kosti, joka niitä työkseen tutkii ja levittää tietoisuuteen.
Minustakin täällä Lukupiirissä on tehty aikamoista runovalistustyötä jo pitkään. Pyytämättä ja jopa vastustuksestakin huolimatta. Runo voi siis jossain mielessä oikein hyvin.
Vaikka runokirjaosasto hyllyssäni on vaatimaton, sieltä löytyy paljon runoilijoita, joita ei usein mainita. Kuten suuri rakkauteni Heikki Reivilä, jota olen täällä ennenkin hehkuttanut. Ja vaikkapa Solveig von Schoultz:
Syysmyöhä
Tuulen suhina ja leppien. Akkunan vihreä kajo.
Rauhaton vesi, virtaava.
Makean puun ja katkerain salaisuuksien tuoksu.
Kuiskauksia, talvehtineita.
Niin olen kotona siellä missä kerran olin
ja sinä olet täällä ja ja kaikki tähdet täällä
käyvät akkunasta sisään tutusti puhellen.
Mutta me olemme jo vuosia sitten kuolleet.
Mistä ovat syysmyöhäöinä puut huolissaan,
miksi hiipivät kuiskaukset kuulumattomin askelin?
Mitä tahdot minusta? Sinä tulet joka yö
ja kun kosketat minua hellävaroin
alan hitaasti kukkia. Leppeässä valossa
hehkuu niitty kevätesikkoja kaukana, kaukana.
Mitä tahdot minusta? Näin ihmeellisen hellä
et koskaan minulle ollut. Ja kun eroamme
ero on vain joka kerta eräänlaista onnea
johon mahtuu se mikä oli ja se mikä tulee,
joka tietää, syvät silmänsä ummessa, tietää
ja antaa anteeksi. Tämä: jää hyvästi
väreilee päivät ympärilläni kuin usva
lähes näkymätön, salaperäisesti lähellä
ja väistyy, lähestyy, suutelee ja viipyy:
piilevien tuntematonten kukkien hieno tuoksu.
Leppien suhina ja tuulen. Sinä. Niinkuin ennen
ja tähdet käyvät vihreästä akkunasta sisään.
Mutta sano: missä on kasvanut tämä hellyys,
yksin, ilman meitä? Sillä me olemme kuolleet.
—
Ja muutama tuntematon vielä lisää.
Yrjö Kaijärvi:
Minä olen monta
He näkevät vain minut rantakalliolla,
mutta minä olen monta:
viiipotan västäräkkinä rantahiekalla,
ponnahdan oravana kuusesta kuuseen,
tanssin auringonkilon keskellä ulapalla,
purjehdin pilvenä taivaalla
ja häviän pohjattomaan sineen.
—
Raimo Hartzell:
sillä aikaa kun hän riisuu
minä istun ihoni alla
ja kuvittelen
millaistahan
olisi olla
kuolematon
17. marraskuuta 2009 kello 12.38
Eleanor, olet tervetullut ajatuksinesi!
Minusta tilanne on kuitenkin kovin paradoksaalinen, kun piiriläisten keskuudessa on jopa vihamielisyyttä runoutta kohtaan. Vaatii isoa egoa pitää päänsä tässä porukassa.
17. marraskuuta 2009 kello 12.44
Ja sinäkö toni muka väsähtänyt?
17. marraskuuta 2009 kello 13.15
toni, ettäs löysit Aapo Lyytisenkin!
Sopii mielestäni kyllä oikein hyvin, että Lyytinen mainitaan täällä lukupiirissä. Onhan hän kirjoittanut Kirsikukkaisia, 1. osan.
17. marraskuuta 2009 kello 16.00
Toni, minkä listan meille annoit! Ensimmäinen ajatukseni oli, että osa nimistä on keksimiäsi. Sitten googlasin minulle tuntemattomia tyyppejä ja kas vain (sanoi kasvain ja kasvoi vain), Wikipedian mukaan esim. listasi Klaus Kemelli oli 1800-luvun alussa elänyt runoilija. Ja Uno von Schrowekin on Wikipedian mukaan Itä-Hämeen ensimmäinen nimeltä tunnettu taiderunoilija. Johan Keckoniusta (1643 -1719) Wikipedia väittää kirkkoherraksi ja valtiopäivämieheksi, mutta mikäs valtiopäivämiestä estäisi runoilemasta (tai sitten Johaneita on ollut useampia).
17. marraskuuta 2009 kello 16.10
Utelias, sama kävi kyllä täälläkin mielessä. Mutta sen verran tässä on tonia oppinut tuntemaan, että sellaisesta toni ei jäisi kiinni, että ne olisivat keksityjä : )
17. marraskuuta 2009 kello 16.19
Joo Kirsi, olen samaa mieltä kanssasi. Hauskoja nimiä kuitenkin. Jos Keckoniusta ei olisi, hänet melkein pitäisi keksiä.
17. marraskuuta 2009 kello 16.22
Toisaalta, onhan Toni saattanut väsätä Wikipediasivuja Keckoniukselle ja von Schrowelle koko yön.
17. marraskuuta 2009 kello 17.21
Totta, nyt mäkin alan epäillä : )
17. marraskuuta 2009 kello 21.27
Voi voi,
ettekö ole huomanneet että jokaisessa sivistyskodissa pitää olla Suomen Runotar I ja II, Runojen kirja, Suomen kansan vanhat runot tms. Niissä on monenlaisia järjestyksiä. Joskus aika-, joskus taas tekijäjärjestys jne.
Tonin sivistyskodissa on Suomen Kansan Sangynkin Alta Löydetyt Runot. Ja se on pyha runokirja. Ja se kirja on totta, kovia kokenut. Kuin Suomen kansa.
Nitä runoja lukevat tamperelaiset satamajätkät ja yliopiston professorit.
18. marraskuuta 2009 kello 8.58
Huomaan noita em. teoksia runohyllyjä tonkiessani ja paljon muutakin – nimiä jotka kadonneet, esim. Asko Laurila, Juha Sandberg, Riitta Vogel,Jorma Eronen.. ja mm. edesmenneet Timo Pusa, Sauli Sarkkinen, Hannu Salakka ..Suomessa on ollut ja on paljon runoutta. Sandbergin ”Kadotettuja kaupunkeja” tuntuu hienolle teokselle.Samoin Erosen ” Uigur.” Lasse Heikkilän Valitut löysin, hienoa tekstiä. ( Runohyllyt välillä unohtuvat, ja joskus sinne menee yllättyen.. Tälle palstallekin päädyin sattumalta.. )Paljon on yksittäisiä hyviä teoksia, niitä ei muista eikä jaksa luetella.. Timo Malmin Welaattaa katselin..
Avasin Harri Nordellin kokoelman sattumalta ja avautui runoon
” Nimiä, ilta/ hiljaisuus on täynnä nimiä, / pyydystävät/ huulikukkaiset/ kuolleet ”
Ja Panu Tuomen Iris- kokoelmasta avautui arvalla seuraava runo
” Korennot liitävät umpimähkään./ En tiedä mistä ne tulevat tai/ minne menevät, tiedän vain että/ kukin on lentonsa mittainen melodia./ Näillä sävelkaarilla on yhteinen/ nimittäjä; partituureissa ei koskaan/ näy ainuttakaan merkintää, ehkä alun/ nuottiavainta lukuunottamatta – ja/ päivä päivältä se muistuttaa enemmän toukkaa.”
Ei tosiaan voi mainita vain yhtä hyvää ( lempi)runoa/ runoilijaa!
Voi, sanojen magia.
18. marraskuuta 2009 kello 10.48
Kiitos hienoista runoista, Eleanoora!
Lisää Harri Nordellia:
HARRI NORDELL, VEDEN KUVAT, Wsoy 1990:
Vuodet loppuvat. Heijastukset.
Olet sokea. Lintu janoinen.
Sielu, kämmenellinen pimeää vettä.
——————————————-
Jääpäivänsíni.
Ulapan voima,
äänetön esine.
——————————————
Sinulla on vuodenajat ja nainen
kuu punainen tukka
kuuset, mykkyyden vartijat
hahmoisessa maailmassa
sinulle annettuina,
ettet huomaa jääneesi yksin.
18. marraskuuta 2009 kello 10.55
Ja eräästä toisesta Harri Nordellin kokoelmasta:
HARRI NORDELL, HUUTO JA SYNTYVÄ PUU, Wsoy 1994:
Kallioäänettömyydessä
niin kuin istukastaan
asetussanat irronneet,
kuulon hauraasta simpukasta
huutoosi kerran synnyt
———————————–
Sinä kerran
ainoasti itsessäsi.
Vaitiolon paino,
ja kuolleilla ei mitään.
———————————–
(HUOM.! Nordellin visuaalinen sommittelu hieman erilainen kokoelmissa: sisentää esim. edellä toisen säerivin oikeammalle).
18. marraskuuta 2009 kello 13.09
Harri Nordell on esimerkki niistä runoilijoista, jotka menevät yli minun hilseeni, ohi ymmärrykseni. Joista jossain vaiheessa olen maininnut. Ei kolahda. Koska sanat eivät asetu niin, että ne koskettaisivat toisiaan, minun todellisuudessani, tai mielikuvituksessani. Siksi koen ne jotenkin teennäisiksi. Mutta onneksi hänelläkin on ihailijansa
Ihailen taas tonin viitseliäisyyttä oman sanomansa esilletuomiseksi. toni keckonius
19. marraskuuta 2009 kello 2.15
Minä pidän Nordellista, koska sanojen takana ovat kuitenkin ideat, kirkkaat ajatukset, ei vain sanaleikkiä ja peliä , kuten usein nykylyriikassa.
Leif Färding tulee myös muistiin, etsijä, traaginen lahjakkaan lyyrikon kohtalo.
19. marraskuuta 2009 kello 2.49
Ps. Leif Färdingin runoja:
”Samurai, koko ajan kuoleman kanssa vastakkain
ja juuri siksi hän näkee hetken
kun se on runsaimmillaan.
Sillä vain koko ajan kuoleman kohdaten
tajuaa elämän rikkauden.”
” Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,
yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.
Minä eksyin tiheään sumuun
ja kuulin vain etäältä huuhkajaa.
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,
otin soittimeni ja runoilin,
ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,
minä tanssin ja laulan, löydän taas
itseni, kuljen pajupilliä
pitkin taivaaseen.”
” Kaksi kaatunutta maljaa, kuu ja mies kulkee joelta pois.
Hän on selin tähän runoon, veteen,
jonka kuvajaisesta hän etsi kultaa, kasvojaan.
Paljon pimeyttä, kyyneliä
ja monta vuotta sakkana maljan pohjalla, kulottunutta
ruohoa ja varjo,
josta hän katsoo kaikkea mikä ei saanut syntyä.
Kasvojen peilistä hän katselee kasvojaan.”
” Se on mennyt,
mennyt tuulien mennen
aika joka olin.
En kaipaa tietä takaisin,
tähtien täplittämää
polkua olen
mennyt.”
19. marraskuuta 2009 kello 22.52
Elämä on sattumia.
Avasin Leif Färdingin Seitsemän vuoden runot (1979) ja valikoima aukeni juuri Eleanorin edellä kirjoittaman samurairunon kohdalta: ”Samuarai, koko ajan kuoleman kanssa vastakkain…”.
Runon alle olin kirjoittanut itse ”Runoilijalle ainoa kunnioitus on kuolinilmoitus. 1984″. En tiedä, kenen ajatus se on. Vai olenko kirjoittanut sen siihen siksi, että Leif Färding oli silloin 1984 tehnyt itsemurhan? Kynttilä puun alla metsässä ja mies hirressä.
Itselläni on ristiriitasia muistoja Leif Färdingistä. Kun hän oli vieraanani Turussa joskus 1973, jouduin pukemaan hänet omiin vaatteisiini. Muuten mies oli lähtenyt alasti Helsinkiin. (Hei, hänhän sen Huizingan minulta vei?!)
Kun hän oli Tampereella 1978, olimme yhdessä naisissa.
Helsingissä väittelimme filosofiasta, kirjoista ja politiikasta.
Hänen runoistaan olen aina pitänyt.
Seitsemän vuoden runoista Leif Färdingin runoja:
”Missä oletkin toivon että sinun on hyvä.
Sinä hymyilet taas sydämessäni,
odotan sinua. En ole pahoillani ellet tule, jos olet
onnellinen muualla
olen kanssasi. Voisit silti olla tässä,
ikkunan takana liikkuu savu vasten pimeää metsää
ja minusta tuntuu että yön taivas
on syntyvän rakkauden väri”
”Etsin maata, olkia ja olkipäätä,
etsin katosta, jonka alle voisin syntyä.
Vierin kivenä kivien yli,
meren rannalla olen veistokseksi kivettynyt puu.
Sormeni ovat jääkylmät, ei sulata niitä kevät,
minä vain kuljen syntymäpaikkaani etsien”
- Leifin muistoa kunnioittaen -
Seitsemän vuoden runoista
19. marraskuuta 2009 kello 23.10
Tarkistin Leifin viimeisiä aikoja. Hän oli mielisairaalassa masennuksen vuoksi. Sitten hän katosi. Hänet löydettiin 1984 Vaasan läheltä metsästä jäätyneenä palanut kynttilä otsalla. Läheisimmille hän oli lähettänyt kirjeen, jossa oli valitellut luovuutensa kadonneen.
Itsemurhapaikalla on Leifin mukaan nimetty polku.
20. marraskuuta 2009 kello 11.06
Dramaattinen mies, Leif Färding. Uusi tuttavuus ja pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja kolme runoa noista jopa koskettaa minua, Se on mennyt, Yö yöltä ja Missä oletkin. Tallennan ne. Kiitos : )
20. marraskuuta 2009 kello 21.08
Hiukan samanhenkinen kuin Uuno Kailaan kohtalo..
Lunnaat ovat kalliit monasti. Luulen ettei yleinen ilmapiiri – eikä aina taidemaailmankaan – kannusta, innosta, ymmärrä runoilijoita.
Aina on niitä jotka jäävät sivuun. Ja jotka murtuvat. Mietin miten nykyajassa voisi elää esim. Färdingin ja Mannerin tyyppiset lyyrikot, kun aika vaatii edustamista, esilläoloa, itsensä myymistä..
20. marraskuuta 2009 kello 21.49
Eleanor!
Eeva-Liisa Manner oli erakko ja halusi syrjään, mutta sisimmässään hän oli vahva, jopa railakas.
Leif Färding on itsekin syyllinen kohtaloonsa. Hän alkoi käyttää LSD:ta ja muita huumeita ja luuli niiden avulla kohoavansa aivan uusille tasoille ja maailman haltijaksi.
Sen perusteella mitä tunsin häntä, hän ei missään nimessä ollut syrjäänvetäytyvä pehmo. Koko 70 -luvun hän oli kovis, henkisesti hyökkäävä ja pyrki heti hallitsemaan kaikkia. Hän halusi olla johtaja.
Harva (nuori ihminen ainakaan) näki tuon julkisivun taakse siihen yksinäiseen ja pelokkaaseen ihmiseen, jollainen aineiden käyttäjä poikkeuksetta on. Ja se yksinäisyys aina vaan pahenee: masennukseen, harhohin.
Kun viimeisen kerran näin Leifin joskus 80 -luvun alkupuolella Helsingin kadulla hän oli sekavia puhuva, tärisevä haamu. En ollut uskoa silmiäni. Erosin kauhuissani ja sekavin tuntein hänestä. En millään vioinut ymmärtää kuinka itsevarmemmista itsevarmin ja määräilevä ihminen oli muuttunut täriseväksi ja syrjäytyneeksi ihmiseksi.
Muistin tämän viimeisen tapaamisemme vasta tämän kirjoittelumme aikana.
Oli yleisessä tiedossa, että Leif käytti aineita.
Leif valitsi itse tiensä, jopa ylimielisesti, ja halusi tulla henkisesti suurimmaksi. Nykytiedon valossa tiedämme heti, miten suuri harha se tie on. Olen nähnyt vahvempienkin kaatuvan ja kuolevan alkoholiin ja huumeisiin.
Heitä on liian paljon.
Valitettavasti.
Ja huumeiden käyttö ei ole yhteiskunnan syytä, ei kenekään muunkaan.
Kun aloitat, jäät koukkuun, tulet riippuvaiseksi heti tai myöhemmin.
20. marraskuuta 2009 kello 23.25
Hassu muistikuva Färdingistä. Olin töissä pienessä kaupassa 70-luvun alkupuolella. Leif ryntäsi hengästyneenä sisään. Hän oli hurmiossa, kääntyi katsomaan ulos, mutta siten ettei häntä voinut nähdä ulkoa. Hän tuijotti säteillen ohi kulkevaa nuorta naista, sitten hän selitti: se oli niin kaunis, niin kaunis tyttö. Hän oli kävellyt useita kertoja tyttöä vastaan vain nähdäkseen hänet edestä. Mutta ei uskaltanut tehdä aloitetta.
Minulla oli ollut hänestä juuri Kostin kuvailema koviksen mielikuva, en tuntenut häntä kuin ulkonäöltä. Siksi minusta oli yllättävää, että hän saattoi käyttäytyä noin herkällä tavalla.
21. marraskuuta 2009 kello 0.29
Onpa teillä muistoja Färdingistä! Violeta, tunsitko Färdingin? Siksi kyselen, että minä en esim. kuvan perusteella tunnista ketään. Jos joku runoilija joskus tulee vaikkapa bussissa viereen istumaan, niin taatusti en tunnista. Tylsää.
Tässä linkki artikkeliin Färdingistä.
http://vaasalaisia.blogspot.com/2005/03/leif-frding.html
21. marraskuuta 2009 kello 5.00
Kosti! Kiinnostavaa tietoa. Taiteilijoille sopii alkoholi ja muut aineet vielä huonommin kuin muille, koska monasti luovat ihmiset ovat psyykeltään epävakaampia tai hauraampia.. Kailas joi itsensä psykoosiin, mutta oli jo valmiiksi rikkinäinen.. Ilmeisesti Färdingillä oli henkisiä yli- ihmispyrkimyksiä yms. joka jo perustana oli
arvaamaton ja outokin. Ristiriitainen ihminen, luovuus syntyy usein ristiriidoista.
21. marraskuuta 2009 kello 7.51
Ps. Ymmärrän kyllä että mm. Manner halusi olla syrjässä, moni ehkä perusolemukseltaan haluaa, mutta aika oli ennen toinen – nyt pitäisi olla mediassa ja mainonnassa esillä ja olla viihteellisestikin .. tai ei ole olemassakaan. Katsotaan että näkyvyys on sama asia kuin merkittävyys ja päinvastoin.
21. marraskuuta 2009 kello 10.20
Elämä on valintoja. Joskus kohtalokkaitakin valintoja. Ja lähestulkoon aina on valinnan mahdollisuus.
Tällainen esimerkki kerrottiin perheväkivaltaa käsittelevässä koulutuksessa muinoin. Kun yleensä väkivallan tekijä sanoo, ettei ollut muuta mahdollisuutta, kun sutaista vaimoa. (Huom. yleisesti puukollalyöjien käyttämä sanavalinta sutaista. Ei kuulosta ollenkaan pahalta, eihän. Melkein lempeältä rakkaudelliselta teolta.)
Jos päätät lyödä vaimoasi, valitset pelkän käden tai puukon. Jos lyöt puukolla, valitset lyötkö käteen vai rintaan. Jos lyöt rintaan, valitset lyötkö sydämen kohdalle vai siitä sivuun. Jos lyöt sydämen kohdalle, valitset nirhaisetko vain pintaa vai survaisetko puukon kahvaa myöten. Jos valitset kahvaa myöten, valitset soitako ambulanssin heti vai vasta kohta…
Sama kaava toistuu meidän elämässämme joka päivä. Niin pienissä kuin isoissa asioissa. Teemme valintoja, vaikka luulemme, ettei ole muuta mahdollisuutta. Lähes aina on. Paljon useammin kuin haluamme myöntää.
Ja pikkuisen sekin on kyseenalaista, ovatko runoilijat ja taiteilijat ainutlaatuisen herkkiä ihmisiä, päihteisiinkään tarttumaan. Ja tekemään dramaattisia valintoja ja tekoja. Kyllä rantaremmeissä, putkassa ja päihdehoitolaitoksissa istuu pilvin pimein herkkiä, hauraita ja epävakaita persoonia. Jotka ovat tarttuneet pulloon ja pillereihin siitä syystä. (Tekosyystä?!) Runoilijoiden elämät vain näkyvät meille selvemmin. Ja he itsekin ovat sitä auliimmin esille tuomassa kuin tavisjuoppo tai -narkkari. Ja selittelemään valintojaan sillä. Tavisjuoppoa ei jaksa kukaan katsella, eikä ainakaan ihailla, taiteilijoille riittää aina kauhistelevia ihailijoita. Kun hän uhrautuu taiteensa eteen.
21. marraskuuta 2009 kello 12.59
Utelias, en tuntenut Färdingiä, muuten kuin että olin nähnyt hänet 70-luvun alussa useissa helsinkiläisissä kulttuuritilaisuuksissa tms. Hän oli kyllä tietynlainen julkkis. Olin lukenut hänen runojaan, mutta lähinnä nuo pilvijutut karsivat minun kiinnostukseni.
Hän varmaankin oli toisaalta hyvin herkkä, vähän liian herkkä arkiseen elämään. Mutta hän saattoi toisaalta käyttäytyä hyvin säälimättömästi.
Tuo linkissä oleva kuva tuskin olisi voinut olla epäselvempi, vaikka päässä olisi ollut säkki!
Ja nyt vasta tuosta artikkelista tajusin, että olen ehkä tahtomattani antanut itsestäni vähän oudosti värittyneen kuvan, kun olen joissakin illanistujaisissa ilmaissut kiinnostustukseni Aldous Huxleyn kirjoihin, samoinkuin Hesseen ja joihinkin intialaisiin, kuten Krishnamurtiin.
21. marraskuuta 2009 kello 18.23
No no, Violeta!
Et varmaankaan ole antanut itsestäsi outoa kuvaa, jos olet lukenut Huxleyta, Hesseä, intialaisia ja Krishamurtia. Nehän juuri ovat sinua sivistäneet ja laajentaneet! Niitä me kaikki luimme. Minä ainakin. Ja paljon muuta. Se kuului siihen aikaan.
Esim. Krishnamurti teki minuun 70 -luvun alkupuolella syvän vaikutuksen. Ja saattaa olla, että Krishnamurti oli yksi asia joka yhdisti Leif Färdingiä ja minua silloin kun olimme tekemisissä. Vanhan kahvilassa esim. usein keskustelimme. Vierailimme myös kerran pari toistemme luona kylässä kuten olen edellä kertonut.
Färding ei pitänyt vitalisteista kuten Norman Mailer, Henry Miller tai Walt Whitman. Ei myöskään kovin vasemmistolaisista. Meillä oli kirjallisia väittelyjä. Siihen aikaan Leif ei vielä käyttänyt aineita siinä määrin kuin myöhemmin ja hänen kanssaan saattoi väitellä asiallisestikin.
Alkoholin ja huumeiden käyttäjistä olen samaa mieltä Kerttulin kanssa. Aineiden käyttäjiä on ihan kaikissa ammattiryhmissä ja yhteiskunnan kerroksissa alhaalta ylimpiin. Samaa ainetta se on ja se pökerryttää ja koukuttaa kaikki käyttäjänsä.
Taiteilijoihin on lyöty romanttisen juopon ja herkän ihmisen leima. Jokainen juoppo on krapulassa herkkä ja tärisevä ihminen ja kusettaa lähimpiään ja kaikkia vastaantulevia: rakastaan, perhettään,. työnantajaansa. On varmaan komeampaa oksentaa Rolls Roycessa kuin Ladassa, mutta tauti on sama. Addiktio. Addiktion tiedostettuaan siitä voi toipua ja sen voi pitää hallinnassa. Mutta täysin nollalinjalla.
Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan esim. alkoholisteja oli eniten lentäjissä. Èi taiteilijoissa. Eivät he lentäessään ole kännissä tai aineissa, mutta on muitakin aikoja kuin työaika.
Mielestäni taiteilija ei ole juurikaan sen herkempi kuin minkä muun ammatin harjoittaja tahansa. Tai pikemminkin niin, että taiteilijoita on joka lähtöön. Toisilla järki korostuu, toisilla tahto, joillakin tunteet, joillakin laskelmoivuus, joillakin matemaattisuus, joillakin holtittomuus. Niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä.
21. marraskuuta 2009 kello 22.47
Kosti, en tarkoittanutkaan ihan vakavissani että olisin ollut outo. Sitäpaitsi pidän vieläkin Huxleysta ja muutamasta Hessestä ja Kristamurtillakin on puolensa, humaani hän ainakin oli.
Nuorena sitä tulee tehdyksi kaikenlaista, mutta huumeista olen onneksi älynnyt pysyä kaukana. Olen humaltunut runsaasti musiikista, elokuvista ja kirjoista ynnä muista taiteista, niiden käytöstä en aio pidättyä niin kauan kuin elän. Ja yritän muistaa iltarukoukseni: olen onnellinen että saan elää tällaisena aikana, jolloin (ainakin tässä maassa) voi varatonkin ihminen harrastaa noita ihania asioita.
28. marraskuuta 2009 kello 13.20
Olen parhaillaan (taas!!!) hurmiossa Claes Anderssonin runoista. Kaksi teosta Jyrki Kiiskinen on suomentanut samaan niteeseen. Kohtasin mielenkiintoisen ilmiön.
Ensimmäinen, nimikokoelma On kylmä, täällä palaa oli sitä sarjaa, etten enimmäkseen tajua niitä runoja yhtään. Toinen Nämä ihmeelliset rannat, ohi liukuvat sai minut aivan ekstaasiin::
Harmaata, harmaata, minä rakastan harmaata!
Täällä on niin harmaata kuin olla voi; harmaa taivas, harmaata
lunta, portailla kolme harmaata kissaaa.
Harmaa lumilapio. Harmaa ruumis, ja sielu myös.
Mitä minä tunnenkaan harmaata kohtaan, harmainta harmaata, grafiitinharmaata,
graniitinharmaata.
Rotanharmaata. Ennen niin punainen lippu on harmaa kuin
pakasteuni.
Pian tulee harmaa kevät ja harmaa ruoho,
harmaa toukokuun aurinko.
Kaikki harmaat kukat harmaalla niityllä.
Ruskeat lapsemme ruskeine lapsineen tulevat kylään
maailman kaikilta kulmilta.
Oletteko huomanneet miten monia harmaita värejä täällä
kotona on, mikä harmaan rikkaus!
—
Syksyn näyttelystä tuli yleisömenestys.
Värit, tuoksut, veri, iho, kaikki
hajoamistilassa.
Vain Mestarilla on sellainen paletti.
Täällä on tunkkaista kuin kasvihuoneessa
tai ruumishuoneella.
Jokainen taulu esittää katsojaa.
Näkemiin sanomme ja hymyilemme omakuvassa.
Koska kaikki tunnistavat kuvassa itsensä, ei näy
kuohuntaa tai paniikkia.
Virrenveisuun ja seppeleenlaskun aikana ilmaassa on
kuivaa huumoria.
Jokainen taulu esittää katsojaa.
—
Onnellinen ihminen ei tiedä
mitä onni on.
Siksi hän on onnellinen.
Onni on onnetonta varten.
Hän uurastaa löytääkseen sen eikä
siksi löydä sitä ikinä.
Vanhetessa onni kutistuu mutta
ominaispaino kasvaa.
Olen elänyt rikkaan elämän mutta vielä
en ole saanut tarpeeksi.
Siltä sisällä sydämessä kuulostaa.
Jos on jotain pahempaa kuin vanheta,
on se jäädä vanhenematta.
Nöyryys on valheista kurjin ja
välttämättömin.
—
toni siteerasi Henri Michaux’ia jossain postauksessa. Myös Andersson lainaa hänen runoaan:
Sangen usein hämähäkki lähestyy ystävänä.
Se säteilee pelkkää hellyyttä, laupeutta, halua solmia
yhteys, mutta niin sammumaton on sen kiihko,
niin raivoisasti sen valtava suu haluaa tutkia toisen
rintoja (ja myös sen kieli on aina levoton ja ahnas),
että väkisinkin se lopulta nielee.
28. marraskuuta 2009 kello 14.41
Vaikka runoilijoissa onkin aivan eri persoonia ja eri luonteen puolia, mutta vaatiihan se tietynlaisen sielunelämän rakenteen, tutkivan ja reagoivan ja verbaalin ainakin, ja monessa tapauksessa myös suorastaan yliherkän – eivät myöskään kaikki ihmiset ole lainkaan kiinnostuneita lyriikasta eivätkä ymmärrä sitä.
28. marraskuuta 2009 kello 14.48
Mikä harmaan rikkaus – todellista positiivisuutta näin marraskuussa. Tulee mieleen keskustelu pari päivää sitten:
Minä: Aina sataa!
B: Minusta oli niin mukava kävellä tänne sateessa, oli lämmintä eikä tuullut.
Minä: (katuvaisena) Niin, eikä ole liukastakaan!
Kunpa aina muistaisi päivän, hetken hyvät puolet!
28. marraskuuta 2009 kello 22.06
Olette valinneet niin kauniita runoja, että niihin aivan uppouduin. Erityisesti pidän noista Leif Färdingin herkistä riveistä. En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin kaunista. Kiitos teille.
Frost on tuttu opiskeluajoilta, kun taas Mark Strand uusi tuttavuus.
Aikaisemmin ehdottomat suosikkini olivat Eeva-Liisa Manner ja Frederico Garcia Lorca, myöhemmin T.S.Eliot ja Pablo Neruda.
Lorca kuvaa vahvasti aikansa tuskaa runossa Tie:
Sata mustaviittaista miestä
minne ratsastaa
pitkin appelsiinilehdon
matalaa taivasta?
He eivät koskaan saavu Cordobaan,
eivät Sevillaan.
Eivät Granadaan joka kaipaa
aavaa merta.
Heitä kantavat
untelot, nuokkuvat ratsut
ristien sykkyräteille
missä laulut vapisevat.
Seitsemän tuskanhuutoa piikkeinä kyljessään
minne vaeltavat
Andalusian lehtojen
ratsastajat?
Liityn unohtuneiden runoilijoiden puolestapuhujiin. Esim. Jarkko
Lainetta luettiin aikanaan hyvin ahkerasti. Tässä pari runoa hänen kokoelmastaan Pyhä maanantai.
SYKSYINEN AJATUS
Kuun lohduttomuus,
kun se on vain jäätynyt
ikkuna,
ja me itse,
samaa kudetta
uniemme kanssa,
eläviä kuvia.
SARASTUS
Asfaltilla lätäköitä, niiden
kalvossa sielun kuva. Kukat
palavat loppuun syreeneissä,
kivinen kiuru laulaa.
29. marraskuuta 2009 kello 23.58
Anteeksi virhe: ei unohtuneet runoilijat vaan unohdetut.
En voi olla lisäämättä tähän Eeva-Liisa Mannerin runon Misericordian
toiseksi viimeistä säkeistöä, jossa hän kuten useissa muissakin runoissaan kuvaa andalusialaisen kylän ja maaseudun elämää.
Kai sen tietävät myös nämä,
jotka oppivat rakastamaan suruaan
joka teki heidät eläviksi ja vähitellen musersi heidät.
Silti he eivät koskaan olleet sen orjia;
tätä minä sanoisin kärsimyksen tieteeksi.
Ja varjot kasvavat illaksi, ja äkkiä on talvi,
ja hevoset kääntyvät portilla, nöyrät, mustat,
valkoiset, mustat, mustat, lumivalkoiset,
pyörien hidas natina häipyy lumeen:
kaikki on lumessa: kylä, pellot ja vuori, kattojen olki,
ja vaunut palaavat lumen läpi kotiin.
5. joulukuuta 2009 kello 3.15
Tälläistä lyriikkaa vastaan ne sitten hyökkäävät nämä
” kokeelliset” uuden polven väärinymmärretyt nerolyyrikot!
He eivät ole ainoita jotka voivat esiintyä marttyyreina – on ollut ja on muunkinlaista ja muuta runoutta, runoilijoita jotka ovat olleet/ ovat syrjässä tai saavat masentavaa kritiikkiä.
5. joulukuuta 2009 kello 10.43
Huhuu, missä Kosti? Sinua kaivataan ja kannaottojasi. Loukkaannuitko siitä, kun toni arvosteli runojen paljoa kopiointia? Eihän siitä kannata välittää. Täällä on monia, jotka lukevat runoja mielellään, kun vain joku niitä tänne laittaa.
5. joulukuuta 2009 kello 12.50
Näin on, kaipaamme kirjailija Kostia, hänen tietomääräänsä, ammattitaitoansa, kokemustansa ja valoisuuttansa.
Juhlavaa Suomen itsenäisyyspäivää kaikille sekä hyvää adventinaikaa niille, jotka joulua odottavat.
6. joulukuuta 2009 kello 15.29
Tuntuu kivalta, että minua on kaivattu runopalstoilla.
En ole loukkaantunut mistään enkä kenellekään.Tonille kaikkein vähiten. Kyllä olisi elämä kurjaa ilman Tonia ja teitä.
Olen vaan kertakaikkisen kiireinen: 1) Koko syksyn asunnossa ollut patteriremontti 2) Tietokone hajosi 3) Työtä on ollut hurjasti 4) Hyvä kun ehdin tämän kirjoittaa
Laittaisin tähän runon,jos ehtisin. Kiitos edellä olevista.
Hienoa, että Vesa Haapalan runo voitti eilen Runoraadin telkussa (hieman aiemmin tölväisin hänen toista kokoelmaansa edellä, pyysin kyllä Plumen, Michaux´n hahmo, hengenheimolaisena anteeksi)..
Mutta joulu tulee tämänkin vuoden lopuksi ja hyvä mieli.
Hyvää itsenäisyyttä ja joulun rauhallista odotusta!
Kosti
10. joulukuuta 2009 kello 20.30
HELVI JUVONEN, KUNINGAS KULTATAKKI (samannimisestä kokoelmasta v.1950):
”Kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
onko tämä totta ja kannattaako.
Asiat liukuvat ohitsemme
ja vaellamme vajaina ilmiöissä.
Leikkikentällä,keinulaudalla seisoo kuningas Kultatakki.
Maata hän ei ole, hän ei ole taivasta,
hän on kunigas Kultatakki,
keinulaudan voittaja,
sillä paenneet ovat kentältä toiset lapset,
yksinäisyyden voittaja,
sillä toiset ovat paenneet.
Oikealla ja vasemmalla keinuu tyhjä
rautaisten ketjujen varassa.
Miksi me olemme kuningas Kultatakki,
kannattaako se ja merkitseekö se mitään.
Miksi me olemme voittaneet,
ja mitä on voittaminen.
Se, joka loi sinisen krusifiksin
taidekaupan ikkunaan,
tiesi varmaan,
että kuljemme vajaina ja kysymme,
koska kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta,
koska kaikki kaupungin puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Kun niiden ylle ja räikeitten valojen ylle
yö yön jälkeen on musta risti naulattu,
me olemme saaneet avun,
me, jotka emme anoneet, olemme saaneet.
Me näemme sen, koska sitä ei ole.
Me koemme sen, koska se ei ole totta.
Ja kunigas Kultatakki,
tyhjyyden voittaja,
on hiljaa ja nukkuu.
Nyt hän on yhtä kaikkien kanssa”