Kari Hotakainen on selvästi kirjailija, jolla on missio. Vaikka kirjassa Ihmisen osa kirjailija tuntuu vain keräävän Salme Malmikunnaksen, eläkkeelle jääneen lankakauppian, elämäntarinaa, Hotakainen haluaa tehdä enemmän. Hotakainen haluaa herättää meidät. Ja onnistuukin siinä.
Ihmisen osa oli siis kuukauden kirjana, joten jälleen varoitus, tässä keskustelussa tulee myös ilmi mitä kirjassa tapahtuu.
Ihmisen osa kertoo siis kirjailijasta, joka tapaa kirjamessuilla Salme Malmikunnaksen. Kirjailijalla on paineita sillä kirjailija ei ole kirjailija jos sillä ei ole viimeistä kirjaa mistä puhua, mitä markkinoida, millä todistaa olemassaolonsa. Kirjailija tarvitsee materiaalia. Salme Malmikunnas lupautuu luovuttamaan elämänsä taiteen alttarille 7000 eurolla. Ei Salme tosin itse perusta fiktiosta, miksi sitä pitää mitään keksiä, kirjan kirjoittaminen on Salmen maailmassa sitä, että kirjoitetaan vain muistiin asiat siten kuin ne tapahtuivat. Mutta ei Salmekaan suostu puhumaan ihan totta vaan värittää ensin elämäänsä kauniimmaksi. Pikku hiljaa kuitenkin lukija havaitsee, ettei esimerkiksi Pekka-poika ole “kaupallisella alalla” vaan kiertelee vieraiden ihmisten hautajaisia saadakseen syödä. Ja sitten on vielä se suuri asia. Se mikä paljastuu vasta lopussa.
Hotakaisen kirjassa maailma tuntuu aika tutulle. Ihmiset elävät aivan eri maailmoissa. Vaikka mitä sanottaisiin, on selvää, että Pekka, joka keskittyy keksimään kuinka saisi tänään ruokaa ja vaikkapa Kimmo, joka on jonkinsorttinen valmentaja/konsultti tms. elävät aivan eri maailmoissa. Samoin palaverikiireinen Helena ja leipäjonoon häpeillen asettuva Maija. Puhumattakaan nyt kylänraitilta postikortteja lähettelevästä Salmesta ja kaupungissa asuvasta muusta porukasta.
Työelämä on työtä, projekteja, asiakashankintaa ja amerikkaa puhuvia konsultteja. Jollain tavalla konsultti Isto Ruusutien ja Helenan keskustelu oli paljastava:
“Mietitkö koskaan aamuisin, että haluaisit muuttaa elämäsi?
Joka aamu.
Oletko aikonut tehdä asialle jotain?
Olen, mutta en saa mitään aikaiseksi.
Paljonko työajastasi kuluu palavereissa?
Seitsemänkymmentä prosenttia kaikesta ajasta.
Koetko, että voit vaikuttaa päiviesi kulkuun?
Kaikki lipsuu käsistä. En muista, mitä oli sanomassa tai mitä juuri sanoin. Näen valkoista. Tai siis en nyt, mutta yleensä.
Missä näet valkoista?
Vähän joka puolella.
Tarkoitatko neuvotteluhuonetta vai jotain muuta tilaa?
Ei ole tilaa. Tarkoitan, ettei ole muuta kuin neuvottelutilaa. Kaikki on neuvottelua. Kun vastaan puhelimeen, sanon olevani neukkarissa. Olen huomannut, etten koskaan vastaa olevani töissä.
Olenko ymmärtänyt oikein, ettet oikein osaa keskittyä palavereihin?
En saa kenestäkään enää kiinni. Kaikki ihmiset menettävät muotonsa ja katoavat siihen valkeuteen. Ne ovat mustia pisteitä siinä valkeudessa.”
Luulisin, että aika moni tunnistaa tässä jotakin omasta työtilanteestaan. Työelämä on nykyään niin hektistä monella alalla, että sitä vastaan oikein pitää taistella, ettei kaikki katoa valkeuteen, ole yhtä mössöä. Ei liene sattumaa, että tästä aiheesta kirjoitetaan niin paljon kirjoja (sekä fiktiota että faktaa) ja että siitä tehdään näytelmiä. Työ ja muu elämä on hankalasti enää erotettavissa, kuten Helenalla:
“Reitti kulki puiston halki. Vanha vaahtera seisoi itsepintaisesti samalla paikalla. Puut pitivät paikkansa. Vaahteran alla Helena oli ollut tapana istua silloin kauan aikaa sitten kun työn ja vapaa-ajan raja oli selkeä. Viimeiset kymmenen vuotta Helena oli kävellyt puiston halki hakeakseen täytetyn patongin ennen seuraavaa palaveria, josta hän oli jo kuusi minuuttia myöhässä.”
Tai on ja on. Kuten jo sanottu, ihmiset elävät eri maailmoissa. Kirjan Kimmo Hienlahti, 49 v, elää aivan omaa elämäänsä ja valittelee varakkuuden ongelmaa. “Varakkain on se, joka kykenee ostamaan hajuraon. Hajurako on ehdottomasti parasta, mitä rahalla saa. Tuloero on hajurako.”
Ehkä olisi hyvä, että Kimmon äiti olisi lähettänyt samanlaisia postikortteja kylänraitilta kuin Salme Helenalle, jossa hän toteaa: “No niin Helena!
Älä nouse muiden yläpuolelle. Siellä loppuu ilma ja alkaa huimata.”
Kimmolla ei kuitenkaan ole ketään sillä Kimmolle kaikki se mitä muilla on, on keskivertoa mitä pitää välttää. Loppujen lopuksi Kimmo on noussut aivan omiin maailmoihinsa, missä Audilla ei voi madella 140:iä ja missä puheella selviää ihan mistä vain. Missä on noussut omiin yläsfääreihinsä, ihastunut omaan kaikkivoipaisuuden tunteeseen. Kuten kolarin silminnäkijä toteaa Kimmon lukittua ovensa kolarin jälkeen: “Niin kuin sillä olisi siellä joku eri maailma kuin meillä muilla täällä. Niin kuin onkin.”
Mistä Hotakainen sitten haluaa meidät herättää? Minusta juuri siitä kaikkivoipaisuuden tunteesta, siitä, että ei edes huomaa elävänsä jotakin epäelämää, missä ei ole aikaa pysähtyä vaahteran alle. Missä on niin kiire paikasta toiseen, että edessä olevat punaiset valot eivät ole itseä varten ja mitkä muut tahansa esteet ovat vain töytäistävissä pois tieltä. Että me oppisimme hellimään niitä kahta oleellista ominaisuutta:
“Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä.”
Tuo kaikkivoipaisuus johtaa helposti siihen, että heikkoutta ei voi enää sietää itsessään eikä muissa. Kaari Utrio rikkoi ehkä suurimman tabun keskustelun avauksessaan vanhuksista ja “kuolemanpillereistä”. En nyt ota tässä kantaa siihen, mutta se mihin kiinnitin huomiota oli, että kaikki haastatellut korostivat, että hoitavat itse itsensä, ovat jo hoitaneet itse itsensä, eivät halua jäädä muiden armoille, haluavat säilyttää itsenäisyytensä jne. Tämä saattaa olla järkevää jos me olemme kadottaneet tuon mielikuvituksen, asettumisen toisen ihmisen asemaan. Mutta jos näin on käynyt, tuntuu se varsin synkältä maailmalta. Helena on kirjassa tyttären kuoleman jälkeen luonnollisesti poissa tolaltaan. Perhe on kuitenkin läsnä. Ja ehkä juuri siitä on kysymys. Että pystyy sallimaan itselleen kaatumisen ja sen, että voi olla jonkun toisen armoilla. Että kaikesta ei selviä pelkällä puhumisella.
“Hän vaistosi, että Pekka, Biko ja Maija olivat tulleet hänen selkänsä taa.
Hän tiesi, että he tulisivat hänen selkänsä taa aina.
He kertoisivat, että kaide on vain kaide, eikä maailma ole siitä kiinni.
Maailma on kiinni siitä, onko kukaan takana varmistamassa jos kaatuu.
Tai päättää kaatua.”
Kirja oli minusta hieno monella tasolla. Pidän Hotakaisen ilmaisusta, joskus karustakin. Pidän Hotakaista erittäin hyvänä suomalaisen luonteen kuvaajana. Hän pystyy myös hyvin kuvaamaan nykymaailmaa. Kuten Hotakaisen kirjoissa lähes aina, lopussakin joku menee niin pitkälle, että siinä ei enää ole mitään tolkkua. Ja se tehdään varsin lakonisesti. Kielen poistaminen paskanpuhujalta rangaistukseksi ja sen lähettäminen Helenan isälle oli kuvattu kuin lihakaupassa leikattaisiin sisäfilettä suikaleiksi.
Ja vaikka Salme suhtautuu kirjailijoihin epäilevästi eikä pidä fiktiota minään, on hänelläkin sittenkin yksi toive. Ehkä sama mikä meillä kaikilla.
“Ja minä tietysti toivon nyt, kun olen elämäni kertonut, että sinä menet kotiisi ja rikot kellon Salmen takia ja ajattelet, että vähän aikaa on vain se yksi vanha nainen maailmassa ja nyt keskityn siihen.”
Hieno kirja eikä vähiten siksi, että maailma on täynnä Kimmoja ja Helenoita palavereissaan. Ehkä heistä osa kulkee koko ajan itsessäkin mukana. Ja ehkä siitä pitäisi herätä ennen kuin on liian myöhäistä. Tai ainakin pysyä valppaana, ettei siihen tilaan joudu. Ja toisaalta maailma on täynnä Pekkoja, Maijoja ja Bikoja. Ja kuinka usein me osaamme oikeasti asettua sen toisen asemaan? Emmekö me usein kuvittele selviävämme säälillä? Ja sittenkin Hotakainen antaa ymmärtää, että se ei ole itsestään selvää ketä pitää sääliä ja ketä pitää onnekkaana. Hyvä kirja.
Mitä piditte?
Muistattehan, että Hotakaiselle voi myös jättää kysymyksiä.
15. syyskuuta 2009 kello 8.42
Jokin aikaa sitten täällä kysyttiin, mikä on hyvän kirjan merkki. Minusta se merkki on, että kirjailija osaa kuvata ihmiset sellaisina, että minä lukijana jään pohtimaan heidän valintojaan, motiivejaan, ylipäätään toimiaan kuten kenen tahansa elävän ihmisen toimia. Hotakainen osaa, ja nyt minulla on paineita ajatella, että hän on kirjoittanut parhaan kirjansa, jopa Klassikon ylittävän. Pari uhkakuvaa tälle käsitykselle minulla kuitenkin on.
Ensinnäkin kosto. Yliajetun lapsen isoisä menee järkytyksestä puhumattomaksi, ja yhdeksän kuukauden hiljaisuuden aikana keräämällään vihalla hankkii koston. Yhteiskunta ei riittävällä tavalla kostanut. Tätä ajattelua minua on erittäin vaikea sulattaa. Ymmärrän että rikoksen uhrien omaiset ovat kostonhaluisia, ja että syytettyjen venkoilu ja teon vähättely provosoi sitä. Mutta sille on olemassa muita hoitokeinoja. Nyt minun pitää pohtia, voinko pitää romaanista, jonka henkilöt toimivat hyvällä omallatunnolla muka ”oikein”? Draama vaatii dramaattisiakin käänteitä ja ratkaisuja, mutta kirjailijan mielikuvitusta kysytään siinä, kun sovitusta ja anteeksiantoa halutaan kuvata jotenkin muuten kuin koston kautta. Onko Hotakaiselta sanat ja mielikuvitus loppunut? En millään jaksa uskoa, että hän ajattelee hahmojensa tavoin tai pitää heidän toimintaansa oikeutettuna. Tätä pitäisi ehkä Karilta kysyä. Sitä paitsi, en käsitä mitä tekemistä oli varsinaisesti Bikolla ja Pekalla tämän asian kanssa. He olivat järkyttyneitä omaisia, mutta eivät ihmisinä sellaisia, jotka ryhtyvät tällaiseen. Bikon reaktio bussikahakkaan ja tähän kostamiseen ovat liian jyrkässä ristiriidassa. Oliko hän mukana vain miellyttääkseen appiukkoaan, joka ei kovin lämpimästi häntä ottanut vastaan?
Toinen asia, mikä minua vähän tökkii, on lopun ratkaisu. 7000 eurolla saa minun käsittääkseni noin kahden kuukauden hoitojakson yksityisessä psykiatrisessa hoitoyksikössä. Helena tuli kahden kuukauden kuluttua ulos, ei ihan ehjänä, mutta kuitenkin. Paavo alkoi puhumaan, suunniteltiin lomamatkoja, kaikki näyttää järjestyvän. Kosto kannattaa? Minulla on paineita ajatella, että tämä on liian suoraviivainen ja helppo ratkaisu.
Kyllä minä pidän Ihmisen osaa erittäin hyvänä kirjan. Hotakaisen lyhyt ja lakoninen lause kertoo erittäin usein pitkänkin tarinan, ja niitä tarinoita on mukava ajatella joutohetkinä.
15. syyskuuta 2009 kello 8.46
Kuulepas, Kirsi Piha. Kielijutun paljastaminen oli minusta nolo lipsahdus. Ellen olisi lukenut kirjaa ja tietäisi juonen käännettä, en olisi halunnut siitä etukäteen kuulla. Minusta käänne mutkauttaa kirjan kokonaan uudelle tasolle.Se taso olisi pitänyt jättää lukijan löydettäväksi.
15. syyskuuta 2009 kello 9.08
Hyvä Pirkko. Ymmärrän harmistuksesi. Kyse ei kuitenkaan ollut lipsahduksesta, minkä takia varoitin tästä jo heti alkuun. Kuukauden kirja-keskustelu ei kuitenkaan ole kritiikkipalstanomainen vaan keskustelu, missä keskustellaan siitä mitä kirjassa on tapahtunut ja miksi. Muutoin ihmisten motiivien tarkastelu olisi sangen vaikeaa.
15. syyskuuta 2009 kello 9.22
Ymmärrän pointin! En tullut ajatelleeksi noin, kun en yleensä seuraa tätä blogia. Kiitos selvennyksestä.
15. syyskuuta 2009 kello 11.57
Tämä oli ensimmäinen Hotakaisen aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Olen jostain syystä vieroksunut hänen kirjojaan, aiheet ovat tuntuneet minulle vierailta. Sinällään outoa, sillä olen pitänyt hänen lehtikolumneistaan, joita olen lukenut (en nyt muista missä lehdissä), ja pidän paljon niin Hotakaisen lauseista kuin tavasta käyttää sanoja merkityksiltään poikkeavasti. Viime kesänä tv:stä tullut Klassikko- elokuva oli viimeinen pyyhkäisy, ymmärsin että minä olen ollut väärässä vieroksuessani Hotakaista syyttä.
Tämä kirja oli mielestäni hyvä, ajatuksia herättävä ja todentuntuinen. Ihmiset tuntuivat pääosin tosilta, lihalta ja vereltä. Jotkut tosin jäivät liian vähälle huomiolle esim. Maija, vaikka ei kirja oikeastaan ketään kunnolla avannut.
Tässä kirjoittaessani, tulee mieleen että kyseessä oli kurkistuskirja, kirjassa väläytettiin rajallinen hetki näiden Malminkankaiden todellisuudesta, ilman menneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Hyvä niin.
Kuten Antti kirjoitti, lopun ratkaisu oli outo vastakohta muulle kerronnalle, mutta ehkä se voisi silti olla mahdollinen, mykkyyteensä lukkiutuneen ja elämän pettämän miehen ratkaisu. Biko ja Pekka tekivät omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan, joista kunnioitus tai kiitollisuus vanhempaa kohtaan voi olla yksi.
Erityisesti Helenan tuskainen turhautuminen työssään kosketti, tunnen samaa kyvyttömyyttä selittää omille vanhemmilleni mikä ahdistaa, kun työ ei kuitenkaan ole fyysisesti raskasta tai vaativaa.
15. syyskuuta 2009 kello 12.14
En kaikilta osin pitänyt Hotakaisen luonteenkuvauksesta. Henkilöt olivat usein erittäin karrikoituja. Henkilöiden veri ja liha olivat joskus kaupan hyllyltä, kirjojen sivuilta, sarjakuvien piirroksista. Paha hyvä esimerkki tästä oli poliisi, joka katseli prinsessa Dianan hautajaisia yhä uudestaan ja uudestaan.
Kirja kaatuili, hoiperteli, nousi ja loisti henkilöidensä mukana. Näiden kautta kirja oli epätasainen: yhdellä hetkellä todella hieno, seuraavalla muovisen ruma. Henkilöt jäivät usein etäisiksi; liian paljon henkilöiden läpi tuli Hotakainen. Tätä voisi verrata näyttelijään, joka puhuu hetkittäin omalla äänellään, ilmeilee omilla ilmeillään.
Hotakaisella on paljon upeita lauseita, on aina ollut. Valitettavasti Hotakaisenkin käyttämästä aforistisuudesta on tullut trendi suomalaisessa kirjallisuudessa. Lauseet ärsyttävät tai huvittavat. ”Ajat ovat huonot, jos voi soittaa vain sille, jolle on vittuillut”
Alussa näin paljon merkitysten puhkiselittelyä, psykotyhjentelyä. Hotakainen nokkeloi, esitelmöi ja klisesöi. Kirjan edetessä tämä väheni.
Dialogissa oli samaa epätasaisuutta kuin henkilöissä. Poliisin ja Maijan dialogi oli teennäinen, Helenan ja konsultin keskustelu oli herkullinen.
Todella kiusallisen huono oli Pekan maistiaiskierros kaupassa. Todella upea oli Kimmon neitsytmatka Audillaan.
Puheet rikkauksista ja varallisuudesta olivat yleistyksiä, Hotakaiselle tyypillisiä. Ne olivat siitä ärsyttäviä, että lukeminen keskeytyi, koska mieli halusi korjata ja parannella ajatuksia.
Mistä kirja kertoi? Minusta se kertoi puheesta ja puhumattomuudesta. Mitä puhe saa aikaan, mitä puhumattomuus. Mistä puhutaan, miten puhutaan, milloin puhutaan. Puhutaanko totta, vähän totta vai silkkaa valetta.
Lopuksi: luin kirjan mielelläni. Joskus tuskastuin, usein nautin.
15. syyskuuta 2009 kello 13.54
Minusta rasittavin ja/tai turhin jakso romaanissa oli Pekka perulaisena katusoittajana. Pekan elämäntilanne ja selviytymiskeinot tulivat kyllä selviksi ja veivät liian suuren tilan.
Minä kaipasin linjanvetoa siihen suuntaan, että miten Salme ja Paavo selvisivät Heikin kaivoon menosta ja sitten Sinin menetyksestä. Ei kai Paavo kostanut puhtaanapitolaitoksen miehille kaivon kannen auki jättämisen vuoksi? Heillä oli jo kokemus lapsen kuolemasta. Kävikö vanhaa taakka Paavolle liian raskaaksi uuden kanssa?
15. syyskuuta 2009 kello 14.57
Antti. Lopun väkivalta oli tarantinomainen. Se oli törkeä. Näin kammottavasti kuvattu väkivalta toimii (näin toivon) väkivallan vastaisena argumenttina. Taiteellisesti ottaen kuvaus oli hieno. Se oli sopivasti riisuttu kaikesta turhasta. Kuva puhui, Hotakainen vaikeni.
Unohdin Bikon. Hahmo oli ehdottomasti kirjan paras, huvittavin ja sympaattisin. Mutta kuten Antti sanoi, Bikon osallistuminen väkivaltaiseen törkeyteen oli ristiriitainen.
Toden totta, Paavo perulaisena soittajana oli myös kiusallinen. Minusta koko hahmo oli ehdottoman turha, kuin huonosta sketsistä väärälle näyttämölle synnytetty vahinkolapsi.
Mitä tulee työelämän kuvaukseen, minusta kirja oli siltä osin auttamatta vanhanaikainen.
15. syyskuuta 2009 kello 15.37
Ostin kirjan kannen perusteella, se kun oli yksi parhaita mitä olen vähään aikaan nähnyt. Aiemmin olen Hotakaista lukenut vain vähän.
Minulle jäi sellainen olo, että näistä aineksista olisi pitänyt kirjoittaa pidempi kirja. Nyt moni asia jäi pintasipaisuksi, moni teko perustelematta (mm. juuri Bikon toiminnan ristiriidat) ja henkilöhahmot olivat pääosin aika ohuita ja kliseemäisiä. Pidin kirjan alusta, mutta kokonaisuus jäi minulle vähän etäiseksi. Se ei ehtinyt muuttua lihaksi, ja olin lopulta aika välinpitämätön siitä mitä nyt noille ihmisille käy. En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä.
Enkä ihan ole valmis yhtymään kaikkiin teoksen mediassa saamiin kehuihin, joskin eipä tuo nyt tietenkään huono kirja ollut. Kielestä ja kirjoitustyylistä pidin kyllä, joten Hotakainen saakoon uudenkin mahdollisuuden lukupinossani…
Lopun kielenkatkaisua pidin sikäli epäuskottavana, että ajattelevat ihmiset eivät lähde toteuttamaan rikosta noin tökerösti; hehän jäävät siitä aivan varmasti kiinni luettuaan sen heidän motiivinsa paljastavan viestin uhrilleen.
15. syyskuuta 2009 kello 18.15
Kirjahan koostui Salmen ”totuudesta”, kirjailijan muuntelemasta Salmen ”totuudesta” ja kirjailijan omista lisäyksistä. (Ainakin) näiden kolmen tason varaan romaani rakentui. Itse ajattelin, että Salmen lapset, esim. vaikka Pekka, ehkä todellisuudessa työskentelikin kaupallisella alalla ja koska se romaanin kirjailijasta oli niin tylsää, hän väritti Pekan elämää. Pomppasihan juuri esim. katusoittajaosuus niin silmille, ettei se ainakaan Salmen suusta tullut.
Romaanin kirjailija oli mielestäni Hotakaisen alterego ja koska hän on tunnettu hauskuudestaan, nokkeluudestaan ja absurdiuteen asti menevistä loppukehittelyistään, kirjailija tätä osaamistaan myös romaaniin liimasi. Kuinka päättömän hauska panhuiluepisodikin oli ja kuinka se päättyi alastomana kukkona keekoiluun. Nauraa rätkätin. Oliko se uskottavaa? Ei tietenkään, jo ensi sivuilla kerrottiin kuinka kirjailija tarvitsee oikeaa elettyä elämää kirjansa pohjaksi ts. munaskuissa tuntuva proosa on tosielämästä, keksitty tuntuu siihen verrattuna muoviselta. Ei panhuiluepisodia oltu kirjoitettu nimenomaan henkilön uskottavuuden takia.
Elikkä, mielestäni edellisten kommentoijien kritiikki ei osunut maaliinsa koska kirjan rakenne ei ollut ns. tavallisen romaanin.
Kysyisin romaanin henkilöiden nimistä, miten ne keksit? Tuntuvat niin täsmällisiltä, hauskoilta ja aidoilta suomalaisnimiltä.
16. syyskuuta 2009 kello 3.03
Jos Harrin otaksuma Pekasta pitää paikkaansa, silloin tosiaan kiusallisuus muuttuu koomiseksi.
Minä kuvittelin kirjailijan saaneen totuuden selville – ja liioitelleen sitä.
Mistä me tiedämme mikä on fiktiota ja mikä fiktion fiktiota? Onko sillä mitään merkitystä? Vai onko se merkitys juuri siinä, ettemme tiedä?
Lukijana minun on uskottava johonkin. Kun avaan kirjan, teen itseni kanssa sopimuksen, että uskon valheeseen. Mutta sen valheen on oltava yksiselitteisen selkeää valhetta. Jos valheen sisällä on valheita, enkä tiedä mihin valheeseen uskon, on minun vaikea ottaa kantaa mihinkään. Yhtä hyvin siis loppu on valhetta. Alku on valhetta. Väkivalta on valhetta. Audi on valhetta ja kolari on valhetta.
Ollakseni tarkka, en voi varmasti sanoa, onko edes Hotakainen totta. Olen nähnyt hänet vain televisiossa, mutta sehän on täynnä valhetta: keksittyjä henkilöitä, maskeerattuja ihmisiä, siilitukkaisia kirjailijoita.
Tämäpä vasta on kiusallista. En ole ymmärtänyt oleellisinta kirjasta. Hotakainen on paljastanut minut tyhmäksi. Tai oletettu Hotakainen.
Ja kellokin on jo näin paljon. Kello, joka mittaa aikaa. Aikaa, joka on fiktiota sekin.
16. syyskuuta 2009 kello 7.21
Harrin teoria on kiinnostava ja häpeäkseni tunnustan olevani niin yksioikoinen lukija, että tuo ei edes käynyt mielessä! Mutta kyllä. Mitä enemmän sitä mietin, sitä todennäköisemmältä se tuntuu. Tietenkään kenenkään versio ei ollut “totta” sillä sellaista ei oikeastaan ole. Tottakai on tapahtumia (kolari) mutta jokaisella on siitäkin oma tulkintansa, ja jokaisen elämään ihan eri merkitys. Ja tosiasiassa meidän on vaikea sittenkään mennä toisen ihmisen nahkoihin ja ymmärtää sitä. Eli oikeastaan kirja pyrkii vielä alleviivaamaan tuota ajatusta ihmisen tarpeellisista ominaisuuksista:
“Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä.”
Ei tarvita kauheasti romantisointia, dramatisointia tai ylimääräistä puhetta vaan ainoastaan ymmärtämistä.
Ehkä tässä ylipäänsä haluttiin myös muistuttaa, että me emme koskaan tiedä mikä on totta, näemme vain pintasipaisuja maailmasta, ihmisistä ja muiden elämistä. Tuttujenkin.
Ymmärrän Anttia tuossa koston vieroksumisessa. Hotakaista ennen lukeneena jotakin järjetlntä käännekohtaa osasi kuitenkin odottaa. Oliko se sitten hyvä vai paha? Olen taipuvainen ajattelemaan kuten toni, että sen tarkoitus oli korostaa väkivallan ja koston mielettömyyttä. Paavo, Pekka ja Biko syyllistyivät siinä vähän samaan kuin Audi-mieskin vaikka heitä kohtaan oli huomattavasti helpompaa tuntea sympatiaa. He elivät omassa maailmassaan missä yhteiset pelisäännöt eivät pidä. Toisaalta kielen poistaminen oli symbolinen ele, osoitus, että ylipäänsä tyhjän jauhamista suoranaista valehtelua on maailmassa liikaa. Vilaus maailmasta, jossa puhutaan vain totta, ei selitellä vaan sovitetaan. Nöyrrytään. Karmea vilaus kyllä, mutta silti.
Biko oli minusta koko kirjan sympaattisin hahmo. Elämästään onnellinen, hankaluuksia kaihtava suomalaisittain varsin naiivin tuntuinen ihminen, joka höpisi jotain elämän auringosta vaikka Suomessa ei sellaisia sössötetä. Suomessa ollaan karskeja. Suomessa ollaan myös järkeviä. Bikon motiivi olla mukana kostossa oli ristiriidassa hänen aikaisempien ajatustensa kanssa mutta toisaalta osoitti ehkä sen, että kaikenlaista on ihminen valmis tekemään kuuluakseen joukkoon. Biko selvästi sai appiukolta kunniatehtävän ja suoritti sen kunnialla.
Toinen seikka mitä Antti piti epäuskottavana häiritsi minuakin. Helena kävi seitsemällätonnilla hoidossa ja palasi eheänä lapsensa kuolemasta. Mutta entä jos ei palannutkaan vaan se oli vain Salmen suoraviivainen tulkinta edeydestä. Salme tuntui aika mutkattomalta ihmiseltä, joka teki karjalanpaistia ja muita “vanhanajan herkkuja”, jotta lapsilla olisi joku kiintopiste. Tulkaa käymään, muuta en pyydä. Salme on varmasti lukenut naistenlehtiä, joissa julkimot paranevat burnouteistaan viikon etelänmatkalla ja Salmesta tuntui aivan uskottavalta, että Helena parani. Ja olisihan se sietämätöntä ajatella toisinkaan kun oli myynyt sentään elämänsä tuosta summasta, tytärtään auttaakseen. Ehkä myös elämänkokemus puhui Salmessa, lapsen kuolemasta ei voi koskaan oikein selvitä.
Helenan ja konsultin välinen keskustelu oli minusta kirjan parhaita kohtia. Esimerkiksi puhe konsulteista:
“Minä olen kyllästynyt siihen, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintöjä ja vetäytymisseminaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointpupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla. Jokaikinen pienikin kriisi tai notkahdus herättää rotat viemäreistä ja ne nousevat rännejä pitkin johtoryhmän huoneeseen.”
Kirjailija oli varmaan Hotakaisen alterego, sen verran kiusaantuneesti hän ainakin puhui mm. kirjamessuista markkinatapahtumana, että se tuntui tulevan suoraan sydämestä.
Toni. Hotakainen on havaintojeni mukaan totta. Tai anakin maailmalla on oikea ihminen, joka esittää Kari Hotakaista sillä olen häntä kirjamessuillakin haastatellut….
16. syyskuuta 2009 kello 7.52
Ns. tavallinen suomalainen, kovia kokenut kansanihminen hyökkää useinkin kirjailijan kimppuun kertomaan messuilla ja messujen ulkopuolella, mitä on todellinen elämä ja mistä kirjailijan pitäisi kirjoittaa.
Jos kirjailijalla on minuutti aikaa, ihminen ehtii kertoa alun tarinastaan. ”Tästä sinun pitäisi kirjoittaa”. Hotakaisen Ihmisen osan lähtäkohtana voi olla todellinen tapaaminen messuilla tms. Tästä kirjailija lähtee – lentoon. Hyvä niin.
Moni vanhempi, kovan tai värikkään elämän elänyt suomalainen ajattelee, että mitä todempi kirja sitä parempi. Kalle Päätalo oli/on siksi kansan keskuudessa niin luettu ja suosittu.
Uskon Hotakaisen hivenen parodioivankin tätä totuudellisuus-vaatimusta. Ei varmaan kiusaantuneena, vaan huvittuneena ja kiitollisena ideasta.
Päätalo on oma lukunsa, kunnia ja arvo hänelle, mutta fiktiivisen kaunokirjailijan pitää valehdella. Mitä parempi valehtelija sitä parempi kirjailija. Mutta kas kumma, valeiden alta paljastuukin usein karmeita totuuksia. Ja todellisuus on tarua ihmeellisempi.
Kuka muka valehtelee? Kuka muka puhuu totta?
16. syyskuuta 2009 kello 9.56
Ihmisen osaa en ole vielä päässyt lukemaan, mutta siellä on näköjään kohtia, joidenlaisiin olen törmännyt myös meneillään olevassa kirjassa. Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret kertoo Katri Valan ja Elina Vaaran kehittymisestä Nuoreen Voimaan kirjoittavista runotytöistä eturivin runoilijoiksi, heidän runoudesta ja miesrunoilijoista hurmioitumisestaan, itämaista mystiikkaa ihannoivista tulenkantajista, runosiskoudesta ja sitten keskinäisestä kilpailusta ja mustasukkaisuudesta. Kirja on hyvin ja asiantuntevasti kirjoitettu, mutta kerta toisensa jälkeen tulee mieleen, mikä on \\\”totta\\\” oikeasti, mikä ei. Lainausmerkkeihin laitettujen lauseiden luulisi olevan oikeista kirjeistä, mutta ei kai sen pakko ole olla niin, vaan kerrotaan tämän romaanin Olavi Paavolaisesta, tämän romaanin henkilöiden näkemänä.
Katri Vala oli eräs nuoruuteni suosikkirunoilijoista, joten hauska hänestä on taas kerran lukea, ja Elina Vaarahan tuli esiin myös Mika Waltarin yhteydessä. Kulttuurihistoriallinen tausta, mielenkiintoinen aikakausi. Kirjassa on pätkiä myös toisilta ajan runoilijoilta, ja nuori Katri Vala päättää ottaa filosofiakseen seuraavan Aaro Hellaakosken ajatuksen:
\\\”Tämä päivä kallihimpi / mulle on kuin huominen. / Yksi täyteläinen hetki. / Huomen vaikka kontaten.\\\”
Siinä on vähän sitä samaa kuin Hotakaisella, hetkeen keskittymistä ja läsnäoloa. Allekirjoitan Hotakaisen ajatuksen keskittymisestä ja mielikuvituksesta ihmisen tärkeimpinä ominaisuuksina, kun tarkoitetaan kykyä asettua toisen asemaan, ei pyrkyä kasinotalouden tapaan tarttua hetkeen niin, että voi haalia kaiken mahdollisen itselleen.
16. syyskuuta 2009 kello 11.43
Eihän tässä romaanissa ole välttämättä mikään muu totta kuin se, että Hotakainen on sen kirjoittanut. Liikenneonnettomuus ja lapsen kuolema on totta, mutta se on irrotettu alkuperäisestä asiayhteydestään. Totuudella on merkitystä sen verran, että kerrotun tulisi VAIKUTTAA todelta, tai ainakin mahdolliselta ja uskottavalta. Eikä niitäkään liikaa. Yllätysmomentteja pitäisi olla, ennalta arvattavuutta eikä kliseitä saisi olla juuri ollenkaan. Näitä Hotakaisella oli, mutta ei onneksi liikaa. Pekka katusoittajana oli minusta Pekka ja Pätkä – tyyppinen klisee, joka ei naurata. Maijan myymälävarkauden selitys oli myös klisee. Jokainen ammatti- ja taparikollinen oikeuttaa pikkurikoksensa tuolla syvällisyydellä. Hyvä ettei Maija sanonut, että ei ne säännöt minua koske, en minä ole niitä ollut laatimassa. Olisit Kari keksinyt jotain hauskaa ja tuoretta.
Minäkin olen alkanut ajatella lopun väkivaltaa väkivallan ja koston vastaiseksi argumentiksi. Mutta jos Bikon motiivi oli tuo appiukolta saadun tehtänä kunnialla suorittaminen, se merkitsee entistä vakavampaa lovea hänen sympaattisuuteensa. Biko olisi voinut puhua Paavolle auringosta. Auringon käsittämisen, kostosta luopumisen hetken kuvaus on dramaturgisesti varmasti vaikeaa, mutta sellaiseenhan kirjailija mielikuvitusta tarvitsee. Kosto oli liian helppo ratkaisu, vaikka se taitavasti kuvattiinkin.
16. syyskuuta 2009 kello 12.25
Kirsi, miksi Harrin teoria ei ole tullut edes mieleesi? Koska se on silkkaa Harrin mielikuvituksen tuotetta.
En tiedä mitä logiikkaa tässä nyt käyttäisin, koska on melko surrealistista väitellä, onko fiktion sisällä fiktiota. Jos otan lähtökohdaksi Salmen, toisin sanoen uskon hänen puhettaan, on kaikki tapahtunut suurin piirtein kuvatulla tavalla, toki väritetysti ja liioitellen. Lopussa, luettuaan tuotoksen, Salme puhuu näin: ”Kaikki mitä olen sanonut, on väännetty mutkalle. Ei mene sanasta sanaan niin kuin kerroin, vaan vähän sinne päin.”
Valheesta Salme ei puhu. Olen varma, että hän äitinä olisi älähtänyt vahvasti, jos hänen pojastaan olisi tehty valheellisesti pummi.
Mutta jos en usko edes Salmen sanoihin, on kaikki silkkaa arvailua. Siinä tapauksessa minulla on esimerkiksi täysi syy kuvitella, että Salme on henkisesti sairas ihminen, joka haluaa myötätuntoa keksimällä kaikenlaisia raadollisuuksia. Tai voin kuvitella mitä tahansa. Voin nähdä väkivallankin erittäin humoristisena tapahtumana. Saattaahan olla, että autotappajaa on käyty läpsimässä avokämmenellä ja raaka kielen irrottaminen on vain kirjan kirjailijan totuuden vääristelyä. Tällöin tosiaan komiikka syntyisi siitä, että pari avokämmentä muuttuisi erittäin raa’aksi vain kirjan kirjailijan päässä.
Tämä kaikki muodostaa loputtoman tulkinnan kehän.
Hotakaiselta asiaa on turha kysyä, sillä kaikki kirjailijat valehtelevat joka tapauksessa.
16. syyskuuta 2009 kello 12.39
Jos tavallisessa romaanissa pitää ruveta miettimään, mikä on ”totta” mikä ei, niin siinä mennään liian pitkälle. Se minulta jäi pois edellisestä postauksestani. Se on toinen juttu, jos kuvattavana on oikeat, joskus eläneet henkilöt.
16. syyskuuta 2009 kello 14.37
Minakin pistan lusikkani tahan soppaan, vaikka en ole Ihmisen osaa lukenut. Absurdin — tai ainakin erittain epatodennakoisen — ratkaisun tai tapahtumasarjan kirjoittaminen ns. uskottavasti on todellinen taito. Talla hetkella luen Irvingia, joka on taman lajin mestari. Hotakainen mielestani myos onnistui siina hyvin Juoksuhaudantiessa, vaikka kovin eri keinoin kuin Irving. Ketjun viesteista saan sen kuvan, etta monien mielesta Hotakainen onnistuu vahemman hyvin Ihmisen osassa. Tama on harmi, silla epauskottava absurdius voi pilata koko teoksen ja jos joutuu kayttamaan Harrin ehdottamia kerronnan ja ymmartamisen ”tasoja” tapahtumien selittamiseen, menee koko homma liian monimutkaiseksi, erityisesti jos niita tasoja on paallekkain kovin monta.
16. syyskuuta 2009 kello 14.52
Late, minusta Hotakainen onnistui siinä erinomaisesti. Sitten on makuasia uskooko, että mikään ei ole totta (kaikki tulkitsevat) vai uskooko tuohon Salmen versioon.
Itse pidin tästä kirjasta enemmän kuin Juoksuhaudantiestä. Minua häiritsi siinä koko ajan se, että Klassikko oli rakenteeltaan niin samankaltainen. Tässä oli ihan oma rakenne, joka toimi ja jossa ei minusta ollut mitään absurdia. Riisuttua ehkä mutta ei absurdia.
16. syyskuuta 2009 kello 15.11
Muutama päivä sitten jossain kommentissa täällä palattiin jalkapalloteemaan (onnettomuudeksi/onneksi kaikki ei tiedä mistä on kyse). Haluan mainostaa kiinnostuneille naapuriblogia Brittifutista Kristian Sundqvistin mitalla ja siitä erityisesti tänään ilmestynyttä postausta Suomi on vielä pelastettavissa. Sundqvist on liki Hotakaisen veroinen ajattelija ja hänellä on tärkeää sanottavaa ja taito sanoa. En osaa tehdä linkkiä, tien sinne te löydätte.
16. syyskuuta 2009 kello 15.46
Keskustelu vinoutui kommentistani. Todellakaan ei tarvitse miettiä kirjaa lukiessaan, onko kirjoitettu totta vai ei, kirjan teemat ovat ihan muualla.
Kirjassahan lähdetään kertomaan kuinka Salme kertoo elämästään hänen elämäntarinansa uuden kirjansa pohjaksi ostaneelle kirjailijalle, rinnakkain näytetään mitä ”todellisuudessa” tapahtuu. Kuinka Salme on sokeutunut omille lapsilleen (niin kuin varmasti kaikki vanhemmat omille lapsilleen), ei hän oikeasti tiedä lastensa asioiden tolaa. Hänelle ei ole kerrottu, eikä hän ole halunnut nähdäkään. Lopussa kerrotaankin, että luemmekin itse asiassa jo tätä valmista Salmen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta kerrottua kirjaa. Koko lukukokemus siis keikahtaa lopussa (tämä keikahtaminen kertautuu ja on läsnä koko ajan, esim. kuinka Maijalla kaikki on hyvin ja muutaman sivun päästä hän jo seisoo leipäjonossa.)
Kirjan sivuilla kirjailija kertoo Salmelle, kuinka hän käyttää hänen elämänsä tapahtumia romaanin ja kirjailijan ehdoilla; osaa voi lainata suoraa, osaa on muokattava (kirjailijan on hieman avitettava kohtaloa) ja loput on kirjailijan keksittävä itse. Salmen elämäkertaa ei siis olla kirjoittamassa, vaikka Toni niin haluaa väittääkin. Salmen elämä vain toimii kehyksenä romaanille, joka kertoo ostamisesta ja myymisestä, suhteesta rahaan, kuinka maailma muuttuu yhä nopeammin ja käsittämättömämmäksi. Ja Hotakainen on hyvin vihainen, muttei voi olla näyttämättä asioiden koomistakaan puolta.
Suuttuneena minäkin ottaisin paskanpuhujilta kielet irti ja tarttuisin bussissa räkänokkien pillistä kiinni vain koska romaanissa sen voi tehdä. Tosielämässä ei.
16. syyskuuta 2009 kello 20.20
Minä en kokenut Antin mainitsemia kliseitä huonoina. Eihän Pekka kuitenkaan ollut mikään Pelle Peloton vaan Salmen ainoa elossa oleva poika. Pienyrittäjän hyvin kasvatettu tavallinen poika, jolla omien sanojensa mukaan vain sattuu nyt menemään hiukan huonosti, mutta vain hetkellisesti. Ja kun rahasta ja ruuasta on puutetta, yritteliäästi on mentävä santsaamaan ilmaismaistiaisia (ja yrittää myydä ideaa eteenpäin), kuokittava hautajaisissa ja kokeiltava katusoittajan uraa. Äitinsä oppien mukaan.
Mitä taas tulee Maijan myymälävarkauksien perusteluun, niin joo, klisee on, mutta miksi? Kun se on totta, noin kaikki perustelevat rikostaan, tekevät siitä itselleen hyväksytymmän. Vaikka se sotii minun ajatusmaailmaa vastaan minun on myönnettävä, että noin tässä maailmassa voi myös ajatella.
Kielen leikkaamisesta haluaisin kysyä kirjailijalta. Koko tapahtuma kävi kuin rasvatusti, ennakkosuunnitelman mukaan. Tätäkö se on kun ihminen löytää keskittymiskykynsä ja mielikuvituksensa?
16. syyskuuta 2009 kello 22.00
Sain nyt minäkin Ihmisen osan luettua ja mielenkiintoista oli lukea kommenttejanne. Kovasti minä pidin Hotakaisen kielestä. Tämä on minusta paras hänen kirjoistaan. Aforismeja tulee toinen toisensa perään, pitäisi varmaan lukea se toiseen kertaan, niin saisi niistä vielä enemmän irti.
Onko näissä postauksissa vielä ollenkaan mainittu Alfred Supista?
Hän sanoi elämästä, että kaikki alkaa keskeltä ja loppuu kesken. Ei elämässä ole selkeää juonta. Että tipahdamme keskelle elämää, hätkähdämme ja alamme elää sitä ja sitten kun siitä jotain tajuamme, se loppuu kesken.
Taidatkos sen viisaammin sanoa…
16. syyskuuta 2009 kello 22.03
Hanna Kaarina, Alfred Supinen unohtui minultakin kokonaan! Ehkä Alfred Supinen itse asiassa oli Hotakaisen alterego? Ainakin hän tuntui henkilöltä, jollainen olisi mukava olla itse kunkin elämässä.
Minustakin tämä taitaa olla Hotakaisen paras kirja.
16. syyskuuta 2009 kello 22.16
Kiitos Harri! Minä olen ollut ihan mahdoton Hotakais-fani Klassikosta lähtien (pidän myös monista H:n runoista), ja edelleen Klassikko on minusta klassikko. Tämä uusin tarina tuntui aluksi todella lupaavalta Klassikon haastajalta, mutta sitten minulle tuli tunne, että palat on suunniteltu erikseen ja ne ovat liian pieniä. Minulle on tullut nyt useamman Hotakaisen kirjan suhteen semmoinen olo, että lento jää liian lyhyeksi. Haluaisin matkata hyvän kielen kyydissä pitkään ja häiriöttömästi. Voiko hotakaismaisittain kirjoittaa pitkää eheää romaania?
Olen tosiaan kiitollinen Harrille, joka avasi uuden tulkintalinjan, joka ei minusta vääristä ollenkaan tätä keskustelua. Kirjasta tuli hetkessä älykkäämpi, mietitympi – ja eheämpi juttu. Minun pitänee lukea koko teos ihan pian uudelleen. Nyt minulla on kuitenkin taas vähän lisää aseita, millä puolustaa Hotakaista kaiken maailman näpertelijöitä vastaan.
Minusta Hotakaisen teoksissa on hyvää se, etteivät ne ole ilkeitä kirjoja ihmisistä, vaikka niissä moniin heikkouksiimme (syöminen, rahanhimo ja automania) tartutaankin. Tässä suhteessa Hotakainen mielestäni eroaa edukseen esimerkiksi Tervosta, jonka kirjoissa on paljasta ilkeyttä. Nautin myös hyvästä kielestä aivan valtavasti. (En tiedä, huomasitteko, mutta viime perjantaina olleessa äidinkielen tekstitaidon yo-kokeessa esitettiin aika poikkeuksellinen kannanotto: ”Tehtävä 5. Kari Hotakainen on Suomen taitavimpia kielenkäyttäjiä. Miten kielenkäytön taidokkuus ilmenee kolumnissa Kasvukertomus?”)
Ihmisen osassa tuo Audilla ajaminen kuvattiin mielettömän notkeasti, mutta jotain samaa siinä oli kuin jossain Klassikon ajelukohtauksessa. Jotenkin tuntuu, että Hotakainen on tutkinut tuota ihmisen (miehen) ja auton suhdetta hienosti, eihän siinä ole enää kysymys miehestä ja autosta. Myös Helenan tyhjyys lapsen kuoleman jälkeen raapaisi syvältä, vaikka usein karsastan tuollaista tekstin asettelulla alleviivaamista.
Loppuratkaisusta minulle tuli mieleen jokin mafialeffan parodia ja sitä myöten Hotakaisen Sydänkohtauksia-teos.
Mutta kyllä, olen huojentunut, sillä lähipiirini tietää Hotakais-fanitukseni, ja aina uuden kirjan ilmestyessä minua vähän jännittää, millaisia puolustuspuheenvuoroja joudun laatimaan. Ja tämä kommentti on totta, ei fiktiota.
16. syyskuuta 2009 kello 23.09
Minä taas ajattelin, että se siivooja, jolle johtajakin kehuskellen uskoutuu, voisi olla Hotakainen.
Minustakin tämä on Hotakaisen paras kirja.
17. syyskuuta 2009 kello 4.17
Harri, on tärkeää tietää, mikä fiktiossa on totta ja mikä fiktion fiktiota. Jos kirjan kirjailija on laittanut Pekan kiertämään kauppoja maistiaisten toivossa – ja vieläpä myymään ideansa – syntyy siitä komiikkaa: me nauramme kirjan kirjailijalle, jolla on huono maku. Jos taas Hotakainen laittaa Pekan tähän absurdiuteen, on Hotakaisella huono maku.
Laten kanssa olen samaa mieltä. Vaatii todella paljon taitoa saada lukija uskomaan epäuskottavuuksiin. Uskottavuus pitää pohjustaa, rakentaa alhaalta ylös. Silmille kirkuen hyppivät absurdit tapahtumat sitä vastoin kyllästyttävät. Toinen asia on, jos kirja kokonaisuudessaan on absurdi.
Laitan tähän pienen pätkän absurdia, sairasta ja hykerryttävää dialogia, joka voisi olla totta. Tätä dialogia on pohjustettu kahdella realistisemmalla keskustelulla; lukijaa on ikään kuin valmisteltu seuraavaan:
”Maija Malmikunnas täältä Lehtiharavasta hei. Soitanko pahaan aikaan?
Ei täs mitään. Hautaan kissaa.
Sehän surullista.
Ei se mitään surullista ole. Paska katti. Söi vauvan ruoat.
Se on ikävä kuulla.
En mä nyt tiedä. Se kerjäs sitä.
Sitä vauvanruokaa?
Ei kun kuolemaa. Löin sitä vasaralla.
Jos mä soittaisin toisen kerran…
Sano vaan kerralla asiasi. Toista kertaa ei ehkä tule. Semmosta se on tää elämä. Ja ensimmäinen kerta on aina paras kerta.”
Tällainen hullu dialogi naurattaa ja oksettaa. Panee ajattelemaan, mitä sekopäisyyttä maailma kätkeekään, mihin järjettömyyteen hyppääkään yhdellä satunnaisella puhelinsoitolla.
Mitä tulee kirjan teemoihin, minusta kirjan pääteema on puhuminen, vaikeneminen, kieli ja kielettömyys. Puheella myydään tyhjää, puheella pummataan maistiaisia, puhumattomuudella huudetaan tuskaa.
17. syyskuuta 2009 kello 9.38
Toni, minusta se ei ole kovinkaan tärkeää, koska se ei estä nauttimasta kirjasta.
Mitä taas teemoihin tulee, niitähän oli paljon. Eivät kai sinun ja minun mielipiteet niistä ole toisiaan poissulkevia. Itse ajattelin pääteeman olevan maailman yhä nopeamman muuttumisen. Kuinka Salmen Suomesta on siirrytty Kimmon ja Helenan Suomeen, ennen myytiin jotain konkreettista ja nyt pelkkää puhetta. Ja tämä ristiriita, kuinka Salme valmensi postikortein lapsiaan maailmaan, jota ei enää ole. Salme oli jo pudonnut kärryiltä. Ja kirjan aikana myös Salmen lapset tippuivat kärryiltä, maailma oli jälleen muuttunut. Ja kuinka Hotakainenkin on tämän asian edessä ymmällään. Ei kirja kuitenkaan ollut nostalginen, ei Hotakainen mielestäni halunnut palata vanhaan.
17. syyskuuta 2009 kello 12.56
Harri. Teemoja tosiaan on. Eivät ole poissulkevia mielipiteemme.
Hienoa on myös, että Lukupiirissä kirjoja käsitellään miten milloinkin. Välillä puhutaan suurista moraalisista kysymyksistä, joskus juututaan pieniin yksityiskohtiin. Sanomalehtien kritiikit tekevät laajoja ja laveita katsauksia, täällä käsitellään kirjoja miten sattuu. Minusta se on rikkautta, kaikessa rikkinäisyydessäänkin.
Enemmän kommentoijia toivon.
17. syyskuuta 2009 kello 21.22
Yhdyn moniin edellisiin kommentoihiin. Myös minusta kirja oli hyvä. Jopa Hotakaisen parhaimpia. Kaiken kruunaa tyylikäs kansi.
Minulle jäi teoksesta mieleen kaksi asiaa ylitse muiden: teoksen henkilöhahmot ja niiden todenmukaisuus nyky-yhteiskunnassamme sekä Hotakaisen älykäs ja kovin monialainen kielenkäyttö.
Mielestäni, edellä mainitsemieni huomioiden lisäksi, Hotakainen on myös taitava suomalaisen yhteiskunnan kuvaaja yleiselläkin tasolla. Nyt en tarkoita siis ainoastaan henkilöiden kuvausta. Helena, esimerkiksi, miettii kirjan alkuvaiheilla huoltoaseman vessassa Suomesta seuraavaa: ”Tässä maassa voi vapaasti puhua vain säästä, se on kaikille sama eli huono”. Tällainen keskustelun ja muunkinlaisen viestinnän tila ainakin minun mielestäni Suomessa on. Meille ei koulussa eikä yliopistossa opeteta keskustelua eikä väittelyä eikä näin ollen opeteta perusvalmiuksia ”vapaasti puhumiseen”. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Englannissa. Onneksi monissa kodeissa taidetaan vaalia keskustelun tärkeyttä ja väitellään sekä mietitään yhdessä asioita.
Ja niin, en muuten yhtään ihmettele miksi Hotakaisen teksti on otettu YO-kokeiden äidinkielen osuuteen mukaan.
17. syyskuuta 2009 kello 21.55
Minusta Hotakainen on palannut huipulle. Tunnustaudun faniksi, ja Klassikko-Sydänkohtauksia-Juoksuhaudantie –hattutemppu on edelleen ylittämätön. Osin niiden kautta itse innostuin kaunokirjallisuudesta. Sittemmin Hotakaisen tuotanto ei ole noussut samalla tasolle.
Ihmisen osaan tartuin vähän epäröiden. Alkupuoli antoi lupauksia, mutta jokin vielä puuttui. Kirja lähti lentoon 150 sivun paikkeilla. Sadunkertojassa K:n ja Salmen lyhyt kirjeenvaihto on sykähdyttävimpiä lukuja pitkiin aikoihin. Ja heti perään näyttämölle astuu Kimmo, ja minkälainen profetia onkaan, että Kimmolla on allaan kaikista kieseistä juuri Audi. Audin matka Turkuun on klassikko, ja pakko myöntää, että aika tarkalla silmällä sitä luin. Hotakainen on tätä kuvannut ennenkin. Mutta kun homma toimii, niin se toimii.
Ihmisen osa ei toivottavasti taivu elokuvaksi, vaikka ironista kyllä se on minusta elokuvamaisin. Se jättää samanlaisen tunteen kuin esimerkiksi Crash tai Magnolia. Ihmisiä nykymaailmassa, lohduttomuutta, lohtua, kaupungissa, eksyksissä, lämpöä, kylmyyttä, väkivaltaa, pimeyttä, valoa.
Loistava kirja. Kiitän. Kirjamessuilla nähdään.
18. syyskuuta 2009 kello 9.31
Tässä kerätessäni kysymykset Hotakaiselle kävin vielä kaikki kommentit läpi ja pari asiaa vielä pälkähti mieleeni.
Toni sanoi yhdessä kommentissaan, että kuvaus nykyajan työelämästä oli jo vanhanaikaista? Mitä sillä tarkoitit?
Kantta on moni kehunut ja siihen minunkin pitää yhtyä. Kansi on aivan erinomaisen hyvä!
Ja vielä yksi miinus (pieni sellainen) muistui mieleeni lukukokemuksesta. Oliko tässä kirjassa aika paljon kirjoitusvirheitä?
18. syyskuuta 2009 kello 10.32
Kirjoitusvirheiden runsaus minuakin ihmetytti.
Ihan pieni miinus erinomaisessa kirjassa.
18. syyskuuta 2009 kello 14.06
Kirsi, kuten alustit, työelämän muutoksista kirjoitetaan paljon, ei pelkästään kirjoihin vaan myös kolumneihin, pääkirjoituksiin ja sarjakuviin. Tässä merkityksessä Hotakainen tuntui jo antiikkiselta. Mutta jos hän jollekin lukijalle toi aiheeseen raikasta näkökantaa, ei hän silloin ole vanhanaikainen.
18. syyskuuta 2009 kello 14.12
Joo, nyt ymmärrän mitä tarkoitit, mutta siinä mielessä ei ole vanhanaikainen, että se on edelleen totta. Vaikka asiasta paljon puhutaankin. Siinäkin muuten yksi osoitus siitä, että paljon puhetta ei johda mihinkään…
18. syyskuuta 2009 kello 14.12
Olen lukenut Hotakaisen ja se oli mielestäni erittäin hyvä kirja. Kaikki sen hyvät ominaisuudet ovat tulleet jo tässä keskustelussa esille, eräästä en ole havainnut mainintoja.
Hotakaisen kirja kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa meidän on olla rehellisiä itsellemme. Olla omia itseämme ja tyytyä siihen lähtökohtaan, mitä meillä tosiasiallisesti on. Pekka esittää sirkustemppuja, näyttelee hautajaisissa, Helena yhden ainoan kerran uskaltautuu kertomaan Kimmolle, mitä mieltä on asioista, lapset esittävät äidilleen paremmin pärjääviä kuin ovatkaan, Kimmolla ei ole totuutta lainkaan, valkoisen voi aina puhua mustaksi.
Suomalainen mielenmaisema on tässä suhteessa ollut vuosikymmeniä sitten toisenlainen. Suomalaiseen luotettiin, hän sanoi vähän, mutta sen vähän mitä sanoi, puhui totta. Siinäkin mielessä maailmamme on muuttunut. Kun luotettavuus katoaa, lisääntyy epävarmuus. Ehkä tämä piirre on eräs syy elämänmenon hektisyyteen tällä hetkellä.
18. syyskuuta 2009 kello 15.02
Ei Kirsi johda ei. Kuka kuuntelee monotonisesti puhuvaa Juha Siltalaa, kun meillä on paljon värikkäitä satusetiä, keulassa Zarasvuo, tuo tyhjän puhumisen Zatopek.
Elina Kuosmaselta hieno huomio. Näyttää Hotakaisen kirja antavan kaikille jotain. Onko suomalainen rehellisyys enää pelkkä myytti? Tällä hetkellä poliitikot ja urheilijat antavat siihen yksiselitteisen vastauksen.
Valehtelusta on myös tullut kamppailulaji, itsepuolustuksellinen syyn seuraus. Kun kaikkialla pelkästään vaaditaan, niin työssä kuin kotona, tulee valheesta helposti ainoa keino selviytyä.
Myös yleinen tapa koetaan hyväksytyksi selitykseksi epärehellisyyteen. Kun kaikki muutkin varastavat, sanoi entinen lapsi.
18. syyskuuta 2009 kello 17.30
Elina Kuosmanen nosti esiin mielenkiintoisen näkökulman. Ollaanko nykyään vähemmän rehellisiä, Suomessakin, rehellisyyden kotimaassa, kuin ennen? Vai onko aina ollut niin, että totuutta ei olekaan, vain tulkintoja? Eivätkö vanhemmat ole aina nähneet oman jälkikasvunsa suotuisammassa valossa kuin muut? Ehkä voisi myös sanoa, että suomalaiset ovat ennemminkin oppineet paskanpuhumisen jalon taidon. Kun ennen laitettiin suu kiinni, jos ei ollut mitään sanottavaa, nykyään päästetään ilmoille kaikki, mitä sylki suuhun tuo.
19. syyskuuta 2009 kello 10.57
Niin kauan kuin muistan meitä on suomittu /!!!suomia!/ puhumattomuudesta. On väärin vaieta, pitää osata puhua, vaikkei olisi sanottavaa. Puhumattomuus on yhtä kuin tyhmyys ja sivistymättömyys. Kuka nyt mölli haluaa olla? Vanha sananlasku arvometalleista on mennyt uusiksi. Kun puhutaan paljon, puhutaan väistämättä myös enemmän potaskaa. En silti usko, että olemme muuttuneet epärehellisimmiksi. Väärin on osattu aina tehdä. Myös vaikenemalla.
19. syyskuuta 2009 kello 19.50
”Räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjän puhujasta”.
Vaikeneva ihminen monasti saa viisaan leiman. Kaikki kurkottelevat kunnioittavasti hänen suuntaansa ja ajattelevat: ”Siinäpä vasta viisas ihminen!”.
Entäpä jollei tällä viisaalla ole yhtään tähdellistä sanottavaa tästäkään asiasta.
Ei se ihan noinkaan mene.
Pitää muistaa ne kuuluisat temperamenttierot (Liisa Keltikangas-Järvinen).
Joskus harkitseva ja viisas ei vaan saa kaiken hölöttäviltä suunvuoroa.
”Joka yleistää on hölmö” (Blake).
19. syyskuuta 2009 kello 21.11
Niin se on, että lukija lopullisesti tekee kirjan, sen näkee näistäkin vastauksista, ja se on hyvän kirjan merkki, että lukijat löytävät sieltä erilaisia, itseään puhuttelevia teemoja. Ihan jännittää, miten Ihmisen osan kokee, kun sitä viimein pääsee lukemaan. Tällä kaupungilla on nyt rahat vähissä, kouluja suljetaan ja kirjastoja myös, mutta niitä täällä onkin kokonaista 8 (kahdeksan) kappaletta erilaisten kuntaliitosten tuloksena, noin 30.000:n asukkaan kaupungissa! Lisäksi on uusi kirjastoauto. Ne vähennetään kai kolmeen. Pääasia, että kirjoja saataisiin. Pitänee alkaa ostaa niitä taas itsekin ja sitten lahjoittaa ne kirjastolle!
7. lokakuuta 2009 kello 12.46
Minun on myöskin pakko tällä kertaa kantaa korteni kekoon näihin kommentteihin – vähän jälkijunassa mutta suotakoon se.
Olen Hotakaiselta yrittänyt tavata Juoksuhaudantietä ja se yksikin lojui yöpöydällä suunnilleen sen ajan mitä Iisakin kirkkoa tehtiin eikä siitä mitään tullut. Ennakkoasenteita siis riitti.
Luin tämän kirjan kokonaan ja pidin siitä. Pidin inhimillisen tuntuisista henkilöhahmoista ja pidin arkisen oloisesta ja kuitenkin tärkeitä teemoja sisältäneestä tarinasta. On mukava tunne kun tietää lukeneensa jo yhden tulevista Finlandia-ehdokkaista etukäteen – tai sitten tässä maassa on kaikki oikeudenmukaisuus hautautunut jonnekin tuppilautakasaan.
Herkullisinta on, että nyt kyseinen kirja on miehelläni, vannoutuneella Hotakais-vihaajalla, yöpöydällään keskeneräisenä. Äijä-paha tuskailee vielä välillä että täytyykö sitä nyt oikein lukea tämä kirja loppuun asti…
8. lokakuuta 2009 kello 19.54
Hotakaiset pysyvät edelleen lempikirjahyllyssäni Ihmisen osan jälkeenkin. Vaikka se ei olekaan hänen parhaitaan. Minulle.
Ensimmäiset 50 sivua olin sitä mieltä, että tämä on loistava kirja, mutta sitten tapahtui jotain. Tykkään Hotakaisen aforismeistä ja tarkoista huomioista. Nokkeluudesta ja sujuvasta konstailemattomasta kielestä. Mutta enpä sanoisi, että kirjan henkilöt olisivat eläviä. Ne ovat minun mielestäni karikatyyrejä, kuten Hotakaisen tv-sarjojen henkilöt. En tiedä, miksi ne tuntuvat minusta fiktiolta, vaikka kuinka elävästi ne näyteltäisiin. Ja vaikka olen tavannut elävässä elämässä vastaavanlaisia ihmisiä. Jotka puhuvat ja toimivat juuri samoin kuin Hotakainen on kirjoittanut. Ja vaikka elävässä elämässä kohtaa välillä vieläkin uskomattomampia tyyppejä.
Mutta vaikka lukeminen sujuu ja olen sitä mieltä, että juuri sellaisia ihmisiä kuin Salme, Helena tai Paavo Malmikunnas oikeasti on, niin jokin tökkii. En pääse iholle.
Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että Hotakaisen pitäisi kirjoitella lyhyempiä kertomuksia. Samoista aineksista. Eikä niiden tarvitsisi yrittää kantaa romaanin verran. Ulla L sanoo minusta osuvasti:
*Minulle tuli tunne, että palat on suunniteltu erikseen ja ne ovat liian pieniä. Minulle on tullut nyt useamman Hotakaisen kirjan suhteen semmoinen olo, että lento jää liian lyhyeksi. Haluaisin matkata hyvän kielen kyydissä pitkään ja häiriöttömästi. Voiko hotakaismaisittain kirjoittaa pitkää eheää romaania?*
Näkemykseni vahvistui, kun viimeiset 50 sivua olivat taas sitä parasta Hotakaista. Väli oli jonkinlaista höttöä, jossa oli hyvinkin sanottuja juttuja ja hyviä huomiota, mutta jollain lailla tylsää… seuraavaa älynväläystä odotellessa -tunnelmissa.
Seuraavat lainaukset olivat minusta Hotakaista parhaimmillaan:
Helena heräsi keskellä yötä siihen ettei hänellä ollut mitään.
Sitä ei voinut selittää miehille, jotka ponnahtivat pystyyn ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa minun eteen. Ei voi sanoa, että auttakaa, minulla ei ole mitään. Voi sanoa, että auttakaa, jalkaan koskee tai että en yletä ylimmältä hyllyltä isoa kattilaa. Voi sanoa, että tekisitkö minulle ruokaa, mutta ei saa kiusata ihmisiä pyytämällä mahdottomia. Pitää riittää tieto siitä, että he haluavat auttaa. Heidän halunsa kantaa minua, ei tänään, mutta ehkä viikon päästä.
Halu on jo teko.
—
Helena Malmikunnas katsoi Kähköstä ja merta. Hänen olisi pitänyt katsoa vain Kähköstä, mutta Helena haki voimaa merestä, joka kiilteli kaukana ikkunan takana ja sai tehdä mitä huvitti. Meri velloi, lainehti, myrskysi. Kaikki sopi ihmiselle, joka ihaillen odotti meren seuraavaa päähänpistoa. Kun markkinatalous hetkittäin toimi mielensä mukaan, ihminen kapinoi ja kitisi: tätä en tilannut, kun tilasin luonnonvoiman.
—
Pomo ei käsittänyt. Tarkoitus. Mieli. Ja kunnia. Haluan pitää nämä, vaikka kaikki muu menisi. Tulen valon maasta. Voisin kertoa appiukostani. Hän vihasi minua heti ja paljon, mutta en tehnyt sitä virhettä, että olisin ottanut häneltä vihan pois. Annoin sen sulaa. Ja se suli. Aurinko sulattaa jään. Minun pitää odottaa varjossa ja antaa auringon tehdä mikä sille kuuluu. En voi ottaa sen työtä omakseni. Nyt appiukko pitää minusta. Tai ainakin sietää.
—
Kun äsken luin Hotakaisen vastaukset lukupiiriläisten kysymyksiin, pitämiseni palautui kiitettäviin lukemiin. Hän suhtautuu kirjoihinsa kunnioittavan vakavasti, niin kuin lukijoihinsakin. Kirjoittamisen iloa toivottelen hänelle : )
20. lokakuuta 2009 kello 9.19
Sain vihdoin minäkin tämän Ihmisen osan luetuksi, erinomainen kirja, vähän hullu ja paljon traaginen, hauska siinä muun ohella. Ajan hermolla, mukana Audi-mieskin! Henkilöhahmoissa oli vähän karikatyyrimäisyyttä, varsinkin Pekan ja Kimmon, mutta ei se minua haitannut, sillä koin ne ihmiset erilaisten ajassa näkyvien tyyppien edustajiksi.
- Salme ja Paavo, maanrakentaja-Suomen edustajat, ikänsä pitkää päivää tehneet pienyrittäjät, Paavo reagoi vanhasuomalaisella mykkyydellä vaikeuksiin
- Maija, matalapalkkaisimpien ammattien edustaja, joka saa lisäksi asiakkailta silmilleen, nainen leipäjonossa, seka-avioliitossa, periaatteellinen näpistelijä
- Biko, uussuomalainen bussikuski, jolla on kasvatuksensa mukaisia arvoja, tässä yhteiskunnassa tarpeettomia
- Helena, hektisen palaverielämän uuvuttama nelikymppinen, joka päälle päätteeksi menettää ainokaisen lapsensa ja sairastuu
- Pekka, työpaikkansa menettänyt, yrittää hankkia syötävää ja rahaa kepulikonstein
- Kimmo, Audi-mies, joka on puheen jauhannalla tehnyt rutkasti rahaa, mutta jäänyt vaille onnea, kyllästynyt elämäänsä
- Sini, lapsi, viulunsoittaja, joka kuolee suojatiellä hurjastelijan tönäisemänä
Kuten monet ovat todenneet, Hotakaisen kieli oli nautittavaa ja monet ajatukset aforismimaisia. Nämä olivat ihmisiä, ”joita on koeteltu”, Hotakaisen sanoin. Miellyttävin suomalainen on tämä maahanmuuttaja-Biko! Mitähän Hotakainen sillä haluaa sanoa? Salmea kohtaan tunsin kyllä myös sympatiaa, äiti henkeen ja vereen, joka postikorttineuvoilla yrittää vielä ohjailla pois kaikonneita lapsiaan, aavistellen, että kaikki ei ole ihan reilassa, vaikka haluaakin uskoa heistä vain hyvää.
Pekan kukkokävely oli kyllä hullunhauska, vaikkakin tilanne traaginen. Jari Järvelällä on uudessa kirjassaan kurkikävelyä!
Loppuhuipennus kyllä tökki ensin vähän ”mahdottomana”, mutta symbolisena tekona, miksei. Kieli pois siltä, joka on jo puhunut liikaakin. Koston ottaminen omiin käsiin on kyllä minulle vieras ajatus, mutta kyllähän sitä esiintyy paljon lehtiuutistenkin mukaan. Stig Dagerman kirjoitti aikoinaan Ruotsin Liikenneturvan pyynnöstä vaikuttavan novellin ”Att döda ett barn”. Siinä toisteltiin alusta lähtien: ”Mannen som ska döda ett barn”, ja se kai filmattiinkin. Eivät mitään epätavallisia miehiä (tai naisia), valitettavasti, nämä, jotka eivät pysähdy suojatien eteen.
23. lokakuuta 2009 kello 11.01
Hupaisa sattuma. Lainasin männä viikolla Kari Hotakaisen runokirjan HOT, jonka juuri luin. Ja mitäs siellä olikaan:
Lähtö ja loitsu
Jätin maan
jossa minun jalkani olivat olleet.
Jätin miehet
jotka mielellään seisoivat sementissä.
Hyvästelin naiset
jotka nurisematta
keittivät sementtiä puurokattiloissaan.
Jätin maan
nielin ilman
matkalla mumisin: ota ihmisen osa,
älä arpaa.
—
Muutenkin tuli mieleen taas se, että kyllä vain kirjailijat toistavat omaa rakasta teemaansa läpi tuotannon. Tuo kokoelma on vuodelta 1987.
Eikä se ole ollenkaan huono asia. Pikemminkin päinvastoin, että löytää samoihin asioihin, siis tuohon ihmisen osaan, uusia tulokulmia.
Tyngät
1
Parannettuani maailman
ryntäsin etsimään
ihania ikävyyksiä.
2
Olisin tehnyt jo
mutta matala on
järvi ja kalat
kauniita.
3
Hautausmaalla
monttu auki
on mies
paikallaan.
4
Hymy hyytynyt
järvi jäätynyt
hiki hatussa
yksin.
5
Latvassa juuret
puuta pää
sydän kurkussa
tikittää.
—
Tappi
Kun pieni mies
joutuu isoon tilaan,
hänen on huudettava kovaa
tai oltava hiljaa
kunnes kysytään
nimeä, sosiaaliturvatunnusta
ja hänen välitöntä hyötyään
muulle yhteisölle.
Kun pieni mies
katsoo eteensä,
hän näkee matalana
kaiken, hyppää nenille,
pieni mies taittaa
pienestä pitäen isoja asioita
mutkille ja kohtelee ihmiset
kokoisikseen.
—
Ja vielä yksi ihana rakkausruno
Nainen
Tulee.
Noin vain.
Kuin väärä yhteiskuntajärjestelmä.
Istuu harteille,
hyppää silmille,
kuin kissa kehrää
kasetti kainalossa.
Loikkaa kivireen ohjaksiin,
vetää yhdeksää henkeä,
näkee läpi
kuin veitsi,
kestää
kuin mies.
Että kehtaa.
Kuin kevät.
23. lokakuuta 2009 kello 13.45
Kiitos, Kerttuli, Hotakaisen runoista!
Siinä oli minulle kaksi vanhastaan muistamaani runoa: Pieni mies ja rakkausruno. Huikeita.
Jokos nyt ymmärrätte, miksi kysyin kirjailijalta täällä, vieläkö hän kirjoittaa runoja?
Olen odottanut lisää hänen runojaan yli 20 vuotta. Hyvää kannattaa odottaa. Kari tosin vastasi, ettei nyt kirjoita runoja. Älä koskaan sano Ei koskaan.
Paavo Haavikko sanoi minulle Otavassa 30 vuotta sitten, että jokainen kirjailija kirjoittaa samaa tarinaa koko ikänsä. Se on kirjailijan osa. Se on ihmisen osa.
Onko muutokselle mahdollisuutta? On ja ei. Itse sittenkin uskon, että on. Ben Fuhrman esim. kirjoitti, että ”koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta”.
Olen tänään paremmalla tuulella kuin eilen, vaikka rakentamani bussikatos romahti kasaan (katso Runoja -palstaa). Ja vaikken taida ehtiä koko viikonloppuna Kirjamessuille (eka kerta messujenm historiassa), koska minulla on viikonloppukurssi edessä. Bussikatoksella oli tupakoivia nuoria, mutta hymyilin heille ja puhuin säästä. Isossa Omenassa oli tungos kassalla. Hymyilin ihmisille ja sanoin pari kaunista sanaa. Jos olisin muistanut ulkoa Hotakaisen runoja, olisin lausunut kassalla. Elämä on mukavaa. Kiitos teille kannustuksesta: te olette yli kaiken.
18. maaliskuuta 2010 kello 18.44
Nyt vasta luin sitten Kari Hotakaisen Ihmisen osan. Näyttää edellinenkin kommentti olevan minun, mutta Hotakaisen runoista.
Kyllä tämä Ihmisen osa Runeberg -palkinnon ansaitsi. Olisi ansainnut Finlandiankin.
Tämä taitaa olla syvällisin Hotakaisen teos. Se siilaa tämän päivän ilmiöitä tarkasti ja purevasti. Yhtäläisyyksiä on jonkin verran Tommi Melenderin Ranskalaiseen ystävään.
Olisinpa jo aikaisemmin lukenut teoksen, niin olisi osallistunut keskusteluun täysin sydämin.
Vanhat Salme ja Paavo epäonnistuneine lapsineen jäävät mieleen. Monia ajankohtaisia ongelmia ja tyyppejä. Afroamerikkalainen maahanmuuttaja Biko on kirjoitettu rakkaudella ja juuri siten. että vähentää ennakkoluuloja muuttajia kohtaan (kuten pitääkin). Tosin hänkin on mukana siinä dostojevskilaisessa Paavon tilaamassa ja Pekan kanssa tehdyssä Kimmon kielen katkaisussa ja sen postituksessa Paavolle. Hän on varmaan mukana siinä siksi, että hän on nyt mukana uudessa suomalaisessa suvussa jä heimossa. Eikä afrikkalainen hylkää perhettään.
Teos on täynnä tunnistettavia tyyppejä.
Ja kieli on taas parasta, rikkainta suomen kieltä sitten Pentti Haanpään. Miten ihmeessä joku voi kirjoittaa näin hyvin! Älykkäästi, sujuvasti, nokkelasti. On ironiaa, parodiaa, satiiria, mustaa huumoria, tilannekomiikkaa. Mestarillista. Olen mýyty.
Lisään Ihmisen osan lemöpikirjojeni joukkoon.
Ei sekään haittaa, että teoksessa kaikki ihmiset ovat asemastaan riippumatta sanavalmiita ja älykkäitä.
Hyvin kulkee!
Kiitos, Kari Hotakainen! Ja onneksi olkoon. Lisää!
19. maaliskuuta 2010 kello 17.00
Puhe ja kieli ovat keskeisessä osassa symbolisesti ja mustalla huumorilla sävytettynä Hotakaisen teoksessa.
Helena katselee Kimmon kieltä ja suuta, kun Kimmo puhuu ja puhuu Helenalle kutsuilla.
Helenan isä Paavo ”kadottaa kielen”, rupeaa mykäksi ja hakkaa halkoja liiterissä viideksi vuodeksi.
Sitten Helenan tyttären Sinin yliajajan kieli tulee postipaketissa Paavolle, joka saa uuden (tosin katkaistun ja kuolleen) kielen ja alkaa taas puhua vaimolleen Salmelle.
Mahtavaa.