Keittokirjojen ostajat ja harrastajat voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan.
1) Ne, jotka ostavat keittokirjan, jotta oppisivat keittämään jotain. Oppisivat tekemään ruokaa intialaisittain, leipomaan pikkuleipiä tai väsäämään kaalikääryleet.
2) Ne, jotka ostavat keittokirjan “kahvipöytäkirjaksi” eli laittavat sen näyttävästi olohuoneeseen esille. Se on kaunis esine.
3) Ne, jotka ostavat keittokirjan siksi, että syöminen on ihanaa, mutta kokkaaminen ei.
Kuulu itse tuohon kolmanteen kategoriaan. Keittokirjat tuovat mausteiden tuoksut tai suklaan sormituntuman tai ajatuksen syömiskokemuksesta. Tämän lajin ihmisiä varten on olemassa myös ns. keittiöfiktio. Kirjat, jotka selvästi keskittyvät keittiömaailmaan, jossa herkutellaan kokkaamisella, jossa tunnustellaan ruoka-aineita, mässäillään ruualla ja tehdään ruuanlaitosta yleistä elämänfilosofiaa. Sanomattakin on varmasti selvää, että kolmannen kategorian tyyppi saa tällaisesta vielä enemmän irti kuin keittokirjasta vaikka siinä olisi kuinka kauniita kuvia.
Yksi tällainen kirja on Erica Bauermeisterin kirjoittama Elämän lempeät maut (suom. Helinä Kangas). Jo etuliepeessä on tekstinäyte, joka kertoo kaiken:
“Lillian otti kakkuvuoat uunista ja laski ne työtasolle metalliritilöiden päälle. Kakut kohosivat vuoista tasaisen sileinä; vaniljan tuoksu aaltoili pehmeän raskaana tilan poikki täyttäen sen kuiskauksilla muista keittiöistä, muista rakkauksista. Oppilaat kurkottivat vaistomaisesti tuoleillaan kohti tuoksuja ja niiden mukana tulevia muistoja: aamiaiseksi leivottu kakku lumisena päivänä, jolloin kaikilla oli töistä lomaa eikä kenenkään tarvinnut mennä kouluun; keksipeltien kolahdus uunin metalliritilää vasten; leipomo, jonka takia kannatti nousta vuoteesta kylminä pimeinä aamuina; voisarvi, joka annettiin nuoren naisen käteen hänen lähtiessään epämieluisaan työhön. Joulut, ystävänpäivät, syntymäpäivät sulautuivat yhteen, kakku toisensa jälkeen, rakkautta hehkuvin silmin nähtynä.”
Tällainen kirjamainonta pitäisi vaarallisena kieltää.
Normaalisti, missä tahansa muussa kirjan lajityypissä en voisi sietää tuollaista sentimentaalista kieltä. “rakkautta hehkuvin silmin nähtynä” tosin menee jo ylipitkälle tässäkin. Mutta silti.
Toinen kirja, joka tulee heti mieleen on Marsha Mehran ja Lumoavien mausteiden kahvila ja nyt uusin Ruusuvettä ja lammaspataa. Kajsa Ingemarsson yritti sitä kirjallaan Keltaisten sitruunoiden ravintola, mutta se jäi jollain tavalla ontoksi. Joan Harrisin Suklaapuoti on edelleen mielessä siksi, että siinä herkuteltiin suklaalla. Enpä siitä paljon mitään muuta muistakaan. Mutta edelleen muistan kuinka tehtiin lämmintä kaakaota ja miltä se tuoksui…
Ja poikkeuksetta tällaisen kirjan luettuani kaivan lehdistä leikatut, pölyttyneet reseptini, suunnittelen ostoslistan ja päätän ruveta kokkaamaan. Ja poikkeuksetta tämä projekti päätyy aina siihen havaintoon, että olen paljon inspiroituneempi pitkällä tähtäimellä syömään kuin tekemään ruokaa. Kunnes taas tulee seuraava makuhermoihin osuva kirja eteen.
10. syyskuuta 2009 kello 17.56
Keittokirjat ovat niitä hyviä kirjoja. Nam. Kuulun 1.ryhmään. Kuvittelen harhaisesti, että todella joskus valmistan uusia herkkuhekuman huippuja vaihteluna broileripastalle ja jauhelihaspagetille. Pyyhkiessäni jälleen kerran tomaattipyreen roiskeita silmälaseistani ja keittiön kaakeleista, on pakko myöntää: en lähde uuteen päivään vaihteeksi ikkunan kautta enkä kokeile mielikuvituksellisia reseptejä ja eksoottisia raaka-aineita. Vaan onneksi kirjat pysyvät puhtaina.
10. syyskuuta 2009 kello 18.53
Kuulun kai 1. ja 3. ryhmään tai sitten olen ihan oma tapaukseni.
Naisystäväni osti minulle 20 vuotta sitten ”Raavaan miehen keittokirjan”. Huonoin seurauksin: mnusta tuli liiankin raavas.
Siksipä oppilaani lahjoittivat minulle hienotunteisesti WSOYn oivallisen ”Parhaat sopat ja salaatit”. Tietämättä, että samainen naisystäväni oli jo monen vuoden ajan kirjoitellut minulle lehdyköin omia reseptikirjojaan. Ja soppia syntyi.
Välistä kapinoin ympäristön paineita vastaan. Siksi ostin Kirjan ja ruusun päivänä Narinkkatorilta omaperäisen Outi Pakkasen ”Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirjan”.
Ja Kirsin tapaan lehtien reseptejä kasaantuu vihreään kansioon pölyyntymään. Kiitos hauskasta kirjoituksesta, Kirsi!
Paras keittokirja on päässäni. Mausteita heittelen kaksi käsin.
Närästys rajana sentään.
10. syyskuuta 2009 kello 19.54
Keittokirjat ovat parhaimmillaan aivan ihania! Olen kuitenkin lakannut ostamasta keittokirjoja, kun huomasin, etten oikeasti käytä niitä mihinkään. Pidän kokkaamisesta, mutta inhoan ohjeita. Keittokirjoista saa kyllä inspiraatiota, mutta en koskaan viitsi seurata tarkasti ohjeita, improvisointi on niin paljon mukavampaa. Jos taas jostain syystä kuitenkin tarvitsen jonkun tietyn reseptin, se löytyy paljon nopeammin netistä.
Sen sijaan ruokaohjeet ja kaunokirjallisuuden yhdistävät teokset, kuten Vivi-Ann Sjögrenin kirjat tai Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku -niminen kokoelma toimivat hyvin sekä kirjallisuutena että inspiraationa kokkailuun. Kirsin mainitsemia kirjoja en tosin ole lukenut, olen tainnut tuomita Ingemarssonin ja Harrisin ihan lukematta hömpäksi. Laura Esquivelin Como agua para chocolate (olikohan se suomeksi Pöytään ja vuoteeseen?) odottaa edelleen oikeaa hetkeä, siinäkin ruoka on ymmärtääkseni isossa roolissa.
10. syyskuuta 2009 kello 20.23
Itse kuulun varmaankin 1. ryhmään ja välillä nautin liiankin kanssa myös ruokafiktiosta. Ruokafiktiosta ylipääsemiseksi auttoi James Hamilton-Patersonin hirtehinen Mausteena Fernet Branca. Suosittelen!
10. syyskuuta 2009 kello 20.40
Anna-Leena Härkösellähän on parikin resepti- ja jutustelukirjaa, nyt on juuri tullut uusi. Teen vieläkin silloin tällöin hänen omenakakkuaan, tosin tuunattuna: osa grahamjauhoja, terveellisempiä rasvoja, kardemummaa, jos vaniljasokeri on lopussa ja siihen tapaan.
1983 ilmestyi Hanhenjalan ravintola, kirjallinen keittokirja, johon 50 kirjailijaa tai muuten tunnettua henkilöä kirjoitti ruoka-aiheisen jutun ja reseptin. Täytyypä lukeakin se uudelleen, se oli aika hauska!
Vivi-Ann Sjögrenillä on reseptejä useissa matkakirjoissaan. Hyllyssäni on paljon muuta, 70-luvun alusta mm. Jussi Talven Uuden maailman keittokirja: maukkaita matkoja, kansanterveyttä keittiöstä tai Toivo Rautavaaran Syömällä solakaksi. Näitä Vähemmän rasvaa, enemmän elämää – tyyppisiä on puoli hyllyllistä, mutta en ole tainnut edes lukea niitä kunnolla. Niissä on 2/3 faktaa, voimisteluohjeita myöten ja lopussa reseptejä, oikein hyviäkin. Fit for life, Det gröna köket, Zone elämäntapana – miksikähän en ole koskaan tehnyt mitään sentapaisten kirjojen mukaan?
Jos reseptiä oikeasti tarvitaan, kaivan leikekansioni tai vihkoni esiin (niitä on ainakin 10, lisäksi ruskeita kirjekuoria aihepiirin mukaan aakkosjärjestyksessä) tai katson netistä, joskus myös anopin vanhasta keittokirjasta.
10. syyskuuta 2009 kello 21.21
Taidan kuulua vähemmistöön ruoka-asioissa, pidän hyvästä ruuasta, mutta ruuanlaitto on välttämätön paha. Kaipaan yhden kattilan ruokien keittokirjaa armottoman laiskalle ja kiireiselle kokille.
En mielelläni lue keittokirjoja, minulle tulee ylensyönyt olo niitä lukiessa. Isoäitini hyllystä löytämäni Pula-ajan keittokirja on poikkeus. Luen reseptejä ihan huvikseni ja ihmettelen, miten neuvokkaita joskus on oltu, aine kuin aine on korvattu jollain muulla.
En myöskään oikein jaksa lukea kirjoja, joissa kerrotaan kovin paljon ruuasta tai syödään jatkuvasti. Viisikot söivät koko ajan, samoin kesällä lukemassani Zafonin Tuulen Varjossa syötiin paljon. Ian McEwanin Lauantaissa vasta syötiinkin. Päähenkilön kalapadasta ja sen kanssa yhteensopivasta viinistä saatiin kaikki irti, samoin päähenkilön pojan mysliaterioista. (Mielestäni McEwan on heikoimmillaan kun kirjoittaa ruuasta. Epäilen, että hän epätoivoisesti yrittää kirkastaa brittikeittiön kolhiintunutta mainetta.)
Sama pätee elokuviin. Babetten pidot oli suosittu noin 20 vuotta sitten, mutta minusta tuntui elokuvan jälkeen siltä, etten pystyisi ainakaan viikkoon syömään mitään.
Niin, pidän siis hyvästä ruuasta, en vaan viitsisi ajatella sitä lainkaan.
10. syyskuuta 2009 kello 22.09
Ihan vähän pidän keittokirjoista 1. ja 3. kohdan takia, mutta pääasiassa olen 2.- kohtalainen. Minulla on pöydillä tieten tahtoen järjesttynä ajoittain viinikirja, kaikenlaisia keittokirjoja, Teija Sopasen joulukeittokirja (jos valmistan mieltäni jouluun) ja näitä tällaisia kirjoja kuin Paistetut vihreät tomaatit jne.
Olen ihan oikeasti tehnyt kerran niinkin, että esittelin kahvivieraille houkuttelevia reseptejä, joista olin pyhästi AIKONUT valmistaa tarjottavia, mutta jotka eivät koskaan päässeet aikomusta pidemmälle. Tarjosin heille ostojotain, kuten tavallista.
11. syyskuuta 2009 kello 8.27
Pauliina, minä taas en voisi kuvitellakaan että improvisoisin mitään kokkaukseen liittyvää! Minä seuraan ohjetta kirjaimellisesti, mittaan teelusikalliset tarkasti ja mietin, että mitäs pirskattia tarkoitetaan hyppysellisellä. Siis silloin kun menen tuon pasta/tomaattikastike-genren ulkopuolelle. Tai makkarakastike/vihannessosekeitoista jännittävämpiin lajityyppeihin.
Ingemarsson ei minusta ollut kovin hyvä. Tein siitä aikoinaan arvionninpoikasen tänne:( http://blogit.hs.fi/lukupiiri/voihan-itku/). Huomaan muuten, että siinä onkin ollut liian vähän ruokajuttua. Ehkä se olisi saanut paremman arvion jos se olisi mässäillyt vähän enemmän ruualla…
On mahdollista, että minäkin ostaessani olen kategoriassa 1, mutta aika nopeasti huomaan putoavani kategoriaan 3 ja sitten pyrin nousemaan kategoriaan 2 eli saamaan edes jotain hyötyä turhasta kirjasta siten, että se on kaunis esine.
Milmuskaja, en muistanutkaan enää todella tuota “klassikkoa” paistetut vihreät tomaatit. Sattuiko siinä kirjassa muuten olemaan niiden resepti? Olen nimittäin sellaisia halunnut tehdä (tai teettää miehelläni), mutta sellaista “oikeaa” reseptiä en ole saanut käsiini.
Eija G, minulla tuo Anna-Leena Härkösen omenakakku kuuluu ihan vakioleipomuksiin, erinomainen ja helppo resepti ja lopputulos on aina mahtava. Vaniljakastike vain päälle. En muuten ole tehnyt mitään muita reseptejä tuosta kirjasta…
Hyvä keittokirja on Sikke Sumarin ensimmäinen kirja “Rakastan ruokaa”, siinä on mm. maailman paras nakkiblogonesen resepti! Mutta silti. Paras keittokirja on edelleen repaleinen Aura Liimataisen ja Tuula Teerikankaan “Keitämme ja Leivomme” (Wsoy, 1980), missä lukee sisäsivulla lyijykynällä kirjoitettuna Kirsi Piha 7 E.
11. syyskuuta 2009 kello 8.36
Ilmoitan kuuluvani myös siihen ryhmään joka pitää hyvästä ruoasta kun joku muu on tehnyt sen, jos itse kokkaa niin kaikki yhtä kattilaa tai pannua enemmän vaativat ruoat ovat liian vaativia…
Keittokirjoja en sentään ostele ja lue joskin aina silloin tällöin tulee hekumoitua lehdissä olevia reseptejä ja niitä puolipornografisia kuvia…
11. syyskuuta 2009 kello 8.57
Voin ylpeänä kertoa, että on kaksi asiaa, jossa päihitän vaimoni:
rock-trivia ja ruuan laitto. Minä olen hyvä kokki, eikä ole mukavampaa kuin aloittaa perjantaina valmistelut ja sanoa sitten lauantai-iltana vieraille, että käykää iloihin! Ja korkata ensimmäinen. Ei siinä mitään kirjoja tarvita, tarkoitan siis ainakin kaunokirjallisuutta. Paitsi että hyvä ruoka maistuu paremmalle edustavan kirjahyllyn lähettyvillä.
11. syyskuuta 2009 kello 9.42
Kun kaikkea on liikaa, ei mistään pysty nauttimaan. Aika jolloin uuden keittokirjan ilmestyminen oli tapaus ja kirjan paikka iltalukemisena takasi ihanan illan on jäänyt taa. Uusia reseptejä tuli kokeiltua ja syöjät olivat tyytyväisiä
Nykyisin ilmestyy keittokirjoja pilvin pimein. Onhan niissä hyviäkin, mutta osa on aika mitättömiä, joissa samaa pastaa pyöritellään jos missä soossissa. Kuka niitä kaikkia ostaa?
Parhaat reseptit löytyvät kotitalousjärjestöjen eli marttojen ja maatalousnaisten kirjoista, samoin lehdistä, joissa on just ajankohtaisia ohjeita. Leipomisohjeet katson netistä. Voi verrata useamman tekijän Hannatädin pikkuleipiä tai porkkanakakun kuorrutusta. Kun vielä saisi tietokoneen keittiöön, olisinpa moderni kokkaaja.
11. syyskuuta 2009 kello 9.52
Iloitsen Anna Bergenströmin keittokirjoista keittiössäni, ne ovat esteettisiä ja niiden sisältö on herkullista (luettuna tai kokattuna). Bergenströmien (Fanny mukana) ”Talvitunnelmia” nostan pöydälle ensilumen sataessa maahan. Kirja rauhoittaa ja innostaa ottamaan vastaan talvea (ja nokikolaria).
Utelias, munkin lemppari on Pula-ajan keittokirja (luettuna), mutta myös ”Pirkko hoitaa kotia” niitten kuvien vuoksi.
Mistähän tuon Sikke Sumarin kokkikirjan vielä saisi?
Muuten, eihän Kirsi voi sanoa kotimaisista kirjoista ja kirjailijoista täällä samaa kuin kotipöydän ääressä. Vain te muut voitte.
11. syyskuuta 2009 kello 11.53
Aikanaan järjestimme muutaman ruokalajin illanistujaisia -aikaa ennen nettiä ja e-verkostoja. Keittokirjoilleni on oma hyllykkönsä. Edelleen katson silloin tällöin kirjoja, selailen haen virikkeitä ja ennen kaikkea nautiskelen kuvista; monet kuvat ovat niin upeita, että mausteet tulvivat tajuntaan. Todella harvoin kuitenkaan noudatan reseptejä – leivonnassakin tarkistan lähinnä mittasuhteet. Päivittäinhän ruokaa joutuu laittamaan, mutten edes muista, minä vuonna olen ruokareseptiä keittiössä mukana pitänyt. Mutten tietenkään mitään ranskalaishienouksia teekään…
Keittokirjat painetaan usein paksulle, kiiltävälle paperille – ne ovat kauniita. Tosin on niitä asiapitoisia, harmaita, vain reseptejä sisältäviä. Omastakin valikoimasta löytyy tusinan verran helppoja, 15 minuuttia, Uteliaan mainitsema yhden kattilan -reseptejä. Kiva, että löytyy laidasta laitaan – viimeisen, muutaman vuoden aikana on tullut slow food -kirjoja ja easy & fast alkaa taittua tai kulkee ehkä rinnalla, muttei ole enää valtavirtaus.
Ketjussa mainitut ruoka-aiheiset kirjat olen lukenut ja suurimman osan parissa viihtynyt. Pöytään ja vuoteeseen alkaa olla jo lähihistorian klassikko. Mukava kuulla, että Mehralta tullut uusi. Monissa kulttuureissa ruoka on oleellisempi osa yhteisöllisyyttä, perheen yhdessäoloa, meillä Suomessa ei vastaavaa ole. Noin yleisesti ajateltuna. Esimerkiksi Maon elämäkerrassakin käsiteltiin ruokaa – siitä tulee myös vallan väline. Arabikulttuureja käsittelevissä romaaneissa (tai siis arabikirjailijoiden teoksissa) luontevasti mainitaan keittiö (naisten valtakuntaa) ja ruokaostokset (uutiset vaihdetaan torilla) ja miten ruokia valmistetaan traditionaalisesti ja jokaisella on oma salainen ainesosansa. Sympaatiinen Maigret:kin aina kuin vain on mahdollista syö vaimon laittamaa lounasta kotonaan, ja ehkä ottaa noposet aterian päälle. Kotimaisissa romaaneissa usein vain käydään päivällisellä, ei välttämättä edes kerrota, mitä syödään.
Itse mieluusti istun vieraana valmiiseen pöytään nauttimaan hyvistä antimista, vaikkapa aperitiivin aikana selaillen isäntäväen kauniita keittokirjoja. Ruoanlaitto jokapäiväisenä on tavallaan tylsää, mutta silloin tällöin sille on ihanaa antautua. Ja arjessa ruokaan suhtaudun enemmän siten, että syötävä on x kertaa päivässä.
11. syyskuuta 2009 kello 13.25
Myöskään minä en uskaltaudu improvosointiin niinä harvahkoina kertoina, kun monimuotoisempaan ruuanlaittoon heittäydyn. Tuijotan ja seuraan tarkasti reseptiä. Minulle ihmiset, jotka sanovat rennosti, että ”laitan mitä kaapissa sattuu olemaan”, ovat korkealla ihailun korokkeella.
On niiden paistettujen vihreiden tomaattien resepti varmaan tuossa kirjassakin. Minulla on kuitenkin vanha perimätietoon perustuva ohje, missä viipaleita kastetaan kananmunaan ja kieritellään maissijauhoissa ennen paistamista. Joitain mausteitakin ja suolaa niihin ripoteltiin. Ja hyviä ovat, rapeita.
11. syyskuuta 2009 kello 14.58
Yksi asia huvittaa minua ruoanlaitossa. Oikeastaan se on somaa.
Yleensä se menee näin, että kun nainen laittaa ruokaa, on koko asunto täynnä kippoja ja kappoja ja joka lajille oma kulhonsa. Kun mies (ainakin minä) laitan ruokaa, oikaisen tässäkin ja käytän astioita, kattiloita ja kippoja mahdollisimman vähän.
Ja ruokailun jälkeen naiset jättävät joka puolelle puoliväliin juotuja laseja ja hieman maisteltuja lajeja.
Ja minä tiskaan melkein aina.
Jumala on siirtänyt tippaleipäaivojen näköismaaston keittiöönkin!
No, onhan noita yhden kattilan naisiakin tuolla yllä.
Antti, arvostuksesi silmissäni senkun lisääntyy.
Naiset ovat upeita kokkeja (ainakin minun naisystäväni ja tännekin kirjoitelleet ja näitä lukevat!). Siksi hieman minä oudoksun joidenkin nykyisten nuorten naisten täydellistä uusavuttomuutta keittiössä. Onko tämä nyt sitten sitä postemansipaatiota, hektistä aikaa vai laiskuutta?
Mutta ei saisi tuomita mitään eikä ketään, todeta ja ihmetellä voi.
11. syyskuuta 2009 kello 16.25
Kosti, nyt täytyy esittää eriävä mielipide. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin, että usein miehen(i) jäljiltä keittön kaikki kupposet ja kipposet on käytetty ja keittiö kaaoksessa. Itse (ehkä, kun on joskus vuosia tiskannut käsin) olen oppinut, että yhtä, kahta kulhoa voi hyödyntää tehokkaasti moneen ruoanlaitossaan. Ja kun astiaa ei enää käytetä, se laitetaan tiskikoneeseen tai huuhdellaan astiakaappiin. En koskaan, koskaan maista ruokaa sitä tehdessäni; nenäni tunnistaa kyllä, missä mennään. Puoliksi juotu lasi kuuluu asiaan rakkaudella & hartaudella illallista valmistettaessa; hyvä punaviini inspiroi aina vain parempiin makumatkoihin.
Ystäväpiirini naiset ovat monet varsin kovilla uransa, lapsikatraansa ja miehen uran kanssa, joten haluttomuus ruoanlaittoon voi juontua ihan käytännön syistä. Uusavuttomuutta esiintyy kovin monella muullakin saralla; erityisesti erikoiskaupoissa ja lounastyyppisissä paikoissa tullut huomattua.
11. syyskuuta 2009 kello 17.19
Kosti, älä nyt, minuahan alkaa jo nolottaa. Tasoittaakseni tilannetta siteeraan erästä välisarjan lyyrikkoa: ”vitut minä mikään viisas olen, tahdon elää vain kuin ihminen”. Sitäpaitsi, huvittava puoli tässä ruoka-asiassa on se, että minä en yleensä jaksa laittaa arkiruokaa. On vain mukava juhlissa loistaa muka mestarikokkina.
Terveisin eräs ekshaustiossa oleva kirjan ystävä
11. syyskuuta 2009 kello 17.48
Meille, joiden jauhopeukalo on tukevasti istutettu keskelle kammenta, on keittokirjojen ehdoton ykkonen Marttaliiton Penninvenyttajan Keittokirja. Miksi kaikki luulevat, etta jauhelihakastikkeiden ja ruisleipien ohje imetaan suunnilleen aidinmaidosta?
Vahankin monipuolisimmissa resepteissa on aina se vika, etta ainesosissa on jotain eksoottista, jota ei lahikaupasta varmasti loydy. Haaveenani onkin jossain valissa tallentaa keittokirjojeni ja reseptivihkojeni sisalto sahkoiseen muotoon, jotta voin sitten tehda hakuja: ”No nyt olisi jaakaapissa vahan kermaa, kirsikkatomaatteja, sipuli, fetaa, maitoa, kanafileita ja harkapapuja. Mitas naista saisi aikaiseksi?” Eli olen siis ryhman 1 wannabe.
11. syyskuuta 2009 kello 19.26
Kokkaan usein ja mielelläni, mutta lähinnä kavereille ja illanistujaisiin. En jaksa laittaa safkaa jos vain minä olen syömässä. Olen työskennellyt ravintola-alalla aikaisemmin, joten kauha pysyy kyllä kädessä ja kaikenlaiset ruoat onnistuvat. Erityisesti pidän välimerellisistä ja intialaisista ruoista, ja luen ruokakirjallisuutta mielelläni, laidasta laitaan.
Tätä kirjaa olen ajatellut lahjaksi naispuoliselle, myös mielellään kokkaavalle ystävälle:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Maukas+kirja+p%C3%A4hkin%C3%A4puun+alta/HS20090910SI1AR02h5x
Suosikkimausteeni on, kuinka ollakaan, oregano. Mielellään tuoreena.
12. syyskuuta 2009 kello 14.25
Latelle, se keittokirja jota minä siis oikeasti käytän on vanha klassikko Kotiruoka (täytti vastikään 100 vuotta, toki uudemmissa painoksissa jonkin verran reseptit vaihtuvat). Perusreseptit esitetty tavalla jota minäkin ymmärrän.
Ja