Minulla on jollain lailla traumaattinen suhde kirjaan Pikku prinssi. En nimittäin ole koskaan tajunnut sen suuruutta, päässyt sen makuun. Pikku prinssi on sellainen kirja, jota siteerataan usein. Esimerkiksi: “Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”. Pikku prinssi on tuotteistettu, ihmisillä on Pikku prinssi -kahvimukeja ja lapsilla -penaaleja. Yleensä ihmiset sanovat kirjasta “Pikku prinssi! Se on ihana!” Minä en edelleenkään oikein pidä siitä.
Ensimmäinen reaktio siihen, että kertoo ettei pidä Pikku prinssistä on yleensä se, että tuo ihminen ei ole riittävän syvällinen ymmärtääkseen Pikku prinssin hienoutta. Minusta Pikku prinssissä ei ole mitään kovin syvällistä. Se tuntuu tekosyvälliseltä ja sen “filosofia” ärsyttää. Minusta se on hyvin laskelmoitua. Luettuani vielä muutamia vuosia sitten Pikku prinssin kirjoittajan Antoine de Saint-Exupéryn vaimon Consuelo Saint-Exupéryn kirjoittamat, postuumisti julkaistut muistelmat/päiväkirjan, Ruusun muistelmat, pidin Pikku prinssistä vielä vähemmän. Voi olla, että on epäreilua teosta kohtaan luoda mielipidettään siitä osin myös kirjoittajan perusteella, mutta jos teoksen pitäisi olla syväluotaavaa filosofiaa oikeasta elämänasenteesta, eikö silloin kirjailijan oma elämäkin ole relevanttia?
Eilen löysin toisen ihmisen, joka ei pidä Pikku prinssistä. Huh. Onneksi en ole ihan yksin. Niin voimakasta on Pikku prinssin puolesta lobbaaminen, että välillä tarvitsee vähän uskonvahvistusta.
Mistä tämä sitten juuri nyt tuli mieleeni? Siitä, että sain käsiini Wsoy:n kustantaman suomennetun version Pikku prinssistä, jossa on kolmiulotteiset kuvat. Ja se täytyy sanoa, että tämä on aika hieno opus. Piti tai ei Pikku prinssistä.
26. elokuuta 2009 kello 10.05
Kiitos tästä avautumisesta! Nyt tiedän, etten ole yksin mielipiteeni kanssa.
26. elokuuta 2009 kello 10.38
Kiitos! Tähän aamupäivään asti olen joutunut kiristämään ihastuttamisnäyttelemishymyäni joka kerta kuullessani minulle puhuttavan kyseisestä kirjasta. Miellyttämisenhalu on varsin käsittämätöntä.
26. elokuuta 2009 kello 10.51
En minäkään ole ikinä pitänyt Pikku prinssistä. Se on teennäinen, setämäinen ja tekosyvällinen kirja. Inhosin sitä jo lapsena. Minusta kertoo jotakin ihmisestä, kun hän sanoo samastuvansa Pikku prinssiin… eikä mitään hyvää. Prinssi kohteli myös Kettua todella huonosti ja julmasti.
Muuten, tuon tyyppisiä kolmeulotteisia kirjoja (mukavia lapsille) ovat myös erilaiset Dragonologiat, Piratologiat, Wizardologiat jne. Surin osa niistä on suomennettu, ja olen lahjoitellut niitä lähipiirin lapsille.
http://www.ologyworld.com/
26. elokuuta 2009 kello 10.54
Kaikki eivät ole Pikku Prinssi -faneja! Itse en ole kirjaa edes lukenut, joten en tiedä, mikä mielipiteeni olisi. Vuosikymmenten mittainen välinpitämättömyyteni kielii kyllä siitä, että tunnen pientä torjuntaa lässyn-lässyksi epäilemääni kohtaan.
Sitaatit toki kuluvat ja muuttuvat ällönmakeiksi, eikä siihen välttämättä ole syyllinen alkuperäinen kirjoittaja. Eikä hän ole syyllinen siihen mukituotantoonkaan.
Minusta lausahdus “Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä” kuulostaa sinänsä fiksulta, se ei vain kaipaa edeltävää puhkiselitystä sydämellä-näkemisestä.
26. elokuuta 2009 kello 11.29
Eri mieltä oleminen on sallittua, Kirsi!
Kiitos kirjoituksestasi.
Minä olen niitä, jotka pitävät Pikku prinssista.
Piti ihan kaivaa teos esiin. Sen alkulehdille olen kirjoittanut lukeneeni teoksen neljästi (v. 1992, -98, -99 ja 2003).
Teos pohjautuu lentäjä-kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin. Humanistinen satu (näennäinen lastenkirja) laajeni myös aikuisten suosimaksi teokseksi. Kulttiteokseksi, jota eri alojen konsultit ovat hyödyntäneet.
Paitsi tuo ”sydämellä näkee paremmin” teoksessa minua viehättää se, että prinssi tapaa kummallisia ihmisiä, jotka ovat kaikki eri tavoin yksinäisiä, riippuvaisia ja onnettomia. Kyllähän se on tavallaan vieläkin läpileikkaus ajastamme, näin 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen (ilmestyi Ranskassa v. 1944). Ibsenin Peer Gynt kiersi maailmalla onnea etsimässä ja palasi kotilaaksoonsa. Odyssseus palasi Ithakaan. Me etsimme onnea.
Mitä tulee siihen että kirjailijan elämän ja kirjojen tulisi olla balanssissa…tai ymmärsinkö oikein…olen minäkin tuota paljon miettinyt. Moni kirjailija kirjoittaa onnellisesta avioliitosta viidennessä onnettomassa avioliitossaan jne. Ehkä epäbalanssius jotenkin vaikuttaa siihen, miten suhtautuu kirjailijan teoksiin. Mutta pitäisikö vaikuttaa?
Pop -tähtien teini-ihailijat järkyttyvät, jos heidän idolinsa meneekin avioliittoon ja pettää heidät.
Ehkä pitäisi lukea kirja kirjana ja nauttia sen sanomasta. Kirjailija- ja taiteilijaelämät ovat hyvin usein myrskyisiä, sirpaleisia, onnettomia (tai onnellisia).
Eikö Pikku prinssi ole kuva yksinäisen, herkän pojan vaelluksesta ja rakkauden etsimisestä. Sitähän me kaikki etsimme, saammepa sitä tahi ei. Traagista että lentäjä de Saint-Exupéry koneineen katosi (nyt muistaakseni löydetty): tuntuu kuin Pikku prinssin loppu ennakoisi katoamista?
Antoine de Saint-Exupéryn parhaana teoksena monet pitävät omaelämäkerrallista romaani Yölento (1931).
26. elokuuta 2009 kello 12.09
On varmaankin syytä ajatella, milloin Pikku Prinssi on kirjoitettu. Pikkupojalle miehitetyssä Ranskassa 1943 kirjoitetun tarinan on todellakin sisällettävä jotain ainutlaatuista ja poikkeavaa, jotta aikuisten maailman kaoottiset tapahtumat edes hetkittäin lientyisivät! Ihme sinänsä lienee, että moinen tarina on kestänyt nämä vuodet ja on varmasti edelleen yksi luetuimpia ja rakastetuimpia lapsi+aikuissatuja huolimatta tälle blogille varmaan tulvivista kielteisistä kannanotoista.
Oma lämmin suhtautumiseni ei tästään muutu enkä kadu niitä monia kertoja, jolloin olen kirjan lukenut niin itselle ajattelun välineenä kuin myös sekä lapsilleni että lapsenlapsilleni!
Minkäs sille milloinkaan voi, ettei kaikille sadut ole satuja!
26. elokuuta 2009 kello 12.15
Nämä nyt on näitä, tällaiset syvällis-filosofiset-lasten-aikuisten-sadut. Minä luin ”Pikku Prinssin” ensimmäisen kerran lapsena ja tykkäsin kyllä, mutta onhan se nykyisin aivan ylituotteistettu ja paikoitellen liian imelä.
Itse muistan inhonneeni ”Lokki Joonatania”, sehän on aika samaa sarjaa.
”Pikku Prinssissä” pidin kovasti kettu-kohtauksista. Siis siitä ajatuksesta, että vaikka joskus erotaan ja se koskee ja itkettää niin silti on voittanut, jos on uskaltanut ystävystyä ja rakastaa. (Juu, onhan se vähän itsestäänselvyys toki, mutta lapsena se kosketti. Niin ja ensimmäisten sydänsurujen osuessa kohdalle.)
26. elokuuta 2009 kello 12.26
Prinssin inhokkiutta lisää kohdallani myös se, että päässäni alkaa heti soida se ankea jollotus seiskytluvulta. ”Mutta jos kesytät minut, niin silloin…” Olisiko laulaja ollut Seija Simola?
26. elokuuta 2009 kello 13.27
Pikku Prinssissä on jotakin samalla tapaa kiusaannuttavaa kuin Paolo Coelhon kirjoissa.
26. elokuuta 2009 kello 13.32
Sorry. Siis Paulo C:n.
26. elokuuta 2009 kello 14.03
Asiallisessa kritiikissä pitäisi aina olla perustelut mukana. Jos perusteluja ei anneta, teksti perustuu vain tyhjänpuhumiselle. Kuka tahansa voi sanoa: ”Minusta tämä kirja on huono, koska se ei ole syvällinen.” Miksi kirja ei ole syvällinen? Miksi se ei ole filosofinen? Miksi lukija sai kirjasta trauman?
Itse odotan HS:n kaltaisen tasokkaan sanomalehden panostavan hyviin kirjoittajiin. Asiapitoisuuden lisäksi olisi toivottavaa, että kirjoitettu kieli on sujuvaa ja vailla suurempia kielioppivirheitä.
Huonosti kirjoitettu teksti särähtää silmille. Tätä ongelmaa ei ole Pikku Prinssissä. Tämä ongelma on tässä kyseisessä arvostelussa Pikku Prinssistä.
Miten lukijat parantaisivat seuraavia lauseita?
”Pikku prinssi on sellainen kirja, jota siteerataan usein. Esimerkiksi: “Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”.
”Ensimmäinen reaktio siihen, että kertoo ettei pidä Pikku prinssistä on yleensä se, että tuo ihminen ei ole riittävän syvällinen ymmärtääkseen Pikku prinssin hienoutta.”
26. elokuuta 2009 kello 14.06
Jotkut perusteemat ovat ”ikuisia”:
Siksi Pikku prinssi houkuttelee tekijöitä luomaan sen pohjalta yhä uusia näytelmiä, tanssiproduktioita, animaatioita jne.
Eihän Pikku prinssissä nyt enää ole sinänsä ole ”mitään uutta”. Minulle on.
Joka kerta kun sen luen.
Ja kun uudet sukupolvet sen lukevat.
Minä puolustan kiintymystäni silläkin, että olen hidasälyinen ja nostalgiaan taipuvainen romantikko.
26. elokuuta 2009 kello 14.13
Voi Jussi, minäkään en pidä Pikku prinssi kirjasta, enkä Lokki Joonatanistakaan, mutta minä pidän hurjan paljon Seija Simolan laulamasta levystä, tosin en muista kappaleen nimeä. Jotkut kirjat jäävät lapsuudesta, nuoruudesta mieleen vastenmielisinä ja vähän tahmaisina. Pikku Prinssi kuuluu kyllä siihen sarjaan. Aivan loistavaa että myös tälläisistä kirjoista puhutaan (kirjoitetaan) täällä, erityinen kiitos Kirsille ”avautumisesta” nyt rohkenen minäkin irvistää seuraavalle prinssin sanoja siteeraajalle.
26. elokuuta 2009 kello 14.28
oregano, hieno saitti! Tulee mieleen tunnelmasta ja äänten rapinoista J.K. Rowlingin nettisaitti.
lukutoukkanen, luulen, että tuosta on pitkälti kysymys. Sitaatti voi sinänsä kuulostaa hyvältä, olla jopa viisas, mutta liikaa siteerattuna siitä tulee hokema. Jokaisessa syntymäpäiväkortissa hoetaan samoja asioita.
Minulla taas oma ”Pikku prinssini” on Lokki Joonatan. Luin sen kuten Reeta Karoliina Pikku prinssin nuorena ja jonkinlainen rakkaussuhde siihen jäi vaikka moni sitä inhoaa. Sentään tuota vähän aikaa sitten ilmestynyttä ääniversiota en pystynyt kuuntelemaan, paras jättää Joonatan hyllyyn ja vain muistella sen tuottamaa tunnelmaa.
Minja, tervetuloa Lukupiiriin! Tämä ei ole varsinaisesti kritiikkipalsta vaan palsta, jossa keskustellaan kirjoista ja niistä muodostuneista lukukokemuksista. Olen huojentunut siitä, että Helsingin Sanomilla on ihan oikeat ja asialliset kriitikot, joiden arviot ovat asiantuntevia, perusteltuja ja kieleltään taitavasti muotoiltuja, hyvin kirjoitettuja. Niinpä tämän palstan ei tarvitse yrittää täyttää sellaista tehtäväkenttää mihin tätä ei ole tarkoitettu. Kieleen tietysti aina pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.
Blogikirjoituksen vertaaminen kirjallisuuden jonkinlaiseen klassikkoon on tietysti imartelevaa vaikka sen lopputulema vastaanottajan näkökulmasta olisikin vähemmän mairitteleva.
Kosti, voisiko olla, että palatessaan tuttuun tekstiin lukija myös pääsee uudelleen johonkin sisäiseen paikkaansa/ajatuksiinsa, joita on hellinyt ensimmäisellä lukukerrallaan. Teksti on kuin tuttava. Silloin sen idea ei varsinaisesti ole olla jotakin uutta, mutta se voi edelleen olla ihmeellistä?
26. elokuuta 2009 kello 16.05
Nastaa, että tulee monella tapaa erilaisia näkemyksiä.
Kyllä se noinkin saattaa olla kiintymykseni kohdalla Pikku prinssiin, Kirsi.
Minulla on muitakin helliä pahkuroita, joista en pääse irti. Toinen on Lokki Joonatan, jota jaksan lukea, jonka lentoa ihailen ja jonka kehitystä seuraan.
Se alkuperäinen Joonatan on jo aikoja sitten lentänyt pois, mutta yhä näen sen siivet taivaan sinessä.
Tunne on sama kun alan laulaa Menninkäistä ja päivänsädettä tai Nälkämaan laulua (marssia). Tulee harras, miltei isänmaallinen olo.
Täältä tullaan norjalainen, kuubalainen ja japanilainen keihäänheittäjä!
Rakastan teitä, mutta sorry: Jumala on matinkyläläinen.
26. elokuuta 2009 kello 16.27
No, Pikku prinssi ei sentään esiinny uusiokertomuksissa tyyliin Pikku prinssi muinaisessa Egyptissä, kuten Muumit. Eikö Muumien tuotteistaminen herätä samanlaista ärtymystä?
26. elokuuta 2009 kello 16.36
Voi ei, siis ilmeisesti on sittenkin – ja vielä japanilaisten toimesta kuten muumitkin. Minua riepoo molemmat yhtä paljon, alkuteoksia en kummassakaan tapauksessa lapsena sulattanut, mutta aikuisena kyllä.
26. elokuuta 2009 kello 17.28
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta lukijaa tällä blogilla on viikossa? Käyn täällä joka päivä vaikka en juuri keskusteluun osallistukaan.
26. elokuuta 2009 kello 18.10
Pitämiskeskustelu on aina kiintoisaa: joko pitää tai sitten ei. Sama kuin kaurapuuron suhteen tai pinaattikeiton. Minusta on mielenkiintoista ajatella sitä, miksi jokin kirja saa minut lähes raivoihinsa tai miksi joku kirja toisaalta säilyttää pintansa.
Minulle Pikku prinssi on tärkeä teos. Pidän myös Lokki Joonatanista. Ne luin lapsena. Ja nuorena. Ja aikuisena. Paolo Coelhoa en voi sietää. Ja ero on minusta selvä: Siinä, missä Coelho yrittää olla syvällinen ja kirjoittaa aikuisille em. kirjat ovat puhtaasti naiiveja ja lapsekkaita, siis satuja. Suuri filosofinen lastenkirja on myös Nalle Puh. Kaikkia näitä olen lukenut myös ääneen ja lapsilla on hienoja ajatuksia rakkaudesta, yksin jäämisen pelosta, erilaisuudesta. Niitähän Joonatan ja Prinssi ihmettelevät. Teemat ovat minusta edelleen relevantteja, kuten Kosti sanoitkin. Olisiko sitten niin, että liikaa esilläolo nostattaa niskavillaosaston pystyasentoon, mene ja tiedä.
Ja jos mietin esimerkiksi Saarikoskea runoilijana, hyi olkoon elämäntapaa ja läheisten kohtelua, mutta runot puhuvat edelleen! Siis en lähtisi sotkemaan kirjailijan omaa elämää kirjoihin niin mielenkiintoista kuin se joskus onkin…
26. elokuuta 2009 kello 18.12
Aija, minähän perustin teini-ikäisenä ystäväni kanssa yhdistyksen nimelta KaAMu (=Kannata Alkuperäisiä Muumeja) Eli ylituotteistus ottaa kyllä päähän
Lisätietoja ihanasta yhdistyksestämme muuten löytyy blogistani:
http://kirjani.vuodatus.net/blog/520286/kaamu/
http://kirjani.vuodatus.net/blog/606437/kaamu-part-2/
26. elokuuta 2009 kello 18.48
En pidä Pikku Prinssistä suomeksi, mutta ranskaksi se on ihana. En pidä suomalaisista suuruuksista kuten Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas. En myöskään pitänyt Sormusten herrasta ennen kuin yritin lukea sitä kolmatta kertaa ja vaihdoin kielen englanniksi. En pitänyt Puhdistuksesta, mutta silti se oli vaikuttava kokemus.
26. elokuuta 2009 kello 18.50
Minäkään en ole koskaan ymmärtänyt Pikku Prinssin ympärillä vellovaa ihailua. Ärsyttävää on myös, jos opettaja, jonka mielestä Pikku prinssi on jotain ylimaallista teettää siitä näytelmä, jota lapsiparat joutuvat sitten harjoittelemaan vuoden ennen kuin esittävät sen sitten … siis kenelle? Omille vanhemmilleen! Mitähän lapset tästä viime kädessä ajattelevat? Heiltä ei ole koskaan muistettu sitä edes kysyä.
No, tässä parjataan Pikku Prinssi, mutta kuka uskaltaa Suomessa tunnustaa ärsyyntyneensä Muumeista? Siis ainakaan täällä Kirsin Lukupiirissä? Aija jo hieman tunnusteli maaperää. Minä en voi sanoa sanoa mitään muuta huonoa kuin, että Muumi mukien keräily alkaa ottaa kyllä hermoon ja se, että aina saa sen yhden mukin…en kerro kyllä minkä …
26. elokuuta 2009 kello 19.12
Heh, Pirkko K, anna kun arvaan: Pikku Myy. Kaikki haluavat olla Pikku Myitä (hmm. näyttää kummalliselta sanalta noin…). Olen tainnut sanoa jo aiemmin, että en ole itse ollut mikään muumien ystävä. Tove Janssonin tuotannosta pidän enemmän novelleista.
Karoliinan kanssa olen samaa mieltä, että kirjailijan omat tavat, huonot tai hyvät, eivät saisi vaikuttaa lukukokemukseen itse teoksesta. Mutta jos teoksen sanotaan olevan viisas elämänfilosofinen teos, on vaikeaa (joskus ihan mahdotonta) olla antamatta sen vaikuttaa, jos ihmisen oma luonne on ollut petollinen, pikkusieluinen tai hyvin egoistinen kuten Antoine de Saint-Exupéryn vaimon kertomuksesta sai kuvan. Tokihan se on vain yksi näkökulma.
Kiinnostavaa olisi itse asiassa listata Villasukan tapaan sellaisia teoksia, joista ei ole pitänyt, mutta jotka silti ovat olleet vaikuttavia.
26. elokuuta 2009 kello 20.13
Voi ei sinne päinkään, Kirsi Hyvä! Myy ei kuvasta minua laisinkaan eikä kukaan näe minussa mitään Pientä
26. elokuuta 2009 kello 20.17
MUistelen, että kun aikoinaan lapsena (nuorena?) luin Pikku Prinssin, olin hyvin vaikuttunut. Se oli minusta HIENO kirja. En varmaan tajunnut mitään sen filosofiasta, mutta joku sen tunnelmassa oli taianomaista. Ja lohduttavaa. Ja kuvat siinä oli muistaakseni hauskoja.
* käy kurkkaamassa milloin luki kirjan*
Jaa, olen ollut 8v, joten ei ihme, että tarina tuntui niin ihmeelliseltä.
En ole lukenut kirjaa aikuisena, joten vaikea sanoa murtuisko taika. Nyt ei ole tarvetta testata sitä. Luulen kyllä, että tulen lukemaan kirjaa tulevalle lapselleni, enkä usko, että se ärsyttää minua yhtään.
Ylipäätään en ymmärrä minkään kirjan kohdalla aikuisten harrastamaa hypetystä. Ymmärrän että teinit kohkaavat jostain kirjasta, ilmiöstä, musiikista. Mutta minusta aikuinen ihminen, joka tosissaan vouhottaa jostain ilmiöstä, on epäilyttäviä. Vielä vähemmän ymmärrän niitä ”leikkisiä” keski-ikäisiä jotka keräävät esim. niitä muumimukeja! Voi pyhä sylvi kaikki hänen lapsensa. : )
Minja, luulenpa, että täällä suurin osa toivoo, että tästä blogista EI koskaan tule kovin ”asiallista”. Jo olisi kammoittavaa (*virn*) se, jos täällä kielipoliisiksi ryhdytään, paitsi silloin kun oikeinkirjoituksesta nimenomaan aletaan keskustella (tai ehkäpä joku sanosi keskustelemaan *puistatus*). Min en uskaltais lukihäiriöisen ikiin kirjottaa tänne!
Rakkauvella!
26. elokuuta 2009 kello 20.19
No toinen vaihtoehto on Nuuskamuikkunen?!?
26. elokuuta 2009 kello 20.55
Minä luin Pikku Prinssin 20-vuotiaana. En tiedä olinko liian nuori vai liian vanha vai mikä meni pieleen, mutta en saanut kirjasta mitään otetta. Unohdinkin sen melkein saman tien. Voisin lukea sen uudestaan, ehkä tajuaisin sen paremmin.
Nalle Puhia sen sijaan luen säännöllisesti. Perheeni pitää Nallesta ja viittaamme kirjaan kaiken aikaa keskustellessamme.
26. elokuuta 2009 kello 21.07
Pikku Prinssi on kuin elämän ensimmäinen lasagne. Ensin syöt kuusitoista vuotta karjalanpaistia ja pottulooraa. Sitten eteesi kannetaan höyryävä juustoherkku. Vau! Luin Pikku Prinssin nuorena aikuisena, mutta en ole sen ääreen myöhemmin palannut.
26. elokuuta 2009 kello 21.15
Minulla on jäänyt Lokki Joonatanista mieleen mm. se, että ensin pitää saavuttaa ylin tekninen lentotaito. Mutta kuten viisas mies kirjassa neuvoo Lokki Joonatania, jotakin vielä puuttuu. RAKKAUS.
Katselkaa pianisteja! Moni pianisti soittaa teknisesti oikein, mutta ei sydämellä! Sen huomaa.
Pätee melkein kaikkeen tekemiseen. Ajattelen esim. (valitettavasti) edellisten vuosikymmenten teknisesti ylivoimaisia DDR:n doupattuja ja totisia urheilijoita, jotka urheilivat maailmanennätyksiä ja voittivat suuria kisoja. Mutta heissä ei näkynyt ilon häivää.
Ihmissuhde tai avioliiittokin voi olla teknisesti täydellinen, mutta onko rakkautta? Joku, oliko hdcanis, kysyi Leena Krohnin teoksen yhteydessä, osaammeko me ihmiset rakastaa. Hyvä kysymys.
Rakkautta kun ei voi ostaa. Lihaa voi ostaa.
Lokki Joonatan on aivan mainio elämän- ja tekemisen opas, sopii hieman kaikkeen.
Ja kyllä Pikku prinssilläkin on edelleen meille annettavaa ja kerrottavaa. Karoliinan kanssa tunnun olevan ihan samaa mieltä monesta asiasta.
26. elokuuta 2009 kello 21.41
Kirjoitan taas ihan liikaa,
mutta lisään vielä että lokki Joonatanhan palaa lokkien luokse jakamaan oppimaansa taitoa, tietoa ja rakkautta.
Siinä kai se on.
Sitähän me täällä blogissakin teemme.
Jaamme lukukokemuksiamme.
Iloitsemme toistemme kokemuksista, vaikka olisimmekin eri mieltä.
Aito antamisen ilo – onko suurempaa?
Saarikoskesta tuli mieleen, että minäkin olen aina pitänyt Saarikosken nuoruudenrunoista ja Ruotsissa kirjoitetusta Tiarnia-sarjasta valtavasti. Yhteen aikaan vierastin miehen elämää, mutta olen oppinut senkin hyväksymään. Kaikilla on tiensä ja kaikella tarkoituksensa. Mikä minä olen/olisin tuomitsemaan, poloinen mato matkamies maan?
26. elokuuta 2009 kello 22.12
Pikku Prinssistä tuli mieleeni Henri Alain-Fournierin kirja Le Grand Meaulnes, jonka luin nuorena. Kirja teki minuun valtavan vaikutuksen. En ole lukenut sitä uudestaan, tahtoisin lukea. Se on
suomennettukin. Uuden suomennoksen nimi taitaa olla Ensirakkaus, mutta minä luin toisen nimisen käännöksen. Muistaakseni nimi oli Suuri seikkailu. Onko tuttu kenellekään?
26. elokuuta 2009 kello 22.27
Ei olisi pitänyt piipahtaa sinne tänne ryntäämisen välissä täällä kommentoimassa. Olen ollut epäselvä.
No, yritin siis sanoa, että en pidä siitä, että sen enempää muumeja, Pikku Prinssiä, Nalle Puhia tai mitään muutakaan \\\”venytetään ja paukutetaan\\\” keksimällä uusia juonia esim. animaatiosarjan aikaansaamiseksi. Se ei ole muuta kuin rahastusta, varsinkin kun samat aiheet käytetään kaikissa sarjoissa. Tätä korostaa vielä se, että Suomessa käytetään lähes kaikissa lastensarjoissa samoja ääninäyttelijöitä/ dubbaajia vai miksi heitä sanotaan.
Muumeja tai Prinssiä en ymmärtänyt lapsena, aikuisena kyllä, joskin Muumipappa ja meri ei minua viehätä, olkoon miten parhaaksi lastenkirjaksi valittu tahansa. Tuotteistaminen sinänsä taas on tämän ajan ilmiö, jonka olen ottanut jonkinlaisena välttämättömänä pahana, mutta ei kai Pikku Prinssi -muki ole sen kummempi kuin Muumi- tai Beatrix Potter -aiheinen mukikaan.
27. elokuuta 2009 kello 8.12
Niin, minä en ole koskaan pitänyt Pikku prinssistä, Lokki Joonatanista, Coelhon kirjoista enkä Kahlil Gibranin kirjoista. Minulla on tukenani Ursula LeGuin (josta pidän), joka sanoi Joonatanista mutta olisi voinut sanoa noista muistakin: ”Innokas lukija pystyy lukemaan ja sulattamaan mitä tahansa parhaasta moskaan, mutta muovia ei voi lukea eikä sulattaa.”
Pidän muumeista, sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen. Suhteeni muoviin voi johtua siitä, että minua ruokittiin nelivuotiaasta saakka todellisilla kirjoilla, kuten Ray Bradburyllä (ja jos Bradbury ei jonkun mielestä ole todellinen, niin hän ei tunne Bradburyä), Jane Austenilla, Nicholas Monsarratilla, Maupassantilla ja Burroughsilla. Tällä sekalaisella ravinnolla minusta tuli se, mikä olen.
”Liisa Ihmemaassa/Peilimaailmassa” on kuin porkkanat; lapsena en voinut sietää, nyt rakastan.
27. elokuuta 2009 kello 8.46
Tunnustan, olen läheisteni mielestä Viljonka…
27. elokuuta 2009 kello 8.56
Tervehdys,
minulla oli selvät syyt olla lapsena sietämättä Pikku prinssiä. Kirjassahan muka yksinäinen ihmislapsi vaeltelee planeetalta toiselle. Pojalla on tylsää ja ankeata, vaikka linnunrata vilisee ympärillä ja hän saa matkustaa sen laidasta laitaan. Asteroidivyöhyke kirvoittaa nuoren matkaajan suusta ainoastaan pikkuvanhoja aforismeja ystävyydestä ja kaiken katoavuudesta.
Minusta pikku prinssin ns. kova kohtalo oli lapsena yhtä suuri harha kuin käsitys Aku Ankan epäonnisuudesta. Lehden tarinoissa Aku ja veljenpojat laukkasivat ilmapalloilla, sukellusveneillä, kamelikyydeillä, liitovarjoilla, purjelaivoilla ja sadalla muulla konstilla jatkuvasti ympäri maapalloa, ja avaruudessakin. Ja Aku muka huono-onninen.
Tämä siis nuoren wanna-be -löytöretkeilijän näkökulmasta, joka pääsi kaukomatkoille lapsena Pikku prinssiä ja Aku Ankkaa lukiessaan Vammalaan, mummolaan.
27. elokuuta 2009 kello 9.56
A.A.Milnen Nalle Puhista pidän myös yli kaiken.
Kun täällä kirjoitetaan ”tuotteistamisesta”, on Nalle Puh myös tuotteistettu, hyvin. Itse pidän eniten Bejmanin Hoffin teoksesta Nalle Puh ja Tao. Allen & Allen ovat kirjoittaneet teoksen Nalle Puh ja menestyksen taito. On J.T.Williamsin Nalle Puh ja filosofit. Lisäksi varsinaisen tekijän A.A.Milnen nimiin menevät esim,. Nalle Puhin mietekirja ja Nalle Puhin pieni kirja viisaudesta jne,
Kyllä kelpaa aikuisen lukea ns. lastenkirjallisuutta!
Missä raja menee? Mitä välii.
Voihan se olla että vasta aikuinen ymmärtää, vaikka aina kirjoitetaan ettei lasta pidä aliarvioida.
”Moskaa ja muovia” Pikku prinssi ja Lokki Joonatan eivät misään nimessä ole: kyllä niistä niin monet miljoonat ovat pitäneet.
Ursula Le Guinin teoksista en tiedä kun en ole lukenut. Tuskin nekään ihan muovia ja moskaa ovat.
Yhtään Muumi-kirjaa en ole lukenut. Kävin Naantalin muumimaassa enkä innostunut sielläkään. Muumit ovat niin oudon näköisiäkin. Lapset varmaan ovat toista mieltä. Ja monet teistä.
27. elokuuta 2009 kello 11.47
Ja minulta ovat jääneet lukematta sekä Pikku Prinssi että Lokki Joonatan…ja muumejakin aloin lukea vasta suht myöhään.
Nalle Puhista tuli mieleen yksi Sue Townsendin pohdinta jossa kertoi keskustelupiiristä jossa kun jotain henkilöä kuvattiin ”Ihaaksi” niin yksi keski-ikäinen brittinainen ei tunnistanut viittausta eikä ollut muutenkaan ikinä kuullut Nalle Puhista tai mistään siihen liittyvästä…tämä herätti suurta ihmettelyä muiden piirissä, että vaikka ei olisikaan niitä kirjoja lukenut niin on hyvin vaikeaa nykypäivän brittiläisessä kulttuurissa kokonaan välttyä Nalle Puhilta. Sama kai Suomessa muumien ja Aku Ankan kanssa…
27. elokuuta 2009 kello 12.03
Kosti, lue nyt edes joku Muumi-kirja! Tässähän ihan kauhistuu. Niin paljon muuta olet lukenut, mutta et yhtään muumia! Lue vaikka ”Muumilaakson marraskuu”, siinä ei ole yhtään muumia koko kirjassa, vain hemuleita ja vilijonkkia. Lue lue!
27. elokuuta 2009 kello 12.25
Jari Järvelä, Aku Ankka oli huono-onninen. Hänen huono-onnisuutensa oli seurausta ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Nykylama pohjautuu Aku Ankan seikkailuihin. Liian monet ylimieliset ja ahneet Akut laskettiin vapaasti rääkymään. Roope-setä ei olisi milloinkaan suostunut kannustamaan yhtiöidensä johtajia ottamaan moraalittomia ja ylisuuria riskejä miljoonamiljoonabonusten toivossa.
Eric-Emmanuel Schmitt tekee pienistä prinsseistä hakkelusta. Kirjassa Oscar ja Roosamamma syöpää sairastava pikkupoika kirjoittaa sairaalasta kirjeitä Jumalalle:
”Rakas Jumala!
Minun nimeni on Oscar, olen kymmenen vuotta ja sytytin kissan, koiran ja talon palamaan (taisin kärventää kultakalatkin), ja tämä on ensimmäinen kirje jonka lähetän sinulle, koska en ole kerinnyt aikaisemmin koulun takia”.
27. elokuuta 2009 kello 12.38
Olen lukenut Pikku Prinssin, Lokki Joonatanin, Liisan Ihmemaassa, Alcottit ja Montgomeryt ja vastaavat vasta alta parikymppisenä, lukioikäisenä. Pohjalla muuta ns. aikuisille suunnattua maailmankirjallisuutta. Muistan ehkä ihmetelleeni, mikä kirjojen ”juju” on, siis klassikkomielessä. Luulen, että jos olisi lukenut lapsena lapsen silmin ja aivoin, olisi päässyt enemmän kokemuksellisesti sisään. Lapsi kokee asiat aika mustavalkoisesti yllättävänkin myöhäiseen nuoruuteen. Monien, ainakin vanhempien lastenkirjojen perusrakenne noudattaa tätä kehityskaarta. (moraalisia opetuksia, oikean & väärän erottamista, lähimmäisen rakkauden ja epäitsekkyyden tärkeyttä) Niputin nämä kirjat aika samaan kuin Hesset ja osan Waltareista: etsikkoaikaan, siirtymävaiheeseen nuoruudesta aikuisuuteen tai lapsuudesta nuoruuteen. Joskus asiat on hyvä ajatella yksinkertaisesti, kliseisestikin. Ei kaikkea tarvitse syväanalysoida tai kaikesta löytää pintaa syvempää.
En ole Pikku Prinssiä lukioajan jälkeen lukenut, mutta harmaa kaiku lukukokemuksesta, että koin Pikku Prinssin itsekkääksi. Täytynee kaivaa kirja esiin ja lukaista läpi.
Ps. Luin eilen mainion kirjan: Jerome Kolme miestä veneessä. Tai siis minusta mainion. Tero Valkosen suomennos oli hieno.
27. elokuuta 2009 kello 13.19
Lupaan pyhästi lukea ennen kuolemaani yhden Muumi-kirjan.
Jos jään koukkuun, luen useammankin.
Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässään.
Ei tällä niin väliä, mutta ennen lukemistani haluan kuulla, ovatko muumit 1) virtahepoja 2) sarvikuonoja 3) villasukkia 4) lapasia 5) puhuvia tumppuja 6) älykkäitä ja tuntevia tumpeloita 7) ihmisiä
virtahepoihmisiä 9) metamorfooseja 10) Jope Ruonansuun sisaruksia 11) maoreja 12) mongoleja 13) suomalaisia 14) hölmöläisiä 15) minun kadoksissa olevia ystäviäni 16) prinssejä ja prinsessoja 17) Mike Tysonin jälkeläisiä 18) muuta?
Arvaan vastauksenne: muumit ovat muumeja. Vai ovatko muumit muumeja?
27. elokuuta 2009 kello 13.20
Voi Utelias, olen lukenut Alain-Fournierin kirjan nimeltä Suuri seikkailu, en edes tiennyt että se on suomennettu uudelleen. (Olenkohan kertonut tämän täällä aikaisemmin?) Olen lukenut sen vuonna -66 ja se teki minuun suunnattoman vaikutuksen… Tuolloin intialainen Ravi Shankar piti konsertin Jyväskylässä, olin aiheesta hyvin kiinnostunut ja menin Mikkelistä konserttiin junalla, ja luin siis Suurta seikkailua junassakin. Konsertti oli fantastinen, mutta minun oli kiirehdittävä pian junalle. Olin musikaalis-kirjallisessa hurmiossa (sinänsä ranskalaisella romaanilla ja intialaisella musiikilla ei luulisi olevan yhteyttä, mutta yhteisvaikutus oli tyrmäävä) ja ryntäsin suin päin ensimmäiseen junaan joka lähti klo 22, halusin vain istumaan ja jatkamaan kirjan lukemista.
Tietysti se juna lähti väärään suuntaan, ja minä matkustin koko yön Jyväskylästä Mikkeliin, kun tulomatka oli kestänyt vain tunnin kaksi.
En muista että olisin koskaan tavannut ketään joka olisi lukenut Suuren seikkailun. Enkä oikein ymmärrä, mikä siinä niin vaikutti, paitsi se että todellisuus tuntui taipuvan selittämättömästi, mutta onhan sellaisia ollut sekä kirjoissa että filmeissä. – Kirjan nimi Ensirakkaus kyllä on vähän liian leimaava, en ehkä sen nimistä olisi lukenutkaan.
En ole uskaltanut lukea sitä sen jälkeen uudelleen, ettei taika katoaisi.
27. elokuuta 2009 kello 15.16
Olipa Mimi fiksusti sanottu. Nykyäänhän ihmiset haluavat olla lapsellisia pitkälle aikuisikään, oikein piehtaroivat siinä.
27. elokuuta 2009 kello 15.19
Nuoruutta arvostetaan ja ihannoidaan, näkyyhän sen muunakin kuin aikuisten lastenkirjojen lukemisena.
27. elokuuta 2009 kello 15.24
Pirkko K, olen kovin pahoillani, että tuttavasi mieltävät sinut Vilijonkaksi. Ehkä vain pidät taiteista ja hyvästä järjestyksestä,
mutta näistähän asoista voivat pitää muutkin kuin Vilijonkka. Kirjoituksissasi Lukupiiriin en ole huomanut mitään Vilijonkkamaista, et ole täällä huudellut, että taiteen tulee olla tuskaa, etkä muutenkaan laittanut meitä muita järjestykseen.
Violeta, minäkään en tunne ketään muuta, joka olisi lukenut Suuren seikkailun. Minun on jo kauan aikaa pitänyt lukea se uudestaan. Kävi vaan niin hullusti, että olin unohtanut sekä
kirjailijan että kirjan nimen. Kukaan ei tunnistanut kirjaa, kun yritin kuvailla sitä. Sitten yllättäen törmäsin Alain-Fournieriin jossain lehtiartikkelissa ja tajusin, että hän oli etsimäni kirjailija.
Sinullapas oli dramaattinen lukukokemus. Minulle ei vastaavaa ole tapahtunut, muutaman kerran tosin olen unohtanut jäädä pois junasta lukemisen takia. Niin, parhaiten Suuresta seikkailusta on jäänyt mieleen sen tunnelma, jota en osaa kuvailla. Jotain ihan erityistä siinä kirjassa täytyy olla.
27. elokuuta 2009 kello 17.55
Tulipas mieleen keskustelua lukiessa, että mitäs mieltä lukupiiriläiset ovat Adamsin Ruohometsän kansasta? Voi voi, siinä vasta olikin virtaa. Ihana kirja.
27. elokuuta 2009 kello 19.51
Harri, nyt on pakko jo ihan ‘ärähtää’: mikä ihme saa sinut sanomaan lastenkirjallisuutta lukevia aikuisia lapsellisiksi? Lapsenmielisyys olisi ehkä parempi termi ja toivonkin todella, etten koskaan menettäisi tiettyä leikkimielisyyttä ja pilkettä elämässä. Minusta se on elämän suola. Ja sehän ei tarkoita sitä, että haluaisi olla nuori tai lapsi… Toiset meistä säilyvät leikkisimpinä kuin toiset. Eikös se ole enemmänkin temperamenttiero? Ja lastenkirjallisuuden ominaispiirteisiinhän kuuluu nimen omaan kaksoispuhuttelu eli se, että kirjassa on tasonsa sekä aikuiselle että lapselle.
PIrkko K: ei Vilijonkka ole laisinkaan paha hahmo. Muumitutkijankin mukaan nimenomaan Vilijonkka on hahmoista kiinnostavia. Hänhän se aika ajoin irtautuu urautuneista tavoistaan valtaisaan riehakkuuteen ja pistää ranttaliksi. Hyvää se tekee kaikille, silloin tällöin.
Mielenkiintoinen käsite oli myös ‘oikea kirjallisuus’. Siis mikä? Ja millä perusteella Pikku prinssi ei sitä olisi? Ursula Le Guin on tosiaan hyvä kirjailija, mutta eihän se tee jostakin toisesta yhtään huonompaa kirjailijaa. Pidän myös Enden Momoa yhtenä suurimpana lastenkirjana, myös yhteiskuntakriittisyytensä vuoksi.
Reeta Karoliinan tavoin olin tippua penkiltä, kun Kosti tunnustit olevasi Muumiton. Lue, lue, lue! Muumipappa ja meri on minun suosikkini…
27. elokuuta 2009 kello 20.24
mimi, luettuani tuon vaimon puolen tuosta suhteesta, vahvistui minulle ajatus, että Pikku prinssi on kirjoitettu oikeuttamaan ja selittämään kirjoittajansa itsekkyyttä. Ja Jari, nyt kun sitä ajattelee, Pikku prinssi oli pieneksi pojaksi varsin epäuskottava hahmo. Eivät siitä kyllä ihan lapset varmaan ole tykänneet…
Lastenkirja ja lastenkirja. Se on niin vaikea määritelmä sittenkin. En tykännyt muumeista nuorempana, nyt voin sietää niitä, löydän niistä kuitenkin aikuisen viisauden pohjalta. ”Kirjavaras” taas oli nuortenkirja ja en minä sitä huomannut kuin vasta kun kerrottiin…
27. elokuuta 2009 kello 23.27
Kuulun minäkin niihin selvästikin harvoihin täällä, jotka pitävät (tai ainakin sietävät) Pikku Prinssiä. Luin sen teini-iässä, noin viisitoista vuotiaana. Liekö se syynä, että siitä sitten pidin. Silloin ajattelin sitä syvälliseksi ja filosofiseksi. Se teki nuoreen minuun vaikutuksen. Myöhemmin sitten kun sen luin aikuisena jotenkin se oli vähän lässähtänyt ja ne stereo- tai arkkityypit kirjassa tuntuvat jopa vähän hassuilta.
Kuitenkin, jonkinlainen taika kirjasta sittenkin on sieltä nuorena koetusta elämyksestä jäänyt. Kirjan kettuosuutta pidän vieläkin kauniina kuvauksena ystävystymisestä ja vielä nytkin ajattelen, että se osio kirjaa on ollut kirjailijalta aika oivaltavaa.
Nyt en enää näe kirjaa mitenkään sen kummemmin filosofisena. Yhdyn teihin moniin, joista se on lapsellinen. Niinhän se onkin. Ei välttämättä lapsille, mutta lapsellinen.
Monet lapselliset tai lapsenmieliset kirjat ovat kivaa lukemista kun sille päälle satun. Luen niitä mielelläni. Muumeja en ole minäkään vuosiin lukenut, niiden taikakin kuuluu nuorempaan elämääni. Silti, voisi niihin palatakin.
28. elokuuta 2009 kello 0.04
Karoliina, saa ärähtää, ihan ilman lainausmerkkejäkin.
Lapsenmielisyys. Itse käsitän sen kykynä nähdä uusista näkökulmista ja kohdata ne tuoreesti, ihmetellen (kuin 1. kertaa kuten lapsi joutuu ne kokemaan.) Ei sillä ole mitään tekemistä lastenkirjojen uudelleenluvun kanssa.
28. elokuuta 2009 kello 0.10
Ei kukaan tule, pysy tai muutu leikkimieliseksi Pikku prinssiä lukemalla. Joku muu tarve niiden lukemiseen on.
28. elokuuta 2009 kello 6.07
Harrin kommentista tuli mieleen (en nimittäin minäkään usko, että Pikku prinssin taika on se, että sillä lisäisi leikkimielisyyttään), että ehkä Pikku prinssin ja lastenmielisten kirjojen suuruus onkin siinä, että niille voi sallia tietynlaisen ”naiviuden” ja sitä kautta tärkeiden asioiden sanomisen. Ehkä sitä kautta voi pysähtyä jonkin tärkeän äärelle, jonka aikuinen pyrkii ohittamaan koska on kiire eteenpäin tai on muuten vain estynyt. Voisiko tämä olla yksi lukemisen tarve? Uskonvahvistus johonkin hyvään, yksinkertaiseen ja pysyvään?
28. elokuuta 2009 kello 7.07
”Uskonvahvistus johonkin hyvään, yksinkertaiseen ja pysyvään” – allekirjoitan.
Kyynisessä ja aika-ajoin kovassa maailmassa tarvitaan lapsenmielisyyttä, lapsellisuutta, vilpittömyyttä, avoimmuutta, luottavaisuutta, auliutta, heittäytymistä, vaikka ne joillekin ajan kyynisyydessä kuulostavatkin pelottavilta ja klisheiltä. Eivät ne ole klisheitä, ne ovat parasta ihmisessä. Ne antavat mahdollisuuden ja luovat ympärilleen iloa ja lohtua.
Itse asiassa ihmettelen, miten ihminen selviää arjen puherruksessa, ellei hänellä ole minkäänlaista suhdetta omaan lapselliseen, lapsenomaiseen, leikilliseen puoleensa. Löydä sisäinen lapsesi, miten klisheeltä se jo tuntuu, miten helppo lausetta on pilkata, mutta miten totta se on!
Sorry, köriläät ja kanttieukot! Jollakin se jää pitäisi sulattaa! Kun olen stressissä, minut havahduttaa se, etten tahdo saada yhteyttä tunteisiini ja empatiaani jne. Sillloin on vaaran paikka. Luonto pitää huolta meistä. Pitää kuunnella itseään.
Olen huomannut, että taiteilijoilla, kirjailijoilla ja ylipäänsä jollakin tavalla luovilla ihmisillä on säilynyt lapsenmieli läpi elämän. Luulen myös, että keski-iän sepelimurskaamon kovettamat pehmenevät uudestaan lapsiksi vanhetessaan (luojan kiitos).
Saanko synninpäästön muumeista (kiitos ohjeista, aion lukea), jos kerron lukeneeni Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua joku vuosi sitten ja nauraneeni ääneen lukiessani? Astrid Lindgreniä ei tule unohtaa lasten kuvaajana ja lastenkirjailijana.
Myönnän, että minulla on kulttuuriaukko muumeissa. Pyrin korvaamaan asiaa. Kiitos suositusteoksista, Karoliinat jne.
28. elokuuta 2009 kello 8.10
Kosti hei:
Minä olen juuri niitä LeGuinin (muuten loistava kirjailija) tarkoittamia kaiken ahmijoita, ja minä tajusin heti, mitä hän esseessään tarkoitti. Olen lukenut (ja pitänyt) valtavan määrän moskaa; pelkkä vilkaisu krijahyllyyni paljastaa sanottua moskaa, kuten fantasia- ja space opera -krijoja, joita en parhaalla tahdollanikaan kutsu kirjallisuuden ihmeteoksiksi, mutta ehdottomasti en luovu – sellaisilta kirjailijoilta kuin Mercedes Lackey ja Tanya Huff. Monet ihan täyspäiset ystäväni lukevat riemulla chicklitiä tietäen sen moskaksi.
Muoviksi vaikkapa Lokki Joonatanin tai Kahlil Gibranin – ja myös Coelhon ja (minun silmissäni) Pikku prinssin – tekee valheellisuus. Ne esiintyvät ylevinä, maailman perimmäisten viisauksien aarteina, mutta ovat tyhjyyttään kumisevia klisheekokoelmia. Ei minun tarvitse perustaa kirjamakuani muiden ihmisten mielipiteisiin, miljoonat kärpäset jne… Jos tässä iässä ja tällä kirjakokemuksella en erota aitoa muovista, niin johan on kumma.
Erityisesti Lokki Joonatan on kuin ne amerikkalaiset paremman elämän oppaat, joissa lukijaa puhutellaan sinämuodossa ja lastentarhakielellä samalla kun vakuutellaan, että juuri Sinä pystyt luopumaan matalamielisen ympäristösi turhuudesta ja Kehittymään Korkeampaan Elämänmuotoon noudattamalla näitä muutamia simppeleitä elämänohjeita. Vaikka en uskonnollinen ihminen olekaan, niin silloin tekisi mieli kehottaa lukemaan Uutta Testamenttia. Runollisempi kieli, ihan samat periaatteet ja vähemmän ”parempi kuin muut” -asennetta..
No niin, vähän höyrysin. En minä ole Kostille vihainen, minä olen vihainen muoville (paitsi pankkikortin muodossa).
28. elokuuta 2009 kello 8.55
Vihainen nainen on kaunis, Mette!
Harmi, ettei tämä ole kuvallinen palsta.
Tietäisitpä, miten paljon kaikenlaista kitchiä ja muovia minä harrastan ja luen. Tämä on vasta alkua. Ihan tietoisesti etsin kaikenlaista ala-arvoista päästäkseni korkeakulttuurisesta ylemmyydentunteestani, joka aika-ajoin saa minut nostamaan nokkaani. Kannan mukanani seurakunnan harrastuspiiristä tuttua muinaista tähtikorttia, johon piirrän tähden kuvan itselleni kunniaksi teosta jolla olen laskeutunut tavallisen ihmisen ja kansan tasolle.
Tästä tulee hyvä päivä.
Hymyä ja halia!
28. elokuuta 2009 kello 9.29
Kosti,
Valtavan kaunis puheenvuoro lapsenmielisyyden puolesta! Allekirjoitan ajatuksesi!
Ei lapsenmielisten (tai lastenkirjojen) lukeminen tietenkään tee kenestäkään lapsenmielisempää, he he! Sen sijaan ajattelen niinkuin Kirsi tuossa sanoit, joskus haluamme kosketukseen sen lapsenmielisyyden kanssa jota meissä jo on, haluamme uskonvahvistusta johonkin hyvään (tai kauniiseen).
Mette, muovisesta en tiedä… vaikka kyllä näen mitä tarkoitat. Moni muukin pitää ‘muovisena’ tai ‘valheellisena’ sellaista joka meistä monista on sanomattakin selvää. Miksi siis kirjoittaa kokonainen kirja asioista jotka ovat itsestään selviä? Se ärsyttää monia.
Ehkä lapsenmielinen sitten ei siitäkään ärsyynny, lukeepahan vain, nauttii jos se on mieleinen, sulkee kirjan jos ei.
28. elokuuta 2009 kello 9.47
Kirsi mainitsi tuossa yhden hyvän syyn lukea lastenkirjoja, monet niistä pyrkivät käsittelemään sellaisia kysymyksiä joihin ne aikuisten kirjat eivät uskalla tarttua koska ne ovat niin isoja.
…ja tyylillisesti viehättävää on myös avoin allegorisuus. Lapsille kirjoittavat myös kielelliset ilotulittelijat, äkkiheittona suomalaisista Kirsi Kunnas, Elina Karjalainen, Jukka Parkkinen…
28. elokuuta 2009 kello 11.18
Lapsenmielisyys, lapsellisuus, sisäisen lapsen löytäminen… Kaikki niin kovin haluttuja ominaisuuksia nykymaailmassa.
Mutta kuinka naiivia ja valikoivaa on myös tämä oman lapsenmielisyyden etsintä tai hehkuttaminen: Kukaan ei ”lapsellisuuttaan” mainostaessaan halua leimautua julmaksi, ehdottomaksi ja väkivaltaiseksi, vaikka lapset ovat myös kaikkea tätä.
28. elokuuta 2009 kello 12.29
Uuden sukupolven Pikku prinssin on moneen kertaan kirjoittanut Jari Sarasvuo. Suuressa Amerikassa markkinafilosofisia Jareja on tuhansia.
Jarit kierrättävät samoja ajatuksia suusta perseeseen ja takaisin. Uudelleen ja uudelleen. Jarien kirjoja lukevat lapsenmieliset ihmiset, joiden kyky leikkiä rajoittuu leikkirahapeleihin. Jarien mielestä 90 prosenttia leikkirahoista kuuluu antaa muutamille valituille, koska he tietävät, miten tehdä lisää leikkirahoja – ja silloin kaikki ovat onnellisia.
Kun nyt on menty rahoilla leikkivien ehdoilla, ja on huomattu, että teoria kaatui kuin paskasta tehty Pisan torni, he eivät kadu, eivät peru sanojaan. Sen sijaan he perustelevat leikkimielisiä rambokerhoja, joihin lapsenmieliset leikkirahoja keränneet ihmisraasut menevät venyttelemään raajojaan ja pusertamaan etunojapunnerruksia. Näin heistä tulee onnellisia. Jälleen kerran.
28. elokuuta 2009 kello 12.44
Tässä saattaa olla myös (tavalla tai toisella) olla hengellisyyden (tunne) ja ateismin (järkeisuskon) ristiriita.
Kaikkihan me tunnemme, tunteilemme. Mutta myös käytämme järkeä (minä aika vähän) ja järkeilemme.
Tästä on ennenkin väitelty täällä blogissa.
Nämä puolet korostuvat eri aikoina samassakin ihmisessä. Ihon pinnalla vaihtuvat ja loimuilevat rakkauden, haltioituimisen ja kiukun punat sekä vakaan valkea järjen maltti.
Sitten on vaan kerta kaikkiaan ihmisiä, jotka helposti antavat ylipäänsäkin tunteilleen vallan (ovat impulsiivisia esim.). Ja toiset taas pitävät järkipokkansa tilanteessa kuin tilanteessa.
Temperamenttierot.
Kirjoitit ihan järkevän kirjoituksen edellä, Mette. En ehkä lukenut sitä eka kerralla tarkoin ja jos vastasin loukaten, pyydän anteeksi. Hyvällä, kirjallisuuden ja ajattelun asialla ollaan.
Kiitos myös muut edellä kirjoittaneet Kirsi, Aune Haukka, hdcanis, Utelias ja Late jne. minut taas ajattelemaan saaneista kommneteista.
28. elokuuta 2009 kello 14.10
Ruohometsän kansassa ym. aikuisten lukemissa lastenkirjoissa on kyllä tenhoavaa idylliä. Ymmärrän kyllä sen puolen, että on levollista elää niiden todellisuudessa ja pohtia yksinkertaisia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, joihin on olemassa oikea vastaus.
Aikuisten maailmassahan usein on valittava kahden huonon vaihtoehdon väliltä ja kuinka päivittäin valitsemme laiskuuden, mukavuudenhalun, arjen sujumisen ym. tekosyiden varjolla epäeettisesti (ainakin minä itse.) Kyllä väärintekeminen jäytää, joten minä en ainakaan arkena valintojeni eettisyyttä juuri puntaroi. Nalle Puhin mukana voimme sitten ”tehdä oikein” ja todistaa itsellemme ettemme ole täysin paatuneita.
28. elokuuta 2009 kello 14.26
En nyt lähtisi yhdistelemään rahaa (kapitalismia) ja Pikku prinssiä. On erittäinkin helppo nähdä maailman kaikki asiat polaristisen kaksinapaisena. Lytätään yhdellä argumentilla maailman miljoonat asiat ja ongelmat.
Köyhä tai rikas ihminen voi kirjoittaa pikkuprinssejä.Köyhä tai rikas ihminen voi pitää pikkuprinsseistä. Eivät kaikki maailman asiat ole talousongelmia. Kyse on myös hyvin erilaisista ongelmista ja erilaisista ihmisistä.
Surullista, jos palataan taas tähän Jos et ole meidän puolellamme olet meitä vastaan -asetelmaan. Sillä selitetään Vermon ravit, Suomen keihäsmiesten tappiot, Kari Hotakaisen menestys, tyttöystävän hylkäys, finnit kasvoissa, sukan repeäminen tennareissa, ahdas esinahka ja rakastuminen.
Joskus kaipaa polarisoimisen sijaan yksilöimistä tällaisessa monimutkaisessa maailmassa.
Poliittisessa mielessä kaikissa ääripäissä on vainoharhaisia, syytteleviä aineksia, joiden kuunteleminen on joskus turhauttavaa. Keskustelu on täysin mahdotonta. Kuuntelua ei lainkaan.
28. elokuuta 2009 kello 15.35
Late, komppaan ajatuksiasi. Minussakin elää pieni lapsi, mutta kun se juoksee suoraan tielle katsomatta ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Ja saa paskahalvauksia elämän karkkihyllyjen edessä. Eikä usko. Eikä kuuntele. Ja kun satuttaa itsensä huutaa kuin syötävä ja jää kuralätäkköön makaamaan. Ei sitä uskalla päästää irti kuin rauhallisella, aidatulla pihamaalla, jossa ei ole teräviä kulmia.
28. elokuuta 2009 kello 16.08
Tunnustavana tosikkona iholtani kirpoaa Coelhot, muumit, pepit ja puhit. Jaksan Nopoloita pieninä annoksina, V&W strippi päivässä riittää pitämään lääkärin loitolla. En tiedä. Nautin satunnaisesta hörähtelystä, en osaa nauraa kirjan kanssa röhönaurua. Puhuiko täällä joku huumorista? No ei.
Muovi on tärkeä materiaali. Jos Pikku prinssi onkin muovinen, sen lukijat eivät ole.
28. elokuuta 2009 kello 17.34
Kosti. Vertaan siinä mielessä, mitä Kirsi edellä kirjoitti Pikku prinssin tekosyvällisyydestä ja ärsyttävästä filosofiasta.
Katsoin alkuviikosta MOT-ohjelman, mikä innosti ajattelemaan totuuksia. Kirjassa Uljas uusi maailma oli laskettu, miten monta kertaa, pitää väite toistaa, että se muuttuu totuudeksi. Sitä nämä wahlroosit ja sarasvuot ovat ajankuluksemme tehneet syntymästään asti. Ohjelmassa näytettiin mukavia pikkukaupunkeja, jotka olivat ränsistyneet tyhjiksi, koska ”kun rikkaat rikastuvat, kaikki rikastuvat”.
Pitänee myöntää, että minua hyppysellisen provosoi, kun mikäliekauppalehdessä Sarasvuo kertoi sijoittamisesta. Siksi tämän viikon teemanani on muistuttaa, miten Sarasvuo toivoi lamaa, koska se jättää vahvat jäljelle.
Nyt lama on täällä. Upeaa. Valtiovarainministerimme, tuo mainio vänrikki Nappula, ennusti työttömyysprosentin käyvän neljässätoista. Kun näen Sarasvuon kadulla, otan taskusta aina mukana kantamani mini-ilotuliteraketit, ammun ne ilmaan ja juon Jarin kanssa pullon shamppanjaa. Pieni hauska veljellinen tanssahtelu ja laulunluritus ei ole sekään poissuljettua, koska uskon, että (etenkin) leipäjonon vieressä tämä akti antaa jonottajille voimia ja tuo iloa.
Siis riemuitkaamme, laulakaamme ja iloitkaamme, sillä näissä elämän olympialaisissa vain vahvat ovat finaalissa, ja mikä hienointa, myös karsiutuneet ovat eräällä tavalla finaalissa.
Olen pahoillani, jos tämä on loukannut jonkun ideologisia tunteita. No, liioittelin tietysti: tässä tapauksessa ei voida tunteista puhua, koska niitä ei ole.
28. elokuuta 2009 kello 18.04
Tämän ketjun aihe oli antaa tilaisuus kaikille meille, jotka emme pidä Pikku Prinssistä, tuoda mielipiteemme julki.
Eli vähän olemme puolustuskannalla koko ajan. Enimmäkseen sitä aina kehutaan. Samoin kuin jo mainittuja Lokki Joonatania ja Nalle Puhia.
Itse sain ensimmäisen Nalle Puhini 8-vuotiaana naapurin kirjastonhoitajatädiltä, pienen nallen kera syntymäpäivälahjakseni.
Innolla luin sen ja petyin kovasti. Odotin koko ajan että milloin tarina alkaa. Sen koommin en ole ymmärtänyt senkään kirjan ideologiaa. Olen ollut useammassakin työpaikoillani järjestetyissä koulutustilaisuuksissa, missä luennoitsija on lopettanut sanottavansa johonkin Nalle Puhin sanomisiin. Ihan käsittämätöntä. Mutta vain minun mielestäni, tunnen itseni jotenkin vajavaiseksi kun en ymmärrä, mikä siinä on hienoa.
28. elokuuta 2009 kello 20.11
Joskus kouluikäisenä sain valita kirjakaupasta yhden kirjan mitä vain halusin. kaupassa tajusin, että äiti olisi sillä kertaa toivonut minun valitsevan Pikku prinssin. En silloin ollenkaan innostunut Pikku prinssistä vaan halusin jonkin sen hetken trendikirjan. 18-vuotiaana kesätyökaverini lahjoitti minulle Pikku Prinssin omistuskirjoituksella, liitettynä sitaatti: ”vain sydämellä näkee hyvin” ja kaunis omakätinen pirros. Pidän vieläkin Pikku Prinssin tunnelmasta. Nautin Pikku Prinssin lukemisesta kuin rauhallisesta kävelystä kauniissa puutarhassa. En samastu keneenkään hahmoon, korkeintaan voisin kuvitella itseni lentäjäksi, jonka luokse yhtäkkiä saapuu joku pikkuinen pyytämäään: ”Piirrä minulle lammas!” Pidän myös Seija Simolan laulusta Kesytetty. Toven alkuperäiset muumit olen lukenut aikuisena uudestaan ja pidän niistä paljon. Aikuisena muumeja lukee eri tavalla kuin lapsena, miettii hahmoja ja persoonia ja Toven elämääkin. Voihan olla että Pikku prinssi ja Muumit ovat minulle eskapismia stressaavasta todellisuudesta, mutta sen suon itselleni
28. elokuuta 2009 kello 21.24
Toni.
Olen samaa mieltä kanssasi maailman talouspoliittisesta tilanteesta. Katsoin varmaan sen saman ohjelman.
Ja kiihtyvällä tahdilla alkaen Reaganista ja Busheista maailma on suosinut vain rikkaita ja köyhät kyykkyyn.
Olen samaa mieltä, Toni.
Väärin se on.
Ymmärrän, että näinä aikoina puhuminen sydämestä ja myönteisestä ajattelusta tuntuu vaikealta.
Minä en ole rikas ihminen, mutta kaikesta huolimatta minulla on joku käsittämätön mielenrauha. Juuri tällä hetkellä.
Hyvä kaunokirjallisuus esim. saa minut jatkuvasti hyvälle tuulelle.
Nalle Puh. Peppi Pitkätossu. Ja se Pikku prinssi, joka jakaa mielipiteet ja saa jakaa.
Pikku prinssi ei erota meitä blogilaisia. Eikä politiikka.
Eikä edes raha. Raha on vain rahaa. Rahan puute on vain rahan puutetta.
Meitä ei vielä tänään raahata kaasukammioon tai keskitysleiriin. Ja saamme sanoa myös mitä ajattelemme.
Hyvää viikonloppua, rakkaat blogilaiset!
29. elokuuta 2009 kello 7.52
Harri, en mielestäni väittänyt, että Pikku prinssin lukeminen tekisi kenestäkään leikkimielisempää. Kysymyksessä on mielestäni temperamenttiero. Toinen tuhahtaa asialle, josta toinen nauttii. Se, että sillä perusteella otetaan vähättelevä sävy, kuten mielestäni lastenkirjallisuuden osalta on valitettavan usein vallalla ja näkyy täälläkin, on ymmärtämättömyyttä asiaa kohtaan. Jos ei lue eikä halua lukea aikuisena lastenkirjallisuutta, se on oma valinta. Lastenkirjaan ei kuitenkaan mielestäni pitäisi suhtautua liian aikuismaisesti. Myös eläytymistä lapsilukijan rooliin tarvitaan. Aikuisten tasosta puhui hienosti Zarah: aikuisena kirjaa lukee eri tavalla, tietoisemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita kriittisyyttä.
Ja miksi lastenkirjallisuuden filosofia olisi yksinkertaisempaa? Olisiko kysymys siitä tavasta jolla asia esitetään?
29. elokuuta 2009 kello 9.44
Kosti; hyvä, että sinä et loukkaantunut. Purin sinua kohti ajatuksia, joita olen miettinyt pitkään. Tuo leikkirahavertaus, jota pari kirjoittajaa esitti, on hyvä.
Latelle: kysymyshän ei ole lastenkirjoista sinänsä, vaan valheellisista krijoista, olivat ne lasten tai eivät. Nojaan taas LeGuinin esseeseen. Hänen mukaansa lapsille tehdään vääryyttä syöttämällä heille opettavaisia pikku tarinoita. LeGuinin esimerkki oli Andersenin tarina varjosta – se satu, jossa miehen varjo otti lopulta isäntänsä paikan. LeGuin esitti, että lapset ymmärtävät maailman julman puolen, ja oikeissa, kuolemattomissa tarinoissa tulevat esiin nämä molemmat puolet. Jos ihminen yrittää elää ilman varjoaan, hänelle käy kuten Andersenin sadun miehelle – hänen varjonsa ottaa hänen paikkansa ja hän itse kuolee. (LeGuin on itse käyttänyt tätä varjoa Maameren tarinoissa.)
”Ruohometsän kansa” on hyviä, kuolemattomia tarinoita aikuisille ja lapsille, koska pimeä puoli on läsnä eikä sitä väheksytä. Varjon kieltäminen tai unohtaminen tekee tarinoista muovisia.
29. elokuuta 2009 kello 12.05
Late, eihän ihmisessä koskaan ole vain joko hyvyys tai pahuus, lapsekkuus tai tosikkuus jne. Lapsekkuus tai lapsenmielisyys ei siis ole suhteessa siihen, että voi olla jossakin tilanteessa paha, ilkeä tai tosikkomainen. Toisissa on lapsekkuutta enemmän, toisissa vähemmän. Toisia se ärsyttää, toisia se miellyttää.
Inhimillistä kai on sekin, että pitää yleensä viisaana niitä, jotka ajattelevat samoin kuin itse ja hieman teennäisinä, tyhminä, naiiveina tms. niitä, jotka ajattelevat toisin.
29. elokuuta 2009 kello 12.09
Viisi päivää lapsiperheessä ”kuntoleirillä” ja lukeminen jäi kymmeneen sivuun Krohnin Kynää ja konetta, nettiin ei ehtinyt/jaksanut ollenkaan, mutta ehdinpä vielä sanasen tästä aiheesta. Pikku prinssin ja Lokki Joonatanin luin aikuisena enkä saanut oikein otetta, Nalle Puh sen sijaan on viehättänyt minua aina, Hoffin taolainen versiokin, se, että että ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se on ja sopeutuu siihen turhia murehtimatta. En yleensäkään ole kaivannut onnellisuusvakuuttelukirjoja, kai se on persoonallisuuspiirrekin. Viikon aikana ehdin silmäillä vähän Tiede-lehtiä, ja siellä väitettiin, että ihmisen onnellisuus on osaksi geeneissä. Minäkin tunnen perineeni optimistisuuden isältäni, ja lapsenlapsissakin on eroja: joku livertelee aina iloisena, toinen kurtistelee usein kulmiaan, vaikka siihen voi murrosikäkin vaikuttaa. Kostilla on nykyisin mielenrauha, ja siihen taas erään toisen tutkimuksen mukaan vaikuttaisi ikä. Ihmisellä on taipumus vanhempana sivuuttaa ja unohtaa ikävät asiat, jotta hän kestäisi paremmin iän mukanaan tuomat menetykset. Järkevää. Ja mantelitumake määrää paljon ihmisen elämässä, kuohahtelut ja tasaisuuden.
Keskusteluja pienten parissa: E (Eija), T (4-vuotias tyttö) P (6-vuotias poika)
E: Kyllä narraaminenkin on valehtelemista.
T: Mutta onko ”vitsasteleminen”?
E: No ei, yleensä.
T: Haluatko kuulla vitsin? ”Kaks mummoo meni mustikkaan. Toinen ei mahtunu.”
Pikku Kalle-vitsit ovat muuttaneet muotoaan, nyt oli kyse Liisan pikkareista.
E: Kuka näitä juttuja oikein kertoo?
P: Minä kerroin Tanelille (vuotta nuorempi serkku).
Ja niin Liisan pikkarit lähtivät 600 kilometriä pohjoiseen!
29. elokuuta 2009 kello 12.42
LeenaU. Myötätuntoni on puolellasi, jos joudut kuuntelemaan Nalle Puh-lopetuksia. Uskon, että luennoitsija haluaa viestittää olevansa rento ja villi kaikkien kaveri; hän on humoristi, jonka jutuille kukaan ei ole milloinkaan nauranut.
Kosti. Minusta on mukavaa, että rikkaita on olemassa. He maksavat taksimatkat ja tarjoavat oluet. Erityisesti rikkaat ja kauniit filosofiset naiset ovat lähellä sydäntäni. Heiltä saa ruokaa, sängyn ja uima-altaan.
Sitä en ymmärrä, että rikkaille ei riitä kaksikymmentä asuntoa, helikopteri ja lentokone, vaan he tarvitsevat myös yksityisen jumbojetin ja kaksikymmentä asuntoa lisää.
Minulle ei ole lamasta ollut mitään haittaa. Silti minua huolestuttaa vaikkapa yksinhuoltajien tulevaisuus enkä hirveästi innostu, jos sarasvuot yhä jatkavat paskanjauhamistaan.
Yhä laajemmin ollaan sitä mieltä, että ahneus on rikkonut kaikki omat ennätyksensä historiansa aikana. Lohdullista on se, että tämän katastrofin seurauksena asiasta puhutaan.
Minä olen joka tapauksessa yhtä ärtynyt, yhtä iloinen, yhtä tasapainoton, yhtä apolloninen tai dionyysinen oli lamaa tai ei. Jos vituttaa, on aivan sama onko lompakossa 10 senttiä tai 10 tuhatta.
Mielenkiintoista on nähdä, minkälaisia tulkintoja kirjallisuus tekee tästä ajasta. Juha Seppälä pisteli ensimmäiset osumat kirjassaan Paholaisen haarukka. Hotakainen näyttää uusimmassaan osittain jatkavan viiltelyä.
29. elokuuta 2009 kello 15.47
Toni! Pasa& Atpo on julkaissut toisen kirjansa: Toiseksi eniten vituttaa kaikki.
Kun joskus nuorena luin ensimmäisen kerran Pikku Prinssin, minusta se oli ihan hyvä kirja. Sittemmin kohtasin johtajan, joka siteeraili joka läksiäisissä lauseita siitä ja oli olevinaan niin syvällinen. Todellisuudessa hän oli kylmäpäinen ja arvaamaton diktaattori eikä vähäisinkinään empaattisuus ei kuulunut hänen hyveisiinsä, vaikka kuulimme tuon \\\”vain sydämellään näkee hyvin\\\” -viisauden aina uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen en ole ko. kirjaa hyvällä ajatellut. Niin pienestä se on kiinni.
Muumeista taas pidän. Olen niitä keski-ikäisiä hölmöjä, joilla on muumimukeja kaapissaan. Kaikkia eri puoliani varten. Vilijonkkaa ja Nipsua en ole aikoihin käyttänyt enkä Pikku-Myytäkään. Suosikkini ovat nyt kesä/rantaMuumimamma, vihreäsilmäinen Mymmeli ja tutkija-Hemuli. Hattivattejakin välillä tarvitsen. Muumeista tykkääminen liittyy osaksi myös siihen, että lapseni niitä ovat aina katselleet ja pienenä niitä suorastaan rakastaneet. Muumeilla on minulle monenlaista merkitystä. Pidän myös kaikista Muumi-kirjoista. Niissä, kuten NallePuheissakin, minua viehättää se selkeys, jollaisiksi hahmot on rakennettu. Niihin on hyvä peilata itseään ja näin oivaltaa asioita.
Ihailen myös sitä, että joku on luonut niin onnistuneen teoksen, kokonaisen maailman oikeastaan, että siitä innostuvat ja siitä saavat jotain ihmiset eri puolilla maailmaa.
Lokki Joonatania en ole lukenut, tunnustan. Ja Coelhosta en pidä, vaikka viisasteluista ja elämän totuuksista pidänkin. Siinäkin on eroja miten ne esittää. Melkein kaikissa kirjoissa on jotain viisastakin sanottavaa, ainakin yhden lauseen tai kielikuvan verran. Tai siis niissä, joita luettavakseni valitsen.
Lapsellisuus vs.aikuisuus perustuu minun maailmassani ihan muihin asioihin kuin siihen, nauttiiko muumien tai Peppi Pitkätossun lukemisesta. Myös aivan muuhun kuin niinsanottuihin järkevyyteen tai hulluuteen.
29. elokuuta 2009 kello 17.27
Nalle Puh on yksi suosikkikirjojani, mutta mielestäni Puh-parka on sotkettu ihan liian moneen asiaan. En minäkään haluaisi kuulla Puhista koulutustilaisuuksissa. Sen sijaan lahjaksi saamani Nalle Puhin keittokirja on ihan lystikäs.
Nalle Puhin hahmot ovat vikoineen päivineen kovin inhimillisiä. Olen törmännyt muutamaan Ihaaseen (oi ei, miten Ihaa oikein taipuu…, niin, siis Ihaat näkevät joka asiassa aina sen synkän puolen) ja Pöllöön (viisastelevat, käyttävät mielellään sanoja, joiden merkitystä eivät edes itse tunne), Tiikeriin (ystävällisiä, mutta väsyttävät muut energisyydellään) ja Nasuun (luotettavia ystäviä, hiukan arkoja). Yhtään Kania en tuttavapiirissäni usko olevan, mutta saatan tietenkin olla niin sinisilmäinen, etten vain huomaa juonittelijoita.
Luen Nalle Puhia sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjassa on kaikenlaisia hauskoja sanaleikkejä. Esim. sekoillaan
sanojen introduction ja contradiction kustannuksella. Lapsena ihmettellin, miksi Puh luulee keppiä pohjoisnavaksi. Aivan,
englanniksi pohjoisnapa on North Pole ja pole on seiväs tai keppi.
Asuin joskus vuoden verran Skotlannissa. Opin, että silloisella työpaikallani oli ennen tapana juoda teetä kello 11 (elevenses),
Nalle Puhkin haluaa aina haukata jotain pientä yhdentoista maissa. Yritin vimmatusti palauttaa teetauon töihin, mutta epäonnistuin, vaikka yritykseeni periaateessa suhtauduttiin myönteisesti.
29. elokuuta 2009 kello 20.20
Kerttuli, meitä yhdistää muukin kuin Kainuun korpimetsä. Minulla on myös aamuja, jolloin on vain otettava Mörkö käyttöön. Haisuli-aamut ovat myös oma lukunsa…Naurakoon ne, ken haluavat.
29. elokuuta 2009 kello 21.13
Meissä asuu kolme minää.
Yksi paheksuu Muumien kaupallistamista.
Toinen on kateellinen ruotsalaisille, jotka osaavat tuotteistaa mitä vaan.
Kolmas on pahoillaan, jos meille tärkeää fiktiivistä hahmoa, kuten Peppiä loukataan.
Tunnustan olleeni pöyristynyt, kun feministitutkija murskasi Peppi Pitkätossun television kirjallisuusohjelmassa
pari vuotta sitten. Hän kertoi millainen lapsi Peppi on: Peppi tulee päiväkotiin vaatteet likaisina ellei peräti repeytyneenä.
Lisäksi Pepillä on tukka sekaisin. Pepin hajonnutta perhettä ei kannata edes mainita.
Hui. Olin lapsena luullut, että Peppi on rohkea, voimakas ja peloton oman tiensä kulkija. Toiveminä, vaikka onkin tyttö.
Kiitos, että muistutitte Seija Simolan äänen omaperäisyydestä ja laulujen kauneudesta.
Kaivoin levyt esiin.
Sein Simolan *Kesytetty*:
http://www.youtube.com/watch?v=yL0b2yNc2gg
29. elokuuta 2009 kello 21.14
Karoliina, en usko, että kukaan täällä vähättelee lastenkirjallisuutta sinänsä, mutta ymmärtänet, että aikuisena lastenkirjallisuuden lukeminen yksinomaan itselle ei tunnu mielekkäältä. Ei se ole mielestäni mikään valinta, enemmänkin ihan luonnollinen kehityskulku, että lastenkirjallisuudesta iän myötä siirrytään muihin kirjallisuuden lajeihin.
Ja lastenkirjallisuuden filosofiasta: Kyllä se on niin yksinkertaista, että LAPSIKIN sen tajuaa.
29. elokuuta 2009 kello 21.32
Minulla ei ole muumimukeja. Olen kyllä ajatellut, että pitäisi ostaa, mutta olen liian laiska raahaamaan tavaroita toiselle puolelle maapalloa. Sen sijaan minulla on neljä hienoa ammoin ostettua Peppi-mukia. Niissä Peppi nostaa hevosen, pesee
lattiaa, nukkuu jalat tyynylla, nostaa Kukkasen ja Jymy-Juntusen kaapin päälle, etsii pönkkiä, nuuskii… Tarjoan amerikkalaisille vierailleni aina teetä Peppi-mukeista ja seuraan haukan lailla vieraitten reaktioita mukeihin. Päätelmäni vieraitten kirjallisesta sivistyksestä perustuvat hävyttömän moukkamaisesti yksinomaan siihen, miten he reagoivat mukeihin. Kyllä, osa vieraista on tunnistanut Pepin. Ne, jotka tunnistavat Pepin, yleensä myös ovat lukeneet Tinttejä.
30. elokuuta 2009 kello 4.55
Ihan asiasta toiseen, luin juuri Hesarin nettiversiosta, että aikanaan (milloin???) rakennettavan Helsingin keskustakirjaston kattoterassille puuhataan yleistä saunaa!! Olen ihan hämmentynyt, juttu kuulostaa aprillipilalta, yritän sitä sulatella. Voisihan sauna kirjaston katolla olla mukava, vai voisiko? Mitä mieltä olette? Minulle kelpaisi myös kahvila, missä voisi juoda teetä muumimukeista samalla kun lukee kirjoja. Toisaalta, jos saunassa on vesivahinkoja, kirjat voivat kastua. Ehkä sittenkin olisi parempi rakentaa se sauna Finlandiatalon tai oopperan katolle. Voitaisiin heittää löylyä musiikin tahdissa…
30. elokuuta 2009 kello 9.07
Utelias, saunanhan itse asiassa pitäisi olla juuri Finlandia-talon katolla, niin selvä suomalaisuuden symboli se on
Kirjaston katolle, miksi ei? Ehkä siinä on ajateltu sitä, että kirjasto on ”keskellä kylää” ja mitä muuta siellä voisi olla – sauna tietysti! Ei kai se nyt välttämättä tarkoita sitä, että löylyissä luetaan? Vähän samaa mieltä olen kuitenkin, että olisi ehkä vähemmän jännää, mutta silti hauskempaa, että pyrittäisiin keksimään kirjastoon asioita, jotka edistävät lukemista. Kahvila, ravintola. Sauna on pikemminkin lukemisen vaihtoehto. Jotkut lukevat kylvyssä, minä en ole koskaan oikein oppinut siihenkään.
Vielä Pikku prinssistä ja lastenkirjoista. Pikku prinssit, muumit, Nalle Puh, Peppi Pitkätossu. Kaikista on tehty ”aikuisten” versioita. Joku laskelmoi, että kun ne ovat niin rakastettuja, niistä voisi tehdä erilaisia versioita kuten ”Nalle Puh ja yritysstrategia”, ”Peppi Pitkätossu pääsee kulmahuoneeseen”, jne. Nämä ovat vähän ärsyttäviä vaikka taidan itsekin olla sortunut lukemaan jokusen joskus. On se nyt sentään haastavampaa lukea alkuperäinen, lastenkirja, kuin antaa aikuisten ihmisten vääntää rautalangasta sitä, mikä on Pikku prinssin merkitys nyky-yritysmaailmassa.
Toisaalta lastenkirjoissa sanoma on yksinkertainen. Eihän se ole sama asia kuin se, ettei se olisi tosi. ”Ainoastaan sydämellä näkee hyvin”. Eikö se ole muistutus siitä, että tulisi itse asiassa tonin mainitsemassa ”jarisarasvuomaailmassa” katsoa vastauksia mieluummin sisältään kuin Jarin kirjasta tai omasta arvomaailmastaan mieluummin kuin Jarin, tai kenen muun tahansa? Eli toni, sinun itse asiassa pitäisi nyt ottaa Pikku prinssi aseeksi taistelua jarisarasvuomaista maailmaa vastaan!
30. elokuuta 2009 kello 12.06
Hmm, tässä keskustelussa on nyt vähän sekaisin lastenkirjat ylipäänsä ja sitten nämä filosofiset pikkuprinssit ja sitten vielä se miten noita opuksia hyväksikäytetään firman juhlapuheissa.
Lastenkirjallisuus on tärkeää ja ihanaa ja aikuistenkin kannattaisi sitä useammin lukea. Mutta samalla on hyvä muistaa, että kuten aikuistenkin kirjoja myös lastenkirjoja on parempia ja huonompia ja viihteellisempiä ja syvällisempiä.
Sitten on nämä filosofiset lasten coelhot, joista jotkut tykkää, toiset ei. Jotkut niistäkin on ehdottomasti parempia kuin toiset. Jotkut on ihan kamalia.
Ja sitten ovat ne julmuri-pomot, jotka lainailevat puheisiinsa klassikoista mitä milloinkin haluavat tajuamatta lainkaan mistä niissä kirjoissa on oikeasti kyse.
Jos et tykkää jostain tietystä lastenkirjasta niin älä nyt sen perusteella mene väittämään, että lastenkirjallisuus sinänsä on sitä tai tätä. Sitä paitsi sana ”lapsellinen” tarkoittaa sekin toisille epäkypsää ja ärsyttävää elämänasennetta ja toisille taas optimistista ja anarkistista näkökulmaa.
30. elokuuta 2009 kello 12.56
Sauna kuulostaa kaupungin matkailutoimen ulkomaalaisille turisteille suunnatulta eksoottisuuden tavoittelulta.
Itse toivoisin katolle metsää, käsikirjasto ja lukuhuoneet voisivat olla metsässä. Korkeita puita, köynnöksiä ja epifyyttejä niin, että lattiatila jäisi kirjahyllyille ja pöydille. Illalla talvipuutarha voisi muuttua romanttiseksi ravintolaksi ja ihmiset voisivat myös vuokrata tilan perhejuhliinsa.
30. elokuuta 2009 kello 14.06
Joo näitä suosittuja lasten kirjoja lainaillaan aikuisten tarpeeseen. Varsinkin Pepistä on tullut monien naisten diggaama symboli. Halosta sanotaan muumimammaksi mutta se on pikkuisen ehkä alentavaa. Nalle Puhista on tehty se joku johdon käsikirja, jota ainakaan minä en halua lukea.
Mutta jos peppi on vahvan naisen symboli, muumit turvan symboli, niin pikku prinssin on säilynyt lapsekkuuden ja viattomuuden tai vilpittömyyden symbolina. En muista olenko lukenut kuin jonkun katkelman, mutta jo niistä huomaa, että prinssin lukeminen vaatisi tiukkaa eläytymistä. Ehkäpä prinssistä löytyy kaikkea mielenkiintoista aikuisellekin mutta imelyys on kyllä lähellä…
Pepistä vielä. Peppi on ainoa näistä lastenkirjoista jota muistan lapsena lukeneeni. Ja se tv-sarjakin tuli. Silloin Peppi oli vain tarina. Ilman poliittisia tai feministisiä vihjeitä. Joskus tulee mieleen, että kun Peppi tai Nalle Puh omitaan aikuisten käyttöön, niin se ole ihan oikein. Vaikka toisaalta kirjailijatkin saattavat ovat juonessa mukana. Ja hehän ovat myös aikuisia.
30. elokuuta 2009 kello 14.18
Hyvä puheenvuoro Reeta Karoliina.
Hyvistä lastenkirjoista löytyy kyllä viisautta, ihan näitä perustavia rautalankamalleja kuinka lähimmäisiä ja itseään on kohdeltava. Monet aikuiset ovat tuntuneet ne unohtavan ja kertauskurssi tuskin kenellekään olisi pahitteeksi.
Eniten minua risoo klassikkolastenkirjojen aikuislukijoiden itselleen langettama positiivisen lapsenmielisyyden aura. Minusta lastenkirjojen lukeminen ei ole ehto tai todiste lapsenmielisyydelle. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa viimeisin kuukaudenkirja Valeikkuna, mielestäni se on todiste aikuisen ihmisen luovasta mielikuvitusleikistä, lapsenmielisyydestäkin. Mielestäni se ruokkii aikuisen mielikuvitusta ja eettisiä pohdintoja paremmin kuin Pikku prinssin 10. lukukerta.
Ja sitten nämä fraasien viljelijät. En näe siinä mitään lapsenmielisyyttä tai söpöyttä. Ihmiset, jotka päättävät mielipiteensä loppukaneettiin ”mutta minä olenkin vain pieni yksinkertainen karhu” tai tarjoavat Pikku prinssin lauseita jokaiseen hämärästi kuviteltavissa olevaan rakoon.. Mitä henkisesti laiskoja tylsimyksiä!
30. elokuuta 2009 kello 14.51
Harri, kirjastometsä on kannatettava idea. Itse olen joskus miettinyt, miltä näyttäisivät kaupunkien keskustat, jos ne olisivat puistoja ilman asfalttia ja jalkakäytäviä.
Timok. Nykypeppi viettäisi lapsuutensa ja nuoruutensa sievissä hoitokodeissa sievissä vaatteissa ja ahdistuisi sosiaaliväestä ja lastenpsykiatreista siinä määrin, että päätyisi Amsterdamiin narkkariksi ja ilotytöksi.
Kerttuli, uskon, että entinen johtajasi siteerasi vaimolleen seksin aikana Taabermannia ja kuvitteli olevansa romanttinen sonni.
Kirsi. En minä uskalla katsoa sisääni. Siellä on hämärää, sekaista ja homeista. Sydämeni huonekalut ovat nuhjaantuneita ja saumoistaan ratkenneita. Muutamalla muovikasvilla olen yrittänyt piristää sisätilojeni tunnelmaa, mutta nekin ovat nuukahtaneet ennen aikojaan.
30. elokuuta 2009 kello 15.09
Haluaisin kuvaamaasi paikkaan, Harri, ja haluaisin näyttää sen myös turisteille!
30. elokuuta 2009 kello 16.18
Kiitos kaikille erinomaisista kommenteista!
Eija G., minun piti ihan lukea mantelitumakkeesta. Minun mantelitumakkeeni tarjoavat minulle suojaa, toivottavasti. Veikeitä alueita aivoissa. Rakastuneen ihmisen lennonjohto aivoissa voi kuulemma olla lakossa. Voiko rakastunut olla edes samaan aikaan viisas?
Harri, kattometsä kirjastoineen ja lukuhuoneineen kuulostaa hyvältä.
Kyllä, Kirsi, alkuperäisteos on aina aito. Siksi luin alkuperäisen Woolfin Mrs. Dallowayn Tuntien innoittamana. Ja Nalle Puhia. Mutta mistä kaikki kirjallisuus alkaa? Hyvin kaukaa. No, kunhan luen edes näitä pitkällä matkalla luotuja.
Reeta Karoliina (kiitos hyvistä ajatuksista!) ja muut, ehkäpä ne julmuripomot ovat saaneet Nalle Puh- ja Pikku prinssi -lainaideansa puheisiinsa ja esityksiinsä vaimoiltaan ja sihteeriköiltään (jos ne pomot ovat miehiä. Eivät kaikki miehet ole koskaan lukeneet Nalle Puhia tai Pikku prinssiä. Tässä blogissa käyvät miehet ovat saattaneet lukeakin).
Entä sitten naispomot, jotka lainailevat näitä kirjoja?
Kuulkaa, voihan joku tarttua pienen lainauksen perusteella teokseen.
Minä olen useinkin tarttunut. Lokki Joonatanin kirjoittajalta Richard Bachilta luin monta teosta. Richard Bachilla on värikäs elämä ja mielenkiintoinen tuotanto nousuineen ja laskuineen (henkilökohtainen konkurssi, romahdus, uusi nousu jne.).
Kyllä minä niistäkin kirjoista jotakin opin ja sain: paljon enemmän kuin monesta muusta teoksesta.
Usein viitataan siihen, että ihmiselle annetaan tarvittavat kirjat ja elokuvat juuri hänen tarvitsemaansa elämäntilanteeseen. Ehkäpä minäkin tarvitsin Richard Bachin tuolloiseen elämäntilanteeseeni.
Miksi pitäisi katua sitä että tartuin tilaisuuteen?
30. elokuuta 2009 kello 16.45
Harri totesi, että *Ja lastenkirjallisuuden filosofiasta: Kyllä se on niin yksinkertaista, että LAPSIKIN sen tajuaa.*
Mutta Reeta Karoliina toi toisen näkökulman asiaan, johon minäkin jo aiemmin viittailin:
*Ja sitten ovat ne julmuri-pomot, jotka lainailevat puheisiinsa klassikoista mitä milloinkin haluavat tajuamatta lainkaan mistä niissä kirjoissa on oikeasti kyse.*
Eli aikuisella olisi periaatteessa kyky ymmärtää, mitä viisauksia ko. kirjat tajuttavaksemme tarjoavat, mutta kun ei mene jakeluun, niin ei mene, saatikka toiminnan tasolle.
Miä olen taas kerran moninkertainen pillipulla. Luen itsekseni aina silloin tällöin lastenkirjoja. Viimeksi fiilistelin Astrid Lindgrenin Pekka Peukaloisella, jota lapsena rakastin. Ja ostinpa viime talvena jopa Liisan Ihmemaassa. Lukeakseni sen uudelleen, vähän toisella silmällä kuin lapsena, ehkä, tai sitten ei
Yhden ystävättäreni kanssa katsomme aina silloin tällöin myös Saariston lapsia, niiden ihanan levollisen ja elämäniloisen maailman tähden. Joskus hänen lapsensakin tulevat katsomaan niitä meidän kanssamme. Olen siirtämässä tätä perinnettä myös omille lapsilleni. Tyttären kanssa katsomme joskus piirrettyä Robin Hood’ia. Hänkin on jo aikuinen. Mutta kyllä siinä jaetaan jotain perimmäisiä yhteisiä tunteita.
30. elokuuta 2009 kello 18.31
Juha, oli mielenkiintoinen kokemus lukea Lindgreniä aikuisena, niitä kirjoja joista oli pitänyt kovasti pienenä…silloin ne tosiaan olivat jännittäviä tarinoita, mutta aikuislukijana en toisaalta kyennyt ohittamaan niissä kaikenlaisia muitakin tasoja, joita arvelen Lindgrenin kuitenkin ihan tietoisesti sinne laittaneen. Noinko se Veljeni Leijonamieli menikin, ja oliko Mio poikani Mio aina ollut näin synkän toivoton kirja?
Pepistäkin minulle tulee mieleen se sama hieman surullinen sivujuonne kuin kaikista pienistä lapsista jotka pärjää tosi hyvin yksin, että miksi sen lapsen pitää pärjätä tosi hyvin yksin…
30. elokuuta 2009 kello 19.08
Minä pidin kovasti Vaahteramäen Eemelistä lapsena, mutta hämmästyin aika tavalla kun luin kirjat uudelleen pari vuotta sitten. Komentooraa pelkääviä vaivaisukkoja ja -eukkoja, jotka ressukat eivät edes oikein uskaltaneet unelmoida makkaranpätkästä, kävi valtavasti sääliksi. Ihmissusi- ja lavantautitarinatkin pistivät mielen apeaksi. Liina oli aika toivoton tapaus. Tuli mieleen, että olisi antanut Aatun olla ja jatkanut elämäänsä. Osa tarinoista oli hauskoja, mutta pienen, metkuilevan pojan maailma oli usein julma eikä enää tuntunut turvalliselta ja idylliseltä paikalta kuten ennen. En myöskään enää jaksa lukea Marikki-kirjoja. Tuntuu siltä, että ne eivät ole kestäneet aikaa, mutta voihan olla, että itselläni on jo liikaa ikää.
30. elokuuta 2009 kello 20.04
Toni.
Olen huomannut Tommy Tabermannin jakavan voimakkaasti ihmisten mielipiteet (sekä naisten että miesten).
Kuvitellaan se vaimo ja hänen miehensä intiimissä tilanteessa.
1) Vaimo on odottanut koko 22 -vuotisen avioliittonsa ajan, että mies lausuisi jotakin kaunista sillä hetkellä.
- mies on opetellut ulkoa Tabermannin runon ja nainen on kerrassaan onnessaan. Avioliitto ja seksi alkavat kukoistaa entistä paremmin
- vaimo tunnistaa runon Tabermannin tekstisi ja on vielä enemmän onnessaan, koska rakastaa Tommyn runoja
- vaimo kuvittelee miehensä Tommyksi ja jotenkin mies vaistoaa sen ja tulee mustasukkaiseksi ja tämä tieto tulehduttaa suhteen
- vaimo inhoaa Tabermannin runoja, tunnistaa runon ja pakenee kylpyhuoneeseen. ”Koskaan et keksi mitään omaa”.
- mies inhoaa Tabermannin runoja ja puristaa säkeet väkisin huultensa raosta ja halut katoavat (kummaltakin)
- vaimo on 22 vuotta odottanut mieheltä jotakin hellää, tunnistaa Tabermannin säkeet mutta ajattelee että parempi tämäkin kuin 22 vuotta karkeutta ja piikkilankaa
Minusta Tabermannilla on paljon hyviä runoja.
Monet aikuisetkin, etenkin naiset, kirjoittavat hänen runojaan muistikirjoihinsa (puhumattakaan teinitytöistä).
Ihmisten romantiikannälkä kylmän arjen keskellä on ymmärrettävästi valtava.
Monet myös kadehtivat Tabermannia.
Hävetkää kadehtijat, Tommy on hyvällä asialla!
Viis siitä, jos vaikka hellästi valehtelisikin. Onhan sekin parempaa kuin nyrkistä silmään.
No. Kuten tiedämme, monet naiset eivät ollenkaan pidä Tabermannin runoista. Ainakin he sanovat niin miehilleen.
No, Tommy on kai ylituottelias. Kirjoja on jo niin paljon, ettei pysy luvussa mukana.
Joukossa on helmiä.
Hyvä Tommy, lisää runoja ja teoksia!
Nythän Tommylta on ilmestymässä romaani valkoisen aikuisen naisen ja nuoren mustan pojan rakkaudesta. (Onko kyseessä käänteinen, ihan uudenlainen Lolita?)
Tämä on oikein! Tästä pitää vihdoin kirjoittaa. Ja mahdollisimman rohkeasti. Toivon kirjalle menestystä.
30. elokuuta 2009 kello 21.03
Harri, ajattelemme eri tavalla asiasta. Mietin kommenttejasi lukiessa, miten paljon sinä luet lastenkirjallisuutta? Minusta lastenkirjallisuuden lukeminen on monellakin tavalla mielekästä. Minua kiinnostaa ylipäätään kirjallisuuden muuttuminen, ja lastenkirjallisuudessa muutokset näkyvät usein hyvin. Lyhyessä ajassa on tapahtunut valtavasti! Toiset meistä lukevat dekkareita, toiset elämäkertoja, kun taas toiset nauttivat laajasti kirjallisuuden lajeista. Itse en ole koskaan ollut kapea-alaisuuden kannattaja.
Olin pöyristynyt Harrin esittelemästäsi kehityskulusta: että on luonnollista kehitystä siirtyä lastenkirjallisuudesta aikuisten proosaan. Aika kapea-alainen ajatus mielestäni. Ajatus siitä, että lastenkirjallisuus olisi jotenkin yksinkertaista, on vähättelevä. Sitkeässä tuntuu asuvan myös ajatus siitä, että lastenkirjallisuuden kirjoittaminen olisi jotenkin yksinkertaisempaa kuin aikuisille kirjoittaminen. On kiinnostavaa, miten Muumeissa tai esimerkiksi Pessissä ja Illusiassa näkyy toisen maailmansodan ahdistava ilmapiiri. Miten Waltarin sadut peilailevat Tulenkantajien teemoja jne. Tasoja on monia. Riippuu kai lukijasta, mitä lukemisesta saa irti. Näin kai se on aina taiteen kohdalla.
Siitä olen kyllä samaa mieltä, ettei lastenkirjallisuus tee kenestäkään leikkimielisempää. Niin en ole väittänytkään. Minua lastenkirjallisuudessa kuitenkin kiehtoo tietty pilke, jota niissä on. Samanlaisen elämyksen voi saada mistä tahansa. Olemme onneksi erilaisia tässäkin suhteessa. Ja joskus turhasta kikerryksestä riisuttu on kaikkein kaunein…
30. elokuuta 2009 kello 23.48
Utelias. Minä en pitänyt Vaahteramäen Eemelistä lapsena, koska minua kutsuttiin Vaahteramäen Eemeliksi, vaikka hiukseni ja kolttoseni muistuttivat vain hieman Eemelin tekosia. Kaiken lisäksi kolttoseni tapahtuivat vahingossa, kuten silloin ruokalassa ottaessani viereisestä pöydästä vapaan tuolin itselleni. Käsi sydämellä: en huomannut, että tuoli oli opettajamme, joka oli noussut täyttämään lautastaan. Sitä paitsi yhdeksänvuotiaan mielestä on aivan kohtuullista vaatia, että aikuinen ihminen katsoo istuessaan, onko tuolia vielä olemassa. Muuten saattaa pudota perseelleen lattialle ja kaataa lihapullat, perunat ja ruskeakastike nahkahameelleen.
Kun minua, Vaahteramäen Eemeliä, retuutettiin vasemmasta korvasta ruokalan läpi rehtorin puheille, mietin mitä maksaa uusi nahkahame eli miten pitkään joudun tiskaamaan kotona, vuoden, kaksi? Mutta sitäkin huolestuneempi olin, mahtaako korvani toipua tapauksesta ikinä. Onko mahdollista, että se venyisi kolmekymmentä senttiä ja joutuisin häpeämään sitä loppuelämäni?
En lopulta joutunut korvaamaan opettajalle uutta hametta ja vasen korvanikin venyi ainoastaan kymmenen senttiä. Sen sijaan sain rangaistuksista julmimman, kenties pahimman ihmiskunnan kidutuksen historiassa. Jouduin istumaan jälki-istuntoni tyttöjen käsityötunneilla.
Herrajumala.
31. elokuuta 2009 kello 9.09
Utelias, Marikkeja en ole lukenut pienenä enkä isompana mutta olen kyllä kuullut muiden niitä kommentoivan…että ilmeisesti jos haluaa pitää ajatuksen siitä että Lindgrenin kirjat ovat kivoja seikkailuja niin niitä ei kannata lukea aikuisena ja huomata kaikkea sitä tavaraa rivien välissä…
Olen samoilla linjoilla muiden kanssa siitä että lastenkirjallisuuden lukeminen ei tee ihmisestä leikkimielisempää, tai ainakaan minusta.
31. elokuuta 2009 kello 9.13
No mutta toni, vahingossahan Vaahteramäen Eemelinkin kolttoset tapahtuivat. Mutta verstashuone olisi ehkä miellyttänyt sinuakin enemmän kuin tyttöjen käsityöluokka.
31. elokuuta 2009 kello 9.32
Vanhemmaksi, äidiksi tai isäksi tulemisen ihanuus on siinä(kin), että saa oikein luvan kanssa lukea uudelleen ihania lastenkirjoja. Saa tutustua uudelleen vanhoihin lempikirjoihin ja löytää uusia ihastuksia.
Iltasatuina on luettu pepit, muumit, eemelit, momot, ronjat, viisikot, korpit ja ensimmäinen potterikin sekä monet monet muut.
Nyt ei enää, isoille, melkein aikuisille… nyt täytyy odottaa, jos vaikka joskus sitten lapsenlapsille. Toivossa on hyvä elää!
31. elokuuta 2009 kello 10.51
Mielenkiintoinen keskustelu lapsenmielisyydestä. Niin, jos aikuisena lukee tai ei lue lastenkirjoja, niin miten se ilmenee ihmisen perusluonteessa. Jos lapsenmielisyydellä viitataan siihen, mihin olen paljon työ- ja muussa elämässäni törmännyt, ettei halua koskaan kasvaa aikuiseksi, niin en voi sano muuta kuin voi pyhä sylvi. Sitä vastuuttomuutta on kohdattu jo tarpeeksi. Nämä sisäisesti ikuisesti lapsena elävät tosiaan mennen tullen googlettavat fraaseja käyttääkseen niitä sparraus- ja muissakin puheissaan. Jos taas lapsenmielisyydellä viitataan siihen, että kokee asiat innostuneesti, uteliaasti ja avoimin silmin, niin tässäkin olen vastahankaan, että onko se lapsenmielisyyttä. Ihmisillä on lapsesta saakka erilaisia resursseja ja tapoja sopeutua uusiin tai vallitseviinkin tilanteisiin. Olen kohdannut monta lasta, joiden suhtautuminen maailmaan on sulkeutunut tai yksioikoinen, muutosvastarintainen. Toki enemmän sitä kohtaa aikuisissa.
Aikuisena, kun olen lukenut lasten- ja nuortenkirjoja, niin en minä ainakaan tavoita sitä maailmaa, missä lapset ja nuoretkin elävät tai miten kirjan sanoma heille avautuu. Kyynistyneenä keski-ikäisenä toki ymmärrän ja tiedän ja tiedostan asioita, mutta kokemusperäisesti en saavuta. En ole lukenut lastenkirjoja lapsena, vaan tässäkin ketjussa mainitut lastenklassikot vasta aikuisiän kynnyksellä tai aikuisena. Uskon, että on suuri houkutus lähteä tulkitsemaan rivien välejä, vaikkei yksikään lapsi varmasti sellaista tee. Lapsen kanssa lastenkirjaa lukiessa sukeutuu monesti hurmaavia keskusteluja, mutta enpä muista keskustelleeni esimerkiksi narsismista työyhteisössä tai ahneesta & kaiken syövästä markkinavoimasta tai kirjailijan epäonnistuneista avioliitoista. Lastenkirjallisuus on suunnattu pääsääntöisesti lapsille ja heidän kyvylleen ymmärtää, aistia & kokea maailmaa. Aikuisena se kyky vain yksinkertaisesti (keskimäärin) on muuttunut. Ja houkutus liimailla lisäkerroksia kasvaa, monesti turhaan. Lapsenmielisyys aikuisessa ehkä onkin sitä, mitä tässäkin ketjussa on tuotu esiin, että osaa nauttia kirjasta, kirjana ja sanoisin, että erityisesti lapsen kanssa jaettuna kirja (kuin kirja) avautuu aivan uusiin sfääreihin, satuna ja kokemuksena.
Jos aikuinen ihminen hehkuttelee jonkun lastenkirjan filosofian olevan avain onneen tai pankkikriisiin ratkaisuun, niin kyllä sitä hieman kulmiaan kohottelee. Jokaisessa kaiketi asuu se pieni lapsi, mutta ei sille päätäntävaltaa ole syytä antaa. Kapea-alaisuus ei tosiaan johda oikein mihinkään, kuten joku keskusteluketjussa kommentoi, mutta leveämpi perspektiivi ei edellytä myöskään sitä, että täytyy löytää lastenkirjoista elämää itseään suurempia merkityksiä. Kai?
31. elokuuta 2009 kello 11.42
Entäs sarjakuvat ja animaatiot?
Aikuisille vai lapsille?
Nalle Puhista olen nähnyt kaksi animaatiota, joista pidin valtavasti (esim. eräästä venäläisestä animaatiosta).
Pitkään luin Hesarista joka aamu Harald Hirmuisen ja Viivin ja Wagnerin.
Kesällä lisäsin valikoimaan Fingerborin: se on ihan omanlaisensa.
Nuo kolme ovat selvästikin sanastonsa ja aiheittensa puolesta aikuisille tarkoitettuja, monin paikoin lapsien käsityskyvynkin ulkopuolella.
No, Karvistakin joskus luen.
Onko Karvinen näistä ainoa lapsille tarkoitettu sarjakuva?
31. elokuuta 2009 kello 13.49
mimi; olet NIIN viisas!!!
(selitysosa: siis oikeasti, yllä oleva ei ollut vttlua, joksi sitä voisi joku luulla.)
31. elokuuta 2009 kello 15.22
Niin…erityisesti 30-40-luvun animaatiot missään päin ovat aika vahvasti aikuisten katsottavia, nykyaikaisista mm. aika moni japanilainen tai Pixarin tuotokset (joskin myös mm. Disney-filmeistä löytyy myös niitä eri tasoja joista osaa arvostaa aikuinen ja osaa lapsi…). Ja jos ei vaikkapa Dumbosta tai Naapurini Totorosta millään tavalla pidä niin silloin on sielussa vikaa, sori vaan.
Ja sarjakuvia myös on tullut luettua runsaasti ja kaikkina ikävuosina. Maussa toki on tullut muutoksia, joskin on myös niitä ikisuosikkeja…joissa saattaa nykyään kylläkin arvostaa eri asioita kuin aiemmin.
”Sarjakuvat on vain lapsille” on kuitenkin sen tasoinen väite että en jaksa nykyään edes vastata siihen, samaa tasoa kuin ”aurinko kiertää litteää maata”.
31. elokuuta 2009 kello 15.43
Toni, sinä vasta olit varsinainen Eemeli! Eemelikin teki metkuja vahingossa. Äitinsä mielestä hän kyllä oli kiltti ja hyväsydäminen poika.
Mitä kidutukseen tulee, oma kouluni (pihalla muistolaatta, jossa sanotaan paikan olleen alueen tunnetuimpia hautapaikkoja) oli oikea edelläkävijä. Tyypillinen rangaistus puheliaalle pojalle oli, että tämä laitettiin istumaan luokan hiljaisimman tytön (joista tietenkin olin yksi) viereen. Vielä 30-vuotiaanakin seisoin busseissa uskoen, että vieressäni istuminen on pahinta, mitä miehelle voi tapahtua. Hiljaisten tyttöjen piti myös tunnin alussa kirjoittaa taululle niiden lasten nimet, jotka olivat mekkaloineet ja heitelleet liituja luokassa ennen opettajan tuloa. Millaisia kätyreitä ja ilmiantajia meistä oikein yritettiin kouluttaa?! Oma turvallisuus kotimatkalla oli kuitenkin sen verran tärkeä asia, että yleensä sanoimme opettajalle, että jos mekkalointia tapahtuikin, me emme ainakaan huomanneet yhtään mitään.
Herrajumala!
31. elokuuta 2009 kello 16.19
Niin, olemme jälleen sanojen äärellä… Lapsenmielisyyttä voisi varmasti määritellä monin tavoin. Lapsenmielisyys on myös asioihin heittäytymistä, eläytymistä ilman kyynistä asennetta. Lapset eivät ole kyynisiä, muutosvastarintaisia he voivat olla kyllä.
Lastenkirjallisuuden lukeminen ei näy välttämättä millään tavalla ihmisissä. Kuten sanottu, meillä on erilaiset mielenkiinnon kohteet. Siitä kai tässä on kysymys, ei kehitys- tai herkkyyskausista. Ja kyllä, lastenkirjallisuus voi olla nautinto, vaikka se ei ole sitä kaikille. Itse en koe vaikeana lapsen asemaan eläytymistä. Ehkä se johtuu myös siitä, että lastenkirjallisuus ja lapset ovat arjessani läsnä. Keskustellen, kuunnellen ja ihemetellen voi saada monesta asiasta kiinni, vaikkei itse samalla tavalla kokisikaan,
Mimi, monessa lastenkirjassa on suorastaan vilisemällä viitteitä, jotka itseasiassa eivät ole lapsilukijalle erityisesti suunnattuja. Esimerkiksi Parkkisen Suvi Kinos ja Karhukirjeitä Karvoselle sisältävät paljon sellaista, joka hiipii lapsilukijan ohitse. Juuri tämä seikka on yksi lastenkirjallisuudelle tyypillinen ominaisuus. Ja siitä syystä ainakin itse nautin suunnattomasti lastenkirjallisuuden lukemisesta.Elämää suuremmista en tiedä.
31. elokuuta 2009 kello 17.02
Höm, kiitos Jane. Punastun kohteliaisuudesta, mutta enemmän aamuäreydestäni, jonka tuottamana olen kommentissani normitapani eli kulmien hiomisen unhoittanut.
31. elokuuta 2009 kello 19.38
Karoliina, luen useamman kerran viikossa lastenkirjoja ääneen, olen siis lukeva isä. Isyys itsessään ei tietenkään pätevöitä mihinkään, mutta kokemusta lastenkirjoista on.
Haluaisin kommentoida vielä muutamaa lausettasi:
”Lapsenmielisyys on myös asioihin heittäytymistä” Lapsen ja aikuisen heittäytymisessä on kyse hyvin eri asiasta, ihan lähtökohtaisesti. Lapsen on opittava paljon erilaisia taitoja ja kun mitään kokemusta ei ole ja pakko on oppia – ei auta kuin heittäytyä. Tämä aiheuttaa paljon pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta. Lapsen heittäytymisessä on julmuutta. Se ei ole itse valittu asenne kuten ”ihan leikkimielellä liikenteessä” -vastaus Kari Salmelaisen utelulle Napakympissä.
”Riippuu kai lukijasta, mitä [lastenkirjojen] lukemisesta saa irti. Näin kai se on aina taiteen kohdalla.” Lastenkirjallisuus ei ole ns. vapaata taidetta, jossa vastuu siirtyy lukijalle. Lukijana kun pääsääntöisesti on alaikäinen lapsi. Kaikkien tasojen on oltava eettisesti kestäviä, eivätkä ne sisällä tulkinnanvaraisuuksia ts. Nalle Puhin lukijat saavat saman ”irti” eivätkä päädy toisistaan ristiriitaisiin loppupäätelmiin.
Lastenkirjoissa olevat aikuiselle suoraan suunnatut viitteet ovat hyvin uusi asia. Yleistyneet vasta viime aikoina. Mukavaa, että niitä on.
Ja tottakai lastenkirjallisuus heijastaa omaa aikaansa ja sen maailmankuvaa, mutta niin tekevät keittokirjatkin. En koe, että se olisi yksinomaan lastenkirjallisuudelle leimallista.
1. syyskuuta 2009 kello 16.56
Harri, arvostan sitä, että perustelet ajatuksiasi. On myös hienoa, että lapsillasi on onni omistaa isä, joka lukee ääneen.
Muutama korjaus vielä ajatuksiin, jotka olin selvästi selittänyt huonosti ja jotka eivät pitäneet paikkaansa:
keskeistä lapsenmielisyydessä ei ollut edellisen kommenttini osalta niinkään heittäytyminen vaan kyynitön asenne asioihin ylipäätään. Siinä ei mielestäni ole mitään väkivaltaista. Eikä kaikille lapsille uuteen heittäytyminen ole kuvaamasi tapainen ahdistuksen aihe: kyse on temperamenttieroista.(Lue esim. Kelitinkangas-Järvinen)
Toiseksi kirjallisuus on taidetta, sanataidetta. Kirjailijalla ei ole kirjoittamisensa suhteen kasvatuksellista tai muunkaanlaista vastuuta, joskin kustantamot toimivat ehkä jonkinmoisena seulana sille, minkä ikäisille mitäkin tarjotaan. Lukija nappaa puolestaan tekstistä sen, minkä osaa, oivaltaa tai omien kokemustensa myötä näkee omakseen. Siksi sama kirja voi olla vuosien päästä niin toisenlainen lukukokemuksena, siksi kirjan voi lukea useampaankin kertaan. Näinhän se on aikuisillakin. En näe tässä mitään peruseroa lapsen tai aikuisen välillä.
Sen sijaan väitteesi, että aikuisille suunnatut tasot olisivat uusi asia, ei pidä paikkaansa. Lastenkirjallisuus on sellaisenaan nuorta ja kasvu kustannettujen ja kirjoitettujen kirjojen suhteen on ollut suunnaton verrattuna muuhun kirjallisuuteen. Aluksihan lastenkirjallisuus oli opetuksellista ja siten tarina itsessään ei ollut niin merkittävä. Mainitsemani Parkkinen on kirjoittanut käsittääkseni jo usemman vuosikymmenen ajan, ja jo modernismin myötä (1950-luvulla) lastenkirjallisuudessa näkyi mainitsemani kaksoispuhuttelu, joten uusi asia se ei ole.
1. syyskuuta 2009 kello 19.42
Jep, Karoliina. Ymmärrän, meillä oli vain erilainen aikaperspektiivi, onhan 50-luvusta jo ”ikuisuus”. Eikä uuteen heittäytyminen ole aina lapsellekaan ahdistavaa, ei tietenkään. Aikuinen ei vain ikinä lapsenmielisyyttään heittäydy jos kokee sen ahdistavana.
Meidän täytyy tyytyä olemaan eri mieltä siitä, että lastenkirjat paranevat iän myötä. Mimi tämän jo mielestäni hienosti selittikin, kuinka aikuisena on vaikea tavoittaa lasten maailmaa, sitä alkuperäistä tunnetta. Minäkään en osaa kuin imitoida, niin paljon kokemusta, tietoa ja ymmärrystäkin on tullut ja se on jo erottamaton osa minuuttani. Ei minusta saa enää lasta. Ja harvassa ovat ne aikuiset, joiden ei tarvitse lapsuuteen eläytyä vaan pystyvät suoraan elämään sitä.
Lastenkirjailijan vastuusta. Lastenkirjailijan taiteellinen vapaus päättyy juuri siinä missä lasten oikeudet alkavat. Lapsia suojelee Suomen laki. Sen takia kustantajatkaan eivät julkaise lapsille suunnattuna esim. väkivallan ihannointia, koska siitä heilahtaa häkki. Mikä on soveliasta lapsille, sitä ei päätä lastenkirjailija eikä kustantaja.
2. syyskuuta 2009 kello 9.20
Harri. En malta olla kysymättä, että mites nämä Grimmin yms. sadut sopivat tuohon Suomen lain ohjeistamaan maailmankuvaan.
2. syyskuuta 2009 kello 15.01
Miksi eivät sopisi?
Pitäähän lasten negatiivisia tunteita, pelkoja ja maailman pahuutta myös käsitellä. Ei laki pakota typistämään tai kieltämään lapsuuden eri puolia.
Satu on siihen erinomainen keino, esim omia pelkojaan on lapsen helpompi elää/pohtia sadun maailmassa, irti arkitodellisuudesta. Grimmin saduissakaan Hannulta tai Kertulta ei katkea hiuskarvakaan ja he selviävät fyysisesti ja psyykkisesti vahingoittumattomina, loppuratkaisu on positiivinen ja laukaisee jännitteen. Lindgrenin Kaamokin on hyvin abstrakti hahmo, johon lapsi voi konkretisoida/heijastaa kulloisen pelkonsa. Pienille lapsille sadut on luettava aikuisen seurassa (pienet lapset kun eivät onneksi osaa lukea itse) ja aikuisen kainalossa nämä pelot on turvallista kokea.
Toiseksi, Grimmin sadut ovat laimenneet vuosisatojen kuluessa ja ymmärryksen kasvaessa. Esim. alkuperäisissä saduissa ei ole pahaa äitipuolta vaan sadun lapsen pahin vihollinen on lapsen oma äiti. Jos nämä alkuperäiset, sensuroimattomat sadut kiinnostavat, ne löytyvät kirjastosta aikuisten puolelta.
6. syyskuuta 2009 kello 16.26
Toni! Se mun pikkuprinssillä diivaileva johtajani oli nainen. Ja vaikken haluaisikaan arvostella ketään elämäntapansa perusteella, niin täytyy sanoa, että hän oli myös vanhapiika kuin pahimmissa karikatyyreissä. Teki meidän (työ)elämämme helvetiksi, niin että läksiäisiä, joissa PP’tä saattoi siteerata oli jatkuvasti. Kunpa joku olisikin hänelle vakavissaan lukenut Tommy Tabermannia ääneen, niin ehkä hänenkin elämänsä olisi ollut helpompaa. Ja meidän alaisten.
Tommy Tabermann on myös muuta kuin eroottinen rakkausrunoilija. Lukekaapa Valitusvirsiä valkoisille heteroille. Ei hän ihan turhaan ole eduskunnassa
Luin hänen runojaan nuorena naisena, luen niitä edelleen.
Joka aamu
Heti aamulla
aloitettiin itkeminen,
kova poru,
koko porukka kuorossa,
että homma olisi
illalla hallussa,
osattaisiin itkeä
niin että jumalat heltyvät
eivätkö lyö sormille
Koko päivä itkettiin
niin että nyyhkytys peitti maan,
murheen tunnoton vaippa,
ettei kukaan vaan
illalla tulisi käsi ojossa,
perisi naurusta hintaa
Oltiin
kaukaa viisaita,
kertaakaan ei menty retkuun,
naurettu
Nukahdettiin
selät vastakkain,
silmät valmiina vesissä
seuraavaa päivää varten
—
Oman onnensa sepät
takovat toisensa
henkihieveriin
Onneton on se
jonka päähän
voittajan kruunu painetaan,
sillä hänen käsistään
ei veri
pesemällä lähde
6. syyskuuta 2009 kello 16.53
Kerttuli,
minäkin pidin Tabermannin runoteoksesta Valitusvirsiä valkoisille heteroille. Teos ilmestyi muutama vuosi sitten. Siinä on (pitkästä aikaa) oikein kunnon yhteiskuntakritiikkiä ja osuvia ajatuksia meistä. Teoksen lukijoiksi toivoisi niitäkin, jotka karttavat
Tabermannia kuka mistäkin syystä.
7. syyskuuta 2009 kello 21.14
Totta, Harri puhut satujen merkityksestä! Satujen ja tarinoiden avulla voi turvallisesti harjoitella pelkoa – aika tärkeä tunne sekin.
23. marraskuuta 2009 kello 5.03
Itse pidän Pikku prinssistä kovasti. Luin sen ensimmäisen kerran ollessani n. 16 vuotias. Aina kun sen lukee, oppii jotakin uutta. Eri lukukerroilla kiinnittää huomiota eri hahmoihin ja kun on kehittynyt henkisesti kokee ja ymmärtää taas asiat eritavalla ja kirja onkin aivan erilainen kuin viime kerralla.
On kuitenkin tosiasia, jokaisen kirjan kohdalla. Ettei kaikki voi pitää siitä. Mutten ymmärrä sitä, miksi näin moni on luullut olevansa yksin ”eroavan” mielipiteensä kanssa. Maalaisjärkikin sanoo, ettei se ole mahdollista. Kaikki muut paitsi sinä, maailman ihmisistä pitäisi jostakin tietystä kirjasta. Ei…
Minja kirjoitti:
”Asiallisessa kritiikissä pitäisi aina olla perustelut mukana. Jos perusteluja ei anneta, teksti perustuu vain tyhjänpuhumiselle.”
En jaksanut lukea ihan jokaista kommenttia mitä tänne on tullut, mutta olen melkovarma siitä, ettei hekään ole perustelleet kovin hyvin, jotka pitävät kirjasta. Miksi he pitävät tästä? Vai olettavatko he, ettei tarvitse koska kaikki pitävät siitä. Kaikkien kuuluu pitää siitä? Mielestäni Kirsi on ihan hyvin perustellut kirjoittamansa mielipiteen ja se on kuitenkin vain mielipide. Oli perustelut tai ei.
Mutta Kirsille siitä hatun nosto, että uskalsi kirjoittaa suoraan sen mitä ajattelee paljon kohtutusta ja suuressa arvossa pidettävästä kirjasta. Mielestäni ne jotka pitävät kirjasta (minä kuulun heihin) pitäisi myös ymmärtää se, että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja sen julkituomiseen. Maailma kun ei ole mustavalkoinen.
Meillä oli yläasteella tehtävänä lukea Pikku prinssi, mutten lukenut sitä silloin, en yksinkertaisesti ollut kiinnostunut siitä. Myöhemmin törmäsin kirjaan uudelleen ja tilasin sen itselleni, siitä lähtien olen pitänyt sitä yhtenä kirjahyllyni tärkeimmistä kirjoista. Pidän siitä ja ja omistus teksti: Leon Werthille – silloin kun hän oli pieni poika.
Pienenä ilmaisin usein, etten halua koskaan kasvaa aikuiseksi. En koskaan pitänyt aikuisia ihmisiä arvossa sen kummemmin ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän arvostan lapsia ja heidän maailmaansa ja tapaansa käsitellä ja nähdä asioita.
Pikku prinssissä on tosin myös kohtia, jotka ärsyttävät minuakin. Mutta kun niistäkin ottaa opiksi ja lukee vain, saattaa ymmärtää miksi se kohta on kirjoitettu juuri niin ja mitä kirjailija tarkoittaa sillä.
2. maaliskuuta 2010 kello 2.36
17-vuotiaana uskoisin, että voin sanoa, mitä Pepin – ja niin monen muunkin – väite ”en halua koskaan kasvaa aikuiseksi” tarkoittaa. Itsekin pelkään, että muutun vielä joskus aikuiseksi. Aikuiset ovat niin itsekeskeisiä, muka järkeviä ja pelkäävät muiden mielipiteitä itsestään!
Ei tietenkään lapsena kykene samalle rationaalisen ajattelun tasolle (lue: tottumaan asioiden kulkuun) kuin viidenkymmenen vuoden elämänkokemuksen jälkeen, mutta jo viisivuotias kykenee pohtimaan elämää yleensä. Itse muistan valvoneeni ennen kouluikää öitä miettien olemassaolon absurdiutta (joskaan en tietenkään liittänyt siihen näin vaikeita termejä).
Valtaosalle aikuisista nämä elämän peruskysymykset ovat olevinaan niin tuttuja, että ne leimataan kliseiksi ja itsestäänselvyyksiksi, eikä enää kyetä ihmettelemään elämää. Kuitenkin, jos yrittää herättää keskustelua vaikkapa heittämällä kysymyksen, miltä tuntuisi elää ruukkukasvina, saa liian usein vastauksen ”No mutta eihän kasvit tunne mitään!” Aikuiset ihmiset ovat niin urautuneita!
Itselläni ja Pikku Prinssillä on hyvin samanlainen käsitys Isoista ihmisistä. Kirja kuvaa hyvin aikuisten maailman itsestäänselvyyttä ja ristiriitaisuutta. Jo ensi kerran kun luin kirjaa järkytyin Juopon juomisen paradoksaalista järkevyyttä, vaikka olin n. 8-vuotias. Yhä Juoppo kuvaa ihmisluonnetta mielestäni äärimmäisen hyvin (kunhan ottaa huomioon, ettei kyseen todellisuudessa tarvitse olla alkoholista).
2. maaliskuuta 2010 kello 6.11
Pikku prinsessalle plussaa rehellisestä ja avoimesta kommentista. Pidin kirjoituksestasi ja Pikku prinssistä.
Tässä Vanha prinssi kysyy:
- Miksi bussilakoista jne. joutuvat aina kärsimään kaikkein eniten köyhät, joilla ei ole omaa autoa? Heitäkö lakoilla aina vaan kiusataan?
Monilla ihmisillä on taattu toimeentulo, hyvät eläkeedut ja toimeentulo, mutta silti aina lakkoillaan.
Hoitajat, opettajat, kaulusköyhälistö, pätkätyöläiset, osa-aikatyöläiset, freelancerit. eläkeläiset ja työttömät eivät voi uneksiakaan lakoista eivätkä lakkoilijoiden eduista.
Niin väärin, niin väärin, ihmettelevät Pikku prinssi ja Vanha prinssi.
29. kesäkuuta 2010 kello 12.00
En ole Pikku Prinssiä lukenut (ainakaan en muista siitä mitään) enkä nähnyt krääsääkään, siksi en ole kyllästynyt. Jonkun piirretyn tai kuvakirjan olen ehkä joskus nähnyt. Mutta tänään Googlen etusivulla oli Pikku Prinssi ja se johdattu myös tähän blogiin. Pitänee lainata tämä kirjastosta ja lukea
Pakkohan siinä jotain suuruutta on olla kun tässäkin blogissa näin paljon puhuttaa.