“Mutta miksi pitkäjännitteisyys on ihanne? …… Kuinka yleensä voi päätellä ja toimia “pitkäjännitteisesti”? Miksi se olisi parempi kuin nykyhetki ja innoitus? Sillä mistä me tiedämme yli nykyhetken?”
Tätä miettii Kyllikki Villa kirjassaan Elämän korkea keskipäivä. Jotenkin se sopii tähän syksyn alkamiseen. Kun kaikki spontaani innostuminen taas ahdetaan työpäivän ulkopuolelle, jonnekin. Koska pitää olla pitkän tähtäimen suunnitelmat ja pitää jaksaa jatkaa sellaisiakin asioita, joita ilman tulisi mukavasti toimeen. Eikä Villan ajatus työnteostakaan ihan vastenmieliseltä tunnu:
“Eikä tämä kello neljän odottaminen sovi työmoraalilleni. Minä myyn mieluummin työtäni kuin aikaani.”
Kyllikki Villa. Sankarini.
20. elokuuta 2009 kello 9.25
Kirjaa en ole lukenut, mutta alla olevasta tohdin olla eri mieltä:
”Jotenkin se sopii tähän syksyn alkamiseen. Kun kaikki spontaani innostuminen taas ahdetaan työpäivän ulkopuolelle, jonnekin. Koska pitää olla pitkän tähtäimen suunnitelmat…”
Nimittäin nimenomaan työelämä keskinäisen pätemisen noidankehänä vaatii innostumaan asioista jotka tietää turhiksi, täyttämään asialistat ratkaistaviksi keksityillä ongelmilla, laatimaan strategioita kun kyse on itseasiassa taktiikoista, kauppaamaan kausituotteita jne. Malttia peräänkuuluttava tuomitaan saamattomaksi ja ihan oikein tuomitaankin, kun maailma ei ole maltillinen.
Siis kuten jatkat: ”…pitää jaksaa jatkaa sellaisiakin asioita, joita ilman tulisi mukavasti toimeen.”
Sen sijaan lomalla erityiskunniaan nousee pysyvä, siis pitkä tähtäin: koti, ystävät, läheiset ja joskus jopa jokin ajatuksentynkäkin.
20. elokuuta 2009 kello 10.59
Eri kulttuureilla eri tavoilla. Kiinalaisten on erittäin vaikea ajatella työnsä hinnoittelua tuntien mukaan, tärkeintä on valmiiksi saatettu työ tai palvelu.
Ajan kanssa voi myös leikkiä. Jospa alkaisikin ajatella työaikana, mitä kaikkea voi kotona ja vapaalla tehdäkään.
20. elokuuta 2009 kello 11.10
Eikö työelämä(kin) nykyään ole alalla kuin alalla lyhytjänteisyyden ylistystä, maailma etenee neljännesvuosien sykleissä, kvarttaalista toiseen. Huolimatta siitä tosiasiasta, että valtaosalla toimialoista edes vuodet eivät ole toisiinsa verrattavia tuloksen tai muun mitattavan suureen osalta saati sitten nämä pörssiyhtiöiden palvomat kvarttaalit.
Kaipaan suuresti pitkäjänteisyyttä, kykyä nähdä horisontin taa, sitkeyttä uskoa omaan asiaan ja valittuun linjaan.
20. elokuuta 2009 kello 12.22
Jännite vai jänne? Eikö jännite kuulu sähköoppiin?
20. elokuuta 2009 kello 14.21
Olli, koulussa minulle opetettiin, että ehdottomasti jännite. Jänteitä on lihassa, tunnettu jänne on akillesjänne. Aitajuoksijalle pitkistä jänteistä voisi olla apua.
20. elokuuta 2009 kello 15.34
Olen kyllä kovasti kehunut ja lainannut Kyllikki Villan kirjoja ystävillenikin, mutta tämä Elämän korkea keskipäivä jäi valitettavasti minulta kesken. Senkin kyllä lainasin eteenpäin. Tuo kolmiodraama siinä alkoi tympäistä ja kirja menetti vetovoimansa. Olin varmaan liian lyhytjännitteinen ja kärsimätön.
Lyhytjännitteisyys voi olla kyllä joskus hauskaa ja kivaa, mutta ajattelisin, ettei sillä luoda mitään pysyvää eikä kestävää. Toisaalta se voi olla ihmisellä myös temperamenttiin liittyvä piirre joka sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Samalla lailla tällainen piirre on pitkäjännitteisyys. Tässä tulee taas tämä meidän ihmisten erilaisuus hyvin esille. — Vai arvelisitteko, että nämä piirteet olisivat enemmän opittuja?
Katselen tässä juuri Metropoliitta Ambrosiuksen, Henrikki Tikkasen ja Timo Kietäväisen tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa Henkinen johtajuus. Kirjan tekijät kirjoittavat mm. näin:
”Johtajuus on voimavara, jonka avulla voidaan saavuttaa tai menettää paljon. Niin inhimilliset kokemukset kuin yrityksen taloudellinen menestys ovat sidoksissa siihen, kuinka johtaja itse ja koko organisaatio ymmärtävät tämän tehtävän. Oikea pitkäjännitteinen johtajuus kehittää organisaatiota kestävästi yli kvartaalien.”
Toisaalta Sakarin ajatus ajalla leikkimisellä on kutkuttava ja houkutteleva. Moni niin varmasti tekeekin työssään — tavalla tai toisella.
Jos vaihtoehtoja olisi kaikille työntekijöille tarjolla, niin työn ja levon rytmittely voisi paremmin toteutua eikä ainakaan ainoa luvallinen nautinto olisi työuupumus. Toisaalta työn avulla voimme laittaa hyvän kiertämään. Siinä on työn ilo.
20. elokuuta 2009 kello 16.07
Ihanan Kylikki Villan vosin ehkä minäkin nimetä, jos en ihan sankarikseni, niin esikuvakseni. Olisinpa itsekin 80′nä yhtä aktiivinen ja rohkea kuin Kyllikki!
Onneksi ei ole työaikaa, se olisi kaameaa! Onneksi on vain työtehtäviä, jotka tosin pitää tietnkin saada deadlineen (mikä sana!!) mennessä aina valmiiksi, mutta onneksi muutoin saa työskennellä oman kellon mukaan!
p.s. luulen, että minun on PAKKO tehdä laivamatka Gdaniaan, niin monesti olen siitä Kyllikin yhteydessä lukenut : )
20. elokuuta 2009 kello 17.51
Höh, minusta pitkäjännitteinen kuulostaa älyttömältä. Sanakirjan mukaan molemmat ovat näemmä sallittuja. Riita poikki.
20. elokuuta 2009 kello 18.09
Olli, kävin lukiota 80-luvun alussa, silloin suositeltiin muotoa pitkäjännitteinen ja tätä muotoa taottiin päihimme ennen ylioppilaskirjoituksia. Sen jälkeen muoto pitkäjänteinen on yleistynyt. Minut on sillä tavoin aivopesty, että sana pitkäjänteinen saa minut ajattelemaan yksinomaan jänteitä, mutta ei se mitään. Kieli muuttuu, en hypi seinille.
21. elokuuta 2009 kello 12.03
Kyllikki Villa on I-H-A-N-A!
(Vaikka en ole lukenutkaan häneltä muuta kuin ”Vanhan rouvan lokikirjan”.)
21. elokuuta 2009 kello 14.27
Onhan Kyllikki Villan ikinuoruudessa myös hauskuuttava puolensa. Kuinka hän silmä mustana istuu nuorten reppumatkalaisten kanssa aamiaispöydässä yöllisen merenkäynnin jäljiltä. Ja laivojen henkilökunnalla varmasti ollut vahtimista ”Ei helvetti, nyt se mummo yrittää muiden mukana köysitikkaille, menkää heti repimään se irti köysistä ennen kuin se tappaa itsensä!”
Sisukas ja kärttyisäkin rouva. Aito. Olen Villan fani ehdottomasti. Paras kirja häneltä on Pakomatkalla.
2. syyskuuta 2009 kello 8.09
Luin Kyllikki Villan ”Elämän korkea keskipäivä” vuosi sitten ja päinvastoin kuin Lene, kokonaan. Mutta ajatukset hänen kanssaan menee yksi yhteen. Kolmiodraaman aiheuttama tunteiden ristiriitaisuus ja siitä jatkuva jankuttaminen alkoi minua tympäistä joissain vaiheessa. Tuli mieleen usein ajatus:”Ala nyt jo ratkaista tuo ristiriita!” Mutta niinhän se on, että juuri tuollaisten tilanteiden ratkaiseminen vaatii aikaa ja kypsyttelyä. Sen jälkeen ratkaisut ovat pitäviä. Ehkä Villa halusikin sen seikan tuoda esille.
Ihmettelin suuresti, kun 93-vuotias äitini piti kovasti kirjasta ja kehui minulle sitä hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi! Sain äitini kanssa monet keskustelut aikaiseksi ja jouduin muuttamaan hänestä kantaani: hän ei olekaan konservatiivi, vaan mitä liberaalein ihminen!! Äidistäni avautui minulle sen jälkeen aivan uusia puolia, ja siitä olen Villalle ikikiitollinen!