Laitoin Leena Krohnille kysymyksiä eilen ja tänään saimme jo vastauksia. Muutama eilisen jälkeen tullut kysymys ei ole tässä listassa, voin vielä kysyä, josko Krohn ehtisi vielä niihin vastata.
Leena Krohnin viesti sisälsi myös kiitokset siitä, että olemme uhranneet Valeikkunaan aikaa. Tässä voi kyllä todella todeta Krohnille itselleen, kiitokset siitä, että on uhrannut kysymyksiimme aikaa.
Tässä siis Leena Krohn:
LK: Juuri eilen sain Teoksen Silja Hiidenheimolta Valeikkunaan liittyvän uutisen:
”_tudentska zalo_ba-kustantamon toimittaja Mitja Cander valitsi Valeikkunan Beletrina-kaunokirjallisuuteen sarjaan. _tudentska zalo_ba on yksi suurimmista ja parhaimmista kustantamoista (varsinkin Beletrina sarja on hyvin tunnettu ja arvostettu)—. Käännös tulee olemaan valmis ensi vuonna elokuun loppuun, ja kirja ilmestyy joskus vuodenvaihteessa 2010-2011. ”
Kääntäjä on Julija Potrc. Valeikkuna ilmestyy myös japaniksi Hiroko Suenobun käännöksenä.
“Valeikkunassa” minua mietityttivät monet noista Kirsin esille nostamista kohdista, erityisesti tuo Tatu, joka “kehittää” itseään erilaisilla lääkeillä. Onkin hyvä kysymys miettiä sitä missä loppujen lopuksi kulkee erilaisten lääkkeiden käytön raja. Mikä oikeuttaa erilaiset huumeet tai doupingin?
LK: Ja missä kulkee lääkkeiden ja huumeiden raja? Toisinaan ehkä vain lainsäädännössä… Lääke, jota käytetään ilman reseptiä huumaavassa tarkoituksessa, on huume. Toisaalta kasveissa ja sienissä on myrkyllisiä aineita, jotka toimivat hallusinogeeneina, mutta joita ei ole määritelty huumeiksi. Jos urheilukilpailuissa douppaus on kielletty, ei kilpailijan pidä mennä douppaamaan, ellei halua suoritustaan mitätöitäväksi ja mainettaan mustattavaksi. Mutta elämä ei ole urheilukilpailu.
Jos tuhoaa huumeilla elämänsä ja tulevaisuutensa, ei riittävä puolustus voi kuitenkaan olla: ”Omapahan on elämäni”, sillä yhden ihmisen elämä on solmiutunut erottamattomasti yhteen monien muiden kohtaloiden kanssa.
Mitä jos olisikin lääke, jolla voi kehittää älyään (onko sellainen jo?), ketkä tuollaista doupingia käyttäisivät? Ja niin kuin Tatukin kysyy: miksei ihminen sitten saisi yrittää olla aina vain nopeampi, onnellisempi, voimkkaampi, älykkäämpi, vaikka sitten erilaisten pillerien avulla?
LK: On olemassa jo monia ns. ”smart drugeja”, joita käyttävät terveet ja älykkäät ihmiset (etenkin Yhdysvalloissa) parantaakseen esim. muistiaan ja tullakseen vielä terveemmiksi ja älykkäämmiksi. Varmaankin he ottavat myös tietoisia riskejä, sillä tuskin noiden aineiden pitkäaikaiskäytön vaikutuksista tiedetään paljoakaan, mutta ei minusta sellaista toimintaa pidä illegalisoidakaan.
Kysymyksiä kirjailijalle, hmm… Leena Krohnin kirjat käsittelevät niin usein suuria filosofiasia kysymyksiä ihmisen kyvyistä ja heikkouksista, että ehkä haluaisin esittää sellaisen melko mahtipontisen kysymyksen, että mitä Leena Krohn itse pitää ihmisyydessä ainutlaatuisena ja arvokkaimpana?
LK: Tiedonhalua, myötätunnon kykyä, symbolifunktiota.
Toisessa mainituista kirjoista LK pohtii inhimillisen tajunnan kontra konetajunnan(jos sellaista on!) kohtaamista. Kirjailija ei anna vastauksia, mutta kauniilla jopa runollisella kielellä ohjaa lukijaa kohtaamaan selittämätöntä ja maagistakin todellisuutta.
Vai tarkoittaako Leena Krohn kaikenkaikkiaan , että meidän lukijain on suostuttava tunnistamaan omat todellisuutemme ja olemaan tyytyväisiä oikeisiin kysymyksiin – ei niinkään oikeisiin vastauksiin?
Niin, sitäkö Leena Krohn tarkoittaa?
LK: Absoluuttinen todellisuus on tuntematon. Emme voi olla tyytyväisiä edes kysymyksiimme, sillä emme tiedä, ovatko ne oleellisia.
Kysymykseni Leena Krohnille ovat seuraavat:
1. Olet saanut Arvid Lydecken-palkinnon v. 1975. Oletko lukenut lapsena esim. Arvilyn kertomuksia tai jotain muuta häneltä? Mitä pidit niistä? (Arvid Lydeckeniä mainitaan jonkinlaiseksi
tieteiskirjallisuuden ensimmäiseksi edustajaksi Suomessa.)
LK: Olen lukenut hyvin nuorena ainakin Pikku Veikon, joka viehätti minua, ja tietysti Lydeckenin runoja. En tuntenut Lydeckenin scifi-kirjoja ja varsin vähän yleensäkin poikien seikkailukirjoja. Luin lapsena tyttökirjoja, paljon lyriikkaa ja ihan aikuisten romaaneja, kuten Bronten sisaruksia. 8-vuotiaana luin myös Waltarin pienen kertomuksen Kultakutri, joka kertoo prostituoidun elämästä. Se oli ainoa kirja, josta vanhempani olivat sitä mieltä, ettei sitä olisi pitänyt lukea.
2. Passiflora päättyy sivulla 37 lauseeseen:” Mutta hän joka näkee, hän ei ole idea”
Selittäisitkö tarkemmin valefilosofin ajatuksen. (Platonia?)
LK: Tässä on oikeastaan viittaus Albert Camus’n Ruttoon, joka on varhaisimpia lukemiani aikuisten romaaneja. (Luin senkin 8-vuotiaana ja monta kertaa sen jälkeen eri ikäkausina.) Siinä on lause: ”Ihminen ei ole idea.”
Sivulla 155 mainitaan olento “ei-milloinkaan-korppi”. Mikä se on? (Olinko lukenut huolimattomasti?)
LK: Tämä on viittaus Edgar Allan Poen Korppi-runoon ja sen kertosäkeeseen ”ei milloinkaan!” (”nevermore”)
Entä loppuluku? Miten te ymmärrätte sen? Pidin viimeisen sivun tunnelmavaihdoksia hurmaavan hienosti rakennettuina. “Ihmeellinen ja oikea ikkuna, josta näki ihmiskunnan, eläinkunnan ja kasvikunnan!” — hilpeää ja leikkisää, mutta sen päälle vyöryy loppuhuipennuksen tyly “tyhjyyden ankara paiste”.
Kaksi kysymystä, jotka ovat hiukan asian vierestä, mutta kysyn kuitenkin.
1)Oletko käynyt kellumassa?
2)Oletko lukenut Feynmania?
LK: En ole käynyt kellumassa ja olen lukenut vain Feynmanista, en valitettavasti Feynmania.
Elämäntehtäväni on saada matemaatikot lukemaan kaunokirjallisuutta (onnistuu silloin tällöin) ja muut ihmiset uskomaan, että matematiikka on mielenkiintoista, hauskaa ja ennen kaikkea kaunista (paljon, paljon hankalampaa). Niinpä vielä yksi kysymys: Pidätkö matematiikasta? (Rehellinen vastaus kelpaa, ihmiset usein sanovat yök kun kerron heille ammattini, olen siis karaistunut.)
LK: Oliko se Newton, joka sanoi, että luonnon oma kieli on matematiikka? Ihailen ihmisiä, joilla on matemaattisia lahjoja ja kadun katkerasti, että koulussa laiminlöin matematiikan opintoja. Yhtenäiskoulun lukiossa suurenmoinen opettaja ja loogikko Simo Sivenius sai kyllä ajattelemaan asioita hieman uudelleen. Kysymys kysyjälle? Mitä suosittelette 62-vuotiaalle ihmiselle, joka haluaa ihan itsekseen opetella matematiikkaa?
Kysymykseni Leena Krohnille on ehkä ennemmin psykologinen kuin filosofinen: Mitä pitää ihmiselle tapahtua tai on pitänyt jo tapahtua, että hän alkaa harrastaa doggausta, missä roolissa tahansa, tirkistelijänä tai tirkisteltävänä. Ruoskiminenhan on jo jotain muuta. Mikä vie ihmisen moiseen vieraatuneisuuden tilaan?
LK: Sanopa se! Se on minullekin arvoitus. Luin jostain aviisista, että Laakson kallioilla saa kesäisin seurata läheltä sekä hetero- että homoyhdyntöjä. Joku isä, joka oli sattunut paikalle 3-vuotiaan poikansa kanssa, oli pahastunut näystä. Lueskelin keskustelupalstaa, jossa vuorostaan moni paheksui isää. Hänen käskettiin mennä lapsen kanssa leikkipuistoon ja antaa ihmisten rauhassa harjoittaa seksuaalisuuttaan. Mielestäni on täysin käsittämätön vaatimus, että julkisilla paikoilla kaupungissa on voitava vapaasti toteuttaa itseään myös tällä elämän alueella. Minusta kansalaisten täytyy saada oleskella ja käyskennellä puistoissa ja kallioilla myös 3-vuotiaiden kanssa joutumatta vasten tahtoaan todistamaan vieraiden intiimejä seurustelusuhteita. Aletaanko pian vaatia, että myös julkisissa sisätiloissa on voitava naida tai esitellä erektiotaan silloin kun mieli tekee? Nuorena tyttönä Rikhardinkadun kirjastossa minulle esiintyi itsensäpaljastaja, oikein klassinen poplaritakkityyppi. En voi sanoa, että tapaus ilahdutti.
Vielä yksi kysymys Leena Krohnille kuuluukin siis: Onko itsemurha mielestäsi tärkeä teema kirjallisuudessa?
LK: Ainakin sillä on kiinnostavuutta filosofisena kysymyksenä, sillä itsemurhaa voi ajatella tahdonvapauden viimeisenä aktina. Se Valeikkunan synkkämielinen nuori mies, joka halusi tappaa itsensä, siteerasi itse asiassa eräitä omia nuoruudenaikaisia ajatuksiani. Kirjoitin silloin artikkelin Tanatologian alkeet tai kuolevaisuuden kuiskauksia, jossa ehdotin perustettavaksi eräänlaisia itsemurhaklinikoita. Esseekokoelmassa Rapina kirjoitin artikkeliin toisen osan, jossa kritisoin ensimmäistä ja joka päättyi: ”Ei Sokrateskaan, niin lujasti kuin olikin vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta, tiennyt myrkkymaljaa nostaessaan, kumman osa on parempi: sen, joka saa elää vaiko sen, jonka täytyy kuolla.”
On pakko ihailla Krohnin kykyä kirjoittaa raskaista ja vaikeista asioista niin hämmentävän kevyesti ja ymmärrettävästi. Tässä kirjassa ei piilouduta koukeroisten sanakäänteiden ja selitysten taakse. Vai onko selkeys vain harhaa?
Kirjailijalta toivoisin kommentin siitä, onko kirjoittaminen/kirjallisuus eräänlainen kelluntatankki?
LK: Siinä mielessä kyllä, että kirjoittaminen kirkastaa ja selkiyttää ajattelua ja ylimalkaan tekee elämän siedettävämmäksi.
Kysymys: Kiehtovatko sinua sellaiset asiat kuin kvanttifysiikka ja avaruus?
LK: Kyllä ne kiehtovat aivan loputtomasti. Niissä molemmissa on kysymys äärettömyydestä, ajan ja paikan suhteesta ja myös katsojan, todistajan vaikutuksesta siihen tapahtumaan, jota todistetaan. Eräät kvanttifysiikan johtopäätökset näyttävät edellyttävän maailmankaikkeuksien ehkä ääretöntä moninaisuutta. Se tuo fysiikkaan ikään kuin metafyysisen perspektiivin. Eräs suomalainen fyysikko, taisi olla Kari Enqvist, sanoi joitakin vuosia sitten, että fysiikka edetessään tekee filosofian tarpeettomaksi. (En muista tarkkaa sanamuotoa.) Sitä en usko.
Sitä haluaisinkin Leena Krohnilta kysyä, kumpi oli ensin, kuva vai tarina? Kestän sen , jos illuusioni on väärä. Nämä viikot lukemisen jälkeen olen saanut sitä ajatusta ihastella, ja se riittää minulle ; )
LK: Tarkoitatko Mantegnan katto-ikkunaa? Sen löysin alettuani jo kirjoittaa kertomusta, mutta aika alkuvaiheessa. Kuva, joka merkillisellä tavalla vastasi eräitä omia aivoituksiani, ohjasi kyllä kynääni.
Pankkiautomaatin jokainen on nähnyt torin laidalla, mutta Metamaattia ei kai kukaan. Harppiliigalaiset esiintyvät joka ilta televisiossa, tosin eri nimillä. Automatiikka ohjaa lähes kaikkia toimintoja eikä edes filosofi osaa sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Implantit ja sensorit saattavat tulevaisuudessa ohjata filosofin omaakin tytärtä ilman että isä pystyy vaikuttamaan niiden toimintaan. Säilyykö rakkaus ja mikä erottaa ihmisen koneesta?
LK: Jos koneelle kehittyy tietoisuutta, sekin löytää väistämättä jossain vaiheessa rakkauden ja kärsimyksen, sillä ne kuuluvat yhteen.
Tietokoneiden kehityksen nykyvaiheessa tuskin voidaan olettaa, että koneella olisi minä-tietoisuus tai että se näkisi unia.
Kysysmys Leena Krohnille: Kuinka kestät tiedon? Tuoko tieto sinulle enemmän iloa kuin tuskaa? Varmaan tunteet vuorottelevat (jopa päivän mittaaan), mutta minua ihmetyttää tietosi laajuus ja syvyys ja miten kaiken kestät ja jaksat.
LK: Minun tietoni ovat tavattoman hajanaisia, pinnallisia ja puutteellisia, sitä paitsi epäilen, että ne perustuvat usein väärinymmärrykseen. Mutta tiedonhalu on energiaa, joka auttaa jaksamaan.
Valeikkunan Rudolf-varis kosketti ja liikutti: luuletko sinä että vain ihmiset osaavat rakastaa?
LK: En luule, vaan päin vastoin olen varma siitä, että kaikki nisäkkäät ja linnut osaavat rakastaa (hyönteisistä en uskalla sanoa mitään), sitä paitsi usein ehdottomammin ja uskollisemmin kuin homo sapiens. Yksi kauneimmista eläinaiheisista runoista, joita olen lukenut, on Jeseninin Katshalevin koiralle, joka alkaa ”Jim, anna onnen käpälää” ja päättyy tunnettuihin sanoihin: ”Ei tässä elämässä ole uutta kuolla eikä eläminen yhtään uudempaa.”
Kysymys n:o 2: Onko joillakin Valeikkunan allegorioiden ja ihmisten takana reaalinen pohja?
LK: Monissa kohdissa on kyllä. Esim. alun unet ovat ”totta”. Kiinnostava kysymys: missä mielessä unet voivat olla ”totta”? Toisilla ei ole mitään keinoa varmistua siitä, että se, joka kertoo unensa sisällöstä, kuvaa unennäköä todenmukaisesti tai edes siitä, että hän ylkimalkaan on nähnyt unta.
Muodonmuutos kiinnostaa selvästikin Leena Krohnia niin Tainaronissa kuin Valeikkunassa.
Ihmiset muuttuvat hyönteisiksi (onko lähtökohtana Kafkan Gregor Samsan metamorfoosi?. Ihmiset lähenevät koneita, muuttuvat koneiksi. Ihminen tekee koneesta itselleen toverin, auttajan, muuttuuko itsekin koneeksi? Tahto ja päämäärät ovat hyviä – onko tämä meille siunaukseksi?
LK: Kafka on varmasti vaikuttanut minun kirjoittamiseeni, mutta ainakin yhtä paljon J.H.Fabre ja sadevesilammikot, joita lapsena tuijottelin. Ihmisen toiminnasta hyvin suuri osa, itse asiassa valtaosa, tapahtuu automaattisesti ja tiedostamatta. Siinä mielessä meissä on paljon ”koneellista”, jos niin halutaan sanoa. Me emme kuitenkaan ole muuttumassa koneiksi vaan ennen pitkää koneet kehittyvät organismien kaltaisiksi.
Metamorfoosin ohella Krohnia on aina kiinnostanut samuus (hän on niin itse kirjoittanut). Siksiköhän hänen henkilöihinsä, olentoihinsa ja olioihinsa samaistuu, olivatpa he lihaa, verta, puuta tai metallia tai sekaisin kaikkea?
LK: On totta, että minua kiinnostavat enemmän ne asiat, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä, kuin ne, jotka erottavat. Toisin sanoen: tämän lajin erikoisominaisuudet, jotka eivät kuitenkaan erota meitä niin paljon muista eläinlajeista kuin usein haluaisimme uskoa. Varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata.
Tulisikohan hävitetyksi (kristusanalogia) jos todella omaisi tiedon miksi ja miten elämä on?
Miten Krohnin pää kestää käsitellä näitä olemassaolon ahdistuksia?
LK: En täysin ymmärrä ensimmäistä kysymystä. Ehkä kuollessamme saamme sen tiedon ja sen myötä katoamme? Samanlainen pää minulla on kuin muillakin, aika kova.
Yhä vain Valeikkunaa lukematta…tuli mieleen että Krohnin kirjat tuntuvat etenevän synkempää ja dystooppista kohti, jos vertaa niitä alkuaikojen Ihmisen vaatteissa, Donna Quijotea, Tainaronia yms. vaikkapa Pereat Mundukseen tai ilmeisesti myös tähän…muistelen Krohnin jossain verranneen nyky-yhteiskuntaamme Poen kuvaamaan Usherin taloon, ja toisaalla kommentoineen 70-luvun taistolaisuuden jättämiä arpia suomalaisten taiteilijoiden yhteiskuntavaikuttamisen mielekkyyteen…nyt hän tuntuu ilmeisesti pääsevän yli niistä arvista?
Jos tuossa jossain oli kysymys, sen voi kysyä kirjailijalta.
LK: Monet kirjailijat alkavat vanhetessaan kirjoittaa yhä satiirisemmin, minä ilmeisesti kuulun heihin. Kyllähän nyky-yhteiskunta ja sen talousjärjestelmä on tosiaan Usherin taloon verrattavissa. Halkeamat kasvavat kasvamistaan, milloin talo sortuu? Mitä tulee taistolaisuuteen, sen arpia minulla ei itselläni ole; pidin 70-luvulla sitä liikettä monin tavoin käsittämättömänä, autoritaarisena ja demagogisena.
Leena Krohnille kysymykseni n:o 3: Tiedän, että rakastat aluusioita eri taiteisiin, matematiikkaan ja filosofiaan. Kirjoitatko myös viittauksesi aiempiin teoksiisi taiten, kuin ylivertaisen tyylitaiturin silmällä ja kädellä, meille herkutteluksi?
LK: Kyllä olen kirjannut sellaiset viittaukset tietoisesti, mutta olen iloisesti yllättynyt, jos joku sattuu ne huomaamaan.
Sitten tuli mieleen venäläisen Gontzarovin Oblomov! Hänhän ei lähtenyt kotoaan vaan makasi sohvallaan ´pukeutuneena kauhtuneeseen itämaiseen aamutakkiin ja pohdiskeli maailman menoa.
Kysynkin filosofi-kirjailijalta Krohnilta: onko Oblomov vaikuttanut vai oliko ajatus vain sattuma?
LK: Hauskaa, että kiinnitit tähän huomiota. Se ei ole sattumaa. Kun kerroin puolivalmiista käsikirjoituksestani Teoksen Maria Säntille, kirjoitin: ”Kertomuksen päähenkilö on myös eräänlainen uuden ajan Oblomov…” Luin kirjan koululaisena ja se teki vaikutuksen (etenkin koska itsekin olin silloin ja olen yhä taipuvainen oblomovilaisuuteen).
Hetken ajattelin kirjan lopussa myös toista mahdollista loppuratkaisua ja viimeisen kertomuksen selitystä. Ehkä valefilosofi itsekin oli ruvennut käyttämään ketamiinia. Kun etsin tietoja tuosta lääkkeestä, niin Suomessa se on vain sairaalakäytössä oleva anestesialääke, mutta ulkomailla, ainakin Kaukoidässä sitä käytetään huumeenakin Tatun tapaan. Mitä mieltä muuten olette näistä lääke”infoista” kaunokirjallisuudessa?
LK: Kysymys ei ehkä ole minulle tarkoitettu. Sellaisen ”infon” on tietysti oltava luonteva osa teosta. Romaanissani Datura päähenkilö käytti astmaansa daturan siemeniä, joiden myrkyt aiheuttivat outoja ja vaarallisia vaikutuksia. Eräs lukija otaksui, että minulle on käynyt samoin ja että olen jäänyt ”koukkuun”.
Utelias mainitsi aiemmin, että valefilosofi olisi ollut suolahoidossaan alasti. Olisiko hän ollut vielä naturistikin?
LK: Sitä en tullut ajatelleeksi, mutta miksi ei…
Mikä tuotannossasi on kaikkein rakkain kirjasi? Miksi?
LK: Ehkä se on Tainaron, ehein ja intensiivisin kirjoistani. Tosin Pereat mundus on minulle myös tärkeä.
Mitä ajattelet tänä päivänä kirjastasi Vihreä vallankumous?
LK: Inarin kuvat ovat parempia kuin teksti.
Pitäisikö todellisuus pystyä määrittelemään?
LK: Se ei ole mahdollista.
Oletko Montaignen tavoin sitä mieltä, että filosofia on kaiken epäilemistä?
LK: Se on hyvin sanottu.
Kosti mainitsi sen Rudolf-variksen ja kysyi luulenko että vain ihmiset osaavat rakastaa…tuli mieleen vastakysymys, osaavatko ihmiset rakastaa? Sellaisella suoruudella kuin eläimet, tai lapset (joiden katseen suoruus rinnastettiin kirjassa)? Rudolfin tarinan perusteella en ole kovinkaan varma vastauksesta…
LK: Kyllä siinä suhteessa ihmisellä on vielä paljon oppimista, myös toisilta lajeilta.
Heitän vielä ne pari kysymystä kirjailijalle:
1) Olen havainnut kirjojen yhteiskunnallisuuden, suorien allegorioiden ja kantaaottavuudenkin (silloinkin kun se tehdään kysymällä eikä antamalla vastauksia) kasvaneen uran aikana, onko kehitys tietoinen päätös?
LK: Ei ole, onko kehitys juuri koskaan tietoista?
2) Osaako ihminen rakastaa?
LK: Tuohon vastasin jo aiemmin.
Pari pikahuomiota muiden kommentteihin: Lukutoukkanen, se ei-milloinkaan-korppi on viittaus Edgar Allan Poen runoon, korppiin joka huusi “ei milloinkaan”…en kyllä tiedä tarkoittiko se mitään sen kummempaa vai oliko vain satunnainen irtoviittaus, kirjailija kommentoikoon…
LK: Ei ihan satunnainen, sillä Poe on ollut minulle tärkeä kirjailija 12-vuotiaasta saakka. Hänen lyriikkansa, myös Korppi, vaikuttaa minuun sekä melankoliassaan että uskomattomalla melodisuudessaan.
Jos vielä jaksat vastata: Ketkä ovat nyt suosikkikirjailijoitasi? Luetko joitakin kirjoja yhä uudelleen? Tai voi olla, että etabloitunut kirjailija ei halua vastata tällaisiin kysymyksiin, siinä tapauksessa älä vastaa.
LK: Olen jo maininnut Camus’n ja Poen. Andersen ja Tsehov kuuluvat myös kaikkein rakkaimpiin. Don deLilloa pidän nykykirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvana. Juvonen, Rekola ja Södergran ovat suomalaisista kirjailijoista minulle tärkeimpiä.
20. elokuuta 2009 kello 19.40
Hieno kooste kysymyksistä. Olet tehnyt ison työn, Kirsi. Kiitos!
Suuret kiitokset myös Leena Krohnille, että olet halunnut vastata meille. Vastauksiasi oli ilo lukea.
Kirjailija alkaa tuntua niin todelliselta, kun on tällainen mahdollisuus
kysyä ja saada vastauksia.
20. elokuuta 2009 kello 20.15
Kiitos vastaukista, Leena Krohn!
Sain niistä ajateltavaa, kun luen Valeikkunan uudestaan ajan kanssa. Tai kun luen tulevia teoksiasi.
Vahvistui käsitys, että olet realisti mutta kuitenkin hyvän puolella oleva illusionisti.
Yksityinen esimerkki (metamaatti) edustaa pahaa. Ei ihminen ole kyynikko siksi että näkee ja tietää. Ihminen on kyynikko, jos ei huomaa variksen rakastavan.
Onneksi olkoon tulevien käännösten vuoksi! Jään odottamaan sinulle kansainvälisiä(kin) palkintoja.
Hienoa, että sanoit pitäväsi Tainaronista eniten. Minä olen kehunut sitä kaikille: ei paljon puutu että hihkaisen sen ilmoille marketin kassajonossa, kirjastossa ja urheilukilpailuissa.
20. elokuuta 2009 kello 20.16
Lene, olen samaa mieltä. Kirjailija tuntuu aivan eri tavalla todelliselta suostuessaan tällaiseen dialogiin lukijoiden kanssa. Ja merkittävämmällä tavalla kuin jonkun muun kirjoittamassa elämäkerrassa!
20. elokuuta 2009 kello 20.22
Häpäisystä puheenollen.. Pyydän anteeksi, molemmilta.
20. elokuuta 2009 kello 20.25
Tänne palstalleko se kommenttini nakkasi? Ihmeellistä tämän blogin käytös. Anteeksipyyntö siis Brewsterille ja Tonille.
20. elokuuta 2009 kello 20.54
Oli ilo lukea !
Kosti tuolla sanoi sen, mitä itsekin ajattelen. Sillä lisäyksellä, että olen sitä mieltä että kirjasi ovat sellaista suomalaista kirjallisuutta, joka on globaalia harvinaisella tavalla. Maailmankirjallisuutta.
20. elokuuta 2009 kello 21.02
Kiitos Sinulle, joka kysyit …mitä Leena Krohn pitää ihmisyydessä ainutlaatuisena ja arvokkaimpana?
…ja kiitos Leena Krohnille arvokkaasta vatauksesta: Tiedonhalu, myötätunnon kyky ja symbolifunktio.
20. elokuuta 2009 kello 22.23
Kiitos, Leena Krohn, paneutumisesta ja älykkäistä vastauksista! Kuten Kosti, ajattelin että luen vielä Valeikkunan uudelleen kaikki kommentit ja vastaukset mielessä. Pidetään peukkuja, että kirja lähtee hyvin maailmalle ja erityisesti tuonne läntiseen naapurimaahan…
Don deLillo, hauska kuulla, minustakin hän on tavattoman hyvä kirjailija. Jossain kirjassasi huomasin viittauksen sinne päin: väliotsikkona Valkoinen kohina.
Ja on meillä mainio bloginpitäjä, sanottakoon se taas kerran: kaikki järjestyy käden käänteessä! Kiitokset myös Kirsille!
20. elokuuta 2009 kello 23.45
Kiitokset Leena Krohnille, että otit vakavasti melkoisen määrän kysymyksiä ja vastasit niihin meitä lukijoitasi kunnioittaen.
21. elokuuta 2009 kello 4.40
Leena Krohn, kiitokset vastauksista ja vastakysymyksestä! Olen asiaa jonkin verran miettinyt. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut toisaalta kirjallisuudesta, toisaalta matematiikasta ja luonnontieteistä. Nuorena lähdin opiskelemaan jälkimmäisiä aloja, koska kirjallisuutta voi harrastaa on ammatti mikä tahansa, mutta matematiikan harrastaminen on hankalaa, jos ei sitä ole opiskellut. Olen ajatellut, että pitäisi olla ”matematiikkaa maallikoille huvin vuoksi” -kursseja. Kun sellaisia kuitenkaan ei ole, suosittelen muutamia kirjoja.
1) Mario Livio: The equation that couldn’t be solved.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu, se kertoo matemaatikoiden yrityksistä ratkaista viidennen asteen polynomiyhtälöitä (yleisessä tapauksessa ratkaisua ei ole) ja siitä, miten tämän ongelman pohtiminen johti ryhmäteorian (matematiikan ala, algbebraa) syntyyn. Ongelman historia on jokseenkin värikäs, joten kirja on viihdyttävä. Kirjassa on sekä matematiikkaa, että historiaa. Livio on kirjoitanut myös muita kirjoja kuten kirjat The golden ratio ja Is God a Mathematician?, mutta niitä en ole lukenut.
2)Mark Haddon: The curious incident of the dog in the night-time.
Kirja (suomennettukin) on romaani, johon on ujutettu paljon matematiikkaa. Kirjan päähenkilö nimittäin miettii matematiikkaa melkein koko ajan, hänen miettimänsä ongelmat ratkaisuineen on esitetty hyvin selkeästi. Jos ne jaksaa käydä läpi, oppii jo aika paljon.
3) John Conway: On numbers and games.
Tämä kirja on oikeastaan tarkoitettu ammattimatemaatikoille. Se on kuitenkin sikäli erikoinen kirja, että se ei vaadi mitään esitietoja. Niinpä ainakin sen alkuosa sopii kenelle tahansa. Conwaylla on harvinainen taito lähteä liikeelle yksinkertaiselta tuntuvasta asiasta, kehitellä asiaa ja saada siitä paljon irti.
4)Osmo Pekonen: Symbolien metsässä. Matemaattisia esseitä.
Täytyy tunnustaa, että luin tämän kirjan niin kauan aikaa sitten, etten enää oikein muista mitä kaikkea se käsitteli. Muistan kuitenkin pitäneeni kirjasta. Pekonen on kirjoittanut kaikenlaista muutakin. Olen huonosti perillä hänen kirjoituksistaan, koska en asu Suomessa.
5)Laurent Schwartz: A mathematician grappling with his century.
Tästä kirjasta ei oikeastaan opi matematiikkaa (1900-luvun matematiikan historiaa sitäkin enemmän), mutta se on mielestäni harvinaisen mielenkiintoinen ja kaunistelematon muistelmateos.
Toivon, että jokin näistä kirjoista osoittautuu mielenkiintoiseksi. Kirjoittelen lisää lukuvinkkejä, jos niitä juolahtaa mieleeni.
21. elokuuta 2009 kello 8.43
Tuli mieleen Tuomari Nurmio: ”Hän kysyy vastauksilla ja vastaa kysymyksillä.” Leena Krohnin vastaukset ovat linjassa hänen romaaninsa hengen kanssa: ei elämöidä, kysellään, ihmetellään, ja jos ei ole vastausta, sitä ei väkisin väännetä. Romaani ei selittänyt kaikkea, eivät myöskään vastaukset. Kysymykset ovat hyviä silloin, kun ne johtavat toiseen, vastaukset ovat oikeita silloin, kun ne johtavat uusiin kysymyksiin.
Doggaus-teemasta ja Leena Krohnin ikävästä lapsuusmuistosta muistin erään episodin Vonnegutilta, jonka romaanissa esiintyi mies popliinitakissa ja kumisaappaat jalassa. Tavaratalon naisten hajuvesiosastolla mies puhalsi pilliin, katseet kääntyivät, ja eikun takki auki. Samoin muistin Neil Hardwickin popliinitakkisen roolihahmon, joka teki kaikkensa päästäkseen vilauttamaan, mutta ei onnistunut. Nämä ovat tietenkin hauskoja variaatioita teemasta, joka oikeasti on ahdistava ja surkea.
P.S. Jos menneitä saa muistella, niin Airaksisen vastaukset eivät aikoinaan olleet kovin lukijoita kunnioittavia. Ne johtivat kuitenkin vilkkaaseen keskusteluun. Nyt kun Leena Krohn kunnioittaa meitä, viekö se jatkokeskustelulta siivet?
21. elokuuta 2009 kello 10.59
Kiitokset Kirsille (taas) urakoinnista!
Kauniit kiitokset kirjailija Leena Krohnille vuoropuhelusta lukupiiriläisten kanssa! Lisää pohdittavia asioita.
21. elokuuta 2009 kello 12.00
Suuri kiitos Leena Krohnille vastauksista!
Voi kunpa teoksiasi käännettäisiin norjaksi ja voisin antaa niitä ystävilleni täällä luettavaksi!
21. elokuuta 2009 kello 12.06
Luin uudelleen Krohnin vastauksia. Muistui mieleen – tämä nyt mennee jo itsehäpäisyn tai -paljastusten puolelle – mutta lukiossa pari lempikirjaani olivat Gontsarovin Oblomow ja Camus’n Rutto. Erityisesti Ruton luin varmaan puolisen tusinan kertaa, miksi. Luin 30-vuotiaana kirjan uudelleen, enkä tavoittanut samaa. Mutta sinänsä oli yllättävä Krohnin vastaus lauseesta: Mutta hän joka näkee, hän ei ole idea. Sillä harvoin lukiessani haluan kirjata mitään ylös, mutta tämän kirjoitin, sillä lause suorastaan hyppäsi ja tökkäsi. Kai ammoin luettu siis jää, piiloon ja vaikkei tietoisesti muistakaan, antaa kaikuja.
21. elokuuta 2009 kello 12.35
Mielenkiintoista luettavaa tosiaan, kiitokset Kirsille urakasta ja Leena Krohnille vastauksista (ja voidaanko puhua lukijan ajan uhrauksesta jos kokee jääneensä saamapuolelle?)
deLillon nimeä on dropattu siellä täällä, en ole vielä lukenut mutta pitänee kokeilla (vinkkejä hyvästä aloituskirjasta vastaanotetaan).
Doggauksesta ja seksistä julkisissa paikoissa voisi pohtia enemmänkin, mutta sekalaisia keskusteluja aiheesta seuranneena arvelen kyseisen ilmiön olevan pikemminkin vähenemään päin koska niitä vaihtoehtoja on entistä paremmin tarjolla, osa niistä puolijulkisia (joskin mm. eräälle helsinkiläiselle yökerholle ei jokin aika sitten tullut lupaa pitää darkroomia…)
21. elokuuta 2009 kello 15.19
Reeta Karoliina, on Krohnin kirjoja ainakin ruotsiksi ja kyllä norjalaiset niitä pystyvät lukemaan, kun vain viitsivät. Ainakin näin jossain ruotsalaislehtien kiittäviä arvioita, olisiko ollut kustantajan sivuilla tai kirjailijan kotisivuilla.
22. elokuuta 2009 kello 10.43
Paljon kiitoksia Uteliaalle kirjavinkeistä. Etsin jo puhelimeeni (aivan oikein: puhelimeeni, josta olen lueskellut yksiä jos toisiakin kirjoja yli 4 vuoden ajan) Mario Livion teoksen The Golden Ratio. Kauneuden matematiikasta ja matematiikan kauneudesta pari sanaa kotisivullani http://www.kaapeli.fi/krohn
Eija G:lle: Tainaronin Valkoinen kohina-luku ei ole viittaus deLilloon, jota en vielä siihen aikaan ollut lukenut. Nyt toivon hänelle Nobelia joka syksy.
hdcanikselle: Aloita deLillon lukeminen juuri Valkoisesta kohinasta. Siinä on jotain profeetallista.
Reeta Karoliinalle: Ainakin Ihmisen vaatteissa on käännetty norjaksi jo pian sen ilmestyttyä.
22. elokuuta 2009 kello 13.58
De Lilloa on pitkään pidetty yhtenä Nobel -ehdokkaista.
”Valkoista kohinaa” monet pitävät hänen parhaimpanaan.
Itse luin romaanin ”Vaaka”, joka kertoo Kennedyn (oletetusta) ampujasta Lee Harvey Oswaldista (Oswald oli länsimaisen astrologian mukaan aurinkomerkiltään vaaka) ja salaliittoteoriasta. Pidin kyllä teoksesta.
De Lillo on kirjoittanut myös teokset Maosta ja Andy Warholista.
Viimeksi on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjatossakin ”Putoava mies”, joka kertoo WTC:sta 11.9.2001. Siitä olen kuullut ristiriitaisia mielipiteitä.
22. elokuuta 2009 kello 14.09
Hdcanis, tuohon julkisella paikalla harrastettavaan seksiin on vaikea sanoa mitään. Kiinnijäämisen vaara varmasti kiihottaa asianharrastajia. Ja tämä ekshibitionismi, jota itse en ymmärrä ja se leimaakin minut umpimieliseksi tolloksi, mutta naistenlehdissäkin ylistetään ulkoilmaseksin iloja. Olen seksiä nähnyt harrastettavan Senaatintorilla, kovin ovat suomalaiset vapautuneita.
22. elokuuta 2009 kello 15.16
Leena Krohn, jos vielä kerkeät vastata, ymmärtääkseni seuraat ja olet kiinnostunut myös kuvataiteista. Olet matemaattisen/klassisen/universaalin kauneuden puolestapuhuja. Miksi mielestäsi ”vakavastiotettava” nykytaide on yhä useammin rumaa? miksi esteettisyyttä ei pidetä tärkeänä ts. taideteos saa olla kaunis jos se ikään kuin on sitä vahingossa. Esteettisyyttä yhtenä päämääränä ei pidetä tärkeänä. Mikä on muuttunut? Mielestäni ihminen ei ole.
22. elokuuta 2009 kello 19.33
Sivuraiteille mutta…seksistä julkisilla paikoilla kuten siellä Laakson puistossa: Puistoseksi (ja vessaseksi ja muut vastaavat) ovat olleet perinteinen osa homokulttuuria, huomattava erityisesti silloin aikoinaan ennen 70-lukua ja paikkojen sijainnit kulkevat perintötietona (mm. Tom of Finlandin elämäkerrassa on sivujuonteena kertomuksia siitä mitä Helsingin kaduilla harrastettiin toisen maailmansodan pimennysten aikaan…).
Ja niitä cruising-paikkoja löytyy jotakuinkin kaikista suuremmista kaupungeista maailmalla…toki niiden merkitys kohtauspaikkoina on vähenemään päin kun niitä vaihtoehtoisia kohtauspaikkoja, baareja yms. on nyt ihan laillista pitää
Osalla kyse lienee ekshibitionismista tai jännityksestä mutta monella myös anonymiteetistä, siitä että on tila jossa voi harrastaa seksiä tuntemattoman kanssa. Ja sitten ovat tietysti kaksoiselämän viettäjät, jotkut perheenisät liikkuvat samoilla paikoilla mutta ilman niitä 3-vuotiaita…
Joillakin se rakastumiseksi kutsuttu tunnetila on välttämätön fetissi seksuaaliseen kanssakäymiseen, joillakuilla ei, ihmisiä on monenlaisia. Saanko minä närkästyä vaikkapa julkisilla paikoilla imettämisestä joka kuulemma on myös maailman luonnollisin asia, toisin kuin ilmeisesti ulkoilmaseksi
Sinänsä mielenkiintoinen on ajatus noista rinnakkaisista maantieteistä, siitä että on vaikkapa ne tunnetut kruisailualueet joista valtaväestö ei välttämättä tiedä mitään, samoin kuin vaikkapa bibliofiileilla on ihan oma karttansa Helsingissä…
22. elokuuta 2009 kello 20.54
Totta, ”Ihmisen vaatteissa” löytyy täältä kirjastosta, samoin ”Älä lue tätä kirjaa”, mutta se on nynorskiksi. Täytyypä käydä lainaamassa.
22. elokuuta 2009 kello 21.15
Kaikestahan on mahdollista närkästyä, mutta minusta kyse on pitkälti kyse siitä, että julkisissa tiloissa, paikoissa yksilön etu (mikä nyt lienee kuvaavin sana) ei saa mennä yhteisön edelle. Eli siis kenellä on se perimmäinen oikeus määrittää, mitä yhteisessä tilassa, vaikkapa puistossa saa tehdä. Voidaksemme toimia, on pakko ottaa huomioon kanssaeläjät. On monia asioita, joista en todellakaan pidä, mutta onko minulla oikeus kadulle mennä siitä mesoamaan tai toistepäin tekemään kaikkia niitä asioita, joita varmaankaan moni muu ei puolestaan siedä. Kantani on varmaankin konservatiivinen, mutta koen vahvasti rajan yksityisen ja julkisen välillä sekä kannatan toisia huomioonottavaa hyvää käytöstä.
Aikanaan asuin lähellä ratikan 3 päätepysäkkiä; ja kyllä lähes mihin aikaan ja minä päivänä tahansa samassa vaunussa matkusti oman elämänsä haltuun ottaneita, jotka tyydyttivät milloin mitäkin tarpeitaan meidän kanssamatkustajien keskessä. Kaikkeen tottuu toki.
22. elokuuta 2009 kello 21.58
Hdcanis, ei kai puistoissa enää cruisailla? Kaupungeista ulospäinsuuntautuvien moottoriteiden ensimmäisillä levähdyspaikoillahan niitä sinisiä farkkumondeoita on rivissä. Siellähän perheenisät imevät toisiaan. Tämmöistä toimintaa ainakin näytti olevan pari vuotta sitten Hki-Porvoo-välillä kun sitä taivalta päivittäin ajoin. Tom of Finland muistaakseni kävi cruisailemassa ihan espan pisoaarilla, joka on sittemmin purettu. Ja jossakin puistossa, minulla on hänen taidettaan esittelevä kirja, siinä se muistaakseni mainittiin. Katsonpa huomenna.
Imetys julkisesti on minusta ok, kunhan äiti hieman yrittää tehdä imetyksestä intiimiä esim. kääntämällä kahvilassa selkänsä suurimmalle osalle asiakkaista. Ettei nyt Mannerheimintien ruuhkassa pullauta tissiä näkyviin.
22. elokuuta 2009 kello 22.25
Tähtitorninmäen pisoaari ja Esplanadin puisto.
22. elokuuta 2009 kello 23.23
Lukemistani DeLillon kirjoista pidän parhaana Alamaailmaa, amerikkalaisen elämän panoraamaa 50-luvulta kylmän sodan ajoista aina 90-luvulle saakka. Se kirja piti otteessaan, vaikka paksu olikin, lähes 900 sivua, olin aivan innoissani sen luettuani. Valkoinen kohina on myös erinomainen, Esittäjä vaikein, runollinen ja suggestiivinen. Putoava mies oli minusta mielenkiintoinen kuvatessaan newyorkilaisten tuntoja ikään kuin sisältä päin WTC-katastrofin yhteydessä. Kyllä minäkin soisin hänelle Nobelin, nyt kun ei Krosskaan enää ole mahdollisten kandidaattien joukossa.
23. elokuuta 2009 kello 10.36
Harri kysyi: ”Miksi mielestäsi “vakavastiotettava” nykytaide on yhä useammin rumaa?” En sanoisi niinkään. Se vain on ällistyttävää, että eräät avantagardetaiteilijoiksi tai -tutkijoiksi itsensä luokittelevat tahot (tai heidän hännystelijänsä) ylenkatsovat sellaista taidetta, joka ei välttämättä pyri inhoreaktioon (ikään kuin puistatus ja kuvotus olisivat ”oikean” taiteen tunnusmerkkejä) tai yhä uusien ja uusien rajojen rikkomiseen (ikään kuin ”rajojen rikkominen” olisi joka taiteilijan pyhä velvollisuus) ja ikään kuin ”kaunista” taidetta tekevät olisivat myös poliittisesti epäilyttäviä ja kallellaan Goebbelsin suuntaan…
2000-luvun ihminen ei ole tosiaankaan mikään uusi laji, sellainen kummajainen, jota kauneus ei kutsuisi ja puhuttelisi. Kauneus ei ole pikkusievyyttä, aivan päinvastoin. Kauneus on ankaraa, arvoituksellista, pelottavaa, ikuista.
Julkisen ja yksityisen tilan eroista ajattelen mimin tavoin.
Eija G muistutti deLllon Alamaailmasta, joka on tosiaan merkittävä romaani, siksikin, että se kuvaa ihmiskunnan jalanjälkeä: suunnatonta kaatopaikkaa.
23. elokuuta 2009 kello 10.54
Eija G, kiitos Don DeLillon kirjojen esittelystä! Minä vasta tutustun, ensimmäisenä tietysti nappasin tuon Esittäjän. Se on mielenkiintoinen tajunnanvirtana pulppuava sisäinen monologi, mutta monin paikoin myös jopa tekotaiteellisen tuntuinen. Lauseet ovat kuitenkin hienoja: moni lause lentelee ihan omanaan, erillisenä havaintona maailmasta. Kirjan symboliikka on vahva, kestäisi varmasti useammankin lukukerran, jotta pääsisi siihen kunnolla käsiksi. Lopussa talon ikkunat avataan… surutyö helpottaa. Esittäjän jälkeen jäi kuitenkin kummallinen olo, ihan vielä en innostunut. Taidanpa tarttua tuohon Alamaailmaan seuraavaksi. Sitä kun moni on täälläkin hehkuttanut.
23. elokuuta 2009 kello 13.32
Juuh, kuten sanoin niin cruisailu julkisilla alueilla on vähenemään päin koska niitä privaatimpia vaihtoehtoja löytyy jo, baareissa tapaa ihmisiä ja netistä löytyy vaikka mitä…mutta kyse onkin siitä että on tullut lisää näitä puolijulkisia tiloja joissa vallitsevat omanlaisensa säännöt (ja joihin toivon mukaan saapuu vain niitä ”consenting adults”).
Tuossa mielessä yleisessä vessassa tai puiston pusikoissa yöllä sekstailu on toki eri asia kuin vaikkapa ratikassa tai keskellä katua harrastettu, jälkimmäiseen ei minultakaan irtoa sympatioita, ensimmäisen motivaatioita periaatteessa ymmärränkin.
Moottoriteiden levähdyspaikat ovat kyllä monissa paikoissa suosittuja mutta yleensä kyllä löytyy myös tietyt yleiset puistot, vessat, uimarannat yms…Pariisin Bois de Boulogne lienee yksi kuuluimmista esimerkeistä, jonne ei yöaikaan niitä kolmivuotiaita kannata viedä.
Nojoo, mutta…kiitos DeLillo-vinkeistä, katson kirjastosta. Nobel-haaveista totean sen verran että elävistä kirjailijoista korkeimmalle arvostamani on Leena Krohn, vielä kun palkitsijaraatikin huomaisi saman
23. elokuuta 2009 kello 18.08
Mahtavaa; Ihmisen jalanjälki -kaatopaikka! Voisiko osuvammin sanoa!
Ja samalla kiitän Leena Krohnia osallisumisesta keskusteluun. Vastuksesi ovat olleet mielenkiintoista ja antoisaa luettavaa, kiitos niistä!
23. elokuuta 2009 kello 21.56
Kirjoitinpa minä ajattelemattomasti, että ruotsalaislehtien kiittäviä arvioita Leena Krohnin kirjoista olisi ollut kustantajan tai kirjailijan kotisivuilla. Ei Leena Krohn kotisivuilleen sellaista laittaisi, Teos se oli, sinnehän ne sopivat! Täällä meidän lähikirjastossa näytti olevan kuusi nimikettä ruotsiksi. Sitten huomasin siellä vielä yhden mielenkiintoisen kirjan: vuodelta 2007 kummipoikani Niklas Bengtssonin Leena Krohn lasten- ja nuortenkirjailijana. Se pitää lukea!
23. elokuuta 2009 kello 23.39
Kiitos Leena Krohn vastauksestasi.
Hdcanis, tuli mieleeni, ehkä anonyymin seksin harrastamisessa / cruisailussa on myös jonkinlaista elämän halveksuntaa. Siinähän joutuu ottamaan tietoisen riskin kohdata väkivaltaa, tulla ryöstetyksi, puhumattakaan hivistä yms. Toinen osapuoli ei ehkä haluakaan kunnioittaa kumppaniaan. Ehkä puolijulkiset panomestat alentavat näitä riskejä ja ovat siksi kehitystä oikeaan suuntaan.
23. elokuuta 2009 kello 23.42
Leena Krohn, ripeää toimintaa! Toivottavasti pidät Livion kirjasta. En ole lukenut kirjaa The Golden Ratio, mutta pidin siitä Livion kirjasta, jonka luin.
Harri, mielenkiintoista, että mainitsit Esplanadin ja Tähtitorninmäen. 90-luvun alussa kävelin usein hyvin aikaisin aamulla Espalta Tähtitorninmäelle ja mäen yli. Vastaan tuli kaikenlaisia tapauksia, jopa talvella.
24. elokuuta 2009 kello 5.05
Olipa Uteliaalla mielenkiintoisia kirjavinkkejä. Täytyy tulostaa ja ottaa lista mukaan.
Ensimmäistä kertaa kuulen sanan ”doggaus.” Saamme varmaan vielä pitkään odottaa kielenhuoltajien suositusta käännökseksi….
24. elokuuta 2009 kello 8.44
Väkivalta on tosiaankin noiden puistikkojen yms. ongelma…mutta toisaalta tuli mieleen että tietoinen riski kohdata väkivaltaa, joutua ryöstetyksi, saada HIV tai yleensä kohdata osapuoli joka ei ehkä kunnioitakaan kumppaniaan kuuluvat myös sen romanttisen rakkauden piiriin, kuten mm. perheväkivaltatilastoista voimme nähdä. Muutamat ovat jo kommentoineet että ”safe sex” ei ole kovinkaan hyvä termi koska seksiin liittyy aina riski eikä se ole koskaan täysin turvallista, riskin hallinta sitten vain vaihtelee.
Julkisista tiloista ja yksilön ja yhteisön eroista…no, ovathan ne puistopanekselijatkin yhteisöä jotka sitä puistoa käyttävät. Lieneekin aiheellista kysyä pitääkö kaiken julkisen tilan olla koko ajan kaikkien käytettävissä. Voinko minä mennä vaikka uimahalliin naisten pukuhuoneeseen koska ”hei, tämä on julkista tilaa, minulla on oikeus olla täällä”, tai murtautua Rikhardinkadun kirjastoon keskiyöllä…työpaikkani on myös periaatteessa julkista tilaa mutta käytännössä täällä kulkijoita kyllä valvotaan molempien eduksi…
tai voidaan pohtia onko vaikkapa yliopiston Pohjoismaisen kirjallisuuden laitos tarpeeksi suuressa määrin yhteisöä hyödyttävää julkisen tilan käyttöä, mitenköhän kävisi kansanäänestyksessä jos kysyttäisiin (minähän olen sen verran liberaali että suhtaudun myönteisesti monenlaisiin perversioihin kuten vaikkapa haluun tutkia pohjoismaista kirjallisuutta).
24. elokuuta 2009 kello 10.59
Hdcanis, jokainen kadunylitys on tietoinen riskinotto, jos sen niin haluaa nähdä. Yleisten tilojen hetkellinen yksityistäminen on kasvava trendi, kyllähän puiston, kadunpätkän, torin voi nykypäivänä vuokrata kunhan asianomaisten kanssa asiasta sopii.
Pariisin BdB-puiston ongelma ei ole niinkään se, että siellä harrastetaan öisin seksiä vaan lieveilmiöt. Harrastuspiirin jäseniltä ja muilta ilmiöstä hyötyviltä siipeilijöiltä kun takavarikoidaan teräaseita ja crack-kokaiinia.
27. elokuuta 2009 kello 23.21
Kiitän Leena Krohnia. Luen hänen kirjojaan aina uudestaan ja uudestaan. Tainaron on minulle tärkein. Luin sen nuorena opiskelijatyttönä ensimmäisen kerran, sitten uudestaan juuri isäni kuoleman jälkeen, ja nyt taas – ja aina aukeaa uusia näkymiä edessäni. Toinen minua usein lohduttanut ja pohdituttanut Krohnin teos on Rapina. Ja kiitos myös Valeikkunasta!
Minun on aina ollut vaikea ymmärtää ja hyväksyä kuolemaa, tietoisuuden katoamista. Myös ihmisen minuutta olen miettinyt – mitä se oikein on, mistä se rakentuu. Ovatko ihmisolennot osa jättiläismäistä jumaluutta, jonkinlaista kaikkeuden tietokonetta, joka kerää kokemuksia, tietoa, tunteita. Ja mitä elämä on, mikä on elämisen arvoista elämää… Tällaisia pieniä arkipäiväisiä juttuja. Krohnin teokset ehkä viehättävät juuri tämän viehtymykseni vuoksi.
28. elokuuta 2009 kello 7.11
Kiitos Tanja ja Leena Krohn!
Kauniisti ja vilpittömästi kirjoitettu.