“Jotkut haluavat uskoa, että kirja valitsee lukijansa…kohtalo niin sanoakseni.” Sanoo unohdettujen kirjojen hautausmaan vartija Isaac Monfort. Mutta onko se niin? Kuinka tämä kirja loppujen lopuksi valikoitui kuukauden kirjaksi? Ei ainakaan unohdettujen kirjojen hautausmaalta. Vaan erinomaisesti markkinoitujen kirjojen markkinoilta. Entä onko keisarilla vaatteita? Tämä on kysymys mikä kävi mielessä lukiessa tätä kirjaa. Vastaako tämä odotuksiin?
Kirja siis on kuukauden kirja Enkelipeli, kirjoittajana Carlos Ruiz Zafón. On ollut kiinnostavaa saada pieniä viittauksia siihen, mitä tunteita kirja on herättänyt. Eivätkä ne ole olleet kovin positiivisia. Voisiko se johtua odotuksista? Vai voiko olla niin, että keisarilla ei ole vaatteita? Tein muutamia viikkoja sitten kirjasta arvion Nykypäivä-lehteen ja laitan sen tähän liitteeksi. Olen nimittäin joutunut myös miettimään sitä, kuinka paljon se vaikuttaa arviooni, että teistä muutama toteaa kirjan olleen huono. Tai no, jääneen kesken. Paljon. Ei siten, että pyörtäisin kokonaan mielipiteeni. Vaan siten, että mietin sitä uudelleen. Siksi haluan laittaa arvion, mikä on “alkuperäinen”:
“Enkeli leikkii ihmiskohtaloilla
Carlos Ruiz Zafón hyppäsi maailmanmenestykseen kirjallaan Tuulen varjo. Tuulen varjossa hän esitteli meille ensimmäisen kerran unohdettujen kirjojen hautausmaan, joka sijaitsee jossain Barcelonan alla, ja jonne pääsevät vain harvat ja valitut. Uudessa kirjassaan Enkelipeli (suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen) hän vie David Martínin tuonne kirjahullujen paratiisiin, jossa on kaksi sääntöä: “Artikla yksi: kun joku tulee tänne ensimmäisen kerran, hänellä on oikeus valita kirja, ihan minkä hän vain haluaa, kaikista näistä jotka täällä on. Artikla kaksi: kun kirja adoptoidaan, syntyy samalla velvollisuus suojella sitä ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, jottei se koskaan katoa. Koko elämän mittainen velvollisuus.”
Mutta kuinka valita kaikista mahdollisista kirjoista se, minkä haluaa? Kuten unohdettujen kirjojen hautausmaan vartija toteaa: “Jotkut haluavat uskoa, että kirja valitsee lukijansa…kohtalo niin sanoakseni.” David Martín valitsi kirjan nimeltä LUX AETERNA, jonka oli kirjoittanut D.M. Ja se muodostui hänen kohtalokseen. Elämän mittaiseksi sellaiseksi. David Martín, nuori kirjailijan alku elää elämän, johon kuuluu niin täyttymätön rakkaus kuin kirjailijuus vailla omaa nimeä sekä omituisen kustantajan, enkelipinssisen miehen mysteerin selvittäminen.
Enkelipelissä ei tunneta mitään rajoja. Kirjassa on enkeleitä, paholaisia, ikuista elämää ja uskomattomia, yliluonnollisia tapahtumia. Kirja on tyyliltään jonkinlainen dickensiläinen ja Dumas’n maailma yhdistettynä lopun dekkarimaiseen juonikuvioon. Tarinan näyttämönä toimii 1920-luvun Barcelona ja se sisältää intohimoista, mutta täyttymätöntä rakkautta, haamuja ja sielun myymistä paholaiselle. Vai enkelille? Jos jotenkin haluaisi tätä tarinaa kuvata, voisi sanoa sen olevan jonkinlainen aikuisten Harry Potter. Ja tämä ihan hyvällä. Tarina on mukaansatempaava ja kunnollinen vanhanaikainen tarina, joka etenee ja jonka loppuun haluaa kiihkeästi päästä. Kirjaa myytiin Espanjassa heti ensimmäisen viikon aikana 600.000 kappaletta, ja se ilmestyy ainakin 46 eri kielellä. Se siis ei voi olla huono, eihän?
Enkelipeli on hyvä kirja, mutta ei niin loistava kuin mitä Tuulen varjon lukeneena olisi ehkä odottanut. Sen ehkä antaa anteeksi liiankin nopeasti sillä tämä kirja vetoaa kirjaihmisten sieluun myös rakkaudellaan kirjoihin. Kuka voisi olla pitämättä kirjailijasta, joka laittaa romaanihenkilönsä suuhun esimerkiksi lauseen: “Saatte huomata kumpikin että se on vain ajan ja rahan tuhlausta. Minä jään lukemaan, sillä elämä on lyhyt.”
Kirja on kovin melodramaattinen, minkä ehkä parhaiten osoittaa kirjan viimeinen virke, jonka voi paljastaa sillä se ei paljasta juonesta mitään: “Nämä sivut ovat meidän muistimme kunnes hän henkäisee viimeisen kerran käsivarsillani ja saatan hänet mereen, sinne missä aallot murtuvat, sukeltaakseni hänen kanssaan ikuisiksi ajoiksi syvyyksiin, ja silloin voimme lopultakin paeta sinne mistä sen paremmin taivas kuin helvettikään ei meitä ikinä löydä.”
Omilla nettisivuillaan kirjailija Carlos Ruiz Zafón kertoo kirjojensa tekstin tyylilajilla melko melodramaattisesti siitä miksi kirjoittaa. Hänestä tuli kuulemma kirjoittaja ja tarinoiden kertoja koska muussa tapauksessa hän olisi kuollut, tai pahempaa. Enkelipelin loppu kietoutuu kiinnostavalla tavalla romaaniin Tuulen varjo. Ja kyllä. Sitä jää odottamaan vielä seuraavaakin romaania.”
Siis näin n. kolme viikkoa sitten.
Kosher tietämättään toi minulle hyvän mielen. Entä jos kirja on vain viihdettä. Mukava hetki. Jopa erinomainen hetki. Sellainen, joka koukuttaa. Sillä sellainen kirja tämä oli. Mutta ei suuri. Ymmärrän jopa sen, että toni jätti kirjan kesken. Kirjassa oli jotain yliyrittämistä mikä häiritsi lukukokemusta. Kirjailija halusi tehdä bestsellerin, yhdisti siihen kirjarakkauden (laskelmoi, että me olemme siihen heikkoina) ja kirjojen hautausmaan ja se ei ehkä toiminutkaan siten miten hän ajatteli.
Oliko kirja sitten huono? EI! (No eipä tietenkään sanotte te, jotka jo tiedätte jo sen, että en pysty kovin kevein perustein haukkumaan kirjoja…) Tarina oli – ei ehkä hirveän kiinnostava – mutta kuitenkin sellainen, jonka halusi ratkaista. Ongelmaksi ehkä muodostui se, että se ei ollut ratkaistavissa. Monesti tuli mieleen, että kirjailija petaa nyt seuraavaa romaaniaan. Jota en ehkä halua enää lukea. Kiinnostavia yksityiskohtia kuitenkin kirjassa oli kuten: esim. keskustelu Don Basilion ja David Martínin kesken:
“No, mitä mieltä olette adverbien ja adjektiivien ylenpalttisesta ja kohtuuttomasta käytöstä?
- Sitä mieltä että se on häpeällistä ja että siitä pitäisi olla maininta rikoslaissa, vastasin innokkaan käännynnäisen vakaumuksella.”
Ja toisaalta editonnista, kirjan kirjoitttamisen raa’asta puolesta:
“Vähä vähältä aloimme saada henkilöhahmoihin eloa repimällä niiden sisukset ja rakentamalla ne uudestaan päästä varpaisiin. Yksikään kohtaus, tilanne, rivi tai sana ei jäänyt prosessissa jäljelle, ja siitä huolimatta minusta alkoi tuntua siltä, että teimme oikeutta romaanille, joka Vidalilla oli sydämessään ja jonka hän oli halunnut kirjoittaa tietämättä miten.”
Tai rutiini vs. luova hulluus:
“Rutiini on inspiraation äiti. Tuskin oli mennyt kahta viikkoa uuden järjestyksen perustamisesta, kun huomasin että aloin saada kiinni kaikkein tuotteliaimpien vuosieni itsekurista. Tunnit työhuoneeseen sulkeutuneena kristalloituivat nopeasti yhä uusiksi liuskoiksi, joista aloin tunnistaa hieman levottomuutta herättäviä merkkejä siitä että työ oli edennyt pisteeseen, jossa se lakkaa olemasta idea ja muuttuu koostumukseltaan todellisuudeksi.”
Kaiken kaikkiaan tämä tuntui olevan enemmän kirja kirjan kirjoittamisesta, maineesta ja kunniasta kuin varsinaisesta tarinasta. Vai? Mitä mieltä olitte?
25. kesäkuuta 2009 kello 20.57
En ole lukenut Enkelipeliä, koska en saanut sitä ajoissa käsiini. Luin sitten Tuulen varjon sen sijaan. Tuulen varjon perusteella sanoisin, että Zafon osaa kertoa tarinan ja keksiä oikein vetävän juonen. Kuten aiemmin taisin mainita, näsäviisaus häiritsi minua.
Ei siinä mitään, jos joku hahmoista olisi ollut näsäviisas, mutta kirjan henkilöitten keskustelut olivat näsäviisaita lähes aina. Väsyin mokomaan. Kirja oli myös hiukan liian melodramaattinen minun makuuni. Juonen käänteitä oli paljon, mutta muutamat asiat olivat ennalta arvattavissa. Olen iloinen, että luin Tuulen varjon, nyt minulla on Zafonista jonkinlainen käsitys. Unohdettujen kirjojen hautausmaa muuten on kiehtova ajatus. Voisin helposti kuvitella itseni sinne kesätöihin, jos olisin 20 vuotta nuorempi. No, ei enempää Tuulen varjosta, koska tämä keskustelu käsittelee Enkelipeliä. Nuortenkirjakeskustelusta tuli mieleeni, ovatko Tuulen varjo ja Enkelipeli nuortenkirjoja vaiko aikuisten?
25. kesäkuuta 2009 kello 21.46
Kiitos, Kirsi, rehellisestä alustuksesta!
Ymmärrän sinun ja muiden lukijoiden vaikeudet ”Enkelipelin” kohdalla. Uskon puute iski minuunkin paikoin, mutta mutta…
Pidin teoksen (etenkln alkupuolen) runollisesta, jopa taianomaisesta kielestä (kiitos kääntäjille) ja tyylistä.
Pidin Ruiz Zafónin ihmiskuvauksesta. Miten kirjoja ja kirjakauppaa rakastavaa ihmistä voisi kuvata kauniimmin kuin kirjailija on kuvannut vanhaa Sempereä. Ja toista antikvariaatin pitäjää, Gustavo Barceloa. Sekä kahta nuorta naista, Cristinaa ja Isabellaa. Samoin Isabellan isää, don Pedro Vilarin autonkuljettaja Manuelia. Ihmisten välinen rakkaus ja välittäminen – ne eivät ole vähäpätöisiä asioita, hyvät ihmiset!
Alluusiot (viittaukset) toisiin kirjailijoihin ovat taitavia. Ensimmäisen näytöksen 8. luvun alku (s. 70) on suora kunniansoitus mestari García Márquez`n ”Sadan vuoden yksinäisyyden” alulle ja miniviittaus on sivulla 381. Ei ole varmaan sattumaa, että edellisen romaanin ”Tuulen varjon” alku on vielä selvemmin kunnianosoitus García Máequez`n jo klassiselle.alulle.
Kirsi viittasikin jo Dickensiin, Dumasiin ja Potteriin. Hannu Marttila on omassa arvostelussaan HS:ssa viitannut Bulgakovin teoksen ”Mestari ja Margarita” (tai ”Saatana saapuu Moskovaan”). Kyllä, jumala ja paholainen kirjankustantaja Andreas Corelli on Bulgakovin Woland, joka näyttää korkealta vuorelta David Martinille kaiken mitä hän tulee saamaan, jos kirjoittaa tietyn kirjan ja antaa luovuutensa paholaiselle ja hyväntekijälle.
John Fowlesin ”Jumalten naamioissa” Nicholas Urfe joutuu samanlaisen pyskologisen pelin uhriksi.
Tämän teoksen yhteydessä voidaan puhua maagisesta realismista, mutta myös melodraamasta, fantasiasta, sadusta, jopa dekkarista. Itse asiassa sinänsä taitavissa tyylien vaihdoksessa minua sittenkin häiritsee eniten se, kuinka kirjailija muuttaa nyhverön, runollisen päähenkilönsä kovanyrkkiseksi ja -sanaiseksi ja revolveria käyttäväksi Raymond Chandlerin Philip Marloweksi.
Mutta minä otin tyylilajien vaihdoksista kaiken irti: yritin ymmärtää kirjailijan ratkaisut. Tajusin kirjailijan valinnat kokeelliseksi teatteriksi. Hän halusi näyttää, että mitään ei kannata ottaa kovin vakavasti (ei ainkaan itseään). Siksi yliluonnolliset asiat ja ihmeet (Davidin ihmeparannus unessa s. 178) tuntuivat minusta hauskoilta ja armeliailta.
Osuvat aforismit ja viisaudet ravitsivat: ”Kateus on keskinkertaisuuden uskonto”, ”Maailma on vankila, josta ei ole uloskäyntiä”. Jotkut saattoivat myös ärsyttää:”Historia on politiikan viemäri”.
Kirjan elementti on ilma, kevyt, leikittelevä, flirttaileva. Mutta ilmatilasta mennään kuolemaan, hämähäkkeihin ja manalaan.
Kaikki pyörii ja sipulia kuoritaan. Kirja haetaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalta sekä ”Enkelipelissä” että ”Tuulen varjossa”. Päähenkilöt sukeltavat menneisyyteen ja alter egonsa maailmaan ja itseensä.
”Enkelipelissä” oli tyhjäkäyntiä. Sen olisi hyvinkin voinut lyhentää 400- tai 500 -sivuiseksi. Väliin tuntui kuin kirjailija ja David Martin harhailisvat kirjailijoiden todellisten ongelmien parissa: millä täyttää tämä sivu.
Mutta Carlos Ruiz Zafón on taitava kirjailija.
Sadan ensimmäisen sivun jälkeen sanoin naisystävälleni: ”Mestariteos! Tämä on parasta mitä olen lukenut sitten Sadan vuoden yksinäisyyden!”
Nyt koko kirjan lukeneena vedän hieman takaisin, mutta olen lukemassa ”Tuulen varjoa”.
25. kesäkuuta 2009 kello 22.42
Uteliaalle, mainitsin joskus aiemmin että ne Zafonin ennen Tuulen Varjoa kirjoittamat kirjat näkyvät olevan ihan vakaasti nuortenkirjahyllyssä kaupoissa, ja Tuulen Varjossakin tuota nuortenkirjamaisuutta loytyy (ja ”nuortenkirja” ei siis ole minun suussani vähättelyä).
Enkelipeliä en ole vielä lukenut mutta lähtokohtaisesti on aina pelottavaa tarttua siihen ison hitin jälkeiseen kirjaan/levyyn/jne.
Ja, no, melodramaattisuus, se voi olla tietoisesti valittu ominaisuus ja ehkä se vaikuttaa siihen nuortenkirjamaisuuteen (”nuoruudessa kaiken pitää olla siivekästä ja veristä” tjsp kirjoitti Arto Meller…)
25. kesäkuuta 2009 kello 22.47
Luin Enkelinpelin tunnollisesti loppuun. Valitan, minua se ei koukuttanut, vaan kirja lojuili huushollin erinäisillä pöydillä pari viikkoa. Alku lupasi Tuulen varjon kaltaista seikkailua, kieli oli virkistävän koukeroista ja Barcelonan kuvat elivät. Sitten tarina hajosi. Nuoren miehen initiaatioriitti erotiikan maailmaan, aavetalot, painajaisunet, diabolinen kustantaja, (p)onneton rakkaus…Mitä vielä – olen unohtanut jo puolet eli sekin kertonee jotakin! Loppumätkäisy toi vaihteeksi valkoisiin! puetun kustantajan, nuoren Christinan ja kirjailijan yhteen elämän meren laiturille…Ja kaikki saattoi taas alkaa alusta…? Ehkä luin Enkelipeliä liian tosikkomaisesti, en antanut magialle sen ansaitsemaa pikkusormea, kynnen tynkääkään, mutta en pitänyt tarinasta kokonaisuutena. Kirsin mainitsemat kirjalliset pohdinnat tai huomiot olivat kiinnostavia. Tuo adjektiivipöhö kommentti huvitti, kirjailija itse ei aristellut laatusanojen kanssa – ehkä heitti piruuttaan lukijalle syötin, jossa rimpuili adjektiivivonkale poikineen!
Käännöksistä on keskusteltu täälläkin viime päivinä. Minun on mahdotonta kommentoida kääntäjien työtä kautta linjan, koska en osaa espanjaa. Seuraava käännösratkaisu jäi silti mieleen tyylillisenä poikkeavuutena muuten \\\”juhlallisessa\\\” kerronnassa \\\” …hymy oli kuin särkynyt nakki.\\\” (en löytänyt kohtaa, ehkä sitaatti on väärin muistettu…)
En myöskään pitänyt Zafonin ratkaisusta kirjoittaa Kuolleiden kirjojen hautausmaa tähänkin tarinaan. Minulle tuo outo ja ihana paikka sijoittuu Tuulen varjon maailmaan ja vain sinne.
Voisinko suositella kirjaa? Totta kai. Omakseni en sitä kuitenkaan tunne.
25. kesäkuuta 2009 kello 23.27
Epäilemättä Enkelipeli on viihdettä, mutta korkeatasoista, erittäin taitavasti kirjoitettua. Utelias ei pitänyt Tuulen varjon henkilöiden näsäviisaudesta, mutta minä kyllä nautinkin Enkelipelin naljailevista dialogeista, varsinkin alkupuolella, tosin Isabella oli vähän liian sanavalmis ja tietäväinen ikäisekseen. Pidin myös siitä, että puhuttiin niin paljon kirjoista ja kirjoittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Kirjakauppa ja antikvariaatti olivat todellisia, miellyttäviä paikkoja ja niiden omistajat rakastettavia, Unohdettujen kirjojen hautausmaa taas salaperäinen kirjasto. Ja kustantaja paholainen! Kirjallisia viittauksia oli varmasti enemmän kuin minä huomasinkaan, mutta sellaisten tunnistaminen ilahduttaa aina kirjojen ystävää. Arvostelijoita Zafón ilmeisesti halusi vähän tölväistä, kun toista Martinin kirjoittamaa kirjaa ylistettiin, toinen haukuttiin maan rakoon.
Loppupuolella juonen käänteitä alkoi tulla liikaa ja ruumiita kasaantua. Köysiratamatka oli kyllä jännittävä! Mutta miten sen aivokasvaimen laita oli, unohdettiinko se sen jälkeen, kun Corelli oli tarjoutunut auttamaan sairauden voittamisessa?
Niitä viisauksia ja määritelmiähän siellä oli, samoihin on näköjään kiinnitetty huomiota, maailmaan vankilana ja historiaan viemärinä. Uskonnosta sanottiin mm. näin: ”Paitsi runoutta uskonto on legendoin, myytein ja erilaisin kirjallisin keinoin luotu moraalinen lakikirja, ja sen tarkoituksena on perustaa uskomusten, arvojen ja normien järjestelmä, jonka avulla voidaan ohjata yhteiskuntaa.” Ei sinänsä mitään uutta.
Ja kirjoista, kauniisti: ”Tämä paikka on mysteeri. Pyhäkkö. Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu, jotka sen ovat lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu.” Niin lukijatkin otettiin mukaan.
25. kesäkuuta 2009 kello 23.33
Melodramaattisuus on kirjassa selvästikin tietoinen valinta. Kirjailija ylitunteellista teatteria. Se on vaikea laji. Ruiz Zafon mielestäni hallitsee sen. Nautin siitä.
Kirja on runsas, rönsyilevä, kielellisesti lahjakas, irtonainen, lennokas, parodinen, ironinen.
Käännöksestä jäi mieleen, esim. se, että mitenkähän 1900 -luvun alkupuolella käytetään sanaa ”komistus” kirjakauppiaan pojasta? Kahteenkin kertaan. Esim. sivulla 219. ”Komistus” on selkeästi tämän päivän kieltä.
Samoin mietin, mitenkähän nuoresta Isabellasta on tullut niin fiksu sivistyssanojen käyttäjä, vaikka onkin käynyt nunnien koulua?
Väliin David Martin, teoksen minä, tuntuu ärsyttävän itsetietoiselta.
Kirjassa on lavertelua, liikaa toistoa, liian pitkä.
Onko teos ns. lukuromaani? Viihdettä?
Kaikkia niitä. Tietoisesti. Meitä härnätään. Meitä petetään. Ihan niin kuin todellisessakin elämässä. Kirjailija on tuonut vain peilin eteemme ja katselemme itseämme ja tätä maailmaa jossa elämme.
Tapetut valkoiset kyykyset viitannevat voodoohon?
Ohjeet aloitteleville kirjailijoille ovat käypiä.
Teoksessa on paljon hyvää ja paljon ärsyttävää. Kuten kaikessa.
25. kesäkuuta 2009 kello 23.38
Piti olla edellä: ”Kirjailija kirjoittaa/tarjoilee ylitunteellista teatteria”.
26. kesäkuuta 2009 kello 0.06
Luin kirjan loppuun mutta kauan se kesti. Liian sadunomainen, taitaa olla samaa kuin melodramaattinen.
Kirjan takakannessa kehutaan teoksen olevan ylistyslaulu Barcelonalle.
Pimeä, kylmä, sumun seasta erottuvia uhkaavia hahmoja, jopa lunta ja järvi niin paksussa jäässä että sen alle hukkuu.
Mitenkään tämä kuvaus ei innosta matkustamaan Barcelonaan.
Olen siellä käynyt muutaman kerran, tosin vain muutama päivä kerrallaan.
Vaikka maamerkit ovat samoja ei kaupunkia tuntisi.
Parempi Barcelonan markkinoija olisi elokuva Vicky Cristina
Barcelona.
Zafón on käsikirjoittaja, olisi mukava nähdä joskus hänen kirjoittamiaan elokuvia.
26. kesäkuuta 2009 kello 0.12
Minulla kirja tökki, ja pahasti. Luovutin siinä vaiheessa, kun Sempere kuoli, ja siitä eteenpäin vain selailin, että suunnilleen tajusin juonesta lopun. Todella harvinaista toimintaa, olen yleensä kirjoille kirsimäisen armollinen ja sinnikkäästi luen loppuun odottaen, että kyllä se tästä vielä suttaantuu.
Se mikä ihmetyttää edelleen, on Tuulen varjon ja Enkelipelin samankaltaisuus. Kaikki, mikä Enkelipelissä ärsyttää, löytyi jo Tuulen varjosta, muttei se silloin ottanut kupoliin. Pidin Tuulen varjosta, vaikkei se mitään klassikkoainesta ollutkaan. Juoni oli vetävä ja koukuttava, dialogi sujuvaa, kuvaukset lennokkaita jne. Ehkä malli sitten toimi kerran, mutta ei enää toista — vähän kuin Dan Brownilla tai James Pattersonilla.
Kaikkein eniten petyin henkilöhahmojen ohuuteen. Toisin kuin Kosher, koin kaikki henkilöt yhden tai kahden luonteenpiirteen karikatyyreina, jopa kertoja Davidin. Tämä teki joistakin käänteistä teennäisiä: Esim. Davidin äärimmäinen töykeys Isabellaa kohtaan heidän suhteensa alussa saattoi sopia juoneen, mutta se oli täysin käsittämätöntä käytöstä. Samoin Isabellan sitkeä kiintymys öykkärimäiseen Davidiin. Sempere, Christina ja Vidal olivat kaikki kaksiuloitteisuudessaan koomisia, vaikka kai heidät oli tarkoitettu lähinnä traagisiksi hahmoiksi. Ehkä se on sitten sitä melodramatiikkaa, että henkilön ainoa tehtävä on olla vastaanottamassa palavaa rakkautta, mennä naimisiin toisen kanssa, riutua, palata sankarin luokse vain kuollakseen traagisesti tämän käsivarsille. Minulle ei tällainen melodramatiikka maistu, täytyy henkilöillä olla ainakin kaksi luonteenpiirrettä, erityisesti jos minun pitäisi uskoa, että sankari on häneen niin kamalan tulisesti rakastunut.
Dialogi oli edelleen sujuvaa, mistä pääosin pidin. Välillä se vaan oli liian sujuvaa. Kieli oli niin nokkelaa ja modernia, että ainakin minut se vieroitti ajasta, josta kirja väitti kertovansa. Minun oli mahdotonta uskoa, että silloin käytettiin tuollaista kieltä. En tiedä, johtuiko se alkuperäistekstistä vai käännöksestä. Henkilöhahmoilta puuttuivat myös omat äänet – he jutustelivat kaikki Davidin näsäviisaaseen sävyyn, Uteliaan havaintoa peesatakseni. Ympäri mennään, yhteen tullaan: kaikki viat tuntuvat tavalla tai toisella kietoutuvan henkilöhahmojen huonoon rakenteluun.
Jotenkin juoni, niin nokkela ja monimutkainen kuin se olikin, ei kantanut. Ehkä se johtui taasen juuri tuosta henkilöhahmojen köykäisyydestä, mutta en vaan jaksanut kiinnostua heidän kohtaloistaan. Minua myös jurppi se hollywoodleffamainen piirre, että kaikki muut saavat väistyä sankarin selviämisen tieltä. Täältä tulee Rambo, ja ruumiita lentelee tien sivuille kuin risuja ja männynkäpyjä. Pohdinnot kirjoittamisesta ja rakkaudesta kirjoihin eivät tällä kertaa säväyttäneet, vaikka Tuulen varjossa ne ilahduttivat.
Se, ettei Corellia sen enempää selitelty (tai voihan olla, että seliteltiin, mutta se meni minulta selailussani ohi), oli ainoa asia, missä sekä juonen käsittämättömyys että henkilöhahmojen ohuus toimi. Kirjaan sopi se, että Corelli jäi yliluonnolliseksi arvoitukseksi. Jos kirjailija olisi vielä selittänyt, että Corelli oli jokin taivaasta pudonnut / helvetistä noussut demoni, niin sitten olisi mennyt jo liian paksuksi. Eli onneksi ei ihan sitten kuitenkaan seurattu Bulgakovia loppuun saakka.
Harvoin kannan ostamiani kirjoja divariin, mutta Enkelipelille niin taitaa käydä. En voi kuvitella sitä enää koskaan lukevani tai kenellekään lainaavani. Tuulen varjoa sen sijaan voisin hyvinkin suositella, tosin vain niille, jotka eivät Enkelipeliä ole lukeneet – yksi Zafon on sopivasti, kaksi liikaa.
26. kesäkuuta 2009 kello 0.46
Nuortenkirja -keskusteluun:
Sekä Ruiz Zafónin suomalainen kustantaja Otava että Wikipedia viestivät, että Carlos Ruiz Zafón on julkaissut aluksi v. 1993-99 neljä nuortenkirjaa.
Sitten häneltä ilmestyi ensimmäinen ”aikuisten” romaani La sombra del viento (Tuulen varjo) 2001 ja nyt siis toinen aikuisten romaani El juego del ángel (Enkelipeli) v. 2008 ja suomeksi 2009.
Ovatko nämä kaksi, ”Tuulen varjo” ja ”Enkelipeli” nuortenkirjoja? Minun mielestäni eivät ole, mutta toki nuoretkin niitä voivat lukea ja lukevat Näissä ei tyypillisesti käsitellä nuorten ikäluokalle ongelmia. Tai jos käsitelläänkin, käsitellään yhtenä elämänkaaren osana. Ja mukana on kaikille kuuluvia ongelmia.
Luinhan minäkin nuorena maailmankirjallisuutta.
”Ruiz Zafon suunnittelee teossarjasta neliosaista, niin että kaikki osat johtavat lopulta hänen luomaansa kuvitteelliseen Barcelonaan” (Wikipedia).
Melkein kyllä toivon, ettei romanisarjan kolmannessa ja neljännessä osassa lasta tai nuorukaista laitettaisi noutamaan unohdettua kirjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalta, jonka jälkeen hän jäljittäisi kuollutta kirjalijaa ja alter egoa. Muutoin miellyttäisi ajatus, että teossarjan tulevissa osissa olisi samojakin ihmisiä kuin teossarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.
26. kesäkuuta 2009 kello 1.21
Kosher! Olen kanssasi monessa asiassa samaa mieltä!
Kirjalla on ansioita, vaikka se on koskettava (sanan pahimmassa merkityksessä) ja sitä siksi tulevat rakastamaan kaikki pseudofiksuilevat Irinaa ja PMMP:tä kuuntelevat opiskelijaporukat, jotka kohdatessaan paperinohuen filosofisen tason unohtavat, että kirja on juuri niin lukijaystävällistä peruskauraa kuin olla voi.
Hyvää kirjassa oli rytmi, tämä amerikkalaisista tv-sarjoista tuttu yksinkertainen ja koukuttava dramaturgia. Zafón osaa myös kirjoittaa, varsinkin alku oli erinomainen. Ja aina kun kirjailija juonen kustannuksellakin lähtee kehittämään myös sivuhenkilöistä uskottavia, menneisyyden ja persoonan omaavia ihmisiä – Se on harvinaista ja arvostettavaa.
Kirja on melodramaattinen ja paikoitellen rehellisesti pateettinen, rakkaus oli kuin suoraan Nerudan runoista; vaikka maailma sortuu ja hengenlähtö on lähellä, mies vain ulvoo rakkaansa nimeä. Lopun dekkarimaisuudesta en pitänyt, ainoa hyvä asia oli takaa-ajojen lyhyys korkeintaan portaiden alapäästä yläpäähän. Eikä sillä maisemahissilläkään tarvinnut ajaa koko kierrosta.
Suosittelen kirjaa kaikille, se on parempi viihteellinen välipala kuin yksikään kotimainen dekkari.
26. kesäkuuta 2009 kello 1.25
Unohtui mainita, että kirja tuntui elokuvakäsikirjoituksesta työstetyltä romaanilta.
26. kesäkuuta 2009 kello 1.45
Ja kuten Kirsi viimeisissä lauseissa totesitkin, kirja on ihan varmasti omaelämänkerrallinen. Oman lahjakkuuden häpeämätöntä ylistämistä laskelmoivien ja tyhmien kustantajien kustannuksella.
26. kesäkuuta 2009 kello 6.30
En ole lukenut Tuulen varjoa. Enkä aiokaan. Tästä lausunnosta varmaan arvaatte mitä mieltä olen tästä herra Ruis Zafónin toisesta ns. aikuisten kirjasta. Minusta tämä oli tyyppiesimerkki nuorten fantasiakirjasta. Ja huonosta sellaisesta. Olen vasta sivulla 107, mutta aion lukea kirjan loppuun, jos sitten vaikka ainoastaan siksi, että löydän Tulan mainitseman nakki-kohdan ja voin tarkistaa alkuteoksesta, mitä sanaa siellä on käytetty.
Kirja on ikävystyttävä, jaaritteleva, nukuttava – voin suositella tätä unettomuudesta kärsiville, sillä jos nämä jaaritukset eivät vaivuta uneen, ei sitten mikään.
Henkilöhahmot sivulle 107 mennessä ovat puisevia eivätkä herätä minussa mitään muita kuin ikävystymisen tunteita jaarituksillaan ja typerillä repliikeillään. Minun on ihan mahdoton tajuta, että tällaistä kirjaa verrataan Dickensiin ja Dumas’han, Mestariin ja Margaritaan tai Sadan vuoden yksinäisyyteen; minulle tästä kirjasta tulee pikemminkin mieleen joku wannabe Dan Brown. Paitsi että Dan Brownin dekkarien parissa viihtyi vaikka ne olivatkin hetken hurmaa, eivät mitään suurta kirjallisuutta, mutta tämä Ruis Zafónin yritelmä on pelkkää roskaa. Nimenomaan enkeli-sanan änkeäminen kirjan nimeen saa ajatukseni Dan Browniin, jonka dekkari vuodelta 2000 on nimeltään Angels and demons/Enkelit ja demonit. Näen nimessä laskelmointia. Oletan, että se liittyy juoneen jotenkin, mutta sivulle 107 mennessä ei ainakaan ole selvinnyt tai sitten olen unohtanut (luin kirjan ekat 20-30 sivua joskus 3 viikkoa sitten). Sivumennen sanoen, nuo 107 sivua olisi hyvin voinut tiivistää 10 sivuun, sen verran vähän niissä oli sisältöä. Ja koko kirjan arvatenkin 200-300 sivuun. Kirjaa lukiessa tuli erittäin suuri ikävä Amélie Nothombin lyhyttä, ytimekästä ja terävää tyyliä. Enkelipeli-hypetyksessä on sama maku kuin aikoinaan Da Vinci Code –kirjan myynninedistämistouhuissa – tosin Da Vinci Code ei pettänyt näin isosti odotuksia ja jopa pidin sitä lukukokemusta rattoisana.
Rakkauskohtaus prostituoidun kanssa oli hupaisa, Harlekiinikirjatasoa. Samoin sankarin isän kuolema kirvoitti naurut minulta yhtäkkisessä hölmöydessään.
Kirja on täynnä toinen toistaan kamalampia latteuksia ja kliseitä. Dialogi on kamalaa, muka-hauskaa, muka-terävää, eikä suomennos paranna kirjaa mitenkään, pikemminkin päinvastoin. Tässä muutamia ihmettelyjä kielestä –siihen kun sitten valitettavasti keskityin kun tarina itsessään ei vetänyt ollenkaan:
- s.9. ”Minun ensimmäinen kertani tuli eräänä kaukaisena joulukuun päivänä vuonna 1917.” Minusta imperfekti ”tuli” ja ”kaukaisena” eivät oikein sovi loogisesti yhteen, koko lause suoraan sanoen mättää jotenkin epäsuomalaisuudellaan. Olisiko kaukainen-sanan voinut jättää kokonaan pois? Tai käyttää pluskvamperfektiä? ”Minun ensimmäinen kertani” vie ajatukset muuten suomeksi noin sanottuna ensimmäisiin seksikokemuksiin.
- s.23 ”..me asukkaat käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kokoonnuimme meistä vanhimman huoneeseen, jota isännöi muuan Heliodoro….” – ”meistä vanhimman” on outo rakenne, kieliopillisesti ehkä vääräkin suorastaan?, samoin hieman sanonta, että joku isännöisi huonetta vaikka tässä on ehkä tätä muka-hauskuutta, lause huutaa kuitenkin lisäviilausta.
- s.10 ”.. tulitti tekstiä punakynällään lyhentäen tai peräti amputoiden sen..” Jos tekstin amputoi, jääkö siitä jotain jäljelle? Olisiko pitänyt käyttää partitiivi-muotoa se-sanasta eli ”sitä”? Oliko aivan välttämätöntä käyttää sanaa amputoida?
- s.23 ”Yleisö ei osaa tehdä eroa tietämättömille massoille tarkoitetun härkätaistelun ja faena-taiteen välillä, jota vain asiaan vihkiytyneet osaavat arvostaa.” Eikös tuossa suomen kielenhuoltosääntöjen mukaan ennen jota-sanalla alkavaa sivulausetta pitäisi olla se sana, johon jota viittaa eikä välillä-sana? Ainakin minulle on tällaisia käännöstieteen suomen opintojen (approbatur elikkä 15 opintoviikkoa) kuluessa jankutettu, samoin jo peruskoulussa ja lukiossa. Ongelma olisi vältetty, jos olisi kirjoitettu suomeksi vaikkapa, että ”Yleisö ei osaa erottaa tietämättömille massoille tarkoitettua härkätaistelua faena-taiteesta, jota vain asiaan vihkiytyneet osaavat arvostaa.” Vastaavia virheitä oli muuallakin, mm. s.34 ”… rinta rinnan talojen kanssa, jotka olivat”ja s.35 ” … tammioven edestä, jonka ….”.
- s.36 ”..hermojeni ja salaisten kaihojeni kanssa”. Sana kaihojani sai minut huvittumaan, se oli jotenkin tahattoman huvittava sanavalinta.
- s. 39 ”sitten hän pani minut makuulle sängyn päälle” Miksei sängylle? Minun puolestani olisi yhtä hyvin voinut laittaa sängyn allekin, ei sen puoleen, tai sängyn yläpuolelle kattoon roikkumaan niin olisi saatu vähän S&M:ääkin tarinaan mukaan.
- s. 53 Dumasin, po. Dumas’n minun tietääkseni.
- s. 54 kusipää-sana tuntuui tyylirikolta hienostelevan kielenkäytön keskellä
- sanavalinnat ihmetyttivät muutenkin välillä, miksi esim. tällaiset ilmaukset oli valittu: s. 30 ”maagista hetkeä” (momento mágico), s. 24 ”titaanista pakaroista”(titanicas nalgas), s.10 ”amputoiden sen”(amputaciones). Saan vaikutelman, että paikoitellen suomentaja on liiaksi kiinni alkutekstin sanoissa. Periaatteessa nuo sanavalinnat ovat ehkä ok suomeksi, paitsi titaaniset pakarat. Titaanien taisto –ilmaisun olen nähnyt, mutta titaaniset pakarat kuulostavat hieman enemmän korroosion kestävästä titaanista (alkuaine 22, paino 47,867 amua eli atomimassayksikköä) tehdyiltä kuin kovin hyvältä pakaroiden suuruuden ilmaisulta suomeksi; jättiläismäiset tai valtavat pakarat olisivat olleet mielestäni parempaa supisuomea.
Tämä nyt meni kielipoliisihommiksi, mutta ei tässä kirjassa ollut muutakaan, mihin tarttua. Käännös alkoi olla sujuvampi tuossa jossain vaiheessa sivun 100 tienoilla, kirjailijan lauseet tosin olivat yksinkertaisempiakin.
Tuon nakki-jutun lisäksi toinenkin hyvä syy lukea kirja loppuun on päästä arvioimaan toisenkin suomentajan työtä, hänhän on kääntänyt ihan lopusta n. 150 sivua. Heräsi epäilys, että onko tässä ensin lähdetty liikkeelle yhdellä suomentajalla, sitten tullut liian kiire ja viimeiset 150 sivua on annettu siinä välissä toiselle suomentajalle. Jos alusta lähtien olisi ollut kaksi kääntäjää, olisi kai työ jaettu tasan kahtia, 300 sivua kummallekin, ajattelen minä.
Ja voisihan tämän ottaa espanjan opiskelunkin kannalta, jos vain jaksaisi kahlata suomennosta ja alkuteosta rinta rinnan. Mutta enpä taida jaksaa.
26. kesäkuuta 2009 kello 8.04
Kosher, minun mielestäni Tuulen varjossa aika olennaisesti käsitellään nuorten elämään liittyvää asiaa, eli nuoren pojan suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen ja miten suhde muuttuu kun poika saa lisää vuosia. Toki kirjassa käsitellään muitakin asioita, totta kai. Mutta en kerro enempää, koska sinulla kirja on vielä kesken.
Melodramaattisuus on varmaan harkittua, se vaan on tyylilaji, joka ei minua hirmuisesti miellytä. Zafon kyllä loi hienon tunnelman, melkein kuin jossain Brontejen kirjassa, Jane Eyre tuli mieleeni.
Luin Tuulen varjon englanniksi. Minuakin käännös häiritsi, kieli oli aivan liian modernia, henkilöt usein puhuivat kuin amerikkalaiset teinit. Tosin myönnän, etten onneksi törmännyt ilmaisuihin cool, you know tai like. Tämä käännöksen kieli kai oli se asia, joka sai minut ajattelemaan, että kirja oli kirjoitettu varsin nuorille lukijoille.
Viitteet muihin kirjoihin ovat aina ilahduttavia, samoin henkilöitten keskustelut kirjoista huvittivat.
26. kesäkuuta 2009 kello 8.11
Toisin kuin Tula kirjoitti kommentissaan, pidin siitä, että Zafon palasi Enkelipelissä Kuolleiden Kirjojen hautausmaalle. Tuulen Varjossa koko idea jäi minulle epäselväksi. Enkelipeli selvensi, että kuljemme kirjaa lukiessa labyrintissa.
Menetin sydämeni heti ensivuilla päähenkilölle David Martinille. Hänen tuskallinen lapsuutensa ja kärsimyksensä saivat minut kiinnostumaan; miten tämä poika kirjoittaa oman elämänsä? Millaisen tarinan hän kertoo? Hyväksyin sen, että D.M. tarvitsi Rakkauden Cristinaan pystyäkseen ketomaan kokonaisen Tarinan.
Kiitos Kirsille ja Kosherille selvennyksistä. A.Corellin ja Bulgagovin Wolandin samankaltaisuus avasi hieman labyrinttia. Muutenkin on mielenkiintoista lukea, mitä Lukupiiri tästä kirjoittaa.
Muutama asia häiritsi. En milään pystynyt sijoittamaan tarinaa aikaan 1920. Kirjan tyyli ja kirjoitustapa, hahmot ja mielikuvat toivat minut aina nykypäivään. Myös viitaukset geeneihin ja uskonnon ja biologian yhdistymiseen olivat minusta hieman häiritseviä.
Nämä naishahmot, no, en viitsi sanoa mitään ettei synny turhaa mies-nais väittelyä. Sanonpaa vaan, että hieman oli ihannoivaa ja kliseemäistä.
Silti viihdyttävät hetket ja mahtavia kuvia, kuvauksia Carlos Ruiz Zafon tarjosi. Kiitos! Ei ihme, että hän on ollut (on?) elokuvien käsikirjoittaja.
26. kesäkuuta 2009 kello 8.25
Kiitos kaikille merkittävistä ja mielenkiintoisista kokemuksista Ruiz Zafónin teosten äärellä!
Leena U!
Cristina ei hukkunut jään alle Barcelonassa, vaan jossakin aika kaukana vuoristossa. Espanjassa on laskettelijoita ja murtomaahiihtäjiä kuten muissakin Välimeren valtioissa.
Eija G.!
David Martinin syöpä poistui unen aikana (sivu 178). Tai pikemminkin Corellin ja apureiden operaatiossa. Ihmeparannus se kuitenkin oli. Yliluonnollinen. Minusta se oli mahtava kuvaus. Kiitos Eija hyvistä havainnoista.
Harri!
Ajattelen paljolti samoin. Jäin miettimään teoksen omaelämäkerrallisuutta. Jos katsot valokuvia kirjailijasta, huomaat vasemman silmän erikoisuuden.
Kirjassa kuvataan syöpää ja kipuja vasemman silmän seutuvilla. Kirjailija on jossakin kertonut, että alkoi kirjoittaa selvitäkseen hengissä. Arvailen kirjailijan olleen joskus terveydellisissä vaikeuksissa. Millaisen poppamiehen avulla vai ihan realistisesti nykyaikaisen lääketieteen keinoin?
Tuo olettamani sairaskokemus on saattanut vaikuttaa Ruiz Zafónin elämään niin voimakkaasti, että hän on terapioinut ja parodioinut sitä kirjoissaan taiteen keinoin?
Minä kylläkin odotan, että jossakin tulevassa romaanissaan hän tulee kertomaan suoraan itsestään ja kirjailijantiestään (ehkä jo seuraavassa) kun siirrytään 60-, 70-, 80- ja 90-luvuille.
Odotan sitä kovasti.
26. kesäkuuta 2009 kello 8.36
Vielä yksi huomio Tuulen varjosta (päteeköhän myös Enkelipeliin?). Siis, kirjan henkilöt joutuivat kaikenlaisiin seikkailuihin ja vaaroihin, mutta kun vaarat olivat tilapäisesti ohitse, mentiin aina syömään. Juotiin vahvaa kahvia, syötiin munakkaita ja mitä milloinkin. Olinkohan ainoa, minun mieleeni tällainen kaava toi Viisikot. Niissäkin syötiin, usein suklaakakkua, jota minä sitten kaipasin kirjaa lukiessani ja hapankorppuja rouskutellessani.
Ei syömisessä mitään vikaa ole, vaikka vähempikin olisi saattanut riittää, satuin vaan kiinnittämään siihen huomiota. Toinen kirja,
missä mielestäni keskityttiin hiukan liikaa ruokailuun on Ian McEwanin Saturday. Päähenkilön kalapadat ja hänen poikansa terveelliset myslijugurttiateriat uuvuttivat minut täysin.
26. kesäkuuta 2009 kello 9.47
Tuovin tuomio, että Zafónin ”yritelmä” on pelkkää roskaa on minusta liioiteltu. Alkupuoli oli mielestäni ihan hyvä ja loppukin menetteli, kun antoi tekstin viedä ja vain ihmetellä, mitähän seuraavaksi keksitään. Zafónilla on ehtymättömiä tarinoita, mutta jos hän aikoo kirjoittaa vielä kaksi kirjaa samaan tyyliin, se on kyllä liikaa, mutta miksipä ei, jos kirjat ihan riistetään käsistä. Se, että käännös töksähteli paikoin, johtuu varmaan kiireestä. Kirja oli saatava nopeasti markkinoille, kultamuna. ”Komistus” pisti minunkin silmääni, sitä nakkia ihmettelin myös, tuli mieleen sellainen lastenkutsujen naurava nakki, ”titaanista pakaroista”, kirjoitusvirhe ja outo adjektiivi ym.
Kosher, ihmeparantumisen lienen hypännyt yli! Kiitos, kun laitoit sivunumeron, voin vilkaista, kun minulla on nyt tämä kirjakin. Olen kyllä miettinyt, kenelle sen voisin antaa, ehkä lapsenlapsille myytäväksi kesätorilla.
Late, minä ymmärsin sen niin, että Davidin töykeys Isabellaa kohtaan johtui siitä, ettei hän halunnut tytön ihastuvan itseensä, siksi se ei minua häirinnyt. Ainoat ”oikeat” ihmiset olivatkin ne kirjakaupan ja antikvariaatin omistajat, muut enemmän tai vähemmän keinotekoisia tai fantasialuomuksia, mutta ei kai tällaisessa rakennelmassa henkilöillä olekaan niin väliä, kertomus on tärkein.
26. kesäkuuta 2009 kello 9.54
Utelias!
Niin minäkin olen mennyt vaaran jälkeen syömään ja juomaan.
Yksi esimerkki. Olin 70-luvun lopulla ystäväni Timo Jokisen kanssa purjehtimassa Näsijärvellä. Nousi niin valtava myrsky, ettemme päässeet rantaan. Kun lopulta selviydyimme, menimme suoraan legendaariseen Tillikkaan syömään vielä legendaarisempaa Tillikan pyttipannua ja juomaan olutta (vaikka Tytin lohtu ja syli odottivat kotona Timoa). Söimme, joimme. lauloimme ja olimme Sherwoodin iloisia veikkoja ja Pyöreän pöydän ritareita. Osa Tillikan vakiojengistä yhtyi lauluihimme.
MARKE!
ODOTIT KOVASTI KESKUSTELUA KIRJOISTA – ESIIN!
26. kesäkuuta 2009 kello 10.33
Vaaran jälkeen syömään! Hyvältä se kuulostaa, mikä ettei.
Se mitä en halua lukea on, että rankan ulkona vietetyn päivän
jälkeen (ulkotöitä, patikointia, sotimista) saadaan yksinkertainen
patongista (joskus myös muusta leivästä), juustosta ja punaviinistä koostuva ateria, joka maistuu, kuinkas muuten, paremmalta kuin paljon monimutkaisemmat herkut. Näin voi toki olla, mutta en halua sitä lukea kun olen jo liian monta kertaa lukenut. Jopa McEwanin erinomaisessa Sovituksessa oli tuollainen kohtaus, mistä kirjalle ihan pikkuriikkinen miinus (sota-aikana niissä pahuksen patongeissa olisi saanut olla edes pikkuisen hometta, kiitos).
Olen muuten viime päivinä ihaillut Näsijärveä. Myrskystä ei onneksi ole tietoakaan.
26. kesäkuuta 2009 kello 11.12
Zafón jättää monenlaisia viestejä ja vihjauksia:
- ”Mutta lukijat pitävät tarinoistani, perustelin.
- Se ei ole teidän ansionne. Se johtuu yleisestä tasosta, joka on niin surkea ja mahtipontinen, että aasikin joutuu katatoniseen tilaan luettuaan kappaleen verran. Saapa nähdä aikuistutteko milloinkaan ja putoatteko lopulta tuosta kielletyn hedelmän puusta.”
Tarkoitettiinkohan Zafónia vai Martínia ja kumman lukijoita, molempien?
Syöminen kuuluu monien dekkarien kaavaan, esimerkiksi Stig Trenterillä, jota luin nuoruudessani, syötiin aina kesäisin mansikoita, ja lukija odotti, että pääsi mukaan tuohon pohjoismaiseen herkutteluun.
26. kesäkuuta 2009 kello 11.24
Kosher, ajattelin pikkukaupungin olleen jotakuinkin lähellä Barcelonaa.
Suomennos vaikutti minustakin, asiaan vihkiytymättömästä, kiireessä
tehdyltä.
Omituisin mielikuva tuli kun kerrottiin sikareita säilytettävän ilmankostuttajassa. Niinkö humidori käännetään suomeksi. Minulle tulee ilmankostuttajasta mieleen 70-luvun keltainen ufo, jossa on litrakaupalla vettä sisällä.
26. kesäkuuta 2009 kello 11.55
Lukiessani ”Enkelipeliä” pohdin myös paljon David Martinin tylyä ja töksähtelevää replikointia, puhetapaa.
Se oli paljoltikin varmaan tyylivalinta. Davidissahan tapahtuu vähittäinen metamorfoosi amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanin Philip Marloweksi. Elllei hän sitten ole sitä heti valinnut suojaksi kovaa maailmaa vastaan. Hänhän oli lukutaidottoman alkoholisti- ja narkkari-isän pahoinpidelty lapsi: isä ammuttiin. Äiti oli jo lähtenyt aiemmin. Nuori Martin halusi selvitytä elämässään, rupesi oman elämänä herraksi ja alkoi hallita elämäänsä. Jossakin vaiheessa hänkin tosi tajuaa (tulevissa kirjoissa?), ettei elämää voi hallita.
Tällaisen monen lajin ja tyylin näytelmän, elokuvakäsikirjoituksen, fantasian, magiikan, melodraaman, romaanin ei tarvitse noudattaa psykologisia johdonmukaisuuksia eikä missään tapauksessa uskottavuuden lakeja. Usein vaan nimenomaan lapsena kovia kokeneista tulee jotakin suurta (tämäkään ei ole sääntö), niin Davidistakin.
Eija G., olen samaa mieltä. David halusi pitää Isabellan loitolla, ettei olisi rakastunut häneen. Davidhan oli rakastunut Cristinaan. Ja nuoren miehen hormonit hyrräävät monellekin naiselle, mutta mieskin osaa sanoa ei. Ja katoliset opitkin vaikuttanevat. Sanallinen ottelu ja naljailu on flirttailevaa: sillä pidetään homma kurissa. Sillä luodaan tuttavallinen turvamuuri olla tekemisissä ilman seksiä.
Tätä teosta ei pitäisi niin paljon psykologisoida. Verrataan vaikka Kurt Vonnegutin slapstickiin tai Italo Calvinoon. Taide rikkoo rajoja, ärsyttää meitä, paheksuttaa meitä, oksettaa ja vihastuttaa meitä.
Miksi silti rakastan ”Enkelipeliä”? Siksi, että se on omanlaistaan taidetta.
26. kesäkuuta 2009 kello 12.27
Minä yritin. Tartuin innolla, sitten hämmästyksellä. Kirja lojui, siirtyili itsestää pöydältä toiselle, käveli ulos aurinkoon ja makoili varjoissa, mutta ei. Loppuun en saanut. Kirjan musta selkä tuijottaa edelleen yöpöydän laatikosta syyttävästi. Mietin minäkin, kannanko divariin vai yritänkö vielä uudestaan.
Melodramaattinen on hyvä sana. Kieleen lukeminen kai tökkäsi. Toistoja, toistoja, adejektiiveja adjektiivien perään. Yliampuvia määritelmiä ja juonenkäänteitä. Juoni ei vetänyt. Vaikka jollakin tasolla, joissakin lauseissa olivat siivet ja lentoa, taidokkuuttakin havaitsin. Totesin, ettei tämä ollut tarina joka olisi imaissut matkaansa, ottanut mukaansa lennolle. Kirjaililja tuntui hiippailevan tietoisena äänenä. Kuin olisi kikkaillut ja osoitellut keinojaan vähän liiankinn näkyvästi. Se häiritsi. Huonoksi en osaa kirjaa silti sanoa, mutten kyllä suositellakaan¨kenellekään.
Tuovi kirjoitti:” Minusta tämä oli tyyppiesimerkki nuorten fantasiakirjasta. Ja huonosta sellaisesta” ja ”Kirja on ikävystyttävä, jaaritteleva, nukuttava”. Tuovi, en saata olla puuttumatta stereotypiaasi. Tyyppiesimerkki nuorten fantasiasta? Nuori ei lue kirjaa, joka on unettava, jaaritteleva tai ikävystyttävä. Harva nuortenkirjailija voi kirjoittaa laiskasti. Minusta kirja ei ollut riittävän vetävä ja kiinnostava nuortenkirjaksi. En usko, että tätä kenellekään nuorelle suosittelisin, kun en aikuisellekaan lukukokemukseni perusteella. Mielestäni kirja ei myöskään ollut missään nimessä tyyppiesimerkki nuorten fantasiasta. Suppeasti ajateltuna fantasiassa kaksi maailmaa kohtaavat ja maiden välillä liikutaan usein talismaanien välityksellä. Ei, nuortenfantasiaa tämä ei ole. Viihdettäkö sitten? Hämmentävä kokemus, kerta kaikkiaan.
26. kesäkuuta 2009 kello 12.33
Minulta jäi ”Tuulen varjo” kesken ja ”Enkelipeli” on vasta tulossa kirjastosta. Miksi siis sekaannun koko keskusteluun? No, koska kummastelen, miksi kirjoista kertovat kirjat ovat niin huonoja, vaikka aihe on kirjaihmisille rakas. Pettymyksiä olivat muun muassa Setterfieldin ”Kolmastoista kertomus” ja kenen-se-nyt-oli ”Libri di Lucan arvoitus”. Ainoa kunnollinen kirjoista kertova kirja on Pérez-Reverten ”Yhdeksäs portti”.
26. kesäkuuta 2009 kello 13.10
Kosher, psykologisoinnista aivan samaa mieltä. Enkelipeli olkoon epäuskottava, melodramaattinen ja eskapistinen ilman sen suurempia merkityksiä. Jotkut tykkää, toiset ei.
Syömisestä. Seksuaalisuuden suhteen Zafon oli pidättyvä (mitä nyt alussa viriteltiin…) Kahvittelu ja herkuttelu piti henkilöt kiinni todellisuudessa – sentään syövät, vaikka Davidin maaniset kirjoitusputket toistivatkin taiteilijamyyttiä.
26. kesäkuuta 2009 kello 13.12
Ei nyt heitetä lasta pesuveden mukana! Olet oikeassa Tula, että kieli kuulostaa hassulta, liian modernilta aikaansa. Mutta mielestäni kirjailija ei pyrkinytkään tarkkaan realismiin, tapahtumapaikat olivat täysin kuvitteellisia, niin Barcelona kuin Pyreneillä sijainnut mielisairaalakin. Koska kirjan miljöötäkään ei ole ikinä ollut olemassa reaalimaailmassa, miksi kielen pitäisi totella realismin sääntöjä?
Romaani on puhtaasti kirjallinen soppa. Se liehakoi ja viittaa kursailematta muihin romaaneihin ja useisiin kirjallisuuden genreihin. Paljon lukeneen kirjailijan taidonnäyte kirjoja rakastaville lukijoille. Se on paljon, muttei kuitenkaan sen enempää. Viihteellisyydestä kirjaa on myös turha moittia, eihän se ikinä ole yrittänyt muuta esittääkään.
(Eikä Isabellakaan ollut rakastunut ”aitoon” Davidiin. Hän oli rakastunut Davidin kirjoihin ja niistä muodostuneeseen kuvaan kirjailijasta. Opettaja-oppilas-suhde olisi myös ollut niin arveluttava, että sen setviminen olisi muuttanut romaanin painopistettä.)
26. kesäkuuta 2009 kello 14.25
Jäin vielä miettimään tuota vertausta Mestariin ja Margaritaan (en kerta kaikkiaan suostu käyttämään surkeata suomenkielistä nimitystä mestariteoksesta). Ehkä tässä tosiaan vähän samaa fantastista ja yliluonnollista hulluuden kanssa leikittelevää lennokkuutta haettiin. Jos niin on, ei olisi kannattanut, niin hirveän kaus jäätiin. Bulgakovin teos on yksi suosikkikirjoistani, ja Zafonia ei kyllä voi mainita samassa lauseessa, tuskin edes samassa postauksessa. Enemmän tämä oli tosiaan sitä Dan Brown -sarjaa, eikä edes siinä sarjassa palkintosijoilla.
Ehkä pitäisi tyynesti olla samaa mieltä monien muiden kanssa, että kyse on tyylilajista ja tämä ei vaan minulle sovi. Sitten tulee mieleen tuo Mestari ja Margarita, mikä todellakin sopi. Eikä tarvitse mennä edes sille tasolle, jo hyvin samankaltainen Tuulen varjo riittää. Enkelipeli tekee samat asiat, mutta yksinkertaisesti vaan huonommin.
26. kesäkuuta 2009 kello 15.01
Muistuttaisin Kirsi vielä Elokuun kuukauden kirjasta.. Se olisi päätettävä nyt.
(Haluaisin lukea Eija G:n suositteleman Per Pettersonin Hevosvarkaat (Ut og stjæle hester) tai Raija K:n ylistämän Claudel:n Varjojen portin.)
26. kesäkuuta 2009 kello 15.35
Hei kaikki lukupiiriläiset. En ole ennen kommentoinut täällä, mutta olen satunnaisesti seurannut innostavia keskustelujanne. Viime viikkoina olen jäänyt lopullisesti koukkuun. Syy tähän on ehkä hieman yllättävä. Olen rakastunut Toniin tai ainakin syvästi ihastunut
Siksi olinkin hieman pettynyt kun idolini ei kertonut kesäkirjalistaansa. Olisi ollut mukava tietää se tai ylipäätään mitkä ovat Tonin lempikirjoja tai -kirjailijoita. Ehkä olet niistä maininnut joskus täällä, joten täytyy lukea blogia taaksepäin.
Enkelipelistä:
Kuukauden kirjan ehdin saamaan kerrankin ajoissa ja oli tosi mukava lukea kommenttejanne heti kirjan luettuani. Kiva huomata, että monet ovat ärsyyntyneet samoista asioista kuin minäkin ja esim. Laten kommentin voisin melkein suoraan allekirjoittaa. Niin samoin kirjan koin, vaikka luinkin sen tunnollisesti loppuun sana sanalta. Ei välttämättä olisi kannattanut, olisi pitänyt heti uskoa Tonia.
26. kesäkuuta 2009 kello 17.43
Lempi anna leiskua vaan ja tervetuloa mukaan!
26. kesäkuuta 2009 kello 18.10
Voi Lempi-ressu, mitä menit tekemään
)))) Toniin ihastuminen ja varsinkin sen täällä ilmoittaminen voi saada aikaan kamalia: Mustasukkaisuusdraamaa, herjaamista, arvonalennusta… Kun selailet Lukupiiri-vuosia taakse päin, se selviää sinulle kyllä.
nimim. Pilli-Pulla
ps. Muuten ei niin väliä. Meidän rakkaussuhteemme on jo ohi, oih ja voih. Kaunis muisto vain jäi kirjalliseen sieluun.
26. kesäkuuta 2009 kello 19.56
Late, Mestari ja Margarita on lumoava kirja. Enkelipeliä en ole vielä lukenut, joten en voi tehdä vertailua. Mestarissa ja Margaritassa on maagista realismia, mutta myös paljon muuta kuten satiiria ja komediaa. Pilatuksesta kertovat jaksot ovat kauniita ja kirjan loppu tekee minut aina onnelliseksi.
Oi joi Lempi, Toniin ihastuminen on vaarallista…
26. kesäkuuta 2009 kello 20.20
Claudelin Varjojen raportti vaikuttaa tosiaan mielenkiintoiselta eikä Hevosvarkaatkaan hassumpi ole, ei mikään ”suuri” kirja, mutta pidin siitä kovasti. Minä olisin suomentanut sen ”Hevosvarkaissa”, siis vähän kuten omenavarkaissa, eivät ne oikeita varkaita olleet.
26. kesäkuuta 2009 kello 21.31
Taas samaistun näkemyksineni Harrin kommenttiin. ”Kuvitteellinen Barcelona”. ”Kirjallinen soppa”.
Juuri noista samoista syistä olen pitänyt absurdistista kirjailijoista, esim. Samuel Beckettistä.
Tuntuu kuin henkilöhahmot Beckettin näytelmissä roikkuvat jossakin tarkkaan määrittelemättömässä tilassa. Kuitenkin henkilöt ilmaisevat ne tärkeimmät, syvimmät, keskeiset sanat ja repliikit. Ne, joita kohti me onnettomat tai onnelliset ihmiset ponnistelemme.
Viis raameista. Viis kulisseista. Sisin, sielu, tunteet, intohimot, haaveet – ne ovat tärkeimpiä.
26. kesäkuuta 2009 kello 21.55
Tuovi,
ihmettelen jos ylipäätään pääset mitään kirjaa loppuun, kun koko ajan oikoluet kirjan rivejä.
Sinusta tulisi kustantajille ja lehdille korvaamaton oikolukija. Hyödynnä toki taitosi ja lahjasi.
Olen työskennellyt nuorena lehdessä oikolukijana. Se oli silloin kun vielä hallitsin kielioppisäännöt. Hauskaa sekin oli.
Nyt minulle sisältö (sanoma, teemat) on muotoa tärkeämpi.
26. kesäkuuta 2009 kello 22.13
Olen samaa mieltä kanssanne, Late ja Utelias!
Bulgakovin ”Mestari ja Margarita” on mestariteos. Minulla on kyllä se nimellä ”Saatana saapuu Moskovaan”, suomentanut Ulla-Liisa Heino, WSOY.
Samoin minulla on saman kustantajan teos: J.A.E.Curtis, ”Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa”, suom. Marja-Leena Jaakkola. Siitä käy ilmi Bulgakovin elämäntaistelu sensuuria ja Stalinia vastaan ym.
Vuosia sitten helsinkiläinen, kunnianhimoinen Q-teatteri teki ”Mestarista ja Margaritasta” näytelmän Suomenlinnaan. Kävin katsomassa sen kaksi kertaa, satoi ja paistoi. Kannatti.
26. kesäkuuta 2009 kello 23.19
Säestän Eija Gtä ja muita, Varjojen raportti kiinnostaa kovasti ja olisi hienoa lukea se teidän kanssanne. Mielen päällä se jo on.
27. kesäkuuta 2009 kello 2.02
Eija G, tämä on kirja, joka selvästi jakaa ihmiset: enemmistö pitää Ruis Zafonia kirjallisena nerona, sitten on vähemmistö minä mukaan lukien, joka ei siedä koko kirjaa (tai näin päättelin juuri kun kävin Amazon.comissa lukemassa arvosteluja). Kirjalliset maut ovat erilaisia. Tämä kirja ei vain kosketa minua millään lailla. Mikään tässä ei tunnu aidolta, mistään ei tule tunne, että noin minustakin on tuntunut. Eikä kirja ole hauskakaan, vaan hirvittävän tosissaan hölmöydessään – ja se nimenomaan saa minut niin negatiiviseksi kirjaa kohtaan.
Yritelmä lienee peräisin effort-sanasta, siis a good effort= hyvä yritys, yritelmä, joilla keskinkertaisia töitä usein arvioidaan ja englannin kielen kautta jäänyt mieleeni jostain työhön liittyvästä, tarkoitin siis sanoa että Enkelipeli on keskinkertainen työsuorite tältä kirjailijalta. Ihailen Uteliasta, Karoliinaa, vaikka keitä teitä, jotka osaatte teilata kirjan niin paljon minua kauniimmin sanoin. Kadehdinkin melkein.
Karoliina, minusta tämä muistuttaa perheemme nuorison lukemia fantasiakirjoja, joita joskus olen yrittänyt lukea, mutta kyllästynyt. Esim. jotain Eddingsiä, jonkun sarjan 25. osaa tms., olen aloittanut enkä pitänyt. Ja se nukuttava-adjektiivi oli oma arvioni Enkelipelistä –nukahdin nimittäin kirja kädessä keskellä sunnuntaipäivää pariin otteeseen vaikka takana oli 10 tunnin yöunet enkä ollut väsynyt.
27. kesäkuuta 2009 kello 2.12
Kosher, joo olen itsekin miettinyt uutta uraa ja oikolukijan pesti on listallani top-viisikossa, laitatko suositukset tulemaan?
Ongelmani taitaa olla se, että luen hyvin vähän suomeksi ja jos luen, arvioin käännöskirjoja samoin perustein kuin suoraan suomeksi kirjoitettuja kirjoja, mikä on tuhon tie, kun ainahan käännöskirjat tuppaavat maistumaan vierailta, eivät oikealta suomelta. Luulen, että jos tämä suomennos olisi käyty vielä yhden kerran täikammalla läpi ja vähän viilattu, olisi vältetty nyt sinne jääneet muutamat ongelmakohdat. Mutta kaikkiin kirjoihin jää aina jotain pientä fibaa, Jaana Kaparikin sen jossain haastattelussa toi esiin, jotain pieniä kirjoitusvirheitä ja muuta pientä. Sitä myös sokeutuu omalle tekstilleen kun sitä on tarpeeksi kauan vatvonut. Tiedän omasta kokemuksesta.
Kiinnittikö muuten kukaan huomiota sanavalintaan hellanlettas? Jotain ihmistä kuvailtiin sanomalla, että tämä on ihan hellanlettas. Kai se tarkoittaa, että ihan pliisu, ujo, nörtti, mitäänsanomaton ihminen. Niin sen ensin tajusin, mutta sitten pohdin jonkun tovin että viitataanko siinä kuitenkin johonkin kasviin, jonka nimi on tuollainen suomeksi. Kasveillahan on välistä kummallisia nimiä. Ihan päätöntä ja naurettavaa, mutta tuommoisia minä lukiessani ko. kohtaa pohdin. Alkuteoksessa taisi olla kuollut hyttynen, jos oikein muistan, jos oikean kohdan paikansin, se kai sitten tarkoittaa, että henkilö on vaaraton yksilö.
Kosher, minä en oikein havainnut mitään sisältöä tässä kirjassa, tarina oli jankkaava ja tylsä, siksi sitten, kuten jo kerroin, aloin keskittyä enemmän muotoon. Kai sinä kuitenkin olet sitä mieltä, että kaikki työt, myös suomennostyöt, pitäisi tehdä niin hyvin kuin mahdollista eikä keskinkertaista pitäisi päästää painokoneisiin? Olen työssäni pilkunviilaaja pahimmasta päästä -) Siis ankara etenkin itseäni, omia töitäni kohtaan, perfektionisti. Muille, kun toistemme töitä myös oikoluemme, yritän aina kommentoida kieli keskellä suuta etten pahoittaisi kenenkään mieltä, tyyppien kanssa kun on kuitenkin tehtävä töitä jatkossakin.
Martin Amis haukkuu The Magusin (Jumalten naamiot) kirjassaan War against cliche. Samoin joku tuttavani mainosti sitä maailman huonoimmaksi kirjaksi. Joten sen mainitseminen tässä yhteydessä saa vielä epäilevämmäksi Enkelipelin suhteen. Tosin, saahan Martin Amis ja tuttavani olla mitä mieltä ovat, ja on mahdollista, että kirja kuitenkin on erinomainen. Vaikka epäilen kyllä. Olen nimittäin jostain Amisin arvioimista kirjoista ollut prikulleen samaa mieltä.
Luin minä, Kosher, sen Pantagruelin loppuun tässä välillä. Ja pidin siitä. Sen ironiasta ja satiirista. Ja minusta Ville Keynäsin suomennos oli erinomainen, en keksinyt siitä yhtään mitään ruodittavaa, pikemminkin paljon erinomaista ja hyvää sanottavaa. Se oli minusta kaunista, soljuvaa ja sujuvaa suomen kieltä. Seuraavaksi luen pari vanhaa Kalevi Nyytäjän Sapon dekkarisuomennosta, jotka tuli parilla eurolla tänään divarista ostettua – josko minulla sitten olisi taas voimia käydä Enkelipelin kimppuun? Nyytäjä on mielestäni erinomainen suomentaja.
27. kesäkuuta 2009 kello 2.44
Jos kiinnostaa kuulla Ruis Zafonin puhuvan kirjastaan ja lukevankin sitä englanniksi ihan alusta vähäsen ja sitten talonostokohdasta Barnesin et Noblen kirjakauppavisiitillä Ameriikoissa, niin tässä linkki:
http://media.barnesandnoble.com/?fr_story=1b3978531b733f7ba10e665a46ae0dad33f8cf6b&rf=sitemap
27. kesäkuuta 2009 kello 8.35
Tuovi,
toivottavasti et käsittänyt väärin edellä olevaa kommenttiani kielenhuoltamisesta. Pyydän vilpittömästi anteeksi, jos kommenttini loukkasi sinua.
On ihan paikallaan, että kannat huolta kielestä. Se on ihailtavaa. Niin meidän kaikkien laiskempinekin tulisi tehdä.
Yksi kiitoksen arvoinen asia on Vesa Karonen ja hänen kirjoituksensa tänäänkin taas Kanavalla -palstalla HS:n television ohjelmasivulla D 11.
Karonen vaalii ja peräänkuuluttaa tarkempaa ja parempaa suomea.
”Suomen kielestä tulee ylioppilaskirjoituksiin ensimmäinen vieras kieli. Äidinkieli on englanti”.
Samaa minäkin olen pelännyt.
27. kesäkuuta 2009 kello 10.03
Tuovi,
ehdin jo pyytää anteeksi ennenkuin Kirsi oli tarkistanut ja päivittänyt.
John Fowlesin The Magus -romanista väittelin jo syksyllä verissäpäin joidenkin kanssa, enkä enää jaksa.
Minusta se on yksi maailman parhaista. Silloinkin sitä haukuttiin ja kehuttiin. Joku (taisipa olla pirtsakka ystävämme Mermaid, jota ja jonka kannanottoja ja infoja taas kaipaan! Mermaid poistui blogista kun sanoi olevansa eri mieltä minun kanssani ja sinun kanssasi ja haukkui minua 50 kommentin verran siitä syystä että on eri mieltä sinun kanssasi ja minun kanssani. Eikä haukkunut sinua kertaakaan. Ihana Mermaid, tule takaisin!) kaivoi jonkun brittilistankin esiin, jolla se oli kaikkien aikojen 50 parhaan brittiteoksen listalla (listan laatijat brittitoimittajia).
Kirjan pohjalta tehtiin myös upea näytelmä Helsingin kaupunginteatteriin joskus 1989-90. The Magus (suomeksi Jumalten naamiot) näköjään jakaa ihmiset voimakkaasti, joten siinä on jotakin. Ei jätä kylmäksi ketään.
Ja kaikilla on makunsa: sallitaneen se.
27. kesäkuuta 2009 kello 10.56
Kosher, minunkin versioni on suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan. (Jostain syystä nimi tuo aina mieleeni James Ensorin maalauksen Kristus saapuu Brysseliin.) Ostin sen muuten Helsinki-Vantaan lentokentän pienestä kirjakaupasta 90-luvulla. Samasta kirjakaupasta olen ostanut myös Andrei Belyn
kirjan Peterburg sekä Tacituksen Keisarillisen Rooman historian. Ihmettelen, miten niin pienessä kaupassa on ollut niin hyvä kirjavalikoima ja kuka kirjat oikein valitsi.
Tuovi, minä puolestani ihailen suorapuheisuuttasi. Proustin kertojalla on kaksi iäkästä sukulaistätiä, jotka puhuvat niin hienotunteisesti, ettei kukaan muu voi ymmärtää, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Tädit ovat aivan loistavia sivuhenkilöitä,
mutta kyllä suorapuheisen henkilön kanssa on paljon helpompi keskustella.
27. kesäkuuta 2009 kello 11.07
Eija G. ja Tula!
Luotan kirjamakuunne ja pidän kommenteistanne.
Ehdotatte elokuun kirjaksi Claudelin (oliko nimi oikein?) ”Varjojen raporttia”. En ole lukenut teosta (oliko kirjailija Lahden Messilässä juuri ikään?). Luin jostakin kirjan kertovan pienestä kylästä Ranskan ja Saksan rajalla Toisen maailmansodan aikaan. Sodasta, pyöveleistä, kauheuksista.
Tulee heti mieleen Arne Nevanlinnan ”Marie” ja Le Clézion ”Harhaileva tähti” sekä ne sadat samoista kauheuksista kertovat teokset. Ne ovat kaikki olleet tärkeitä ja hyviä teoksia (jo nuorena luin kaikki Leon Urisin teokset).
Eikö tämä osasto voisi olla vähän aikaa jäähyllä?
Mikä meitä yhä uudestaan houkuttelee lukemaan näitä mestariteoksia ja vääntelehtimään tuskissamme?
Miten olisi Leena Kroohnin uusin, ”Valeikkuna”?
27. kesäkuuta 2009 kello 11.12
Pitää siis olla: LEENA KROHN, ”VALEIKKUNA”.
Perskules, kun niin usein kirjoitan väärin!
27. kesäkuuta 2009 kello 12.31
Kosher, kiitos kohteliaisuudesta, voin palauttaa sen samassa muodossa!
Krohnkin olisi oiva valinta, mutta minä ainakin aion lukea myös tuon Claudelin kirjan ja suosittelen edelleen myös Hevosvarkaita, kannattaa lukea, kun se nyt viimeinkin ilmestyy suomeksikin heinäkuussa. Kirja kertoo kahdesta pojasta, kaveruksesta, päähenkilön suhteesta vanhempiinsa ja vanhana miehenä tyttäreensä sekä loppuelämään. Jotenkin raikas kirja, kuin Norjan luonto, joka siellä onkin taustalla. Takakansi taisi väittää jotain sellaista että ”den här boken kommer du att älska,” kuitenkaan siinä ei ole mitään sentimentaalista.
Näin tässä jo ehdotellaan, vaikka Kirsi ei ole vielä pukahtanutkaan elokuusta.
27. kesäkuuta 2009 kello 14.27
Suorapuheisuus positiivisesti ei ole ollenkaan niin suosittua kuin negatiivisesti.
Kun sanoo suorasti jotakin myönteistä jostakin, saa joko pinnalllisen, ei-vakavasti-otettavan tai suorastaan hölmön leiman. Mutta kun sanoo negatiivista, sille kumaretaan heti ja aletaan kuiskia älykkyydestä ja rehellisyydestä (niin kuin niillä olisi jotakin tekemistä keskenään).
Suora negatiivinen palaute on lastattu niin monella henkilökohtaisella tunteella, että vain selvänäkijä (oman psykoanalyysinsä läpikäynyt !) erottaa palautteen objektiivisuuden subjektiivisuudesta.
Mutta ainahan se helpottaa sanojan olotilaa.
27. kesäkuuta 2009 kello 14.29
Muuten, objektiivisuus on mun mielestä aina ”objektiivisuutta”.
27. kesäkuuta 2009 kello 17.00
Niin kiinnostavaa keskustelua! Itse olen joutunut jonkinlaisen italialaisen kirouksen uhriksi sillä paikka jossa olen, on ilman verkkoa, pääsen kännykän kautta moderoimaan kommenttinne ja lukemaan ne, mutta varsinainen oma kommentointi puhelimen kautta on piinallista. Viimeistään tiistai aamuna olen kuitenkin toimivan verkon päässä ja laitan omatkin keskustelusta mieleen tulleet kommentit. Ja silloin on muutakin kirjallista raportoitavaa sillä parhaillaan olen tapahtumassa, jossa viikonlopun aikana esiintyvät mm. Gomorra-kirjan kirjoittaja Roberto Saviano, Salman Rushdie ja Nathan Englander keskustelun aiheena kuolemansynnit.
27. kesäkuuta 2009 kello 17.03
Juu, on se noinkin Kosher. Littelinkin kauheudet on vielä lukematta, jotenkin vaan Varjojen raportti osui kiinnostushermoon. Krohn olisi itse asiassa vielä parempi lukuprojekti. Tainaronia yritin vuosia sitten ja kesken jäi, joten aukkoista ja aakeaa on silläkin saralla…
27. kesäkuuta 2009 kello 17.54
Kosher, en ole mistään loukkaantunut -minähän vitsailin vastauksessani! Hymiötä olisi kai pitänyt lykätä perään, että sävy olisi välittynyt.
Kyllähän sillä, mitä muut antoivat vihjettä ajatuksistaan tästä kirjasta oli merkitystä sille, että uskalsin noinkin suorapuheisesti kirjoitella. Jos eivät toni ja harri ja muut olisi ilmaisseet tyytymättömyyttään kirjaan, saattaa olla että olisin hymissyt jotain, etten pidä tästä ja jättänyt siihen. Nyt en kyllä näe mitään syytä lukea kirjaa loppuun, varsinkin kun niin monet teistä ovat sanoneet että ei kannata.
Minulla on se Saatana-kirja ruotsiksi: Mästaren och Margarita, alkuteoksenkin nimi on Мастер и Маргарита eli Mestari ja Margarita. Olen lukenut sen todella kauan sitten ja muistan vain sen, että pidin sitä hieman kummallisena, enkä varmaan, teini kun olin, ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Joten pitäisi lukea uusiksi, josko nykypäällä ymmärtäisi enemmän.
Taisin itse myös osallistua Magus-väittelyyn jollain yksittäisellä heitolla. Mutta voin kertoa, että hankin viime talven kirja-alennusmyynnistä Maguksen nimenomaan siksi että täällä on siitä väitelty. En vaan ole jaksanut siihen paneutua vielä ollenkaan, se kun on melkoinen tiiliskivi ja totta puhuakseni, minulla on mielenkiintoisempia kirjoja röykkiö- ja hyllykaupalla jonossa.
Olen Kanavalla-Karosen kanssa muuten samaa mieltä (Longasta esim.) mutta en ymmärrä kommenttia kolmekymmmentäluvun huonoudesta verrattuna kolmikymmenlukuun. Että ensin mainittu olisi kankeaa tärkeilyä, mitä ihmettä? Minun historiankirjoissani on nimenomaan käytetty ensin mainittua ilmaisua, jälkimmäistä olen nähnyt ainoastaan joissain hyvin vanhoissa kirjoissa ja pidän sanaa vanhahtavana. Samoin neljäkymmentäluku on minusta täysin oikea ja hyvä sana. Tässä taitaa olla joidenkin sanojen, ilmausten ja sanontojen välillä sukupolvien välistä kuilua.
pirkko A, en ole huomannut että positiivista tai negatiivista suorapuheisuutta arvostettaisiin eri tavoin. Tarkoitatko pos. suorapuheisuudella tässä yhteydessä sitä, että uskaltaa ylistää jotain kirjaa jota pidetään yleisesti roskana tai viihteenä tms vai mitä tarkoitat?
Kadehdin pienoisesti sinua Kirsi kun olet samassa maassa kuin ihana Luca Zingaretti. Mutta ehkä tässä loppukesästä sitä ehtii ko. ukkelia jahtaamaan sinne paikan päälle … Tähän sitten pari hymiötä pitää ajatella.
27. kesäkuuta 2009 kello 18.44
No kun nyt asiaa sivuttiin niin:
Minusta romaani sellaisena kuin me sen tällä hetkellä tunnemme on vanhanaikainen. Sitä pitäisi modernisoida. Mielestäni uusi, 2000 luvun romaani sisältää vahvan, lyhyen, loogisen mutta yllätyksellisen juonen, tarina on tiivistetty, se karttaa mm. pitkiä luontokuvauksia, yhdistää surutta proosan, runouden, esseismin ja aforistiikan, on tiivistetympää kuin koskaan aikaisemmin, se on myös raskaasti analyyttisempi ja suorasukaisemmin älyllisempi. Se ei keskity ihmisen kuvaamiseen ulkoisesti – paitsi tietysti luonteen kuvauksissa – ja keskittyy psyyken analyysiin ja kysymykseen, mitkä tekijät ohjaavat ihmisen käyttäytymistä.
27. kesäkuuta 2009 kello 19.16
Minäkin olen lukenut viime aikoina Kertesziä, Littelliä ja Sebaldia, joten olisi mukavaa, jos elokuun kirja käsittelisi jotakin muuta aihetta kuin toista maailmansotaa.
27. kesäkuuta 2009 kello 19.29
Viisaita kirjoitit, Pirkko Aitoaho, tänään la klo 14.27 ja 14.29 kommenteissasi. Kiitos. Olet viisas nainen.
Olen usein pohtinut samantyyppisiä asioita (ja kirjoittanutkin vähän samaan tapaan, mutta et sinä sen vuoksi ole viisas, vaan sen vuoksi että olit ajatellut noin ja ilmaisit asian hyvin).
Kirjoita enemmän blogiin.
Sinua tarvitaan.
27. kesäkuuta 2009 kello 20.23
Jommi Leppälä!
Ei haluamasi ja kuvaamasi tulevaisuuden romaanimalli ole millään tavalla uusi.
Meilläkin Kari Aronpuro julkaisi 1965 kollaasitekniikalla teoksen ”Aperitiff – avoin (puhelinlaskuja, monologeja, dokumentteja). Teos on kestänyt jopa aikaa.
Markku Lahtela julkaisi v. 1966 fragmentaarisen romaanin ”Se”. Matti Pulkkisella on teos ”Romaanihenkilön kuolema”. Jne. Jne.
James Joycen ”Odysseusta” ei nyt voi tähän vetää mukaan, mutta siinäkin oli tavaraa moneen lähtöön.
Mielestäni on hyvä, että nuori polvi uudistaa ja rikkoo kirjallisuudenlajeja. Usein vain käy niin, että minun sukupolveni ja vielä vanhemmat ovat nähneet jo monta samantyyppistä uudistusta.
Lyriikassa tämä on vielä yleisempää.
1900 -luvun alkupuolella kirjoitettiin se lyriikka, jota nyt moni nuori lyyrikko kirjoittaessaan pitää muodoltaan jne. ihan vallankumouksellisena.
Toivottavastani tekstini ei kuulosta kyyniseltä.
Joskus vain ajattelen kuin Waltarin Sinuhe.
Joten eteenpäin valitsemallasi tiellä, Jommi!
Älä välitä jorinoistani.
27. kesäkuuta 2009 kello 20.33
Kari Aronpuron teos oli siis ”Aperitiff – avoin kaupunki”.
27. kesäkuuta 2009 kello 22.51
Tuovi, anna tulla vaan – suut puhtaaksi ja aurinkoon!
En ole lukenut mainitsemaasi nuortensarjaa. Suosittelen sinulle, Cornelia Funkea ja Philip Pullmania, jos fantasia kiinnostaa. Nuortenkirjoista David Almond on ikuinen suosikkini… Toisaalta, olemme riemastuttavan, melodramaattisen erilaisia,toisenmoisia, omanlaisia, ertyisiä, että vaikea on suosituksia antaa.
Olisipa hauska kuulla, onko kieli alkuteoksessakin tällaista vai käännöskö se vain oli, joka teki ainakin minun lukemisestani yhtä piinaa. Jäin kiinni sanoihin ehkä siksi minäkin, ettei tarina itsessään vetänyt.
28. kesäkuuta 2009 kello 0.30
No, ei oteta Varjojen raporttia kuukauden kirjaksi (kirjoitin Varjojen _portista_ aikaisemmin, sorry.) Olisi mukava saada myös kirjailija mukaan keskusteluun, pitäisikö valita suomalainen teos? Krohnin ”Valeikkuna” tai Leena Parkkisen ”Sinun jälkeesi, Max”? Oikeastaan nyt voisi ottaa minkä tahansa teoksen, vaikka vanhan klassikon. Syksyllä mielenkiintoisia uutuuksia on taas ylenmäärin.
Mukavaa, että Pirkko a olet tullut takaisin.
Jommi, en usko, että romaani muotoa (tiivistämällä, loogisuuden lisäämisellä, mitä se sitten onkaan) muuttamalla vietäisiin 2000-luvulle. Kyllä sen on lähdettävä ajatuksista, löydettävä se uusi ajattelun tapa, joka on juuri tälle hetkelle ominaista ja vielä 1900-luvulla tuntematonta.
Romaani on kuin kuvataiteen puolella maalaus; Säännöllisesti sen kuolemaa ennustetaan, mutta hyvinpä se näyttää porskuttavan.
28. kesäkuuta 2009 kello 0.34
Toni kirjoitti: ”Olen saanut ihailijakirjeen. Kiitos Lempi siitä. Täällä ihastuminen vaihtuu vihastumiseksi nopeammin kuin iskelmälistasijoitukset.”
Älä ny Toni viitti masentaa mua heti alkuunsa. Ei rakastuneena halua murehtia huomista. Sitä paitsi tuskinpa uskaltaisin olla kanssasi eri mieltä. Olen suunnitellut jatkon niin, että luen aina ensin kommenttisi ja sitten komppaan. Toisaalta riitelemällähän se rakkaus punnitaan. Ehkä tyydyn kuitenkin äänettömään kaukorakkauteen, niin tämä ei muutu kiusalliseksi kenellekään.
Kiitos Kerttuli sympatioista. Ei ole helppoa puhua tunteista.
Varjojen raportti:
Kannatan elokuun kirjaksi. Aloitin sen lukemisen tänään. Omistuskirjoitus on unohtumaton: ”Niille, jotka eivät katso olevansa mitään.” Ihan häkellyin ja liikutuin henkilökohtaisuudesta kunnes tajusin, että alemmuuskompleksista kärsiviä on ehkä muitakin.
28. kesäkuuta 2009 kello 6.59
Pirkko aitoaho. Ei sanomisen negatiivinen tai positiivinen varaus syvällistä tai pinnallista. Sisältö perusteluineen tason lopulta määrittää. Saattaa olla, että hehkuttaminen on joissakin tapauksissa verbaalisesti vaikeampaa. Ylisanat muistuttavat helposti toisiaan.
Miksi vain kielteinen palaute on lastattu henkilökohtaisilla tunteilla? Yhtä lailla myönteisyys on ladattu henkilökohtaisilla emootioilla. Myönteisen palautteen antajalla saattaa olla kasa ketunhäntiä kainalossaan.
Ympäristöönsä positiivisesti suhtautuva voi asennoitua kielteiseen pelokkaasti. Monet ihmiset välttelevät viimeiseen asti sanomasta mitään negatiivista, koska pelkäävät itseään. Positiivisuudesta ei joudu vastuuseen. Kun Kosher sanoi puoli vuotta sitten potkaisevansa lamaa perseeseen ja vakuutti, ettei aallonpohjaa tule, oli se hieno ja positiivinen kannanotto. Mutta vakavasti sitä ei voinut ottaa. Ja Kosher, tällä en tarkoita ilkkua sinua; otin sen vain esimerkiksi, kun se jo tuolloin mieleeni jäi.
Mitä on positiivisuus? Monille se on puhetta ilman sisäistämistä. Monille se on asenne, jota toitottaa ulospäin. Positiivisuutta on niin monenlaista. Syvässä monivuotisessa masennuksessa yhden pienen toivonpilkahduksen saanut ihminen saattaa olla positiivisempi kuin hymyään jatkuvasti ympäristöönsä levittävä hammasrivistö; elämässä helpolla päässyt ja myönteisyyden ulkoaomaksunut ihminen ei ole joutunut mittauttamaan asennettaan.
Jotkut välttelevät ristiriitatilanteita raivostuttavuuteen asti. Tiedän miehiä, jotka ovat tulleet naisten jättämiksi sen vuoksi, ettei heistä ole saatu mitään irti: ei riidan riitaa, ei pahaa sanaa.
Sikäli on helpompaa olla positiivinen, ettei se ole niin kuluttavaa. Positiivisuus on usein jaksamattomuutta. On niin helppo olla onnellinen, sillä siihen ei vaadita kuin oleminen. Negatiivisuus vaatii paljon ponnisteluja. Negatiivisen arvion esittäjään kohdistetaan painetta. Kielteisen kannan ottaneen motiiveja epäillään. Negatiivista kielenkäyttäjää yritetään tulkita ja hänen henkilökohtaista historiaansa yritetään kaivella, vaikka monesti olisi syytä kaivella maailmanhistoriaa.
Positiivinen ihminen suuttuu, kun joku on negatiivinen. Positiivinen ihminen on positiivinen niin kauan kuin kaikki muutkin ovat positiivisia.
Positiivinen juhlien emäntä itkee katkerasti aamuyöllä, jos kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan; niiden suunnitelmien, jotka hän on tiukasti itselleen ja muille asettanut.
28. kesäkuuta 2009 kello 8.11
Minua kiinnostaa Maaloufin kirja Samarkand. Voisikohan se sopia elokuun kirjaksi?
28. kesäkuuta 2009 kello 11.31
Toni, hyviä argumentteja negatiivisuudesta, samat sanat voisi sanoa positiivisuudesta. Yhtälailla ympäristöönsä negatiivisesti suhtautuva voi asennoitua positiiviseen pelokkaasti.
On turvallisempaa ei-uskoa-mihinkään- hyvään, ( ei pety – enää) ,varmempaa uskoa epäonneen, pahantahtoisuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen (mitä minä sanoin, on ihana huoahtaa).
On, elämä on epäoikeudenmukaista, mutta se on paljon muutakin.
Tunteet kuuluvat tartuntauteihin, tosin niiden kesto elimistössä on vain puolitoista minuuttia, joten omasta päästä on kiinni se, antaako taudin kroonistua.
Toni, minä en tunne yhtään helpolla elämässä päässyttä ihmistä.
28. kesäkuuta 2009 kello 11.48
toni, sait positiivisen ihmisen kuulostamaan tosi negatiiviselta! Luulen olevani enempi positiivinen, mutta en kyllä suuttunut (miksi olisin?) Tuovin negaatiosta ”TÄYTTÄ roskaa”, totesin vain, että MINUSTA se oli liioitellusti sanottu. Ei kai meidän samaa mieltä tarvitse olla näistä kirjoista? Enkelipelissä oli, minusta, sekä hyvää, vähemmän hyvää että huonompaakin. Lopun kiihtyvä ruumiiden tekeminen oli sitä huonompaa – ellei se sitten ollut parodiaa? – ja menestyneen kirjailijan itsetietoisuus ja jonkinlainen toisto sitä vähemmän hyvää. Kaiken kaikkiaan minusta kuitenkin ihan viihdyttävä kirja, pidin niistä pitkistä lauseistakin. Siellä oli monia kohtia, jotka huvittivat minua. Christinan jättäminen jään alle oli kyllä julmaa.
28. kesäkuuta 2009 kello 12.05
Jaa, vielä Enkelipelin huonoista puolista aikaisemminkin mainitsemani liialliset juonenkäänteet, mikä teki juonen seuraamisen vähän rasittavaksi, mutta loppuun päästiin, eli niin kuin Rabelais sanoo Gargantuan 1. kirjassa jostakusta, joka noudatti terveysohjeita: ”Eli ihan kuolemaansa saakka.”
28. kesäkuuta 2009 kello 12.24
Paljon hyviä ajatuksia, Toni!
Sinun hauskoja ja omaperäisiä kommenttejasi on useinkin piristävä lukea.
Ja sitten joskus ei.
Sillä mitä seuraavassa kirjoitan, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö tällaisessa lukupiirissä voisi sanoa kirjaa huonoksi tai hyväksi. Asiat johtavat toisiin ja laajenevat todellakin; Toni, jopa yhteiskunnallisiksi epidemioiksi.
Miksi puolustelet negariivisuutta viimeiseen saakka?
Miksi ilmoitat kielteísen kantasi kuukauden kirjasta jo toistamiseen ennen sen käsittelyä?
Joillakin ihmisillä on niin huono itsetunto tai arviointikyky, että seuraavat sinua: kirjan täytyy olla huono kun heitit sen divarin ovesta lukematta. Sehän kai onkin tarkoituksesi.
Ei positiivisena oleminen ole kuluttavaa? Sinun seurassasi se voisi olla, koska positiivisuus on sinulle punainen vaate.
Eihän työpaikallekaan tarvita kuin yksi myrkkytatti niin paikan henki ja into pilalla. Silloin positiivisena olo on kuluttavaa, kun täytyy korjata koko ajan tuon myrkyttyneen lattialle heittämiä kirjoja, sanoja ja löyhytellä hajuja pois avaamalla ikkuna.
Suomessahan tunnetusti positiivisuus on sairaus, jota joutuu vuodesta vuoteen puolustelemaan. Vaikka se juuri on terveen ihmisen ja terveyden merkki.
Kyllä positiivinenkin ihminen saa masentua, joutuu masentumaan, on allapäin, vihastuu jne.
Ja ihmisllä joilla itsellään ei ole omaa egoa, ruokkivat myrkynkylväjää aina vaan katkerimpiin ja myrkyllisimpiin suorituksiin. Kiusaustapauksissakin usein on pääkiusaaja ja häntä seuraavat tartunnan saaneet pikkukiusaajat.
Jos olen joskus sanonut, että potkaistaan lamaa persuuksille, olen sillä halunnut valaa ihmisiin sitä taistelutahtoa jota aina tarvitsemme. Siinä ei ole kysmys edes positiivisuudesta, vaan rohkaisusta muille kädellisille, hengen luomista.
Miksi minun pitäisi taputtaa sinulle, Toni, silloin kun ajat myrkyllisillä kirjoituksillasi ihmisiä ulos blogista? Miksi minun pitäisi rakastaa sinun älyllisyyteen kääriytynyttä kestokyynisyyttä?
Kaikki ihmiset itkevät joskus, joasiat eivät ole mennyt sunnitelmien mukaan. Ja useasti eivät menekään. Sekä positiiviset että negatiiviset ihmiset siinä silloin itkevät ja kärsivät.
Eivät nämäkään asiat ole näin vastakkaisia. Onko kukaan perin juurin positiivinen tai negatiivinen?
Minä ainakin olen päivän mittaan monta kertaa positiivinen ja monta kertaa negatiivinen.
Meissä kaikissa on ilo ja suru, positiivisuus ja negatiivisuus.
Positiivisuus ei ole jaksamattomuutta.
Jos negatiivisuus vaatii sinulle, Toni, vielä ponnisteluja, minkä tähden ponnistelet ollaksesi negatiivinen? Oletko rakastunut siihen? Onko negatiivisuus muusasi?
Jos ihminen on pitkään ollut masentunut, hänen tulee saada hoitoa, hoitaa itsensä kuntoon. Eikä häntä saa tukistaa sairaudesta.
Mutta jos pakkomielteinen tai sairas ihminen vuodesta toiseen hallitsee ihmisiä sairaudellaan (kuten esim. juova alkoholisti) tilanne käy sietämättämiksi niille ihmislle, jotka monenmoisten vaikeuksien keskellä yrittävät selvitä tästäkin päivästä.
Tiedän kyllä mitä ovat sarkasmi, parodia, ironia. Ne ovat taiteelliseen ilmaisuun liittyviä keinoja.
Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että hyväntuulisuus, positiivinen asenne, hyvä tahto, tasapuolisuus, myhäily, ilo, nauru, rohkaisu, kannustus mitätöidään, väheksytään, ammutaan alas, nonsoleerataan, litoteesisoidaan, pidetään jotenkin keinotekoisena.
Positiivisuudessa ja ilossa ei ole mitään keinotekoista, ei mitään falskia, ei pinnallisuutta.
Myrkytyksiä hoidetaan, ei hymyä ja kannustusta.
Iloa ihmiset tänä aurinkoisena sunnuntaina!
Elämä on mukavaa!
Se vasta onkin mukavaa.
28. kesäkuuta 2009 kello 13.13
Komppaan Tonia. Vaatii paljon enemmään munaa olla Seppo Heikinheimo kuin Suvi Ahola.
28. kesäkuuta 2009 kello 13.15
Minusta negatiiviset ihmiset ovat hieman tosikkoja, ottavat elämän jatkuvan kitkan liian henkilökohtaisesti. Ihmiselo on yhtä junnaavaa toistoa, rutiinia ja täynnä pientä hiertävää epämiellyttävää kitkaa – Kaikille, mutta kun sille ei voi mitään.
Elämä toki on säihkyviäkin hetkiä, mutta näiden hetkien välillä on viikkoja, kuukausiakin tyhjää toljotusta. Miksei siis voitelisi rattaita positiivisuudella? Jatkuva kitinä se vasta hermoille ottaakin.
Utelias, Samarkand oli minulle kevään uutuuksista paras.
28. kesäkuuta 2009 kello 15.19
”On syytä kaivella maailmanhistoriaa”, kirjoitti Toni.
Olen samaa mieltä.
Kun nyt elämme tätä taantumaa tai lamaa tai mitä lieneekin, moni ihminen meilläkin masentuu ja rankoista syistä. Työttömyys. Sairaat ihmiset jäävät ilman hoitoa. Ruoka ei riitä. Raha ei riitä vuokraan ja asumiseen. Ihmissuhteet kärsivät paineissa.
Ei siis tarvitse edes mennä historiaan: monenlaiset onnettomuudet ovat tätä päivää.
Nämä ovat toki tärkeitä, ellei tärkeimpiä asioita maailmassa tällä hetkellä.
Ne on pakko hoitaa.
En tiedä, miten paljon ne ovat Lukupiirin asioita.
Olen kuullut, että lukeminen lisääntyy laman aikana.
Siinä ainakin yksi hyvä asia.
Meidän kaikkien täytyy kamppailla joka päivä. Tämä tieto lohduttaakin minua.
Sekin lohduttaa, että minä en ole ainoa näyttelijä tässä maailmassa. Kaikki me näyttelemme joka päivä.
Aurinko paistaa. Lähden kävelylle. Lenkillä hormonitoimintani vaikuttaa niin, että alan tuntea Tonin taas veljekseni. Jos tuntisin Tonin, soittaisin Tonille ja kertoisin mukavia.
Nyt toivotan vain nain blogissa Tonille ja muille: Koittakaa kestää tämäkin päivä iltaan.
Huomenna on uusi päivä: uudet haasteet, kärsimykset, ilonhetket, surut ja ilot.
28. kesäkuuta 2009 kello 15.58
Eija G, en huomannut sinun suuttuneen, siksi en viitannut sinuun. Siinä olet oikeassa, että sain positiivisen ihmisen kuulostamaan negatiiviselta. Se oli tarkoituskin, koska usein ne myönteisimmät ihmiset onnenpurjeineen karahtavat pienen tuulenvireen mukana kiville. Kosher on tästä hyvä esimerkki. Ei aina, mutta joskus.
Pirkko aitoaho. Minusta positiivisuus on suhteellinen käsite, kuten negatiivisuus. Minä uskon hyvään ja huonoon. Olen pettynyt monesti ja tullut iloisesti yllätetyksi yhtä monesti. Kielteisyys/myönteisyys on mielestäni nähtävä kulloisessakin kontekstissa.
Kosher. Yritin osoittaa toisenlaista näkökulmaa negatiivisuuteen. Se tarve lähti siitä, että sinun mukanasi jotkut Lukupiirissä eivät siedä sitä, että täällä arvioidaan kirjoja ja elämää kielteisemmällä sävyllä. Ei niin pientä poikkeamaa myönteisyydestä, ettet siihen puuttuisi. Pelkästään se, että en pidä kirjahyllyistä, joihin ei mahdu kirjoja, saa sinut puhumaan vihollisista.
Kukaan täällä ei ole ampunut alas hyväntuulisuuttasi tai positiivisuuttasi.
Olen vahvasti eri mieltä positiivisuuden keinotekoisuudesta. Se on näytellyin ominaisuus ihmisessä. Kuten sanoin, positiivisuutta on monenlaista. Annan stereotyyppisen esimerkin. Keskimäärin uskon helpommin suomalaiseen iloon ja palveluun (ammatissa) kuin amerikkalaiseen. Tämä vain esimerkkinä, selvyyden vuoksi.
Toinen esimerkki olkoon vaikkapa se, että positiivisuutta näytellään eräänlaisena voimanosoituksena. Positiivinen ihminen viestittää vahvuudesta. Valitettavasti kokemus on paljastanut, että tämänkaltainen näyttely johtaa vakaviin ongelmiin. Kun työpaikalla ikuisesti myönteisenä heiluva työnarkomaani romahtaa, ovat kaikki ihmeissään.
Toki negatiivisuuskin on usein näyteltyä. Marttyyrius on sitä. Vanhojen – ja nuortenkin – vaivojen ja kolotuksen valitus on usein sitä. Minun kieleni on sitä useammin kuin arvaattekaan.
Se mitä puhuin ponnistelusta negatiivisuuden suhteen, tarkoittaa monia asioita. Vaikkapa varautumista vastahyökkäyksiin, usein erittäin aiheellisiin. Tai jonkun kohdalla sitä, että joutuu ponnistelemaan oikeiden sanavalintojen löytämiseksi.
Kosher, jollakin tavalla kirjoitukseni todisti itse itsensä. Mainitsin vain esimerkin vuoksi ”rohkaisuksi” tarkoitetun lamapuheesi ja mitä tapahtui? Menit suunniltasi. Puhut, että olen myrkyllisyydellä häätänyt ihmisiä täältä blogista. Alat puhua kiusaajista ja kiusaajan seuraajista. Ennen kaikkea puhut kaameaa paskaa vihjailemalla, että tarkoitukseni on saada muut olemaan lukematta kirjoja, joista en pidä. Niin kuin se edes onnistuisi. Minusta aliarvioit ja väheksyt pahasti lukevia ihmisiä, jos luulet, että näin on. Mutta joissakin tapauksissa joku on Lukupiirin myötä huomannut makujen yhtäläisyyttä. Samalla tavoin kuin kaikilla meillä on kriitikkomme, joiden näkemykseen uskomme helpommin.
Jotain outoa on siinä, että negatiivisuus huomataan niin vahvasti, että se lyödään mitä nopeimmin vallitsevaksi luonteenpiirteeksi. Se, että kielteisten arvioijan kaikki puheet yritetään lyödä negatiiviseksi ja katalaksi, kertoo puhujan pahuudesta hyvyyden ohuen pintakerroksen alla. Se, että ei nähdä naurua, hymyä, huumoria.
Minusta on Lukupiirissä tullut tahtomattani negatiivisuuden puolustaja. Se on hauska tehtävä. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että tämän myötä olen huomannut monet myönteisyyttä halleluujaavat ihmiset katkeriksi teeskentelijöiksi. En sano näin, koska se ei ole koko totuus. Mutta totuuden siemen siinä saattaa olla. Siis saattaa.
Mahtavaa ja upeaa kesää!
Tämä on hieno päivä
Vituttaa ettei ole vielä hienompi,
nytkin taivaanrannalla on pilvenhattara.
Mitähän hattarasta mahtaa kehittyä?
Myrsky?
28. kesäkuuta 2009 kello 16.55
Edellisissä kirjoituksissani oli taas kirjoitusvirheitä vaikka kuinka.
Miten jotkut kirjoittavat niin virheettömästi?
Voiko tähänkin ruutuun säätää automaattisen virheiden korjaajan?
Lenkki auringossa ja helteessä teki gutaa.
Nyt suihkuun ja teetä jne.
28. kesäkuuta 2009 kello 18.06
Positivismista ja negativismista:
Ihminen muistuttaa siinä mielessä eläimiä. Otetaan esimerkiksi koira. Sen saa kyllä tottelemaan karjumalla ja hakkaamalla, mutta se ei tee toimiaan onnellisena. Positiivisesti, ymmärtäen jne. oikaistuna se tekee. Itse asiassa järjestään negatiivisessa suhtautumisessa ei ole mitään psykologisesti oikeaa eikä rehtiä, kannustavaa. Jatkuvasti negatiivinen palaute masentaa ja syö lopulta terveyden nollaan. Se on myös moraaliseesti arveluttavaa, koska se voidaan tulkita itsensä nostamiseksi panemalla toiset maihin ja antaa kuvan, että palautteen antaja haluaa esittäytyä individualistina hintaan mihin hyvänsä. Ja tarkoitan siis että jatkuvasti negatiivinen.
Harri, tiedän hyvin että se kirjoittamani kaavio 2000-luvun romaanista ei ole mikään ehdoton. Itse panen ajattelun romaanissa aina etusijalle, vaikka se toisikin tiettyä raskauden tuntua. Jotkut lukijat eivät halua, että heitä häiritään ajatuksilla, toiset etsivät niitä. Sama pätee kriitikoihin. Itseäni huvitti suuresti yhden kriitikon kommentti esikoisestani, että olen pakannut yhteen pakettiin sen verran tavaraa, että siitä saisi kirjoitettua kokonaisen hyllymetrin kirjoja. Mutta miksi kirjoittaa hyllymetri kirjoja, jos ne samat ajatukset voi pakata yhteen? En näe siinä mitään järkeä, pikemminkin kehotuksen ajatukselliseen laiskuuteen ja venyttämiseen jota tässä maailmassa riittää vaikka miten paljon. Myöskin ”umpisyvä filosofointi” mainittiin. Sekin oli hyvä asia, koska juuri se on tavoittelemisen arvoista ja ainakin nykykirjailijoita tutkittaessa erottaa muista, koska vain tiedossa on romaanin olemassaolon oikeutus. Milan Kundera on sanonut, että romaanin pitäisi sanoa vain se, minkä romaani voi sanoa. Toisin sanoen se ei saa olla lavennettu versio aforismista tai edes esseestä. Sen tulisi pyrkiä vielä leveämpään ja syvempään aspektiin.
Joku on sanonut, että nykyään kirjojen pitäisi ampua luoteja. Se on totta. Kirjoitin Parnasson saitille kommentin siitä ilmiöstä, että nykyaikana 400-600 sivuiset romaanit kadottavat lukijoitaan kun ajankäyttömahdollisuudet muuttuvat koko ajan. Ajatukseni romaanin tiivistämisestä perustui pitkälti tähän asiaan. Älyllisyyden ja analyysin lisääminen taas henkisen sfäärien katoon.
28. kesäkuuta 2009 kello 18.36
Ajattelen, että positiivisuus on enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Positiivinen ihminen voi masentua ja suuttuu kun on aihetta, mutta ei nipota ja nurise jokaisesta pikkuasiasta. Positiivinen ihminen voi sanoa tai tehdä jotain ystävällistä ihan muuten vaan, ilman mitään erityistä syytä. Tekopirteys ja välinpitämättömyys eivät ole positiivisuutta. En minäkään tunne yhtään elämässä helpolla päässyttä ihmistä.
28. kesäkuuta 2009 kello 19.44
”Samarkand” kiinnostaa minuakin – Leena Krohnin ”Valeikkunan” ohella.
En mitenkään halunnut loukata ”Enkelipelistä” kirjoittaneiden tai sen lukeneitten tai lukematta jättäneiden arvostelukykyä. Jos ette pitäneet, ette pitäneet. Ei se minulle kuulu.
Minua vain harmittaa se, että Toni toisen kerran peräkkäin ilmoitti negatiivisen kantansa ennen kirjan varsinaista keskustelulle varattua aikaa. Olen varma, että se vaikutti joihinkin jopa niin, etteivät koskaan tutustuneet teokseen.
Älkää uskoko kehenkään. Älkää ainakaan minuun. Minä olen positiivinen ”hurmahenkinen pappi”, en siis voi olla hyvä ihminen.
Itseasiassa olen mieluummin positiivinen, hurmahenkinen pappi kuin negatiivinen urputtaja, joka polttaa tupakkaa sängyn alla aurinkoisena päivänä ja kovasti odottaa ja toivoo että työpaikan positiivinen työntekijä romahtaa.
28. kesäkuuta 2009 kello 20.05
Jommi, puhut ilmeisesti Pohjalaisessa ilmestyneestä kritiikistä http://www.pohjalainen.fi/teemat/kulttuuriteematarticle.jsp?article=428658 Auts! Toivottavasti kritiikki ei ole ainokainen?
28. kesäkuuta 2009 kello 20.09
Pettynyt yhtä monta kertaa kuin iloisesti yllättynyt, sanot, Toni.
Meinaatko, että sijoitut gaussin käyrällä keskimaastoon? Älä halua.
Tieteellisesti on todistettu (aivotutkimus), että ikävät tapahtumat jäävät vaikuttamaan aivoihimme (ja sitä kautta tunne-elämäämme) pysyvämmin kuin iloiset asiat. Ehkä siksikin vauvat valloittavat hymyllään. Se on niiden tehtävä ja työ -valaista – tässä maailmassa, ennen kuin aivoihin alkaa virrata elämän synkkiä tosiasioita.
Siksihän amerikkalainen juoksee psykoterapeutilla, kun arki on yhtä valkoisen hammasrivistön esittelyä.
Meidän kylällä asustaa oikein sopuisa pariskunta. Vaimo sanoo, että kyllä minä, mutta kun tuo mies sanoo \\\”nää\\\”. (ja hymyilee päälle, siis vaimo)
Kosher, sinunlaisiasi tarvitaan, sinua tarvitaan. Jotenkin minulla tulee mieleen Franc Mc Court, kun sinua kuuntelen.
Ja, ei täältä kukaan ketään voi pois tyrkätä mielipiteillään. Omat jalat ne on, jotka kuljettavat, milloin minnekin.
28. kesäkuuta 2009 kello 20.24
Seppo Heikinheimolle kävikin huonosti, meni liian syvälle jonnekin syövereihin, mutta kyllä hänen arvostelujaan oli hauska lukea, – kun ei itse ollut kohteena. Hän osasi analysoida esitykset ihan naulan kantaan. Joskus hän oli julma, esimerkiksi kun kirjoitti jostain laulukilpailun osanottajasta, että tämä oli pukeutunut kuin navettapiika, eikä häneltä riittänyt ymmärrystä Olli Mustosen omaperäiselle plastiikalle siinä upean musisoinnin ohessa.
tonin negatiivisuus aina väliin on minusta vähän näyteltyä, sellainen roolivaate, ja siksi se minua etupäässä huvittaa, paitsi joskus, ja silloin tulee palautetta monelta taholta. Ja osaahan hän olla asiallinen ja hauskakin. Ainakin on tullut monenlaista keskustelua. Koetetaan kestää tiistaihin saakka, kun saadaan Kirsiltä uutta purtavaa Italiasta!
28. kesäkuuta 2009 kello 22.50
Harri: Olisi tietysti hyvä jos kriitikko lukisi eikä lukaisisi. Taatusti ei mun tekstiin pääse sisälle jos ei jaksa ajatustakaan sille uhrata. Huvittavin noiden monien selkeisen virheidenohella oli varmaan ”oletus” siitä ettei siinä ole juonta – ainesosa joka siinä on vahvin juuri ajattelun ohella.
Tästä A. Lehtimäestä tulee mieleen Saul Bellow´n romaanin Humboldin lahjan yksi kohta:
”Onko hän mielestäsi hyvä kriitikko?”
”Osaavatko kuurot virittää pianoja?”
28. kesäkuuta 2009 kello 22.58
Ai niin joo. Jos kiinnostusta riittää, sen tietysti voi tarkistaa itsekin…
29. kesäkuuta 2009 kello 9.39
Jommi Leppälän viimeaikaiset kirjoitukset ovat olleet kommentteja Pohjalaisen arvioon. Lopulta hän väittää, että kriitikko on vain lukaissut.
Puheet positiivisuudesta ja negatiivisuudesta yhdistettynä Jommi Leppälän itsensä markkinointiin saivat minut varaamaan hänen kirjansa kirjastosta.
Enkelipelistä sanon sen verran, että pystyin lukemaan sitä sivulle 310. Sen jälkeen en yksinkertaisesti jaksanut. Teksti kyllä kulki, mutta kuin neliskanttisilla pyörillä.
29. kesäkuuta 2009 kello 10.02
Eiköhän lukupiiriin kuulu kaikenlaiset kannanotot. Tämä foorumi kuivuisi kokoon hetkessä, jos olisimme yksimielisen myönteisiä tai kielteisiä. Kuka viitsisi lukea 60 kommenttia, joissa Enkelipeli kerta toisensa jälkeen todetaan luokattomaksi roskaksi? Tai Romeo ja Julia mestariteokseksi ilman yhtään soraääntä? Lukupiirin konkareilla on oma linja, kirjoittajan identiteetti ja tyyli. Hyvä niin. Hegemoniahuolet jättäisin kyllä unholaan – ei tämä nyt niin vakavaa ole!
29. kesäkuuta 2009 kello 10.34
Olipa hauska lukea miten keskustelu Enkelipelistä muuttui vanhetessaan ihan muuksi. Mutta vielä kirjasta. Ajoittain oli vaikea uskoa, että elettiin 1920-lukua, niin tämänhetkisiä fantasiakirjoja se muistutti ja olisi sopinut suoraan elokuvan käsikirjoitukseksi. En erikoisemmin innostunut. Kirja lojui valoisat kesäkuun yöt sängyn vierellä ja uni yllätti usein. Hauskoja aforistisia keskusteluja, joista ei jäänyt mieleen mitään. Ja Barcelonaan tekee mieli matkustaa.
29. kesäkuuta 2009 kello 10.56
Jommi, tuosta kritiikistä ei voi oikein ottaa loppupeleissä nokkiinsakaan. Kirjallisuuskritiikin pitäisi mielestäni olla, toki arvottava, mutta ennen kaikkea keskustelunavaus. Tarjota väylä lukijalle lähestyä kirjaa. Nyt kirjasi ammuttiin alas.
29. kesäkuuta 2009 kello 12.28
Juu en otakaan, vaikka Esim. tuo maininta kolmesta tusinasta tieteen ja taiteen edustajasta samassa kappaleessa on ihan suora valhe, samoin kuin että kertoja ja päähenkilö olisivat toistensa ystäviä, että taidemaalarilla olisi rahaa jne. Ei muuten tasan ole. Näinhän se menee: Kirjailija voi piiloutua aina tekstin taakse ja antaa itsestään kuvan joka ei välttämättä pidä oikeasti paikkaansa, mutta kriitikko ei voi. Hän paljastaa itsensä aina.
29. kesäkuuta 2009 kello 12.34
Tula: ”Ei tämä nyt niin vakavaa ole.” Ei, hupiahan tämä on, ajankulua, ja vähän asiaakin siinä sivussa.
29. kesäkuuta 2009 kello 12.35
Joo, Amanda Salo ja muut!
Minäkin ”Enkelipeliä” lukiessani alituiseen pohdin kirjailijan erikoisia ratkaisuja. Juuri tuo kielen nykyaikaisuus ärsytti väliin. Sitten annoin itselleni luvan ajatella joitakin menneistä ajoista kertovia sarjakuvia. Joissakin sarjakuvissa (ja elokuvissa) on kesken menneitä tapahtumia yht`äkkiä leikkauksia tähän aikaan.
Leikittelikö Ruiz Zafón samoin?
Samoin tuo etenkin loppua kohti kiihtyvä käänteiden mahdoton runsaus! Siinä alkoi jo turhautua ja toivoa, että kirjailija jo päättäisi loppuratkaisut. Eija G. taisi tästä kirjoittaa myös.
Jotenkin yritän kiltisti ja sallivasti hylätä kaanonit, genret ja uskottavuuskysymykset. Runoilija on viroksi luuletaja. Kirjailija on valehtelija, sumuttaja, huijari, sotkija, aitojen yli hyppijä, ärsyttäjä, silmänkääntäjä.
Hyväksyn Ruiz Zafónin nulikkamaisuudet, kepposet ja kujeet. Hänellä on varmaankin ollut hauskaa. Paitsi silloin kun lukijakin alkaa miettiä, että nyt kirjailija vääntää raskasta sorvia ja teksti ei kulje.
Mutta kuten sanottu.
Jokainen lukee tavallaan tai jättää lukematta.
Jokainen ymmärtää tavallaan.
Viikko alkaa ja yritän olla ihmisiksi.
Tämäkään päivä ei mene niinkuin suunnittelen.
Mutta on tässä päivässä taikaa. Aurinko helottaa ulkona ja minä laitan ruokaa. Se on nastaa.
Hyvää viikkoa kaikille!
Ja terveiset sinulle, Kirsi, Italiaan! Toivottavasti matka on antoisa ja palaat kassi täynnä kokemuksia ja täkyjä!
29. kesäkuuta 2009 kello 13.31
Lukupiirin kommettiketjua on useimmiten hupaista lukea, Kirsin alustuksen ja ensimmäisten kommenttien ja lopun välillä tuntuu välillä olevan koko maailman kirjo mielipiteitä vähän kaikesta, ja mihin suuntaan keskustelu kääntyy on mahdotonta alussa edes arvata.
Enkelipelistä täytyy kompata muita kirjoittajia, kylläähän sen luki, ei ahdistanut, teksti oli sujuvaa, kun ei kompastunut liikoihin kuvailuihin, mutta kovin oli kertomuksena köykäinen. Olen samaa mieltä Tuovin kanssa- ei kelpaa nuorten kirjaksi, ei koukuta riittävästi jatkamaan lukemista.
Olin noin kolmasosan kirjasta lukenut, kun junassa viereisessä penkissä istunut mies kysyi -onko kirja hyvä ja että sitä on kehuttu kovasti. Vastaukseni oli kiertelevä -en osaa vielä sanoa, mutta vie kyllä mukanaan. En oikein osaa sanoa kenelle kirjaa sitten voisi suositella. Luin Tuulen varjon ennen tätä kirjaa, se oli parempi ainakin juonen kulultaan, mutta samat elokuvallisuudet tai paremminkin tv-sarjan käsikirjoitusmaneerit kuuluivat siitäkin läpi. Ei tosin niissäkään ollut Dan Brownin tasoa.
Kustantaja Corelli tuntui häiritsevän tutulta ja nyt kun osoititte Bulgakovin Wolandin, niin se on ihan ilmeistä, tosin pilalle pestynä sekin. Luin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (minun suomennokseni nimi) uusiksi viime vuonna, kun Teemalta tuli venäläinen kirjan pohjalta erittäin hyvin tehty tv-sarja ja kävimme vielä katsomassa Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan esityksen, myös mielenkiintoinen ja hyvin tehty juttu.
Mette mainitsi muita kirjoista kirjoitettuja kirjoja (Luca di Libri, Kolmastoista kertomus) ja täytyy olla vahvasti samaa mieltä, pettymyksiä ovat olleet, vetävintä on ollut takakannen ja liepeen myyntitekstit. Täytyykö tässä ottaa käyttöön tyttäreni tekniikka- ennen kirjan lukemista ei saa lukea arvostelua eikä mainostekstejä, mutta miten sitä sitten löytää luettavaa!
29. kesäkuuta 2009 kello 13.37
Enkelipelistä:
En ole sitä vielä lukenut, mutta kritiikeistä päätellen se sortuu liikaan venyttämiseen ja ilmeisesti kääntäjä ei ole oikein funtsinut sanoja loppuun saakka, siitä meteli.
Ja mitä tuohon Jari Järvelän teokseen tulee, näkisin asian näin:
Saul Bellow on todennut, että kirjailijaan ja leikkausoperaatioon liittyy sama piirre:on tiedettävä olevansa hyvissä käsissä, ennenkuin ottaa vastaan nukutusaineen.
Laadukas kirjakritiikki on siten ennenkaikkea sellaista, että se ottaa huomioon kirjan vivahteet ja lukee sen TARKASTI, koska tavallaan jokainen vähänkin omaperäisempi kirja on myös oma selittäjänsä. Sen jokaisessa kommentissa, dialogissa, henkilöiden asenteissa, tavoitteissa, luonteissa jne. näkyy niitä aspekteja, jotka hallitsevat kirjan logiikkaa ja henkilöiden tapaa käyttäytyä ja puhua. Kirja voi siksi olla esim. luettelo henkilöistä ja/tai käyttää yleensä kartettavia kirjallisia keinoja, mutta sille pitää olla hyvä syy, jonka täytyy tulla selkeästi ilmi. Jos romaanitaide käyttää vain yhtä hyväksyttyä kaavaa, se johtaa samankaltaistumiseen kautta rintaman, eikä se taas ole järkevää. Jos päähenkilö on esim. maanisdepressiivinen, sen tulee leimata koko hänen tapaansa puhua, esiintyä ja käyttäytyä. Jos kriitikko ei tätä tajua, hän ei tajua koko teosta – itse asiassa hän missaa ison osan koko maailman kirjallisuudesta. Modernia kirjallisuutta kun ei voi arvostella klassisen romaanitieteen / taiteen kautta, koska avantgardistisen romaanitaiteen olemus ei siihen istu. Se pelaa omilla säännöillään. Kritiikkiä laatiessa ei kannata lähteä soitellen sotaan, sillä A/ yleensä kirjailijat kyllä funtsii sen teoksensa sisällön ja eri tasot niin tarkkaan että on lukijan parempi keskittyä ja B/ taiteilija kuittaa ilmiselvistä virheistä ihan varmasti ja kuten Harri viisaasti meinitsikin, sen pitäisi olla myös keskustelun avaus. Ja näihin piirteisiin halusin keskittyä Romeon ja Julian tapauksessa. Minulle ei keskeisesti ole väliä sillä, miten sanoo, vaan sillä, mitä sanoo.
29. kesäkuuta 2009 kello 14.21
Kiitos Jommi ja eteenpäin!
Minua jäi kommenttisi loppu hieman arveluttamaan: ”Minulle ei keskeisesti ole väliä sillä, miten sanoo, vaan sillä mitä sanoo”.
Mutta entäpä jos esim. rakkaus -teemasta on jo kaikki kirjoitettu?
Silloin tulee tuosta sanasta MITEN erittäinkin ratkaiseva ja lukijaa ja kriitikoitakin koukuttava tekijä.
Ja miten jos maanisdepressiivisyydestäkin on melkein kaikki jo kirjoitettu? Silloinkin tuosta sanasta MITEN tulee tärkeä.
Ja jos kirjoittaa siitä kun nainen ja mies kohtaavat (”Harry meet Sally”), on näennäisesti siitäkin melkein kaikki kirjoitettu. Täytyy keksiä jotakin uutta. Lopullisen silauksen antaa se sana MITEN.
Se on vain kermavaahto itse kakun, kertomuksen alla. Mutta saattaa vaikuttaa teoksen kokonaiskuvaan meidän lukijoiden kokemuksissa/aivoissa.
Marxilaiset vaativat aikoinaan taideteokselta muodon ja sisällön ykseyttä. Eivät he ihan väärässäkään olleet.
29. kesäkuuta 2009 kello 15.22
Täytyy hieman tarkentaa, kun olen tainnut kirjoittaa harhaanjohtavasti Bulgakovin Mestarista ja Margaritasta. Kirja siis on tietääkseni suomennettu vain ja ainoastaan nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Tämä nimitys on suoraan sanottuna hanurista useasta syystä:
a) Se ei ole kirjailijan kirjalleen antama nimi. Suomentajalla / kustantajalla ei mielestäni ole oikeutta nimeä muuttaa. Joskus sen ymmärtää, jos nimi on kääntymätön sanaleikki tms. Tässä tapauksessa ei.
b) Se muuttaa kirjan painotuksen. Bulgakovin kirjan päätarina kertoi Mestarista ja Margaritasta, suomeksi taasen Wolandista.
c) Se tekee tarpeettoman juonipaljastuksen. Vähän kuin Shawshank Redemption -elokuva, joka on suomennettu idioottimaisella nimellä ”Rita Hayworth – Avain pakoon”. Ei tarvitse Einstein olle arvatakseen mitä tapahtuu, kun vanki laittaa seinälleen Rita Hayworthin julisteen…
Taisin tästä jo vaahdota kauan sitten, kun kyseinen kirja oli kuukauden kirjana. Tai sitten olin silloin liian tuore ja ujo tulokas Lukupiirissä ja vaahtosin vain mielessäni. Mutta kirjan nimi on siis tosiaankin suomeksi Saatana saapuu Moskovaan. Minä en tule lukemaani kirjaa tuolla nimellä ikinä kutsumaan.
29. kesäkuuta 2009 kello 15.57
Kosher: Tarkoitin lähinnä älyllistä tekstiä, en mainitsemaasi tapahtumaproosaa. Muotoseikat ovat tietysti keskeisiä vanhemmissa ja kalutuimmissa aiheissa, mutta esimerkiksi Erno Paasilinna kirjoitti hyvinkin älyllistä tekstiä varsin yksinkertaisesti, kuten myös Camus. Tätä tarkoitin. Ja kuten olen tainnut mainitakin, niin mitä syvällisempää asia on sitä yksinkertaisempaa kielen tulisi olla.
29. kesäkuuta 2009 kello 16.05
Olet oikeassa, Late!
Juuri tuosta samasta syystä Q-teatteri laittoi näytelmäsovituksensa nimeksi ”Mestari ja Margarita” kesällä 1996 Suomenlinnassa.
29. kesäkuuta 2009 kello 16.42
Tuli mieleen noista viittauksista toisiin taideteoksiin…
Katsoin naisystäväni kanssa TV 1:n brittisarjaa ”Komisario Lewis”.
Sehän on jatkoa Morselle, Lewis on vain ottanut Morsen paikan. Ja Lewisin apuna on oppinut nuorimies, joka tuntee vanhaa kirjallisuutta. Niin vain jokin viikko sitten osan juoni ja ratkaisu kääriytyivät kirjailija Lewis Carrollin (Liisa ihmemaassa) kiistellyn persoonan ja Borgesin novellin ympärille.
Erityisesti britit osaavat tehdä sarjoja, dekkareita, teoksia, joiden katsominen edellyttää joltista kirjallisuus- tai kulttuuritietoutta.
Edeltäjä Morsehan oli musiikkimiehiä.
Paljonhan käytetään kultteja, uhrimenoja, voodoota, riittejä jne. Minusta kirjallisuusviitteet ovat parempia (kirjoista kiinnostuneen mielipide).
29. kesäkuuta 2009 kello 17.40
Jommi, kaikella ystävyydellä, ajattelusi muistuttaa nyt porsaan juoksua. Porsashan ei juokse kovin nopeasti, mutta sitä on tunnetusti vaikea ottaa kiinni.
Ensiksi kirjoitat kaavan 2000-luvun kirjallisuudelle, jossa painotat myös tyyliä. Seuraavaksi se ei olekaan lukkoon lyöty kaava ja viimeisimmässä kommentissa kerrot, kuinka avantgardinen kirjallisuus ei istu kaavoihin (eikä tyylilläkään ole merkitystä.) Ja siltikään et voi olla samaan hengenvetoon aitaamatta nykykirjallisuutta esim. kuinka maanisdepressiivisen henkilön sairaus on näyttäydyttävä kaikessa henkilön tekemisessä ja ajattelussa maanisdepressiivisyytenä.
Ja nyt erotat älyllisen tekstin ja tapahtumaproosan aivan kuin ne olisivat toistensa vastakohtia. Olen ymmälläni.
29. kesäkuuta 2009 kello 17.46
Late, sivuhuomiona…miten sitten jos vaikkapa elokuva on muuttanut kirjan nimeä, voiko siihen palata? Tuon Stephen Kingin novellin nimi kun oli ”Rita Hayworth and Shawshank Redemption”…
29. kesäkuuta 2009 kello 17.47
Jommi!
Jos pyrit yksinkertaiseen kieleen, älä käytä sivistyssanoja ja suurien filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä niin paljon.
”Male Dichter, nicht rede!”, sanoi Goethe. Kuvia, taiteilija, älä selitä. Esseistinen proosa on lukijalle melko vaativaa.
Lukijalla (ainakin minulla) vie aikaa sulattaa valtava määrä sivistystä tiiviissä paketissa. Jätä lukijalle tilaa, aikaa.
Vertaillaanpa kahta teosta: Virginia Woolfin romaania ”Mrs Dalloway” ja saman tekijän ”Oma huone” -teosta joka on fiktiivinen pamfletti.
Edellinen on huomattavasti tartuttavampi (minulle), koska siinä on liikettä. Paikat vaihtuvat, näkökulmahenkilöt, on ulkoista kuvausta, tajunnanvirtaa, sisäistä monologia: liikettä ja elämää.Siinä ei ole edes tarkkaa juonta, se on ”aaltoilua”. Siksi sinä saattaisit pitää siitä. Mutta ihmiset jäävät mieleen: ne ovat eläviä ihmisiä ristiriitoineen, kärsimyksineen, sisäisine jännitteineen. Teoksessa kuvataan tunteita, ei niinkään ihmisten kulttuurin tuntemusta.
”Oma huone” on feminsimin klassikko ja kaikille tärkeä teos. Se on viitoittanut tietä myöhemmälle ajattelulle ja tasa-arvolle.Se on selkeää ja johdonmukaista kirjallisuutta, mutta tyystin erilaista kuin ”Mrs. Dalloway”. Se on esseistiikkaa ja pamfletismia, muttei siinäkään ole kovin paljon lopulta erisnimiä. Siinä on paljon kokemuksia. Kokemuksissa on voimaa.
En halua tässä mestaroida, vaan keskustella kirjallisuuden ja kirjoittamisen keinoista ja vaikutuksesta. Minuun vaikuttavat melko paljon tunteet ja kokemus.
Varmaan muistat Juhani Ahon ”Rautatien” ja Ernest Hemingwayn ”Vanhuksen ja meren”. Kaksi hidastempoista, rauhallista pientä mestariteosta. Ei niissä ole paljonkaan koreilua eikä sivistystä. Sitä enemmän niissä on syvää kokemusta, kauan haudottuja tunteita, latausta. Voima väreilee rivien välistä.
Sitten on tietenkin aivan toisenlaisia mestariteoksia. Pakahduttavia, hyppelehteviä, sademetsää, kolibrit lentelevät: ”Sadan vuoden yksinäisyys”.
Nyt minä lopetan, alan kohta Ruiz Zafóniksi.
Olet etuoikeutettu ihminen, Jommi Leppälä! Sinä maalaat ja kirjoitat. Pystyt ja rohkenet ilmaisuun. Upeaa!
29. kesäkuuta 2009 kello 19.12
Jommi, pidin sinun kirjasi kannesta. Maalaaminen on ehkä eniten sinun alaasi. Varmaankin sinulla on kova ilmaisun tarve myös sanallisesti, mutta romaanin pitää olla lukijaystävällinen, teoriaa voi laittaa johonkin kirjallisuutta, estetiikkaa tai filosofiaa käsittelevään teokseen. Syvällisenkin romaanin on oltava selkeä, teoriasta ei puhuta, se ilmenee. Tai jotain sellaista.
29. kesäkuuta 2009 kello 19.30
Tiedän. Tuo kävi kirjoitusvaiheessa mielessä, mutta sitten hektisyys oli kuitenkin ihan tietoinen valinta, ensinnäkin siksi että henkilöt ovat ominaisuuksiltaan mitä ovat, heidän ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä määrittävät romaanin sävyä (Oli muuten sellainen juttu että leitoin alunperin vain maininnaksi, että Thomas on sairas, mutta sitten parikin kustannustoimittajaa nappasi siihen heti kiinni ja molemmat huomautti, että henkilön pitää käyttäytyä taudinkuvan määräämällä tavalla, sama kertojan suhteen. Hänet piti mainita älyllistäjäksi, ja samat kustannusoimittajat huomautti, että sen älyllisyyden pitää sitten kanssa näkyä) toisekseen siksi että koen tavanomaisen proosan vetämättömäksi, kolmanneksi siksi että nykymaailma on hektinen. Yksi syy saattaa olla se että mulla on niin ylikuuma prosessori että se suoltaa muutenkin jatkuvaa idea – ja ajatustulvaa ja se jättää helposti jäljen. Ainakin mulla kaikki ateljeekriitikot seurasi tekstiä ihan vaivatta eikä huomauttamista tullut sen sivistyksen laveuden suhteen, päinvastoin. Nyt varmaan ymmärrät, Kosher, mitä tarkoitin kun yllä sanoin, että minua ei varmasti ymmärrä, jos ei ajatustakaan jaksa tekstilleni uhrata.
No. Mies ja Leopardi onkin sitten hidastempoinen, kuvaileva eikä läheskään niin älyperäinen.
29. kesäkuuta 2009 kello 20.23
Eija: Riippuu tietysti lukijasta ja siitä mitä hän arvostaa. Oma aikomukseni ei olekaan kuuluminen keskivaiheille. Muut saavat hoitaa sen homman, tunteet eivät kiinnosta minua. Ja tässä nimenomaisessa tapauksessa itseäni kiinnosti – luonnollisesti aiheen huomioon ottaen – kuvataiteen olemus ja se, mitkä tekijät ohjaavat ihmisen käyttäytymistä.
29. kesäkuuta 2009 kello 20.48
No tämähän nyt venyy. Sori, en huomannut viestiäsi heti.
”Ensiksi kirjoitat kaavan 2000-luvun kirjallisuudelle, jossa painotat myös tyyliä. Seuraavaksi se ei olekaan lukkoon lyöty kaava ja viimeisimmässä kommentissa kerrot, kuinka avantgardinen kirjallisuus ei istu kaavoihin (eikä tyylilläkään ole merkitystä.)”
- Tarkennetaan: Arvioni 2000-luvun romaanista oli pääpiirteittäinen ja jättää runsaasti – luonnollisesti – varaa vaikka minkälaisiin kokeiluihin. Avangardistinen kirjallisuutta ei voida arvostella HUOMAA MITÄ KIRJOITIN: Klassisen romaanitaiteen / tieteen kautta. Nehän ovat toistensa vastakohtia. Mm. T.S Eliot, jonka koen yhtenä suurimmista, käytti paljon lainauksia toisilta kirjailijoilta jne, eli rikkoi klassisen kirjallisuuden sääntöjä – eikä vain tässä vaan myös monessa muussa kohdin. Alla lisää selventävää.
”Ja siltikään et voi olla samaan hengenvetoon aitaamatta nykykirjallisuutta esim. kuinka maanisdepressiivisen henkilön sairaus on näyttäydyttävä kaikessa henkilön tekemisessä ja ajattelussa maanisdepressiivisyytenä.”
- Kyllä, aivan. Ja tässä onkin yksi modernin romaanitaiteen mielenkiintoisin dilemma. Katsohan: Jotkut asiat, kuten esim. ns. nimien luettelointi, analyyttisyys jne. ovat yleensä kartettuja ja tuomittuja ominaisuuksia (mielestäni aivan turhaan). Nyt voidaan siten perustellusti kysyä, kumpi siis on vahvempi, loogisempi arvojärjestys romaanin suhteen: Se, että vain adjektiivin kautta mainitaan jokin ominaisuus, esimerkiksi älyllisyys, joka ei ilmene sitten romaanissa mitenkään muuten kuin yksittäisenä sanana – vai se, että teksti ja sisältö tulee suoraan sellaisenaan ulos, kuin se oikeassa elämässä oikeasti ilmenee? Ehdottomasti mielestäni jälkimmäinen. Vastustan kirjallisuuden siloittelua. Sen pitää olla yhtä rosoista kuin elämä itse. Waltari väitti että romaani on tyylitelty elämä, ja olen tasan toista mieltä. Jos se ärsyttää jotakuta, niin ärsyttäköön.
”Ja nyt erotat älyllisen tekstin ja tapahtumaproosan aivan kuin ne olisivat toistensa vastakohtia.”
- Nimenomaa kyllä. Tunteita ja luontoa voi kuvata runollisesti, syvän älyllisyyden puolella suosin ihan suoraa analyysiä.
29. kesäkuuta 2009 kello 20.52
Olin tuossa pienellä lomamatkalla ja pääsin vasta tänään lukemaan keskustelua kirjasta.
Aika paljon on tullut samanlaisia ajatuksia, mitä itselläkin heräsi. Hyvän kirjan merkki on kai se, että se herättää ajatuksia ja jää mieleen pyörimään. Näin kävi, vaikken oikein tykännytkään tarinasta. Haluan, että kirjan lopussa kaikki langat vedetään yhteen ja ihmeellisetkin tapahtumat saavat jonkinlaisen selityksen. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin ja se jäi ärsyttämään. Osittain kyse on varmaan myös lajityypistä. En yleensäkään pidä kauheasti fantasiasta. Samantyyppinen tunne tuli aikanaan Saatana saapuu Moskovaan kanssa.
Tuulen varjo oli kuitenkin jotenkin realistisempi. Ja se oli kauniimpi kuvaus Barcelonasta. Enkelin perusteella en usko kenenkään tahtovan matkustaa kaupunkiin (talonrähjiä, hökkelikyliä, pimeitä kujia…).
Samaa mieltä olen siitä, että kirjaa oli turhaa pitkitetty. Pitkiä jaarituksia ja sitten kaikki tapahtumat yhtenä vyörynä. Tosin kai sillekin voi etsiä puolustusta oikeasta elämästä. (useinhan asiat polkevat arkiseen tahtiin pitkäänkin ja sitten kun alkaa tapahtua, tapahtuu kaikenlaista)
Myös ajankuva 1920-luvusta tuntui epäuskottavalta. Tapahtumat olivat jotenkin modernimpia, vai johtuiko se juuri kielestä ja ilmaisuista. Viittaukset maailmannäyttelyyn (Barcelonassa 1929, aiempi oli ollut 1888) olivat lähes ainoita sidoksia aikakauteen.
En siis kauheasti pitänyt kirjasta, mutta niin kuin todettua asiat jäivät vaivaamaan. Ja luulen olevani niin utelias, että kyllä seuraavatkin kirjat on luettava. Toivon totisesti, että niissä ei kuitenkaan toistettaisi ihan samaa kaavaa!
29. kesäkuuta 2009 kello 21.46
Minusta tuntuu ihmeelliselle tämä Jommi Leppälän kirjan osakseen saama huomio. Sen on minun tietääkseni lukenut vain yksi henkilö, mutta se on pitkin talvea ja kevättä tupsahtanut esiin suhteellisen monissa keskusteluketjuissa. Niinkuin nyt tässäkin. Minulla on ollut voimakkaita negatiivisia ennakkoluuloja tämän teoksen suhteen sen julkaisupuheen jälkeen viime joulukuussa. En kuitenkaan ole halunnut antaa ennakkoluulojeni näkyä ja kuulua täällä, ja pyydän anteeksi, jos ne ovat näkyneet. Kunhan teos saapuu kirjastooni, lupaan lukea sen avoimin mielin. Ehkä kommentoin, ehkä en.
Nyt minun on pakko kysyä tätäkin: Onko sinulla Kirsi valmiiksi mietitty strategia sen varalle, että tänne ilmaantuu enemmänkin esikoiskirjailijoita tekemään teoksiaan tutuiksi?
29. kesäkuuta 2009 kello 22.12
Tjaah. Jos mä nyt lyhyesti kuittaan tämän keskustelun ytimen miten se on vaikuttanut, niin ensin Kirsin tämän topiikin aloittamalla lauseella:
“Jotkut haluavat uskoa, että kirja valitsee lukijansa…”
Niin valitsevat. Ja vaikka arvostan tietysti ja ilman muuta avointa keskustelua, niin kannattaa myös muistaa Antonio Porchian lause: ”Tulevat sanomaan, että kuljet väärää tietä, kun kuljet omaasi.”
29. kesäkuuta 2009 kello 22.26
Hdcanis, niinkös se menikin — tiesin, että elokuva perustui Kingin novelliin, mutta nimeä en tiennyt. Suomalaisen nimen urpoutta se ei tosin millään tapaa oikeuta. Jos olisivatkin vain lisänneet sen Rita Hayworthin, niin ei se vielä olisi paljastanut mitään.
Mutta jos kirjasta tehdään elokuva, jolla on eri nimi kuin kirjalla, pitääkö suomeksi nimi olla alkuperäisen elokuvan vai kirjan nimi? Sanoisin edelleen, että elokuvan.
Q-teatterille paljon pisteitä Mestari ja Margarita -nimen käytöstä.
30. kesäkuuta 2009 kello 1.53
Luin Enkelileikit loppuun. Eikä siinä kauan nokka tuhissut kun päätin, että luen. Tulan nakit eivät valitettavasti tulleet vastaan. Eikä mikään muukaan vastaava hymy-ilmaus.
Älkää nyt nauruunne kuolko, mutta jostain kumman syystä sain sen käsityksen, että tämän kirjan piti olla korkeakirjallisuutta silloin kun tämä valittiin kuukauden kirjaksi, olihan tunnettu kriitikko puhunut positiivisesti tästä jne. Ja kun aloitin kirjaa sillä asenteella, niin pettymyshän oli valtava. Kun kirjaa lukee Dan Brown –vaihteella, niin se menettelee. Mutta edelleenkään en pidä tätä minään muuna kuin kehnona tarinana, ei kulje eikä toimi. Oli siellä sitten vaikka kuinka paljon Raymond Chandleria tai Bulgakovia ja viittauksia Rabelaisiin jne. Luulen jopa että siellä viitattiin Wittgensteiniin (Maailma on se, mikä meillä on? ) tai sitten ei. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän se tuntui Chandlerilta ja näinhän Kosher olikin jo havainnoinut. Kirjasta puuttui omintakeisuus ja yllättävyys; henkilöistä ei tullut minulle missään vaiheessa eläviä. Amerikkalaistyyppinen siirappisuus myös oli vastenmielistä. Ruiz osaa kyllä kirjoittaa (maisemia kuvailevat osuudet olivat mielestäni hyviä), mutta hänellä pitäisi olla jotain sanottavaakin.
Kävin välissä lukemassa pari sivua Nicholas Nicklebyn alusta noin niin kuin vertailun vuoksi, ja Dickensin /Kersi Juvan tyyli on jotain niin paljon terävämpää, hauskempaa ja nokkelampaa kuin tämän kirjan tyyli, ettei niistä voi puhua samana päivänäkään.
Eli mielipiteeni pysyi samana kuin ensimmäisten 107 sivun jälkeen: tämä ei ole kovin erinomainen kirja. Eikä tähän kannata tuhlata aikaa, jos on rajallisesti lukuresursseja, koska elämä on lyhyt ja on tuhansia parempiakin kirjoja.
Yritin aloittaa ja äkkiä samaan pakettiin lukea vielä Tuulen varjonkin, mutta kahden sivun jälkeen minun oli luovutettava: enempää tätä siirappia ja sentimentaalisuutta ei mene alas kurkusta tällä hetkellä, jos koskaan.
30. kesäkuuta 2009 kello 2.05
Karoliina, ei ole käännöksen vika, jos tarina on huono: ei kääntäjä suomentaessaan tarinaa voi sitä kokonaan uusiksi kirjoittaa vaikka sen uudestaan suomeksi kirjoittaakin. Käännös kokonaisuudessaan on mielestäni ihan käypä ja hyvä, mitä nyt ne muutamat kohdat, joista jo mainitsinkin, ihmetyttivät. Noin niinkuin tasapuolisuuden ja solidaarisuuden vuoksi, tässä muutama kommentti loppuosankin suomentajalle:
- s.451 III osan 1 luvun 2. lause eli tämän 2. kääntäjän 2. käännöslause tässä kirjassa! ”Joukko ihmisiä oli kerääntynyt kynttilä kädessä Sempere ja pojan liikkeen eteen missä niiden kultainen hehku murti yön tumman sinen.” Takerruin tässä niiden-sanaan, mielestäni jotta lause toimisi, pitäisi kynttilät-sana laittaa monikkoon ja muokata lausetta vähän uusiksi.
- s. 583 ”Kun ovi avautui, neljä pappia pakenivat kiireen vilkkaa.” Tätä samaa virhettä näkee sanomalehdissä tämän tästä. Minusta tämä on pahin virhe, mikä on vastaan tullut tässä kirjassa. Korvakinhan jo sanoo, että verbin pitäisi olla yksikössä! Siis: neljä pappia pakeni. Kun etsii, löytää tähän kielenhuoltosäännönkin, se johtuu lukusanasta (neljä tässä tapauksessa). Ihmetyttää, että ammattikirjoittajat tekevät tällaisia virheitä.
Loppuosassa oli myös ainakin yksi samanlainen viittaussuhde-outous, jossa viitattavan sanan ja jonka-sanan välissä oli joku muu sana, korrelaattivirhe siis, en ollut merkinnyt sitä ylös lukiessani, joten en voi tähän referoida.
Ihmettelin myös kautta käännöksen automerkkien oikeinkirjoitusta, että oikeastiko suomeksi kirjoitetaan Mercedes-Benz, Rolls-Royce, Hispano-Suiza, mutta ilmeisesti sitten niin. Oudolta nuo kirjoitusasut minusta kuitenkin näyttivät. Samoin Music-hall ja Ranskan-asema. Tuhkien talo ei toimi fiktiivisen kirjan nimenä, en voi kuvitella että mikään kustantamo julkaisisi kirjaa, jolla on noin kökkö nimi, siinä olisi voinut suomentaja vähän revitellä.
En ymmärrä miksi kirjailija on halunnut sitoa tarinansa mihinkään aikaan, yhtä hyvin tämä olisi voinut olla 1800-lukua tai vaikka 2800-lukua kuin 1920-lukua. Alkuteoksen kieli taitaa olla selkeästi 2000-lukua, joten suomennoskin on. Nämä sanavalinnat tosin oudoksuttivat siitä huolimatta: namupala (bomboncito), komistus (el guapo), kusipää. Mutta sellaisia ilmaisuja kirjailija näyttää alkukielellä tosiaan käyttäneen. Miehille on suomen kielessä aika vähän komea-sanalle vastineita, kontekstissa puhuttiin ainakin yhdessä kohden, että Semperen poikaa pidettiin virallisena komistuksena, virallinen-sanan kanssa en minäkään näin yhtäkkiä keksi mitään muuta mieskomeutta ilmaisevaa sanaa, joka tuohon rimmaisi kuin komistus.
Olisi kiva kun espanjasta suomeksi saataisiin muutakin nykykirjallisuutta kuin tätä fantasia = maagista realismia espanjan kielellä –osastoa.
Oletteko muuten lukeneet Don Quijotenne? Ja suositteletteko?
30. kesäkuuta 2009 kello 2.18
Antti, nyt pipon nauhaa löysemmälle, ihan jo helteenkin takia!
Ymmärtäähän sen, että Jommi haluaa teoksestaan keskustella kirjaihmisten kanssa, ja täältä on löytynyt paljon halukkaita keskustelukumppaneita. Ei täällä ole ennenkään juuri nipotettu siitä, kuinka hyvin aiheessa pysytään…
30. kesäkuuta 2009 kello 6.40
Minulla olisi ehdotus (tai kysymys) liityen Antin kommenttiin edellä.
Kun nyt tämän otsikon alla käsittelemme Ruiz Zafónin Enkelipeliä, kuitenkin tulee päälle paljon keskustelua Jommin kirjasta jne.
Kun alan lukea näitä kommentteja, on sekaisin vastauksia Ruiz Zafónin ja Jommin teoksen kommentteja (eivätkä kaikki kaikki jaksa eikä tarvitsekaan kirjoittaa kenelle vastaavat)…pääni on joskus alkuun ihan sekaisin…mihin tämä kommentti liittyy…
Niin. Eikö voisi olla erkseen jatkuva otsikko MUUTA? Silloin kuukauden kirjan otsikon alla keskusteltaisiin lähinnä kuukauden kirjaan liittyvistä asioista. Ja sitten olisi pysyvä MUUTA. Se täyttyisi nopeasti. Siihen tulisi 367 kirjoitusta. Mutta ei hätää. 200 kommentin jälkeen, Kirsi avaisi otsikon MUUTA II ja sitten MUUTA III jne.
Näiden laatikoiden ei tarvitsisi olla valtavan karsinoivia eivätkä niitä kaikki hoksaisi noudattaa (minä ainakin olen pulppuileva ja menen yli äyräiden), mutta joskus voisi kokeilla?
Kirsihän antaa kiitettävästi uusia otsikoita, joskus liiankin kanssa. Nyt tietenkin keskustelu on kiitettävästikin käynyt Ruiz Zafón- ja Kieli -laatikoissa (kun Kirsi on matkoilla).
Joskus vaan ärsyttää, kun MINÄ kirjoittelen ja pulppuilen kaikenlaista ja keskustelen teidän hyviä keskusteluyhteyksiä! Ärsyttää itseäni, ihan totta.
Jos olisi MUUTA, kirjoittaisin siihen MUITA MENNEITÄ tai MUUTA AJANKOHTAISTA. Sillä tavalla jokainen voisi kurkistaa sitten aina siihen MUUTA -laatikkoon, jos puheena oleva käsiteltävän kirjan keskustelu ei innosta.
Tietenkin silloin pitäisi muistaa, että tällainen MUUTA -laatikko on olemassa. Eikä tarvita erityistä Jommi -laatikkoa, ei erityistä Kosher -laatikkoa, ei Toni -laatikkoa, ei Utelias -laatikkoa. jne.
MUUTA riittäisi taas joksikin aikaa.
30. kesäkuuta 2009 kello 9.46
En näe klassista avantgardistisen vastakohtana. Kyse on jatkumosta. Myös klassiset romaanit ovat aikanaan olleet avantgardea. Tämän päivän avantgarde on huomenna klassista.
Eikä ole mitään klassisen kirjallisuuden sääntöä, jota Bellow voisi rikkoa. Taiteessa ei ole kiveen hakattuja sääntöjä. Klassinen kirjallisuus ei ole mikään homogeeninen möykky, tiedät itsekin, kuinka esim. suuret klassikot ovat keskenään täysin erilaisia. Yhteinen nimittäjä löytyy vain siitä, että ne ovat kirjallisessa muodossa. Yrität vapautua jostain kahleista, joka puolella on sääntöjä, seiniä ja aitoja, jotka on räjäytettävä…
Jommi, Lukupiirin oma Don Quijote, hengitä syvään ja laske hartiasi. Vapaata tilaa on ympärilläsi horisonttiin asti, vai sekö sinua pelottaakin?
30. kesäkuuta 2009 kello 10.15
Jommi, käännös 180 astetta ja katse kulkusuuntaan päin. Nyt kun olet menneisyydestä löytänyt tukipilarisi, on aika lopettaa niihin nojaaminen ja kävellä ilman tukikeppejä. Suurempien suulla puhuminen ja sitaattien heitteleminen ei vie eteenpäin. Sehän tarkoittaa vain, että hyväksyt menneisyyden ajatukset, vaikka ymmärtääkseni olet etsimässä uutta muotoa ja tapaa.
Onnea matkaan!
30. kesäkuuta 2009 kello 10.16
Minusta nämä syrjähypyt ja sivupolut ovat ihan hauskoja, juuri se, ettei koskaan tiedä mihin päädytään. Onneksi Kirsi on tässä asiassa kiltti ja salliva.
Tuovi, pari vuotta sitten kesällä keskityin Don Quijoten 1200:an sivuun ja se kannatti, hieno ja hauska kirja! Siinä on vähän kaikkea, ironiaa, parodiaa, romanttista rakkautta, ylhäisön tapojen arvostelua, sananlaskujen kansanviisauksia ja symboleja. Mutta tietenkin täytyy pitää sellaisesta hulluttelusta ja ironisesta tyylistä. D.Q. oli kirjahullu. Hän kantoi kotiinsa huonoja ritariromaaneja niin paljon, että unohti metsästyksen ja taloudenpidonkin, t.s. tuli oikeasti hulluksi: ”Sanalla sanoen, hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin.” Unessakin pirut pelasivat helvetin portilla palloa kirjoilla. Suupaltti Sancho Panza lasketteli totuuksia asiasta kuin asiasta, D.Q.:n sanoin: ”jos hänen ymmärryksensä liikakasvua leikkaisi hiukan pois, hän varmaan hoitaisi minkä tahansa hallinnollisen viran yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa.”
30. kesäkuuta 2009 kello 10.30
No niin, täällähän on puitu kaikki mahdollinen ja mahdoton ja lisäksi vielä keskuudessamme on rakkaus leimahtanut : )
Muutama kommentti vielä tähän todella kiinnostavaan keskusteluun:
Kosher puhuu tämän kirjan yhteydessä kokeellisesta teatterista, se kuvaa kirjaa aika hyvin. Kaikenlaista on sullottu yksien kansien väliin ja sitten heitetty lukijoille ihmeteltäväksi. Toiset kestää toiset ei.
Tulan kanssa olen samaa mieltä, että oli vähän harmi, että unohdettujen kirjojen hautausmaa esiintyi Enkelipelissä. Se oli maaginen, omituinen, ihana ja ainutkertainen paikka, jonka olisi pitänyt jäädä mielen pohjukoille ja muodostaa ajatuksia ja mysteereitä. Nyt se tuli uudelleen esiin ja kärsi siitä.
Tuovi, mahtavia analyyseja, vaikka en olekaan kanssasi samaa mieltä kirjasta.
Danbrownimainen kuvaa minusta kirjaa aika hyvin. Ja tätä en tarkoita negatiivisesti. Itse pidin Da Vinci koodia viihdyttävänä kirjana. Näistä kahdesta Zafonin kirjasta jää kieltämättä sellainen olo, että Tuulen varjo oli yllättäen niin iso hitti, ettei Zafon uskaltanut ottaa kovasti riskejä vaan yritti tunkea samaa maailmaa toiseen toivoen jättimenestystä. Sitten vähän kuin päälle oli kuorrutettu kummallisuutta, dialogeja ja kaikenmaailman kohtauksia. LeenaU puhuu myös siitä, että se tuntui kiireessä kirjoitetulta. Olen samaa mieltä. Tai ehkä jopa Tuulen varjo -kirjasta jääneistä paloista kootulta.
Laten kanssa olen samaa mieltä siitä, että naishahmot olivat hyvin ohuita varsinkin tuo rakkauden kohde. Mutta ehkä se oli tarkoituskin, olihan tämä muutenkin vähän unenomainen, romanttinen haave.
Eija G kuvaa minusta hyvin suhtautumista tähän kirjaan. Tämän pitää antaa viedä. Jos kirja ei tunnu siltä, että se ei vie mihinkään se kannattaa jättää kesken. Monestakin syystä on kirjoja, joihin ei pysty sukeltamaan (yksi niistä se, että pitää kirjaa huonona) ja jos sitä kokemusta ei pysty saavuttamaan, on kaikki turhaa. Ellei sitten kahlaa kirjaa läpi ja yritä selvittää kirjan mysteeriä muiden lukijoiden kommenttien perusteella mikä on joskus aika kiintoisaa.
Mette, miksi kirjoista ja lukemisesta kertovat kirjat ovat huonoja vaikka rakastaakin lukemista. Ehkä juuri siksi. Kirjoittaja helposti kuvaa kirjoja ja lukemista jonkinlaisena ylipuuhana, kirjojen rakastamisesta tulee vähän ällöä ja lukemisesta maailman kaunein tapahtuma. Lukemiseen ja kirjoihin suhtaudutaan koulutyttömäisesti. Oletko lukenut Italo Calvinon kirjaa “Jos talviyönä matkamies”? Koita sitä. Takuulla erilainen kokemus lukemisesta ja kirjoista kirjoittamisesta. Kiinnostava myös.
Pirkko aitoahon kommentti on minusta erinomainen suorapuheisuudesta. Useimmiten me kiitämme suorapuheisuudesta juuri niitä ihmisiä, jotka kritisoivat. Ja niinhän toki voikin ja pitääkin tehdä sillä silloin ihminen on puhunut suoraan. Mutta me emme käytä samaa termiä silloin kun puhutaan positiviisesta suoraan puhumisesta. Mitä me silloin käytämme? Imartelu?
Mutta tonikin on oikeassa, että me usein sanomme, että negatiivisessa kommentissa on vihastusta, emootiota. Luulen, että tämä riippuu täysin sanojasta. Ihmisillä on vain erilainen tapa katsoa asioita. Itse olen sitä mieltä, että sen sanominen, että pitää jostain voi olla rohkeampaa kuin sen sanominen ettei pidä. Tämäkin tietty riippuu porukasta missä on. Mutta jostakin, esimerkiksi kirjasta, pitäminen määrittää ihmistä enemmän kuin se, että toteaa, ettei pidä kirjasta. Jos pitää jostain ottaa omaan persoonaansa jotakin tuosta asiasta. Jos ei, pystyy torjumaan sen. Ei laita itseään alttiiksi. Minusta ei vaadi enemmän “munaa” olla negativiinen. Joskus asia on ihan päinvastoin. Sitä paitsi eihän kriitikon homma voi olla sellainen, että yrittää keksiä mahdollisimman vittumaista sanottavaa, jotta saisi terävän ja rohkean maineen?
Toni, minusta on eri asia suhtautua johonkin asiaan positiivisesti, ehkä armollisestikin kuin se, ettei kykene saamaan riitaa aikaiseksi, eli ei pysty ilmaisemaan omia negatiivisia tunteitaan. Mutta tämä positiivisuus/negatiivisuus -keskustelu menee aina helposti sellaiseksi mössöksi kun puhutaan eri asioista. En minä ole sitä mieltä, että sellainen väen väkisin tungettu positiivisuus olisi mitenkään syvällistä tai edes suotavaa. Mutta sama koskee kielteisyyttä.
Eli loppujen lopuksi, kyllä, perustelut ja niiden sisältö ratkaisevat.
Niin, mikä tämä sitten oli ja pitikö siitä vai ei. Kyllä tässä jotain täytyy olla kun kaikki tuntuvat suhtautuvan tähän hyvin tunteenomaisesti. Raivolla tai rakkaudella. Kyllä minä tätä pidin ihan hyvänä kirjana vaikka en Tuulen varjon vertaisena. Eikä tämä niitä kirjoja ole, joita lukisin uudelleen. Tässä yritettiin niin pirusti tehdä klassikkoa, että se kääntyi itseään vastaan. Mutta kaiken jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kirjaa lukiessani nautin olostani. Eikö se jo ole paljon?
Harri, kiitos muistutuksesta, kuukauden kirja tulee pikapuoliin! Leena Krohn oli mielessä. Mietin, että olisi mukavaa ehkä lukea taas kotimaista ja täällä moni on todennut lukevansa Valeikkunan.
30. kesäkuuta 2009 kello 11.22
Harri:
Ennenkuin tukin turpani tämän aiheen saralta niin vielä yksi kommentti:
Olet oikeassa tuon jatkumon suhteen. Taidehan kehittyy siten, että se potkii nurin ja ylittää niitä rajoja mitä aiemmin sille on asetettu, mutta sehän ei tarkoita, että aiemmat innovaatiot ja ajatukset olisivat vääriä. Ne ovat lähtökohtia. Itse asiassa Thomashan puhuu juuri tästä ilmiöstä sivulla 43.
Ja ikävä kyllä täytyy sanoa, että tulen jatkamaan älyllistä linjaa. Ei mulla ole mitään halua jäädä valtavirtaan tarinanikkariksi. Mulla on jo nyt kirjahylly täynnä puoliksi luettuja kirjoja, jotka on jäänyt väliin juuri siksi että koen ne älyllisessä mielessä – miten nyt sanoisi? Tiedon intentiota hakemattomiksi? Makunsa kullakin…
Ja se juuri onkin tämän saitin ehdoton valtti että täällä voi keskustelu rönsyillä puoleen ja toiseen!
30. kesäkuuta 2009 kello 12.00
Jäin miettimään Davidin äidin hahmoa. Jotenkin epäuskottavaa unohtaa lapsensa noin totaalisesti. Mitä te muut ajattelette hänestä?
Miksi Pedro Vidal, joka oli niin täysin eri maailmasta otti Davidin suojatikseen? Pelkästäänkö kirjallisen lahjakkuuden ja isänmurhan takiako? Kirjan lopussa taas selviää että vanha Vidal oli laittanut poliisipäällikön ottamaan Davidin hengiltä. Miksi? Mitä vaaraa Davidista hänelle oli, kun eivät varsinaisesti olleet edes tekemisissä? Eli kenen lapsi David lopulta edes oli?
30. kesäkuuta 2009 kello 12.15
No joo Late ja muutkin, lupaan löysätä päähinettäni, joka näin kesällä on lippis. Sovitan vääriä sanojani ja asennettani kehumalla erästä espanjalaista romaania, jonka luin keväällä. Pablo Tussetin Sian nimeen on oikein hyvä ja suositeltava kirja.
30. kesäkuuta 2009 kello 12.29
Marke, ajattelin samaa Davidin äidistä. Mutta kyllä niitä sellaisia naisia on, joitakin harvoja, jotka eivät paljon yhteyttä pidä lapsiinsa tai unohtavat kokonaan, jos lapset eivät ole heidän hoidossaan. Mietin myös, että onko kirjailijalla huonoja (tai ollenkaan?) äitikokemuksia itsellään kun äidit loistavat poissaolollaan molemmissa kirjoissa.
Tuli paikoitellen muuten vaikutelma, että kirjailija vähän ikäänkuin vittuili tai nokitteli lukijoitaan monissa paikoin, sillä esimerkiksi juuri kun olin ehtinyt huoata taas kerran, että ei tässä kirjassa todellakaan ole päätä eikä häntää, niin parin sivun päässä David totesi kirjassa fiktiivisestä kirjasta, että siinä ei ole päätä eikä häntää. Deja vu -elämyksiä oli muitakin.
30. kesäkuuta 2009 kello 13.31
En Kirsi aivan ymmärrä, miten voisi olla rohkeampaa sanoa pitävänsä jostain kuin olla pitämättä; ellemme sitten puhu 20-vuotiaan pojan rakkaudentunnustuksesta naapurityttöön. Taidat nyt puhua epävarmuudesta: siitä, että pitää jostakin kirjasta, mutta epäilee kanssalukijoiden tuomitsevan kirjan, koska se ei ole oikeastaan millään tavalla erinomainen, siinä ei ole mitään erityistä. No, asiasi käy kenties minullekin ymmärrettäväksi, jos ajattelemme 20-vuotiasta luihunlaihaa poikaa, joka tuo kaveripiiriinsä uuden tyttöystävänsä, 178-kiloisen naisen. Se ei ole ongelma millään tavalla, sen ei pitäisi kuulua kenellekään, mutta ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos poika väittää tyttöystäväänsä laihaksi; mikäli hän ei ole rakkaudesta sokeana tullut kiinnittäneeksi huomiota lievään ylipainoon. Tämä ei tarkoita, että pojan pitäisi hylätä 178-kiloisen tyttöystävänsä ilmiselvän totuuden tullessa silmille.
Yleistystä on sanoa, että jostakin kirjasta pitäminen määrittää ihmistä enemmän. Ei siinä ole mitään alttiiksi laittamista, jos sinä sanot kaikista kirjoista puolipyöreästi, että pidit kirjasta pienistä puutteista huolimatta.
Niitä ihmisiä, jotka käyttävät ilmaisurekisteriä erittäin laaja-alaisesti, näytetään määrittelevän useimmiten pelkästään rekisterin kielteisimmän asteikon mukaan. Tullaan täysin sokeiksi, kuuroiksi ja muistinmenettäneiksi, mitä tulee ilmaisun myönteiseen ja positiiviseen osastoon. Kun kerran tästä huomautin, tietävä palaute oli, että niinpä: se on toinen vaihtoehto kaltaisillesi, kehua holtittomasti.
Osa lukemistani kirjoista on ollut eri syistä huonoja tai makuni vastaisia. Minun ei ole kertaakaan tarvinnut keksimällä keksiä negatiivista sanottavaa. Kirjan kömpelyydet, naiiviudet, epäuskottavuudet (muun muassa) ovat itse kirjoittaneet kritiikin puolestani.
Asia on juuri päinvastoin. Ihmiset keksimällä keksivät asioista hyviä puolia. Tämä koskee etenkin omia vääriä valintoja elämässä. Kun ihminen hypnotisoidaan kävelemään ulkona pakkasessa pelkkä t-paita yllään, syytä kysyttäessä hän vastaa: ”Vuodenaikaan nähden on yllättävän lämmintä.” Tällainen(kin) koe on joskus tehty.
Late, minäkin ymmärrän, että Jommi haluaa kirjastaan keskustella. Ongelma vain on se, että hän on teorioinut ja yliselittänyt kirjansa mielenkiinnottomaksi. Sitä paitsi Jommin tapa käyttää kieltä osoittaa, että oman persoonallisen äänen kanssa on vielä tehtävää.
Katsotaan Jommi parin kolmen kirjan kuluttua. Tärkeintä on, että sielusi roihuaa. Yritä välttää palamasta sen mukana. Pidä kesäloma. Unohda kirjasi, se on jo kirjoitettu. Kuten WSOY:n kustannuspäällikkö aikoinaan sanoi aloittelevalle Hotakaiselle vapaasti muunneltuna näin: ei se paska paremmaksi muutu, vaikka tulisit tänne ja joisimme kuinka paljon murukahvia.
Kosherin kanssa olen samaa mieltä: tärkeintä on, miten sanoo. Lisäisin tähän: se miten sanoo, määrittää lopulta sen, mitä sanoo.
Tästä tulee hieno päivä.
Opettelen positiiviseksi.
Nyt menen laiturin nokkaan ja laitan varpaani veteen.
Typerä hauki varmasti nappaa varpaasta
ja tupakatkin loppuvat juuri, kun kaadan termospullosta kahvia mukiin.
30. kesäkuuta 2009 kello 13.49
Tervetuloa takaisin, Kirsi!
Sinua oli ikävä.
Palasit hyvin mielipitein ja raikkain ajatuksin. Hyvä Kirsi!
Ei tuo aamurähmillä kirjoitettu Muuta -idea laatikkoineen tainnut olla kovin hyvä idea. Sohlataan vaan vanhaan malliin.
Joskus yöllä tai hämärissä saan nerokkaita ajatuksia, jotka päivänvalossa tuntuvat donquiotemaisen vinksahtaneilta.
Kerran rakensin yöllä ikiliikkujan. Aamulla ihmettelin, mikä hökötys oli pöydällä. Se oli paljon kehnompi kuin sotamies Honkajoen ikiliikkuja. Pyyhkäisin hökötyksen lattialle. Mukava muistella.
Luin mielelläni teidän kaikkien upeat ajatukset Ruiz Zafónista.
Minunkin mielestäni kirjailija keljuilee meille kirjallisuusihmisille ja kriitikoille monin paikoin.
Mitä tulee tuohon David Martinin lapsuuteen…luulen että Ruiz Zafón halusi oikaista. Hän kirjoitti karrikatyyreja. Tuollainen juoppo, raaka isä, alkoholisti, krapulassa katuva ja hyvittävä. Äiti, joka on saanut siipeensä niin pahasti, että on jäätynyt korpuksi. Minä sain sen käsityksen, että kirjan lopulla, hän kuitenkin etsi, tavoitteli ja sai Davidin teoksen, sentään, vai muistanko väärin?
Katsoin eilen illalla 82 -vuotiasta näyttelijä Tony Curtisia psykologin haastatteluohjelmassa. Hänellähän oli ollut hirviöäiti. Äitiä oli kohdeltu huonosti. Joskus huonosti kohdellusta tulee tunteeton, kova hirviö.
Ei aina. Jos huonosti kohdeltu saa mahdollisuuden käsitellä traumansa, hän voi toipua. Ilman alkoholismia ja huumeita. Eli jos Tony Curtis olisi tavannut haastattelijansa kaltaisia ihmisiä aikaisemmin, hän olisi voinut käsitellä monella tapaa traumaattisen lapsuutensa. Ja olisi saanut helpomman elämän. Mutta uusia traumojahan on aina tarjolla, niitä suorastaan lentää syliimme.
Kirjoja lukemalla voimme välttää vaaroja, ennakoida, kasvaa, keskustella, viisastua. Mutta elämä täytyy elää (nerokas ajatus, kilpailee Matti Nykäsen kanssa) virheineen päivineen.
”Viisas ei koskaan joudu ongelmiin, joista älykäs selviää älynsä avulla”.
30. kesäkuuta 2009 kello 16.38
Taasko mut vedetään tähän mukaan.
Itse asiassa kirjailijalla EI saisi olla mitään omaa kieltä, vaan kieli pitää valita tarinan, tapahtuma-ajan jne. mukaan. Kiellän kaikelta ”oman kielen etsimiseltä” arvon täysin.
30. kesäkuuta 2009 kello 19.16
Marke!
Don Pedro Vidal oli todellakin ihan eri maailmasta kuin David Martin. Minä ajattelen hänestä, että hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen ja vilpitön ihminen, joka ihaili, kannusti ja piti David Martinista. Mutta kun hän tajusi, että David oli Cristinan tukemana kirjoittanut hänen hyvät arvostelut saaneen teoksensa ja kun vielä Cristinakin rakasti Davidia, hänen sydämensä ei sittenkään enää riittänyt eikä kestänyt. Ja kun terveys ja ikä olivat jo mitä olivat ja hän oli yksinäinen vanha mies jonka lahjakkuus oli osoittautnut kuplaksi. Ei ollut rakkautta. Eikö silloin taiteellisessa draamassa voi olla sen verran tragediaa, että hän yrittää surmata mustasukkaisuuksissaan lahjakkaan ja rakkautta saavan Davidin. Pedro Vidal huomaa, että hän olisi halunnut olla mieluummin David. Elämä oli pettänyt hänet.
Tämä kaikki on olettamusta. Olen olettanut kaiken, mitä olen kirjoittanut tästä teoksesta.
Toistan: en mielelläni etsi psykologista uskottavuutta Ruiz Zafónin teoksesta. Minusta se on kokeellista teatteria, ylitunteellista melodraamaa, lajienvaihdosleikittelyä sadusta ja fantasiasta melodraamaan. Siinä voisi olla vaikka minkälaisia Marx -veljesten ja Veli Puolikuun käänteitä. Ne ärsyttävät ja naurattavat ja sormi menee suuhun. Itse olisin heitellyt vieläkin hurjempia kokeiluja ja täyttänut niillä kirjailijan itsensäkin, David Martinin ja lukijan ikävystymisen.
Mielestäni teillä kaikilla on ollut oivallisia mielipiteitä ja tulkintoja teoksesta. Monen mielipiteen ja tulkinnan kohdalla olen ajatellut, että kas kas tuota en ole tullutkaan ajatelleeksi.
Toni, minäkin kävin meressä liottamassa varpaitani ja kävelin helteessä ehkä liiankin pitkään. Muttei lämmin luita riko.
Yritän käännyttää sinua positiiviseksi ihmiseksi. Tai sitten en. Se on yhtä vaikeaa kuin homon käännyttäminen heteroksi. Minä kyllä uskon, että varpaiden liottaminen tekee eetvarttia ja toivottavasti olet saanut tupakkaakin. Olet taas terässä. Olen eri mieltä sinun kanssasi jatkossakin monessa asiassa, mutta joku tarkoitus tällä kaikella on. Tälläkin.
Elämä on kaikkialla.
Miten se mahtuu punkkiinkin?
30. kesäkuuta 2009 kello 19.27
Varmistan vain, ettei kukaan käsittänyt vertaustani analogiaksi.
En siis missään tapauksessa edellä homotellut. Tiedän, että Toni on sataprosenttinen hetero (jos nyt kukaan on sataprosenttinen). Jos Toni ei olisi hetero, sekään ei kuuluisi minulle paskankaan vertaa. Kaikesta huomaa, että Toni rakastaa naisia yli kaiken. Nytkin maiskuttelee siellä rannalla naisia ihaillen varpaat vedessä.
Elämä on mukavaa.
30. kesäkuuta 2009 kello 19.37
Kosher tarkoittaa ilmeisesti, että se Irina/Irene Sabino olikin Davidin oikea äiti… Aivan, tuo meni mulla jotenkin ohi, tai en tullut ajatelleeksi.
30. kesäkuuta 2009 kello 21.17
Marke, en tarkoittanut että I.S. olisi Davidin äiti.
Minä vaan ajattelin, että ehkä Davidin isä on kohdellut huonosti äitiäkin ja siksi äiti oli lähtenyt, siis tämä kangaskaupassa työskennellyt nainen. Onhan nainen silloin kokenut kovia, jos on ollut naimisissa tuollaisen miehen kanssa. En nyt muista yht`äkkiä kuinka paljon taustasta kerrottiin. Toisaalta mies on katkeroitunut ja alkoholisoitunut myös tuosta vaimonsa lähtemisestä. Korjatkaa, jos olen väärässä.
1. heinäkuuta 2009 kello 1.28
Kosher, huvitti täsmällisyytesi varmistaessasi, ettei kukaan tulkitse sanojasi väärin.
Koska ostan kaikki vaatteeni Siwasta ja olen muutenkin trendikäs, odotan, että homous tulee muotiin ja harkitsen sitten tulokulman vaihtamista.
Elämä on täynnä sattumuksia. Äsken Conan O´Brienin vieraana oli Sacha Baron Cohen, homotoimittaja Brunon hahmossa. Hänen uudesta elokuvastaan esitettiin pätkä, jossa muotitoimittaja Bruno on vieraana afrikkalaisessa tv-show’ssa. Ohjelmaan tuodaan musta lapsi, jonka Bruno kertoo adoptoineen. Sitä järkytyksen määrää katsojien silmissä Brunon kertoessa saaneensa lapsen vaihdossa iPodiin. Yleisön epäuskoisuutta ei poista edes se, että Bruno täsmentää iPodin version olevan U2. Eivätkö afrikkalaiset ymmärrä, miten hieno laite Applen iPod U2 on?
Törkeää huumoria totta kai. Viimeksi Cohenin Borat-hahmosta suuttui Kazakstanin presidentti. Mielenkiinnolla odotan, kuka uusimmasta suuttuu. Itse elokuva ei hirveästi kiinnosta. Borat-leffaakaan en ole nähnyt.
Uuden leffan nimi on ytimekkäästi: Bruno: Delicious Journeys Through America For The Purpose of Making Heterosexual Males Visibly Uncomfortable In The Presence Of A Gay Foreigner In A Mesh T-Shirt.
1. heinäkuuta 2009 kello 9.50
Kosher, minäkin katsoin haastattelun, katson kaikki Pamelat. Hän on niin ihastuttavan varautunut ja joka haastattelussa nauraa (ainakin kerran) suuren, pamahtavan naurun (teko) jossain seksi (keskustelu)-kohdassa. Pidän hänestä, hän on todella taitava.
En usko, että Tony Curtis olisi päässyt sen helpommalla, vaikka olisi kohdannut Pamela Connollyja aikaisemmin elämässään. Ihmisen on vain elettävä tietyt jutut läpi, ennen kuin on valmis siirtymään toisille teille.
Samat sanat kirjojen suhteen. Tekstit puhkeavat kukkaan vasta kun lukija on kypsä näkemään ”kukkivan kukan”. No, jotkut tykkää kuivakukistakin – minäkin joskus.
1. heinäkuuta 2009 kello 12.10
Tuovi, Don Quijote on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ymmärrän kyllä täysin miksi se jää useimmilla kesken ja lukematta, romaanin ensimmäiset 300 sivua ovat tylsiä. Minulta ainakin vaati tahdonvoimaa kahlata alku, mutta sitten kirja lähti vetämään. Se on todellakin, kuten Eija G sanoi, täynnä ironiaa, parodiaa, hulluttelua ja päin naamaa nauramista.
1. heinäkuuta 2009 kello 13.20
Toni,
ajattelenkohan nyt samaa tyyppiä kun kirjoitit Sacha Baron Cohenista…eikös hänellä ole oma sarja ja hän on kotoisin Kazakstanista?
Mieletön tyyppi. Tarkoitan, että rohkeutta, luovaa hulluutta ja absurdismia riittää. Huvittaa kun Sacha esittää maailman johtaville tiedemiehille aivan lapsellisia (siis minun) kysymyksiä. Toivottavasti Sacha tulee Matinkylään jo siksikin että Matinkylä on maapallon keskus. Vien hänet Isoon Omenaan ja juomme halvempaa kahvia Macista tai kalllimpaa viereisestä kahvilasta. Voin tarjota muffinsitkin. Muka, Sacha kuitenkin antaa korttinsa viuhua.
Sacha haastattelee minua ohjeelmaansa:
- Olemme Suomessa Meitinkylassa. Tässä on jäbä, joka väittää että Meitinkyla on maapallon keskus. Mikä olikaan nimesi?
- Kosher
- Kosher? Oletko juutalainen? Tai puhdas syötäväinen?
- Jevgeni Jevtushenko on sanonut, että kaikki runoilijat ovat juutalaisia. En minä nyt oikeastaan ole runoilija vaan elämäntapataiteilijasielu. Syötävyyttä sinun pitää kysyä Moiralta…
- Hyvä pointti. Mutta miksi Meitinkyla olisi maapallon keskus?
- Koska me olemme täällä nyt
- Hyvä pointti taas. Mutta onko se maapallon keskus vasta nyt kun meikkä tuli tänne
- Hyvä pointti.
Jne.
Egotrippi jatkuu siis Kirsin blogissa edelleen.
Kirsin blogissa on elämää.
Kirsin blogi on siitä mukava, että se voi olla Helsingissä, Italiassa, Barcelonassa, Yhdysvalloissa ja Matinkylässä.
1. heinäkuuta 2009 kello 13.33
Pirkko A.,
ymmärrän mielipiteesi Tony Curtisin elämästä.
Onhan se niinkin, että alkoholistiksi tulee juomalla alkoholia tarpeeksi ja nistiksi tulee nuuskaamalla ja piikittämällä.
Haastattelussa yksi mielenkiintoinen kohta, jossa Tony Curtis ja Pamela päätyivät siihen että koska Tonyn oli pitänyt tapella jo lapsena ja nuorena niin paljon elämänsä kanssa hän alkoi lääkitä itseään aineilla.
Mene ja tiedä.
Ihminen tarvitsee todellakin kokemuksensa tullakseen ”siksi joka jo on”. Kaikilla meillä on pitkä tie. Minäkin olen joka aamu aivan alussa. Tosin, muka, päivän vanhempana kuin eilen.
Pamela C. on miellyttävä ja fiksu ihminen. Muistan hänet 80 -luvulta sarjassa ”Ei yhdeksän uutiset”. Siinä hän oli näpsäkkä suttura: nyt hän on oivaltava psykologi.
1. heinäkuuta 2009 kello 13.38
Vein Enkelipelin antikvariaattiin, ja sain vaihdossa tilalle Colin Wilsonin Sivullisen ongelman. Erittäin reilu kauppa. Kauppa itsessäänkin oli reilu, hintoja ja kohtelua myöten. Se on nimeltään Sivullinen, osoite on http://www.sivullinen.fi. Otin sieltä mukaan yhtä ja toista, saattaa olla että tämä oli alku kauniille kanta-asiakassuhteelle.
1. heinäkuuta 2009 kello 14.55
Tuo Colin Wilson on ollut mulla kauan hakusessa, ei ole löytynyt.
Enkelipelistä: Tämän saitin kirjoittajilla on mielenkiintoinen näkemyksellinen kerrostuma ja toisaalta yhtenäinen tapa lukea.
Ps. Jos MITEN sanotaan on tärkeämpää kuin MITÄ sanotaan, fakta seuraus on se, että ellei lähetin tuoma kirje satu pilkulleen noudattamaan yleisesti hyväksyttyä kaavaa, lähetti ammutaan ovelle eikä kukaan keskity itse kirjeen sisältöön. Ja tällä toimintatavallahan on yhteiskunnallisestikin tuntien ollut menneisyydessä varsin merkittäviä seurauksia.
Mun idiootti oli pitänyt kirjoittaa siihen esikoisen taakse että psykologinen ja filosofinen tutkielma ihmisen käyttäytymisen syistä. En mä ole mihinkään taidenautintoon edes tähdännyt.
1. heinäkuuta 2009 kello 14.57
”Lähes jokainen ihminen tuntee olevansa jossakin määrin sivullinen” (Colin Wilson).
Antti,
upean teoksen sait antikvariaatista, kulttiteoksen ”Sivullisen ongelma”.
Ryntäsin heti kirjahyllyilleni etsimään sitä. Olin varma, että minulla on se. Täytyyhän minulla olla se. Yksi nuoruuteni tärkeimmistä teoksista. Mutta kun ei. (Joku pöllinyt? Muutoissa kadonnut? Jäänyt lainaajalle?).
Kun Utealias tuolla Kieli -otsakkeen alla kysyi filosofeista, niin kyllä kai Colin Wilsonkin on filosofi tai psykologi tai esseisti tai kirjallisuustieteilijä, mitä vielä lieneekään. Ainakin toiset eksistenssialistit J-P.Sartre ja Camus olivat hänelle tärkeitä.
Colin Wilson julkaisi esikoisteoksensa ”The Outsider” 25 -vuotiaana vuonna 1956. Suomeksi se ilmestyi Kristiina Kivivuoren suomentamana 1958 nimellä ”Sivullisen ongelma”.
Teoksesta ilmestyi vuonna 2007 uusi, Sara Heikuran suomennos nimellä ”Sivullinen ihminen”.
Miksei suomennos olisi voinut olla pelkkä ”Sivullinen”?
Sivulliseen latautuu niin paljon. Kirjallisuudessa puhutaan yleisesti sivullisen teemasta tai sivullisuuden teemasta.
Mielenkiintoista tässä on sekin, että ainakin minun nuoruudessani teos vaikutti siten, että oli ihan pakko olla sivullinen (jotta kävisi intellektuellista).
Ja piti lukea myös Baudelairea ja olla sillä tavalla paha. Monet nykyiset nuoret runoilijammekin ovat nimittäneet Baudelairen lempirunoilijakseen.
Ihan oikein.
1. heinäkuuta 2009 kello 16.16
“Lähes jokainen ihminen tuntee olevansa jossakin määrin sivullinen” (Colin Wilson).
Niin totta. Varsinkin nuorempana sitä kuvittelee, että on jotenkin toisista poikkeava ja erityinen, kokee jotakin ihmeellisiä tuntemuksia ja ajatuksia joita muilla ei ole. Sivullisuuden tunnetta voi yrittää peitellä hakeutumalla mukaan kaikenlaiseen toimintaan ja harrastukseen. Tai sitten voi tietoisesti rakentaa siitä itselleen roolin, joka ehkä antaa intellektuellin vaikutelman (tai ainakin kuvitella antavansa).
Pelottavaa on, jos alkaa kokea olevansa sivullinen omassa elämässään. Pitäisi kuitenkin muistaa olevansa oman elämänsä subjekti.
En ole lukenut ko. kirjaa, mutta monesti olen kuullut siitä puhuttavan. Pitää varmaan hakea kirjastosta.
On elämä tuolla, ulkona jossain…
1. heinäkuuta 2009 kello 17.56
Sacha Baron Cohenin edellinen hahmo oli nimeltään Borat, ja tämä hahmo oli olevinaan kotoisin Kazakzstanista. Uusi hahmo on nimeltään Bruno, joka on homo itävaltalainen muotitoimittaja, josta muuten on hemmetin hauska haastattelu, missä hän antaa elämänsä aakkoset, brittien heinäkuun MarieClaire -lehdessä. Sacha Baron Cohen on brittikoomikko. Ja pirun hyvä sellainen. Kosher on oikeassa siinä, että vahvuus on yksinkertaisissa kysymyksissä mutta myös pirullisessa nopeudessa ja nokkeluudessa sekä tavassa sanoa asioita, joita “ei oikeasti saa sanoa” eli tehdä pilaa vaikeista asioista/tabuista.
Kiitos divari-vinkistä Harri, toinen mitä on kovasti kehuttu on Punainen planeetta http://www.punainenplaneetta.fi.
Sivullinen ihminen on minullakin lukematta. Kosher, ehkä se ei voinut olla sivullinen sillä Camus’n kirja on suomeksi nimeltään sama. Erinomainen kertomus sivullisuudesta sekin.
1. heinäkuuta 2009 kello 21.02
Huomasin itsekin myöhemmin illalla, että Albert Camusin ”L´Etranger” 1942 suomennettiin tietenkin nimellä ”Sivullinen” 1947. Kuten Kirsi huomasit. Pätkii.
Ja kiitos Sacha Baron Cohen -tiedoista. Jännä tyyppi.
2. heinäkuuta 2009 kello 21.44
Toni, justiinsa kun olin ehtinyt alkanut tuntea kadehdusta sinua kohtaan, kun sinulla on Laituri, jonka nokassa istua ja liottaa varpaita, niin jo vedit koko laituriasian johonkin saastaiseen. En muista tarkalleen, mikä se oli. – Ei niin saa tehdä! – Unelmoin nimittäin nykyään laiturista ja sopivan ruskeavetisestä joesta (koko elämäni meren rantaviivassa asuneena ja siihen pyttelitenisti tällä haavaa kyllästyneenä) enkä siksi salli laituriasiaa sotkettavan mihinkään omituiseen. – Puhutaankos tästä lähtien laitureista ja joista (joki, joesta – joet, joista -ko?) kunnioittavasti ja kauniisti?!
Utelias, joko olet Suomen maaperällä?
En keksi tähän nyt mitään kirjallista sanottavaa tällä kertaa, joten menköön näin nyt.
2. heinäkuuta 2009 kello 22.28
Voihan vihne! Jonnekin bittiavaruuteen katosi eilen työllä ja tuskalla vääntämäni kirjoitus, huah! No, saattaa se mennä omaankin piikkiin, en ollut järin virkeä ajettuani 14h (no myönnetään, itse ajoin vain n. 8h) Norjan reissulta kotiin.
Mutta; koska vakuutin lukevan kirjan ja kommentoivani, niin sanonpa sanasen, vaikka kaikki on täällä jo sanottu. Monelle on tullut danbrown-mielleyhtymä, niin itsellenikin. Lukiessani aikoinaan Da Vinci koodia, ajattelin koko ajan lukevani elokuvakäsikirjoitusta. Eikä aikaakaan, kun elokuva jo oli teattereissa. Sama tunne tulu tätä Enkelipeliä lukiessa. Mikä ei liene ihme, kun herra Zafon näyttää olevan myös käsikirjoittaja. Tuulen varjoa lukiessa en moista huomannut, mutta nyt tuo tunne oli häiritsevä. Ehkä Tuulen varjon lukeminen paikan päällä Barcelonassa paransi vaikutelmaa.
Oli Enkelipeli kuitenkin parempi kuin Da Vinci koodi, jaksoin loppuun asti.
Kirjan liepeen mukaan Zafon on Espanjan tunnetuin ja suosituin kirjailija. Itse pidän Meten mainitsemaa Pérez-Revertesiä parempana.
Yllä on käyty kesksutelua positiivisuus-negatiivisuus asenteesta. Siihen löytyi kirjasta kohta, joka jo lukiessa sai ajattelamaan erästä täällä kirjoittavaa nimimerkkiä : ) Kas näin
Isabel ”Noinko ihmiselle käy, kun hän vanhenee? Hän ei usko enää mihinkään …”
David ” Ei. Vanhetessaan suurin osa ihmisistä uskoo edelleen kaikkeen roskaan —- Minä aio mennä vastavirtaan, silä minusta on mukava ärsyttää”
2. heinäkuuta 2009 kello 23.56
Jane, mahtava sitaatti kirjasta. Joka itse asiassa yhdistää kiinnostavalla tavalla positiivisuuden ja kriittisyyden. Tai oikeastaan näyttää molemmista hullut puolet : )
3. heinäkuuta 2009 kello 17.08
Tuovi, minusta mainitsemasi esimerkit puhuvat nimen omaisesti käännöksen tai ainakin editoinnin puutteesta. Joka tapauksessahan käännöksen pitäisi olla hyvää kieltä. Ihmettelin myös kahden kääntäjän käyttämistä. Kyllä käännöksellä on suuri merkitys, aina. Saramagon kirjojen käännöksiä rakastan! Mutta kylläpä taitaa kirjailijallakin olla kieli, joka toimii rytmisesti, kielellisesti ja kaikin puolin. Minua ärsytti, kun lukeminen takkuili. Ehkä en olisi tarttunut kieleen (so. kielestä kiinni…), jos taina olisi vienyt mennessään. Niin ei käynyt ja siinä ei ole mitään negatiivista tai positiivista – se on vain mielipide.
3. heinäkuuta 2009 kello 20.17
Mutta ota huomioon Karoliina, että luin – ensi alkuun etenkin – sillä asenteella että etsimällä etsin virheitä. Ja taisin luetella suurimman osan niistä mitä löysin. Sitten kun vähän löysäsin nutturaa, tulin siihen lopputulokseen, että käännös ajoi asiansa muutamista jääneistä ongelmakohdista huolimatta. Arvaan, että oli käytetty kahta kääntäjää kun piti saada tämä kirja myyntiin juuri toukokuussa, oli kirjakerhon kuukaudenkirjamyyntikin sovittu.
Mutta totta puhut, on käännöksen tekijälläkin väliä. Joittenkin suomentajien tavasta suomentaa sitä pitää enemmän, toisten vähemmän. Mutta harjoitus tekee mestarin, joten mitä vanhempi kääntäjä, sitä paremmin harjoitellut hän on, ja suomen kieli soljuu sitä sutjakammin. Noin yleensä ainakin.
4. heinäkuuta 2009 kello 13.31
Kyllä, juuri näin Tuovi! KIrjaa voi lukea monella tavalla.
Se on jännittävää, miten joissakin kirjoissa huonompikin kieli saa anteeksi paljon, jos kirja muuten sopii tilanteeseen aiheeltaan ja juoneltaan. Olen viime päivinä lueskellut Hämeen-Anttilan uusinta (joka ei kielellisesti ole priimaa sekään, eikä sisältökään syvällisyydellään ladattua…).Kevyttä ja viihteellistä, sanoisin jopa hömpäksi, mutta puutteistaan huolimatta kirjaa lukee nopeasti ja se sopii kesän kevyeen ohjelmaan. Tarkoitan tällä sitä, että erilaisilla kirjoilla on tilausta eri tilanteissa. Enkelipelin suhteen tilanne vain kohdallani oli se, että lomanutturallakaan en saanut kirjaa liikkeelle. Ehkä yritän myöhemmin tai sitten annan olla.
8. heinäkuuta 2009 kello 16.51
Olen nyt lukenut kolme lukua Jommi Leppälän esikoisromaanista, ja yksi havainto: Tuolla aiemmin esitellyssä Pohjalaisen kirja-arviossa sanottiin romaanissa esiintyneen kolme tusinaa tieteen ja taiteen edustajaa yhdessä kappaleessa, ja Jommi Leppälä sanoi sen olevan suora valhe. Olen nyt päässyt sen kohdan yli, ja voin todeta, että valhehan se oli. Niitä tieteen ja taiteen edustajia mainittiin sivulla 25 ainoastaan 24 kappaletta, eli kaksi tusinaa. Toisaalta jos otetaan mukaan kappaleessa luetellut ulkotaiteelliset vaikuttajat kuten Wilsonin tennismailat, homoseksuaalit, Lontoon ja New Yorkin yökerhot jne, päästään lukuun 34, eli aika lähelle kolmea tusinaa.
Ymmärrän, että teksti haluaa ilmaista ja kuvata bipolaarikon maniavaihetta. Juonen alkuun en ole vielä ehtinyt.
Kyllä minun täytyy vielä ihmetellä, että jo takakannen esittelytekstiin on lipsahtanut kielioppivirhe. Tai ehkä se oli kirjoitusvirhe.
Esikoiskirjailijoista vielä sen verran, että luin Pablo Tussetin esikoisen Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua. Tussetin toinen eli Sian nimeen oli minusta oikeinkin hyvä ja suositeltava kirja. Tämä esikoinen ei ollut, sen lukeminen oli ajanhukkaa.
8. heinäkuuta 2009 kello 18.26
Antti, miten Dostojevski jakselee? Luin pari viikkoa sitten Pelurit, kun en muistanut lukeneeni sitä aiemmin. Ilmeisesti olin lukenut sen joskus 25 vuotta sitten, kun oli niin tutun oloinen. Hyvä pieni kirja. Sitten luin Sorrettuja ja solvattuja. Tässä kirjassa mielenkiintoista oli se, että kertoja oli kirjailija. Kaikenlaista tapahtui, yksi henkilöistä sanoi kertojalle, ettei ollut lukenut yhtään tämän kirjaa, mutta varmasti aloittaa lukemisen jo seuraavana päivänä. Toinen ihmetteli, miksi kertoja on niin kiireinen ja kirjoittaa kaiken aikaa, joku toinen kirjailija kuulemma julkaisee vain yhden romaanin kymmenessä vuodessa, mutta se onkin sitten täydellinen. Kolmas haluaa mennä lukemaan Tolstoin kirjaa Lapsuus, poikaikä, nuoruus, siitä kun tulee aina hyvälle tuulelle. Dostojevski oli viisas ja kirjoitti hyvin myönteisesti kustantajasta.
Nabokovin Dostojevskia käsittelevistä kommenteista sen verran, että ne kaikki sopivat Sorrettuihin ja solvattuihin, joka mielestäni ei ole Rikoksen ja rangaistuksen, Idiootin, Karamazovin veljesten tai Riivaajien veroinen kirja. Ihmiset ovat ylitunteellisia, kalpenevat ja punastelevat minkä ehtivät, silmät leimuavat ja välähtelevät. Henkilöt pitävät pitkiä monologeja, joita ei kukaan tosielämässä jaksaisi kuunnella.
Kaksi naista rakastuu käsittämättömästi (säälistä, sanovat, tapahtuuko sellaista?) tolloon Aljoshaan, vaikka yhdessäkin olisi liikaa.
Käsittääkseni venäjän kielessä käytetään paljon diminutiiveja.
Suomessa ei, joten diminutiivia ei ehkä aina kannattaisi kääntää laittamalla sanan eteen sana pikku. Yhdessä kappaleessa laskin yli kymmenen pikkua.
Maailma muuttuu. Sorrettujen ja solvattujen 50-vuotiaat ovat ukkoja ja akkoja. 25-vuotiaasta naisesta todetaan, että tämä varmaan oli ollut kaunis nuorena. Kertoja muuten haki sairaalle lapselle keittoa ja otti sen vuoksi mukaansa ruokakantimen. Mikähän sellainen kannin mahtaa olla?
9. heinäkuuta 2009 kello 11.28
Utelias, minullekin Sorretut ja solvatut on jäänyt etäiseksi, samoin kuin Nuorukainen, jonka luettuani päätin, etten tähän tartu enää milloinkaan. Näyttämöversio Kansallisessa joskus kymmenen vuotta sitten oli myös aivan sietämätön. Peluri-käännös oli hyvä, se näytti ihan uuden romaanin, vaikka sekin on minulle vieraampi kuin nuo ihan keskeiset Dostojevskit. Uusia suomennoksia varmaan tippuu parin käännöksen verran vuodessa. Sopiva tahti. Karamazoveja odotan malttamattomana. Kellaria ei varmaan tähän sarjaan tule, sen on Esa Adrian kääntänyt 70-luvulla, eikä se kaipaa minkäänlaista päivitystä.
9. heinäkuuta 2009 kello 15.14
Me ammattilaissuomentajat aina ilahdumme palautteesta, mutta joskus sitä silti toivoisi, että myös palaute – esimerkiksi oikeakielisyydestä – olisi ammattilaisen kirjoittamaa.
Aluksi ajattelin, etten jaksa kommentoida Tuovin kommentteja, mutta pakko on nyt esittää muutama huomio.
”…neljä pappia pakenivat”: tämä on aivan oikea ja suomalainen tapa ilmaista määräisyyttä. Verbin monikko osoittaa, että pappeja oli vain ne tietyt neljä. Yksikkö antaisi ymmärtää, että heitä oli enemmänkin. Terho Itkosen Kielioppaassa, jonka varmasti kielenhuollon harrastajana tunnet, tätä kysymystä käsitellään seuraavasti:
”Selvyyden vuoksi on monikkoa vihdoin aihetta käyttää seuraavanlaisessakin tapauksessa: Kaksi supervaltaa eivät ole päässeet yksimielisyyteen liennytyksen keinoista. (Monikko osittaa, että supervaltoja kirjoittajan mukaan on vain nuo kaksi; jos sanotaan Kaksi supervaltaa ei ole päässyt yksimielisyyteen, tarkoitetaan että kyseessä eivät ole ainoat supervallat.)”
Aikaisemmista kommenteistasi:
Dumasin/Dumas’n: taivutussäännöt ovat sopimuksia ja konventioita. Suomennetussa kirjallisuudessa on vallalla konventio, jonka mukaan vierasnimiä taivutetaan kirjoitusasun eikä äänneasun mukaan. Suosittelen lämpimästi, että tutustuisit laajemmin suomenkieliseen kirjallisuuteen; silloin huomaisit varmasti tämänkin.
Titaaniset pakarat: on varmasti surullisen totta, että lukijoissa on ihmisiä, joiden yleissivistys ei ulotu antiikin mytologian tuntemukseen ja jotka siis mieltävät ”titaanin” vain metalliksi. Minusta se ei kuitenkaan ole riittävä syy kääntäjälle jättää kirjailijan valitsemaa leikkimielistä luonnehdintaa pois suomennoksesta.
Ystävällisin terveisin
Titia Schuurman
9. heinäkuuta 2009 kello 21.33
Kiva kun esitit näkemyksiäsi, Titia Schuurman. Suomen kielestä ja suomentamisesta on aina mukava keskustella. (Sivumennen sanoen, sinuttelu tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mutta jos teitittelisin, se taas voitaisiin tulkita niin, että olen loukkaantunut ja etäännytän itseäni kommentoijasta sillä keinolla, ja sellaista käsitystä en halua antaa, koska en ole mitenkään vihastunut tms., joten siis sinuttelen.)
Olen kuitenkin eri mieltä kanssasi monestakin asiasta. Minun mielestäni suomennoksia saavat kommentoida kaikki ihmiset, jotka haluavat. Mitä ylipäänsä tarkoitat tässä yhteydessä sanalla ammattilaiset? Suomentajia? Kirjailijoita? Suomen kielen professoreita? Suomen kielen opettajia? Jos heitä, niin aika pieneksi jäisi porukka, jolle antaisit luvan esittää arvioita käännöksistä. Lisäksi monet suomentajat eivät mielestäni ansaitse ammattilaisen titteliä huolimatta siitä, että he ovat suomentaneet liudan teoksia, koska heidän suomennoslaatunsa on kehnohko. Samaa voi sanoa joistakin kirjailijoistakin. Oli muuten erittäin tyypillinen suomentajien kommentti tuo missä ensin ollaan ilahtuneita että palautetta tulee, sitten piikitellään ettei olisikaan ammattitaitoa kommentoida (minua alkoi hymyilyttää siinä vaiheessa). Mikset sano vaan suoraan, että ainoastaan kiittävä kommentointi on tervetullutta suomentajille, huonojen suhteen voi kommentoija pitää mölyt mahassaan? Nimittäin tällaisen vaikutelman minä olen saanut suomentajien kommenttien kestokyvystä.
Useimmat ihmiset, jotka lukevat paljon, kehittävät mielestäni jo sitäkin kautta aika hyvän suomen kielen tajun. Lisäksi monet tänne kirjoittavat ovat ammattinsa puolesta suomen kielen kanssa tekemisissä tavalla tai toisella. Mutta voittehan sinä ja suomentajakaverisi jättää huomiotta muiden kuin teille kelpaavien ihmisten kommentit, ei kai siinä ole ongelmaa?
9. heinäkuuta 2009 kello 21.34
Ihmettelen hieman, miten sinulle kelpaa Itkosen opas silloin kun sieltä löytyy omaa näkemystäsi (hyvin vähän muuten) tukeva argumentti lukusana+ verbin sija-asiassa mutta sitten Dumas’n kohdalla heität sen nurkkaan koska on olemassa joitain salaisia suomentajien keskeisiä konventioita, joiden mukaan kirjoitetaan eri tavoin kuin kielenhuolto-oppaat kehottavat (no joo, en oikeasti ihmettele, näinhän sitä kaikki aina toimivat kun etsivät jotain auktoriteettia tukemaan omia näkemyksiään). Olen kyllä huomannut suomennoksissa useinkin kirjoitusmuotoa Dumasin* ja joka kerta tuominnut suomentajan kielenhuolto-oppaita konsultoimattomaksi ja suomen kielen kirjoituskonventioista vähät välittäväksi yksilöksi. Eipä ole tullut mieleenkään, että kyseessä olisi joku konventio, koska ainakin omien käännöstieteen opintojeni yhteydessä nimenomaan korostettiin oikeakielisyyttä ja kielenoppaiden käyttöä epävarmoissa tapauksissa. Sitä paitsi käyttämällä kielenhuolto-oppaiden vastaisia taivutusmuotoja te suomentajathan teette tyhjäksi suomen kielen opettajien työtä mm. hämärtämällä kaunokirjallisuutta lukevien ylioppilaskokelaiden kielentajua, sillä aivan varmasti YTL sakottaa, jos kokelas kirjoittaa Dumasin.
9. heinäkuuta 2009 kello 22.29
Neljä pappia pakenivat* ei ole mielestäni edelleenkään hyvä ratkaisu, varsinkaan kaunokirjallisessa teoksessa, jossa mielestäni pitää pyrkiä sujuvaan suomen kieleen. Minun korvaani ja silmiini se särähtää pahasti. Kongruenssi ei ole mielestäni kohdallaan. Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta mielestäni perustelusi ontuvat. Taisit joutua aika kauan kaivamaan, että löysit tähän kohtaan mukamas sopivan kielenhuoltosäännön? Ei tuossa lauseessa pappien lukumäärällä (oliko neljä pappia kaikki papit vai vain osa pakenevista papeista) ollut mitään merkitystä. Itkosen/Maamiehen opashan korostaa tuossa referoimassasi tapauksessa, että ”selvyyden vuoksi on monikkoa aihetta käyttää myös seuraavanlaisessa tapauksessa: Kaksi supervaltaa eivät ole päässeet yksimielisyyteen liennytyksen keinoista. (Monikko osoittaa, että supervaltoja kirjoittajan mukaan on vain nuo kaksi; jos sanotaan Kaksi supervaltaa ei ole päässyt yksimielisyyteen, tarkoitetaan, että kyseessä eivät ole ainoat supervallat.)” Huom. ja hah!: ”selvyyden vuoksi”! Ensinnäkin, tämä esimerkki lienee peräisin 1980-luvulta kirjan ensimmäisestä painoksesta, koska liennytyksestä harvemmin enää nykyään puhutaan, se on kylmän sodan aikaista terminologiaa, ja Maamies olisi jo voinut kenties päivittää esimerkin sekä pohtia, onko koko esimerkkilause enää missään mielessä pätevä –eikö meillä nykyään ole esim. vain yksi supervalta, USA? Toiseksi, jos tässä selvyyttä ajetaan takaa, niin itse en koskaan käyttäisi tuota ensin mainittua kirjoitustapaa vaan välttääkseni kömpelön ilmaisun vääntäisin ja kääntäisin lausetta niin kauan, että siitä saa järkevää ja selkeää suomea. Vaikkapa: Supervallat USA ja NL eivät ole päässeet yksimielisyyteen liennytyksen keinoista. Itse asiassa mielestäni molemmat esimerkkilauseet ovat hieman kömpelöitä nykysuomen valossa ja joutaisivat molemmat pois Itkosen oppaasta. Itkosen opas maistuu usein muutenkin esimerkkeineen hieman vanhahtavalta siitä huolimatta, että sitä on monesti uudistettu ja tarkistettu. Ehkä Tammen pitäisi kirjoituttaa jo ihan uusi kielenhuolto-opas puhtaalta pöydältä?
Itkosesta (v.2007 painos) löytyy s. 75 lisää tästä aiheesta + esimerkkejä milloin sekä yksikkö että monikko ovat oikein. Esim. jos lauseessa olisi ollut joku lukusanan pääsanaan liittyvä rajoittava adjektiiviattribuutti (ensimmäinen, viimeinen, superlatiivimuoto), niin silloin voisi pappi-lauseessa olla kumpi verbimuoto vaan. Esim. Neljä nopeajalkaisinta/parasta/ensimmäistä/viimeistä pappia pakeni/pakenivat paikalta kiireen vilkkaa. Hieman tuo monikko tuossakin lauseessa minun kielentajuani rassaa.
Tässä on kongruenssitietoa suomen kielestä kiinnostuneille:
http://joyx.joensuu.fi/~suoniemi/subjektin_ja_predikaatin_kongruenssi_eli_mukautuminen230604.htm
Perussääntö mitä pappi-lauseeseen soveltaisin on siis tämä:”Kun subjektina on yksikkömuotoinen ryhmäsana (esim. joukko, ryhmä, joukkue, nuoriso, kansa, henkilöstö, yhteisö) tai yksikkömuotoinen lukusana, predikaatti tulee yksikköön.”
”Kolme opiskelijaa on sairaana. (Subjektina yksikkömuotoinen lukusana.)”
Olisi mielenkiintoista kuulla mitä mieltä muut suomentajat ja ketkä vaan muut palstan lukijat ovat tästä kongruenssiasiasta? Olenko ainoa, joka ylipäänsä lukiessaan (erit. sanomalehdissä) kiinnitän moisiin juttuihin huomiota?
9. heinäkuuta 2009 kello 22.30
Titaaniset pakarat vs. metallikommentti oli vitsi. Perimmältään. Mutta olen kyllä sitä mieltä edelleen, että suomentaja näytti olevan hyvin alkukielen sanoissa kiinni eli olevan enemmän sanatasoon juuttuva kääntäjä, vastakohtana siis olisi suomentaja, joka enemmän kääntää merkityksiä eikä keskity niinkään yksittäisiin sanoihin. Titánico-sanasta + niistä kahdesta muusta mainitsin, koska lukeminen tökki niissä kohden kun jäin ihmettelemään sanavalintoja. Ei ole kyse mistään yleissivistyksen puutteesta kenenkään kohdalla, vaan tuo sanavalinta titaaninen ei vain minun mielestäni maistu oikealta tässä yhteydessä. Se on minun mielipiteeni. Jos suomentaja ja sinä olette eri mieltä, niin aivan vapaasti.
Suosittelen seuraavaa teosta kaikille suomentajille: Käännössuomeksi. Tutkimuksia suomennosten kielestä. Ehkä sitä kautta omat käännösmaneerit paljastuvat. Ainakin se on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja. Kirjassa ei pyritä arvostelemaan suomennoksia sinänsä, vaan kuvaillaan millaista suomennoskirjallisuuden suomen kieli on verrattuna supisuomeen elikkä alkuperäissuomeen.
9. heinäkuuta 2009 kello 22.38
Hassua miten noissa kahdessa viimeisessä kommentissa on aivan eri kellonajat kuin kahdessa ekassa ja vaikuttaa siltä kuin olisin pitänyt tunnin taukoa välillä: lähetin nimittäin nuo kaikki neljä kommenttia peräkkäin muutamin minuutin väliajoin, katkoin pitkästä vuodatuksestani. Nytkin on kello vasta 21.45, mikähän kellonaika tähän kommenttiin tulee näkyviin …
10. heinäkuuta 2009 kello 3.41
Titia, palaan vielä tuohon kongruenssiin.
Tutkin asiaa vielä SKS:n Iso suomen kielioppi -nimisestä kirjasta ja löysin sieltä parempia esimerkkejä kongruenssista kuin Itkosesta.
”Kaivoksen kymmenen viisto-ja pystykuilua ulottuvat 80-100 metrin syvyyteen, … vrt. Kymmenen kaivoksen pystykuilua ulottuu 80 metrin syvyyteen, muut syvemmälle.” (Kirjassa muuten lukee 80-metrin, siis väliviivalla, mutta rohkenin kirjoittaa ilman sitä esimerkkilauseeseen, koska tuossa näyttäisi olevan kirjoitusvirhe.)
”Parikymmentä viimeistä liikakiloa ripustautuivat sitkeästi Pirjon vyötärölle.”
”Penelope Livelyn kaksi aikaisempaakin romaania, …. ovat myös olleet Booker-ehdokkaita.”
Nuo ovat kaikki ihan käypiä lauseita minunkin kielitajuni mukaan, mutta niissä onkin kaikissa jokin määre lukusanan lisäksi, joten verbin monikko ei särähdä. En löydä Itkosen kaltaista esimerkkiä ollenkaan, joten hieman tulee tunne, että olisiko se vanhanaikaisena jo jäänyt/jäämässä pois käytöstä.
Tämän Ison suomen kieliopin (v.2004) tarkoitus ei ole olla normatiivinen vaan kuvaileva kielioppi eli se kuvailee miten suomen kieltä käytännössä käytetään. Suurin osa kirjan kielioppiesimerkeistä on aitoja, korpuksista poimittuja esimerkkilauseita. Sen myös huomaa, esim. jos tutkii lukua Possessiivisuffiksittomuus (s.1240-1241), jossa on täysin minun suomen kielen tajuni vastaisia lauseita, esim. kohdan ”Temporaalirakenteessa (c) ja teonnimen edussananaan sisältävissä substantiivilausekkeissa (d) persoonaa osoitetaan usein pelkällä genetiivimääreellä” alla. Minun korvaani hieman särähtävät tällaiset lauseet:
c) ”Israelilainen … tuomittiin eilen kahdeksi vuodeksi vankeuteen hänen levitettyä viime kesänä muslimeja halventaneita ja vihastuttaneita julisteita.”
d) ”Iltalehdelle juhannuksena antamassaan haastattelussa ei ollut mitään viitteitä hänen äkilliseen poismenoon.”
Itse kirjoittaisin mieluummin”levitettyään” ja ”hänen äkilliseen poismenoonsa” ja kyllähän nekin oikein olisivat, semminkin kun ISK käyttää tuota sanaa ”usein” tuossa edeltävässä kuvailulauseessaan. Ilmeisesti olen tässä tapauksessa vanhanaikainen ja minun pitäisi kiireen vilkkaa opetella kirjoittamaan kuten esimerkkilauseissa, joista jälkimmäinen vihloo kielitajuani pahiten?
Pääpointtini pappilausekritiikissäni on kuitenkin se, että mielestäni jos edes yksikin lukija takertuu (olenko sitten ainoa kummajainen joka takertui?) johonkin epätavalliseen, oudolta näyttävään, lauserakenteeseen, niin silloin olisi ehkä parempi kirjoittaa selkeää ja luonnollista suomen kieltä ja ehkä miettiä kirjoittaisiko suomalainen kirjailija /kirjoittaja näin jos hän kirjoittaisi vastaavaa tekstiä suomeksi. Nyt kun on sata kertaa lukenut lausetta Neljä pappia pakenivat …, se alkaa jossain mielessä tuntua jo ihan käyvältä ilmaisulta. Mutta vain hetken aikaa. Mielestäni sen lukusanan neljä olisi hyvin voinut jättää pois ja sanoa, että ”Papit pakenivat kiiren vilkkaa vaunusta.” tai ”Kaikki papit pakenivat kiireen vilkkaa vaunusta.” Ei pitäisi niin takertua jokaiseen lähtökielen sanaan jos asian voi ilmaista suomeksi luontevamminkin. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni. Jos tuo neljä pappia pakenivat –lause soljuu muitten korvissa, niin soljukoon vapaasti vaan; minun korvissani se tökähtää pahasti.
Muuten se teitittelykommentti johtui siitä, että oletin sinun olevan huomattavasti itseäni vanhempi, n. 60-vuotias tai sinne päin, ja minulla on tapana teititellä itseäni vanhempia, tuntemattomia mummoikäisiä ihmisiä (henkilökohtaisesti tavatessa useimmiten tosin noin teen). Nimesi on myös jollain tavalla kunnioitusta, siis teitittelyä, herättävä.
Sinänsä on ihan kaunista ja hienoa että haluat puolustaa kääntäjätoveriesi ratkaisuja. Ja minusta itsestäni on puolestaan kiva keskustella suomen kielestä.
Ystävällisin terveisin, hyvää huomenta tätä lukiessanne kaikille toivottaen, Tuovi.
Jos verenpaine nousi kommenttieni vuoksi, tässä kaunista ja rauhoittavaa hyvänaamuntoivotusmusiikkia Cat Stevensiltä:
http://www.youtube.com/watch?v=1TWd3skb-Rw
Morning has broken
Morning has broken, like the first morning
Blackbird has spoken, like the first bird
Praise for the singing, praise for the morning
Praise for the springing fresh from the word
Sweet the rain’s new fall, sunlit from heaven
Like the first dewfall, on the first grass
Praise for the sweetness of the wet garden
Sprung in completeness where his feet pass
Mine is the sunlight, mine is the morning
Born of the one light, Eden saw play
Praise with elation, praise every morning
God’s recreation of the new day
10. heinäkuuta 2009 kello 9.12
Minun itäsuomalainen amatöörin kielikorvani sanoo, että asia on juuri niin kuin Titia Schuurman sanoo, määräisyyttä verbin monikolla ja yksikkö, jos puhutaan vain osasta. Esim. ruotsissa määräisyys ja epämääräisyys näkyy substantiivista: två pojkar leker på gården (och två någon annanstans tai uusi asia) ja de två pojkarna leker på gården (muista ei ole puhuttu). Jos monikko tuntuu oudolta, voihan kai suomessakin ilmaista asian, yhteydestä riippuen vaikka näin: ne/nämä neljä pappia pakenivat. Vai onko se huonoa suomea?
Ja Tuovi, Kiinakin alkaa olla suurvalta, jota USA:nkin pitää kumartaa.
10. heinäkuuta 2009 kello 10.58
Tuovi,
Kuten itsekin tiedät, Iso suomen kielioppi ei ole normatiivinen. Siksi ihmettelen, kun et kuitenkaan ymmärrä, että epänormatiivisia esimerkkejä ei ole tarkoitus kenenkään opetella käyttämään. Siis esimerkiksi ei pidä edelleenkään jättää possessiivisuffiksia pois seuraavaan tapaan: ”hänen äkilliseen poismenoon”. Totta kai ainoa oikea muoto yleiskielessä on: ”hänen äkilliseen poismenoonsa”.
Se, että tällaisia possessiivisuffiksittomia muotoja esiintyy, kertoo jotain mielenkiintoista (monien) nykypuhujien kielitajusta. Possessiivisuffiksien käyttö horjuu, koska erilaiset systeemit (kirjoitetut ja puhutut) törmäävät. Jos on sinut kirjoitetun kielimuodon kanssa, ei edellä mainitun tapaisia karkeita virheitä tietenkään tee.
10. heinäkuuta 2009 kello 12.05
Ymmärsin \\\”neljä pappia pakenivat\\\” juuri kuten Titia Schuurman selvitti. Samoin Eija G.:n analogia ruotsin \\\”två pojkar leker\\\” -lauseeseen on selkeä ja selventävä.
Annan arvoa perusteellisille selvityksillesi, hyvä Tuovi, mutta voisitko esittää asiasi hieman lyhyemmin (kaikella rakkaudella sanottuna)?
12. heinäkuuta 2009 kello 16.28
Oli kiinnostavaa lukea vahvoja ja persoonallisia mielipiteitä, joissa on idullaan mielenkiintoinen aihe: käännöskirjallisuuden kritiikki. Tosin kääntäjäpiireissä kyllä valitetaan usein sitä, että jos tätä muutenkin marginaalista kritiikkiä annetaan, se on ylimalkaista ja yksittäisten virheiden poimimista. — Tosiasia tietysti on, että erityisesti suomentajat ovat paljon vartijana kääntäessään kirjallisuutta tälle harvinaiselle valiokielellemme ja paljon lukevalle kansallemme.
Kaksi vuotta sitten ilmestyi SKS:n julkaisema Suomennoskirjallisuuden historia 1-2 toimittajana H. K. Riikonen. Teos on äärimmäisen monipuolinen ja tietorikas julkaisu mahdollisista pienistä puutteistaan huolimatta. Myös käännöskritiikkiä siellä käsitellään mielenkiintoisesti. Teos on lisäksi hieno kunnianosoitus suomentajillemme.
Parnassossa käytiin vilkasta käännöskeskustelua 1960-luvulla. Lieneekö ollut Saarikosken ansiota?
Virpi Hämeen-Anttila on ollut uudempia Parnasson harvoja käännöskriitikoita. Kiiltomato on myös esiintynyt käännöskritiikin foorumina. Isommat päivälehdet taas eivät paljon panosta käännöskritiikkiin. Muistan lukeneeni Suvi Aholan mielipiteen, ettei sellainen edes kuulu päivälehden tehtäviin. Siinä täytyisi jo tutustua sekä lähdetekstiin että kohdetekstiin. — No, ohhoh!
Mitä mieltä muuten olette, voiko tai pitääkö käännös arvioida varsinaisena itsenäisenä taideteoksena?
14. heinäkuuta 2009 kello 20.08
Lomaretkeltä palattuani havaitsin Enkelipeli-keskustelun menneen kauniisti levälleen. Levitetään sitä hieman politiikan puolelle: havaitsin että EU-puheenjohtajaksi on valittu puolalainen henkilö. No, kirjallisuuteen mietteeni suuntautuivat siinä mielessä, että rupesin muistelemaan, mikä käsitys Dostojevskilla on puolalaisista. Riivaaja-romaanin pelisalin huijarit, hyväksikäyttäjät ja rosvot ovat puolalaisia. Rikoksessa ja rangaistuksessa kerrotaan, kuinka Marmeladovin muistotilaisuuteen ilmaantuu kutsumattomia vieraita ilmaisen ruoan ja juoman toivossa. Nämä ovat puolalaisia. Idiootin Aglaja Ivanovna menee naimisiin puolalaisen rikkaan kreivin kanssa, joka tietenkin paljastuu rutiköyhäksi huijariksi. Yhtään puolalaista ei esiinny myönteisessä valossa, en ainakaan muista. Dostojevskin asenne johtuu varmastikin hänen asenteestaan katolista kirkkoa kohtaan, jota hän piti Ilmestyskirjan petona. En kovin paljon anna painoa yksityishenkilö Dostojevskin käsityksille, mutta kyllä puolalainen oikeisto tuo mieleeni eräät kaksoset, joiden äly ja ominaislaatu eivät kovin kaukaa viistä Berlusconista.
Sen verran vielä, että tuolla aiemmin totesin Dostojevskin erään teoksen jääneen minulle etäiseksi. Niin vieraaksi se on jäänyt, että muistin väärin sen nimen. Se ei ole Nuorukainen vaan Keskenkasvuinen. Nämähän ovat eri asioita. Minä en ole enää nuorukainen, mutta saatan hyvinkin olla keskenkasvuinen. Jatketaan lomaa tästä. Seuraava lukulistalla on Kaksoisolento, joka on jostain syystä jäänyt minulta tähän päivään asti lukematta, ehkä ainoana Dostojevskilta.
14. heinäkuuta 2009 kello 22.23
Lomatunnelmaa! Äsken tarkoitin tietenkin Peluri-romaanin pelisalin huijareita. Aiempi käännös oli monikossa (Pelurit), ja uusi yksikkömuoto kuvaa hyvin sitä, miten uudessa valossa uusi käännös romaanin näyttää.
15. heinäkuuta 2009 kello 2.39
Eija G, en kai sitten ole itäsuomalainen. Ehkä en ole ollenkaan suomalainen kun jotkut kielimuodot niin korvaan särähtävät, sellaiset, jotka te muut hyväksytte tuosta vaan? Kiina on tiedossa, aioin mainita, mutta jätin pois kun tarkistin Wikipediasta, että tällä hetkellä olisi vain USA. Intiakin ja EU ja Venäjä ehkä ovat supervalloittumassa kohta puoleen?
Mutta jeps Titia Schuurman, olin siis ilmeisesti väärässä (ainakin n. 40-luvulla syntyneiden mielestä) väittäessäni virheeksi pappi-kohtaa; minun kielitajuni mukainen ilmaus se ei kuitenkaan ole ja kiertäisin vastaavat, jos olisin suomentaja. Enkä tosiaan, Titia, kuvittele olevani minkään alan ammattilainen. Kunhan mielipiteitäni tänne rustailen. Tosin sinähän taisitkin toivoa, että vain ammattilaiset kommentoisivat …
Kosher, ei taida onnistua se lyhentäminen, olen vuolassalainen selittelijä. Voin joskus koittaa. Mutta skippaa hoppaa loikkaa harppaa yli vaan miun kommentit jatkossa.
Lukutoukkanen, IKS kuitenkin alkusanoissaan kertoo kääntäjät yhdeksi potentiaaliseksi käyttäjäryhmäksi: ”Ilmausvaihtoehtojen tarjonta, poikkeamat puhutun kielen puolelle ja vaihtoehtojen suhteellisten yleisyyksien esittäminen voivat olla juuri tuota kohderyhmää (so. kääntäjiä, Tuovin kommentti) hyödyttäviä asioita.”
Hanski, siksihän minä yritän jotain kommentoida kun olen niitä ”valituksia” kuunnellut olemattomasta käännöskritiikistä. Tosin tiedän, että pitäisi olla ”fiinimpää” kritiikkiä, yksittäisiin pikkuvirheisiin takertuminen mitä tämän pelienkelin kanssa harrastin, ei ole rakentavaa toimintaa pitkän päälle. Tosin noitten jatkuvasti toistuvien korrelaattivirheiden (siis mokat tyyppiä ”talon taakse, jonka”) bongaaminen oli erittäin virkistävä harrastus kun kirja oli mikä oli. Joku esitti Mannin novellikäännöskeskustelussa (ko. suomennoksesta oli kriitikko Mannila bongannut myös sellaisen), että ko. virhe osoittaa puutteellista vai oliko kehittymätöntä kielentajua suomentajalta, ja olisin taipuvainen sanomaan samaa. Etenkin kun sama toistui moneen kertaan; yhtä mokaa olisi voinut pitää vain kiirevirheenä. Tietysti on hyvää ja erinomaista olla konsistentti virheissään.
Ymmärrän Suvi Aholan mielipiteen, sillä alkuteoksen ja käännetyn teoksen vertailu ja rinnakkainen lukeminen vievät mahdottomasti aikaa. Ja edellyttävät tietenkin, että kriitikko osaa hyvin lähdekieltä. Sellaisia kritiikkejä olisi mahdottoman mielenkiintoista lukea, mutta harvempi kriitikko kai sellaiseen pystyisi. Mielelläni lukisin myös pitempiä kritiikkejä käännösten suomen kielestä.
Vanhan polven kääntäjät ovat sitä mieltä, että näkymätön kääntäjä on paras kääntäjä. Eli kun kritiikissä ei mainita ollenkaan, on työ tehty hyvin. Välillä olen itsekin sitä mieltä. Sitten taas kääntäjän näkyvyyden puolestapuhujat saavat minut vakuuttuneiksi omasta kannastaan. Suvi Ahola muuten kuitenkin joskus ainakin kommentoi suomennoksia. Tässä yksi löydös:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Hurjastelua+mafiamailla/HS20090216SI1KU01×77
Mietin jo helmikuussa tuota lukiessani, että pitäisi perehtyä Evanovichin dekkareihin. Vaikuttivat hauskalta kesälukemiselta. Mutta siis että Stephanie Plum päätyy patapaistin ja kaalikääryleiden ääreen? Onkohan tuossa kotoutettu tarinaa reippaasti vai syödäänkö USA:ssa oikeasti kuoal’kiäryleitä?
Hanski, miullakin on mainitsemasi teos, ostin kirjamessuilta pari vuotta sitten SKS:n ständin tarjouksesta sen – pitäähän sitä entisten opettajien työtä tukea. Sieltä on kiva lueskella pala sieltä, toinen täältä aina välillä. Eikö käännöstä oikeastaan aina arvioida itsenäisenä teoksena? Kriitikko luulee kommentoivansa kirjailijan ääntä tms., mutta oikeastaan kysehän on aina suomentajan välittämästä kirjailijan äänestä. Välillä huomaan toivovani, että kääntäjät vähän enemmän irtautuisivat alkuteksistä ja revittelisivät reippaammin ja rohkeammin. Vähän kuten Saarikoski teki Siepparin kanssa. Silloin ainakin saataisiin itsenäisempiä teoksia arvioitaviksi.
Sori, Kosher, kun tuli taas pitkästi kirjoitettua (jos jaksoit tänne asti). Eikö kuitenkin auttanut luettavuutta kun paloittelin ensimmäisen piiiiiitkän kommenttini Titialle viiteen osaan? Nyt kuitenkin toivotan hyvää kesänjatkoa kaikille ja vaikenen pitkäksi aikaa jollen sitten kokonaan. Ehkä syksyllä taas kuullaan.
Lyhyemmin.
On uusi tunnussanani.
Harjoittelen koko loppukesän.
15. heinäkuuta 2009 kello 3.17
Antille kerron vielä, että Käännössuomeksi-kirjassa on Mihail Mihailovin artikkeli, jonka mukaan venäjästä käännetyssä suomessa on enemmän ”hyvyyttä” kuin alkuperäissuomessa (otsikossa näin, mutta juttu itsessään käsittelee muidenkin sanojen/ ilmausten frekvenssieroja). Hoetaan hyvä jumala, hyvä herrasväki, hyvät herrat, hyvä ihminen, hyvä ystävä, hyvä mies jne. Onko tämä havaittavissa uusissakin suomennoksissa? Vai onko menty tonin suuntaan ja hoetaan nyt herra jumalaa, rakasta ystävää ja mitä muita vaihtoehtoja sitä nyt voisi olla? Olen lukenut Pelurit teininä kun kirjakerho kantoi sen kotiimme, enkä pitänyt siitä silloin. Nuori pääni, joka janosi siihen aikaan seikkailua ja jännitystä, piti sitä tylsänä. Pitäisi kai tällä vanhemmalla päällä kokeilla uutta suomennosta. Onko J. Konkka parempi suomentaja kuin Samuli S., jos pitää valita näiden kahden välillä – kumpaa suosittelette?
15. heinäkuuta 2009 kello 13.40
Tuovi, vanhoissa Dostojevski-käännöksissä viljellään paljon noita ylitunteellisia ilmauksia, joita Utelias kuvasi aiemmin (8. 7.) Venäjä ilmeisesti on täynnä näitä \\\”sydänkäpysiä\\\” ja \\\”kyyhkyläisiä\\\”. Kuukasjärven suomennos, joka sivumennen sanoen on ainakin kuudes Rikos ja rangaistus – suomennos, ei ole niitä hylännyt, mutta jos niitä kaipaa, ovat vanhat suomennokset heitä varten. Kuukasjärven käännös ei ole itsetarkoituksellisen moderni, vaan minun mielestä arvokkaalla tavalla uusvanhaa suomea. Vähän vaikea löytää tähän parempaa sanaa. En voi arvioida onko J. Konkka parempi suomentaja kuin Samuli S. (siis kuka tämä on?) enkä vertaile Konkkaa Kuukasjärveenkään. Totean vain, että viimeksi mainittu on tehnyt erittäin hyvää työtä. Professori Pekka Pesonen kirjoitti jossain, että hän saa alkutekstiä kunnioittaen oman äänensä esiin. Joten suosittelen Kuukasjärveä, mutta ennen kaikkea Dostojevskia.
Dostojevskilla on aina ollut fanaattiset kannattajansa ja vastustajansa. Monille hän on kaikkein suurin, toisille tekosyvällisten tomppelien ja murkkujen lukemistoa. Ei liene epäselvää, kumpaan leiriin minä kuulun.
Miksi muuten tänne on niin vaikea nykyään tallettaa kommentteja? Joutuu monta kertaa yrittämään, ja ilmestyy noita kenoviivoja sitaattimerkkien ympärille.
15. heinäkuuta 2009 kello 19.39
Parahin Tuovi, en ole syntynyt 1940- enkä edes 1950-, vaan 1960-luvulla, joten ikäeromme tuskin on kovin monta kymmentä vuotta.
Ammattilaisheitollani tarkoitin lähinnä toivomusta, että ”virheiden” bongaajat muistaisivat tarkistaa, milloin on todella kyseessä virhe – ja onko virhe virhe myös asianomaisessa tekstilajissa. Kun meillä näköjään on yhteisenä taustana kääntäjänkoulutus, niin varmaan teilläkin suomen kielen kursseilla tuotiin esille se, että yleiset kielenhuolto-ohjeet koskevat ennen kaikkea asiatyyliä ja asiatekstejä. Sanataide on enemmän tai vähemmän toinen juttu, ääriesimerkkinä tietenkin runous.
Vierasnimien taivuttaminen silmälle mieluummin kuin korvalle – kuten sanonta kuuluu – on ”salaliitto”, jossa ovat suomentajien lisäksi mukana tietenkin myös kustantajat, samoin esimerkiksi erinäiset aikakauslehdet. Tämä tapa palvelee etenkin niitä lukijoita, jotka eivät tunne kaikkien vieraiden kielten ja nimien ääntämystä, eli siis käytännössä kaikkia lukijoita. Dumas’n ääntämyksen moni varmaan tuntee, mutta jo Durasin kohdalla on helppo mennä metsään, puhumattakaan Bordeaux’sta, Peugeot’sta, Pétainistä tai Noordwijkistä (tässä siis ääntämyksen mukaan taivutettuina).
Kaipailemani ammattimaisuus ei ole varsinaisesti sidoksissa ammattiin tai asemaan. Se on toisinaan kadoksissa myös ”varsinaisilta” kirjallisuuskriitikoilta, esimerkkinä juuri tuo sinunkin mainitsemasi Mann-suomennoksen kritiikki, jossa Lassila (ei siis Mannila) oikaisi sinänsä suomentajan virheen, mutta puhui samalla itse pahan kerran läpiä päähänsä. Tarkoitan tässä Alpit-huitaisua.
Vaan lyhyestä virsi kaunis – en tällä kertaa polemisoi enempää, vaan toivotan sinulle ja kaikille muillekin äärimmäisen mukavaa kesän jatkoa!
17. heinäkuuta 2009 kello 19.40
Mielenkiintoista keskustelua kääntämisestä!
Olen Tititan kanssa samaa mieltä siitä, että käännöksen tasoa on hyvin aika vaikea arvioida, jos ei voi hallitse alkukieltä. Toisaalta käännöksen pitäisi olla kuitenkin oikeakielistä siinä mielessä, että lukeminen suomen kielellä sujuisi vaivattomasti ja kieli etenisi suomen kielen sääntöjen mukaisesti. Totta on sekin, että kaunokirjallisuudessa pätevät toiset lait kuin asiatekstissä. Useinhan kiistoja aiheuttavat esimerkiksi pilkutus (esim. Westö). En osaa arvioida Enkelipelin ja Zafonin kieltä, mutta käännöksen suomen kieli ei mielestäni ollut kaikilta osin soljuvaa ja haittasi ainakin omaa lukemistani. Zafonin kohdalla on sanottava sekin, että kieleen tarttuminen saattoi johtua myös siitä, ettei kirja muutoin saanut minua mukaansa. Syitä tähän voi olla monia, myös lukijan tunnelmilla, ajoituksella on tässä osansa.
Luin juuri James Joycen Dublinilaisia, samalla kun kiertelin ympäriinsä vihreätä saarta. Ja toden totta, Saarikosken käännöstä oli ilo lukea! Tarkoitan tällä sitä, ettei lukiessa huomio mene kielen tutkimiseen vaan kieli toimii ja kulkee moitteettomasti. Uskon, ettei asia ole mitenkään mustavalkoinen enkä osaa sanoa, miten kääntäjien työtä pitäisi tehdä. Lukijan kannalta keskeistä on kuitenkin se, että kieltä ei ikään kuin huomaa. Tärkeintä eivät mielestäni tällöin ole yksittäiset säännöt vaan kokonaisuus, jonka tulisi olla kielellisesti ehyt ja kokonaisuudessaan tavoittaa alkukielisen tekstin tunnelma.
20. heinäkuuta 2009 kello 0.45
Sain Enkelipelin loppuun äsken. Eniten pidin kannen kuvasta ja grafiikasta, enkä siitäkään ihan hirveästi. Toivoin pitkään, että tämä olisi ollut \\\”kesälukemista\\\”, siis sellaista rentoa, lomahenkistä ja vetävää, mutta ei vain ollut. Tylsää oli, sotkuista, pitkitettyä. Voi, miksi en uskonut tonia?
20. heinäkuuta 2009 kello 10.07
Mitenkähän meidän Kirsimme on selviytynyt Italian myrskyissä? Toivottavasti hyvin. Lämpimiä ajatuksia. Olemme hengessä mukana.
Amerikanirlantilainen Pulitzer -palkittu kirjailija Frank Mc Court on kuollut.
En ole lukenut yhtään hänen teostaan. En edes maailmanmaineeseen kohonnutta \\\”Seitsemännen portaan enkeliä\\\”.
Pirkko Aitoaho, vertasit minua täällä blogissa joskus kommenttieni perusteella Frank Mc Courtiin. Miksi?
Netistä luin kirjailijasta. Kieltämättä elämänvaiheissa saattaa olla jotakin samaa. Karuista oloista vaihtelevien töiden ja ammattien kautta opettajaksi jne. Tässä on kirjailija, johon täytyy tutustua.
Kuka on lukenut Frank Mc Courtia? Kertokaa kokemuksianne.
Myös Yhdysvaltain luotetuin mies, uutistenlukija Walter Cronkate on kuollut. Arvostin ja arvostan Cronkatea.
Maailman vanhin mies on myös kuollut 113-vuotiaana: nyt siis ei maailmassa enää ole maailman vanhinta miestä. Vanhin mies kertoi salaisuutensa olleen viskin, tupakan ja villit naiset. Hän ei tohtinut lisätä, että nuo kolme asiaa olivat kuuluneet ilmeisesti hänen elämäänsä 90 vuotta sitten.
Maailman laihin ja lihavinkin elävät ja voivat vaihtelevasti.
Yhdysvaltain nopein mies Tyson Gay on elosssa ja kamppailee elokuussa yleisurheilun MM -kisoissa maailman nopeimman miehen tittelistä Jamaikan Usain Boltin kanssa.
Paavo Väyrynen on luvannut haastaa Antin tietovisaan Dostojevskin tuotannosta. Onkohän tämä tieto mätäkuun juttuja tai Ruokolahden leijona? Paavo on kova taistelija, mutten usko hänellä olevan mahdollisuuksia Anttimme kanssa.
Hyvää kesän jatkoa!
20. heinäkuuta 2009 kello 11.59
Mukavaa päästä taas tietokoneen ääreen. Etsin viime viikolla kirjastosta Tuglasia, mutta hänen kirjansa taisivat olla lainassa, Tshehovin ja Tuurin välissä oli ainoastaan Tsypkin. Luin sitten Tsypkinin kirjan Kesä Baden-Badenissa, jota joku täällä Lukupiirissä kehui, jos oikein muistan. Kirja oli oikein mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun olin hiljattain lukenut Dostojevskin Pelurit (sen vanhan suomennoksen).
Antti, minäkään en ole lukenut Kaksoisolentoa, kerrohan, mitä
siitä pidät. Myös Keskenkasvuinen on jäänyt lukematta. Lisäksi huomasin, että vime vuonna on suomennettu Dostojevskin kirja Nuoren naisen tarina, joka myös on minulle tuntematon.
Ei minullekaan tule mieleen yhtään Dostojevskin kirjoittamaa positiivista kommenttia puolalaisista. Eivät tainneet herralle kelvata myöskään saksalaiset tai juutalaiset. Englantilaiset hahmot sen sijaan ovat hiukan miellyttävämpiä, ainakin Pelureissa sekä Sorretuissa ja solvatuissa.
En ole huomannut, että kommenttien tallettaminen olisi entistä vaikeampaa. Kenoviivoja tosiaan tulee, jos yritän käyttää sitaattimerkkejä.
22. heinäkuuta 2009 kello 14.57
Utelias, tuo Nuoren naisen tarina on Valkeat yöt – kokoelmasta tutun Netotska Nezvanovan uusi suomennos, ja sen olet käsittääkseni kyllä lukenut. Netotskan isoäitihän pelasi keväällä meitä vastaan jalkapalloa.
Kaksoisolento etenee hitaasti. Kyseessä on selkeä kuriositeetti D:n tuotannossa. Siinäkin punastellaan ankarasti. Aikanaan se sai nihkeän vastaanoton ja Köyhää väkeä-teoksen jälkeen varsin ansaitusti, mutta Dostojevski katkeroitui palautteesta pahasti. En ole vielä puolivälissä käsittänyt, että mistä tässä romaanissa on oikein kyse. Mutta loppuun pitää painaa, ehkä siellä kiitos seisoo.
Englantisympatiat kumpuavat Dostojevskilla varmaankin siitä, että hän piti Dickensiä esikuvanaan. Minä kiinnostuin aikoinaan Dickensistä juuri tästä syystä, eikä tuokaan kiinnostus ole haihtunut.
Kisa Väyrysen kanssa, jihaa! Lähdemme huomenna pyöräretkelle Saimaan ympäri. Ylämäessä, kaatosateessa ja lihakset hapoilla on hyvä tilaisuus miettiä knoppeja. Iltaisin otetaan douppia tour de francen malliin, ja Paavon nöyryytys on valmis toteutumaan.
22. heinäkuuta 2009 kello 16.26
Kosher, tosiaan surullinen uutinen McCourtin kuolemasta. Luin Seitsemännen portaan enkelin heti sen ilmestyttyä ja pidin kirjasta silloin kovasti. Olisi oikeastaan mielenkiintoista katsastaa, miten kirja nyt puhuttelisi. Jatko-osankin luin, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Liitupölyä on odotellut pitkään hyllyssä, mutten ole siihen tarttunut.
Parhaillaan lueskelen toisen irlantilaisen nykykirjailijan Patrick McCaben Pikku teurastajaa, joka on ollut Booker-ehdokkaana ja voittanut Irish Times Literature Award -palkinnon. Kirja on kyllä aika karmiva, mutta mustalla huumorilla höystetty. Vielä en osaa loppukaneettia antaa, mielenkiinnolla vain odotan, miten kaikki päättyy. Jotakin samanlaista karuutta näissä irlantilaisten kirjoissa on kuin itse maassakin. Karuudessa piilee kauneutta, joka pistää hiljaiseksi.
23. heinäkuuta 2009 kello 0.47
Olen lukenut Frank Mccourtin kirjat Angela’s Ashes (lienee suomeksi Seitsemännen portaan enkeli) ja Tis. Luin ne muistaakseni joskus 90-luvun lopussa, joten en enää kovin hyvin muista lukemaani. Angela’s Ashes oli mielestäni kirjoista parempi. Siitä tehtiin myös elokuva, jota en käynyt katsomassa. Sain sen käsityksen, että elokuva oli kovin kaunisteltu versio kirjasta. Kirjassa oli kurjuutta ja nälkä oli aina vieraana. Kirjailijan ote kuitenkin oli huumorintajuinen. Kosher, nuo lukemani Mccourtin kirjat ovat nopealukuisia, joten lue kokeeksi yksi, niin tiedät, pidätkö niistä. Mccourt taisi kirjoittaa myös kolmannen osan, mutta sitä en ole lukenut.
Karoliina, Dublinilaisia on loistava kirja, luen sitä silloin tällöin kun tahdon lukea Joycea, mutta vain ohuen kirjan. En tajunnutkaan, että kirja on Saarikosken suomentama, mielenkiintoinen tieto.
23. heinäkuuta 2009 kello 1.26
Samaa mieltä Aija, kannen suunnittelu (Piia Aho) oli kirjan parasta antia. Kahlasin kirjan loppuun, vaikka oli täyttä soopaa. Taas menin retkuun, kun luin kirjaa ylistäviä arvosteluja ja päätin lukea. Lukiessa tuli kumma tunne, että tämä on kiireessä käännetty. Erityisesti ärsytti ne yhtäkkiset tyylin muutokset, jotka ei ollenkaan sopineet tekstiin, siis minun mielestä.
23. heinäkuuta 2009 kello 7.52
Seitsemännen portaan enkeli itkettää ja naurattaa, lukuelämys, voisi lukea taas uudelleenkin, Liitupölyä opettajavuosista Amerikassa, varsinkin ammattikoululaisten äidinkielenopettajana on hauska myös, mutta ei ihan samaa tasoa.
23. heinäkuuta 2009 kello 20.44
Minua myös on monta kertaa haluttanut lukea uudelleen Seitsemännen portaan enkeli, samoinkuin todella kauan sitten lukemani Dublinilaisia sekä Joycen toinen ohut kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
Onkohan kukaan teistä lukenut irlantilaisen Roddy Doylen kirjoja? Itse luin talvella kaksi toisiinsa liittyvää kirjaa ja sain paljon ajattelemisen aihetta.
Täällä keskusteltiin keväällä Némirovskysta. Luin Ranskalaisen sarjan, minusta se oli kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.
24. heinäkuuta 2009 kello 1.46
Antti, Valkeat yöt olen toki lukenut, parikin kertaa. En tajunnut, että Nuoren naisen tarina on novellin uusi nimi. Minulle Dickens oli ensimmäinen aikuisten kirjailija, jonka kirjoja aloin lukea. Kolea talo jäi aikoinaan lukematta, sen voisin lukea kun seuraavan kerran maltan tarttua oikein paksuun kirjaan. Dickensistä oli sitten luontevaa siirtyä Dostojevskiin, jonka kirjat olivat hyllyssä aivan vieressä. On helppo uskoa, että Dostojevski piti Dickensistä. Hauskaa pyöräretkeä!
24. heinäkuuta 2009 kello 15.17
Kiitos!
Sain moneltakin McCourt -lukukokemuksia. \\\”Seitsemännen portaan enkeli\\\” sai kehuja monelta. Siihen täytyy alkuun tarttua.
24. heinäkuuta 2009 kello 21.30
Violeta, en ole lukenut Roddy Doylea. Irlantilainen, jota olen viime vuosina lukenut, on William Trevor. En tiedä, onko hänen kirjojaan käännetty suomeksi. Pidin kovasti novellikokoelmasta
A bit on the side ja romaanista Felicia\\\’s journey. Pidin myös kirjasta The story of Lucy Gault, joskaan en yhtä paljon kuin edellisistä.
Minäkin pidin Nemirovskyn Ranskalaisesta sarjasta. Tänään
luin Nemirovskyn kirjan Tanssiaiset, pieni, mielenkiintoinen kirja, lukemiseen kului ehkä tunti. Nemirovskyn kirjoja kirjastossa näyttää olevan, joten taidan jatkaa jonkin aikaa hänen parissaan.
25. heinäkuuta 2009 kello 1.58
Seitsemännen portaan enkeli on mielestäni hieno kirja. Siitä jäi mieleen kuvaus, miten perhe sai köyhäin avustuksena jouluksi sian pään ja miten joku perheen jäsenistä kantoi sitä pitkin tyhjiä katuja ja miten perheen isä söi sian silmät. Olin myös näkevinäni sen seitsemännellä postaalla istuneen Enkelin, joka aina vain toi lisää lapsia perheeseen ja joskus myös niitä vei taivaaseen.
Kaikki se köyhyys ja armottomuus oli kuvattu kuitenkin kauniisti ja keveästi. Kirjailijan oma elämä oli siinä vahvasti läsnä eikä kirjan kirjoittaminen ollut hänelle omien sanojensa mukaan helppoa. Hän yritti ensin kaikenlaista kunnes lopulta uskalsi kirjoittaa oman elämänsä ja lapsuutensa tarinan.
Muista saman kirjailijan teoksista en ole pitänyt yhtä paljon.
25. heinäkuuta 2009 kello 18.24
Enkelipeliä en ole lukenut. Tämän keskusteluketjun yritin, mutta monta sivupolkua ohitin.
Tuulen varjosta pidin, luin sen ehkä kolmisen vuotta sitten. Kuulostaa hiukan omituiselta, että samaa kirjojen hautausmaa -teemaa käytetään uudessakin kirjassa raamina. Toisaalta, onhan näitä samaa sabluunaa käyttävää kirjoittavia paljonkin. Miksipä ei, jos sillä juustoa ja kinkkua patonkinsa päälle saa. Enkelipeliä en taida edes lukea luulen.
Utelias, Espanjassa syödään jatkuvasti. Ruoka on monissa Välimeren kulttuureissa erilaisessa asemassa kuin esimerkiksi meillä Suomessa. Siksi on hienoa, että monissa espanjalaisissa kirjoissa on aitoa arkea mukana eli ruokaa, paljon, jatkuvasti.
Antti, luin Tussetin esikoisen ehkä vuosi sitten. Suosituksesta. Uh. Harvoin ajattelen, että olisipa jäänyt lukematta. Nyt ajattelen.
Dostojevskin uudet käännökset ovat upea asia, mutta vanhojen versioiden otsikot tulisi jotenkin mainita, sillä Valkeat yöt kuulostaa vallan eri kuin Nuoren naisen tarina. Edellinen löytyykin hyllystä.
27. heinäkuuta 2009 kello 20.53
Mimi, taisin ymmärtää Antin kommentin väärin ja johtaa sinua harhaan. Lainasin nimittäin kirjastosta Dostojevskin Nuoren naisen tarinan eikä se ole sama kuin Valkeat yöt. Ilmeisesti se joskus ilmestyi samassa kokoelmassa kuin Valkeat yöt, vaikka onkin aika pitkä, yli 200 sivua. Mielestäni samaa tasoa kuin Sorretut ja solvatut. Dostojevskin kiire näkyy yksityiskohdissa, ensin yksi henkilöistä mainitaan lapsettomaksi, sitten lapsia on kaksi, lopulta lapsia on yksi (myöhemmin kai taas kaksi), mahdollisesti luin huolimattomasti.
Hyvä huomio, että Espanjassa syödään jatkuvasti. Muistelen, että siellä myös syödään kaikkiin mahdollisiin aikoihin vuorokaudesta, mikä meikäläiselle oli hankalaa.
29. heinäkuuta 2009 kello 13.04
Väärinkäsitys tulikin jo korjatuksi.
Aiemmin mainittu Roddy Doyle tuo mieleeni parikin mainiota kirjaa: Commitments ja Nainen joka törmäili oviin. Edellistä ei ole suomennettu, mutta luettavissa englanniksi, kunhan pääsee jyvälle Dublinin murteesta, jota puhutaan dialogeissa. Sana You on muistaakseni Yis, käännettynä luultavasti sä. Kirjasta on tehty myös mainio elokuva. Kirja ja elokuva kertovat dublinilaisten nuorten soul-bändistä. Pakko sanoa, että bändi soittaa sen tyylistä musaa, jota myös minun yhtyeeni soittaa, osittain samoja biisejäkin. Toinen Doyle on raskaasta aiheestaan – perheväkivalta ja alkoholismi – huolimatta hauska, lämpimällä tavalla ironinen ja lohduttavakin. Kolmas lukemani Doyle on Nimeni on Henry Smart. Tämä jäi minulle aika anonyymiksi
4. elokuuta 2009 kello 2.12
Tuovi, minä yritin kovasti Don Quijotean lukea noin vuosi sitten. Pääsin kyllä tsemppimällä ensimmäisen osan loppuun, mutta toinen osa jäi odottamaan uutta voimainponnistusta. Minusta tämä surullisen hahmon ritari oli mitä surullisinta luettavaa – en pidä itseäni huumorintajuttomana ihmisenä, mutta minusta kertomukset ovat ikävää kuvausta kiusaamisesta pahimmillaan: tyhmästä ja erilaisesta ihmisestä tehdään kaikin tavoin pilkkaa. Valitettavasti minusta siinä ei ollut mitään hauskaa, satiirista tai ironista. Traagista kylläkin. Rakkaus- ja muut kertomukset eivät koskettaneet, ne ovat kaikki auttamattoman vanhentuneita, mutta ehkä kiinnostavia historiallisena kuriositeettina siitä, miten naisia on voitu kohdella ja kohdellaan vieläkin… Mutta aion kyllä lukea sen toisenkin osan joskus, ihan vain varmistaakseni, että mielialani ei ensimmäistä osaa lukiessani ollut vain synkkä:-)
10. elokuuta 2009 kello 10.49
Kun täällä (ja muissakin ketjuissa) on pohdittu suomentamista, niin täytyy näin aurinkoisen päivän kunniaksi heittää hieman positiivista palautetta kehiin.
Kesälukemisteni pinosta sattui viimeksi käteen Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. Se oli ensimmäinen lukemani Loe, ja kirjailijan (kertojan?) tyyli oli minun leppoisaan kesälomatahtiini liian hengästyttävä. Mutta suomennos oli huippu ja sanon tämän osaamatta sanaakaan norjaa. Hektiset ja lievästi mielipuoliset lauseet ja vaikeat sanonnat ja sanaleikit olivat mitä mainiointa suomea, eikä sellaisten kääntäminen voi olla helppoa.
Aploodit siis tältä suunnalta Outi Mennalle.
26. lokakuuta 2009 kello 15.38
Kiitos Titia kommentistasi. Ja juu, tottahan ne kielenhuoltosäännöt koskee enemmän asiatekstejä. Pääasiassa en vaan pitänyt tätä kirjaa minään, ja se heijastui niihin suomennoskommentteihinikin. Se kriitikon Alpit-tölväisy oli hupaisa, vaikka olihan hän oikeilla jäljillä siinä, että kääntäjän suomennoksessa oli vikaa. Mutta hymy hiipi suupieleeni, kun luin Oili Suomisen ns. kritiikin kritiikkiä ko. kohdasta. Mutta toivoisin kuitenkin että sanomalehtikriitikot rohkeasti kommentoisivat suomennoksia enemmän kuin nykyään, vaikka sitten virheitä välillä tulisikin -syntyypähän samalla tarpeellistakin keskustelua.
Onko muuten oikolukijoita enää olemassa? Tästä olen yhtäältä lukenut että ko. ammattikunta on lakkautettu säästöjen nimissä. Toisaalla väitetään, että kyllä niitä vielä on (jossain Marttilan blogin kommenteissa) mutta ei se ainakaan laadusta näy. Esimerkiksi itse ainakin lapsille ääneen lukiessa Kaparin Potter-suomennoksia (niitä paria ensimmäistä kirjaa), bongasin yhden jos toisenkin kirjoitusvirheen. Oikolukuohjelma oli ne varmaan hyväksynyt, koska sanat olivat periaatteessa suomen kieltä ja jossain olemassa olevassa oikeassa taivutusmuodossa mutta lauseyhteydessä muoto oli kuitenkin väärä. Että kustannustoimintaa näyttäisi hallitsevan liikaa kiire ja huolimattomuus.
Antti, Samuli S. on Samuli Suomalainen, suomalainen opettaja, kirjailija ja suomentaja, joka kuoli jo yli sata vuotta sitten. Hän on kääntänyt mm. yhden version Gogolin Kuolleista sieluista. Josta kirjasta Juhani Konkka ja Jalo Kalima ovat tehneet myös omat versionsa. Kenen suomennosta suosittelette? Taitavat olla kaikki aika vanhoja, tosin tuon Kaliman 2009 julkaistun version on näköjään tarkistanut Vappu Orlov. Tuo tarkistus voi tarkoittaa mitä vaan, joskus olen havainnut että moisen ilmauksen takaa löytyy kokonaan uudennäköistä suomennosta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Samuli_Suomalainen