Otimme Jari Järvelän kirjan Romeo ja Julia kuukauden varjokirjaksi. Jommi Leppälä on aiemmin arvioinut tämän kirjan Lukupiirille täällä. Jo tuolloin arvio esitti kirjan niin kiehtovassa valossa, että se tiki mieli lukea. Kun sitten muutkin asiat loksahtivat kohdalleen, oli selvästi tämän kirjan lukemisen aika. Eikä turhaan. Huikea kirja!
Kirjaa on ensinnäkin todella vaikeaa kuvailla. Tämä kirja todella pitää lukea sillä kirjan tyyli on niin omaperäinen, että tämä sopii varsin huonosti mihinkään valmiiseen lokeroon. Rakkaustarina? Juu, perustaltaan kyllä. Kauhutarina? Todenomaisuudessaan ehdottomasti. Alkuperäinenkin tarina Romeosta ja Juliasta on pakonomaisen, hysteerisen rakkauden tarina, niin on Järvelänkin versio. Järvelä kuvaa intohimoista rakkautta kuitenkin täysin omalla tavallaan ja omasta näkökulmasta.
Kuten Jommilla, minullakin meni alussa vähän aikaa, että pääsin kertojan ääneen pään sisälle. Kirjan tarina hahmottuu Vantten kautta, jolle jopa opettajakin koulussa vähän naureskelee. Alussa kaikki on vähän sekavaa, mutta silti ihan normaalia, 17-vuotias Vantte tuntuu ehkä vähän yksinäiseltä, mutta tavalliselta pojalta. Sitten hän tutustuu 13-vuotiaaseen Juliaansa ja rakastuessaan päätä pahkaa kadottaa jonkin järjen äänen, perspektiivin, normaaliuden. Äkkiä ollaankin kummitusjunassa, joka kiihtyvällä vauhdilla kolisee kohti karmeaa loppua. Järvelä avaa tapahtumia ovelalla tavalla, ensin ei tajua kuinka vakavista asioista on kysymys, ja yhtäkkiä ihmisiä jo isketään kirveellä päähän.
“… kuka käski tappaa sen maikan siitä tää alkoi, se vittuili mulle sinusta, sekö on syy tappaa, no kyllä se oli kun joku vittuilee päin naamaa sinusta ja meidän rakkaudesta ja se jatkuu koko elämän se vittuilu jos sille ei sano: Nyt riittää kiusaajat.”
Järvelä kuvaa erittäin taitavasti tarinan nuorten ajatusmaailmaa. Toisaalta rakastetaan vähän lapsellisestikin ja haaveillaan muuttamisesta Argentiinaan. Ja toisaalta tapetaan ihmisiä ilman sen kummempia tunnonvaivoja. Tulivat rakkauden tielle, pitää tappaa. Toisaalta pelastetaan matoja tieltä ja toisaalta kanssaihmisiä kohtaan osoitetaan täydellistä empatian puutetta. Järvelä sanoo kirjansa alussa, “Kaikki pilkut ovat itseni päättämiä, ja vastaan niistä vain itse.” Tämä lienee tarpeellinen varoitus tässä kieliopin ja järjestyksen maassa. Kirjassa todellakin pilkut puuttuvat paikoista joissa niiden “kuuluisi” olla ja kielessä on tavoitettu tästäkin syystä erinomaisesti hengästyttävä, hysteerinen ja pelottava tunnelma. Tätä kirjaa lukiessa alkaa vatsaa nipistellä sillä nyt ollaan vaunussa, joka heittelehtii holtittomasti. Järvelä viittaa usein Korkeajännityksiin ja harmittaa vähän, että tuo maailma on niin vieras sillä todennäköisesti tässä aukeaa toinen taso sitä kautta.
Kirjassa on runsaasti hienoja, kaiken kuvailevia lauseita, jotka kuitenkin on viimeiseen asti hiottu kuten “Nyt sen elämä näkyi sen silmien ympärillä…” tai
“Odotan kartongin ajan ilman röökiä.” Järvelä selvästi kiinnittää paljon huomiota yksittäisiin lauseisiin ja pystyy sanomaan paljon niukasti ja ilman mitään korulauseita tai krumeluureja.
Onko tämä kirja sitten kamala, kuten joku on sanonut. Ei minusta. Ei tämä kamala ole, se on aivan liian vaaleanpunainen kuvaus tälle kirjalle. Tämä kirja on ennemminkin karmea. Ehkä siksi, että Järvelä on mennyt niin syvälle Vantten psykoottiseen mieleen, että lukijakin kokee jollain tavalla ymmärtävänsä tämän logiikkaa. Kaikessa karmeudessaan. “Me vaan rakastettiin toisiamme.”
Mitä te tykkäsitte?
Jari Järvelä on matkoilla, mutta lupasi yrittää nettiyhteyksistä riippuen myös osallistua keskusteluun. Järvelältä muuten ilmestyy syksyllä uusi kirja Mistä on mustat tytöt tehty, joka myös kuulostaa kiinnostavalta.
1. kesäkuuta 2009 kello 18.01
Tuosta sen verran kommantoin vielä, että Järvelän sanavalinnat oli minusta siitä hyviä, että se saa psykoottisen mielen tuntumaan jotenkin pelottavan läheiseltä, jotenkin kierolla tavalla ymmärrettävältä: miten pienellä ajatusloikalla voi olla karmivia seurauksia. Siinä mielessä teos on minusta erittäin tärkeä nykyaikana, kun sattumanvarainen väkivalta lisääntyy koko ajan ja tämän ajan psykologisen hengen Järvelä on kiteyttänyt vähintäänkin upeasti. Järvelä on mielestäni Seppälän kanssa tämän hetken suomen ehkä tärkeimmät ajankohtaiset kirjailijat. On toki joitain muitakin.
1. kesäkuuta 2009 kello 20.18
”Viatonta” nuorta rakkautta kuten alkuperäisessäkin Romeossa ja Juliassa, tunteita, ei seksiä, ja sitten psykopaatin täysin tunteetonta tappamista, kalauttelua tämän rakkauden puolustamiseksi, mustaa huumoria, ihan absurdia, naurattikin, vaikka oli karmaisevia tapahtumia. ”Juha ja Marita”, totesi ruotsalainen arvostelija, ja heillähän on kokemusta tällaisista suomalaisista sekopäistä, vaikka ”tämä pari menikin pitemmälle”, kuten todettiin. Kirjallisuudessa täytyy tietysti tyylitellä. Tämä kaikki ihan omanlaisellaan kielellä, Järvelä on kielenkäytön mestari. Vähän liikaa oli viisaita mielleyhtymiä tältä parilta, mutta se toimi kuten koko kertomuskin, vaikka se olikin liioiteltu. Vantte eli jotenkin siellä Korkeajännitys-maailmassa – sieltäkö tulee se sota kaikkia vastaan? Parodiaa ehkä?
”Kansallismaisemassa” oli myös väkivaltaa ja aluksi liikaa raakuutta, mutta ”sitten siihen tottui.” Se on omaperäistä proosaa – sekin – Venäjälle jääneen Etelä-Karjalan ahtaajista, puolirikollisista jätkistä ja poikien työleiristä, jonne päähenkilö pakotetaan ”opettajaksi”, t.s. poikien vartijaksi. Epäinhimillistä kuria ja työn teettämistä leirillä sekä paon kuvaus.
Kyllä Järvelä on varteenotettava kirjailija ja kehittyy varmasti vielä.
1. kesäkuuta 2009 kello 23.37
Tämä kirja täytyi lukea yhdeltä istumalta.
Oli helppoa sukeltaa tähän maailmaan, joka oli läpeensä paha.
Hyvin ymmärrän Vanten häpeän, kun häntä kutsuttiin Vantteraksi Tiaksi.
Jollain tasolla tämä kaksikko tiesi jäävänsä kiinni ja he huomasivat ettei heillä ollut mitään menetettävää.
Silloin kaikki ihmiset ovat vaarallisimmillaan.
Pidin kirjasta tavattomasti.
Kirja muistuttaa tunnelmaltaan toisen kotkalaisen kirjailijan, Timo Pusan teoksia. Hänen kirjoissaan Ilona täällä ja Taivas heiluu kerrotaan ihmisistä, jotka eivät selviydy kilpailuyhteiskunnan
vaatimuksista.
Olen nuoruudessani asunut pari vuotta Kotkassa ja koskaan en siellä viihtynyt. Tapasin useammankin ihmisen, jonka elämästä voisi kirjoittaa vastaavanlaisen kirjan.
2. kesäkuuta 2009 kello 8.18
Haa, ja toinenkin erinomainen valinta! Tämä kyllä sävähdytti, kun pääsi ensin ajatukseen mukaan…
2. kesäkuuta 2009 kello 11.54
Syntyjään kotkalaisena täytyy puolustaa kotiseutuaan. Viihdyin siellä 20 vuotta, mutten ole sinne palaamassa… minulta puuttuu pakki. Vaik edelleenki miä puhun kymii…
Kuvatunlaisia ihmisiä olen menneen urani aikana tavannut eri puolilla Suomea; mitenkään kotkalainen piirre se ei ole. Järvelän kirjaa en aio lukea, sillä olen työssäni kohdannut (ainakin) kymmenittäin oikeita ko. ihmisiä. Olen tutustunut noihin ajatusmalleihin siis face-to-face. Siksi aihe tympii minua, mutta ymmärrän, että monia se kiehtoo outoudellaan.
Luin aikanaan Essi Kummun Manian – muusta syystä kuin aihepiirin takia – joka myös kuvasi raakaan rikokseen syyllistyvän mieltä. Minusta kirja oli hyvä sinänsä, hyvin rakennettu ja kirjoitettu, mutta aihepiirin takia se ei noussut suosikkeihini.
Edesmennyt kotkalainen Raija Siekkinen kuvasi novelleissaan joskus hätkähdyttäviäkin tarinoita. Karmeudessaan hätkähdyttäviä siis. Muistan kuinka yhdessä novellissa kuvattu elävän apinan aivoilla illallispöydässä herkuttelu sai kuvottamaan niin, etten saanut kuvaa mielestäni päiväkausiin. En vieläkään saa tarkistetuksi, missä novellikokoelmassa se on. Tulipa mieleen, voi…
Tilaisuden tullen pitää mainostaa kotkalaista runoilijaa Heikki Reivilää. Suosikkiani. Ehkä vähän siksikin, että on nuorena notkuttu saman jääkeikkokaukalon laidalla, ja käyty samaa koulua, ja hän asuu lnykyään apsuudenkotini lähettyvillä
Mutta myös siksi, että hän runoilee hyvin. Ja vähän liittyy aiheeseen seuraava runo, jos oikein miettii…
Varmasti naapurini koettaisi lohduttaa minua,
saappaat jalassa se loikkii pihamaan poikki
kertomaan totuuden, miesmuistiin
täällä on kyräillen katsottu merta läpi harmaan kiven,
sen katse lyä väkäsiä lihaani, että pelkään vielä enemmän
tuntemalla totuuden, kaikkien housut tutisevat
ja hämärän puu kietoo sammaleeseen ja polulle varjojuurensa, puu jonka oksistossa tähdet ja jumalat lepäävät,
liikkuvat planeetat kuin mykät linnut.
Metsä on yö, sydänmetsä
syvään veteen lyöty.
Mutta enimmäkseen makaan sängyssäni, luen kirjaa
tai sitten kirja lukee minua, syrjäisellä seudulla
kirjat ovat kuin eläimiä,
nopeita tunnistaa, lukemalla
ne on rengastettu
mutta toiset uneliaiden kollien tapaan
makaavat levällänsä lattialla, ja pöydällä,
eivät vanhene mutta viisastuvat.
2. kesäkuuta 2009 kello 12.24
Lapsen tai varhaisnuoren elämän raakuus ja ehdottomuus jäi mietityttämään. Varsinkin kun viime aikoina on tullut luettua kaunoa afrikkalaisista sisällissodista ja hätkähdettyä kuinka kylmäverisiin julmuuksiin ”lapsisoturit” pystyvät. Ehkä lapsen kyky empatiaan kehittyy myöhemmin? Itsekin yritän suojella lastani maailman pahuudelta ja varmasti väkivallan syy-seuraussuhteet ovat hänellekin vääristyneitä ja hyvin teoreettisia.
Romaani oli niin tyly, että se muuttui mielessäni saduksi. Jos Grimmin veljekset eläisivät tänä päivänä, heidän satunsa ehkä olisivat tämänlaisia. Toisaalta ei Shakespierrekään selvinnyt kertomuksestaan ruumiitta.
Olihan romaanissa myös amerikkalaisen road-movien elementtejä (esim. Thelma&Louise), kuinka virheet kasaantuvat vierivän lumipallon tavoin.
Hotakaisen Juoksuhaudantie voisi olla hyvä kotimainen pari Romeo ja Julialle.
2. kesäkuuta 2009 kello 17.06
Terve teille,
pari kommenttia kirjan synnystä. Aloin kirjoittamaan Romeota ja Juliaa ns. yleiskielellä, yleisin kieliopein. Puolenkymmentä lukua pääsin eteenpäin, kun oli pakko myöntää että Vanten (kirjan Romeon) ääni kuulosti keinotekoiselta. Vantelta puuttui ”normaalin” kielen takia sielu. Päätin sitten rikkoa kielen jollain tapaa ja aloin käyttää pilkkuja säännönmukaisuuden sijasta niissä kohdin, jossa Vantte mielestäni vetää henkeä. Eli pilkut ja pisteet olivat hengitysmerkkejä. Kun sillä tavalla kirjoitin ensimmäiset luvut uusiksi, olikin paperilla hyvin lihaa ja verta oleva nuorukainen, jonka kuulin sitten hengittävän, välillä kiihkeämmin, välillä rauhallisemmin, vierelläni koko kirjoittamisen ajan.
Toinen kommentti, väkivallasta. Vastustan periaatteessa väkivallan viihteellistämistä, sitä, että siitä tehdään dekkarihenkisten sarjojen ja kirjojen myötä jotenkin samanlainen naposteltava kuin jäätelöstä tai suolakurkuista. Kirjoissani on varmaan keskimäärin paljon vähemmän murhia kuin keskivertodekkarissa, mutta erilaisen lähestymistavan takia väkivalta saattaa tuntua epämukavalta, se ei olekaan enää ”kivaa” ja rentouttavaa. Muistan yhden Hitchcockin myöhäiskauden elokuvan, jonka tehdessään hän oli lopen kyllästynyt murhien viihteellistämiseen ja halusi osoittaa kuinka vaikeaa ihmisen tappaminen voi oikeasti olla. Pariskunta yrittää pitkässä kohtauksessa päästä eroon uhristaan keittiössä, uhria isketään leipäveitsellä, pää työnnetään kaasu-uuniin jne., eikä henki lähden millään. Kaikista Hitchcockin elokuvien kymmenistä/sadoista murhista muistan parhaiten tuon yhden vavisuttavan kohtauksen, oli kuin esirippu olisi repäisty yhtäkkiä ”mukavan murhaamisen” edestä pois.
Lisähuomautus tähän: Itse näen monet Romeon ja Julian kohtaukset jonkinlaisena palmikkona. Yksi palmikon osa on traagisuus, yksi tuo arvaamaton väkivaltaisuus, yksi läpi kirjan kulkeva Vanten humoristinen tapa ajatella ja kertoa. Kirjan omasta mielestäni parhaissa kohtauksissa tuo palmikko on aika tiiviinä, ja lukijaa yhtä aikaa naurattaa, säälittää ja kauhistuttaa, eikä hän oikein tiedä mikä tunteista on päällimmäisenä. Se on Romeoon ja Juliaan sopiva olotila, nuoruuden heittelehtivä vimma.
Terv. Jari Järvelä
2. kesäkuuta 2009 kello 18.23
Jopas oli erikoinen rykäisy. Virkistävä aihepiirin ankeudesta huolimatta. Parasta oli huumori, Järvelän oudot huitaisut tyyliä ”Teemu Saku Oregano.” Kerronnassa oli vääntöä, kirjan todella luki keskeytyksettä. Vantte näyttäytyi minulle surkimuksena, joka ei saanut edes kengännauhojaan auki ilman Juliaa. Elämä hajosi Vanten ympärilllä kuin valopöydän panssarilasi (särkyykö panssarilasi?). Oma vika sanovat maailman vantet. Kielestä tykkäsin, pilkkuineen ja ilman. Ilmaisu istui tarinaan, uskottavuuden aukot syntyivät muualla. Ehkä omassa päässäni. Eija G vilautti parodiakorttia ja sitä itsekin mietin lemmenparin päätyessä jäätyneeseen Tykkimäkeen.
2. kesäkuuta 2009 kello 19.43
Jari Järvelän selitys pilkkujen käytöstä tuli kannaltani hieman sopimattomaan vaiheeseen, tai ehkä sittenkin sopivaan. Olen juuri aloittanut kirjan, enkä ole vielä päässyt tapahtumien virtaan. Ehdin ajatella, että tässä pilkkujen käytössä täytyy olla jokin logiikka, ja olisi ollut mielenkiintoista tutkia itseä, että minkälaisen logiikan sille olisin itse antanut. En valita kuitenkaan. Toivon ja uskon että sieltä löytyy muutakin logiikkaa tutkittavaksi. Olen juuri aloittanut myös Hannu Lauerman (vankimielisairaalan ylilääkäri, psykiatri) Pahuuden anatomian lukemisen, ja yhtenä lähtökohtanani Romeoon ja Juliaan on nyt se, että mitä näkökulmia tämän pahuuden asiantuntijan kirjasta voisi löytyä. Lauerma kirjoittaa esim. tuosta tappamisen viihdearvosta. Jari Järvelä, kirjoitit Hitchcockin elokuvasta, minulle nousi mieleen Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta. Siinähän päähenkilö tappoi taksikuskin, eikä millään tahtonut saada tätä hengiltä. Päähenkilö sitten saatiin hengiltä varsin kätevästi. Tappamisen viihdearvon ja yhteiskunnallisen pahan välisen suhteen kuvauksena tämä elokuva on pakahduttavaa, erittäin monia asioita kertova mestariteos. Joka osaa näistä asioista kertoa uskottavasti romaanin muodossa, saa osakseen kunnioitukseni. Jari Järvelä, asetit itsesi ja romaanisi erityiseen tarkkailuun silmissäni. Ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä vapisemaan pelosta. Minut tunnetaan täällä kilttinä ihmisenä.
P.S. Vanten sukunimestä tuli mieleeni eräs viime vuosikymmenen kuuluisimman rikoksen yksi osapuoli. Nämä eivät liittyne toisiinsa oikeasti?
2. kesäkuuta 2009 kello 21.55
Väkivallasta vielä. Romeo ja Julia ei mielestäni mässäillyt väkivallalla eikä se ollut viihdyttävää. Kirjan toisen murhan tekotapa (ei nyt pilata juonta kokonaan muilta) oli silti karmiva ja surkuhupaisa, onko makaaberi oikea sana? Oma tunnereaktoni jäi ikäänkun vajaaksi, Antin mainitsema ”pakahtuminen” ei sitä kuvaa. En tavoittanut tragiikkaa- ehkä olen liian vanha ja mielikuvitukseton samaistumaan Vanten hörhöilyyn, tai siis rakastamiseen. Julia kastematoineen oli, jos mahdollista, Romeotakin vaikeampi pala. Minun palmikkoni on siis jonkinlainen siimahäntäversio, mutta se ei haitannut lukuelämystä.
3. kesäkuuta 2009 kello 22.09
Kirja on nyt luettu. Allekirjoitan Kirsin luonnehdinnan: siinä oli hengästyttävä, hysteerinen ja pelottava tunnelma. Tämä tunnelma tiivistyi nerokkaalla tavalla loppukohtauksessa huvipuistossa. Tarina sai karnevalistiset piirteet. Koko tarina oli itse asiassa karnevalistinen: se korosti pahuuden tuhovoimaa ja tuomittavuutta arkipäiväistämällä sen, ikäänkuin sivutuotteena syntyvänä ”välttämättömänä pahana”. Teos kasvoi koko ajan, puoleen väliin asti kaipasin jotain selittämätöntä syvyyttä, jonka puutteen loppukohtaus viimeistään poisti.
Olen siis lukenut myös Lauerman Pahuus-kirjaa sillä motiivilla, että sieltä voisi löytyä jokin teoreettinen viitekehys, joka selittäisi Järvelän teosta tai antaisi sille jotkut psykiatriset sanat. Ei se antanut, eikä tarvinnut antaakaan. olen vasta Lauerman informaatiotulvan alussa. Väkivallasta viihteenä hän kirjoittaa: ”Väkivalta on ryyditetty humoristiseksi, esteettiseksi tai jopa erotisoiduksi. Todellinen väkivalta on vailla suunnitelmallisuutta ja hohtoa. Se on ankeaa, inhimillisessä mielessä surkeisiin ja hävettäviin motiiveihin nojautuvaa, kunniatonta ja pahanhajuista.” Lauerma kirjoittaa, kuinka väkivalta on kuitenkin erottamaton osa elämäämme ja kulttuuriamme. .
Nuoret miehet ovat väkivalta-altein ihmisryhmä kaikkialla, mikä kertoo Lauerman mielestä paljon väkivallan psykobiologiasta. Se että nuoret tappavat toisiaan, on kuohuttavaa, mutta Lauerma osoittaa sen laajuuden olevan median ylläpitämä harha.
Nopea ja harkitsematon käsitykseni on, että Lauerman psykiatrisen pahuuskäsityksen ja Järvelän romaanin pahuusnäkemyksen välillä ei ole ristiriitaa. Oikeastaan päinvastoin, ne selittävät toisiaan. Tätä pohdin lukiessani Lauermaa eteenpäin.
3. kesäkuuta 2009 kello 22.30
Huomasin vielä tämän: Lauerma kirjoittaa väkivallan pahanhajuisuudesta. Järvelän kirjan toinen henkirikos – en paljasta juonesta nyt mitään – oli aika pahan hajuinen. Tiesivätkö kirjoittajat toistensa teksteistä?
4. kesäkuuta 2009 kello 7.19
Terve,
kun osallistun keskusteluun täältä Sisiliasta, lainaan pari ajatusta saaren suurelta pojalta, Luigi Pirandellolta (1867-1936), joka modernin teatterinäkemyksen lisäksi oli myös loistava novellisti. Pirandellon novellit ovat täynnä kreikkalaisen draaman rajuutta, rakkaus ja kuolema kulkevat niissä käsikynkkää. Mustien, ekspressiivisten hetkien ohessa on paljon huumoria, Pirandello kirjoitti aiheesta (Humorismi) esseen 1908. Siinä hän selittää komiikan ja huumorin eroa. Siinä missä komiikka pyrkii räjäyttämään jengistä irti nopeat naurut, humoristi näkee myös naurettavan vastakohdan, ja nauru muuttuu nopeasti myötätunnoksi – humoristi on pienen, puutteellisen ihmisen puolella, koettaa ymmärtää, vaikka ei hyväksyisikään. Koominen ja traaginen ovat humoristisessa tekstissä alati vierekkäin, kutoutuvat toisiinsa. Tämä siis Pirandellon määritelmä. Itse hän nauroi erittäin harvoin. Jotain hänen luonnehtimaansa olen itse löytävinäni Romeon ja Julian taivalluksesta marraskuussa.
Miksi tarina tapahtuu pääosin myöhäissyksyllä? Suurimmat nuoren rakkauden hetket koetaan siinä marraskuussa… Oman, epävirallisen tutkimukseni mukaan n. 95 prosenttia suomalaisen kirjallisuuden rakkaustarinoista liittyy kesään. Olen itse syntynyt marraskuussa ja puolustan a) marraskuuta kuukautena (se on hieno kuukausi ja turhaan halveksittu ja kurjana pidetty – suorastaan maahan poljettu kuukausien keskinäisessä arvoasteikossa) ja puolustan tulisesti myös b) suomalaisen oikeutta rakastua ja rakastaa muutenkin kuin kesä-elokuun välisenä aikana.
Terveisiä Etnan juurelta Cataniasta, Jari Järvelä
4. kesäkuuta 2009 kello 10.24
Luin Romeon ja Julian vuoden 2007 lopulla enkä muista kokeneeni sitä minään pahan tutkielmana kaikista kauheuksista huolimatta, vaan pikemminkin sellaisena kreikkalaisen draaman kohtalon sanelemana tapahtumaketjuna, jossa yksi asia johti toiseen ja jossa tapahtumien yllättävyydelle ja mahdottomuudelle ja kielelliselle briljanssille oli pakko nauraa, mutta myös tunsi tuota Jari Järvelän mainitsemaa myötätuntoa ja sääliä nuoria rakastavaisia kohtaan: voi mitä reppanoita. Jotenkin ikään kuin he eivät olisi vastuussa teoistaan, koska eivät muuhun pystyneet niissä tilanteissa.
4. kesäkuuta 2009 kello 10.59
Jari Järvelä, Pirandello-lainauksesi tarjoaa paremmat sanat kuvaamaan sitä, mitä hain tuolla karnevaali-ajatuksellani. Kyllä, juuri tuollaista minäkin luulen havainneeni Romeon ja Julian taivalluksessa. Ihminen pitää hyväksyä, vaikka hänen tekojaan ei voi hyväksyä. Teot eivät määritä ihmisyyttä eikä ihmisen arvoa, tämä pitäisi muistaa, kun pohtii omia ja lähimmäisten varjopuolia. Omien varjopuolien tunteminen on tärkeää, ja kyky nähdä ne humoristisessa valossa on arvokas taito. Myötätuntoinen nauru on vapauttavaa. Kertaakaan en kyllä nauranut kirjaa lukiessa, mikä ei tarkoita sitä, että en olisi tätä huumorin aspektia siellä tuntenut.
4. kesäkuuta 2009 kello 12.48
En ole kirjaa vielä lukenut, mutta se on ehdottomasti listalla, kunhan pääsen Suomeen ja kotimaisen kirjallisuuden äärelle.
Erityisesti minua kiehtovat mielipiteet kielenkäytöstä, mukaan lukien Jari Järvelän selitys siitä, miten hän päätyi käyttämäänsä tyyliin (kiitos).
Suomi on vaikeasti käytettävä kieli niin esittävässä taiteessa kuin kirjallisuudessakin. Koska suomessa kirjakieli eroaa enemmän puhekielestä kuin missään muussa tuntemassani kielessä, se tekee luontevasta dialogista haastavaa, erityisesti kirjoitetussa muodossa. Usein olen sitä mieltä, että elokuvissa ja televisiossa esitetty dialogi on teennäistä, liian muodollista. Kirjoissa tämä tulee vielä enemmän esille.
Järvelän tapa ratkaista ongelma heittäytymällä täysin puhutun teinikielen armoille, pilkkuja myöten, kutkuttaa. Mielipiteistä saa sen kuvan, että ratkaisu toimii. Toimisikohan se myös, jos se ei olisi koko kirjan tyyli, vaan jos kertoja käyttäisi huolitellumpaa kieltä, ja hengästyttävä pilkuttomuus säästettäisiin dialogiin?
4. kesäkuuta 2009 kello 12.49
Tulihan tästä mieleen myös nykyaikaiset road moviet, kuten Harri jo totesi aikaisemmin, Thelma & Louise ja myös Coenin veljesten Fargo, vaikken muistakaan, tuliko siinä kasapäin ruumiita, mutta ainakin sen yhden käsivarren lumessa muistaa ja tekijähän oli täyspöhkö tappokone.
Marraskuu on hieno kuukausi sikäli, että minunkin esikoispoikani on syntynyt silloin ja monta lastenlasta!
4. kesäkuuta 2009 kello 13.29
Todellakin Eija G, minäkin koin päähenkilöt viattomiksi, he eivät olleet vastuussa teoistaan. Ehkä juuri Vanten ”hitaus” ja Julian nuori ikä veivät ajatuksia siihen suuntaan.
Pidin myös siitä, ettei Vanten logiikkaa sen kummemmin selitelty. En usko, että se olisi minulle edes selitettävissä. Hän oli minulle poika, joka oli lapsena heitetty kaksi kertaa ilmaan ja saatu vain kerran kiinni.
Uuteen rakkauteen kuuluu seksi. Pääparin välillä sitä ei muistaakseni (luin kirjan aika pian sen ilmestyttyä) ollut. Aika harva 17-vuotias tyytyy pitämään vain kädestä. Kuinka tietoinen päätös tämä oli?
4. kesäkuuta 2009 kello 13.47
Harrin vertaus Hotakaisen Juoksuhaudantiehen on kiinnostava. Nimittäin jotain samaa oli Romeossa ja Juliassa, epätoivoisessa rakkaustarinassa. Ehkä juuri se, kuinka asiat lähtevät liikkeelle pienestä ja yhtäkkiä ollaankin sellaisessa rallissa, mistä ei enää ole ulospääsyä. Tai ainakin koetaan, että ei ole.
En oikein usko, että lapsen empatiakyky olisi jotenkin heikompi kuin aikuisen. Mutta uskon, että jos lapsi/nuori näkee ympärillään väkivaltaa ja ihmiselämän halpuutta, kyky empatiaan vähenee. Kaikesta tulee peliä. Siksi luulisin, että lapsen varjeleminen pahalta pienenä ja miksei vähän vanhempanakin on itse asiassa ihan oikea tie. Lapsi yhdistelee asioita eri tavoin kuin vanhempi. Siksi vaikkapa liian pelottavien tai väkivaltaisten elokuvien katselu liian pienenä ei varmasti ainakaan kehitä empatian tuntemista vaan päinvastoin.
Jari, kiitos pilkutuksen taustoituksesta. Minusta tulos on erinomaisen onnistunut, kuten sanot, Vanten voi kuulla hengittävän vierellä, hänestä tulee enemmän kuin vain romaanihenkilö.
Romeo ja Julia ei mitenkään minustakaan mässäillyt väkivallalla. Ei se kyllä naurattanutkaan vaikka siinä oli mustanhumoristisia piirteitä. Antin siteeraus Lauerman kirjasta oli minusta aika osuva: “Todellinen väkivalta on vailla suunnitelmallisuutta ja hohtoa. Se on ankeaa, inhimillisessä mielessä surkeisiin ja hävettäviin motiiveihin nojautuvaa, kunniatonta ja pahanhajuista.” Minusta tässä kirjassa väkivalta nimenomaan oli jotenkin ankeaa. Eikä Vantte minusta kokenut mitään hekumallisia hetkiä tappaessaan. Ehkä ulkohuussikohtauksessa oli jotain sellaista mistä Järvelä puhuu Hitchcock-kohtauksessa, äheltämistä ja todellakin vailla mitään hohtoa. Ja vielä pissahätäkin tuli perään.
Laten kommentti muuten sai minut miettimään kuinka mielenkiintoista olisi lukea sama tarina ilman Vanten omaa kieltä, kuinka se muuttaisi tunnelmaa.
Minustakin oli hienoa, että kirjassa ei lähdetty selittelemään mitään, tapahtumat vain kulkivat omia latujaan. Liiallinen selittäminen ja moralisointi pilaavat minen kirjan, onneksi ei tätä. Moraali siitä minusta silti löytyi.
Tuosta viattomuudesta olen kyllä eri mieltä Eija G:n ja Harrin kanssa. Ihan mahdotonta ajatella Vantesta, että tämä oli vain pikkureppana vaikka samaan aikaan häntä ei myöskään pystynyt näkemään pahan suurena ilmentymänä. Silti. Aika hirmuinen reppana. Ja Juliakin matoineen.
4. kesäkuuta 2009 kello 13.52
Minä pidin juuri siitä seksittömyydestä. Perusteet: Henkilökohtaisen romaaniteoriani pohjalta ääritoiminnoilla, kuten väkivallalla, seksillä tms. pitää olla jokin syvällisempi pointti, ellei ole, kirjoitetaan väkivallasta tai seksistä vain näiden asioiden takia, jolloin ainakin allekirjoittaneelle tulee mieleen että tässä kertoja yrittää netota huomiota menemällä matalimman aidan kohdalta. Järvelä ei tähän lankea ja siksi teos on mielestäni tässä(kin) suhteessa tavattoman vahva. Yleensä vahvin kirjallisuus muuten toimii juuri siten, että siinä on jokin kohtaus tai juonikulku tms. joka saa lukijan odottamaan tiettyä tapahtumaa, mutta joka ei välttämättä tapahdukaan. En tarkoita tällä että kirjailija voi surutta jättää jännitteet täyttämättä, vaan sitä, että välttämättä kaikkia alitajuisia odotuksia ei kannata täyttää – mielestäni tässä on yksi viihteen ja todellisen kirjallisuuden ero.
4. kesäkuuta 2009 kello 14.15
Minusta se Harrin Grimmin satuihin vertaaminen oli hyvä. Seksittömyyskin sopii sadun ilmapiiriin. Syyntakeeton olisi kai osuvin sana Vantesta. Hoitolaitokseen, ei linnaan.
4. kesäkuuta 2009 kello 14.41
Ymmärrän kyllä pointtisi Jommi, mutta onko seksi enää 2000-luvulla ”ääritoiminto” kirjallisuudessakaan. Seksistä voi kirjoittaa niin monin tavoin.
4. kesäkuuta 2009 kello 14.57
Minä mietin suhteen lakonisuutta myös tunnekylmyyden kautta. Vantte ja Julia elivät rakkauttaan puolivaloilla. Seksin korvasi toisaalta leikki, mäenlaskut ja muut. Nuoret todistivat rakkauttaan maailmalle epätoivoisten tekojen kautta – keskinäinen tunneilmaisu kuvattiin niukkana.
4. kesäkuuta 2009 kello 15.08
Höh plukihäirikkö olen, platonisuutta siis etsin edellisessä …
4. kesäkuuta 2009 kello 19.43
Harri: Olet oikeassa, se ei ole ”ääritoiminto” kun asiaa katsoo tuolta kannalta. Itse asiassa seksi tai seksikkyys on jo niin kaikkialta tuputettu sana ja kuvaus, että se on kokenut inflaation.
Sanotaanko toisin päin: Seksi on asia, josta on mahdottoman vaikea kirjoittaa hyvin. Tämä johtuu siitä, että koska seksiin (tulisi) liittyä tunnelataus (pelkkä panojen kirjaaminen ei minusta ole mitään kirjallisuutta), tämän kombinaation kuvaus on jo psykologisesti haasteellinen ja vaatii tervettä ja tasapainoista draaman tajua. Sama asia väkivallan kanssa. Jo itse hyvän seksikohtauksen kirjoittaminen on haastava juttu, mielestäni yhdet parhaimmista on kirjoittanut Milan Kundera. Tästä päästään kuvauksen toiseen aspektiin, nimittäin siihen, mitä annetaan ymmärtää tapahtuvan ja mitä tapahtuu. Kuka esimerkiksi muistaa Pacinon elokuvan ”Scarface” kohtauksen, jossa kaveria sahataan moottorisahalla? Varsin monet muistavat kohtauksen raaempana ja yksityiskohtaisempana kuin mitä elokuva sen esittää, vaikka todellisuudessa veri purskahtaa seinälle eikä itse ”toimitusta” tietenkään näytetä. Väärinymmärtäkää minut oikein!
4. kesäkuuta 2009 kello 22.32
Terve,
Late pohti millainen Romeo ja Julia olisi, jos kertoja käyttäisi huolitellumpaa kieltä ja pilkuttomuus säästettäisiin dialogiin. Tässä kysymyksessä ollaan aika kirjoittamiseni alkulähteillä. Minulla tarinan kieli, tarinan tapa kertoa syntyy aina ennen tarinan lopullista juonta. Kieli saa kertojan elämään, ja kun kertoja elää, hän alkaa viedä juonta haluamaansa suuntaan. Kuulostaa vähän turhan metafyysiseltä, mutta käytännössä toimii hyvin kouriintuntuvasti. Vältän viilaamasta juonta liian lukkoon ennen kuin kieli toimii: haluan, että tarinasta tulee päähenkilöni/henkilöideni tarina, eikä minun tarinani. Siis vaikka stooria kirjoitankin, koen olevani ulkopuolinen – ja ko. tapauksessa Vantte ja Julia saivat päättää minne mennään. Ja se vaati tässä tapauksessa Vanten kielen.
No, jokainen kirja on erilainen, mutta olen sitä mieltä, että kielen mukana kirja seisoo tai kaatuu – on juoni sitten kuinka kekseliäs tai tavanomainen tahansa. Puhutaan, että kirjailija löytää oman äänensä, tai kirjailijalla on oma kieli – mutta kyllä mun mielestäni kirjailijalla tulisi olla monta ääntä, niitä tarinoidensa henkilöiden ääniä, eikä sillä tavalla, että 16 kertojan näkökulmaromaanissa kaikki puhuvat kirjailijan omalla näppärällä kommentointitavalla.
Harri nosti kysymyksen Romeon ja Julian seksittömyydestä. Kyllä se oli tietoinen ratkaisu. Osa ratkaisusta lähti omista ja ystävien teini-iän kokemuksista, joissa sekopäisin ihastus aiheutti yleensä totaalisimman kyvyttömyyden minkäänlaiseen sekstailuun. Muistan yhden ystävän tarinan sydämet särkevästä ensirakkaudestaan helsinkiläisen tytön kanssa – ystävä itse asui maaseudulla, ja tyttö oli käymässä vain kesämökillä. Ensimmäinen kesä oli silkkaa, etupäässä yksipuolista ihastusta – ja kun viesti meni kesän lopulla tytölle perille, oli tytön aika lähteä talveksi Helsinkiin. Tyttö palasi seuraavana kesänä, mutta poika oli sillä välin saanut mopon. Tyttö matkusti kaverinsa (miks niillä oli aina kaveri mukana…) kanssa usean tunnin matkan tavatakseen pojan – poika halusi esitellä uutta mopoaan (rakkauden akti) ja kaasutteli koko illan hiekkakuopan rinnettä ylös ja huusi laelta ”Kato!” Se oli illan ainoa repliikki. Tyttö matkusti kyyneleet silmissä takaisin Helsinkiin ja poltti varmaan samana iltana kaiken yhteisen memorabilian. Ei siinä paljon seksiä ollut, vaikka tunteet olivat varmaan raastavat ja syvät.
Seksittömyydellä halusin myös ilmaista, että kyseessä ovat julmista teoistaan huolimatta lapset – kyllä Vanttekin on 17 vuoden iästään huolimatta aivan lapsi vielä. Kärpästen herra nyt lähinnä tuli mieleeni joinakin hetkinä. Lapset kykenevät suuriin julmuuksiin, koska empatian kyky on vielä nupullaan, jos siinäkään.
Jari
4. kesäkuuta 2009 kello 23.22
Ai niin,
vielä pari taustaa kirjasta. Mitä yhteistä on Shakespearen ja Järvelän Romeolla ja Julialla? Molemmissa Julian ikä on 13 vuotta, Shakespearen versiossa ei Romeon ikää mainita, mutta epäilen vahvasti että Shakespearen nuoriherra on vanhempi kuin 17. Halusin kuitenkin välttää kirjan painoarvon kallistumisen pedofiliaan. Molemmissa on viisi näytöstä, ja myös minulla on mukana nuorta rakkautta symboloiva ylevä parvekekohtaus (joka tapahtuu tosin minun versiossani parvekkeen sijasta ylhäällä mummolan portaikkoisessa ulkohuussissa).
Mainittakoon, että kyseinen ulkohuussi ja mummolan pihapiiri ovat oman äidinpuolen mummini Aunen huussi ja rakennukset yksi yhteen. Olen monesti kiivennyt samoja portaita filmitähtien silmien tuijotuksessa kuin Julia ja Vantte – ja pelännyt putoavani reikään.
Miten nuori rakkaus on sitten muuttunut Shakespearen ajoista? Sisimmältään ei yhtään, ulkoisesti kyllä. Siinä missä Shakespearen nuorten rakastavaisten turmioksi koituvat riitelevät suvut, ovat minun versiossani perhe- ja sukuyhteisöt jo menettäneet merkityksensä – ja kahta onnensoturia on vastassa koko ymmärtätön maailma. Kuvastakoon se sitten perheen merkityksen häviämistä – niin ainakin oli tarkoitus.
Mummolan vintin lepakoita muistellen, Jari
5. kesäkuuta 2009 kello 1.02
Heh, tyttökaveri on mukana juuri torppaamassa seksin mahdollisuuden. Seksi on ensimmäisissä seurustelusuhteissa/harjoitteluissa yhtä aikaa kiehtova ja pelottava mahdollisuus.
Puhuit Jari hienosti miten hahmosi lähtee itse viemään tarinaa eteenpäin ja kuinka kirjailija voi antaa hänelle puheenvuoron tämän omilla ehdoilla. Ilmeisesti herkkäkorvaisesti kuuntelet ja tutkiskelet hahmosi käsityksiä – jonka jälkeen punnitset niitä suhteessa omiisi. Onnistuit mielestäni hienosti.
Esittämäsi ajatukset toi ensimmäisenä(?) valoon venäläinen Mihail Bahtin dialogikäsitteissään joskus 70-luvulla. Osa kirjallisuudentutkijoista pitää mahdottomana itsensä etäännyttämistä näin suuressa mittakaavassa. Itse uskon sen olevan mahdollista. Eräs ystäväni on psykoanalyytikko ja hän puhuu kuinka oma persoonallisuutemme ei ole muuttumaton. Esim. lähimmäisillemme annamme hyvin vaihtelevia persoonallisuuksia, aina tilanteen mukaan. Siksi sosiaalinen elämämme onkin niin.. no, jännittävää. Tämä tietenkin tarkoittaa myös, että elämme täydessä epävarmuudessa itsemme suhteen, sen keitä olemme ja keneksi voimme toivoa tulevamme. Joten meillä on kyky eläytyä ja J.Järvelä on mielestäni siinä erityisen hyvä. (Tämäkin näkemys kuuluu vain yhteen koulukuntaan monien joukosta, en muista mitä ystäväni edustaa. Sen muistan, että modernistit pitävät tajunnanvirtaa persoonallisuuden perustana.. Pirkko A ja kumppanit, osaatteko auttaa?)
Enivei, usein, liian usein, kirjailijat pyrkivät antamaan äänen ja tekemään näkyväksi esim. jonkin alistetun kansan/vähemmistön kirjoittamalla heistä, mutta antavat heille vain oman äänensä.
5. kesäkuuta 2009 kello 1.14
Vielä lapsen empatian kyvystä. Kallistun kyllä enemmän Jarin kuin Kirsin puolelle tässä asiassa. Jo mainitsemani ”lapsisoturit” olivat teoissaan niin julmia, että vain mieleltään häiriintyneet, sadistiset aikuiset pystyivät samaan.
5. kesäkuuta 2009 kello 12.40
Kysyisin vielä kirjan lähtökohdista. Mikä sai sinut kirjoittamaan (ja antamaan kirjan nimeksi) Romeosta ja Juliasta?
Minkälainen on kirjoitusprosessisi, lyhyt ja intensiivinen? Luetko muiden tekstejä kirjoittaessasi? Kuka/ketkä ovat mielestäsi mielenkiintoisia kirjailijoita juuri tällä hetkellä/kautta aikojen?
5. kesäkuuta 2009 kello 12.51
”Nyt riittää kiusaajat.” Kiusattiinkohan Vanttea yleisesti koulussa? En muista, oliko siitä mainintaa, mutta voisi hyvin olla. Ainakin hän antoi olan takaa takaisin kaikille tielle osuville. Opettajan kohdalla vain mitta tuli täyteen. Koulukiusaajat saattavat olla uskomattoman sadistisia, siitähän on taas saatu todisteita lehdissäkin. Joku kiusaaja on kertonut vasta aikuisena tajunneensa, mitä tuli tehdyksi. Muistan pieniä tyttökoululaisia, jotka lähettivät ilkeitä lappusia luokkatoverilleen tyyliin: ”Kuinka sinä kehtaat tulla kouluun, kun olet noin lihava?” Ja: ”Me tehdään sinusta kinkku jouluksi.” Laput loppuivat, kun asiasta keskusteltiin yleisellä tasolla.
5. kesäkuuta 2009 kello 13.38
Perhana, Jari puhuu pelottovan totuudenmukaisella tavallaan pelottavan totta. En varmaan ole ketään pelännyt samalla tavalla kuin Jaria. Paitsi ehkä Kari Uusikylää. Siinä on sellainen intellektuaali että heikompaa heikottaa…
)
5. kesäkuuta 2009 kello 18.10
En usko, että seksiä on vaikeampaa kirjoittaa hyvin kuin katon maalaamista tai sokerijuurikkaan harventamista. Ennustettavan tasaisin väliajoin joku suksii sanomaan, että komediaa on vaikea kirjoittaa, kauhua on vaikea kirjoittaa, tulevaisuutta ja menneisyyttä on vaikea kirjoittaa.
Sen sijaan takavuosina oltiin Englannissa huolissaan seksin puuttumisesta kirjallisuudessa. Seksistä oli tullut vältettävä elämänmuoto fiktiossa. Se on melko kummallista, sillä jostain olen kuullut seksin olevan melko yleistä ihmisten kesken.
Seksin puuttuminen tai seksin läsnäolo ei kirjaa paranna tai huononna.
5. kesäkuuta 2009 kello 18.26
Harrin mainitsema Mihail Bahtin esittelee dialogikäsitystään teoksessa Dostojevskin poetiikan ongelmia, johon tutustumista pidän jokaisen Dostojevskin ystävän kansalaisvelvollisuutena, ja hyödyllisenä jokaiselle kirjallisuudesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Bahtinille sanan merkitys ei milloinkaan ole yksi. Merkityksiä on aina yhtä monta kuin mahdollisia käyttötilanteita. Dialogiset sanat muodostuvat moniääniseksi kudelmaksi, jossa yksikään sana ei hallitse toista. Polyfonisessa kerronnassa ei ole yhtä hallitsevaa, muiden yläpuolella olevaa kertojan ääntä. Se on ominainen monologiselle kerronnalle, jonka edustaja Jari Järveläkin käsittääkseni on. Järvelä kuvaa hienosti pyrkimystään (ja kykyäänkin) asettua kuvattavansa ulkopuolelle ja antaa hänen (tai heidän) kertoa ja viedä tarinaa, mutta se ei tee hänestä Bahtinin tarkoittamassa mielessä polyfonista kirjailijaa. Hänellä on erittäin hieno kyky edustaa hahmonsa eli Vanten ääntä, ei omaansa, mutta niitä ääniä on vain yksi. Ja ottakaa huomioon, että tämä on kehumista. Tätä itsen ulkopuolelle asettumisen kyky on harvalla. Bahtinin mielestä aitoa polyfoniaa tuotti vain Dostojevski.
Kirjansa taustoja selvitellessään Jari Järvelä on herättänyt minussa ison kiinnostuksen seurata, mitä on tulossa. Joku kirjoitti että Järvelä on jo nyt varteenotettava kirjailija, ja varmasti kehittyy vielä. Meneekö kehitys tähän polyfonian suuntaan, seurataan sitä.
5. kesäkuuta 2009 kello 20.22
Palaan vielä tuohon lasten/nuorten empatiakykyyn. Minäkin olen lukenut lapsisotilaista ja lähes aina näissä tarinoissa ja dokumenteissa korostetaan empatiakyvyn puutetta. Se ei kuitenkaan johdu aina pelkästä iästä vaan mitä suurimmassa määrin siitä minkälaisessa ympäristössä lapsi/nuori on joutunut elämään. Kuinka halpa on ihmisen elämä tai kuinka paljon tämä itse pelkää. Lapsisotilaathan eivät useimmiten ole vapaaehtoisia vaan kidnapattuja ja tuohon liittyy silloin paljon pelkoja, oma elämä vai muiden. Ja usein ihminen, aikuinen tai lapsi, omaa niin suuren itsesuojeluvaiston, että valitsee mieluummi jonkun toisen elämän kuin omansa. Lapsi ei sinänsä automaattisesti ole kyvytön empatiaan vaikka kuten kaikki tunteet ja varsinkin toisten huomioon ottaminen tavalla tai toisella vasta ovatkin kehittymässä. Puhumattakaan siitä, että asioille ei useinkaan ole perspektiiviä ja siksi nuori saattaa vaikkapa intohimoisen rakkauden takia suistua tekoihin, joihin nelikymppinen omasta perspektiivistään ei enää joudu.
En siis missään tapauksessa halua olla eri mieltä Jari Järvelän kanssa siitä kykenikö Vantte tuntemaan empatiaa vai ei, mutta en pidä nuoruutta automaattina empatiakyvyn puutteeseen. Sinänsä Vantten rakkauskin oli ehkä jotenkin kieroutunutta, kylmää vaikka kiihkeää olikin, mikä taas puhuu sen puolesta, että juuri Vantten oli vaikea asettua toisten asemaan, ainakaan niiden, jotka olivat häntä tai hänen rakkauttaan vastaan.
Antin kanssa olen ihan samaa mieltä siitä, että tämä keskustelu on lisännyt kiinnostusta seuraavaan Järvelän kirjaan. Joka siis ilmestyy syksyllä. Olisiko liikaa jos ottaisimme sen kuukauden kirjaksi tai varjokirjaksi tai muuten vaan sopisimme lukevamme sen yhdessä, jotta voidaan vertaillakin yhdessä?
5. kesäkuuta 2009 kello 21.43
En ole lukenut Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmia vaan sattumalta hänen alku-uransa aikaisia kirjoituksia, joissa hän enemmänkin vie eteenpäin Buberin ajatuksia kirjailijan ja hänen päähenkilönsä välisestä painista. Kuinka henkilöillä on tarve olla kehittyviä, elää omaa elämäänsä ja kirjailijalla tarve asettaa heille rajat. Bahtin antaa kuitenkin mielestäni liikaa arvoa ruumiillisuudelle; vaikka katsoisimme samaa kohdetta vieri vieressä meillä on fysiikastamme johtuen parhaimmillaankin senttimetrien eroja silmiemme paikoissa, näkökulma ja siten kokemuskin eivät siksi ikinä ole samoja. Minusta tämä on jo saivartelua. Myös lukijalla on osansa tulkinnassa, vaikka hän ei ole edes paikalla. Mielenkiintoisia ajatuksia kuitenkin.
Mistä on mustat tytöt tehty kuuluu joka tapauksessa lukulistalleni, joten luetaan vaan se yhdessä. Otetaan ihan kuukauden kirjaksi, jos Jari lupautuu osallistumaan keskusteluun myös silloin.
5. kesäkuuta 2009 kello 23.50
Iltaa,
olen hieman tässä tämänhetkisessä majapaikassa huoneen kynnyksellä olevan netti-Bermudan kolmion armoilla, mutta nyt se löysi taas kentän. Harrille ensin vastauksia suoriin kysymyksiin. Saan aika vähän valmista tekstiä kasaan päivässä, kolme liuskaa on jo kova suoritus. Pyrin kontraamaan tätä kirjoittamisen tasaisuudella, pitkiä, kellon ympäri-sessioita en yritä enää, tekstin laatu putoaa niissä kokemusteni mukaan yhtä tehokkaasti kuin vuorikiipeilijän harkintakyky ilman lisähappea lumimyrskyssä yli 8000 metrissä. Tasaisuudella en tarkoita sisältöä vaan kirjoitusaikaa, joka päivä jonkin verran, silloin kun teksti on päällä. Sisällön intensiivisyys säilyy paremmin, kun ei yritä juosta maratonia joka kerta. Itse asiassa tekstin sujuvuus on monesti valheellista, saman ilmiön näkee urheilussa pikajuoksijoilla. Silloin kun juoksu näyttää rennolta, on sen takana valtavasti treeniä. On menty sen jäykän vaiheen yli.
Romeota ja Juliaa kirjoitin vuoden, tätä elokuussa ilmestyvää Mistä on mustat tytöt tehty? kaksi vuotta. Mukana laskuissa ei ole se aika, jolloin olen saanut idean ja pyöritellyt sitä aikani, ja kysellyt ja katsellut. En oikein pysty lukemaan muuta proosaa silloin, kun kirjoitan omaa. Tai sitten sen pitää olla hyvin erilaista, ajallisesti ja teemallisesti jne. Luen kyllä paljon. Tällä hetkellä mun mieleeni on kirjailijoista erityisen paljon puolalainen Olga Tokarczuk (kaksi suomennettu, kolmas tulossa), Sebaldin Austerlitzista oon pitänyt myös ja Doctorowin Marssi on hieno, niissä kaikissa on oma rohkea näkemys romaanin rakenteesta ilman, että luettavuus katoaa lainkaan. Mieltymykseni Tove Janssonin novelleihin on tullut täällä jo julki, Pirandello on toinen novellisuosikkini (kaksi kokoelmaa käännetty). Ja suomalaisista klassikoista Tulitikkuja lainaamassa on kyllä huippu, tulee mieleen vaimon kautta tutuksi tullut maalaismaisema. Tauno Kaukosen Klaania en ole uskaltanut lukea uudestaan, sillä se kolahti nuoreen Jari Järvelään (ennen Mika Kaurismäen elokuvaversiota) aika lujaa: voisin nyt pettyä. Siinä on muuten myös nuorta rakkautta yhteisöllisen paineen pihdeissä.
Kirsin kommentin herättämänä omia ajatuksia nuoresta rakkaudesta. 17-vuotiaan nuoren miehen mielessä rakkauden ja vihan tunteet on hyvin lähellä toisiaan, molemmat mahtuvat sydämen vasempaan kammioon, etäisyys 2,5 senttimetriä. Sen takia rakkaudesta on helppo siirtyä vihaan ja päinvastoin. Tähän kun liittyy vielä tunne omasta kuolemattomuudesta, joka on silloin 17-18 -vuotiaana aika tapissaan – taitaa olla miehenalun toinen omnipotenssivaihe 5-vuotiaana koetun maailmanherruuden jälkeen. Koskaan en esim. itse ole itse ollut niin komea, niin kaikkitietävä, niin charmantti ja niin fiksuja ajatuksia täynnä kuin 17-vuotiaana. Pikkaisen epävarmempaa ollut elämä sen jälkeen, kun olen huomannut että tällä maapallolla asuu muitakin ihmisiä… En sinänsä ihmettele että sotaakäyvät kansakunnat pitävät 17-18 -vuotiaita parhaina sotilaina: vaikka sata kaatuu viereltä, niin 17-kesäinen on ihan varma, ettei häneen itseensä osu ikinä. Aika vaarallinen tunne, ympäristölle sellainen.
Teoriani olisi täydellinen, jos Aleksis Kivi olisi kuollut 17-vuotiaana. Hänen kuolinvuoteellaan ilmoittama ”Minä elän” nimittäin sopisi täydellisesti jokaisen 17-vuotiaan nuorukaisen optimisiksi viimeiseksi sanoiksi, kun pää on jo irti.
Jari
6. kesäkuuta 2009 kello 12.02
”Antin kanssa olen ihan samaa mieltä siitä, että tämä keskustelu on lisännyt kiinnostusta seuraavaan Järvelän kirjaan. Joka siis ilmestyy syksyllä. Olisiko liikaa jos ottaisimme sen kuukauden kirjaksi tai varjokirjaksi tai muuten vaan sopisimme lukevamme sen yhdessä, jotta voidaan vertaillakin yhdessä?”
Mukava näin kriitikon havaita onnistuneensa tarkoituksessaan ;o)
7. kesäkuuta 2009 kello 8.06
Rakkaita nimiä luettelit, Jari Järvelä, Tove Jansson ja Sebald, mielenkiintoisia myös Tokarczuk ja Doctorow, mutta eniten ilahduin siitä Tulitikkuja lainaamassa-farssista: vihdoinkin joku, joka pitää sitä hienona! Luin sen muutama vuosi sitten ja hämmästyin ihan, että Suomessa on osattu kirjoittaa sellaista. Tuli mieleen joku Molière. Näyttämöllä en ole sitä nähnyt enkä katsoisi TV:stä vanhana filminä, jos sellaista on, menisi ehkä liikaa puskateatterin puolelle, mutta lukiessani nauroin yhtä mittaa.
Otetaan vaan Mustat tytöt kuukauden kirjaksi, useimmat lukevat sen kuitenkin. Taitaa tulla antoisa kirjasyksy.
Zafónkin pohti juuri Enkelipelissään tuota 17-vuotiaan psyykeä ja soveltuvuutta sotilaaksi.
10. kesäkuuta 2009 kello 11.35
Tervehdys,
kiinnostavaa on ollut lukea muiden kommentteja Järvelän Romeosta ja Juliasta. Kiinnostava oli kirjakin, ja koukuttava: luin sen yhdellä istumalla alusta loppuun.
Mietin empatiaa minäkin Vantesta ja Juliasta lukiessani. Vantehan tykkää ainakin eläimistä: ”Eniten minua surettaa Kusti. Siitä olisi tullut hyvä uskollinen koira — Olisin jaksanut heittää sille palloa 2 tuntia päivittäin. Räntäsateessa –.” Ja Julia pelastaa kastematoja! Eivät nämä nuoretkaan siis sydänjuuriaan myöten tunnottomia raakalaisia ole – mutta heiltä puuttuu empatiakyky ihmisiä kohtaan, niitä muita, aikuisia, jotka ovat uhka heidän onnelleen. Ja onni on heille sitä, että he saavat leikkiä yhdessä. Heidän rakkautensa on leikkiä ja sulkeutumista muusta mailmasta.
Sekä Julia että Vantte tuntuvat minusta ikäistään nuoremmilta, jos vertaan heitä vaikka niihin nuoriin, joita olen joskus peruskoulussa ja lukiossa opettanut. Vaikka onhan13-vuotias vielä lapsi ja moni 17-vuotiaskin vielä, mutta tämä Romeo ja Julia -parivaljakko tuntuu yhdessä kyllä korostuneen lapsenomaiselta. Ja ihan uskottavasti heidät on kuvattu tällaisina – nimenomaan he ovat pelottavan tosia kypsymättömyydessään. Olen joskus tällaisiakin nuoria opettanut: vanhemmitta kasvaneita, välinpitämättömien vanhempien lapsia tai huostaanotettuja, huonosti kohdeltuja, jollain tavalla tunteettomia – niin, empatiakyvyttömiä.
Lukiessani minulle muistui mieleen Terrence Malickin elokuvaa Badlands, jossa Sissy Spacek näyttelee nuorta tyttöä, yhdenlaista Juliaa. Mielikuvissani Järvelän Romeon ja Julian Julia-hahmo sai Badlands-elokuvan tytön kasvot ja olemuksen. Jonkinlainen Bonnie ja Clyde -juttu tuo Badlands-tarinakin oli muistaakseni. Kannattaa katsoa.
Kiitokset vielä Järvelälle! Innokkaasti odotan uutta kirjaa.