Joskus se, että lukee kirjailijalta ensimmäiseksi teoksen, joka jää kunnolla mieleen ainutlaatuisena onkin kirous. Amélie Nothombin suhteen saattaa olla käynyt niin. Luin häneltä ensimmäiseksi kirjan Vaitelias naapuri, josta pidin erittäin paljon. Vaitelias naapuri oli kirja, jossa oli ainutlaatuisen outo tunnelma ja hyvin onnistunut, outo tarina. Nöyrin palvelijanne oli myös kiinnostava kaikessa karmeudessaan, Antikristasta en enää pitänyt lainkaan. Odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Huhtikuun kuukauden kirjana siis Samuraisyleily (suom. Lotta Toivanen)
Samuraisyleily on kirja toiseen kulttuuriin tutustumisesta mahdollisimman syvällä tavalla, rakastumalla. Amélie opettaa ranskaa japanilaispojalle, johon rakastuu. Oikeastaan rakastuminen on liian voimakas sana. Loppujen lopuksi tuli tunne, että Amélie vain leikitteli pojalla, käytti hyväkseen. Tarina on kuitenkin tarina romanssista, poikaan ja Japaniin. Ehkä sukellus Japaniin tässä muodossa olikin kirjan parasta antia.
Tunnelma ei ollut pettymys. Nothomb käsittelee itseään, omia tunteitaan ja mielenliikkeitä samankaltaisella oudolla tavalla kuin aiemmissakin kirjoissaan. Kirjassa oli myös osioita, jotka lukija pystyi aistimaan poikkeuksellisen vahvasti, kuten Amélien varsin yksityiskohtainen ja fyysinen kiipeilyretki Fuji-vuorelle.
Ei tämä ehkä ollut suuri kirja, mutta miellyttävä ja kiintoisa lukukokemus silti. Pidän edelleen Nothombin yltiörehellisestä tavasta analysoida itseään ja ennenkaikkea reaktioitaan muihin ihmisiin, kultttuureihin ja tapoihin. En ole koskaan käynyt Japanissa. Kirja kyllä innosti siihen. Sitä paitsi kaikkien kirjojen ei tarvitse olla suuria. Elämyksen voi saada silti.
Hesarin kritiikki täällä aiemmin jo mainittiinkin vähemmän mairittelevana, se löytyy täältä.
Mitä piditte?
20. huhtikuuta 2009 kello 21.57
En ole lukenut Samuraisyleilyä, mutta juuri noin minulle on käynyt
Zadie Smithin kanssa. Pidin Valkoisista hampaista, se nauratti minua enemmän kuin mikään kirja pitkään aikaan. Sitten luin Zadie
Smithin kaksi muuta kirjaa. Kakkoskirjan nimeä en enää muista.
Luin sitä odotukset korkealla ja petyin. Viimeksi luin kirjan On
Beauty (Kaudeudesta?). Ei siitä sen enempää, saman asian olivat
mielestäni monet muut kirjoittaneet monta kertaa ja paremmin.
Toivotaan, että Nothomb ja Smith vielä löytävät parhaan vireensä.
20. huhtikuuta 2009 kello 21.59
Hui! Viime kirjoituksessa en katkaissut rivejä, teksti näyttää vielä
tavallistakin villimmälle! Apua!
20. huhtikuuta 2009 kello 23.52
Zadie Smithin muusa on E.M.Forster. Kauneudesta on kunnianosoitus Talo Jalavan Varrella -teokselle (Howard’s End) ja mielestäni erinomainen sellainen. Smith kirjoittaa vaivattomasti ja tämän päivän kielellä. Kieli on niin sujuvaa ja arkista, että monet erehtyvät pitämään hänen kirjojaan lukuromaaneina – Hyvin kirjoitettuna höttönä. Häntä on luettava ajatuksella, kieli keskellä suuta, ettei sanoma karkaa näennäiseen vaivattomuuteen.
Jään innolla odottamaan lukupiiriläisten kommentteja Nothombista, aika moni on muissa postauksissa kertonut lukeneensa Samuraisyleilyn.
21. huhtikuuta 2009 kello 8.22
Hei! Minä en ole vielä ehtinyt lukea ”Samuraisyleilyä”, mutta palaan Zadie Smithin ”Kauneuteen”: Tartuin kirjaan kaksi vuotta sitten hieman ennakkoluuloisena, mutta sitten huomasinkin lukevani kirjaa mielelläni. Kirjan eloisa, virkeä kerronta toi silloin minulle mieleen Virginia Woolfin ”Mrs. Dallowayn”.
21. huhtikuuta 2009 kello 9.01
Hesarin arvion tuulihattu – ilmaisu oli minusta erittäin osuva tämän kirjan kohdalla. Nopea syödä, ohimenevästi makea, ei muistoja jälkipolville. Samuraisyleily oli minulle kuin aikuista leikkivän teinin kohtaaminen, vähän turhauttava mutta neutraali kokemus.
21. huhtikuuta 2009 kello 9.36
Kirsin kuvaus edellä on hyvin samansuuntainen omien tunnelmieni kanssa. Vaitelias naapuri todella on erityisen hyvä, minkä jälkeen Nothombin muut suomeksi käännetyt kirjat eivät ole yltäneet samaan. Se on myönnettävä. Sitä mietin, miksi tämä kirja oli päätetty kääntää. Kirjailijan tuotanto on laaja siihen nähden, miten vähän on käännetty. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi näin on.
Samuraisyleily on omaelämäkerrallinen kirja. Omaelämäkerrallisuus voi olla vahvuus, mutta jotenkin minulle heräsi kirjaa lukiessa ajatus siitä, olisiko kirja ollut antoisampi, jos se olisi katkaissut selvemmin irti itsensä koetusta ja eletystä. Mietin, millainen romaani olisi ollut, jos se olisi kirjoitettu kertaalleen ja kirjoittaminen olisikin suuntautunut enemmän kohti fiktiota. Toisaalta pohdin myös sitä, miten suoraviivaisesti kirjan tapahtumat noudattivat tosielämässä koettua ja elettyä. Niissä kohdissa, joissa Nothomb päästi itsensä irti, kirja lähti lentoon ja pääsin nauttimaan vahvoista kuvista, lennokkaasta kielestä ja Nothombin älyllisen, tarkkailevan analyyttisestä otteesta.
PIdän paljon Nothombin kielen terävyydestä. Tässä kirjassa kieli paikoin takelteli (en tiedä, oliko syynä sitten käännös vai mikä, ranska ei taivu…). Välillä taas sanavalinnat ja tilanteiden kuvaukset hymyilyttivät. Kirja irvailee mainiosti kulttuurieroille ja stereotypioille. Japanilaisuudesta olisin voinut lukea laajemminkin. Ihmisen kokoisuus asioiden havainnoinnissa ja kuvaamisessa miellytti. Tarkat havainnot ihmisistä ja tilanteista ovat mielestäni kirjan vahvuuksia. Huumori syntyy ihmisten tietämättömyydestä oman toimintansa huvittavuudesta. Tilanteet voi lukijana nähdä mielessään hyvin elävinä.
Mietin kirjan nimeä Samuraisyleily. Alkukielinen versio vaikutti toimivammalta. Jotenkin loppusivuilla esille tuleva käsite johtaa harhaan. Viittaus Raamattuun nimessä sen sijaan on kiinnostava.
Kovat olivat odotukset. Petyin.
Ehkä kirjoihin pitäisi suhtautua samalla tavalla kuin näyttelyihin:
” Näyttelyihin pitäisi aina mennä sillä lailla, sattumalta, ummikkona. Vain sillä on merkitystä, että joku haluaa näyttää meille jotakin.”
21. huhtikuuta 2009 kello 9.38
Katsoin viime viikolla TVstä Nöyrin palvelijanne-kirjasta tehdyn elokuvan. Ei mennyt aika hukkaan. Vaan kirja jäänee lukematta.
21. huhtikuuta 2009 kello 10.19
Hilpeän kepeä pikku kirja, välipala, jonka luin huvittuneena. Siinä on vähän matkakirjaa ja vähän satua: prinssi karauttaa neitonsa luo valkoisella ratsullaan, siis Mersullaan, vie hänet kokemisen ja näkemisen arvoisiin paikkoihin, niihin kaikkein parhaimpiin, tarjoaa valmistamiaan herkullisia ruokia, on aina kiltti ja huomaavainen. Suhde on korrekti ja aneeminen. Satuahan sellainen!
Kaikkien japanilaisten rakastama Fuji-vuorella käynti oli kirjan Minälle helppo, mutta tuntemattomalle Kumotori Yomalle kiipeäminen oli osoittautua kohtalokkaaksi: lapsuuden Yamamba-noita ei saanut kertojaa keittopataansa, mutta oli lumimyrskyn hahmossa tehdä hänestä pakastetta. Vähän satua siis taas, pelastumisessa myös, mutta nämä kohdat jäänevät mieleen.
Kulttuurien törmäykset olivat aika herkullisia, samoin pidin kielellisistä pohdinnoista. Japanilaiset tavatkin valottuivat vähän.
Zadie Smithin Kauneudesta kirjan luettuani olin kirjoittanut mm. seuraavaa: Kateutta, vihaa, rakkautta, monikulttuurisuutta, satiiri yliopistomaailmasta. Älykästä huumoria, tapahtumat aika monimutkaisia, mutta hauska lukea, hyvä lukuromaani.
21. huhtikuuta 2009 kello 13.21
Minulla oli ristiriitaiset ennakko-odotukset Samuraisyleilyn aloittaessani. Oli Hesarin arvio tästä kirjasta ja toisaalta olin kuullut myönteistä kiinnostusta herättänyttä kehua Nothombin muista kirjoista.
Ei tullut lukiessa sellaista oloa, että olisi tarve olla voimakkaasti eri mieltä arvioitsijan kanssa. Ennakko-odotukset siis täyttyivät? Tiedä häntä.
Nothomb on kuitenkin sen verran sujuva kirjoittaja, että ei tullut mieleen jättää kirjaa kesken ja olihan tuolla hetkensä. Mutta niistä hetkistä olisi kyllä kirjoittaja varmaan saanut enemmänkin irti. Kepeästi käänteestä toiseen. Sama olo tuli kulttuurierojen tarkastelusta. Eikös kirjan takakannessa kehuttu Nothombia juuri tässä asiassa? Mutta sekin oli vain erojen, kummallisuuksien ja niistä mahdollisesti seuraavien kommervenkkien pintapuolista listaamista. Ei paljon kehittelyä. Syvällisimmän käsittelyn taisi saada aihe, \\\”kuinka vastataan kielteiseen kysymykseen\\\” ja kuinka ei.
Ja olihan se hupaisa tieto (jos se oli tieto) että monet japanilaiset vanhukset heittäytyvät vuosikymmenten pidättyväisyyspinnistelyn jälkeen riiviöiksi. (Ja jos se ei ollut tieto, niin se oli hauskasti keksitty.)
Huvittavaa oli myös se, kuinka siellä vuorimajassa neiti totesi, että lunta oli satanut yöllä monta metriä. Seuraavassa lauseessa hän avasi oven (ilman vastuksia) ja lähti juoksemaan monimetrisen kinoksen halki taas ihmisten ilmoille.
Riippumatta siitä kuinka oikeasti omaelämänkerrallista kerrontaa tämä kirja on, niin siitä pisteet ettei tekijä ainakaan turhan miellyttävää kuvaa itsensä nimisestä päähenkilöstä kirjoita.
En siis saanut kovin myönteistä ensivaikutelmaa Nothombin kirjoista, mutta annoin hänelle toisen mahdollisuuden ja luin heti perään Vaiteliaan naapurin. Se on tosiaan aika paljon kiinnostavampi ja kunnianhimoisempi kummajainen, vaikka ei hän siinäkään minusta saanut keksimästään kipeän näppärästä asetelmasta aivan kaikkea irti. Minua(kin) haittasi muistaakseni täällä Lukupiirissä jonkun toisen jossakin toisessa säikeessä mainitsema ilkeys, häijy perusvire kirjan tunnelmassa.
21. huhtikuuta 2009 kello 15.17
Hauskaa, että lukupiiriläiset ovat saaneet ”Kauneudesta”
kirjasta enemmän irti kuin minä. Tiedän, että Forster innoitti
Smithiä, mutta en pidä myöskään Forsterista. Aivan erityisesti
en pidä kirjasta (enkä elokuvasta) ”Howards End”. Mutta
makuasiat ovat makuasioita, niistä vasta pitääkin kiistellä!
Kampusromaanit puolestaan ovat oma kirjallisuuden alalajinsa,
niitä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Nabokov ja Updike
kirjoittivat hyvin. Smithin huomiot amerikkalaisesta yliopistomaailmasta jäivät mielestäni kovin pinnallisiksi.
Kaikesta huolimatta aion lukea Smithin seuraavankin kirjan.
21. huhtikuuta 2009 kello 17.21
Tämä oli ensimmäinen lukemani Nothombin kirja, ja täytyy myöntää, että ihmettelin, kun kirjan lopetettuani luin sisäsivulta, että hän on ”yksi ranskan kielisen kirjallisuuden puhutuimmista nimistä”. En oikein osannut kepeytensä ja aiheensa vuoksi pitää kirjaa merkittävänä, mutta kyllä sen hotkaisten lukaisi. Tosin loppupuolella vauhti alkoi hyytyä. Mutta kirjoitustyyli oli hilpeän nokkela ja napakkuudessaan kaunis! ”Mukavaa, valehtelin.”
Kirja ilmeisesti perustui tositapahtumiin, joten ei ihme, että Amélie tuntui hahmona uskottavalta. Hirvitti hänen tunteettomuutensa Rinriä kohtaan heidän yhteistä tulevaisuuttaan koskien, mutta se oli varsin inhimillistä. Rinri puolestaan oli jotenkin epäuskottavan ihana, olisikohan aika kullannut muistot vai ovatko japanilaiset nuoret todella tällaisia? Toisaalta kirja kertoi kahdenkymmenen vuoden takaisesta Japanista, nyt tilanne olisi varmasti jo toinen.
Minustakin kirja oli kiinnostavimmillaan kulttuurien välisten erojen kuvaajana. En olisi kirjaa edes lukenut ilman tätä teemaa. Oli hurjan mielenkiintoista tutustua japanilaiseen kulttuurin ulkomaisen silmin. Nothomb pudotteli kauniisti pikkuisia huomioita paikallisista tavoista ja kulttuurien törmäyksestä. Tuntui ahdistavalta, kun Rinri paljasti elämän mittaisen häpeänsä, kun ei viisivuotiaana onnistunut alakoulun pääsykokeessa. Hämmästyin lukiessani yliopistoelämän leppoisuudesta, olin kuvitellut aivan muuta. Nauroin ääneen, kun Amélie-rukka yritti tuppisuiden japanilaisnuorten ympäröimänä turhaan viritellä keskustelua oluista, päätyen lopulta luennoijaksi: ”Sitten on vielä Rodenbach, joka on punainen olut.” Oli myös mielenkiintoista tajuta, että belgialaiset kokevat, ettei heitä tunneta maailmalla.
Sen verran Japani jäi kiehtomaan, että taidan vielä tutustua Nothombin Nöyrin palvelijanne – kirjaan: japanilaisen suuryrityksen harvoin paljastettu arki kiinnostaa. Jos kirja vielä oli useimpien mielestä tätä kirjaa parempi, niin se lupaa hyvää.
21. huhtikuuta 2009 kello 20.05
Jotkut tapahtumat Smithin Kauneudesta kirjasta olivat vähän epäuskottavia ja teemoja oli turhan monia, mutta viihdyttävästi kirjoitettu se minusta oli kaiken kaikkiaan.
21. huhtikuuta 2009 kello 21.14
Kepeä tuulihattu on sattuva kuvaus Samuraisyleilystä. Minä pidän tuulihatuista, mutta Vaiteliaan naapurin asettamat odotukset eivät täyttyneet.
Amélie käytti Rinriä hyväkseen: paras tapa tutustua Japaniin on antaa kielitunteja. Vielä syvemmälle vieraaseen kulttuuriin voi päästä (tämäkin suhde jäi melko pinnalliseksi) uimalla paikallisen liiveihin. Rakkaudesta siinä ei ollut kyse, Améliehan pakeni, kun suhde Rinrin osalta alkoi muuttua vakavaksi ja vaatia sitoutumista.
Muutaman kerran hykertelin, kuvaus Rinrin villeistä isovanhemmista oli hauska.
Eniten pidin kohdista, joissa Amélie kuvasi haltioitumistaan: eläydyin hänen vapauden ja voimaantumisen tuntemuksiinsa vuorilla. Loppupuolen kotilento jäi myös mieleen; Amélie tunsi saavansa siivet sekäänsä lentokoneessa, matkalla kotiin Belgiaan. Vapauteen.
23. huhtikuuta 2009 kello 16.34
Minustakin vuorilla olemisessa oli selvästi koettavissa jokin suurempi elämys, käännekohta, jotain selkeästi tärkeää, joka tuli esiin myös ihmissuhteessa tai siinä miksi Amélie ei voinut sitoutua; vapaus oli tärkeämpää.
Nothombin ilkeyden on täällä maininnut muutama. Minusta se itse asiassa on Nothombissa parasta. Ensinnäkin aikamoinen armottomuus itseään kohtaan, hän ei todellakaan laita itseään näyttämään paremmalta kuin on vaan pikemminkin päinvastoin. Muutoinkin sekä Vaiteliaassa naapurissa että tässä (ja muissakin Nothombin kirjoissa) juuri se terävyys, epäkorrektius, pinnan alla oleva ihmisen ilkeys on minusta aika kiinnostava pohjavire. Ei ehkä miellyttävä, mutta ehkä tosi? Ainakin aika ajoin.
24. huhtikuuta 2009 kello 9.32
Kirsi, analysoit hienosti Nothombin huumoria, jossa perusvireenä on mustuus ja myös ilkeys. Ihmisen ”pimeä puoli” tulee hyvin esiin, ne ajatukset jotka jäävät mieleen ja joita koskaan ei sanota ääneen. Tämä on mielestäni Nothombin vahvuus. (Samaa näen Dahlilla.) Itselle nauraminen ja itsensä ulkopuolelta näkeminen huvittavin silmin on mielestäni toinen asia, joka tekee tilanteista mielenkiintoisia Nothombin kirjoissa. Lukija joutuu katsomaan itsensä inhottavimpia puolia ja ehkä tunnistamaan, että kyllä vain, minäkin olen tuollainen joskus.
Nothomb viittailee useisiin teoksiin Samuraisyleilyssä. En lukiessa lähtenyt tonkimaan intertekstejä. Ne tuntuivat jäävän pintaviittauksiksi, mutta olivatko ne sitä? Kiinnitittekö te asiaan huomiota? Viittauksia Raamattuun löytyy useita, jo yksin vuorelle kiipeämisen voi nähdä symbolina.
Minustakin vuorikohtaukset olivat huikeita. Ihmisestä kuoriutui toinen, uudestisyntynyt. Samaa vapauden ja hiljaisen täydentymisen tunnetta voi kokea meren äärellä, ilmassa, nuotioon tuijottaessa tai metsässä.
25. huhtikuuta 2009 kello 21.38
”Muutoinkin sekä Vaiteliaassa naapurissa että tässä (ja muissakin Nothombin kirjoissa) juuri se terävyys, epäkorrektius, pinnan alla oleva ihmisen ilkeys on minusta aika kiinnostava pohjavire. Ei ehkä miellyttävä, mutta ehkä tosi? Ainakin aika ajoin.”
Olisin kuvitellut olevani samaa mieltä. Nuo tuollaiset ovat kiinnostavia eväitä. Mutta kun en löytänyt. Kuin aika ajoin. Voi olla että vika on lukijassa, mutta toisaalta varsinkin Samuraisyleily oli sen verran köykäisen tuntuinen, että en taida jaksaa ruveta analysoimaan itseäni keksiäkseni miksi tökki.
Ja samoin mitä Karoliina toteaa viittauksista, parhaimmillaan nokkelaa ja välillä name droppingia. Itse asiassa Vaiteliaan naapurin alkuperäinen otsikko Les Catilinaires on viittaus johonkin, mistä en saanut selvää kun yritykset kääntyivät ranskaksi.
En halunnut jättää mielikuvaani belgialaisesta kirjallisuudesta pelkästään kahden Nothombin varaan. Näiden jälkeen olen lueskellut Belgian surua. Se on hieno romaani, ei ehkä elämää suurempi mutta ainakin sen kokoinen.
Ei muuten ollut ihan valtavasti belgialaista valikoimaa pääkaupunkiseudun kirjastoissa tarjolla.
26. huhtikuuta 2009 kello 21.38
Joku täällä ihmetteli, että tällaisiako japanilaiset nuoret ovat kuin se Samuraisyleilyn nuori mies. Boktid/Kirjakausi -ohjelmassa (FST5 pe 19.00 ja su 16.45) esiteltiin vähän toisenlaista nuorisoa, jotka taas edustanevat toista ääripäätä. Nuori kirjailija Hitomi Kanehara voitti v. 2003 Kirjallaan Snakes And Earrings, nyt ruotsiksi Ormar och piercing, Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon. Siitä tuli valtava menestys Japanissa ja voittokulku näyttää jatkuvan ulkomailla. Kirja kuvaa elämään kyllästyneitä nuoria Tokiossa, seksiä, väkivaltaa, sadomasokismia, kehonmuokkausta yms., mutta myös naisten tunteita ja ambivalenssia. Kirjasta on tehty elokuva ja sarjakuvia, vuoden kuluttua se tulee suomeksi. Kanehara kiinnostui aiheesta kuultuaan halkaistusta kielestä, jollaisen hankkimista hän harkitsi itselleenkin! Elämäntyyli on nyt kuitenkin rauhoittunut nuorena äitinä ja menestys takaa huolettoman elämän. Boktid-ohjelmat on tehty vaihtelevasti ja mielenkiintoisesti, kannattaa katsoa.
26. huhtikuuta 2009 kello 21.53
Pieni korjaus: sen ohjelman nimi oli Ormar och piercing, kirja on ruotsiksi Ormar och örhängen.
http://www.svenska.yle.fi/boktid
28. huhtikuuta 2009 kello 8.09
Japani ja japanilaiset nuoret ovat kiinnostava ryhmä. Nothomb käsitteli lyhyesti kirjassaan opiskeluaikaa, joka on ainoa aika japanilaisen nuoren elämässä kun saa vain olla ja siksi opiskelu ei tuntunut lainkaan opiskelulta. Carl Honoré (Slown kirjoittaja) käsittelee uudessa kirjassaan ”Under pressure” paineita, joita lapset ja nuoret kokevat nyky-yhteiskunnassa. Yksi sivujuonne siinä olivat japanilaiset, joita kilpailutetaan rajusti ihan pienistä lapsista asti. Siksi teinien tekemät itsemurhat ovat jo suorastaan ilmiö Japanissa ja muutoinkin nuorten kokema ahdistus on kovaa. Voisi kuvitella, että tällaisessa kohtuuttomuuden ilmapiirissä kaikki ääri-ilmiöt saavat helposti tuulta siipien alle. Voiko tunne-elämä ylipäätään kehittyä terveellä tavalla jos lapsen ja nuoren tärkein tehtävä koko ajan on olla luokkansa paras? Jotta vanhemmat olisivat ylpeitä… Kiinnostava kirja muuten.
29. huhtikuuta 2009 kello 9.26
Kirsi lyhyesti kysymykseesi: ei voi.
Samaa ilmiötä on kyllä näkyvissä meilläkin. Laatuajan kovat vaatimukset ja harrasteiden aloittaminen vakavasti treenaten mahdollisimman varhain näkyvät selvästi lasten arjessa. Sen sijaan, että voisi puhua harrastamisesta, on kysymyksessä lajissa treenautuminen, kilpailu. Huvittuneena seurailen lasten viikkorumbaa, jossa maanantaina kuvataidekoulu, tiistaina pianotunnit, keskiviikkona koripallo ja viikonloppuna turnaus tai pelit. Miksikö? No siksi, että pitää harrastaa jotakin luovaa ja urheilullista, pitää olla harrastuksia mieluummin monta. Pitää ajaa lapsia ratsastamaan ja laulamaan, pomppimaan strapetsilla jne. Että voi sitten päivitellä kiireistä arjen pyöritystä jokaiselle vastaantulevalle. Samaan aikaan moni lapsi toivoisi, että voisi ihan vain olla. Vanhempien kanssa yhdessä ja olla tekemättä mitään.
29. huhtikuuta 2009 kello 10.00
Kiva nähdä taas ajatuksiasi, Karoliina!
Kirjoitatte (sinä ja Kirsi) niin nuorista vanhemmista, ettei kyseessä varmaankaan ole se että jos itse ei ole saanut harrastaa…niin siirtää sitten omat toteutumattomat harrastukset ja puutokset lapsiin?
Monasti sotamies tai korpraali tekee pojastaan everstiä. Viidennessä divisioonassa pelannut isä haluaa pojastaan NHL:n pelaajatähteä. Pianotaituriksi tai ballerinatähdeksi halunnut äiti tekee kaikkensa että lapsesta tulisi sellainen. Kirkkkokuorossa laulanut äiti kouluttaa tytärtään maailmanluokan oopperalaulajattareksi.
Vai onko yhtään tätä? Paljonhan tässä on ihan myönteistä kunnianhimoa ja sitä että unelmat voivat toteutua, mutta on siinä myös sitä mistä Karoliina kirjoitti edellä: lapsi haluaisi olla vain vanhempien kanssa ja olla tekemättä mitään.
Vai niinkö vain tällä mediakaudella saa niin helposti tietoa kaikesta ja vertailee koko ajan itseään ja perhettään muihin. Pitäähän minunkin/meidänkin…
29. huhtikuuta 2009 kello 14.30
Kosher, asiaapa puhut jälleen!
Uskon, että kuvaamasi kaltaiset traumaattiset kokemukset siirtyvät lapsiin: kun ei ole itse jotakin saanut, sitä sitten kompensoi kaikella tavalla. Jos asian tiedostaa, ei kai kyseessä ole pelkästään huono asia, mutta usein asia on tiedostomattomassa ja järjen ulottmumattomissa, syvällä jossakin: Isät siellä jääkiekkokaukalon laidalla (ja en minä jääkiekkoa sinänsä vastusta) kunninahimonsa ajamina ”kannustavat” jälkikasvuaan toteuttamaan omia toteutumattomiksi jääneitä haaveitaan. Pojalla olisi ollut intressinä tanssi, mutta jääkiekkoa, kiekkoa tai jos ei sitä, niin jalkapalloa.
Oiva esimerkki siitä, että vanhemmat tarjoavat sitä, mistä itse ovat paitsi jääneet on tämä nykyajan curling-vanhemmuus (Termi on mielestäni hersyvä!). Siloiteultua tietä vain eteenpäin, sillä pettymyksistä huolehtivat naarasleijonat ja urostiikerit! Ja minähän en tietenkään nyt kärjistä – en laisinkaan.
30. huhtikuuta 2009 kello 20.44
Olen lukenut 69 sivua Amelie Nothombin ”Samuraisyleilyä”.
69?! Mitähän tämäkin.
Onko ”Samuraisyleily” lukuromaani? Mikä on lukuromaani? Onko se siis pinnallinen, kerralla lukaistava kirja? Vai onko se viihdyttävä romaani? Onko se kirja, joka on kertakaikkiaan luettava? Tutkijat, kirjailijat, lukijat ja kriitikot kiistelevät käsitteestä ”lukuromaani”.
Minä olen luullut sen viittaavan tietynlaiseen vaivattomuuteen ja helppolukuisuuteen, mutta täytynee tarkistaa tai tarkentaa luulojaan.
Kirjan kieli on melko eleetöntä, jopa tunteetonta. Eikö se kuvaa japanilaista itsensä hillitsemistä? Kuin loputtoman kehittämisen alla olisi lohikäärme? Mutta lohikäärmehän on voimaa ja onnea.
Jollakin tavalla olen jäänyt koukkuun sivun 69 kohdalla: en osaa vielä sanoa millä tavalla. Kyllähän kulttuurierot huvittavat. Kyllähän kohtaamisten monet muodot, mahdollisuudet ja sävyt aina kiehtovat. Kirjailijalla on omanlaistaan huumoria ja hän tunnistaa pimeät puolensa. Kaikkinensa elämä tuntuu helpolta, eivätkä pettymykset pahemmin hätkäytä ketään. Tyyni asenne.
Saa nähdä, luenko vai jätänkö…mutta ei kirja missään tapauksessa ole heikko. Siinä on puolensa.
Jos olen Vapunaattona lukenut kirjaa sivulle 69, on siinä oltava jotakin.
1. toukokuuta 2009 kello 0.10
Ennen Vappuaaton vaihtumista Vapunpäiväksi sain kuin sainkin ”Samuraisyleilyn” luetuksi. Olen hieman hämmentynyt. Kirja parani loppua kohden ja kirjailja oli löytänyt vihdoinkin loppuun tunnetta.
Tässä on selvästikin kirjailija, joka kirjoittaa omaa elämäänsä, siis yhtä tarinaa. Eräänlainen Henri Miller tai Erica Jong. Teokset liittyvät toisiinsa ja täydentävät kuvaa henkilöstä nimeltä Amelie Nothomb. Millerillä ja Jongillakin on parempia ja huonompia teoksia. Hannu Salama kutsui välitöitään ”hätäpaskoiksi”. Sellaisena tätä teosta ehkä ei voi pitää.
Jotenkin minua häiritsi teoksen tarkka, päiväkirjamainen ote. Sitä toki syvensivät huumori ja sisäinen raadollisuus. Väliin ajattelin, onko tässä opaskirja kaikille niille jotka haluavat perehtyä japanilaiseen kulttuuriin: tapohin, perinteisiin, ruokiin ja siihen miten japanin kieli sopii yhteen joidenkin kielien kanssa.
Melko hättöiseksi lopputulos minulle jäi. Väliin ajattelin, onko tämä edes romaani. Kyllä se oli. Ja jokaisesta kirjasta oppii jotakin. Toisella lukemalla ja pitemmällä ajalla saisin enemmän irti.
Jos mainostamanne ”Nöyrin palvelijanne” (johon tässäkin viitataan) tulee vastaan, saatan lukeakin.
Olenko lukenut muita begialaisia kirjailijoita?
Maurice Maeterlinckilta olen nähnyt joitakin näytelmiä. Georges Simenonia olen tietenkin lukenut. Juuri hiljan luin taas uudestaan Henri Michaux`n Plume-tekstejä ym. kokoelmassa ”Höyheniä” ( runoilija tosin muutti Ranskaan ja häntä pidetään ehkä enemmänkin ranskalaisena) . Clausia en ole lukenut, vaikka hänelle on veikattu Nobeliakin.
7. toukokuuta 2009 kello 5.02
Tuli minunkin tämä luettua pari viikkoa sitten. Olen samaa mieltä kuin te muutkin ettei tämä erityisempi ollut. Helppo lukea, helppo unohtaa. Rinrin kanssa tunsin sukulaissieluisuutta.
Kirjassa oli joitakin kielellisiä kökköyksiä jotka ärsyttivät, vaikeuttivat lukemista, vaikka kokonaisuutena pidin suomennoksesta. Heti ensimmäisellä sivulla on tällainen lause: ”Sulkiessani puhelimen tajusin, etten tiennyt, mistä tunnistaisin hänet, eikä hän liioin.” Siis eihän noin voi sanoa suomeksi! ”Eikä hän liioin” on aivan irrallinen sivulause, joka ei istu tuohon lauseeseen. Pitäisi olla ”eikä hän liioin tiennyt mistä tunnistaisi minut” tai sanoa asia jotenkin aivan toisin sanoin suomeksi. Kustannustoimittajan olisi pitänyt tämä korjata jos kääntäjä oli niin sokeutunut omalle tekstilleen ettei tuota havainnut. Oli siellä jotain muutakin josta aioin mainita suomennoksen osalta. Nyt en vaan löydä sitä toista kohtaa enää.
Ameliehan tuntuu ihan feministiltä kun sanoo näinkin kirjassa: ”olin kohdannut rakastettavan ja hurmaavan miehen. Hän ei ollut missään vaiheessa loukannut minua, ei teoillaan eikä puheillaan. En ollut tiennyt, että sellaisia miehiä on olemassa.” Ei tuollaisia miehiä oikeasti olekaan olemassa. Tai sitten ainoastaan ja vain Japanissa.
7. toukokuuta 2009 kello 8.20
Nyt muistin tuon toisen kohdan, jossa mielestäni oli jotain outoa suomen kielen osalta. Tämä lause (s. 56): ” Hän suostui kernaasti, ja kun kuuntelin hänen lukevan Kinjikiä, väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.”
Minulla tökkii tuossa ”kun kuuntelin hänen lukevan” -kohdassa. Siinä on jotain epäsuomalaista. Lauseenvastike ei ihan tunnu sopivan tuohon kohtaan. Minun korvaani olisi parempi: ”kun kuuntelin kuinka hän luki Kinjikiä” tai ”kun kuulin hänen lukevan Kinjikiä” – vaikkei tuo jälkimmäinen ole kyllä ihan sama merkitykseltään. Suomeksi voisi sanoa myös ”kun kuuntelin hänen lukemistaan”, silloin tuo ”Kinjikiä” pitäisi saada lauseeseen muuhun kohtaan, olisikohan kääntäjä voinut sanoa vaikka että ”Hän suostui kernaasti ja kun hän alkoi lukea Kinjikiä, kuuntelin hänen lukemistaan kylmien väreiden kulkiessa pitkin selkäpiitäni.” Tässä kohden olisi kustannustoimittajakin voinut vähän skarpata.
Tämmöistä pientä piperrystä suomen kielestä siis vain vielä halusin esittää. Minusta suomennos oli muuten hyvä kuten sanottu, suomentajalla on suomen kieli hallussa ja tyylitajua ja löytyy hyvää sanastoa, oli käytetty mm. tohtia- ja kärkkyä- verbejä jossain kohden, jotka tekivät minuun vaikutuksen. Olisiko lopussa tullut sitten vaan liian kiire loppuviimeistelyjen ja oikovedosten kanssa. Minusta se ekan sivun kömmähdys oli pahempi kuin tämä mitä nyt vatvoin näinkin pitkälti.
Kylläpäs minä innostuin tänne nyt tänään kommentoimaan, on kuin patoluukut olisi avattu ja kommenttia tulvii tulvimasta päästyään. Nyt pitää laittaa itselleni loppupäiväksi vähintään kielto tänne. Töitäkin kun pitää tehdä.
7. toukokuuta 2009 kello 20.29
Tuovi, kyllä sellaisia miehiä on Suomessakin. Minä olen naimisissa yhden sellaisen kanssa : )
7. toukokuuta 2009 kello 21.50
Hienoa Jane, että annat tunnustusta aviomiehellesi! Se ei ole kovin tavallista Suomessa. Eräs islantilainen opettaja, svoemmelaerer, liikunnan tai tarkemmin siis uinnin opettaja, kertoi joskus 70-luvulla, että hänen miehensä oli johtanut Islannin laivastoa, siis kalastusaluksia turskasodassa englantilaisia vastaan, jolloin oikein ammuskeltiinkin. Etkö pelännyt, minä kysyin. Nej, jeg viste att min man er best, hän vastasi. Se teki minuun suuren vaikutuksen.
7. toukokuuta 2009 kello 23.59
Luin pari päivää sitten loppuun Clausin Belgian surun. Viestien päiväysten perusteella siihen meni pari viikkoa, mutta olen liki tuhannen sivun jälkeen samaa mieltä kuin tuolla ylempänä alkupuolella ollessani: Hieno romaani! (Kannattaa lukea, Kosher, ja muutkin.)
Mitäs tekemistä tällä on tämän ketjun kanssa? Kirjassa mainittiin eräskin Nothomb, joka kavereineen suunnitteli Suur-Belgiaa (tai ainakin haiveili siitä), josko sellaisen saisi aikaiseksi naapurin Führerin avulla tai ainakin tämän kiinnittäessä maailman huomion toisaalle. Ja mainittiinpa kirjassa muutamaan kertaan Suomikin, seurattiin ja kommentoitiin kamppailua Neuvostoliiton kanssa kunnes omat murheet vaativat enemmän huomiota.
Belgian jälkeen ylitin kanaalin ja olen nyt seitsemän ja puolen minuutin metroajelulla: http://www.ryman-novel.com/home.htm — teos on ilmestynyt ensin netissä ja sitten vasta kirjana (jota mainostetaan mm. lupaamalla, ettei se kaadu, latautuu nopeammin ja sen voi ottaa helpommin mukaan).
Tästäkin löytyy löyhä yhteys Samuraisyleilyyn — samantapainen hillittömyyteen heittäytyminen, mikä tapahtui Rinrin isovanhemmille saattaa näköjään helposti tapahtua myös Japanista lähteville, ks. matkustaja 23, löytyy ykkösvaunusta.
9. toukokuuta 2009 kello 11.32
Luin vasta nyt Samuraisyleilyn, ja täytyy sanoa, että se on teinikirja, eksoottisuuteen tukeutuvaa chick litiä.
Paperiset henkilöhahmot ja ohut juoni. Päälleliimattua mystiikkaa ja suhde jossa ei ollut tunnetta eikä kiintymystä. Japanilaiset tavatkin tuntuivat niin itsestäänselviltä kuin ne olisi otettu matkaesitteestä.
Onko edes totta, että tarina perustuu kirjoittajan omaan elämään? Ja onko sillä edes merkitystä?
6. joulukuuta 2009 kello 0.30
Luin ja nautin. Näin pitää mielestäni kirjoittaa. Ensimmäsestä lauseesta alkaen teksti pitää otteessaan, enkä missään vaiheessa huomannut ajattelevani jotain muuta. Niin kuin käy hyvin monen hyvänkin kirjan kanssa.
Tarina on hauska ja omaperäinen. Japani alkaa aueta pala palalta ja pahoin pelkään että se on juuri tämän näköinen. Japanilaiset ovat kuitenkin viehättäviä ja on hienoa että kansakunnissa on vielä eroja – tai siis omat vikansa kussakin.
Vähän yllätyin kun luin nämä kommentit, että tätä pidetään köykäisenä. Ei kyllä tule mieleen muita kirjailijoita, jotka uskaltaisivat sanoa näin suoraan ikäviä asioita – tosin enemmän muista kuin itsestään… Voisin kuvitella japanilaisten pitävän häntä suurimpana kansanvihollisenaan, mutta rakkailleenhan sitä uskaltaa sanoa suorimmin, seurauksista välittämättä:)
Tietysti Amelie vaikuttaa koko ajan ulkopuoliselta omassa elämässään, mistä syntyy absurdi vaikutelma. Tarina on kuitenkin tärkeämpi kuin totuus. Mutta tämä tunne on ilman muuta tämänkin kirjan vahvuus, mielestäni.
Jollain tapaa samaistuin omiin kokemuksiini. Asuin 22-vuotiaana kesän Hollannissa. Vaikka pidin maasta, ”kauhukuvana” oli kuitenkin rakastuminen, mikä olisi sitonut minut pysyvämmin vieraaseen maahan. En olisi pystynyt tarvittaessa samanlaiseen irrottautumiseen. En myöskään uskonut pystyväni jakaantumaan kahden maan välille sen enempää kuin Amelie Belgian ja Japanin välille. Joten vältin liikaakin kaikkea sen suuntaista – ja petyin itseeni.
Nöyrin palvelijanne, jonka luin aiemmin oli tosiaan vieläkin karmaisevampi ja kirjana eheämpi. Mutta huomattavasti yksiulotteisempi.
Mukava kuulla tietysti tässä vaiheessa että tämä ei suinkaan ollut Amelien parasta.
eairo, Les Catilinaires viittaa todennäköisesti Catilinan salaliittolaisiin, http://en.wikipedia.org/wiki/Catiline Täytynee lukea Vaitelias naapuri ja tarkistaa asia
8. tammikuuta 2010 kello 12.42
Loistava kirja ja loistava kirjailija.
Mitä kirjalta vaaditaan, jotta se olisi hyvä?
Missä on kirjojen syvällisyys?
Onko kirja pinnallinen, jos se on sujuvaa kieltä?
Ihmisten olisi syytä tarkastaa käsityksiään. Minusta kirja voi olla syvällinen jo käytetyn kirjoitustyylin perusteella. Yhden ihmisen tunnelmien ja sisäisen maailman kuvailu on sukellus yhden pinnan alle. Ymmärrän hyvin tämän tyylikkään kirjailijan sijoittamisen modernin ranskankielisen kirjallisuuden ”nimien” joukkoon.